Lopeta tuo itkeminen. Itse sinä väitit, että naisten kyyneleet ovat
tragediaa, mutta miehen vollotus farssia. Ei täällä kenelläkään ole helppoa,
mutta ei elämää kannata muistella vastoinkäymisten ketjuna. Sellaista ei mieli
kestä.
Kaksi vuotta sitten ihastuin ikihyviksi Tommi Kinnusen esikoisromaaniin Neljäntienristeys.
Kirjoitin silloin siitä monisanaisen blogitekstin ja niukemman version paikallislehden kulttuurisivuille.
Muutkin kuin minä olivat avoimesti lääpällään kirjan edessä, eivätkä syyttä
ollenkaan. Syksyllä teos ansaitusti nostettiin Finlandia-palkintoehdokkaiden
joukkoon, mikä ei ollut mikään vähäinen ansio sekään, kun ottaa huomioon vuoden
2014 kirjasadon korkean tason. Samaten Neljäntienristeys
oli Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokas.
Luin kirjan ja rakastuin siihen. Hankin myöhemmin myös
äänikirjaversion, ja sen kuunteleminen vain vahvisti käsitystäni tarinan
hienoudesta. Kun kuulin, että kirjasta on tulossa näytelmäversio Turun kaupunginteatteriin, varasin heti liput. En
pettynyt näytelmäänkään. Olin vaikuttunut.
Tästä asetelmasta lähdin suurin odotuksin mutta myös hieman
pelokkainkin mielin lukemaan Kinnusen toista romaania Lopotti. Täyttyisivätkö jo osittain kohtuuttomiksikin kohonneet
odotukseni? Tulisinko pettymään? Entä jos Lopotti
olisikin vain huonohko toisinto Neljäntienristeyksestä?
Miksi ylipäätään kirjoittaa menestyneelle esikoisteokselle jatkoa,
itsenäistäkään? Eikö kirjailijalla ollut yhtään tuoreempia ideoita?
Lukijan rimakauhu! Ihan oikeasti aloin hieman epäröidä
uunituoreen lehdistökappaleeni äärellä. Sitten sain sovittua, että kirjoitan
blogitekstin lisäksi arvion paikallislehteen, joten ihan velvollisuudesta
rohkaisin mieleni ja avasin kannet. Eihän lehtiarviota voinut kauheasti
viivyttää, kun teoksesta kirjoitettiin ja puhuttiin jo joka puolella.
Hyvin nopeasti kävi ilmi, että kaikki pelkoni oli ollut
täysin turhaa. Kinnusen tekstin taika toimi jälleen. Tempauduin tarinan ja
kielen vietäväksi, vaikka alkuun koetin pitää jonkinlaista analyyttistä etäisyyttä.
Itse asiassa loppuun päästyäni oli todettava, että taisin pitää Lopotista aavistuksen enemmän kuin Neljäntienristeyksestä. Tosin kokemuksia
on epäreilua vertailla vielä. Pitää ensin kuunnella Lopotin äänikirjaversio ja katsoa näytelmä (hymiö tähän!).
Lopotin rakenne on
toisenlainen kuin Neljäntienristeyksen.
Näkökulmia on vain kaksi ja ne limittyvät. Samalla kronologia on rikottu. Päähenkilöt
eli minäkertoja Helena ja ulkopuolelta kuvattu Tuomas ovat eri sukupolven
edustajia. Pidin tästä, koska tarina on jotenkin Neljäntienristeykseen verrattuna ehyempi. Kahden henkilön kautta
päästään syvemmälle, eikä aikahaarukkakaan leviä mahdottomaksi.
Helena ja Tuomas ovat kumpikin Neljäntienristeyksen lukeneille tuttuja, mutta mitään ei haitanne,
vaikka aloittaisi heidän tarinansa seuraamisen Lopotista. Teokset ovat ihan aidosti itsenäisiä osia sukutarinassa.
Helena jää Neljäntienristeyksessä
sivupolulle, kun hänet lähetetään lapsena Helsinkiin sokeainkouluun. 1940- ja
1950-luvuilla välimatka Helsingin ja Kuusamon välillä on ollut hirmuinen,
ainakin tavallisilla kansalaisilla.
On kahdenlaisia ihmisiä, niitä jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät.
Lähteneet kaipaavat aina takaisin sinne, mistä repäisivät itsensä irti.
Tämä sitaatti voisi olla Lopotin
motto. Sekä Helena että hänen veljenpoikansa Tuomas ovat niitä, jotka lähtevät.
Helena lähtee pakolla ja jo lapsena. Hänet repäistään irti tutusta ja
turvallisesta ja heitetään kylmään maailmaan. Siellä hänen on pärjättävä, ja
Helena päättää, että pärjättävä tosiaan on. Hän ei suostu asettumaan sokeille
annettuun lokeroon, vaan taistelee itselleen oikean elämän. Hinta on kuitenkin
kova.
