Laura Mauro: Otavaisen olkapäillä

 

Laura Mauro pienoisromaani Otavaisen olkapäillä on kenties hämmentävintä, mitä olen aikoihin lukenut. Onneksi kirjan molemmissa esipuheissa, joista ensimmäisen on kirjoittanut kirjailija ja Haamu-kustantamon sisäpiiriläinen Marko Hautala ja toisen teoksen suomentaja ja kauhukirjailija Lauri Lattu. Heillekin Laura Mauro oli ollut ennen tähän tekstiin törmäämistä uppo-outo nimi, joka vielä hämmensi kotoisuudellaan eli kalskahti harhaanjohtavasti suomalaiselta.

Laura Mauro on kuitenkin brittikirjailija, joka on syntynyt Lontoossa ja asuu nykyään Oxfordshiressa. Hän on julkaissut useita kauhunovelleja, jotka ovat kahmineet esimerkiksi British Fantasy Award -palkintoja novellisarjassa.  Kiinnostuksen kohteikseen Mauro mainitsee japanilaisen painin, venäläiset avaruuskoirat ja suomalaisen kansanperinteen.

Viimeksi mainitusta Mauro ainakin on erittäin hyvin perillä. Sen todistaa vahvasti hänen tuotannostaan ensimmäisenä suomennettu Otavaisen olkapäillä -teos. Omat erityiset mausteensa tarinaan tuovat tapahtuma-aika ja päähenkilöt. Pienoisromaanin tapahtumat sijoittuvat Suomen kansalaissodan aikaan suurin piirtein helmikuun loppupuolelle tai maaliskuun alkuun maaseudulle Tampereen tuntumaan, ja keskiössä on pieni joukko punaisten naiskaartilaisia.

Kauhufantasiaromaanin sijoittaminen juuri tuohon ympäristöön on melkoinen veto. Asetelmahan on jo itsessään kauhea: nuoret naiset, oikeammin tytöt, yrittävät löytää omia joukkojaan sekasortoisessa sodassa, jossa rintamalinjoja on vain satunnaisesti. Maaseudulla kuka tahansa voi olla joko omia tai vihollisia, ja olosuhteet ovat ankarat. Vilusta, nälästä ja kuolemanpelosta ei totisesti ole puutetta.

Kuutamoyönä asetoveri Osku alkaa tuijotella mitään näkemättömin silmin pimeään metsään ja päätyy vähän myöhemmin mielipuolisena raivoten käymään toveriensa kimppuun suu veristä vaahtoa pursuten. Mitä Osku metsässä oikein näki ja mitä hänelle siellä tapahtui?

Alkaa liikkua huhu oudosta metsän keskellä loistavasta valosta, joka houkuttelee puoleensa mutta jonka katsominen on vaarallista. Ovatko liekkiöt häiriintyneet käynnissä olevista taisteluista ja lähteneet liikkeelle? Metsässä liikkuvat ovat vaarassa päätyä aavevalon peittoon. Se muuttaa heidät verenhimoisiksi hirviöiksi.

Mauro on taitava suppean muodon käyttäjä. Teoksessa ei tunnu olevan yhtään turhaa lausetta tai elementtiä. Tarinan kyytiin hypätään heti ensimmäisistä virkkeistä ilman sen kummempia pohjustuksia tai selittelyjä. Naiskaartilaisryhmän hankala dynamiikka avautuu hienosti tapahtumien edetessä. Kun kukaan ei ole varsinaisesti johdossa, seuraa valtataistelua. Alituinen kuolemanpelko ja jo nähdyt kauhut tekevät tuhoaan tyttöjen mielissä. Lisäksi kaikilla on ase, vaikka sen käyttäminen on toisille tutumpaa kuin toisille.

Valkoisten käsiin joutuminen on jatkuva, konkreettinen uhka, mutta sen eteen tulee toinen, epämääräisempi mutta sitäkin kauhistuttavampi vaara. Miten taistella jotain sellaista vastaan, joka on selittämätön ja yliluonnollinen? Mauro ei selitä tätäkään romaanin puolta auki, vaan lukija on yhtä ymmällään kuin metsään kadonnutta ystäväänsä epätoivoisesti etsivä Siiri.  

