Magdalena Hai: Isetin solmu - Royaumen aikakirjat 2

 

Miten ihmeessä käy näin, että oltuani aivan lääpälläni Magdalena Hain uuden Royaumen aikakirjat -sarjan upeaan aloitusosaan Kolmas sisar ja vannottuani odottavani sille kiihkeästi jatkoa, en sitten olekaan saanut tartuttua jatko-osaan? En, vaikka houkuttelevan muhkea ja ulkoasultaan viimeisen päälle huoliteltu Isetin solmu toimitettiin minulle kotiin ihan omaksi?

Ei kai tälle mitään järkisyytä ole oikeasti olemassa. Jonkinlaisena tekosyynä voinee pitää sitäkin, että tunsin unohtaneeni liikaa aloitusosan tapahtumista. Mistä siinä oikein olikaan kyse? Entä mistä löytäisin lukuaikaa tälle ihastuttavalle paksukaiselle? Puolitoista vuotta tähän pähkäilyyn ihan suotta kului, eikä aika ainakaan tuota muistamiskuviota helpottanut. Onneksi olin aloitusosasta kirjoittanut blogijuttuuni melko perusteellisen lähtötilannekuvauksen, joka vähän helpotti kärryille kipuamisessa.

Painetun kirjan takaosassa on ihanasti huomioitu huonomuistiset lukijat kattavalla henkilöluettelolla, mutta seuraaviin osiin toivoisin alkuun (tai jonnekin!) jonkinlaista aiempien osien juonitiivistelmää. Se voisi kummasti keventää alkuponnisteluja. Mutta tällä kertaa oli siis pärjättävä ilman.

Kieltämättä hieman haparoin alkuun Hain luomassa universumissa, sen ulottuvuuksissa ja rinnakkaisissa todellisuuksissa. Mutta yllättävän nopeasti tarina jälleen imaisi syövereihinsä. Hailla on totisesti kertojanlahjat hallussaan! Kirjan taittuessa jo loppupuolelleen en voinut jälleen kerran olla harmittelematta, miten kertakaikkisen väärin on, kuinka harva on tämän upean tarinan pariin löytänyt.

Royaumen aikakirjojen tähänastiset osat ovat – aivan huikeita! Sarjasta pitäisi kaiken järjen mukaan ulkomaisten kustantamoiden käydä kiivasta huutokauppaa, sen filmausoikeuksista pitäisi tapella verissä päin ja oheistuotemarkkinoiden olisi käytävä kuumina! Vaan mikä on totuus? Kirjailija paljasti jossain vaiheessa viime vuoden myyntiluvut, ja ne olivat kyllä pysäyttävät. Totuus on karu. Meillä on todella, todella kovatasoista nuortenkirjallisuutta, jota käytännössä kukaan ei osta.

Kirjasarja lähti erittäin suotuisin tuulin liikkeelle. Kolmas sisar oli vuonna 2018 Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokas, ja olisi oikein hyvin voinut voittaakin palkinnon. Siiri Enorannan Tuhatkuolevan kirous voitti ja on erinomainen teos, mutta Kolmas sisar ei sille ainakaan häviä missään mitassa. Kirjasta oli arvio kaikissa pääpäivälehdissä, Yle teki jutun ja toistakymmentä kirjablogia julkaisi siitä postauksen. Ylistyskuoro oli jokseenkin yksiääninen.

Isetin solmun ilmestymisestä on siis kulunut pitkälti toista vuotta. Siitä on ilmestynyt kolme blogijuttua. Kolme! (Kurkkasin nämä tiedot kirjailijan kotisivuilta.) Syksyllä 2022 kirja nappasi Kuvastaja-palkinnon, joka kuuluu niihin kirjapalkintoihin, joista ei juuri mainintoja päivälehtien kulttuurisivuilla ole.

Ei voi kuin ihailla kirjailijoita, jotka tällaisessa tilanteessa jatkavat työtään. Samalla harmittaa rankasti omakin saamattomuus, vaikka valitettava totuus on, että blogillani ja somenäkyvyydelläni on hyttysenkakan verran vaikutusta kirjamarkkinoilla.

Isetin solmu on siis ihan yhtä hieno nuorten aikuisten spefiromaani kuin Kolmas sisarkin. Edelleen tapahtumapaikkoina ovat Royaume ja Maa, mutta nyt mukaan tulee myös tekokuu Wbn-12. Tarinassa on siis kaiken runsaan fantasiamateriaalin lisäksi myös scifisäikeitä. Tekokuuta hallitsevat haltijat, joiden osuus on myös isompi tarinassa kuin muistan Kolmannessa sisaressa olleen. Kirjan nimihenkilö Iset on tekokuuta hallitsevan haltijaylimys Nenetin tytär ja taitava parantaja. Isetillä on ratkaiseva osuutensa tarinan loppupuolella, mutta sitä ennen hänen sisaruksensa Seth ja Nepthys häärivät tahoillaan hyvinkin aktiivisesti.

