Paavo Teittinen: Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen

 

Lain tasolla ja juhlapuheissa Suomi rakentuu vapaudelle ja yhdenvertaisuudelle.
Mutta se on harhakuva niin kauan kuin ympärillämme on suuri määrä ihmisiä,
 jotka eivät ole vapaita.

 

Näihin sanoihin päättyy Paavo Teittisen Tietokirjallisuuden Finlandialla palkittu Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen. Teos on herättänyt huomiota ja jonkin verran julkista keskustelua, ja jopa minä olin kuullut siitä ainakin toisella korvallani jo ennen Finlandia-ehdokkuutta. Finlandia-palkinto on hieno tunnustus, josta ei voi kuin onnitella. Mutta tämän kirjan kohdalla se ei riitä vielä mihinkään! Tämä kirja tarvitsee vielä paljon lisähuomiota. Mikään määrä julkisuutta tälle teokselle ja erityisesti sen käsittelemälle aiheelle ei ole tarpeeksi saati liikaa!

Pitkä vuoro murensi käsitykseni Suomesta, suomalaisesta yhteiskunnasta ja oikeusjärjestelmästä - ja itsestänikin. Se paljastaa armotta, miten Suomi ja suomalaiset, niin ihmiset, yritykset kuin viranomaiset ja instituutiotkin järjestelmällisesti riistävät ulkomaista työvoimaa eli ihmisiä eri tavoin. Miten tämä on voitu sallia?! Miten tämä voi edelleen jatkua?!? Miksi kukaan ei tee mitään? Miksi minä en ole tajunnut (juuri) mitään?

Helsingin Sanomien toimittaja Paavo Teittinen sai vuonna 2018 vinkin nepalilaisten ravintoloiden työntekijöiden kammottavasta kohtelusta ja surkeista työoloista. Vinkki sinkautti hänet kaninkoloon, jossa paljastui yhä uusia väärinkäytösvyyhtejä minne ikinä päänsä käänsi. Etnisten ravintoloiden henkilöstön lisäksi silkan riiston ja ihmiskaupan uhreja löytyy ainakin suomalaisista siivousfirmoista, rakennus- ja kiinteistönhoitoalalta, hotelli- ja kylpyläbisneksestä, hoiva-alalta, kauppapuutarhoilta ja marjanpoiminnasta. Kaikkia saamiaan vinkkejä Teittinen ei ole voinut ajan puutteen takia edes selvittää ja tutkia.

Tuloksena on ollut useita laajoja reportaaseja suomalaisesta ihmiskaupasta ja lopulta tietokirja Pitkä vuoro. Lehtijutut ovat herätelleet myös eri viranomaisia toimintaan, mutta lopulta surkean kapeasti ja toivottoman hitaasti. Mutta kuitenkin! Kunpa Pitkä vuoro olisi aiheuttanut saman sata- tai edes kymmenkertaisesti. Vielä ei ole myöhäistä, mutta jotenkin tuntuu, että mitään ei sittenkään tapahdu. Kaikki vain jatkuu entisellään, ellei pahempana.

”Tehdastyömaa tuo Kotkaan satoja kiinalaisia – selvitimme, miksi suomalaiset asentajat eivät kelpaa”, otsikoi Yle 14.4.2026, eli vain kaksi viikkoa sitten. Suomalainen ammattijärjestö kertoo hyväksyvänsä ulkomaisen työvoiman, mutta vaatii työehtojen noudattamista. Niinpä niin.

Teittiseni luettuani on vain aika vaikea uskoa, että kaikki olisi kohdallaan tässäkään tapauksessa. Onko varmistettu, että työntekijät eivät ole joutuneet maksamaan Kiinassa kynnysrahaa päästäkseen työmaalle? Miten varmistetaan käytännössä, että kiinalaisille työntekijöille maksetaan sama palkka ja samat korvaukset kuin suomalaisille työntekijöille maksettaisiin ja että he myös saavat rahat pitää? Miten oikeasti valvotaan työntekijöiden työaikoja? Kuka valvoo, että työntekijöille tarjotaan inhimilliset majoitusolot Suomessa? Pääsevätkö Teollisuusliiton edustajat työmaalle? Entä käykö LVV:n työsuojelutarkastaja siellä? Entä mitä tapahtuu, kun he toteavat puutteita olevan?

Todennäköisesti ei juuri mitään. Aina löytyy jokin porsaanreikä, joka mahdollistaa ulkomaisten työntekijöiden riiston. Olenko kyynistynyt Pitkän vuoron lukemisesta? Ehkä. Tai sitten olen vain avannut silmäni. Olisipa mahtavaa olla väärässä!

Kansalaisina emme ole passiivisia sivustakatsojia. Ulkomainen halpatyövoima on tehnyt elämästämme edullisempaa ja mukavampaa, ja siitä halutaan pitää kiinni. – –
Me hyödymme, kun voimme maksaa vähemmän kurkuistamme ja sipuleistamme, vadelmistamme, mustikoistamme ja lounaistamme.
Ja kun halvimman hinnan tarjoava riistoyritys voittaa koulun siivousurakan tai pääsee kaupungin rakennustyömaalle, me hyödymme näkymättömin tavoin, veronmaksajina. Ihmiskaupan uhrit ja tekijät on helppo mieltää ulkopuolisiksi, ei-meikäläisiksi. Mutta kansalaisina emme voi ulkoistaa itseämme hyväksikäyttöilmiöstä, koska olemme sen keskeinen osa.

Jonkin verran olen näistä asioista tietysti kuullut ja tiennyt aikaisemminkin. Tekijät ovat usein hyvin omahyväisiä eivätkä ymmärrä pahemmin peitellä tekemisiään. Paikallinen (ja sittemmin erään syksyisen yleisömagneetin perustettuaan myös kansallisesti tunnettu) puutarhaviljelijä kerskui taannoin paikallislehdessä, ettei hän maksa kausityöntekijöilleen ilta- ja viikonloppulisiä vaan palkka on aina sama kiinteä tuntipalkka. Koronakriisin puhjettua samainen yrittäjä valitteli samaisessa lehdessä, miten suomalaisia työntekijöitä ei tahdo saada sitoutumaan työhön. Pandemian pahin seuraus oli rajojen sulkeutuminen. Oma henkilökohtainen kyseisen yrityksen tuotteita koskeva boikottini alkoi tuosta tuntipalkkajutusta ja on pitänyt. Samainen salolainen puutarhayritys taitaa vilahtaa Pitkässä vuorossakin.

Olen myös yrittänyt vältellä närpiöläisiä tomaatteja ja erityisesti SiggPacin kurkkuja, mutta en ihan kirkkaasti enää muistanut, miksi jälkimmäiset olivat päätyneet boikottilistalleni. Nyt muistan.

Poliisi epäili [närpiöläistä suurmaanviljelijä Jan-Erik] Siggiä sekä kiskonnasta että ihmiskaupasta. Ihmiskauppaepäily liittyy järjestelyyn, jonka poliisi epäili Siggin tehneen häntä merkittävästi nuoremman, mutta täysi-ikäisen vietnamilaisen naisen kanssa. Nainen olisi saanut asunnon ja elatuksen, Sigg olisi saanut seksiä.
Poliisin käsityksen mukaan naisen löytämisessä olisi ollut mukana vietnamilainen pariskunta, joka välitti Siggin yritykseen työntekijöitä. Epäillyn mukaan pariskunta halusi pitää Siggin tyytyväisenä, jotta tämä ottaisi työntekijöitä vastaan jatkossakin. Sigg itse kiisti tehneensä mitään rikollista, kuten muutkin epäillyt.

Teittisen mukaan kyseinen epäily oli edelleen syyteharkinnassa vuonna 2025, enkä löytänyt asiasta tuoretta tietoa netistä. Kurkkufirma kehuu omilla nettisivuillaan, että ”kurkut kastellaan puhtaalla suomalaisella vedellä ja SiggPac käyttää biologisia torjunta-aineita.” Työvoiman kohtelun eettisyydestä sen sijaan ei mainita mitään, vaikka se olisi itse asiassa mielenkiintoisin tieto kuluttajan näkökulmasta. ”Jokaisella taimella on oma poimijansa, joka on vastuussa kurkun hyvinvoinnista sen koko 12 viikon elinkaaren ajan.” Hienolta kuulostaa, mutta kuka vastaa tainta valvovan työntekijän hyvinvoinnista, ihan oikeasti?

Mutta omat säälittävät kurkkuboikottini ovat pelkkää hyttysen ininää tässä systeemissä eivätkä vaikuta yhtään mitään yhtään mihinkään!

Kuuntelin Pitkän vuoron äänikirjana, vaikka ostin sen syksyllä Tampereen kirjafestarilta. Kokemus oli ahdistava. Teittinen kirjoittaa sujuvasti ja koukuttavasti siitä, miten hän on tutkinut eri alojen kiskonta-, riisto- ja ihmiskauppakuvioita ja haastatellut varmasti satoja ihmisiä, monet heistä rikosten uhreja.

Monilla aloilla käytännöt ovat vakiintuneet jo parikymmentä vuotta sitten. Moitittavaa löytyy niin poliisin, syyttäjä- ja oikeuslaitoksen kuin muidenkin viranomaisten ja virkamiesten toiminnasta. Suomalainen lainsäädäntö on puutteellista ja asioihin suhtaudutaan kammottavan sinisilmäisesti ja luottavaisesti. Tutkinnat eivät etene, eikä syytteitä nosteta. Jos jokin tapaus etenee käräjille asti, tuomiot ovat olemattomia tai ne vesittyvät jotenkin muuten (esimerkiksi syytetyt ehtivät vuosien mittaan hävittää omaisuutensa eli siirtää sen viranomaisten ulottumattomiin). Teos on täynnä toinen toistaan uskomattomampia mutta valitettavan tosia tapauksia.

Pitkä vuoro siis koukutti. Oli pakko jatkaa aina vain eteenpäin. Samalla huomasin, että kirja ja erityisesti sen sisältö aiheutti minussa valtavan tunneryöpyn, eivätkä ne tunteet olleet sieltä skaalan iloisemmasta laidasta.

Olin kauhistunut. Tällaistako ihan oikeasti tapahtuu koko ajan ihan nenäni edessä?

Olin surullinen. Miten ihmisiä voidaan kohdella näin ja vielä Suomessa?

Olin vihainen. Miksi kukaan ei tee mitään?

Olin pettynyt. Miksi kukaan ei tee mitään?

Olin turhautunut. Miksi kukaan ei tee mitään? Mitä minä voin tehdä?

Erityisesti tuo viimeinen kysymys on jäänyt mieleeni pyörimään. Siihen ei Teittinenkään oikein kunnolla vastaa. Lehtijutut ovat aiheuttaneet hetkellisiä taloudellisia vaikutuksia esimerkiksi niille ravintoloille, joiden omistajia on syytetty rikoksista. Mutta nopeasti kaikki unohtuu ja asiat palaavat entisiin uomiinsa. Tuotteiden ja palveluiden totaalinen boikotointikaan ei ole kestävä ratkaisu. Jääkö käteen pelkkä kädenlämpöinen vinkki äänestää viisaasti seuraavissa eduskuntavaaleissa?

Ainakin aion suositella kaikille Pitkän vuoron lukemista. Parempaa maailmaa odotellessa, kuten Paavo Teittinen minulle Pitkän vuoron Tampereella signeerasi.

Paavo Teittinen: Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen
Gummerus 2025. 394 s.
Äänikirjan lukija Juhani Rajalin.

Ostettu. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

 

Rouva Michelissä on siilin eleganssia: ulospäin hänestä törröttää oikea piikkien suojamuuri, mutta minusta tuntuu että sen alla hän on samalla tavalla salaa hienostunut kuin siili, näennäisen penseä ja omissa oloissaan viihtyvä pikku eläin – mutta suunnattoman elegantti.

 

Kun viitisentoista vuotta sitten sukelsin kirjablogistaniaan (kirjasomea ei silloin vielä ollut olemassa), tuntui, että ihan jokainen itseään kunnioittava kirjabloggaaja oli lukenut Muriel Barberyn romaanin Siilin eleganssi ja oli siitä aivan fiiliksissä. Itse en sen aallon imuun päässyt, vaikka mitään selkeää syytä ei ollut. Ei vain tullut hankittua teosta luettavaksi. Sitten vuosia myöhemmin nappasin kirjan jostakin alennuskorista. Siitä saakka se on kärsivällisesti lämmittänyt hyllyäni odottaen hetkeään.