Kiitos kustantamo Haamu, että tämä teos on suomennettu! Kirjallisuus tosiaan avaa maailmaan näkökulmia, joita ei aavista olevankaan. Näinkin paatunut lukija voi vielä yllättyä! Mahtavaa!

Laura Mauro: Otavaisen olkapäillä (On the Shoulders of Otava)
Suom. Lauri Lattu.
Haamu 2024. 116 s.
Upea kansi Noora Jantunen.

Arvostelukappale.

#luekoskinen2017 - lanu-kirjat*

Lokakuussa 2017 kirjailija JP Koskinen heitti Twitterissä ilmaan ajatuksen lukuhaasteesta, jossa hän haastaisi kirjabloggaajat lukemaan koko hänen vuoden 2017 aikana julkaistun tuotantonsa. Vaikka olen päättänyt opetella pysymään tällaisten loistavien ja houkuttelevien ideoiden äärellä kylmän viileänä ja treenannut sanomaan jämäkästi ei, huomasin oitis innoissani kannustavani muita bloggaajia lähtemään mukaan. Itsehän luonnollisesti olin jo mukana. Se siitä cooliudestani jälleen kerran!

Koskinen esittelee #luekoskinen2017-haastettaan ja sen taustoja omassa Savurenkaita-blogissaan. Jutun hännässä on myös lista kirjablogeista, joiden omistajat ovat osoittaneet suopeuttaan haastetta kohtaan. Hieman nolosti oma blogini on siinä ihan listan ensimmäisenä. Noloa se on siksi, että lupasin avokätisesti, että jutut kirjoista olisivat eetterissä hyvissä ajoin, viimeistään vuoden 2017 loppuun mennessä. Ja tässä ollaan. Mutta parempi myöhään, ainakin toivottavasti.

Lähtötilanteeni haasteen selättämiseen oli edullinen, sillä olin jo muiden projektien yhteydessä lukenut Koskisen Murhan vuosi -sarjan dekkarin Maaliskuun mustat varjot. Lisäksi anoin kirjailijalta vapautusta toistaiseksi vain äänikirjana julkaistun Ruosteisen sankarin kuuntelemisesta, koska olen lukenut sen aiemman version Eilispäivän sankarit jo aikaisemmin. Vaikka teokset eivät yksi yhteen samat olekaan, sain vapautuksen. Kieltämättä Ruosteisen sankarin kimppuun käyminenkin houkuttaa, koska sille on tulossa jatkoakin. Lisäksi kerrottakoon, että kuunnelmasarjan Töissä täällä kuuntelin sen vielä ollessa Yle Areenassa. Harmi, että se on nyt poistunut jonnekin bittiavaruuteen, sillä se on oivallinen työelämäsatiiri.

Jäljelle jäivät siis Koskisen lasten- ja nuortenkirjat sekä Kannibaalien keittokirja. Jälkimmäisen suhteen olen sikäli valmistautunut, että ostin sen Helsingin kirjamessuilta. Samalla kuuntelin kirjailijan antaman haastattelun teoksen taustoista ja sisällöstä ja jonotin saadakseni siihen myös signeerauksen.

Sitten koko haaste pääsi hautautumaan jonnekin muun elämän ja kirjarientojen syövereihin, kunnes joululomani viimeisinä päivinä vein autoni määräaikaishuoltoon ja sitä sieltä odotellessani poikkesin pääkirjastoomme. Päätin etsiä puuttuvan materiaalin käsiini ja lopultakin lunastaa lupaukseni. Isommille suunnatut kaksi kirjaa löysin omin voimin hyllystä, mutta pienimmillekin sopivan Gabriel Hullo -kirjan kanssa meni sormi suuhun, mutta onneksi kirjastoissa on ammattitaitoista henkilökuntaa, joka iloisesti palvelee.

