Marko Hautala: Kuiskaava tyttö

Psykopatologinen epidemia, Vanhan Vaasan kirkkorauniot maanalaisine käytävineen, paikallinen legenda itkevästä ja kuiskaavasta tytön haamusta, Vaasan palo, perhoset muodonmuutoksen symboleina, salaperäiset uskonnolliset lahkot uhrimenoineen.

Kaikesta tästä materiaalista Marko Hautala, Suomen Stephen Kingiksikin tituleerattu kauhugenreen vahvasti kallellaan oleva vaasalaiskirjailija, on koonnut tiheätunnelmaisen kauhuromaanin Kuiskaava tyttö. Kyseessä on tekijänsä kuudes romaani, ja hänen aiemmasta tuotannostaan olen lukenut muutama vuosi sitten Unikoira-nimisen teoksen. Sen imuun en ole aivan päässyt, mutta lieneekö syynä tieteisfiktion osuuden karsiminen vai paikallisen mytologian korostuminen, että Kuiskaava tyttö kyllä imaisi pelottavaan maailmaansa.

Kuiskaavan tytön kannen varoitus ”Lue omalla vastuullasi” saa painavuutta romaanin tarinasta. Yksi teoksen keskeisistä ideoista on nimittäin psykopatologiseksi epidemiaksi kutsuttu ilmiö, jossa psyykkiset oireet, kuten hallusinaatioiksi tulkitsemani kuiskausten kuulemiset ja korvakäytävän ankara kutiaminen, tarttuvat henkilöltä toiselle. Tartunnan saa, jos keskustelee oireista niistä kärsivän henkilön kanssa tai lukee aihetta käsittelevää tekstiä, kuten päiväkirjamerkintöjä tai kirjeitä. Jos siis alat kirjan luettuasi nähdä epätavallisen paljon yöperhosia tai kuulla kuiskintaa vasemman korvasi viereltä, olet voinut saada tartunnan.

Tapahtumat käynnistyvät Helsingissä, kun yksityisen psykoterapiakeskus Säteen terapeutti Mäkilä murhataan työpaikallaan. Työkaveri Anton saa vinkin, että Mäkilä on jättänyt hänelle ennen kuolemaansa punaisen kansion, johon Antonin tulee tutustua, jos Mäkilän käy huonosti. Kenet Mäkilä on päästänyt vastaanotolle tappamaan hänet? Pian Anton suuntaa Vaasaan, mistä Mäkilä on vuotta aiemmin joutunut lähtemään muualle töihin. Entisen työpaikan sihteeri välittää Antonille lisää materiaalia Mäkilältä.

Vaasassa opiskelee myös Antonin tytär Iida, jota hän ei ole tavannut yli kymmeneen vuoteen. Antonin kauhistukseksi Iidan nimi putkahtaa esiin Mäkilän aineistosta, jossa hän kuvailee tutkimiaan tapauksia. Niissä nuoret naiset kärsivät identtisistä psyykkisistä oireista, joissa potilas kuulee vasemman korvansa vierestä tauotonta puhetta, kuiskintaa, joka vähitellen tekee potilaan hulluksi.

Vanhan Vaasan kirkonraunioilla alkaa tapahtua pelottavia asioita, ja mitä enemmän Anton Vaasassa koettaa selvittä Iidan olinpaikkaa ja Mäkilän muistiinpanoihin liittyviä yksityiskohtia, sitä uhkaavammaksi tunnelma muuttuu. Lopulta Anton joutuu itsekin kamppailemaan hengestään paikassa, jonka olemassaolosta liikkuu kiistanalaisia tietoja.

Kuten olen aikoinani Unikoirasta kirjoittanut, Hautalalla on tässäkin teoksessa paljon erilaisia aineksia. Nyt ne pysyvät mielestäni paremmin hallinnassa ja kokonaisuudesta muodostuu johdonmukaisempi. Teoksen sisäinen maailma on ehyt ja uskottava sekä ennen kaikkea kiinnostava. Hautala myös lisää kierroksia maltillisesti ja tihentää kauhutunnelmaa taitavasti lukijaa manipuloiden. Lukija on nimittäin juuri aavistuksen edellä Antonia ja joutuu henkeään pidätellen seuraamaan, miten tämä astelee ansoihin pahaa liian lievästi aavistellen.

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö
Tammi 2016. 255 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Marko Hautala: Unikoira

Aina välillä käy niin, että laskettuaan kirjan käsistään sen loppuun päästyään ihmettelee, ymmärsikö yhtään mitään. Näin kävi Marko Hautalan Unikoiran kanssa eilen illalla. Unikoira on vaasalaisen Hautalan neljäs romaani. Aiemmista kolmesta en ole lukenut ainuttakaan, vaikka nimet ja kannet vaikuttavat kyllä tutuilta: Kirottu maa, Itsevalaisevat, Käärinliinat, Torajyvät.

Unikoira on kai luokiteltavissa, jos luokitella haluaa, psykologiseksi jännitykseksi. Ihmismielen syvyyksiä luotaillaan melkoisesti. Muisti, unet, hypnoosi, huumeet, kuolema, mielen järkkyminen ovat kaikki tarinan aineksia, reippaasti sekoitettuna kansanperinteellä ja tieteellä.