Hetki koitti, kun toinen lukupiirini eli Kiskon lukupiiri päätti valita Muriel Barberyn tuotannon luettavaksi ja ruodittavaksi. Luonnollisesti tartuin omasta hyllystäni löytyvään Siilin eleganssiin.

Muriel Barbery on vuonna 1969 Casablancassa syntynyt ranskalainen kirjailija ja filosofianopettaja. Siilin eleganssi ilmestyi vuonna 2006 ja oli hänen läpimurtoromaaninsa. Teos myi valtavat määrät Ranskassa ja käännöksinä eri puolilla Eurooppaa. Suomennos ilmestyi vuonna 2010 ja elokuvaversio vuonna 2009.

Barberylta on suomennettu toistaiseksi kolme romaania eli Siilin eleganssin lisäksi esikoisromaani Kulinaristin kuolema (Gummerus, 2011, suom. Lotta Toivanen) ja Haltiaelämää (Gummerus, 2016, suom. Lotta Toivanen).

Haltiaelämää ilmestyi Ranskassa vuonna 2015. Sen jälkeen on ilmestynyt vielä kolme romaania, mutta toistaiseksi niitä ei ole suomennettu. Viimeisin romaani Une heure de ferveur eli englanniksi One Hour of Fervour oli International Dublin Literary Award -kirjallisuuspalkinnon ns. pitkällä ehdokaslistalla.

Barberyn filosofiatietämys näkyy ainakin pintatasolla Siilin eleganssissa selvästi. Myös syvempää elämän tarkoituksen, hyvän elämän edellytysten ja ihmisyyden olemuksen analyysia teoksessa on paljon. Kuinka syvällistä se lopulta on, jää kyllä minulta tämän yhden luennan perusteella arvioimatta. Mutta päähenkilöiden suusta ja ajatuksista saa helposti poimittua aforismeiksi tiivistettyjä ja jonkinalaisiksi viisauksiksi tarkoitettuja lausahduksia:

Rikkaiden velvollisuus on huolehtia kauneudesta. Muuten he joutavat kuolla.

Tapahtumat sijoittuvat Pariisissa osoitteessa rue de Grenelle 7 sijaitsevaan rikkaiden ihmisten asuttamaan upeaan kerrostaloon, jonka ylellisyyksiin kuuluu oma ovenvartija. 54-vuotias leskirouva Renée Michel on toiminut ovenvartijan tehtävässä 27 vuotta, kun romaani alkaa. Hän luonnehtii itseään näin:

Kouluja en ole käynyt, ja olen aina ollut köyhä, syrjäänvetäytyvä ja merkityksetön. Asun yksin seuranani vain kissa, iso laiska kolli, jonka ainoa poikkeuksellinen piirre on, että se harmistuessaan alkaa lemuta tassuista. Kumpikaan meistä ei pahemmin pyri mukaan kaltaistensa piirileikkiin.

Kouluttamaton ja köyhä rouva Michel kyllä on, mutta hän on myös poikkeuksellisen älykäs ja opinhaluinen. Aikuisena hän on itsekseen lukenut laajasti ja tutustunut itsenäisesti eri taiteenaloihin. Hänen kissansa nimi on Leo kirjailija Tolstoin mukaan, ja Anna Karenina onkin hänen lempiromaanejaan. Mutta kaiken tämän rouva Michel on päättänyt visusti salata kaikilta, ennen kaikkea talon asukkailta, joista suurimmasta osasta hän ei pidä yhtään ja joita hän lähinnä halveksuu. Miksi rouva Michel haluaa kätkeytyä kaikilta, selviää romaanin loppupuolella lukijallekin. Ovenvartijarouvan ainoa ystävä on talossa siivoojana työskentelevä portugalilainen Manuela.

Romaanin toinen kertoja on kaksitoistavuotias talon asukas Paloma. Tytön isä on sosialistipuolueen kansanedustaja ja äiti kirjallisuuden maisteri, joten perhe on sivistynyt ja myös hyvin varakas. Erittäin älykkääksi itseään luonnehtiva Paloma on kuitenkin vakaasti päättänyt tehdä itsemurhan kolmetoistavuotispäivänään, koska ei näe oman perheensä ja sen kaltaisten ihmisten elämässä mitään mieltä ja merkitystä.  

Romaanin alkupuolella tutustutaan lähemmin rouva Micheliin ja Palomaan sekä muihin talon asukkaisiin. Käännekohta on kuitenkin upporikkaan japanilaisen Kakuro Ozun liittyminen talon asujaimistoon. Hienostunut ja terävä-älyinen leskimies huomaa heti, ketkä kaksi ovat kerrostalon asukkaista tutustumisen arvoiset, ja onnistuu murtamaan sekä rouva Michelin että Paloman piikikkäät kuoret.

Mutta tekeekö Paloma suunnittelemansa näyttävän itsemurhan? Entä paljastuuko rouva Micheln salaisuus lopulta kaikille?

Oliko Siilin eleganssi sitten maineensa veroinen ihana kirja ja suuri lukuelämys? Kyllä ja ei. Alkuun pääseminen tuntui pitkään nihkeältä. Kertojien vuorottelu on toimiva ratkaisu, sillä se tekee kerronnasta ilmavan. Luvut ovat napakan lyhyitä. Arvioisin, että rouva Michel on enemmän äänessä kuin Paloma.

En tiedä, onko kyse iästä, mutta pidin enemmän ovenvartijan osuuksista kuin rikkaan perheen diivaillen kapinoivan esiteinin ajatuksista ja kirpeistä kommenteista. Kumpikaan henkilöistä ei nyt varsinaisesti loista uskottavuudellaan, mutta erakkomaisen ja siilin tavoin herkkyytensä visusti kätkevän myöhäiskeski-ikäisen naisen ajatukset ja tunnemaailma kuitenkin tuntuivat itselleni läheisemmiltä.

Uskoisin, että lukijoiden monet ihastuneet huokailut johtuvat kirjan kieltämättä yllättävästä ja liikuttavasta lopusta. Itsekin huomasin, että se vetosi vahvasti tunteisiini. Sen sijaan filosofiset teoriat ja niiden ruodinnat sekä kulttuurimaailman nimien pudottelu jättivät minut kylmäksi.

Ei kuitenkaan yhtään harmita, että tämä jonkinlainen kirjablogistanian kulttiteos on nyt ruksittu pois luettavien listaltani. Lukeminen ei vaatinut kohtuuttomia ponnisteluja. Paksu romaani on armollisen väljästi taitettu ja nopealukuinen (niitä filosofointijaaritteluja lukuun ottamatta). Mielenkiintoista kuulla, mitä muut lukupiiriläiset ovat lukeneet ja mitä he muista Barberyn teoksista tuumivat. Siilin eleganssin perusteella en vielä niitä laita varaukseen.

 

Muriel Barbery: Siilin eleganssi (L'Élégance du hérisson)
Suom. Anna-Maija Viitanen
Gummerus 2010. 374 s.

Ostettu.

Lukupiirissä selvisi, että Barberyn esikoisromaani Kulinaristin kuolema ja Siilin eleganssi liittyvät hyvinkin paljon yhteen. Miljöönä on kummassakin sama pariisilainen kerrostalo, ja henkilötkin ovat osin samoja. Kulinaristi on ravintolakriitikko Pierre Arthens, jonka kuoleman seurauksena kerrostalosta vapautuu asunto Siilin eleganssi -romaanissa. Samaiseen asuntoon muuttaa myöhemmin herra Ozu. Myös ovenvartija rouva Michel on mukana Kulinaristin kuolema -romaanissa. Teokset ovat siis jonkinlaisia sisarteoksia. 

Kolme lukupiiriläistä oli aloittanut Haltiaelämää -romaania. Se oli kuitenkin jäänyt kaikilta eri syistä kesken. Neljäs lukupiiriläinen oli lukenut se jo joskus aiemmin.

Enemmistö oli lukenut Siilin eleganssin, ja se jakoi mielipiteitä. Suurin osa piti kirjasta kovastikin, ja taisin itse olla nurjamielisin lukijoista.

Riko Saatsi: Yönistujat

 

Ei karjala ollut kieli ollenkaan, siinä missä suomi ja ruotsi ja venäjäkin olivat.
Se oli ruma ja saastunut murre, ja sillä murteella esitetyt ajatukset olivat rumia
 ja saastuneita ajatuksia. Ihminen, joka näitä ajatuksia tällä sekasotkulla ajatteli ja puhui, oli ryssän turmelema ryssä itsekin.

 

Riko Saatsin esikoisromaani Yönistujat alkaa rohkeasti parin sivun mittaisella karjalankielisellä monologilla. Henkilö, josta käytetään nimitystä N., muistelee Joensuun (ilmeisesti) keskussairaalan osastolla vuoden 1991 lopulla neljänkymmenen vuoden takaisia tapahtumia. Tiiviisti tankkaamalla karjalan kieltä osaamaton lukijakin huomaa sentään vähän pääsevänsä kärryille, mistä on kyse.

Mutta kieltämättä lukijaa hieman kauhistuttaa. Miten tästä oikein selvitään? Onko luvassa paljonkin tekstiä oudolla kielellä, josta melkein ymmärtää miltei kaiken, ehkä?

Onneksi Saatsi on kuitenkin kirjoittanut valtaosan romaanistaan suomeksi. Mutta kuten kirjoitukseni alkuun lainaamastani sitaatista käy ilmi, kielestä ja kulttuurista puhutaan tarinassa paljon. Kysymys joukkoon kuulumisesta ja ulkopuolisuudesta on teoksen ydinainesta.

Meillä ei ollut jäljellä muuta kuin nämä tavat, jotka olivat vieraita paikallisille, mutta tekivät meistä täälläkin niitä ihmisiä joita olimme. Jos luopuisimme tavoistamme ja kielestä, kävisimme äkkiä ontoiksi kuin munankuoret, joista kallisarvoisin sisin oli puhallettu ulos. Kuorta saattoi kyllä aina maalata kuin pääsiäisen alla jos minkä asuinpaikan väreihin. Mutta kerran valutettu muna pysyi tyhjänä, vaikka kuorta miten yritti koristella.

Romaanin toisessa aikatasossa, jota N. viimeisinä kuukausinaan Joensuussa muistelee, eletään Nurmeksessa Pohjois-Karjalassa vuotta 1951 ja sen yhtä vuorokautta. Laatokan Karjalan pohjoisosasta Suistamon pitäjästä evakkoon lähteneen perheen Tatjana-mummu kuolee pitkän sairastelun jälkeen kotona. Romaanin minäkertoja Nasti eli karjalankielisten muistelulukujen N. on Tatjanan miniä.

Tatjana-mummun kuolema aiheuttaa talonväessä paitsi tunnekuohuja myös kiivasta toimintaa. On alettava kiireesti valmistella ortodoksisen uskonnon mukaisia ruumiinvalvojaisia ja niitä seuraavaa hautausta. Miesväki ryhtyy tekemään arkkua ja hautaristiä ja naiset valmistelemaan mummua arkkuun panemista varten sekä tekemään tarjottavia vieraille.

Kuoleman vierailu nostaa esiin monenlaisia muistoja ja tunteita Nastissa mutta myös muussa talonväessä. Nastin ja Feodorin välejä ovat sodasta asti hiertäneet monet asiat. Mies on ollut Suistamolla ison talon isäntä, pitäjässä arvostettu mies. Nasti näkee, että miehen on vaikea sopeutua uuteen tilanteeseen. Sota on särkenyt paljon niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Feodor pitää sitkeästi kiinni vanhasta, niin kielestä kuin uskonnostakin. Nasti näkee asiat perustavanlaatuisesti toisin. Hänelle sopeutuminen on tärkeintä. Jos se vaatii uuden kulttuurin omaksumista, hän on siihen valmis. Hinnasta piittaamatta.

Minä olen Anni ja sinä olet Heikki! Tuo tuolla on Vastimovaara! Vastimo on Nurmeksen pitäjässä, eikä Suistamon kirkolla missä sinä yhä vaan uinut kuin joku kuuro ja sokea kontionperse!

Lapset kasvoivat tällä puolen rajaa. Tämä Suomi olisi heidän koko elämänsä. Oli pakko löytää toisia olemisen tapoja, jotta elämään täällä mahtuisi mukaan.