Gabriel eli tuttujen kesken Kaapo Hullo on merikapteenin poika, jolla on ystävinään esi-isien haamut kenraali Paulus ja merikapteeni Hullo. Kenraali Pauluksen haamu asustaa muotokuvassa ja merikapteenin haamu vanhassa laivapullossa. Gabrielin seikkailuista on kerrottu nyt jo neljässä runomittaisessa tarinassa: Kauhea Gabriel Hullo (Karisto 2011), Gabriel Hullo & keskiyön kestit (Haamu 2014), Gabriel Hullo & hirveä Hekla (Haamu 2016) ja Gabriel Hullo & merimatka Meksikoon, jonka luin tätä haastejuttua varten.

Tilanteeni on siis juuri sellainen kuin Koskinen omassa haastelanseerauksessaan arveleekin eli harvoin kukaan lukee systemaattisesti jonkun kirjailijan tuotantoa pitkittäin saati poikittain. En ole lukenut Gabriel Hullo -sarjan aiempia osia, joten jouduin hyppäämään haamuilla höystettyyn meriseikkailuun kylmiltäni. Matkalla huomasin, että henkilöiden aiempiin vaiheisiin tutustumisesta olisi saattanut olla iloa, sillä kenraali Paulus ja vanhempi merikapteeni Hullo tupsahtavat kokemattoman lukijan mielestä hieman tyhjästä tarinaan.

Tarina on siis kirjoitettu riimirunomuotoon. Se houkuttaa lukemaan kirjaa ääneen, ja mielestäni sellaisena se parhaiten toimisikin. Miranda Mordin (aik. Koskinen) värikästä ja persoonallista kuvitusta ei ole säästelty, ja lukemisen lomassa on varmasti mukava yhdessä aikuisen kanssa pysähtyä tutkimaan kuvien sisältöä. Toki alakouluikäiset lukevat tämän itsekin nopsasti, mutta en epäile, etteikö viisivuotiaille jo voisi tätä ääneen lukea.

Kaapon isä palaa kotiin pitkältä merimatkalta mukanaan puosu Baldomero Meksikosta. Baldomeroa vaivaa alituinen matkakuume. Lisäksi häntä kaihertaa petos, jonka uhriksi hän on kotona joutunut. Kiero serkku on huijannut häneltä perinnön. Tarina alkaa kiehtoa Kaapoa, ja niin matkakuume on pian tartutettu jopa vastahakoiseen äitiin. Koko perhe sekä kenraali Pauluksen muotokuva ja isoisä Hullon laivapullo pakataan laivaan ja seikkailu Baldomeron omaisuuden palauttamiseksi alkaa.

Salaperäiseen sirkukseen tarttuessani en ollut aivan yhtä ummikko kuin Gabriel Hullon parissa, sillä olen lukenut sarjan aloitusosan Haavekauppias (Karisto 2013). Siinä sisarukset Sami ja Liisa tutustuvat antiikkikauppiaan poikaan Joniin. Salaperäinen sirkus on reippaan kolmikon neljäs yhteinen seikkailu. Lapsilla on nimittäin ilmeinen taipumus osua paikalle, kun jotain kummallista tapahtuu. Ratkaisuissa ovat usein apuna Jonin pelottavalta isoisältä saadut oudot esineet.

Tuttu sirkus on taas kiertueellaan saapunut kaupunkiin. Juuri kun Sami harmittelee rahapulaansa värikkään julisteen äärellä, paikalle saapuu kummallinen mies ärhentelemään. Hänen mielestään sirkus on suurta huijausta. Mies kuitenkin pudottaa lähtiessään kuoren, jossa on kolme lippua illan näytökseen. Sami, Liisa ja Joni siis päätyvät parhaille paikoille esitykseen. Joni herättää sirkusväen keskuudessa hieman kiusallista huomiota ja käy ilmi, että hänen isoisänsä on aikanaan kuulunut sirkusväkeen.

Nopeasti lapset huomaavat, että sirkuslaisilla on huolia. Joku sabotoi heidän toimintaansa varastamalla tärkeitä esineitä. Lasten ollessa vielä paikalla huomataan, että illan kassa on varastettu. Sirkusta uhkaa konkurssi. Apua päätetään pyytää Jonin isoisältä, joka tyylilleen uskollisena antaa vain hämäräperäisiä vinkkejä. Kannattaisi kääntyä kilpailevan sirkusyrittäjä Hannu Hatan puoleen, hän kun on taitava kuuttaja. Mitä kuuttaminen on, selviää sitten aikanaan sekä lapsille ja sirkusväelle ihan konkreettisesti.