Juoni on jälleen ällistyttävän monipolvinen ja kerroksellinen, mutta todettakoon nyt ainakin, että musta noita Minuit on vanginnut entisen hallitsijakumppaninsa ja sisarensa Auben meripihkataikaan ja hallitsee nyt yksin Royaumea. Auben entinen hovinoita Renardine on rakastunut Minuitiin ja tekee kaikkensa päästäkseen tätä lähelle. Minuit kuitenkin joutuu työntämään kauniin noidan pois ja suoraan Nepthyksen syliin. Osa noidista liittoutuu haltijoiden kanssa syrjäyttääkseen Minuitin vallasta.

Ennen kaikkea haltijat haluavat palata Maahan, jonka ihmiset ovat miltei lopullisesti pilanneet. Se ei kuitenkaan onnistu niin kauan kuin Rehtori hallitsee Lyceumia. Seth kumppaneineen saa tehtäväksi tuhota Rehtorin. Välikappaleiksi päätyy tietämättään rehvakas metsänhenki Niemann.

Edelleen Hai punoo varsinaisen juonen lomaan runsaasti kuumaa eroottisesti latautunutta romantiikkaa. Kun pareissa on osapuolina milloin mitäkin lajia noidista ihmisiin ja metsänhenkiin, meno on välillä melkoista kyytiä. Sukupuoli muuttuu tällaisessa ympäristössä merkityksettömäksi sivuseikaksi. Seksiin suhtaudutaan varsin mutkattomasti ja positiivisesti. Se tuo iloa ja lämpöä, ja se on aina molempien osapuolien mielestä mukavaa ja toivottua, parhaimmillaan huumaavaa ja tajunnanräjäyttävää.

Olen kovin ihastunut aikamatkustukseen, ja Isetin solmussa sitä on runsaasti! Pidin myös huumorista, joka pilkahtelee kiitettävän usein tapahtumien lomassa. Välillä huumori on aika mustaakin. Haltijat esimerkiksi päättävät ratkaista Maata kohdanneen totaalisen ympäristökatastrofin varsin ’luovasti’. Olin jossain vaiheessa jo melkoisen huolissani, miten kirjailija oikein aikoi kaikki juonisotkut selvittää, mutta ihan turha oli huoleni, tietysti. Mielenkiintoista on taas aikanaan nähdä, mitä seuraavaksi on luvassa!

Kirjailijan sivuilta löytyy monenlaista kiinnostavaa, kuten kirjatrailereita ja teosten soittolistat.

Magdalena Hai: Isetin solmu
Otava 2021. 687 s.
Kansi Nina von Rüdiger.
Äänikirjan lukija Elisa Salo.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Magdalena Hai: Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen

”Uhriniituntakainen – paras paikka elää ja kuolla.”
- Uhriniituntakaisen kuntamotto

Oletko koskaan käynyt Uhriniituntakaisessa? Etkö? Kannattaa poiketa, vaikka varovainen sietää olla. Ainakin, jos ei vielä ole aikuinen. Lasten ja nuorten kannattaa hädän hetkellä pyytää apua Uhriniituntakaisen yhtenäiskoulun biologianopettaja Rukoilija-Sirkalta, sillä Rukoilija-Sirkka on asunut Uhriniituntakaisessa koko ikänsä ja todella tuntee paikkakunnan. Hän osaa myös tarvittaessa laittaa kuriin niin hyytävän Ragemutsin kuin koulun ilmastointikanavista hyökkäävät verenhimoiset tontutkin, joita hän pitää visusti silmällä.

Rukoilija-Sirkan tapaa Magdalena Hain kauhunovellikokoelmissa Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniitukaisesta ja Kuolleiden kirja – Paluu Uhriniituntakaiseen, joista jälkimmäisen luin hiljattain ja ensimmäisen jo jokin aika sitten. Haiseva käsi oli aikanaan Topelius-palkintoehdokkaana, eikä ollenkaan syyttä, sillä kokoelman novellit ovat kerrassaan mainioita, eivätkä Kuolleiden kirjan novellit jää yhtään heikommiksi, oikeastaan päinvastoin.

Novellit ovat itsenäisiä tekstejä. Yhdistävänä punaisena lankana on tarinoiden miljöö eli salaperäinen ja outo Uhriniituntakainen. Aikuisten silmin paikkakunta on aivan tavallinen suomalainen kunta taajamineen, mutta murrosikäiset ja sitä nuoremmat tietävät, että Uhriniituntakainen on kaikkea muuta kuin tylsä ja turvallinen paikka asua. Ilman Rukoilija-Sirkkaa he olisivat totisesti pulassa!

Rukoilija-Sirkka oikaisi silmälasinsa. Hän vilkaisi matolla hyytelömäisenä hytisevää kirjainkasaa, otti taskustaan huomattavan suurikokoisen tyhjän koirankakkapussin ja kääräisi löyhkäävän kirjainkasan muina naisina siihen. Sitten hän käveli kirjan luo, ropisteli pussin sisällön takaisin kirjan sivuille ja lopuksi sulki kirjan kannet. Varmuuden vuoksi opettaja kääräisi kirjan ympärille kerroksen harmaata ilmastointiteippiä, joka sekin löytyi opettajan ulkoilutakin taskusta.

