Siiri Enoranta: Josir Jalatvan eriskummallinen elämä

Olipa eriskummallinen tarina! Nimittäin Siiri Enorannan spefiromaani Jorsir Jalatvan eriskummallinen elämä. Enoranta on kymmenen vuoden sisällä julkaissut kahdeksan spefiromaania ja kahminut niillä kunnioitettavan pinon palkintoja ja palkintoehdokkuuksia. Viimeisin eikä suinkaan vähäisin on viime vuonna myönnetty lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinto romaanista Tuhatkuolevan kirous. Jorsir Jalatvan eriskummallinen elämä ilmestyi vuonna 2017 ja oli sekin Kuvastaja-palkintoehdokkaana, mutta se on mielestäni kuitenkin vähemmän tunnettua Enorannan tuotantoa.

Hankin Jorsir Jalatvan eriskummallinen elämä -teoksen omaan hyllyyni jo vuoden 2017 Turun kirjamessuilta kustantamo Robustoksen kojulta, mutta lukemistaan se joutui odottelemaan pinoissa siis miltei kaksi vuotta. Mittansa puolesta se sopii niukin naukin paksujen kirjojen teemakuukauteeni, sillä siinä on 513 sivua. Tukevuutta siis on aivan fantasiakirjallisuuden perinteiden mukaisesti.

Fantasiaperinteitä Enoranta hyödyntää ja uudistaa suvereenisti siis tässäkin teoksessaan. Tapahtumien miljöönä toimii 5200-luvun Aurosian manner, joka repivien sotien jälkeen on jakautunut lukuisiksi pikkuvaltioiksi, joilla jokaisella on omat omaperäiset tapansa ja kulttuurinsa sekä olosuhteensa.

Yhdistäviä tekijöitä mantereen valtioiden asukkaille on ainakin uskomus, että Jumala on lähtenyt ja jättänyt aurosialaiset oman onnensa nojaan tuhat vuotta sitten. Jumalan olemassaolosta todistavat kuitenkin vasarit, joilla on maagisia kykyjä. He voivat tehdä taikoja ja langettaa erilaisia kirouksia, jotka vain kukin vasar itse pystyy kumoamaan. Konkreettinen todiste vasareiden voimasta on mannerta kattava rautatieverkosto, jota ei pysty vahingoittamaan. Kaikki ihmisten ja luonnon yritykset kilpistyvät siihen, että rata korjaa itse itsensä. Junia sen sijaan ei enää juurikaan mantereella näy.

Tarinan päähenkilöparin muodostavat Josir Jalatva ja Micholei Rostus. Josir on mantereenkuulun Maximissimi-sirkuksen johtajan perillinen, joka noin 25-vuotiaana yrittää parhaansa mukaan kuluttaa muhkean perintönsä huvittelemalla. Micholei eli Miho on 19-vuotias historian ylioppilas ja kellojenkorjaaja. Nuoret miehet tapaavat ja rakastuvat toisiinsa intohimoisesti välittömästi. Idyllinen romanssi ei kuitenkaan ehdi jatkua pitkään, ennen kuin kaksikkoa kohtaa katastrofi.

Vasar langettaa Mihon ylle kammottavan kirouksen: hänen ruumiinsa vaihtuu ennakoimattomasti jonkun toisen, kenen tahansa tuntemattoman ihmisen kanssa muutamaksi vuorokaudeksi kerrallaan. Kuka kirouksen langettanut vasar oli ja miksi hän teki tekonsa juuri Miholle? Miten vasar saadaan perumaan kirouksensa, kun hänen nimestäänkään ei ole mitään vinkkiä? Miho on luonnollisesti kauhuissaan ja epätoivoinen. Hänen elämänsä on pilalla. Voiko edes Josir rakastaa häntä, kun hän voi olla milloin vanhan naisen, milloin ruman ja vastenmielisen miehen ruumiissa?

Miesten välinen rakkaus on kuitenkin vahvaa. Josir päättää tehdä kaikkensa Mihon auttamiseksi. Niinpä hän perustaa isänsä legendaarisen sirkuksen maineen varaan uuden liikkuvan sirkus Minimissimin. Ylivoimaisilta vaikuttavien ponnistelujen lopputuloksena Josirilla on pian käytössään oikea juna, jota kuljettaa yhdeksänkymppinen veruturimies, sekä kirjava joukko sirkustaiteilijoita. Joukon jatkona on myös telttapoikia ja 16-vuotias reportteri Pitir, joka on pestautunut mukaan kirjoittamaan raporttia Josir Jalatvan elämästä ja sirkuksen matkasta.