Varsinaiset tapahtumat siis ajoittuvat yhteen vuorokauteen. Tatjana-mummu kuolee, ja jo illaksi taloon tulevat naapurit eli yönistujat ruumiinvalvojaisiin jättämään hyvästit vainajalle ja ottamaan osaa omaisten suruun. Yllättäen saadaan tieto, että tavanomaiset kolme vuorokautta kestävät ruumiinvalvojaiset eivät tulekaan kyseeseen, vaan Tatjana-mummo on vietävä kirkolle maahanpanijaisiin jo seuraavana aamuna. Romaani huipentuu siunaustilaisuuteen, jossa kysymys vainajan nimestä kärjistyy miltei käsirysyksi.

Saatsi on taitava sanankäyttäjä. Karjalan kielen vahva osuus romaanissa on paitsi rohkea veto myös ihailtava panostus ja nosto. Kirjailija on paneutunut itselleen tärkeään asiaan ja saa myös lukijan havahtumaan. Karjalan alueen kulttuuri on sekin romaanissa esillä vahvasti. Kuoleman kohtaamisen erilaisuus herättää kysymyksiä romaanin maailmassa, mutta se on terveellinen muistutus myös nykyihmiselle. Jokainen meistä joutuu kohtaamaan kuoleman, vaikka kuinka haluaisimme sen unohtaa ja sulkea pois arjestamme. Kenties vanhoista perinteistä olisi opittavaa?

Emäntä ilmoitti heti alkuun Tatjanalle, ettei hän talon sisällä kuuntelisi ryssäin mongerrusta. Isälleen nainen noitui häpeilemättä, että tämmöisten takia hänen miehensä ja veljiensä piti sotia. Jos pyysin työkalua tai lautasta lainaksi, emäntä muisti aina nälväistä pakolaisuudestamme.

Eniten Yönistujissa minua kuitenkin hätkähdytti, miten käsittämättömän julmasti evakkoja kohdeltiin sodan keskellä ja sen jälkeen. Karjalankielisen väestön kohtelu lienee ollut karummasta päästä, koska vieras kieli on särähtänyt ikävästi venäjältä suomenkielisten korvaan, mutta joka tapauksessa kuvaus on pysäyttävää jälleen kerran. Kotinsa täysin omaa syyttään menettäneitten ja muutenkin sodasta pahoin kärsineitten ihmisten nurjamielinen kohtelu, suora päin kasvoja sättiminen ja avoin vihoittelu on tyrmistyttävää.

Miten on voitu ajatella, että pakolaiset olisivat jotenkin itse aiheuttaneet tilanteensa? Mikä olisi ollut parempi vaihtoehto kuin ihmisten evakuointi ja asuttaminen? Ymmärrän tietysti, että täältä 2020-luvun puolivälistä käsin moralisointi on kyseenalaista, mutta juuri näitä kysymyksiä Yönistujat ja monet muut samaa aihepiiriä sivuavat romaanit ovat minussa herättäneet.

Tätä taustaa vasten ei valitettavasti ole yllätys, miten nuivasti nyky-Suomessa suhtaudutaan pakolaisiin, jotka tulevat kaukaisemmista sodista ja maista. Miten voi asettua vierasta kieltä puhuvan ja erilaiselta näyttävän ihmisen asemaan, kun ei siihen kykene oman maansa kansalaistenkaan kohdalla?

Pakolaisen piti olla kaikesta kiitollinen.

Riko Saatsi: Yönistujat
Gummerus 2025. 191 s.

Arvostelukappale.

Riko Saatsin Yönistujat oli vuoden 2025 Kaunokirjallisuuden Finlandia -ehdokas. Raati perusteli ehdokkuutta näin:

Muodoltaan hallittu, puhutteleva romaani kertoo karjalaisen evakkoperheen kokemuksista. Yhden vuorokauden tapahtumien kautta teos kuvaa syrjintää ja vieraaseen kulttuuriin sopeutumisen vaikeutta tavalla, joka saa pohtimaan pakolaisten asemaa myös nykyajassa. Kirjailijan täsmällinen ilmaisu ja kertomuksen karjalankieliset jaksot tukevat romaanin tärkeää teemaa, äidinkielen merkitystä yksilön ja yhteisön identiteetille.

Yönistujat-romaani voitti ensimmäisen Karelia-palkinnon tammikuussa 2026. Palkintoperusteet:

Karelia-palkinnon voittajateos imaisee lukijansa seuraamaan yhden perheen elämää ja sen yhden jäsenen elämän väistämätöntä päättymistä. Meille tarjotaan kuvaus yhden uskonnon suhtautumisesta vainajaan, kuoleman riiteistä ja niiden törmäyksestä erilaiseen. Tässä ajassa, kun kuolema ja vainajat yritetään piilottaa olemattomiin, tarvitaan kurkistus kuoleman olemassaoloon. Kirjan kieli − tai oikeammin kielet − on vahvaa, tiiviiksi keskitettyä mutta samalla runollista, herkkää, vivahteikkaasti kuvailevaa. 

Kirja kertoo tietystä perheestä tiettynä aikana, mutta samalla se kertoo yleismaailmallista tarinaa pakolaisuuden, vierauden ja erilaisuuden kokemuksesta sekä ihmisten kyvystä tai halusta sopeutua toisenlaiseen kieleen, toisenlaiseen elämäntapaan. Se kertoo myös vieraita vastaanottavan väestön suhtautumisesta tulijoihin: torjunnasta, kiusanteosta ja suoranaisesta julmuudesta, mutta myös ajan mittaan lisääntyvästä ymmärryksestä. Kirja on hyvin ajankohtainen ja samalla ajaton.

 

Linnea Kuuluvainen: Metsän peitto

 

Nostin Linnea Kuuluvaisen esikoisromaanin Metsän peitto lukupinoni päällimmäiseksi, kun olin ollut kuulemassa häntä Lohjan kirjallisuusseminaarissa kesäkuun alussa. Kirjailija kertoi kirjastaan ja sen taustoista innostuneesti ja innostavasti. Lisäksi saimme kirjailijan lukeman lukunäytteenkin teoksesta.

Linnea Kuuluvainen lukee romaaniaan
Metsän peitto Lohjan kirjallisuusseminaarissa
7.6.2025.

Metsän peitto on lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia, ja mielestäni varsin synkkä sellainen. Tapahtumia seurataan kahdessa aikatasossa siten, että päätarinan kertoja Ingrid osallistuu Suopursu-projektiin vuoden 2084 seitsemäntenä kuukautena ja toisen aikatason tapahtumat kertoo turvakeskukseen päätynyt Edla vuonna 2060. Lukijalla on luonnollisesti odotus, että tarinat liittyvät yhteen, mutta miten, se selviää vasta aivan romaanin lopussa.

Isoäidin ja äidin kanssa elänyt Ingrid on jäänyt yksin, kun vanha isoäiti on viety muurin ulkopuolelle. Samaan paikkaan on päätynyt myös Ingridin äiti, mutta sentään jo kuolleena. Äidin tutkimuslaitoksen työtoveri Caius ottaa yhteyttä Ingridiin ja tarjoaa tälle paikkaa testiryhmässä, jonka on tarkoitus kartoittaa Valtion muurien ulkopuolella olevaa metsää ja sen mahdollisia muutoksia. Tavoitteena on jossakin vaiheessa laajentaa asutusta muurien ulkopuolelle, kunhan metsää on tarpeeksi lepytetty ihmisruumiilla. Retki on vaarallinen, mutta siitä saa tuntuvan palkkion, joka houkuttelee. Myös metsä itsessään kiinnostaa Ingridiä.

Vuonna 2060 Turussa on menossa pormestarivaalin äänestys, kun metsä hyökkää kaupunginmuurien sisäpuolelle. Perheensä mukana äänestämään menossa ollut Edla herää myöhemmin turvakeskuksen uumenista, jonne hengissä selvinneet turkulaiset on suljettu. Eletään totalitaarisessa Valtiossa, joka on perustettu kaoottisissa oloissa Turun raunioille. Kaikkia valvotaan tarkasti, ja jokaiselle on tarkasti määrätty tehtävänsä. Syntyvyyttä kontrolloidaan erityisen kovin ottein, ja kauhukseen perheensä ja rakastettunsa kadottanut Edla huomaa olevansa raskaana.

Aikatasot vuorottelevat tiheästi, ja kummassakin tarinassa käänteet käyvät yhä ahdistavammiksi. Edla ja hänen syntymätön lapsensa ovat todellisessa vaarassa turvakeskuksen uumenissa. Tyttö tekee kaikkensa salatakseen tilansa, mutta ahtaissa oloissa vihamielisiä silmiä on kaikkialla. Ingridin retkikunta kohtaa ennakoimattomia vaaratilanteita heti kaupunginmuurien kadottua näkyvistä, ja tehtävän suorittaminen tuntuu yhä mahdottomammalta. Metsä tunkee kirjaimellisesti retkikuntalaisten iholle ja sisimpään.

Metsän peitto -romaanin on sanottu olevan harvinaisen kypsä esikoisteos, enkä sitä suinkaan kiistä. Kuuluvainen on rakentanut romaanin pelottavan ja synkeän maailman taitavasti, ja sekä Edla että Ingrid ovat kiinnostavia, elävän oloisia henkilöitä ristiriitaisine tunteineen ja ajatuksineen. Kun valoa ei näy tunnelin päässä ja käsittämättömät vaarat uhkaavat, eivät ihmiset aina toimi loogisesti. Mieli on koetteilla, eikä välttämättä kestä. Tämä käy romaanin tarinassa hienovaraisesti ilmi, ja paljon lasketaan myös lukijan tulkintojen varaan.

Teos on myös melkoinen runsaudensarvi. Analysoitavaa ja pohdittavaa on vaikka kuinka. Ympäristöteema on tietysti ilmeinen, mutta siihen otettu hurja metsän kosto -näkökulma on raikas. Mukana on runsaastikin fantasia- ja mytologia-aineksia yhdistettyinä terävästi kantaa ottaviin yhteiskuntakriittisiin näkemyksiin. Näitä ei kannata mitenkään säikähtää, sillä ne on taiten kudottu tarinaan. Romaani on kohtalaisen helppolukuinen siihen nähden, miten monenlaisia ajatuksia ja tunteita se onnistuu lukijassa herättämään.

Linnea Kuuluvainen: Metsän peitto
Gummerus 2024. 361 s.

Arvostelukappale.

Elif Shafak: Kirottu Istanbul

 

Tämänkertainen lukupiirikirja osoittautui samalla erinomaiseksi hyllynlämmittäjän selätykseksi, sillä luettavaksi piti valita jokin Elif Shafakin romaaneista. Olen niitä tullut vuosien varrella hankkineeksi hyllyyni peräti neljä kappaletta, mutta ainuttakaan en ollut tähän mennessä vielä lukenut. Kirjailijastakaan ei ollut oikein selkeää kuvaa, ja kirjat olivat valikoituneet ilmeisesti lähinnä houkuttelevien kansiensa perusteella.

Nettitietojen valossa v. 1971 Ranskassa syntynyt Shafak on todellinen kosmopoliitti, sillä häntä luonnehditaan brittiläisturkkilaiseksi kirjailijaksi, joka on asunut ainakin Espanjassa, Turkissa ja Yhdysvaltojen Arizonassa. Menestyksekäs ja monin tavoin palkittu kirjailijanura vaikuttaa kuitenkin vain sivujuonteelta Shafakin CV:ssa, jossa on muun muassa tohtorintutkinto ja työskentelyä lukuisissa maailman huippuyliopistoissa. Erilaisten palkintojen ja kunnianosoitusten lista on suorastaan hengästyttävä.

Shafakia luonnehditaan kirjailijana naisten, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen sekä sananvapauden väsymättömäksi puolustajaksi.

Valitsin hyllystäni Shafakin toisen suomennetun romaanin Kirottu Istanbul tietämättä siis oikeastaan mitään kirjasta etukäteen. Se ei ole mitenkään huono alkuasetelma lukukokemukselle.