Olen monesti nuortenkirjoja lukiessani kaivannut myönteistä koulukuvausta. Pääsääntöisestihän koulu kuvataan joko ääritylsäksi pakkopullaksi tai sitten epäinhimilliseksi kidutuspaikaksi, jossa aikuiset ovat järjestään sokeita ja kuuroja kaikelle, mitä ympärillä tapahtuu. Niinpä en voi kuin hykerrellä mielissäni lukiessani, miten kuivakanoloinen bilsanmaikka pistää asiat järjestykseen ja vie mennessään vaikka Kuolleiden kirjan nahkapiruineen päivineen. Rukoilija-Sirkka on totta vieköön idolini!

Kuten sanottu, Hain novellit ovat mainioita. Ne ovat oikeasti jännittäviä ja vähän pelottavia, eikä kaikissa suinkaan käy hyvin tai ainakaan siten, kuin odottaisi. Tästä pidän! Oivallista on myös pelottavien ja vakaviakin teemoja, kuten kiusaaminen ja kuolema, käsittelevien tarinoiden pirullisen lämmin ja hykerryttävä huumori. Kauhuelementit putkahtavat esiin odottamattomista paikoista ja yllättävinä hetkinä, keskellä nuorten tavallista suomalaista arkea.

Kuolleiden kirjan kohderyhmää ovat tietysti alakoulun yläluokkien ja yläkoulun oppilaiden ikäiset nuoret, mutta hyvin nämä tarinat uppoavat ikääntyneeseenkin (ylitin tämän maagisen rajan kesällä!) lukijaan. Ihan kullanarvoinen vinkki opettajille ja koulukirjastovastaaville: hankkikaa Haiseva käsi ja Kuolleiden kirja luokan ja koulukirjaston hyllyyn. Saa ostaa myös lapsenlapselle tai kummilapselle lahjaksi, tykkäystakuu!

Magdalena Hai: Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen
Karisto 2020. 199 s.

Arvostelukappale.

P.S. Haisevan käden painos on ilmeisesti loppu. Toivottavasti siitä saadaan pian uusi painos myyntiin.

Magdalena Hai: Kolmas sisar - Royaumen aikakirjat I #nuortenkirjatorstai

”Tavallaan on haikeaa, että sarja on nyt lopussa. Kuitenkin on kiinnostavaa nähdä, mitä Hain näppäimistöltä tuleekaan seuraavaksi. Kirjailija on joka tapauksessa ankkuroinut itsensä tukevasti suomalaiskirjoittajien kärkikaartiin.” Näin olen kirjoittanut neljä vuotta sitten suljettuani Magdalena Hain Gigi ja Henry -steampunktrilogian päätösosan Susikuningattaren kannet.

Kohtalaisen pitkään saatiin odotella Hain seuraavaa romaania, mutta nyt odotus on päättynyt (toki tällä välin on ilmestynyt Tulenkantaja-palkittu satukirja Kurnivamahainen kissa). Ja komeasti onkin!

Kesäkuussa kuin varkain ilmestynyt uuden sarjan muhkea aloitusosa Kolmas sisar on ylittänyt mukavasti eri medioiden uutiskynnyksiäkin. Ylen jutussa (27.6.2018) korostuvat Kolmannen sisaren rakkaus- ja seksuaalisuusteemat, jotka ovatkin poikkeuksellisen raikkaasti ja avaramielisesti rakennetut. Mutta vaikka Kolmannessa sisaressa on paikoin kipunoivia eroottis-romanttisia jännitteitä, on kirjaan silti turha tarttua pelkästään villien seksikohtausten toivossa. Hai noudattelee kaikesta huolimatta YA-kirjallisuuden konventioita tässä suhteessa, eli eroottinen lataus kiihotetaan äärimmilleen, mutta varsinainen akti kuvataan häveliäästi ja kauniisti, jos ollenkaan. Parinmuodostus on mielenkiintoista ja yllättävääkin, mutta paranormaali romanssi on toki muuntumiskelpoinen idea.

Kolmas sisar siis aloittaa Royaumen aikakirjat -nimisen sarjan. Teosta kuvataan takakannessa ’mangahenkiseksi seikkailuksi’ ja Aamulehden jutussa ’urbaaniksi fantasiaksi’. Kaikin tavoin runsas romaani on näitä ja vielä paljon muutakin. Sen tarkka määritteleminen lienee mahdotonta ja ainakin aivan turhaa. Itse nautiskelin lukiessani oivaltaessani intertekstuaalisia aineksia romaanin kudoksessa. Tuskin tajusin niistä moniakaan, mutta jokainen tuttu palanen tuntui kuin vanhan ystävän tapaamiselta. Selkeitä viittauksia ja lainoja on ainakin sellaisista fantasiaperinteen kirjallisista jättiläisistä kuin J. K. Rowlingin Harry Pottereista, J. R. R. Tolkienin Tarusta sormusten herrasta ja Robert Holdstockin Alkumetsästä. Kyse ei ole mistään matkimisesta tai plagioinnista vaan ainesten perinpohjaisesta omaksumisesta ja omaan tarinaan sulauttamisesta.