Samin, Liisan ja Jonin vauhdikkaat ja jännittävät mutta mukavalla huumorilla maustetut seikkailut ovat oivaa luettavaa alakouluikäisille, suunnilleen kolmannesta luokasta ylöspäin. Ääneen luettaviksi nämä sopivat vähän nuoremmillekin.

Benjamin Hawk – Myrsky nousee on jatkoa 2016 ilmestyneelle Benjamin Hawk – Merirosvon oppipojalle (Karisto), jota en ole lukenut. Historiallisen seikkailutarinan päähenkilö on viisitoistavuotias portsmouthilainen suutarin oppipoika Benjamin. Pojan isä on teillä tietymättömillä, ja äiti koettaa pitää Benjaminista ja tämän pikkusisko Ginnystä huolta. Pihiydestään tunnettu setä on ottanut Benjaminin oppiin suutariverstaaseensa, mutta poikaa ei käsityöläisammatti kiinnosta yhtään. Niinpä hän sopii vanhan ystävänsä tykkimestari Dolen kanssa, että keväällä he kaksi karistavat Englannin pölyt koivistaan ja purjehtivat kohti Karibian lämpimiä maisemia. Siellä houkuttaa paitsi ilmasto ja seikkailu myös kapteeni Morganin aarre, josta he ovat aikaisemman seikkailunsa yhteydessä saaneet vasta pienet maistiaiset.

Kaksikon suunnitelmat muuttuvat äkkinäisesti, kun kaupunkiin saapuu merirosvoja jahtaava hajuvedeltä löyhkäävä Edward Wolf. Täpärien ja kiperien vaiheiden jälkeen Benjamin ja isoisä Hawk huomaavat olevansa purjelaivassa matkalla kohti Jamaikaa. Kapteeni Gun on luvannut auttaa paikallista kuvernööriä, jonka tytär on karannut mennäkseen naimisiin. Palkaksi on tiedossa kartta, jonka avulla pitäisi kapteeni Morganin aarteen löytyä.

Benjamin Hawk -sarja edustaa perinteistä (poikien) seikkailukirjatyyliä, mutta se on mukavasti päivitetty nykyaikaan ja höystetty leppoisalla huumorilla. Kohderyhmää ovat ainakin 10-13-vuotiaat eli viidesluokkalaisista seiskaluokkalaisiin. Kirjat sopivat mainiosti myös ääneen luettaviksi.

Haastelanseerausjutussaan Koskinen kyselee, onko hänellä se kuuluisa ’oma ääni’, joka on tunnistettavissa läpi tuotannon. Minusta ainakin tämän otannan ja aiemmin lukemani perusteella voi huoleti vastata kyllä. Yllä olevien lanu-kirjojen yhteydessä olen maininnut huumorin niitä yhdistävänä tekijänä. Koskisen huumori on lämminhenkistä ja hieman salakavalaa. Ketään ei näissä lanu-kirjoissa pilkata tai saateta naurunalaiseksi, ei ainakaan ilman omaa syytään, eli pilkan kohteina ovat tarinoiden pahikset. Yleensä huumori on kuitenkin enemmän kielellistä. Hauskat kielikuvat ja sutkautukset tuovat tarinoihin iloa ja kepeyttä.

Juonenkuljetus toimii kaikissa kolmessa teoksessa myös luistavasti. Mitään turhia jaaritteluja ei ole, vaan vauhtia ja vaarallisia tilanteita sekä aikuisenkin lukijan oikeasti yllättäviä käänteitä on tasaiseen tahtiin. Tätä arvostan todella, sillä kun koettaa houkutella kenties epäluuloista ja vastentahtoistakin lasta ja nuorta kirjan maailmaan, on tarinan pidettävä lukija tiukasti kynsissään alkusivulta viimeiselle asti. Jos lukijaa alkaa pitkästyttää, on peli menetetty.