Romaani ei aukene ihan vaivattomasti. Lopulta kuitenkin alkaa hahmottua, että kyse turkkilaisen Kazancın ja amerikanarmenialaisen Tchakhmakhchianin sukujen yhteen kietoutuvasta tarinasta. Kazancın sukua riivaa kirous. Kaikki suvun miehet kuolevat yllättäen nelikymmenvuotiaina. Niinpä perheen omistamassa jo rappeutumaan päin olevassa talossa asuu neljä sukupolvea pelkkiä naisia. Parikymppinen Asya on suvun nuorin jäsen, jonka äiti Zeliha on nuorin neljästä sisaruksesta, jotka kaikki asuvat lapsuudenkodissaan.

Asyan eno Mustafa on perheen ainoa elossa oleva mies. Hänet on lähetetty kaksikymmentä vuotta sitten Amerikkaan pakoon kirousta. Siellä hän on avioitunut Rosen kanssa. Rosella on edellisestä avioliitostaan puoliksi armenialainen tytär Armanoush. Rose itse asiassa nai Mustafan osittain ärsyttääkseen entisen miehensä armenialaista perhettä, armenialaiset ja turkkilaiset kun ovat perivihollisia.

Kun Armanoush aikanaan päättää lähteä selvittämään biologisen isänäitinsä taustaa Istanbuliin ja majoittuu isäpuolensa perheen eli Kazancıen kotiin, lähtevät lukuisat vaietut asiat purkautumaan. Ensinnäkin käsittelyyn tulee vuoden 1915 armenialaisten kansanmurha, jonka nykyinen Turkin valtio jyrkästi kieltää koskaan tapahtuneen. Edes Turkin historian opettajana työskentelevä Asyan Cevriye-täti ei myönnä sellaisesta kuulleensakaan.

Tässä kohdassa oli tunnustettava, että omassa tietämyksessä on hirmuinen aukko. Ilmeisesti juuri kyseinen kansanmurha on suurimpia esteitä sille, etteivät Turkin EU-jäsenneuvottelut etene. Aihe on siis edelleen varsin tulenarka, eikä esimerkiksi Suomi ole tunnustanut kansanmurhaa tapahtuneeksi. Aiheesta löytyy kuitenkin runsaasti aineistoa netistä. Shafakin kuvaus Armanoushin isoäidin ja tämän perheen kohtaloista noudattelee hyvinkin tarkasti historian kulkua. Totta on sekin, että tapahtumista on kiellettyä kertoa esimerkiksi oppikirjoissa, ja Shafakiakin vastaan nostettiin syyte Kirotun Istanbulin ilmestyttyä 2000-luvun lopulla.

Zelihan vanhin sisko Banu on tunnettu selvänäkijä, joka on pitkälliseen paastoon liittyvän riitin yhteydessä saanut vangittua itselleen kaksi jinniä. Niiden avulla hän saa selville asioita, jotka muuten pysyvät visusti salassa. Jotkin asiat hän tosin mieluummin olisi tietämättä, kuten sen, kuka on Asyan isä ja miten Kazancıen perhe liittyy Armanoushin perheen kohtaloihin. Banun jinnit tuovat romaaniin maagisen juonteen, joka samalla helpottaa erilaisten unohdettujen tarinoiden ja salaisuuksien paljastumista.

Kirottu Istanbul on teoksena kuin nimessään mainittu ikiaikainen suurkaupunki, jossa kulttuurit kohtaavat ja limittyvät. Se hehkuu värejä ja vahvoja tunteita, sen sivuilta tulvivat herkullisten aterioiden viekoittelevat tuoksut ja katukauppiaiden liikenteen meluun sekoittuvat huudot. Myös romaanin rakenne tuntuu mukautuvan sokkeloisen ja monikerroksisen Istanbulin luomaan kehykseen. Lukijana saa olla tarkkana pysyäkseen mukana, eikä silti aina tunnu tietävän, missä oikein mennään. Tämän tarinan henkilögalleriasta olisin totisesti kaivannut romaanin loppuun jonkinlaista kaaviota tai luetteloa.

Mikään helppo romaani Kirottu Istanbul ei siis ollut, mutta kiinnostava kyllä monella tapaa. Kuten sanottu, opin paljon uutta (josta ainakin osa olisi ollut syytä tietää jo muutenkin). En oikein osaa sanoa, miten etenen Shafakin tuotannon kanssa. Luenko jo hyllyyn hankkimani teokset jossakin vaiheessa? Ainakin tuoreemmista teoksista hankalaniminen 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa vaikuttaa arvioiden perusteella muutenkin kovalta palalta, eivätkä kaikki kriitikot ole täysin positiivisia arvioita kirjoittaneet Kadotettujen puiden saari -romaanistakaan.

Elif Shafak: Kirottu Istanbul (The Bastard of Istanbul)
Suom. Maria Erämaja
Gummerus, 2012. 498 s.

Ostettu.

Elif Shafakin suomennetut teokset:

Rakkauden aikakirja (Gummerus, 2011), suom. Maria Erämaja

Kirottu Istanbul (Gummerus, 2012), suom. Maria Erämaja

Kunnia (Gummerus, 2013), suom. Maria Erämaja

Valkoinen elefantti (Gummerus, 2014), suom. Maria Erämaja

Eevan kolme tytärtä (2018), suom. Sari Karhulahti

10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa (2021), suom. Maria Erämaja

Kadotettujen puiden saari (Gummerus,2023), suom. Helinä Kangas

Aamos Honka: Punainen verkko

 

”Tämän kirjan luettuasi uutisotsikot eivät enää koskaan näytä samalta”, luvataan Aamos Hongan esikoistrillerin Punainen verkko takakansitekstissä. Niinpä. Eivätkä yöunetkaan ole tämän kirjan jälkeen kovin rauhallisia! Jos olisin vielä joulunajan tapahtumien jäljiltä ajatellut, että ainoa uhka turvallisuudellemme tulee suoraan itärajan takaa, niin viimeistään Punaisen verkon luettuani olisivat suomukset pudonneet silmiltäni. Kiina voi olla kaukana, mutta välissämme ei kuitenkaan ole kuin yksi valtio…

Kirjailijasta löytyy vain hyvin niukka esittely kustantamon sivulta: ”Aamos Honka on maisteri Turun kauppakorkeakoulusta. Hänellä on toistakymmentä vuotta kokemusta tiedustelumaailmasta Suomessa. Tälläkin hetkellä hän työskentelee alalla valtiolle.” Kirjan takaliepeessä kerrotaan, että nykyisen työstatuksensa takia kirjailija julkaisee teoksensa kirjailijanimellä.

Valitettavasti tieto kirjailijan asiantuntemuksen alkuperästä vain pahentaa lukijan tuskaa. Todennäköisesti totuus on siis vielä jotakin paljon karmeampaa kuin mitä hiuksia nostattavassa trillerissä kerrotaan. Punaisen verkon kaltaisia toimintapläjäyksiä luetaan yleensä viihdykkeeksi, mutta maailma ja oma turvallisuusympäristömme on parissa vuodessa muuttunut niin, että vetävän trillerin parissa ei enää olekaan mahdollista turvallisesti nautiskella kauhunväristyksistä tietäessään, että kyse on kuitenkin vain fiktiosta.

Kuten huomaatte, Honka sai esikoisellaan vereni seisahtumaan. Punaisessa verkossa on kysymys Kiinan harjoittamasta hybridisodankäynnistä, jossa yksi kohteista on Suomi. Suurvallan perimmäisenä motiivina on murentaa länsimaiden yhtenäisyyttä ja Yhdysvaltojen johtoasemaa niin, että sille tulisi mahdolliseksi valloittaa Taiwan ilman, että Yhdysvallat liittolaisineen ryhtyy aseellisiin vastatoimiin. Juuri Natoon liittynyt digitaalisesti kehittynyt ja 6G-verkkoa USA:n kanssa kehittelevä Suomi on Kiinan kannalta paitsi otollinen myös kiinnostava kohde.

Tämän globaalin mittakaavan juonen Honka jalkauttaa yksilötasolle. Ihan täysiä pisteitä en siitä anna, sillä näkökulmahenkilöitä on melkoinen liuta eli Suomessa seurataan tapahtumia neljän ja Kiinassa kolmen ihmisen kautta. Kukin heistä työskentelee eri organisaatiossa. Kun vielä alkuun pitää melkoisen pitkään pohjustaa toimintaa, on lukijan kärsivällisyys koetteilla. Itse käynnistelin tätä äänikirjamuodossa, mutta aika pian oli otettava painettu kirja kauniiseen käteen. Kun sain jonkinlaisen käsityksen, keitä kaikkia oikein pitää seurata ja mistä saattaisi olla kyse, pystyin välillä jatkamaan taas äänikirjankin parissa. Tarina siis koukutti alkuun päästyään oikein kunnolla, joten hybridimallilla mentiin aika vauhtia.

Suomen päässä jonkinlaiseksi päähenkilöksi nousee puolustusvoimien sotilastiedustelun komentajakapteeni Janne Peura. Puolustusvoimissa seurataan tiiviisti maailman tapahtumia. Kun alkaa näyttää selvältä, että eri puolille Eurooppaa ja myös Suomeen kohdistuu laajaa tarkoituksellista infrastruktuurin sabotointia ja tietojärjestelmien häirintää, epäilykset kohdistuvat automaattisesti Venäjään. Sotilastiedustelu ei kuitenkaan havaitse itänaapurissa tavallisesta poikkeavaa sotilaallista aktivoitumista.

Janne saa yhteydenoton vanhalta ystävältään Teemulta, joka työskentelee Turun yliopistossa poliittisen historian opettajana ja tutkijana. Teemu sattui olemaan Lontoossa Heathrow’n lentokentällä, kun siellä tapahtui tuhoisa onnettomuus. Jo paikan päällä Teemu alkoi epäillä, että jokin taho saattoi edesauttaa tapahtumaketjun käynnistymistä. Kotiin palattuaan hän ei saa asiaa mielestään. Asiantuntijana hän huomaa, että menossa on myös laaja informaatiovaikuttamisyritys, jonka ilmeisenä tavoitteena on saada yleinen mielipide käännettyä Kiina-myönteiseksi Yhdysvaltojen vahingoksi. Kun samaa alkaa vakuuttaa myös Jannen vanha tuttu verkkotiedustelija Laura Vesterinen Suposta, Jannekin huomaa olleensa vanhojen uhkakuvien vanki.

Helsingissä sijaitsevan Euroopan hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskuksen virallinen näkemys on kuitenkin, että kaiken takana on sittenkin Venäjä. Lukija tietää, että kyseisessä laitoksessa avainasemassa työskentelevä Kimmo Toivonen on vuosia aiemmin langennut kiinalaisten virittämään hunaja-ansaan. Nyt on tullut aika konkreettisesti kärsiä seurauksista ja toteuttaa kiinalaisten vaatimukset. Panokset ovat todella kovat.

Myös Kiinassa mennään ihan ruohonjuuritasolle. Nuori Hao Goi työskentelee Kiinan Kansan Vapautusarmeijan kyberjoukoissa Wuhanissa. Kun Hao opiskeli aikanaan Yhdysvalloissa, CIA:n värväsi hänet. Nyt Haolla on valtava tehtävä. Hänen on kopioitava tiedot, jotka Kiina on hankkinut Yhdysvaltojen ydinaseista ja niiden laukaisujärjestelmistä. Ilmeisesti Kiina on löytänyt niistä aukon, jonka kautta se pystyy halvaannuttamaan ne. Jos Hao onnistuu kopioimaan aineiston ja toimittamaan sen CIA:lle, hän pääsisi pois maasta aloittamaan uuden elämän. Kansalaisten valvonnan huippuunsa virittäneessä valtiossa tehtävä tuntuu täysin mahdottomalta.

Samalla seurataan Eurooppaan suunnatun hybridihyökkäyksen masinointia niin Kiinan Kansan Vapautusarmeijan everstiluutnantti Xia Mingin kuin MSS:n eli Kiinan tiedustelupalvelun kenraaliluutnantti Cheng Shutongin kautta. Näille huippuvirkoihin edenneille äärimmäisen kunnianhimoisille sotilaille epäonnistuminen ei ole vaihtoehto. Kaikki keinot sabotaaseista häikäilemättömiin salamurhiin ovat hyväksyttyjä ja myös aktiivisesti käytössä. Yksikään vastustaja ei ole liian vähäpätöinen ja turvassa.