Tuomas tekee oman valintansa tietoisemmin, mutta yhtä lailla
lähteminen on hänelle ainoa realistinen mahdollisuus. 1990-luvun alussa
homoseksuaalin miehen vaihtoehto ei ollut jäädä kotiseudulleen pieneen
pohjoissuomalaiseen kylään. Oli lähdettävä, jos halusi edes vähän itsensä
näköisen elämän. Helppoa se ei ollut etelän kaupungeissakaan!
On hyviä päiviä ja on huonoja. Ne pitää molemmat tunnistaa ja pitää
erillään kuten arki ja pyhä. Äläkä koskaan ala joksikin vain siksi, että joku
toinen niin tahtoo. Vain itselleen täytyy kelvata, ei muille. Ja muista, että
vaikka kaikki tarinat eivät ole rakkaustarinoita, eivät ne ole epäonnistuneita.
Tämä ylle lainaamani kohta lienee teoksen eniten siteerattu.
Itsekin nappasin siitä otsikon lehtiarviooni. Lainaamiselle on syynsä. Kinnunen
osaa tiivistää syvälliset elämänviisaudet kauniiksi, sujuviksi lauseiksi ja
ujuttaa ne tarinaansa niin, että ne eivät ole tippaakaan teennäisiä tai päälle
liimattujen korulauseiden kaltaisia tekokukkasia. Tässä kohdassa tiivistyy
jotain olennaista Lopotin olemuksesta.
Kirjassa ei ole mitään sen kummempaa juonta, vaan se kerii
auki Helenan, Tuomaksen ja Löytövaarojen suvun tarinoita, jotka nivoutuvat
yhteen kuten sukujen tarinoilla on tapana. On vaikeita aikoja ja sitten välillä
hieman valoisampia jaksoja. Mikään onnen auvo ei kuitenkaan kestä ikuisesti,
mutta elämä menee eteenpäin.
Hyvin nopeasti henkilöistä, niin Helenasta kuin
Tuomaksestakin, tuli minulle läheisiä ja rakkaita. Erityisesti Helena on
kuvattu uskottavasti ja aidosti. Sokeus tai muukaan vamma ei tee ihmisestä sen
kummoisempaa hyvässä kuin pahassakaan. Samat tarpeet ja tunteet ihmisessä silti
ovat, vaikka ulkopuoliset määrittelisivät hänet vain jonkin ominaisuuden
perusteella.
Tämä on sinun osasi. Elä se, mikä annettu on.
***
Olen viimeisen kuukauden aikana jälleen paljon pohtinut sitä,
miten kirjalliset ilmiöt syntyvät. Tommi Kinnusen tarina on hieno ja
poikkeuksellinen malliesimerkki, jota tässä nyt hyödynnän. En ole itse mukana
missään kustannustoiminnan sisäpiirissä, vaan seurailen alaa sivusta mutta
työni ja kirjablogiharrastukseni myötä olen kenties kuitenkin hieman paremmin
kuvioista perillä kuin ihan peruslukija. Olen myös lukijana sivusta seuraillut
monen kirjoittajan ja kirjailijan uraa vuosien, jopa vuosikymmenten mittaan.
Joukkoon mahtuu monenlaista tarinaa. ’Kirjailijan ura’, mitä
se sitten tarkoittaakin, tuntuu olevan monen suomalaisen haave.
Pöytälaatikkokirjoittajien lisäksi meillä on suuri joukko ihmisiä, jotka
ahkerasti lähettävät käsikirjoituksiaan kustantamoille ja hylkykirjeiden
jälkeen sitkeästi jatkavat tekstien muokkaamista ja lähettämistä. Jospa vielä
jonakin päivänä!
Osa onnistuu saamaan kustannussopimuksen, monet heistä
useammankin, ja ura kirjailijana alkaa oikeasti muuttua haaveesta todeksi.
Todellisuus vain taitaa olla monelle karu yllätys. Laadukkaatkaan teokset eivät
välttämättä myy ja menestys jää vaisuksi. Voi kestää vuosia ja taas vuosia,
eikä varsinaista läpimurtoa tapahdu. Kirjoittamalla saattaa itsensä niukasti
elättää, jos suostuu tekemään muitakin kuin varsinaisia kirjoitustöitä tai jos
onnistuu saamaan apurahaa työhönsä. Monelle tämä on tarpeeksi ja julkaiseminen
jatkuu. Joku saattaa lopettaakin, syystä tai toisesta. Varmasti tarinoita on
yhtä monia kuin ihmisiäkin.
Tommi Kinnusen uran kaltaisia meillä taitaa olla harvassa.