Myös dialogin kirjoittamisen taito on Koskisella hallussa. Näissä lasten- ja nuortenromaaneissa juoni kulkeekin paljon dialogin varassa eteenpäin, mikä on todella hyvä juttu. Henkilöt eivät vain pysähdy jutustelemaan, vaan samalla tapahtumat etenevät.

Juha-Pekka Koskinen: Gabriel Hullo & merimatka Meksikoon
Kuvitus Miranda Mord.
Haamu 2017. 39 s.

Juha-Pekka Koskinen: Salaperäinen sirkus
Karisto 2017. 129 s.

Juha-Pekka Koskinen: Benjamin Hawk – Myrsky nousee
Karisto 2017. 192 s.

Kaikki lainattu kirjastosta.

* lanu-kirjat = lasten- ja nuortenkirjat

Antti Saarnio ja Cata Ahlbäck: Aavepoika Aapeli & Mörkölinna

Mitä kummitukset pelkäävät? Ihmisiä. Kummituslapsille kerrotaan auringon noustessa pelottavia ihmisjuttuja! Muutenkin kummitusolo on monin tavoin hullunkurisen nurinkurinen. Moni asia on kuitenkin samoin kuin ihmisilläkin. Pienet kummituspojat, kuten aavepoika Aapeli, haluavat itsenäistyä ja lähteä seikkailemaan avaraan maailmaan.

Isänsä ja vanhempiensa kanssa hylätyssä aitassa asuvalla savolaisaave Aapelilla on kuitenkin kunnianhimoisempi tavoite kuin pelkkä seikkaileminen. Vanhempiensa pettymykseksi Aapeli on nimittäin päättänyt ryhtyä linnankummitukseksi. Isän ja äidin vakuuttelut haaveen mahdottomuudesta kaikuvat kuuroille korville.

Vaiheikkaan matkan jälkeen Aapeli päätyy lopulta unelmiensa linnaan, mutta siitä seikkailu vasta alkaakin. Linna on nimittäin kirottu. Sieltä ei pääse pois sinne kerran tultuaan. Kaikki linnaan päätyneet kummitukset ovat joutuneet kammottavan mörön orjuuttamiksi. Mutta Aapelia ei halua joutua orjaksi ties kuinka moneksi sadaksi vuodeksi. Jokin keino on oltava! Keksiikö Aapeli keinon vapauttaa linnan kummitukset mörön ikeestä? Uskaltaisiko hän käyttää sitä?

Antti Saarnion Aavepoika Aapeli & Mörkölinna on sen verran jännittävä kummitusseikkailu, että se lienee turvallisinta lukea jonkun (aikuisen) kanssa yhdessä. Rohkeimmat tietysti nautiskelevat pelonväristykset ihan yksikseenkin. Cata Ahlbäckin kollaasimaiset mustavalkokuvat ovat mukavan tyyliteltyjä ja saavat kirjan taiton hengittämään.

Aapelin seikkailut sopivat mitä parhaimmin marraskuun myrskyillan ratoksi. Mörköjuomaa kannattaa kuitenkin ehdottomasti välttää!

Antti Saarnio ja Cata Ahlbäck: Aavepoika Aapeli & Mörkölinna
Haamu 2016. 95 s.

Arvostelukappale.

Osallistun tällä jutulla Tuijata-blogin Marrasjännitystä 2017 -teemaviikkoon.

Mervi Heikkilä: Tuonella kulkijat

Tasan vuosi sitten kirjoitin Kalevalan päivän kunniaksi samaisena päivänä virallisesti julkistetusta Mervi Heikkilän nuortenromaanista Louhen liitto. Olen kuvaillut teosta vetäväksi nuortenromaaniksi, joka ammentaa  kalevalaisesta kansanperinteestä ja suomalaisesta mytologiasta raikkaasti ja tuoreesti. Täsmälleen samat määreet sopivat Louhen liiton eilen ilmestyneeseen itsenäiseen jatko-osaan Tuonella kulkijat.