Royaume on jossakin toisessa aikaulottuvuudessa sijaitseva planeetta, jota asuttavat noidat. Heidän tehtävänään on valvoa avaruudessa kelluvia portteja, joiden läpi kuljetaan ulottuvuudesta toiseen. Tuhat vuotta sitten Royaume oli vähällä tuhoutua, kun yksi kolmesta valtanoidasta pakeni vieden auringon mukanaan ja päästäen lohikäärme Kaaoksen ahmimaan suihinsa planeettaa ja sen asukkaita. Lopullinen tuho kuitenkin torjuttiin, ja nyt Valkoinen noita Auben ja Musta noita Minuit pitävät ikuisen yön planeetan jäänteitä tasapainossa mahdillaan.

Auben ja Minuitin tyttäret Lune ja Ciel ovat Kolmannen sisaren päähenkilöt. Tytöt ovat sielunsisaria, mikä tarkoittaa, että he ovat vieläkin läheisempiä ja toisiinsa tiukemmin sidoksissa kuin verisisaret. Royaumen noidat saavat aikuistuessaan oman laulunsa, joka määrittelee heidän noidanluonteensa ja toimii jonkinlaisena ohjaimena, joka määrää, mitä noita voi tehdä. Pahin kohtalo, jonka Royaumen asukasta voi kohdata, on jäädä ilman laulua. Lune on pettymyksekseen saanut vain vähäpätöisen laulun omassa aikuistumisriitissään, mutta Ciel jää kokonaan lauluttomaksi. Tällaiset noidat laki määrää suljettaviksi ikuiseen vankeuteen.

Minuit lähettää Cielin nopeasti maanpakoon turvaan, ennen kuin Auben ehtii tointua järkytyksestään ja käskeä sulkemaan tyttärensä vankilaansa. Lune päättää lähteä sielunsisarensa mukaan. Vaaralliselle matkalle kohti tuntematonta tytöt saavat saattajakseen mahtavan demonin, jonka Minuit vangitsee vanhan lihavan kissan nahkaan. Lune antaa demonikissalemmikilleen nimeksi Loiri. Muutamien kiperien vaiheiden jälkeen kolmikko päätyy nykyajan Maahan ja Bremenin kaupungin liepeille, jossa sijaitsee Lyceum-niminen koulu. Koulu on kuitenkin ajassa matkustava elävä olento, ja sitä johtaa parviälyhahmoinen paimen Rehtori. Noidat ja paimenet hylkivät toisiaan voimakkaasti, mutta Lunen yllätykseksi hän pystyy kestämään Rehtorin läsnäoloa hämmästyttävän hyvin.

Lyceumissa ja sen lähellä sijaitsevassa maagisessa Café Chaoksessa Lune ja Ciel tutustuvat kolmeen veljekseen, jotka tulevat vaikuttamaan heidän kohtaloihinsa monin tavoin. Vanhin veljeksistä, Adam, työskentelee Rehtorin sihteerinä, keskimmäinen Niemann on koulun pahin hurmuri ja nuorimmainen, ujo Karlo aloittaa koulun samaan aikaan noitatyttöjen kanssa.

Auben ja Minuit juonittelevat toisiaan vastaan Royaumella minkä ehtivät sillä aikaa kun tytöt koettavat selviytyä Maassa ja Lyceumissa. Vaaroja ja ansoja on joka puolella, mutta aikaa huvitteluunkin sentään riittää. Tytöt ovat kuitenkin tietämättään pelinappuloina todella isossa pelissä, ja kun aikanaan päästään loppurytinöihin, moni asia selviää ja salaisuus paljastuu.

Kolmannen sisaren juonen kuvailu on, kuten yltä huomaa, melkoinen tehtävä. Hai ei ole vain punonut sarjan aloitusosaan juonta vaan kutonut todellisen tarinakudelman. Juonitteluja, vanhoja legendoja ja taruja, eri aikaulottuvuuksia ja todellisuuksia on kerroksittain ja limittäin niin runsaasti, että lukija tempautuu tarinan syövereihin ja teoksen maailmaan vastustamattomalla imulla. Mukana on, kuten sanottu, monia tuttuja aineksia, mutta silti tarina on jännittävä ja yllätyksellinen. Koin tämän kirjan parissa sen tunteen, jota moni lukuholisti tavoittelee: paksun romaanin alkaessa lähestyä loppuaan toivoo, ettei se loppuisi, mutta samalla ahmii sanoja ja sivuja silmillään voimatta lopettaa. Aivan ♥! Onneksi tähän on luvassa jatkoa! Sitä odotan kyllä innostunein mielin.

