Antti Heikkinen: Rautavaara

 

Rautavaaran kunta perustettiin vuonna 1874 liittämällä yhteen osia Nurmeksesta, Nilsiästä ja Juuasta. Pohjois-Savon maakunnan koillisosassa sijaitseva kunta on monena vuonna nimetty Suomen köyhimmäksi.

Rautavaaran kunnalla on kuitenkin jotain sellaista, mitä ei taida olla millään muulla Suomen kunnalla, ja josta ainakin minä olen vietävän kateellinen. Sillä on nimittäin 150-vuotissyntymäpäivän kunniaksi tilattu juhlaromaani, joka kertoo Rautavaarasta, sen historiasta ja asukkaista. Eikä kyse ole mistä tahansa romaanista, vaan se tilattiin monitaituri Antti Heikkiseltä, joka sitten kirjoitti sen. Ja hyvin kirjoittikin!

Loistoidean isä on Rautavaaran kunnan entinen kunnanjohtaja Henri Ruotsalainen (v. 2019–2023). Rautavaaralaisten ja kaikkien meidän muidenkin onneksi rautavaaralaiset kuntapäättäjät osoittivat loistavaa näkemystä ja oivallista päätöksentekotaitoa siunaamalla Ruotsalaisen ennenkuulumattoman ja innovatiivisen idean. Syntyi historiallinen romaani Rautavaara. Kiitos ja onneksi olkoon, Rautavaaran kunta!

Antti Heikkinen on luonut romaanin rungoksi kuvitteellisen rautavaaralaisen Korkalaisen suvun, jonka vaiheita seuraillaan aina 1860-luvun lopun nälkävuosista tähän päivään. Lukijan iloksi kirjan ensilehdille on painettu summittainen sukupuu, jota tulee tutkailtua tarinan edetessä useampaankin kertaan. Sukupolvia tarinassa on kuusi, ja seitsemännen tulossa olosta ilmoitetaan viimeisissä luvuissa.

Kehyskertomuksena keski-ikäinen Kerttu alkaa koota yhteen perheestään ja sukunsa vaiheista kuulemiaan tarinoita. Ne on merkittävä muistiin, jotta hänen Kreeta-tyttärensä voisi aikanaan kertoa niitä eteenpäin omille jälkeläisilleen. Kreetan Alli-mummo on sairaalan osastolla, eikä aikaa hänen haastattelemiseensa oikeastaan enää ole. Vanhuksen kunto heikkenee nopeasti, eikä muistikaan oikein enää pelaa.

Paljon olisi kuitenkin kysyttävää. Kuka on ollut mystinen W. Stenius, joka on kirjoittanut suvussa kulkevan Juhani Ahon romaanin alkulehdelle omistuksen Hildalle? Entä oliko hurjassa kertomuksessa Eero-papan Venäjän-retkestä ihan oikeasti perää? Kerttua kiehtoo myös suvun kotitalo Mäki, joka on hylätty ja autioitunut jo vuosikymmeniä sitten. Mitä sen seinät ovatkaan aikanaan nähneet?

Romaanissa ääneen pääsee tietysti nykypäivässä elävä kehyskertomuksen Kerttu. Hänen lisäkseen pitkähköt osuudet ovat Hilda Mikontyttärellä (1859–1938), hänen pojallaan Tuomaksella (1892–1969) ja hänen miniällään Allilla (1926–2024). Näiden lisäksi romaanin keskivaiheilla, joka kattaa ajanjakson vuodesta 1936 vuoteen 1950, ääneen pääsevät Tuomaksen aikuiset lapset sekä vävy Olli.

Alku on karu. Pienen Hildan perhe kokee kovia nälkävuosien kurimuksessa, ja perheestä kaksi sisarusta sekä isä päätyvät kirkkomaalle joukkohautaan. Muu perhe viedään köyhäintalolle, jossa äiti luovuttaa Hildan jonkinlaiseksi huutolaislapseksi Korkalaisen taloon.

Hildan ei käy huonosti, mutta ei kovin hyvinkään. Isäntä David Korkalainen on hyväluontoinen ja lempeä, mutta emäntä pitää talossa kovaa kuria ja järjestystä. Siitä huolimatta Hilda ja yksi talon pojista mielistyvät aikanaan toisiinsa ja sovitaan kihloista. Kohtalo päättää kuitenkin toisin.