Matka kiehtovan Aurosian halki on värikäs ja polveileva. Pitir pyytää sirkuksen väkeäkin kirjoittamaan osuutensa raporttiinsa, ja niin lukija pääsee kurkistamaan useimpien sirkuslaisten kiehtoviin tarinoihin. Pitirin raportin katkelmat valottavat mainiosti, miten samat tapahtumat voidaan kuvata hyvinkin toisistaan poikkeavilla tavoilla. Vähitellen ahkera tiedustelu alkaa tuottaa tulosta ja kirouksen langettaneen vasarin jäljille päästään lopulta. Mutta millaisiin keinoihin on turvauduttava, jotta hänet saadaan kumoamaan kirouksensa?

Enoranta käsittelee kirjassa tuttuja teemojaan, kuten rakkautta ja sukupuolisuuden moninaisuutta. Idea Mihon vaihtuvasta kehosta mutta säilyvästä sisimmästä (vai säilyykö Mihon sisin sittenkään muuttumattomana?) on nerokas. Sen avulla kirjassa voidaan pohtia rakkauden ja intohimon olemusta helppotajuisesti mutta samalla syvällisesti. Enorannan näkemys asiasta on lohdullinen. Josir ja Miho selviytyvät, vaikka vaikeaa onkin välillä puolin ja toisin. Lopussa mukaan tulevat myös kysymykset kuolemasta, tappamisesta ja syyllisyydestä.

Olen tähän mennessä lukenut Enorannan tuotannosta Nokkosvallankumouksen, Tuhatkuolevan kirouksen ja tämän Josir Jalatvan eriskummallisen elämän. Näistä kolmesta Nokkosvallankumous taitaa olla edelleen oma suosikkini. Viihdyin kyllä Josirin ja kumppaneiden parissa, mutta vauhtiin pääseminen otti aikansa. Romaanin tunnelma on viipyilevä, eikä matkanteko vanhalla höyryjunalla ole kovin kiivastempoista, kun tuon tuosta törmätään rajamuodollisuuksiin tai pysähdytään sirkusesitystä varten. Lopulta itse juoni onkin vain sivuseikka, jonkinlainen kehyskertomus, jonka varjolla voidaan keskittyä teemojen käsittelyyn, ja rajuhko loppuratkaisu tulee kaiken jälkeen hieman yllätyksenä.

Fantasiaa pidetään usein nuorten ja nuorten aikuisten genrenä, mutta Josir Jalatvan eriskummallinen elämä ei ole varsinaisesti nuortenkirja. Kovin kapeaksi jää kohderyhmä, jos tähän tarttuvat vain YA-ikäiset lukijat eli ns. nuoret aikuiset. Hyvin tämä sopi yli viisikymppisenkin luettavaksi. Kannattaa kokeilla ennakkoluulottomasti!

Siiri Enoranta: Josir Jalatvan eriskummallinen elämä
Robustos 2017. 513 s.

Ostettu.

Laitan kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö.

Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous #nuortenkirjatorstai

Ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan tätä juttua, vilkaisin muistin virkistykseksi, mitä olinkaan kirjoittanut edellisestä lukemastani Siiri Enorannan teoksesta eli Nokkosvallankumouksesta. Jutun lopussa sanon näemmä näin: ”Jälleen ihmetellen totesin kirjan loppuun päästyäni, että kirjailijan mielikuvitus on käsittämätön ihme! Voi vain kiitollisena nauttia kirjailijan uurastuksen tuloksesta, sillä vaivaa tämänkin teoksen eteen on nähty rutosti.” Laittamattomasti sanottu, ja aivan saman voin vilpittömästi sanoa myös Enorannan uusimman eli Tuhatkuolevan kirouksen kannet suljettuani. Mikä kirja! 