Hain luoma maailma on moniulotteinen ja mielikuvituksellisen sokkeloinen. Työ on tehty huolella. Lukija pääsee aistimaan monenlaisia tunnelmia ja tiloja kirjan matkassa. Henkilögalleria on laaja (sen hallintaa helpottaa onneksi lopusta löytyvä henkilöluettelo) ja ilahduttavan monipuolinen. Lyceum toimii jonkinlaisena intergalaktisena turvapaikkana, joten sen henkilökunta ja opiskelijat ovat riemastuttava joukko. Keijut, maahiset ja vetehiset asustavat sulassa sovussa vieläkin kummallisempien otusten kanssa. Yhteiseloa helpottaa, että kaikilla on jonkinlainen ihmishahmoinen avatar. Lune ja Ciel noitina tosin näkevät melko helposti avatarien takana olevat oikeat olemukset.

Kirjavuus ei rajoitu pelkästään lajityyppien runsauteen ja ulkonäköasioihin, vaan Hain luomat hahmot ovat eläviä ja moniulotteisia. Oma suosikkini on demonikissa Loiri, joka on perimmältään pahansuovan ilkeä ja äksy kuin mikä, mutta jossa sittenkin taitaa piillä jokin pehmeä kohta. Onpa se sitten Minuitin loitsun ansiota tai ei, yhdistelmä on sympaattinen. Hai ei ole tehnyt päähenkilöistäänkään mitään pyhimysmäisiä hyviksiä ja ylivertaisia muihin nähden, vaan Lune ja Ciel ovat mielenkiintoisia, kehittyviä nuoria persoonallisuuksia. Ystävyys, lojaalius, rakkaus ja seksuaalisuus askarruttavat heitä muun ohella, kuten kaikkia aikuisuuden kynnyksellä malttamattomina kärkkyviä nuoria. Kaikesta tuhon partaalla riippumisen tunnelmasta huolimatta Kolmannessa sisaressa on myös huumoria. Lune ja Ciel itsekin oivaltavat monen tilanteen huvittavan puolen.

No niin, kuten huomaatte, olen täysin hurahtanut Kolmanteen sisareen ja Royaumen aikakirjoihin. Lukekaa te kaikki muutkin tämä kirja ja kokekaa oma hurahtaminen! Näin haluaisin huutaa kaikkien korviin kirjakaupoissa ja kirjastoissa. Ette voi uskoa, kuinka kovasti toivon tällekin teokselle lukijoita. Lukekaa siis! Ette kadu! Palavasti toivon tälle teokselle kaikkea mahdollista menestystä, mitä kirjamaailmassa nyt voi saada: lukijoita, hyviä arvioita, kovia myyntilukuja, uusia painoksia, käännöksiä eri kielille, japanilaisen anime-elokuvayhtiön filmaussopimusta (tästä tulisi pyörryttävän upea elokuva, mutta taitaisi olla hieman kallis toteuttaa… joudun siis tyytymään omaan päänsisäiseen elokuvaani!).

Ketkä sitten ovat Kolmannen sisaren kohderyhmää? Yläkouluikäiset himolukijat, jotka eivät hätkähdä viisisataasivuista järkälettä vaan pitävät sitä etuna, ja kaikki tätä vanhemmat lukevat olennot. Kirjan kirjallisuus- ja populaarikulttuuriviitteistä saa kelpo aiheita koulu- ja opiskelukäyttöön. Mitä mainioimpia pohdinta- ja keskusteluaiheita ovat erilaisuuden, yhdessä ja rinnakkain elämisen, rakkauden ja seksuaalisuuden teemat. Kirjassa on vahvana teemana myös tuhoava vallanhimo lieveilmiöineen. Sen ruotiminen eri näkökulmista on hedelmällistä.

Magdalena Hai: Kolmas sisar
Otava 2018. 557 s.

Arvostelukappale.

 #nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Jyri Paretskoi: K15 

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 1 ja 2

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen
Magdalena Hai: Kolmas sisar 

Tulossa:

Anna-Riikka Sairio: Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista 26.7.2018
Salla Simukka: Sytytä valot! - Sammuta valot! 2.8.2018

Magdalena Hai (toim.): Pienin askelin

”Kirjan talo – Bokens hus ry on vuonna 2007 perustettu kirjallista ilmaisua edistävä yhdistys. Vuodesta 2008 lähtien se on toiminut Turussa Aurajoen rannalla rakennuksessa nimeltään Kirjan talo.

Kirjan talo toimii toimistona, tapahtumanjärjestäjänä, kurssipaikkana, työpajaohjauksen keskuksena sekä verkostona ympäri vuoden. Kirjan talo on monien kirjallisten yhdistysten koti sekä työpaikka luovan alan toimijoille.”

Näin esittelee itsensä yhdistys ja fyysinen rakennus Kirjan talo verkkosivuillaan. Sivuilla seikkaileva löytää monenlaista mielenkiintoista, tuttua ja uutta. Yhdistyksen aktiiveihin kuuluu muun muassa sellaisia kirjamaailman tuttuja kasvoja kuin Mervi Heikkilä, Kirsti Ellilä ja Magdalena Hai. Tarjolla on erilaisia kursseja runopilateksesta kirjallisuusterapiaan.