1800-luvun loppupuolella suuret metsäyhtiöt ostavat kilvan rautavaaralaisten metsiä, ja myös David Korkalainen päätyy tekemään tilastaan kaupat yhtiön kanssa. Kun Korkalainen sitten kuolee, Hilda jää pienen lapsensa kanssa toisen kerran huutolaisen asemaan ja päätyy aikuisten veljiensä hoteisiin kaupunkiin.

Hildan poika Tuomas on aikaansaapa mies ja käy hankkimassa talorahat Amerikasta. Talon hän ostaa nimenomaan Rautavaaralta, vaikka sitä hieman ihmetelläänkin. Sinne Mäen tilalle Korkalaisen perhe asettuu useaksi vuosikymmeneksi ja siellä eletään niin kansalaissodan aika kuohuntoineen kuin aikanaan toisen maailmansodan melskeetkin.

Tila kasvaa ahkeran ja toimeliaan Tuomaksen ollessa ohjaksissa, mutta vaikeuksia riittää joka sukupolvelle ja perheenjäsenellekin yllin kyllin. Sotien jälkeisten hurjan kasvun vuosina Mäen tilallakin halutaan uudistua, mutta on lopulta vain Allin uskomattoman sinnikkyyden ansiota, että talo ei mene vasaran alle.

Maailman muutoksille Allikaan ei lopulta mahda mitään, joten vaikka tila pysyy suvussa, ei siellä lopulta pystytä enää asumaan. Tila alkaa hitaasti palata alkuperäiseen olotilaansa eli metsäksi.

Rautavaara-romaanissa on aistittu Linnan Pohjantähti-trilogian henkeä, eikä se minusta väärin ole aistittu. Heikkisen kertoma sukutarina noudattelee pitkälti samoja linjoja, nälkävuosistahan Koskelan Jussikin aikoinaan juuri ja juuri selviytyi ja päätyi Koskelan tilaa raivaamaan. Suomen historia luo kummallekin teokselle yhteisen perusraamin, vaikka Pohjois-Savossa tapahtumien kulku onkin ollut osittain erilainen kuin Hämeessä.

Jokaisella suvulla on salaisuutensa ja vaietut vaiheensa. Niitä on Korkalaisillakin, ja niiden ratkominen romaanin henkilöiden kanssa on jännittävää ja viihdyttävää. Heikkinen kirjoittaa rennon letkeästi ja vetävästi niin, että lukija pystyy kestämään myös järkyttävät ja raskaat käänteet.

Rautavaara on hieno historiallinen romaani, josta nautin kovasti, vaikka minulla ei tietääkseni ole mitään siteitä romaanissa kuvattuun paikkakuntaan. En tunnistanut paikkakuntalaisia hahmoja ja tositapahtumia, kuten varmasti moni muu tunnistaa. Se ei haitannut tippaakaan! Korkalaisten tarina on suomalaisten tarina. Rankka, koskettava, vähän itkettävä ja pikkuisen hymyilyttäväkin. Kiitos!

Antti Heikkinen: Rautavaara
WSOY 2024. 402 s.

Arvostelukappale.

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Tänä vuonna on kyllä ilmestynyt monta hienoa esikoisromaania. Tai sitten minä vain olen juuri tänä vuonna sattumalta lukenut hienoimmat ilmestyneet esikoiset. Viimeksi tuumailin näin Antti Heikkisen Pihkatapin äärellä. Hieno kirja, totta vieköön.

Vertailu on aina nuljua, mutta haluan silti kertoa, että kirja toi mieleeni kaksi muuta kirjailijaa ja heidän teoksensa. Toinen on Heikki Turunen. Minusta Pihkatappi on kuin päivitetty versio Turusen parin kirjan pituisesta, käsittääkseni löyhästi omaelämäkerrallisesta sarjasta, jossa pientilallisen pojasta tuleekin taiteilija. Hyvällähän sellaista ei maaseudulla katsottu, ja erityisesti vanhemmille se oli vaikea pala nieltäväksi (mikäli nyt muistan oikein, sillä kirjojen lukemisesta on pian kaksikymmentä vuotta). Toinen mieleen noussut kirjailija on Mikael Niemi ja hänen läpimurtonsa Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. Niemi kuvaa osuvasti sitä alemmuudentuntoa, jota pohjoisen maaseudulla koetaan etelän kaupunkielämän rinnalla. Jotain samaa kaikua olin aistivinani Heikkisen kertomuksen mausteena.