Neljätoistavuotiaaksi saakka Paun elämä on ollut tavallista ja rauhallista. Kalatutkijaisän, kuvataiteilijaäidin sekä veijarimaisen Tristin-isoveljen muodostama ydinperhe on ollut turvallinen kasvuympäristö hieman kömpelölle tytölle, jolla on koulussa ja Loimuloisteen kylässä vain yksi kyseenalainen ystävä. Ensimmäinen merkki siitä, että kaikki ei ole aivan sitä miltä näyttää, on äidin reaktio Paun uuteen kampaukseen. Itseään rumana pitävä teini-ikäinen halusi näyttää muodikkaalta kuten Sisintran kaupungin itsevarmat neidot ja leikkasi keritsimillä palmikkonsa polkkatukaksi. Äidin silmistä paistava kauhu tuntuu Pausta käsittämättömältä.

Sitten isoveli Tristin saa kutsun Magia-akatemiaan ja Pau oivaltaa, että taikomisessa noita tarvitsee konkreettisia ja uusiutuvia osia itsestään, kuten ihokarvoja, sylkeä tai hiuksia. Mitä runsaampi ja tuuheampi on noidan hiuskuontalo, sitä parempi. Mutta Paulla ei ollut ollut hajuakaan siitä, että heidän perheessään saattaisi kenelläkään olla taipumuksia noituuteen. Pääsystä Magia-akatemiaan oppimaan mahtavaksi maagiksi tulee nopeasti Paun kiihkein toive ja tavoite.

Magia-akatemiassa on hienoisia kaikuja Tylypahkasta. Opetusta antavat persoonalliset professorit ja taikomista on ankarasti rajoitettu. Koulun ulkopuolella taikominen on rangaistavaa. Tätäkin säädöstä valvoo tiukasti Oikeaoppisten taikakäytäntöjen valvontaosasto eli tuttavallisemmin (tai ilkeämmin) Ötky. Ötkyläiset ovat ottaneet käyttöön fosora-nimisen salaperäisen ja myrkyllisen nesteen, jonka tarkoitus on tuhota pikilapsia. Ne taas ovat pimeässä viihtyviä varjo-olentoja, jotka saavat voimansa taiasta.

Indarasian maailmanmenoon sisään pääseminen otti minulta tovin, mutta kun taikamaailma alkoi vähitellen tarinan taustalla hahmottua ja tapahtumat kiihtyä, tempauduin täysin Paun ja hänen perheensä sekä uusien ystäviensä elämään. Enoranta on jälleen luonut kokonaan uuden omalakisen ja värikkään, yksityiskohtia pursuavan fantasiamaailman, jossa maata kiertää kuun lisäksi muu. Elämäntapa on yksinkertainen, eikä elektroniikkaa tai edes tuliaseita tunneta. Taikuus korvaa ne mainiosti, mutta yhä useammat Indarasian asukkaat ovat luopuneet taiasta ja magiasta. Ötkyläisten tavoitteena tuntuu olevan taian rajoittaminen ja siten vallan anastaminen yksin itselleen.

Mutta Ötkyllä on vastustajansa. Heitä eli tetraedriläisiä johtaa kapinallinen maagi Nubya, jolla on tuhat elämää. Paun ällistykseksi Nubya liittyy läheisesti hänen oman perheensä menneisyyteen. Pelottava tieto sen sijaan on, että Ötky on erityisen kiinnostunut paitsi saamaan kiinni Nubyan myös hänet, Paun, kynsiinsä. Mitä sellaista Paulla voi olla, joka kiinnostaa Ötkyä?

Tarinan pohjalla on siis fantasian tuttu peruskuvio hyvän ja pahan taistelusta, jossa panoksena on koko maailma. Juonen päälinja kulkee vääjäämättömästi kohti suurta lopputaistelua. Tämän kuvion ympärille Enoranta on punonut monenlaisia teemoja. Indarasiassa on pitkä demokratian perinne, jonka Ötkyläiset haluavat tuhota paitsi fosoran myös tehokkaan propagandan avulla. Samaten kansalla on ikiaikainen tapa suojella luontoa mahdollisimman paljon. Jokaisen kaatuneen tai kuolleen puun tilalle pitää aina istuttaa uusi. Lihaa syödään vain, jos se on ainoa vaihtoehto. Ötkylle nämä arvot eivät merkitse mitään.

Tuhatkuolevan kirouksen maailmassa suhtaudutaan seksuaalisuuteen raikkaan ennakkoluulottomasti. Magia-akatemiassa nuoret seurustelevat keskenään myös romanttisessa mielessä, ja pareja muodostuu niin tyttöjen ja poikien kuin samansukupuolistenkin kesken ilman, että se ketään hätkäyttää mitenkään.