Ihan uppo-outo ei Kirjan talo minulle ollut ennestään, kun sain yhteydenoton Kirjan talon Kirja-akatemian opiskelija Kirsi Melvola-Georgakarakosilta. Vuoden mittaisen kurssin aikana Kirja-akatemian kirjoittajaopiskelijat olivat paitsi työstäneet kukin omia pidempiä tekstejään myös kirjoittaneet kukin novellin yhteisantologiaa varten. Sanataideohjaaja, kirjailija Magdalena Hain johdolla ryhmä siis julkaisi kurssivuoden päätteeksi yhteisen kirjan. Lupasin lukea teoksen ja siitä myös jotain kirjoittaa tänne blogiini.

Tehtävä olikin mielenkiintoinen ja mieluisa. Hai kuvailee esipuheessa lyhyesti antologian syntyhistoriaa. Heterogeeninen kaksitoistahenkinen ryhmä valitsi antologiansa punaiseksi langaksi kengät, mutta muutoin kirjoittajille annettiin vapaat kädet. Teemaa sai mukailla mielensä mukaan. Keskenään hyvin erilaisia tekstejä lukiessa olikin mukava tarkkailla, miten kukin tekijä oli kengät ja askeleet tarinaansa nivonut. Ratkaisut ovat kutkuttavan erilaisia. Mukaan on mahtunut monenlaista jalkinetta tuohivirsusta alkaen.

Saunansytykkeiden joukosta käteen osuva tuohivirsu palauttaa Kalevi Heikkisen Virsu-novellin kertojan mieleen lapsuuden tragedian. Isoveli Mikon virsun tunnisti sen omintakeisesta kulumisjäljestä. Virsu on mielestäni antologian surullisin ja samalla kaunein tarina. Sauna oli sisältä musta kuin variksenmarjan sielu.

Tyylilajeja on laidasta laitaan; dekkarivirityksestä ja dystopiasta kesyhköön chic litiin ja absurdiin, lähes nonsense-tyyliseen novelliin. Kiehtovimpiin lukeutuu mielestäni Veijo Alavallin Pankkipäivä, jossa arkipäivä nyrjähtää sijoiltaan ja meno yltyy lopulta melkoiseksi irrotteluksi. Vielä rohkeampaa irtiottoa sovinnaisesta kerronnasta tekee Rosa Aphalo pitkähkössä novellissaan Et ole koskaan paikassa, jonka lukijana on vaikea asemoitua oikein mihinkään. On parasta antaa vain tekstin viedä!

Hai kehottaa esipuheessa lukijaa kallistamaan korvansa näiden tarmokkaiden kirjoittajien tarinoille. Ei lainkaan huono neuvo. Mielenkiintoista on jäädä odottamaan, mitä tästä joukosta vielä kuuluu. Lykkyä tykö, Kirja-Akatemian kirjoittajat! Kiitos kirjasta.

Magdalena Hai (toim.): Pienin askelin
Kirjan talo 2017. 116 s.

Arvostelukappale.

Antologian kirjoittajat:

Veijo Alavalli
Rosa Aphalo
Marjut Brunila
Ann-Mari Halén
Kalevi Heikkinen
Marjo Jämsä
Sanna Kymäläinen
Kirsi Melvola-Georgakarakos
Frida Maria Pessi
Hannele Tuominen
Teija Veijola
Marja Uimonen

Magdalena Hai: Susikuningatar (Gigi ja Henry 3)

Toista kuukautta ehti vierähtää, ennen kuin täytin Kellopelikuninkaan jälkeen tekemäni lupauksen lukea Susikuningatar ihan pian. Aika taisi olla itse asiassa juuri parahultainen. Muistin vielä hyvin edellisen kirjan tapahtumat, mutta olin ehtinyt ’puhdistaa suuni’ sopivasti monenlaisella muulla luettavalla kirjojen välissä. Niinpä Susikuningatar pääsi hienosti oikeuksiinsa. Nautinkin ihan valtavasti hienosta tarinasta.

Kyseessä on siis Magdalena Hain Gigi ja Henry -steampunk-trilogian kolmas osa. Koko sarja on ollut alusta asti kiinnostava ja raikas uutuus suomalaisessa (nuorten)kirjallisuudessa. Sarjan vuonna 2012 ilmestynyt aloitusosa Kerjäläisprinsessa on ensimmäinen suomalainen steampunk-romaani. Hanna Matilainen määrittelee teoksessaan Mitä kummaa (Avain 2014) steampunkin eli kotoisemmin höyrypunkin scifin alalajiksi, ”jolla tarkoitetaan tarinaa, jonka viitekehyksenä on 1800-luku, höyrykoneet, aikalaisestetiikka ja aikakauden tunnelma. Usein tähän liitetään erityisesti viktoriaaninen Englanti…” Hain trilogia uppoaa määritelmään aivan loistavasti, mutta kirjailija on lisäksi ammentanut rohkeasti fantasiaperinteestä. Kokonaisuus toimii.