Tässä siis alkuasetelma jotenkuten tiivistettynä. Myönnän, että ei tästä varmasti helppoa ole ollut lähteä toimintapainotteista trilleriä rakentelemaan. Kuten sanottu, alku on aika hankalasti avautuva lukuisine henkilöineen ja tapahtumapaikkoineen. Aika paljon pidetään palavereja ja puhutaan asioita auki. Mutta kun sitten lopulta homma käynnistyy, se käynnistyykin niin rivakasti ja ällistyttävästi, että on kyynisemmältäkin lukijalta henki salpautua.

Henkilökaartiin laajuus syö valitettavasti henkilökuvauksen syvyyttä. Janne Peurakin jää yksiulotteiseksi ja aika kiiltokuvamaiseksi, vaikka jotain pientä tahraa jopa hänestä sentään löytyy. Lopulta eniten tunsin myötätuntoa kiinalaisnuorukaista Hao Goita kohtaan. Hänen motiivinsa ei ole aivan tykkänään oman nahan pelastaminen. Jos siinä sivussa tulee estetyksi ydinsota, on se Haonkin mielestä merkittävä plussa. Hao on pieni mutta odottamattoman sitkeä hiekanjyvänen, jonka valtion tunteeton jättiläiskoneisto uhkaa jauhaa olemattomiin.

Punainen verkko aloittaa siis Janne Peurasta kertovan trillerisarjan. Alkuun lähdetään varsin tymäkästi, joten odotukset ovat kovat jatkon suhteen. Vienosti toivon päähenkilön pääsevän vähän enemmän framille ja samalla häneen lisää vivahteita ja inhimillisyyttä.

Aamos Honka: Punainen verkko
Gummerus 2025. 489 s.
Äänikirjan lukija Ville Tiihonen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Petja Lähde: Kaksi astetta

 

Kuuden Vuoden johtolanka 2025 -finalistin joukossa on myös Petja Lähteen Terhi Nuora -sarjan kakkososa Kaksi astetta. Luin sarjan aloitusosan Yksi neljästä tuoreeltaan, enkä ollut täysin vakuuttunut. Päätin kuitenkin lukea tai kuunnella kaikki tämänkertaiset Johtolanka-ehdokkaat ennen palkittavan valintaa, joten tämäkin sitten kuunteluun.

Kyse on ainakin osittain jatkuvajuonisesta sarjasta, joten suosittelen kyllä lukemaan osat ilmestymisjärjestyksessä. Silti toki toisesta osasta aloittamallakin pääsee kyytiin, sillä jatkuvan juonen osalta aiemmat asiat kerrataan tarinan lomassa nopeasti. Varsinaiset rikosjuonet ovat itsenäisiä, mutta Terhiin ja hänen menneisyyteensä olennaisesti liittyvän sisäministeri Keinäseen liittyvä kuvio jatkuu teosten läpi. Lopun tehokkaan koukun perusteella näin on myös seuraavassa osassa.

Aloitusosassa liki viisikymppisen Terhin supervoimaksi kerrottiin yletön lempeys ja kiltteys myös työtehtävissä. Tässä kakkososassa ylimääräisestä empaattisuudesta tuntuvat olevan vain rippeet jäljellä. Terhin entisestä työparista (ja ihastuksen kohteesta) Panu Tammesta on tullut yksikön esihenkilö ja Terhin pomo. Tilanne surettaa Terhiä, mutta minkäs teet. Kitkerintä on niellä, että Panu määrää Terhin työpariksi Turun komennukselta yllättäen palanneen Milla Rissasen. Naisten välit eivät ole olleet kummoiset ennenkään, mutta Rissaselle on selvästikin Turussa tapahtunut jotain, joka on tehnyt tästä avoimen rasistisen ja vienyt tämän vihanhallintakyvyn.

Yksityiselämän puolella välit äitiin ovat edelleen kimurantit. Äiti yrittää kaikin mahdollisin keinoin lypsää Terhistä tiedon, kuka on Terhin parikymppisen pojan isä. Nörttipoika Taneli sai ykkösosassa tietää isänsä henkilöyden ja tavan, jolla sai aikanaan alkunsa. Oman toimintansa takia Taneli joutui lähtemään maasta, eikä Terhi enää juurikaan kuule hänestä. Lukija tietää, että Taneli ei ole pystynyt irrottautumaan kokonaan menneisyyteensä liittyvistä asioista, mikä Terhiäkin huolettaa, vaikkei hänellä varmaa tietoa olekaan.

Tällä kertaa Terhiä ja hänen kollegoitaan piinaavat oudot ja näyttävät murhat, joiden tekijän tai todennäköisemmin tekijöiden motiivi tuntuu liittyvän ympäristökysymyksiin. Ensin autiosta talosta löytyy murhattuna rikas autokauppamoguli Harri Tammisto, joka on julkisesti vähätellyt ilmaston lämpenemisilmiötä. Niinpä mies on tapettu pitämällä häntä keinotekoisesti kuumeessa parin viikon ajan. Seuraava uhri on naureskellut merenpinnan nousun uhalle, joten hänet hukutetaan uima-altaaseen.

Ympäristömotiivia aletaan nopeasti pitää todennäköisenä, joten poliisi kiinnostuu entisestä Elokapinan jäsenestä ja nykyisin radikaalimpaa linjaa vetävästä Kaarlo Kivistöstä. Kivistö suhtautuu virkavaltaan ivallisen yliolkaisesti ja tarkoituksellisesti lyö löylyä omaan toimintaansa liittyviin epäilyihin. Lisäksi murhille ilmoittautuu tekijäkin, 72-vuotias eläkeläinen. Tunnustus ei kuitenkaan vaikuta poliisista uskottavalta, mutta joku vuotaa tietoja. Onko poliisissa myyrä, vai syöttääkö tappaja murhien yksityiskohtia miehelle?

Terhiä huoletta erityisesti, onko Taneli jotenkin mukana vyyhdessä. Entä miten vastenmielinen sisäministeri liittyy murhiin? Onko hän oikeasti myös mahdollinen uhri, kuten supo tuntuu uskovan?

Miten uhrit valitaan, mikä heitä yhdistää, kuka on vuorossa seuraavana ja kuka oikein on monimutkaisen suunnitelman ja nerokkaalta vaikuttavan harhautuskoneiston takana? Lukija pääsee murhaajan pään sisään tämän monologiosuuksissa, mutta henkilöys toki pidetään salassa. Niinpä kun lopulta ollaan kiperässä tilanteessa vastakkain tekijän kanssa, on hänen henkilöytensä yhtä iso yllätys Terhille kuin lukijallekin. Tarvitaan koko joukko selityksiä, jotta kaikkiin kysymyksiin saadaan vastaukset.

Moitin Lähteen edellistä dekkaria Yksi neljästä muutamasta juoneen liittyvästä kikkailusta, jotka eivät oikein kestä kriittistä tarkastelua. Hieman sama vaiva liittyy tähän kakkososaankin. Alkupuolella kuvatut murhat ovat nerokkaan ovelia ja näyttäviä, ja niiden toteutustapaan liittyy oivallisesti vahvan tiedostava viesti. Kun tutkinta etenee kohti loppuratkaisua, alkaa tämä verhoilu murhien yltä karista yhä selkeämmin, ja loppuratkaisu on lopulta harmillisen tyypillinen.

Lähde ei tosiaankaan ole tämän ongelman (jos ilmiö siis sellaiseksi lasketaan) yksin, vaan nimekkäimmätkin trilleristit Dan Brownista alkaen ovat painineet samalla molskilla. Kekseliäisyydessään vertaansa vailla olevan monimutkaisia murhia ja murhasarjoja kehitellään, mutta kun on aika paljastaa syyllinen ja erityisesti hänen motiivinsa, koko homma lässähtää. Jännitysromaanissa on kolme kriittistä kohtaa: alku, keskikohta ja loppu. Parhaat tekijät saavat kaikki kolme onnistumaan samassa teoksessa.

En jostain syystä pidä Terhi Nuorasta ihmisenä kovinkaan paljon. Ymmärrän toki hänen kokemansa aiheuttaneen hänelle vakavan trauman. Varsinaisesta tapahtumasta on kulunut kuitenkin yli kaksikymmentä vuotta. Jotenkin toivoisi, että hän olisi tässä ajassa pystynyt hakemaan apua tai kertomaan asiasta edes jollekin. Mutta ei. Sen sijaan hän käyttäytyy minun mielestäni monessa kohdin täysin epäjohdonmukaisesti ja epäuskottavasti .

Johtolanka-raati perustelee Kaksi astetta -dekkarin valintaa finaalikuusikkoon näin:

Terhi Nuoran tarina jatkuu siitä, mihin edellinen kirja päättyi. Kaksi astetta on vauhdikas ja jännittävä poliisiromaani. Nuoran oman elämän haamut vainoavat häntä, ja perisuomalaisesti Terhi juo liikaa ja rypee syvissä vesissä. Käsikirjoituksenomainen rakenne luo tapahtumista kuvia, joissa on kirjan läpi jatkuva jännite.

Tällä kertaa olen siis melko eri linjoilla raadin näkemysten kanssa. Minun mielestäni jännite lipeää kirjailijan otteesta viimeistään teoksen viimeisessä kolmanneksessa, kun olisi loppukiihdytyksen aika.  

Petja Lähde: Kaksi astetta
Gummerus, 2024.
Äänikirjan lukija Heljä Heikkinen.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Vuoden johtolanka 2025

Vuoden johtolanka 2025 -palkinnon ehdokaslistalla ovat seuraavat teokset: 

Kaarina Griffiths: Lintumies (Otava 2024)

Cornwallissa asuva kirjailija Kaarina Griffiths sijoittaa Lintumies-murhamysteerinsä sen tummaan ja villiin maisemaan tehden kunniaa who done it -juonirakennelmalle. Griffiths on lukenut christiensä ja hänen kuvaamansa kyläyhteisö henkii brittiläisyyttä. Griffiths kirjoittaa hyvin, ja monipolvisen juonen tarina kantaa hienosti loppuun saakka.

 

Petja Lähde: Kaksi astetta (Gummerus 2024)

Terhi Nuoran tarina jatkuu siitä, mihin edellinen kirja päättyi. Kaksi astetta on vauhdikas ja jännittävä poliisiromaani. Nuoran oman elämän haamut vainoavat häntä, ja perisuomalaisesti Terhi juo liikaa ja rypee syvissä vesissä. Käsikirjoituksenomainen rakenne luo tapahtumista kuvia, joissa on kirjan läpi jatkuva jännite.

 

Risto Malin: Fabergén kana (Reuna 2024)

Kirjailija kertoo Kostamoiden kansalaissodasta alkavan sukutarinan. Malin on pitkänlinjan toimittaja, joka osaa kuvata kotimaisen vaateteollisuuden kehitystä ja tuhoa. Fabergén kanan jännitys syntyy kallisarvoisesta esineestä, jonka omistaminen on vaarallista. Kirja antaa hyvän historiallisen ajankuvan maamme teollisesta kehityksestä onnistuen yhdistämään jouhevasti historialliset faktat nykytapahtumiin.

 

Max Manner: Harha (Bazar 2024)

Harha on vahva ja jännittävä dekkari. Harri Hirvikallio -sarjan 7. osa toimii itsenäisenä teoksena. Harri joutuu virkansa puolesta selvittämään poliisin kuolemaa. Mitä ovat Harrin harhat ja mihin ne johtavat? Manner osaa lukijan huijaamisen taidon. Kirjailijan kekseliäisyyttä voi vain ihailla, ja kirja pitää lukijansa pihdeissään ja palkitsee kaikissa käänteissään.

 

Jussi Marttila: Lähdön läheisyys (Tammi 2024)

Kirjailija on luonut onnistuneen ja lämpimän päähenkilön. Yksityisetsivä Janatuinen on vahvasti oikeudentuntoinen, herkkä, pohdiskeleva, hidas mutta fiksu, omanlaisensa tyyppi. Lähdön läheisyyden juoni etenee jännittävänä läpi kirjan. Tarinakin on hyvällä tavalla omalaatuinen. Kirjailija tekee kunniaa kotimaiselle dekkarikirjallisuudelle viittauksilla Reijo Mäen ja Harri Nykäsen tuotantoihin.