Lukija tapaa aiempia tuttujaan, kuten päähenkilön kuusitoistavuotiaan Roonan ja tämän valokuvausta ja suunnistusta harrastavan ystävän Aleksin. Roona sai Louhen liitossa tietää erikoisesta syntyperästään. Hänen vanhempansa ovat Vanhoja, kuolemattomia jumalolentoja, jotka vaalivat Louhen perintöä keskuudessamme omien sääntöjensä mukaan. Roonan biologinen äiti antoi tyttönsä vauvana tavallisen ihmisnaisen hoiviin, mutta aikuisuuden kynnyksellä alkaa olla aika vihkiä tytär salattuihin tietoihin. Ne eivät kuitenkaan ole mitenkään vaarattomia, kuten edellisessäkin kirjassa saatiin huomata.

Tällä kertaa Roona matkustaa Turkuun isänsä Eerikki Puujumalan, turkulaisen antikvariaatin omistajan luo syyslomallaan. Tunnelma on kuitenkin kaupungissa heti kummallisen painostava, ja Roona aavistaa pahaa. Myös suunnistusleirille suuntaava Aleksi aistii, että jokin uhkaa Roonaa. Tyttö suunnistaa pääkirjaston liepeillä sijaitsevaan isänsä antikvariaattiin, mutta siellä häntä kohtaa lohduton näky: koko kauppa on myllätty, Louhen liiton asiakirja on kadonnut, samoin isä.

Kohtaamansa kiehtovan Sampsan kanssa Roona alkaa selvittää, mitä Eerikille on tapahtunut. Luvassa on taas vauhdikas ja mystinen seikkailu niin Turun salaisissa maanalaisissa käytävissä kuin Tuonelassakin. Lukijalle on iloa Kalevalan tarinoiden pääpiirteittäisestä tuntemisesta, mutta välttämätöntä se ei ole. Myös Turun keskustan tunteville kirja on herkkua! Seuraavalla kerralla Aurajoen tuntumassa kulkiessaan saattaa vilkuilla tuttuja paikkoja hieman toisin silmin…

Lainaan hieman soveltaen vielä, mitä vuosi sitten sanoin Louhen liitosta, koska se sopii niin hyvin myös Tuonella kulkijoihin:

Tuonella kulkijat sopii mainiosti koululukemistoksi esimerkiksi virittelemään tunnelmaa ennen kansanperinnejaksoa. Kirja on sopivan lyhyt ja etenee jouhevasti, joten sen lukee hieman heikompikin lukija nopeasti. Luvut ovat napakoita, parhaimmillaan parin kolmen sivun mittaisia, eikä henkilöitä ole liikaa.

Tuonella kulkijat on pienen Haamu-kustannuksen julkaisema teos. Haamun tuotantoon kannattaa muutenkin tutustua. Esimerkiksi koulukäyttöön sopivaa materiaalia tuntuisi olevan tarjolla enemmänkin. Äidinkielen opettaja Jaana Ala-Huissi on koonnut Tuonella kulkijoihin vapaasti hyödynnettävän tehtäväpaketin. Kirjaan on tehty myös traileri.

Mervi Heikkilä: Tuonella kulkijat

Haamu 2016. 159 s.

Arvostelukappale.

Louhen liitto ja Tuonella kulkijat sopivat siis mainiosti yläkouluun Kalevalan ja kansanrunouden opetuksen yhteyteen. Hieman vaativampaa luettavaa kaipaaville suosittelen Jenna Kosteen teoksia Lautturi (Robustos, 2014) ja Marrasyöt (Robustos, 2015).

Mervi Heikkilä: Louhen liitto

Mikä voisikaan olla parempi tapa juhlistaa 180 vuotta täyttävää kansalliseepostamme Kalevalaa kuin julkaista vetävä nuorten fantasiaromaani, joka ammentaa kalevalaisesta perinteestä ja suomalaisesta mytologiasta raikkaasti ja tuoreesti? Tänään virallisesti julkaistava Mervi Heikkilän nuortenromaani Louhen liitto on juuri tällainen teos, suomikummaa parhaimmillaan.

Kuusitoistavuotiaan Roonan maailma romahtaa ysiluokan keväällä, kun yksinhuoltajaäiti paljastaa Roonan olevan adoptoitu. Uutinen tulee täysin puun takaa. Roona tuntee, ettei enää tunne äitiään saati itseään. Kuka hän on? Entä millaiset ovat hänen biologiset vanhempansa? Miksi hänet on hylätty, ja nyt sitten yhtäkkiä halutaankin tutustua? Roona ei voi kuvitellakaan suostuvansa mihinkään tapaamiseen vieraan, itseään hänen äidikseen väittävän naisen kanssa.