On sääli, että termit steampunk ja höyrypunk herättävät monessa potentiaalisessa lukijassa jollain tavoin negatiivisia väristyksiä, jopa torjuntaa. Näin ainakin olen itse tulkinnut koettaessani tarjota Gigin ja Henryn seikkailuista kertovia teoksia luettavaksi hyviä kirjavinkkejä toivoville kyselijöille. Pelot ja turhat ennakkoluulot kannattaa karistaa mielestään ja tarttua kirjoihin avoimin mielin. Tarinan kiehtova maailma avautuu vaivatta, eikä tylsistä teorioista tai teknisistä selonteoista ole mukana häivääkään. Tarjolla on lumoava maailma koskettavine henkilöineen ja kohtaloineen. Aineksina ovat seikkailu, jännitys, huumori ja kauhallinen mytologiaa sekä hyppysellinen romantiikkaa.

Kerjäläisprinsessa oli Hain esikoisromaani, ja nyt on siis ilmestynyt kolmas teos kolmen vuoden aikana. Trilogian lisäksi Hai on kirjoittanut novelleja eri antologioihin ja lehtiin. Gigi ja Henry -sarjan mittaan ovat kasvaneet paitsi kirjan henkilöt myös kirjailijan ammattitaito. Kerjäläisprinsessa on niin sanotusti lupaava esikoinen, ja Kellopelikuningas sekä erityisesti Susikuningatar lunastavat nuo lupaukset moninkertaisesti. Kuten edellisestä osasta kirjoittaessani jo totesin, tämä sarja on ehdottomasti kansainvälistä tasoa olevaa laatua.

Kellopelikuninkaan jälkeen on aikaa ehtinyt kulua pari vuotta. Gigi, Henry ja ihmissusi Mussovits asuvat Pariisissa, missä Gigi opiskelee soturin ja kuningattaren ammatteihin vaadittavia taitoja. Aika alkaa kuitenkin valua vähiin, sillä Pariisiinkin kantautuu tieto, että Umbrovian vallankaappaaja Andros Luopio valmistautuu sotaan ja varustaa ennennäkemätöntä armeijaa luolastoissaan. Jos Gigi aikoo pelastaa maansa ja ihmissusikansansa rippeet, on aika toimia. Mutta riittävätkö vain viisitoistavuotiaan kuningattaren rahkeet?

Umbroviassa Gigi tutustuu pitkän talven aikana niin Mussovitsin kuin omaankin sisimpäänsä löytäen yllättäviä ja pelottavia asioita. Samaan aikaan ihmissudet kokoontuvat Gigin johdolla entiseen kuninkaanlinnaan valmistautumaan tulevaan koitokseen. Fantasiakirjallisuuden perinteiden mukaan loppuhuipennuksena on jännittävä ja kiivas taistelukuvaus, jossa hyvä ja paha ottavat toisistaan lopullisesti mittaa. Tappioilta ei vältytä, ja Susikuningatar on myös surullinen romaani. Hai on koko sarjan mittaan käsitellyt henkilöitään kovemmalla kädellä kuin mitä perinteisesti on totuttu. Seikkailut eivät pääty naureskeluun teekupposen äärellä, vaan seassa on aimo annos tummia sävyjä.

Koko trilogia pysyy hienosti koossa. Tässä näkyy selvästi etu, joka tulee sarjamaisesti toteutetun teoksen hallitussa toteutuksessa. Viittaan tällä nyt kahteen toiseen hiljattain lukemaani sarjaan, eli Elina Rouhiaisen Susiraja-sarjaan ja J. S. Meresmaan Mifonki-sarjaan. Pitkät sarjat, joiden lopullinen pituus ei kenties ole tekijöidensäkään tiedossa, ovat toki omalla tavallaan kiehtovia ja antoisia, mutta helposti tarinan punainen ydinlanka pääsee katoamaan. Myös Anu Holopaisen Syysmaa-sarjassa oli aistittavissa jotain tämänkaltaista. Hieno sarja jatkui pitkään monessakin mielessä, ja sitten loppu tuli kuitenkin rysähtämällä, hieman hätäisen makuisesti. Gigi ja Henry -sarja päättyy Susikuningattareen, ja hyvä niin. Tarinan kaari on selkeä, ja lukijalle jää tunne, että juuri tähän maaliin oltiin alusta asti pyrkimässä.

Tavallaan on haikeaa, että sarja on nyt lopussa. Kuitenkin on kiinnostavaa nähdä, mitä Hain näppäimistöltä tuleekaan seuraavaksi. Kirjailija on joka tapauksessa ankkuroinut itsensä tukevasti suomalaiskirjoittajien kärkikaartiin. Gigi ja Henry -sarjalle toivon runsaasti lukijoita ja menestystä muutenkin. Kunpa nyt joku kirjallisuusagentti nappaisi tämän ja saisi ujutettua kansainvälisille markkinoille. Entä millainen elokuva sarjasta tulisikaan!

Magdalena Hai: Susikuningatar

Karisto 2014. 448 s.

Lainattu kirjastosta.