Pau tuntee vastustamatonta vetoa ilkikuriseen Kenoneen, ja nuoren tytön arka ja samaan aikaan rohkean utelias hapuilu seksin maailmaan on kuvattu taidokkaasti. Pisteet Enorannalle varmaankin parhaiten kuvatusta nuorten seksikohtauksesta, jonka olen koskaan lukenut! Tilanne on samaan aikaan eroottisesti todella latautunut, kaunis, herkkä ja viaton. Mutta ei tippaakaan vaivaannuttava.

Tabuja rikkovaa on myös, miten Indarasian asukkaat suhtautuvat esimerkiksi ihmiskehon karvoitukseen tai kuukautisiin. Paun uusi koulutoveri, poika, tiedustelee ensi kohtaamisella Paulta, joko tämän kuukautiset ovat alkaneet. Kuultuaan myöntävän vastauksen poika onnittelee Pauta! Tuuheat sääri- ja kainalokarvakasvustot ovat ylpeydenaihe, eivät jotain, joka pitäisi poistaa. Takana on tosin hyötynäkökulma, koska ruumiin eritteitä ja karvoja käytetään taikomisessa, mutta se on myös vallitseva kauneusihanne.

Ennen kaikkea Enoranta pyörittelee elämän ja kuoleman teemoja. Syntymä ja kuolema ovat osa samaa kehää, kumpikin edellyttää toista ja mahdollistaa toisen. Nubya on saanut pikilapsilta lahjan tai kirouksen, näkökulmasta riippuen: hänellä on tuhat elämää. Ne on kuitenkin elettävä kaikki ja kuoltava jokaisen välissä, ennen kuin voi kuolla lopullisesti. Taisteluihin osallistuvat Pau ja hänen ystävänsä ovat musertua syyllisyydentuntoihin, kun he joutuvat tappamaan vihollisiaan. Edes sota ei oikeuta tappamista, mutta vaihtoehtoja ei aina ole.

Tuhatkuolevan kirous on vankkaa fantasiaa höystettynä YA-mausteilla ja tiukoilla filosofisilla kysymyksillä, joiden vastapainona on sopivasti tymäkkää toimintaa ja maagista menoa. Kohderyhmää ovat peruskoulun yläluokkien himolukijat, jotka ovat tottuneet ahmimaan runsaita teoksia, sekä sitä vanhemmat lukijat. Pureskeltavaa riittää niin yläkoulun kuin lukionkin kirjallisuustehtäviin.

Keski-ikäinen lukija moittii ainoastaan pientä fonttikokoa ja tiivistä taittoa, mutta parempisilmäisiä nämä eivät rasittane. Hieman pohdiskelin, miten Riikka Turkulaisen kaunis kansi vaikuttaa lukemista etsiviin. Kannessa sivuprofiilissa oleva tyttö vaikuttaa kovin nuorelta. Toivottavasti se ei karkota lukijoita, jotka saattavat olla arvaamattoman kriittisiä ainakin sen suhteen, että kirja ei saa edes haiskahtaa lapsekkaalta. Ainakaan sitä Tuhatkuolevan kirous ei ole!

Olen kyllä iloinen, että sain tarttua tähän kirjaan tuoreeltaan ja upota sen lumovoimaan. Omassa lukupinossani nököttävälle Surunhauras, lasinterävä -kirjalle on vain nyt löydettävä lukuaikaa. Samaten syyhyttää kovasti Enorannan viime vuonna ilmestynyt Josir Jalatvan eriskummallinen elämä, jota jo kirjamessuilla syksyllä hypistelin. Se vaikuttaa todella mielenkiintoiselta mutta on jäänyt jostain syystä melko vähäiselle huomiolle ainakin googlailutulosteni perusteella.

Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous
WSOY 2018. 443 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Jyri Paretskoi: K15 

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 1 ja 2

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen
Magdalena Hai: Kolmas sisar 

Anna-Riikka Sairio: Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista

Salla Simukka: Sytytä valot! - Sammuta valot! 