Lohtua Roona saa harrastuksestaan luontovalokuvauksesta ja kuvauskaveristaan Aleksista. Ujo ja hiljainen Aleksi viettää aikaa Roonan kanssa piilokojulla. Yhdessä nuoret kuvaavat metson soitimen, jonka keskeyttää Aleksin suureksi yllätykseksi karhu. Roonalle karhun saapuminen kuvauspaikalle ei ole yllätys, sillä hänellä on tarkoin vartioitu salaisuus: Roona pystyy telepaattisesti kommunikoimaan petoeläinten kanssa. Kerran lapsena tämä taito pelasti hänen henkensäkin.

Kesäloman alussa äiti kuitenkin vie Roonan tutustumaan biologiseen äitiinsä Valpuriin. Erakoksi luonnehdittu nainen asuu pikkukylän ulkopuolella tilalla, jonka kehitys näyttää pysähtyneen 1800-luvulle. Valpuri osoittautuu tiukaksi ja kovaluontoiseksi naiseksi, joka ei paljoa hempeile tyttärensä tavatessaan. Roona kuitenkin tajuaa, että hänellä on jossain myös isä. Mutta kuka asustelee Valpurin piha-aitassa? Entä miksi tilan ympärillä kiertelee suuri uroskarhu, jota edes tilan lampaat eivät pelkää?

Kun Aleksi sitten tulee kylään sukulaistensa luo ja nuoret lähtevät läheiselle suolle kuvausretkelle, alkaa tunnelma käydä todella uhkaavaksi ja tapahtumat vyöryä eteenpäin vauhdilla. Ollaan tekemisissä todella outojen ja vaarallisten voimien kanssa.

Heikkilä on onnistunut hienosti yhdistämään tarinaan nykynuorison maailman, muinaiset perinteet sekä suomalaisen historian. Roona on oudosta taidostaan huolimatta lujasti kiinni reaalimaailmassa ja hämillään sekä peloissaan kohtaamiensa outojen ilmiöiden äärellä. Heikkilä ei kuitenkaan selittele ja opeta, vaan antaa seikkailun ja tarinan viedä lukijaa vauhdilla. Taustalla on muun muassa luonnonsuojeluteema, mutta se ei nouse esiin saarnaavana vaan on luonteva osa kokonaisuutta. Myös erilaisuutta käsitellään kuin vaivihkaa. Roona tempautuu lopulta sellaisiin tapahtumiin, että kirjan huipennus on luettava ahmien. Loppuhäivytyksessä on taas sopiva annos lempeää teiniromantiikkaa ilman siirappia.

Louhen liitto sopii mainiosti koululukemistoksi esimerkiksi virittelemään tunnelmaa ennen kansanperinnejaksoa. Kirja on sopivan lyhyt ja etenee jouhevasti, joten sen lukee hieman heikompikin lukija nopeasti. Luvut ovat napakoita, parhaimmillaan parin kolmen sivun mittaisia, eikä henkilöitä ole liikaa.

Louhen liitto on pienen Haamu-kustannuksen julkaisema teos. Haamun tuotantoon kannattaa muutenkin tutustua. Esimerkiksi koulukäyttöön sopivaa materiaalia tuntuisi olevan tarjolla enemmänkin. Äidinkielen opettaja Jaana Ala-Huissi on koonnut Louhen liittoon vapaasti hyödynnettävän tehtäväpaketin. Kirjaan on tehty myös traileri.

Mervi Heikkilä: Louhen liitto

Haamu 2015. 151 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

Aaveiden Pohjanmaa ja Aaveballadeja-albumi

Kun taloudessa ei ole enää pieniä lapsia, ei halloweenin juhlinta kauheasti innosta. Lähinnä vain kiukuttaa kaiken kiinni oleminen lauantaina, päivänä, jona muina arkipäivinä pääosin työssä aikansa viettävä perheyksikkö on tavannut tehdä ruoka- ynnä muita välttämättömiä hankintojaan. Koska asiantilalle ei mitään voi, on tyydyttävä kohtaloonsa.