Magdalena Hai: Kellopelikuningas

Edellisessä eli ensimmäisessä nuortenkirjateemaviikkoni jutussa taisin hieman happamaan sävyyn ihmetellä, mikä oikein on aiheuttanut ennenkuulumattoman vouhkaamisen Salla Simukan ja hänen Lumikki-trilogiansa ympärillä. Syitä lienee monia, eikä onneksi vähäisimpänä se, että kirjat on kirjoitettu ammattitaitoisesti ja kunnianhimoisesti. Silti päätin juttuni toteamukseen, että vähintään yhtä hyvää ellei parempaakin lanu-kirjallisuutta on Suomi puolillaan. On siis ulkomaisilla kustantamoilla mistä ostaa!

Mielipiteeni sai loistavalla tavalla vahvistusta, kun seuraavaksi tartuin Magdalena Hain Gigi ja Henry -steampunktrilogian keskimmäiseen osaan Kellopelikuningas. Aivan huippuhyvä kirja! Mikään valtaisa ylläri tämä ei tosin ollut, mutta olen silti aika myyty. Hain sankarikaksikko on minulle varsin tuttu, sillä olen lukenut trilogian aloitusosan Kerjäläisprinsessa ainakin kahdesti ja vielä päälle analysoinut kirjaa urakalla oppilaitteni ja vielä kirjailijan itsensä kanssa. Kenties lievän yliannostuksen vuoksi jatko-osa jäi sitten tuoreeltaan lukematta, mutta nyt oli juuri sopiva aika tarttua teokseen.

Varoitus! Jos et ole Kerjäläisprinsessaa vielä lukenut, jätä ainakin seuraava kappale lukematta juonipaljastusten takia.

Aloitusosa päättyi dramaattisesti eikä ihan tavanomaisen kaavan mukaan. Taistelu pahiksia eli lähinnä Luopiota vastaan päättyi hyvisten eli Gigin perheen voittoon, mutta Gigi menetti kaiken tuoksinan keskellä toisen silmänsä. Arvet ja tyhjän silmäkuopan Gigi peittää nyt silmälapulla, mikä ei tietysti tunnu murrosikäisestä tytöstä mukavalta. Vertaistukena on isosisko Katerina, jonka kasvoja myös rumentaa arpi. Lohtua tuo sekin, että Katerinalla on arvesta huolimatta kiihkeä ihailija. Mutta äiti, Umbrovian kuningatar, puhuu suoraan ja armottomasti siitä, miten silmän menetys pilasi Gigin tulevaisuuden. Isällä on mielessään yllätys Gigille, mutta tyttö ei ilahdu lahjaideasta lainkaan.

Gigin ulkonäköongelmat ovat kuitenkin pientä sen rinnalla, että Keloburgissa alkaa riehua outo uskonlahko, jonka toiminta muistuttaa pahasti natsien meininkejä. Sokean Jumalan eli Odinin palvojiksi itseään kuvailevan lahkon papit saarnaavat saaren puhtaana pitämisestä ja kaiken saastaisen pois puhdistamisesta. Kiellettyjen asioiden listalle alkaa tulla merkillisen paljon sellaista, jota liittyy selvästi Gigin perheeseen. Lopulta lahko aloittaa suoran hyökkäyksen, ja jälki on rumaa.

Gigi perheineen ei onneksi ole yksin. Mussovits suojelee erityisen tarkasti Gigiä, jonka varalle ihmissudella on omat suunnitelmansa. Gigi ja Henry tutustuvat myös Keloburgin maanalisiin eli kaupungin alla luolissa asuviin katulapsiin. Eikä vanha merirosvo Murtaugh’kaan voi jäädä syrjään, kun aletaan kunnolla tapella.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei siis Kellopelikuninkaasta puutu. Edellistä osaa paksumpi romaani on muutenkin jotenkin tuhdimpi. Gigi on selkeästi kirjan ja tarinan päähenkilö, joka on kasvanut aiempien seikkailujensa ansiosta. Kaverukset puhuvatkin tästä. On aika ryhtyä miettimään, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Vain lapsi voi elää pelkästään nykyhetkessä. Tummasilmäinen Naseem saa Gigissä aikaan aivan uudenlaisia väristyksiä. Mutta Mussovitsin paljastukset Gigin todellisesta luonnosta ovat kiehtovimpia, ja niistä on varmasti paljon lisää sarjan viimeisessä osassa.

Hai osaa kuvata teostensa eriskummallisen ja omalakisen maailman jotenkin ällistyttävän luontevasti ja kauniisti. On itsestään selvää, että yhden hengen ilmalaivat ovat tulleet sarjatuotantoon tai että automatonit ovat myyntihitti.

Mikäpä tässä kirjassa ei olisi kohdallaan? Kieli on kaunista ja luistavaa, juoni kulkee liukkaasti, on toimintaa ja ajattelemisen aihetta, yksityiskohtia ja suuria linjoja. Henkilökuvaus ja dialogi toimivat. Jännitystä, huumoria ja romantiikkaa on sopivassa suhteessa. Tarina on kaikin tavoin kiehtova ja omaperäinen. Erityisesti loppu on mykistävä. Onneksi minulla on sarjan kolmas osa Susikuningatar nyt jo tuossa pinossa valmiina odottamassa, ja aion sen lukea ihan pian.

Magdalena Hai: Kellopelikuningas

Karisto 2013. 330 s.

Lainattu kirjastosta.