Kinnunen on avoimesti kertonut, ettei edes haaveillut kirjan kirjoittamisesta,
vaan että kaikki oli ainakin aluksi sattumaa. Kirjoittajakurssille
osallistuminen oli äidinkielen ja kirjallisuuden opettajalle harrastus,
vastapainoa työlle. Kurssilla syntyi kuitenkin tekstejä, joista alkoi muodostua
tekijänsä mielestä novelleja. Kurssin vetäjä Kirsti Ellilä kuitenkin sanoi, että romaani siitä taitaa tulla.
Kinnunen näytti käsikirjoitusraakilettaan kirjailijaystävälleen, joka lähetti
sen kustantamoon. Loppu on suomalaista kirjallisuushistoriaa.
Käsi ylös, kuinka moni unelmoi siitä, mitä Kinnuselle
tapahtui seuraavaksi? WSOY:ltä nimittäin soitettiin ja kerrottiin, että
kustantamo olisi kiinnostunut julkaisemaan kirjan. Kinnunen kertoo luulleensa
ensin puhelua pilasoitoksi. Vuonna 2014 Neljäntienristeystä
myytiin Suomessa miltei 44 000 kappaletta, ja sen jälkeen on tullut
kirjasta vielä kuvitettu laitos, pokkari, äänikirja ja sähkökirjakin. Sen
käännösoikeudet on tähän mennessä myyty neljääntoista maahan. Teos on siis
paitsi arvostelu- myös myyntimenestys. Tällaiseen meillä pystyy yleensä vain
Finlandia-voittaja.
Lopotin
julkistamisjuhlassa Turussa jututtamamme WSOY:n toimitusjohtaja Timo Julkunen kertoi, ettei
kustantamossakaan heti oivallettu, millaista menestystarinaa oltiin tekemässä.
Palaset vain sattuivat loksahtamaan paikoilleen. Kaiken huipuksi Kinnunen on
vielä persoonana ja esiintyjänäkin varmasti kuin kustantajan unelma. Hän ottaa
haltuun niin tv-studion kuin satapäisen messuyleisön täysin suvereenisti ja
luonnollisesti.
| Tommi Kinnunen signeeraa uunituoretta Lopottia. Ihailijalauma piirittää kirjailijaa! |
En tunne Kinnusta henkilökohtaisesti, mutta sosiaalisessa
mediassa olemme ’keskustelleet’ monesti kirjoista, kirjallisuudesta ja
koulumaailmasta. Luontevan keskusteluyhteyden kautta syntyy tunne
tuttavuudesta. Ihailen tapaa, jolla Kinnunen on hyödyntänyt julkkisstatustaan.
Suomessahan on tapana, että julkisuuden henkilöiltä pyydetään lausuntoa milloin
mistäkin. Kinnunen on ottanut kipakasti kantaa niissä asioissa, jotka ovat
hänelle tärkeitä ja tuttuja eli muun muassa koulumaailman ilmiöihin. Kun asiat
sanoo tunnettu kirjailija, ne saavat aivan toisen painoarvon kuin silloin, kun
puhujana on opettaja. Raivostuttavaa, mutta näin se vain on. Siksi on aivan
mahtavaa, että Kinnunen nyt puhuu muidenkin opettajien puolesta.
Kaiken tämän pyörityksen keskellä Kinnunen on jatkanut
ainakin osittain varsinaisen leipätyönsä tekemistä, ollut pienen lapsen isänä -
ja kirjoittanut sen kuuluisan ’toisen kirjan’. Helsingin Sanomien
Kirja-liitteessä (21.10.2015) on koko aukeaman mittainen Kinnusen päiväkirja Lopotin synnystä. Kirjoittaminen on
kuulemma sujunut helposti, mutta julkaiseminen on jännittänyt. Kaikilla ei ole
näin ’helppoa’. Tämän vuoden ensimmäisessä Parnassossa Aki Ollikainen kertoo, millaiseen kurimukseen hän joutui
esikoisteoksensa Nälkävuoden jälkeen ja miten lopulta syntyi toinen romaani.
Lopotin
julkaisusta on kulunut nyt kuukauden verran, ja julkisuuteen on kerrottu jo
useista käännösoikeuksien myynneistä. Ensimmäisen viikon aikana kotimaassa
myytiin kirjaa yli 10 000 kappaletta. Myös kritiikit ovat olleet
kiittäviä. Menestystarina siis jatkuu. Toivottavasti kirjailijalle jää aikaa
kirjoittaa myös lupaamansa kolmas osa Löytövaarojen suvun tarinaan!
Tommi Kinnunen:
Lopotti
WSOY 2016. 364 s.
Arvostelukappale.
| My precious! |
Lopotin julkkareista ovat ansiokkaasti raportoineet Kirsin Book Club ja Pilkkuun asti -blogit. Olin mukana
julkistamisjuhlassa, mutta näytelmän katsoin jo aikaisemmin.
Aamun kirja -ohjelman haastattelu.