Toisaalta voi ajatella niinkin, että huominen pakkopyhä on vallan mainiota lukuaikaa, ainakin, jos luvatut räntä- ja vesisateet toteutuvat. Mihinkään ei kannata mennä, joten nautiskellaan sitten kotona olemisesta. Seuraksi hyvä kirja ja kenties hieman tunnelmaan sopivaa musiikkia?

Kuin tilauksesta löysin postilaatikostani kiehtovan paketin, jossa oli molempia. Haamu-kustantamo lähetti minulle tutustumista varten kirjan nimeltä Aaveiden Pohjanmaa ja sen kylkeen sopivan Aaveballadeja-albumin. Näiden kanssa on mainio viettää synkkää pyhäinpäivän iltaa!

Aaveiden Pohjanmaa -teoksen on toimittanut Tiina Hietikko-Hautala ja sen alaotsikko on Kummitustarinoita mailta ja meriltä. Nimet kertovatkin oikeastaan olennaisen sisällöstä. Kansien väliin on koottu paikallisia kummitustarinoita, jotka liittyvät olennaisesti pohjalaisiin paikkoihin, rakennuksiin tai maastonkohtiin. Kauniisti taitetussa kirjassa on kaikkiaan kymmenen lukua, joissa kussakin kerrotaan tiettyyn paikkaan liittyviä kummitustarinoita ja niiden eri toisintoja. Kertomusten perusteella näyttää siltä, että monissa rakennuksissa on vuosikymmenten ja jopa -satojen aikana ilmennyt useampiakin kummituksia.

Aikahaarukka on laajahko, mutta eniten tarinoita on merkitty muistiin viime vuosisadan vaihteen tienoilta. Suomen sodan ja kansalaissodan tapahtumiin liittyvät verityöt ovat synnyttäneet myös runsaasti tarinoita. Kirjassa esitellään paikallisesti kiinnostavia rakennuksia ja paikkoja, ja siitä varmasti paikallishistoriasta kiinnostuneet ja siitä jo jotain tietävät saavat eniten irti. Tottesundin kartanossakin muuten kummittelee. Sitä en tiennyt, enkä sitäkään, että kyseinen kartano innoitti Anni Swanin kirjoittamaan Tottisalmen perillisen.

Mielenkiintoista luettavaa jutut silti olivat ulkopuoliselle, satunnaiselle turistillekin. Mitä kauemmas historiaan tarinat sijoittuvat, sitä vetävämmiltä tai ainakin uskottavammilta ne tuntuvat. Siksi kokoelman viimeinen, vain muutaman vuosikymmenen päähän sijoittuva Seinäjoen vanhaan teatteriin liittyvä kummitustarina ei enää oikein tuntunut joukkoon sopivan. Vinkiksi muuten, että kirjassa kerrottujen tarinoiden tapahtumapaikkoihin pääsee tutustumaan virtuaalisesti täällä.

Mukava yllätys oli kirjan mukana saapunut cd-levy, jonka virallinen julkaisupäivä näyttää sattuvasti olevan 1.11.2014 eli pyhäinpäivänä. Aaveballadeja-niminen albumi sisältää seitsemän laulettua kappaletta. Laulujen sanat on kirjoitettu Aaveiden Pohjanmaan tarinoiden pohjalta aaveiden näkökulmasta. Sanoituksesta vastaakin Tiina Hietikko-Hautala. Olen surkea kirjoittamaan musiikista mitään, mutta tästä levystä tykkäsin kovasti ensi kuulemalta, ja eilen kirjaa lueskellessani soitin sen useampaan kertaan läpi. Sävellykset ja sovitukset ovat vetäviä ja kappaleet mukavan erityylisiä. Kiva idea!

Tiina Hietikko-Hautala: Aaveiden Pohjanmaa. Kummitustarinoita mailta ja meriltä

Kuvat Suvi Kari.

Haamu 2013. 82 s. Nidottu.

Aaveballadeja

Haamu 2014. CD-levy.

Arvostelukappaleita. Kiitos kustantajalle!