 

Anu Patrakka: Kiusaaja (Otava 2024)

Porton henkirikosyksikön tutkija Nelson Monteiro tasapainottelee virkansa ja muistisairaan isänsä hoitamisen välillä. Rikostutkinta vie Monteiron öisin tietojen perässä syrjäisille kaduille. Sivujuonena kulkee suhteen rakentaminen suomalaiseen Emiliaan. Monteiron ja muiden romaanin henkilöiden silmin Patrakka kuvaa Portugalin yhteiskuntaa ongelmineen sekä maan kaunista luontoa. Kiusaaja kertoo osattomuudesta mutta pyrkimyksestä parempaan uhrauksien kautta.

Paula Havaste: Luode (Nuijasota 3)

 

Paula Havasten Nuijasota-sarjan romaanit ovat itsenäisiä teoksia, joiden välillä on vain hyvin ohuita yhdistäviä lankoja. Aloitusosan Laahus päähenkilönä on Reeta, joka elämänsä kuohuissa kohtaa itsensä Ilkkaisten Jaskan. Lieka-romaanissa taas on päähenkilönä huovi Kristof Grön, joka hänkin aikanaan kohtaa kuuluisan kapinapäällikön. Myös Reetan ja Kristofin polut risteävät pikaisesti pariin otteeseen.

Kolmas osa Luode sijoittuu jo ajallisesti varsinaisen nuijasodan ajan jälkeisiin vuosikymmeniin ja pitkälti Suomen ulkopuolelle Liivinmaalle Riikaan. Sidelankoja kuitenkin on edelleenkin, sillä romaanin päähenkilö Sule Hannonpojan vanhemmat ovat aiemmat osat lukeneelle tuttuja, samoin Sulen tulevan vaimon Annan vaikutusvaltainen kummisetä Kristof. Mutta ei siis mitenkään haittaa lukemista, vaikka aloittaisi tästä Luoteesta.

Eletään 1600-luvun alkuvuosikymmeniä jossakin päin läntistä Suomea. Sule on pienen talopahasen nuorempi poika ja täysin eriluontoinen kuin vakaa ja vakava Jaska-isoveli. Sulea ei maanviljely kiinnosta, vaan häntä houkuttelevat seikkailut ja uudet paikat. Kauniskasvoinen nuorukainen kuitenkin huomaa, miten naiset alkavat katsella häntä, ja niin Sule tajuaa pian olevansa nuori aviomies, jonka vaimo on jo vihittäessä näkyvästi raskaana. Vaimon ankara kummisetä, pitäjän nimismiehen kirjuri Kristof-herra, pitää huolen, että Sule tietää paikkansa.

Avioliitto on kaikkineen pettymys nuorelle miehelle. Ennen niin iloinen ja kaunis Anna on tyytymätön mieheensä ja käy yhä happamammaksi. Annalla on myös taito harjoittaa näkytaikaa. Kun hän painaa ranteensa sisäsyrjän vastakkain toisen ihmisen kanssa, voi hän nähdä välähdyksen tämän mielestä ja tulevaisuudesta. Annan riemuksi myös Sulella on sama taito. Sule vain tulee näkytaian tekemisestä armottoman huonovointiseksi, ja tulevaisuuteen näkeminen pelottaa häntä muutenkin.

Nopeiden käänteiden jälkeen Sule päätyy pestuumieheksi kuninkaan armeijaan. Varastamansa hevosen ansiosta hänet sijoitetaan miehitysarmeijan ratsumieheksi meren taakse Riikaan. Sule Hannonpojasta tulee Pentti Fyr, ja kaikki entinen jää taakse.

Luode-romaanin juoni polveilee osin ennalta-arvattavasti ja yksioikoisestikin, mutta juoni ei varsinaisesti olekaan teoksen olennaisin anti. Havaste kuljettaa henkilöitään tapahtumiin, joiden kautta voi avata kiinnostavasti 1600-luvun tavallisten ihmisten elämää, uskontoa ja uskomuksia, arkea ja työtä sekä ennen kaikkea sodankäyntiä. Sule on vaatimattomista oloista peräisin oleva tavallinen ratsumies, joka joutuu opettelemaan tarvittavat sotimistaidot miltei suoraan taistelukentällä. Onneksi rinnalla on myös avuliaita aseveljiä, jotka opastavat ja neuvovat.

Sule joutuu tietysti taisteluihin ja sotaretkille. Ensimmäisen vihollisen tappaminen lähitaistelussa jää nuoren miehen mieleen lähtemättömästi. On päivänselvää, että on joko tapettava tai tultava tapetuksi. Selväksi käy sekin, että vihollista vaarallisempia ovat sotajoukoissa armottomasti riehuvat taudit. Sotilaita ja heidän perheitään kaatuu tautivuoteelle kuin heinää, ja harva tervehtyy. Kuka tahansa vahva ja terve voi hetkessä sairastua ja kuolla. Kuolema korjaa satoaan tiheästi myös Sulen lähipiiristä.

Romaanin epookki vaikuttaa vakuuttavalta, vaikka hieman haparoinkin, mistä sodasta oikein on Sulen tapauksessa kysymys. Hyökätessään hän kajauttaa komeasti "Hakkaa päälle!", mikä tietysti antaa vinkkiä. Muutama yksityiskohta jäi minua kuitenkin kaivelemaan. Ensinnäkin juuri loppiaisena vihitty nuori vävy komennetaan muun talonväen kanssa pellolle pelastamaan naurissatoa hallalta. Eletään kuitenkin tammikuuta, joten myöhäistä taisi olla. Toinen seikka liittyy Sulen omasta kuolemastaan liikkeelle laskemaan huhuun. Keväällä jään alta paljastuu ison eläimen ruho, jonka lukija tietää hirveksi mutta jota kirjan henkilöt pitävät talvella jäihin uponneena hevosena. Kovin on vaikea sulattaa, että sorkkaeläintä hevoseksi luultaisiin. Huomaan olevani niitä lukijoita, joiden on välillä kovin vaikea ohittaa näitä yksityiskohtia. Toivoisin, että se olisi minulle helpompaa!

Havaste kuvaa sodankäyntiä monesta kulmasta. Taistelukohtaukset ovat vauhdikkaita ja hurjia, arki kasarmeilla ja niiden liepeillä ankeaa, mutta aina välillä on tarjolla hetki onneakin, ainakin joillekin. Mutta miten käy asiansa peruuttamattomasti sotkeneen Sulen kaiken tämän keskellä?

Paula Havaste: Luode
Gummerus 2024. 420 s.
Äänikirjan lukija Jussi Lehtonen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Päivi Alasalmi: Meren ja veren liitto

 

Vuosina 1700–1721 käytiin suureksi Pohjan sodaksi nimettyä sotaa, jossa vastakkain olivat jo murenemassa ollut suurvalta Ruotsi ja muut eli Venäjä, Saksi, Tanska, Puola-Liettua, Preussi ja Hannover. Nuoren Kaarle XII:n sotaonni kääntyi itäisen Ukrainan alueella sijaitsevan Pultavan kaupungin luona käydyssä taistelussa vuonna 1709. Venäläiset lähtivät etenemään kohti luodetta ja rantautuivat Suomenlahden pohjoisrannalle vuonna 1713. Alkoi isovihaksi kutsuttu synkkä ajanjakso suomalaisten historiassa.

Pietari Suuren tarkoituksena oli miehittää nykyisen Suomen alue ja muodostaa Pohjois-Pohjanmaasta ja ylipäätään Pohjanlahden rannikosta suojavyöhyke Ruotsin armeijaa vastaan. Armeijan tehtävänä oli tyhjentää ja tuhota noin sadan kilometrin levyinen kaistale rannikkoa. Ratkaiseva käänne sodan tässä vaiheessa oli Etelä-Pohjanmaalla Iso-Kyrössä käyty Napuen taistelu, jonka Ruotsin sotajoukot hävisivät helmikuussa 1714. Sen jälkeen venäläisarmeijan etenemiselle ja terrorille ei ollut enää käytännössä mitään esteitä.

Yksittäisistä veritöistä kammottavimpia on Hailuodon murhaperjantai eli syykuun 29. yö ja päivä vuonna 1714. Saaren (tai silloin vielä kolmesta erillisestä saaresta muodostuvan alueen) turviin oli asettunut suuri joukko mantereelta lähteneitä pakolaisia, joiden tavoitteena oli päästä meren yli Pohjanlahden länsipuolelle turvaan. Saarella yöpyi tuolloin ilmeisesti yli 800 ihmistä, joista suurin osa oli pakolaisia. Kaksisataa kasakkaa rantautui yöllä saarelle ja surmasi miekkojen ja kirveiden kanssa rannalla yöpyneet pakolaiset sekä myöhemmin taloista ja piilopirteistä löytämänsä ihmiset. Noin 70 nuorta otettiin orjiksi ja kuljetettiin Venäjälle.

 

Olen opiskellut historiaa yliopistossa ja aikoinani sitä myös opettanut yläkoulussa ja lukiossa. On kuitenkin tunnustettava, etteivät 1700-luvun sotahistorian käänteet taisteluineen ja valtakuntien tason poliittisine juonitteluineen ole olleet kovin tarkasti piirtyneinä mielessä. Koulujen opetussuunnitelmiin ne eivät omana aktiiviaikanani kuuluneet. Hailuodon tapahtumista en ollut kuullutkaan.

Vaan nyt totisesti olen Hailuodon murhaperjantaista kuullut ja melkein kuin vähän siellä ollut mukanakin. Kiitos kuuluu kirjailija Päivi Alasalmelle, joka on kirjoittanut hurjan historiallisen romaanin Meren ja veren liitto. Se on ehkä kauheimpia koskaan lukemiani romaaneja. Paikoin tuntui tuskalliselta tarttua kirjaan ja lukea eteenpäin, koska yhä karmaisevampia tapahtumia oli edessä. Se on myös juuri tästä syystä parhaita koskaan lukemiani historiallisia romaaneja. Se on myös hyvin, hyvin tärkeä romaani.

Kuten historiallisen romaanin formaattiin kuuluu, historian tapahtumista kerrotaan fiktiivisten henkilöiden kokemusten kautta. Meren ja veren liiton päähenkilö on 17-vuotias Christina Sundelin, Oulaisten seurakunnan papin nuorin tytär. Vuoden 1714 kesän aikana hän on kuolettavasti rakastunut Oulaisten kartanon kultakutriseen ja kauniskasvoiseen perijään Fredrik Löwenmarkiin, joka kesän lopussa pyytää hänen kättään.

Ennen kuin nuoripari ehtii saada toisensa, näyttämölle astuu romaanin toinen tärkeä näkökulmahenkilö Ruotsin karoliiniarmeijan ratsuväen sotilas Matthias Erwast, Christinan jo kuolleeksi luultu eno. Matthias haavoittui vaarallisesti Napuen taistelussa, mutta selvisi kuin ihmeen kautta hengissä ja on nyt tullut varoittamaan sukulaisiaan. On jätettävä kaikki ja paettava viivyttelemättä. Venäläiset ovat tulossa.

Lopulta pakomatkalle lähtevät pappilan kamarissa pikaisesti vihityt Fredrik ja Christina Löwenmark matka-arkuissaan tanssiaisasunsa ja tukenaan vähäpuheinen nuori renki Eero. Tarkoitus on, että Eero saattaa nuoret Raaheen ja siellä johonkin alukseen, joka veisi heidät meren yli turvaan. Samaan aikaan Matthias ratsastaa uskollisen Tune-ratsun kanssa maitse kohti Oulua varoittamaan Christinan kahta vanhempaa sisarta ja näiden perheitä. Heidänkin on paettava heti.

Näitä kahta ankarien vastusten ja alituisen kuolemanvaaran sävyttämää matkaa seurataan vuorotellen. On vaikea sanoa, kumpi matkoista on lukijan kannalta piinaavampi. Alasalmi on rytmittänyt kohtaukset taitavasti, mutta on turha toivoa, että kumpikaan niistä tarjoaisi seesteisen lepohetken väkivallasta ja kauhusta. Miten Christina, Fredrik ja Eero selviytyvät? Onnistuuko Matthias vakuuttamaan Christinan sisaret ja näiden aviomiehet, että on paettava? Pääseekö hän ylipäätään Ouluun asti hengissä?

Väistämätön on kuitenkin edessä: Hailuodon murhaperjantai. Sitä kohti Christinan matka vääjäämättä käy.