Alkuun päästään aika sekavasti. Ensinnäkin seurataan kahden tutkijan matkaa entisessä Neuvostoliitossa 1990-luvun alussa, lähellä sitä tuhoutunutta ydinvoimalaa. Siellä jossakin geigermittarin hulluksi tekevällä vyöhykkeellä on pieni, unohtunut kyläpahanen, jonka asukkailla on oma unenantaja. Vanhojen perinteiden ja uskomusten mukaan unenantajan lähdettyä kylä kuolee. Tutkijat Jones ja Fritzén pääsevät pitkän odotuksen jälkeen tapaamaan unenantajaa. Seuraukset vaikuttavat dramaattisilta.

Tässä ajassa seurataan kolmikymppistä Joonasta, joka on menettänyt lopullisesti uskalluksensa ja elämänhalunsa raastavan avioeron jälkeen. Pikkuvirkamiehellä on työpaikka yliopistolla, mutta muuta sisältöä elämällä ei enää ole. Sitten hän saa kutsun erikoiseen kansalaisopiston ryhmään, eidoloniin. Ohjaajan avulla sessioissa jokainen voi kohdata oman sisäisen, unimaailman eläimensä, joka johdattaa heitä. Joonas löytää sisältään omaksi yllätyksekseen kuusisilmäisen, käärmemäisen koiran, joka puhuu. Joonas huomaa myös yhä enemmän ihastuvansa ryhmän kauniiseen vetäjään Aliisaan.

Samaan aikaan Joonaksen pomo alkaa menettää mielensä hallinnan ja menneisyydestä ottaa yhteyttä nuoruudenystävä Jyri, joka on jo vuosia asunut Aasiassa. Nyt Jyri on käymässä Suomessa ja haluaa tavata. Sähköpostiviestin liitteenä on merkillinen kuva, joka alkaa kiehtoa Joonasta. Kuva ei esitä mitään, mutta silti se tuntuu vangitsevan katsojansa mielen.

Yllättäen juonikuviot loksahtavat yhteen kesken virkkeen. Joonas tempautuu yhä kummallisempien tapahtumien pyörteisiin, joiden käänteitä ei kyllä osaa ennalta arvata. Loppu on verinen ja tuhoisa.

Hautalan kerrontatapa on oman mukavuusalueeni reunamilla, mikä tietenkään ei ole huono asia. On mukavaakin välillä lukea jotakin sellaista, joka myös haastaa. Jotenkin kuitenkin olin pikkuisen pettynyt tähän. En päässyt oikein tarinaan sisään tai mukaan matkaan. Joonas ei tuntunut minusta kovin puhuttelevalta henkilöltä, jonka selviytymistä olisin kiihkeästi toivonut. Oikeastaan se, että lopussa hänestä paljastuu aika inhottavakin seikka, ei yllättänyt. Ihmismielen pimeitä puolia Hautala kyllä osaa kuvata!

Loppuun vielä lainaus meille netti-ihmisille:

”Siellä internetissä nimettömät ihmiset lähettelevät viestejä ties mistä oopiumluolista. Ei postileimaa, ei käsialaa, ei mitään vaivannäköä. Ihmisen pitää nähdä vaivaa saadakseen yhteyden toiseen ihmiseen. Muuten yhteyttä ei edes synny.”

Marko Hautala: Unikoira

Tammi 2012. 266 s.

Marko Hautalan kirjailijablogi.

P.S. Täydennykseksi vielä muiden bloggaajien näkemyksiä kirjasta.

Leena Lumi hurmioitui: Marko Hautala osaa kirjoittaa! Hänen kanssaan dialogi, suomalaisten kirjailijoiden syvin heikkous, oli pelkkää juhlaa. Ei mitään myötähäpeämistä vaan juhlaa! Olen juhlinut dialogia, olen juhlinut mustaa huumoria, olen juhlinut älykästä tarinaa, olen pelännyt melkein tajuttomuuteen saakka ja taidan olla juhlinut jotain sellaistakin, jota en ymmärtänyt, mutta tämä elämyskrapula ja valvominen on ollut sen väärti!

Susa Järjellä ja tunteella -blogissa  hurmioitui ehkä Leenaakin syvemmin: Ja se tunne, kun jo ensi sivuilta vain tiedät, että nyt olet aikalailla täydellisen kirjan parissa, on suorastaan huumaannuttava. Hautalan tarjoama maaginen realismi on tässä uusimmassa teoksessa hyvin monitasoista, älykästä ja samalla aikaa selkäpiihin kylmiä väreitä tuovaa. Tapa jolla hän rakentaa moniulotteista, psykologista tarinaa, on mielestäni äärimmäisen hieno, taitava. Se on kuin oma maailmansa, johon lukija tempautuu mukaan, eikä pääse irti ennen kuin kirja on luettu, jos sittenkään.

Marke on tosiaan kirjoittanut Torajyvistä samana päivänä kuin minä Unikoirasta.