Kirjan päähenkilö, minäkertoja Jussi Taskinen on viittä vaille kolmekymmentävuotias itseoppinut ilmaisjakelulehden toimittaja Tampereella. Jussi olisi halunnut näyttelijäksi, mutta rahkeet eivät sitten riittäneetkään Teatterikorkeaan. Avoliitto Petran kanssa on alkanut väljähtyä. Elämä ei oikein maistu, mutta olut kylläkin. Kauan elätelty haave kirjan kirjoittamisesta nousee jälleen pintaan ja havahduttaa Jussin horroksesta. Nykyhetkessä kerrotaan Jussin kamppailusta parisuhdeongelmien ja kirjan kirjoittamistuskien parissa. On tutustuttava itseensä, jotta voi kertoa oman tarinansa. Itsensä näkeminen ei aina olekaan kovin miellyttävää. On myös lopulta tehtävä tilit selviksi isän kanssa.

Aina välillä lukija pääsee lukemaan Jussin kirjoittamaa kirjaa itsestään. Ensimmäinen muisto on Kekkosen hautajaisista, joita isä katseli televisiosta. Siitäkin taaksepäin ajassa mennään, sillä Jussin mielestä on tärkeää kertoa myös vanhempien ja isovanhempien tarinat. Niinpä kirjan varhaisimmat tapahtumat sijoittuvat kansalaissotaan. Kyseessä on siis myös sukupolviromaani. Nuorena leskeksi jäänyt isä koettaa parhaansa mukaan kasvattaa pojastaan maanviljelijää suvun tilalle (ja isoisä kepulaista), mutta Jussin ajatuksissa on aivan toisenlainen elämä.

Parasta antia kirjassa ovat dialogiosuudet, joissa Heikkinen käyttää aivan virtuoosimaisesti leveää Savon murretta. Ainakin tällaiselle täysin ei-savolaiselle menee aivan täydestä. Hihittelin itsekseni monessa kohdassa. Kyläläiset, ystävät ja sukulaiset ovat aitoja ja värikkäitä tyyppejä, joita Heikkinen kuvaa lämmöllä ja humoristisesti. Lapsen näkökulma tuo vielä oman kierteensä alkupään tilanteisiin. Pikkuvanha Jussi seurailee aikuisten touhuja silmä tarkkana, vaikka ei aivan kaikkea aina niin tajuakaan. Isä ostaa Ford-merkkisen traktorin, jossa on merkillinen, paha haju. Kylänmiehet tulevat joukolla traktoriostosta arvioimaan:

”Onhan tässä etusa tietysti. Esmerkiks paskoja ajellessa ee tarvihe valittoo, jotta hyi kun sonta haisoo pahalle. Ee varmasti tästä mualimasta löövy semmosta lehmee, joka pystys pyöräättämmään pahemman hajusen paskan kun mitä tämä peli. Eekä tätä kyllä kukkaan hurja varastakkaan, suap vaikka torille ajjoo ja jättee avvaimet virtalukkoon. Ja Jussi jos tällä aikanaan vaikka tanssiin lähtöö, niin kyllä ee tarvihe poikuutesa puolesta pelätä. Ee varmasti oo tähän kyytiin matkaantulijoita. Mikähän ihme tämä haju muuten on…ihan ooto. Vähän niinku vittu haisis, mut vielä väkövämpi.”

Pidin myös Heikkisen taitavasti rakentamasta ajankuvasta. Itse toistakymmentä vuotta Jussia vanhempana oli mukava vertailla ajan ilmiöitä, sitä, miltä ne ovat näyttäneet nuoremman silmissä.

Rakenne on hyvin sommiteltu, mutta siitä huolimatta on todettava, että pidin ensimmäisestä kolmanneksesta erittäin paljon ja lopusta ’vain’ paljon. Kliimaksikohtiin pääsemistä oli loppupuolella venytetty sen verran, että alkoi jo tuskastua. Paljastaisi nyt lopulta, mitä isän ja pojan välillä oikein tapahtui! Mutta tuleehan se sieltä sitten, lopulta.

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Siltala 2013. 275 s.

Ostettu. (PEKKin heinäkuun kuukaudenkirja.) 

Ennen kirjan lukemista kuulin, että Amma on kirjoittanut kirjasta arvion Savon murteella. Lukekaa ihmeessä!