”Venäläiset levittäytyivät rannalle verisenä viuhkana, joka pyyhkäisi kaiken altaan. Verilöyly levisi nopeasti kuin kulopalo, jota tuuli ruokki. Hyökkääjät hutkivat kirveillään sinne tänne ja tappoivat avuttomia ihmisiä kuin linnunpoikasia. Joku aseeton yritti kohottaa käsivartensa suojakseen, mutta sai huomata koko raajansa irtoavan kirveen iskusta. Äsken pystyyn pyrkineet ihmiset lakosivat hiekalle kuin rankkasateen kaatama heinä.

Huonojalkaiset vanhukset eivät edes yrittäneet pakoon, vaan he ristivät kätensä, painoivat niskansa alas ja ottivat kirveeniskun vastaan nöyrinä. Lapset käpertyivät vanhempiensa selän taakse ymmärtämättä, että näistä ei ollut nyt suojelemaan heitä. Miekat ja kirveet viuhuivat ilmassa, syysyö oli sakeana puhkottujen vatsojen löyhkää ja tuskanhuutoja. Kuului kova kolahdus ja kostea massahdus, kun kirves osui ihmistä pääkalloon ja halkaisi sen kuin kuivan koivuklapin. Se oli ääni, jota tuskin koskaan unohtaisin, eläisin kuinka pitkään tahansa.”

Christina kokee vuorokauden aikana Hailuodossa asioita, joita hänen mielensä on mahdotonta käsittää. Ihmisiä jahdataan, teurastetaan, kidutetaan ja raiskataan mielikuvituksellisilla tavoilla. Romaanin tarinan kaareen kuitenkin kuuluu, että Christina selviytyy lopulta turvaan. Koettelemukset eivät suinkaan vielä pääty siihen. Alasalmi näyttää myös, miten Pohjanlahden takana turvassa elävät ruotsalaiset kohtelevat sodan kauhuja paenneita ja niistä hädin tuskin selviytyneitä suomalaisia, omia maanmiehiään.

Kävin Turun kirjamessuilla kuuntelemassa keskustelua, jossa haastateltiin kolmea historiallisen romaanin taitajaa eli Paula Havastea, Merja Mäkeä ja Päivi Alasalmea, jotka kaikki käsittelevät sotaa uusimmissa teoksissaan. Olin jo ennen messuja ehtinyt lukea Havasten romaanin Luode ja Mäen Itki toisenkin, mutta Alasalmen Meren ja veren liitto oli vasta luettavien listallani. Tiesin jo ennen keskustelua, että tulisin romaanin ennemmin tai myöhemmin lukemaan, mutta sen jälkeen kirja oli hankittava välittömästi.

Vaihdoimme kirjailijan kanssa pikaisesti muutaman sanan messuilla signeerauspisteessä. Kuuntelemani keskustelun perusteella jo tiesin, että tarina olisi todellakin verinen ja synkkä. Alasalmi kuitenkin vakuutti, että kyllä sen pystyy lukemaan. Kustannustoimittaja oli kuulemma siistinyt pois pahimpia kuvauksia (!). Kyllä romaanin tosiaan pystyy lukemaan, ja kun kerran on aloittanut, on myös luettava loppuun, kaikesta huolimatta. 

Kaunokirjallisuuden voima näyttäytyy jälleen kerran. Puuduttava sotahistoria vuosilukuineen ja armeijoiden miesvahvuuksineen muuttuu aivan toiseksi, kun näkökulma on tavallisen ihmisen, jonka kohtaloihin ja tuntoihin pystyy vaivatta eläytymään tarinan imussa. Hyvä, vetävä kerronta vie mennessään ja lukijaa elää mukana niin kauhun kuin levonkin tuokioissa.

Kuten hyvät romaanit usein, myös Meren ja veren liitto sai aikaan kosolti guuglailua. Mitä isovihan ajasta on kirjoitettu, mitä siitä tiedetään? Miksi omat tietoni ovat niin hatarat (ja olen tosiaan sentään opiskellut Suomen historiaa!)? Netistä löytyy tutustumisen arvoista aineistoa hyvin helposti. Kannattaa katsoa ainakin nämä:

Pimeä historia: Viimeisellä rannalla (Yle Areena)
Teemu Keskisarja ja Marko Kämäräinen. Jaksossa vieraillaan Hailuodossa ja näytetään muun muassa maastonkohtaa, jossa sijaitsi romaanissakin mukana oleva saarelaisten rakentama piilopirtti. En ole koskaan Hailuodossa käynyt, joten ohjelmasta saa hyvän kuvan maastosta ja olosuhteista.

Hailuodon murhaperjantai oli poikkeuksellinen verilöyly –vanhat tarinat isostavihasta elävät vielä 300 vuotta rauhan jälkeenkin

Hailuodossa tapettiin satoja paikallisia ja pakolaisia "murhaperjantaina"

300 vuotta sitten Pohjanmaalla tehtiin hirmutöitä, joista nyt tuomittaisiin kansanmurhana – "Raaimmista verilöylyistä jäivät todistamaan vain ruumiskasat"

Kolme jälkimmäistä linkkiä vievät Ylen uutisartikkeleihin. Kummassakin on vielä lisävinkkejä linkeistä ja kirjoista.

Meren ja veren liitto kertoo kolmensadan vuoden takaisista Suomen historian tapahtumista. Mutta kuten historialliset romaanit usein, se on samalla myös hyvin ajankohtainen romaani. Linkittämistäni artikkeleista viimeisen lopussa käydään professori Kustaa H.J. Vilkunan kanssa seuraava sananvaihto:

”Vieläkö isoviha määrittää tämän päivän suomalaisten Venäjä-suhdetta? Ohjaavatko asenteitamme yhä käsitykset manalan pedoista ja koirakuonolaisista.

– En usko. Aika paljon on tapahtunut Suomen ja Venäjän suhteissa isonvihan jälkeen. Nuo myöhemmät kohtaamiset vaikuttavat enemmän, Kustaa H.J. Vilkuna pohtii.”

Haastattelu on tehty keväällä vuonna 2021.

 

Kiitos, Päivi Alasalmi, että kirjoitit tämän teoksen. Sen luettuani en ole enää ihan sama ihminen.

Päivi Alasalmi: Meren ja veren liitto
Gummerus 2024. 332 s.
Kansi Timo Numminen.

Ostettu.

Jenni Linturi: Äärimmäisellä laidalla

 

Kirjailija Jenni Linturi on syntynyt vuonna 1979 (meillä on muuten sama syntymäpäivä vaikkakin eri -vuosi!). Tämä fakta piti oikein tarkistaa Linturin uusimman romaanin Äärimmäisellä laidalla luettuani. Teoksen ajallinen miljöö sijoittuu vuosiin 1971–1972, ja sen epookki on päällisin puolin melkoisen vakuuttavaa. Tosin haaviini tarttui etsimättä ainakin muutama selvä anakronismi, kuten Jippo-lehti, luikero ja sinitarra. Muisti on epätarkka epeli, siitä kai lukijaa halutaan muistuttaa. *

Linturin aiemmissa teoksissa kuvataan Helsingin Malmia. Itse en pääkaupungin lähiötä tunnista juuri lainkaan, mutta viisaammat tietävät kertoa, että Äärimmäisellä laidalla -romaanin lähiö muistuttaa kovasti Malmia. Sen verran tosin minäkin ymmärrän, että kun kaupungin äärimmäiselle laidalle betonielementtikerrostaloalueelle muutetaan Tampereen omakotitalosta äidin vanhempien töölöläisasunnon kautta, ollaan tekemässä alaspäin suuntautuvaa luokkaretkeä.

Teoksessa on löyhä kehyskertomus, jossa minäkertoja törmää 1990-luvun alussa lapsuudenystäväänsä Pauliinaan Malmin Maxi-marketissa. Lapsuusmuistot vyöryvät hänen ylleen kuin hyökyaalto. Tämä paljastuu vasta ihan romaanin viimeisillä riveillä, mutta siihen vihjataan myös alkusivuilla sekö siellä täällä tarinan mittaan.

Romaanin minäkertoja Mirkku Lehtonen on 1970-luvun alussa 12-vuotias. Isä on ollut Yleisradion Dokumenttitoimituksen toimittaja mutta on joutunut ainakin väliaikaisesti hyllytetyksi pääjohtaja Raatikaisen takia. Vanhemmat ovat vahvasti tiedostavia vasemmistolaisia, ja pikkuvanha Mirkku on imenyt itseensä kaiken, mitä kotona asioiden tilasta puhutaan. Hän ei myöskään kaihtele yhtään jakaessaan viisauksiaan feminismistä ja imperialismista kavereilleen.

– Kai sä tiedät, mikä on B 35?

– Oikeastaan, minä sanon,  – Minä olen pasifisti. Mutta jos haluatte, minulla on toinen leikki. Sellainen jossa ei ole amerikkalaisia.

Mirkun ja Pauliinan suhde on vähintäänkin kompleksinen, sillä Pauliina on Mirkun paras ystävä, mutta Mirkku ei todellakaan taida olla Pauliinan paras ystävä eikä aina ystävä ollenkaan. Lisäksi vanhemmat aiheuttavat sotkua paitsi omissa ja perheidensä elämissä myös lasten keskinäisiin väleihin. Hyvää tarkoittavat interventiot menevät pääosin juuri niin pahasti mönkään kuin vain voi.

Talossa asuu myös kauniskasvoinen Jani, jota Pauliina pitää poikaystävänään ja johon myös Mirkku ihastuu. Janiin liittyy myös romaanin mysteeri.

Linturi kuvaa taitavasti tapahtumia murrosiän kynnyksellä horjuvien tyttöjen keskinäisiä, paikoin raadollisen julmia suhteita. Lapset näkevät tarkasti, mitä aikuisten maailmassa tapahtuu, vaikka he eivät aina osu tulkinnoissaan täysin maaliin. On ällistyttävää, miten sukupolvi toisensa jälkeen aikuistuttuaan unohtaa tämän tosiasian.

Mutta. Sitten Linturin käyttämä tyylikeino. Pilkkoa lauseet. Mistä kohtaa tahansa täysin. Mielivaltaisesti. Aargh! Lukijat tuntuvat jakautuvan kuin Punainenmeri konsanaan tämän suhteen. Jos tarkoitus on, kuten oletan, tuoda tekstissä esiin lapsen ajattelutapaa ja samalla havahduttaa tai vieraannuttaa lukijaa, niin hyvin toimii. Minä ainakin vieraannuin jatkuvalla syötöllä. Siedän kyllä tällaistakin, mutta en voi sanoa sen lisäävän lukumukavuuttani – mikä siis oli mitä ilmeisimmin ideakin.

Vertailukohdaksi asettuu hakematta äskettäin lukemani Mikko Malilan esikoisromaani Kastanjasota (Otava, 2024), jossa 1990-luvun alun lama-ajan poikien maailmaan kuvataan päälausetykityksellä. Linturi menee lauserakenteiden pilkonnassaan vielä syvemmälle.

Oikeasti. Minä päästä puuhkasta irti. Lapasten villaan takertuneita karvoja, kymmeniä minua ennen. Elettyjä hetkiä. Kaikkensa antaneita isoäitejä ja isoisoäitejä. Kuopan toisella puolella. Pauliina imeskelee KOP-pankin kukkaroavaimenperän nahkaista nyöriä. Enkä minä sano, että se on viimeinen pisara. Sillä Pauliinan kanssa ei ole viimeistä pisaraa. Vaan. Pelkkä kuohuva meri.

Jenni Linturi: Äärimmäisellä laidalla
Gummerus 2024. 222 s.

Arvostelukappale.

* Kävin Helsingin kirjamessuilla perjantaina 25.10.2024 18.00-18.30 kuuntelemassa keskustelua, jonka otsikko on Mikä on historiallisen romaanin tulevaisuus. Keskustelemassa olivat Ann-Christin Antell, Helena Steen ja Jenni Linturi. Nyt kun katson keskustelun otsikkoa, huomaan, että siitä ei varsinaisesti puhuttu juurikaan, vaan aika meni lähinnä ohjelmalehdessäkin kerrottuihin kysymyksiin: Millainen on historiatiedon rooli fiktiossa? Millaista taustatyötä historiallisen romaanin kirjoittajat tekevät? 

Antell ja Steen, joiden kummankin teokset sijoittuvat aikaan ennen toista maailmansotaa, kertoivat huolellisesta lähdemateriaalin etsinnästä ja siihen perehtymisestä sekä oikeanlaisen epookin tärkeydestä romaaneissaan ja kirjoitustyössään. Jenni Linturi vaikutti suoraan sanoen pitkästyneeltä kuunnellessaan tätä osuutta keskustelusta. Kun häneltä sitten lopulta asiaan kysyttiin, hän totesi, ettei juurikaan tee toisten kirjailijoiden kuvaamaa taustatyötä vaan kirjoittaa toisenlaisesta lähtökohdasta. Hän haluaa karistella historiallisen romaanin harteilta kansakunnan rakentamisen taakkaa ja toivoo, että lukijat alkaisivat lukea historiallista romaania toisin kuin aiemmin.

Keskustelun kuuntelijana koin tilanteen hieman kiusalliseksi. Antellin ja Steenin romaanit ovat enemmän historiallista viihdettä kuin kansakunnan rakentajia, vaikka niissä esimerkiksi naisen asemaa ja sen muutosta käsitelläänkin. Eivät ne yritäkään olla kuin Täällä Pohjantähden alla -romaani. Niillä on ihan toinen funktio ja tarkoitus. 

Ymmärrän nyt kuitenkin paremmin, miksi Äärimmäisellä laidalla -romaanissa anakronismeja vilistää vähän siellä ja täällä. Sen ei olet tarkoituskaan olla näiltä osin tarkka kuva ajasta. 

Merja Mäki: Itki toisenkin

 

”En kuulu kanta-Suomeen,
mutta jos en kuulu enää Karjalaankaan,
niin minne sitten menen?”

Merja Mäen lähihistoriaan sijoittuva romaani Ennen lintuja teki minuun pari vuotta sitten suuren vaikutuksen. Laatokan saaren kalastajasuvun kohtalot talvisodan melskeissä ja evakkotiellä avasivat taas kerran uuden näkökulman suomalaisten lähimenneisyyteen. Päähenkilö Alli sysätään parantajanoppiin, vaikka hän haluaisi seurata isänsä jalanjäljissä ja ryhtyä kalastajaksi. Sota muuttaa kuitenkin kaiken. Pohjanmaalla ei kalastajia tarvita.

En yllättynyt, kun Mäki palkittiin Ennen lintuja -romaanistaan Tulenkantaja-palkinnolla vuonna 2022. Palkintoperusteissa korostettiin romaanin universaalia ja ajankohtaista pakolaisteemaa.

Mäen seuraavaan romaaniin alkoi ainakin minulla latautua melkoisesti odotuksia. Mistä hän kirjoittaisi tällä kertaa? Vieläkö Allin tarina jatkuisi? Tämän vuoden alkupuolella ilmestynyt romaani Itki toisenkin täytti kirkkaasti kaikki odotukseni ja pääsi positiivisella tavalla vähän yllättämäänkin. Kirja on ollut koko kevätkaudella lukemistani yksi vaikuttavimmista ja parhaista. Se on jättänyt pitkän jäljen ja johdattanut lisälukemisenkin pariin.

Itki toisenkin on itsenäinen jatko-osa Ennen lintuja -romaanille. Se on sitä ihan aidosti, eli ensimmäisen teoksen lukeminen ei ole minkäänlainen edellytys jälkimmäisen ymmärtämiselle. Ensimmäisen voi mainiosti lukea jälkimmäisen jo luettuaankin. Tämä ei aina ole itsestään selvää itsenäisistä jatko-osista puhuttaessa, joten siksi sen tässä nyt erikseen totean ja avaan.

 

Rintamalla miesten sota räjähteli ääniä. Mutta kotona naisten sota oli mykkää.

Kyse ei oikeastaan olekaan varsinaisesta perinteisestä sarjan jatko-osasta vaan jonkinlaisesta rinnakkaisteoksesta, vaikka ajallisesti ollaankin myöhemmissä tapahtumissa kuin ensimmäisessä romaanissa. Lukija tutustuu kokonaan uuteen päähenkilöön, miljööseen ja teemoihin.

Minäkertoja on 25-vuotias aunuksenkarjalainen opettaja Larja Rovio Suurmäen kylästä Viteleenjoen rannalta. Tapahtumat sijoittuvat vanhan rajan takaiseen Karjalaan Laatokan pohjoispuolelle jatkosodan vuosiin 1942–44. Suomalaiset ovat hyökänneet, ajaneet pois Puna-armeijan ja miehittäneet alueen. Paikallisesta väestöstä ovat aloilleen jääneet lähinnä lapset, vanhukset ja naiset, niin osittain hyökkäyksessä tuhoutuneessa Suurmäessäkin.

Miehittäjät toimivat miehittäjän ottein, ja paikallinen väestö luokitellaan kansallisiin ja epäkansallisiin. Jokainen tarvitsee valloittajan myöntämän kulkuluvan voidakseen liikkua kotikylässään. Tilanne on monin tavoin jännitteinen.

Vaikka eihän rajaseudun naisella puolia ollut. Oli vain tuuli, joka puhalsi vuoroin idästä, vuoroin lännestä.

Alkusivuilla Larja palaa kesällä 1942 kotikyläänsä oltuaan pitkään Kajaanissa opettajaleirillä saadakseen Neuvostoliiton aikaisen opettajantutkintonsa täydennettyä sellaiseksi, että se kelpaisi myös Suomen kouluissa. Kotiinpaluu pitkän poissaolon jälkeen pelottaa. Isän ja äidin salainen poliisi haki huostaansa jo neljä vuotta aikaisemmin. Onko kotitalo enää edes pystyssä? Miten pikkusisko Pola ja buabo Matja ovat pärjänneet kahdestaan?

Eivät kovin hyvin. Isänäiti Matja tekee kuolemaa, ja Pola on raskaana suomalaissotilaalle. Larjan suunnitelmat jatko-opintoleiristä valuvat nopeasti hiekkaan. Kyläläisten keskuudessa Larjan opiskeluja kanta-Suomen puolella ei katsota hyvällä, vaan niitä pidetään vaarallisena veljeilynä vihollisen kanssa. Erityisen hankalat välit ovat Misan, Larjan sulhasen, vanhempiin, jotka haluaisivat kontrolloida niin Larjaa kuin Polaakin. Misa on sotimassa rintaman toisella puolella, kuten monen muunkin talon työikäiset miehet.

Tunsin, kuinka sisässäni jokin murtui. Elämänsuoni ei ollutkaan enää lankaa vaan vuolaana virtaava joki, Viteleenjoen kaltainen. Se kohisi, eikä enää koskaan virran esteeksi voisi rakentaa uutta patoa.

Buabo Matja on ollut kylän itkijä, jonka tehtävänä on ollut saatella sielut tuonilmaisiin. Tehtävä on arvostettu, eikä siinä kuka tahansa voi toimia. Kuolemaa tekevä Matja taivuttelee pojantytärtään suostumaan kutsumukselleen. Larja vastustelee, hänhän on opettaja, järjen edustaja. Itkijän pitää antautua tunteen vietäväksi. Voisiko olla molempia?

Koska opinnot jäivät kesken, joutuu Larja nöyrtymään ja ottamaan apulaisen tehtävän koulusta, jossa on aiemmin työskennellyt opettajana. Nyt opettajat ovat tulleet Suomesta, ja erityisesti johtajaopettajan menetelmät tuntuvat Larjasta epäoikeudenmukaisilta ja tylyiltä. Lapset tarvitsevat hänen mielestään aivan toisenlaisia otteita voidakseen oppia.

Oppilaani katsoivat paripulpeteistaan, kun pyyhkäisin hihalla silmiäni. Heihin oli painunut samanlaisia mustaksi hiiltyneitä koloja kuin Arpimetsän ammutuille puille. Mutta osumajäljet olivat heillä siinä, missä lapsen sydämen olisi pitänyt olla.

Romaanin asetelma on todella mielenkiintoinen. Suomalaiset ovat miehittäjän asemassa ja pitävät itseään vapauttajina, joille paikallisten asukkaiden tulee olla kiitollisia. Vahvemman asemassa ja poikkeusoloissa voidaan ottaa ja otetaan erilaisia vapauksia kuin normaalisti. Koulun suomalaisopettajien kirkasotsainen valistusinto ja vahva aatteen palo näyttäytyvät vähemmän mairittelevassa valossa. Kulttuurien kohtaaminen ei suju välttämättä ihan niin jouhevasti kuin valloittajat toivoisivat.

Erityisen mielenkiintoinen on asetelma suomalaismiesten ja karjalaisnaisten välillä. Syntyy aitoja rakkaussuhteita, kuten Larjan ja Tuomaksen välillä, mutta on paljon karumpiakin kohtaloita. Kaikki miehet eivät halua kantaa vastuutaan sukupuolisuhteiden seurauksista. Mäki on ujuttanut näistä tarinaan useita erilaisia variaatioita. Kuinka pyyteetöntä voi olla rakkaus, joka annetaan ja otetaan vastineeksi leipäpalasta? Entä mitä tapahtuu suomalaiselle lapsen synnyttäneelle naiselle, jos suomalaiset sittenkin häviävät sodan? Rintaman taakse viedyt läheiset ovat kuin pantteja, jotka vaativat uskollisuutta. Mutta hengissäkin on jotenkin selvittävä.

Lukija tietää, että kesällä 1944 Suurmäestä tulee vielä nopea lähtö. Larja rakastuu sodan jatkuessa tahtomattaankin suomalaiseen Tuomakseen (joka on Ennen lintuja -romaanin Alli Alavan veli, siitä yhteys teosten välillä). Mies haluaa Larjan vaimokseen ja mukaansa kotiin Pohjanmaalle. Mutta voiko Larja lähteä? Miten kävisi Polan ja tämän pienen pojan? Misan kanssakin pitäisi asiat saada selvitettyä. Kun tilanne nopeasti kuumenee, Larja käy yhä kiivasta sisäistä kamppailuaan lähtemisen ja jäämisen välillä. Onko jo sittenkin liian myöhäistä?

Itki toisenkin on vaikuttava sotaromaani, joka antaa äänen niille, joiden ääntä ei juurikaan ole aikaisemmin kuultu: valloitettujen alueiden asukkaille, Karjalan alueen naisille, lapsille ja vanhuksille. Sodan tykkien jylinä kantautuu Suurmäkeen asti, ja se kumisee koko romaanin taustalla yhä painostavampana.

Itki toisenkin on myös koskettava rakkausromaani, jossa karjalaisen Larjan ja pohjalaisen Tuomaksen elämät risteävät ja yhdistyvät, arkaillen mutta vääjäämättä. Kumpikin on kokenut elämässään paljon raskaita ja kipeitä menetyksiä, kumpikin on omalla tavallaan rikki ja vaillinainen. Voiko rakkaus kestää kaikki paineet, joita siihen kohdistuu eri tahoilta?

Nautin kovasti Mäen kauniista kielestä, jota vahvasti maustavat karjalan kielen sanat ja poljento. Larjan kasvu itkijäksi on kuvattu taitavasti ja on jo itsessään kulttuuriteko. Katoava perinne on kirjattu eläytyen muistiin lukijan koettavaksi. Myös rajantakaisen Karjalan maisemat ja kulttuuri on imeytetty tarinaan niin, että ne aistii lukiessaan vahvasti.

Itki toisenkin on fiktiivinen historiallinen romaani, jonka pohjatyö on tehty huolella. Kaikki romaanin henkilöiden kohtaloiden käänteet voisivat olla totta. Luin romaanin kiehtovan aiheen innoittamana Pauliina Salmisen tietoteoksen Miehittäjän morsiamet, josta saa halutessaan lisätietoa Itä-Karjalan alueen miehittämisestä sekä suomalaissotilaiden ja paikallisten naisten välisistä suhteista. Näiden suhteiden seurauksena esimerkiksi syntyi lähes 500 aviotonta lasta. Naisten ja lasten kohtalot olivat monenkirjavia. Miehittäjän morsiamissa on myös hyvä alueen kartta, jota romaania lukiessani kaipailin.

Merja Mäki: Itki toisenkin
Gummerus, 2024. 415 s.

Arvostelukappale.

Pauliina Salminen: Miehittäjän morsiamet – Rakkautta ja petoksia jatkosodan Itä-Karjalassa
Atena, 2023. 207 s.

Lainattu kirjastosta.