Essi Ihonen: Ainoa taivas 
Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous

Tulossa:

Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina 23.8.2018
Tapani Bagge: Polttava rakkaus 30.8.2018
Tuija Takala: Lauralle oikea 30.8.2018
Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot 30.8.2018

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous

Jo pari kuukautta sitten postilaatikkooni kopsahti arvostelukappale Siiri Enorannan kirjasta Nokkosvallankumous. Ilahduin totta kai kustantajan yllätyspaketista, sillä Enorannan Gisellen kuolema on roikkunut jo pitkään loppumattomalla luettavien kirjojen listallani. Nokkosvallankumouksesta olin nähnyt vain pelkkää suitsutusta, mutta silti kirjan aloittaminen vain lykkääntyi ja lykkääntyi. Sitten tuli hetki, joka mielestäni vaati jotain nopeasti sulavaa välipalaluettavaa, ja ajattelin, että nuortenkirjahan täyttäisi tämän vaatimuksen oivallisesti.

Enpä olisi voinut olla oikeastaan enempää väärässä! Ja väärässä olo oli tällä kertaa kylläkin vain pelkästään positiivinen juttu, lopulta. Lähes 450-sivuinen, tiiviisti ladottu romaani on kaikin tavoin tuhtia tavaraa. Ensinnäkin sen luokitteleminen ”vain” nuorten tai edes nuorten aikuisten kirjallisuudeksi on harhaanjohtavaa. Toki se sopii näille kohderyhmille mainiosti, mutta on sääli, jos muut jättävät sen siksi lukematta. Nuortenkirjaksi luokittelua puoltaa oikeastaan vain se, että päähenkilöt ovat teini-ikäisiä. Mutta se taas johtuu ainakin osin siitä, että suurin osa kirjan maailman jäljellä olevista ihmisistä on varsin nuoria. Toiseksi teos on äärimmäisen synkkä. Dystopiat ovat jonkinlaista kirjallista muotia parhaillaan, mutta siinäkin buumissa Nokkosvallankumous taitaa olla sieltä mustimmasta päästä.

Dystopiakuvaukseen Enoranta on kutonut yliluonnollisen raidan, jota kenties sitten voidaan pitää fantasiana. Mutta myös vaikkapa Johanna Sinisalon Enkelten verta -romaanissa rinnakkaistodellisuus, koskematon ja säilynyt paratiisi, johon pääsee livahtamaan. Silti kukaan ei ole luokitellut Sinisalon kirjaa nuortenkirjallisuudeksi. EN sano tätä nyt siksi, että pitäisin nuortenkirjallisuutta jotenkin alempiarvoisena, vaan siksi, että jälleen kerran luokittelu tekee teokselle hallaa ihan suotta.

Nokkosvallankumous sijoittuu johonkin lähitulevaisuuteen. Luonnonvarat on käytetty loppuun, ja Korotrato-niminen kansainvälinen syndikaatti on kaapannut maailmassa vallan apunaan perinisteiksi kutsuttu keskiluokka, joka elää suljetuilla alueilla teeskennellen, että kaikki on hyvin. Kaikki vähänkin ajattelevat ja toimivat kansalaiset on joko tapettu tai viety työleireille. Maailma on lohduton. Maaperä on köyhtynyt, saastepilvi peittää auringon niin, ettei mikään kasva ja puut kuolevat hitaasti pystyyn. Ydinvoimalat ovat posahtaneet ja vuotavat säteilyä ympäristöön. Sähköä jaetaan rajoitetusti ja kaikki tiedonjakelukanavat on tuhottu.

Metsissä ja kaupunkien raunioissa elää kuitenkin vielä joitakin. Uudeksi johtajaksi on noussut nuori Dharan, joka lukeutuu legendaaristen kiviveristen viimeisiin perillisiin. Innostava puhuja ja loistava organisoija Dharan on koonnut itselleen seuraajia, Nokkosia, joiden kanssa hän asuu hylättyyn huvipuistoon rakennetussa linnoituksessa.

Joka toisessa luvussa minäkertojana on hieman nuorempi poika Vayu, joka jää kirjan alussa orvoksi. Viimeisinä sanoinaan äiti paljastaa Vayulle, että tämä on isänsä puolelta kiviverinen. Vayu ei ymmärrä, mitä se tarkoittaa. Metsästä hän löytää kivisen pantteriveistoksen, jonka selkään nukahdettuaan hän huomaa siirtyvänsä toiseen todellisuuteen, maailmaan, jossa mikään ei ole tuhoutunut. Onko sittenkin vielä toivoa?

Dharanin ja Vayun polut risteävät, mutta heidän keskinäinen suhteensa on vähintäänkin monimutkainen. Päämäärä on kuitenkin yhteinen: maailma on pelastettava. Keinoista sen sijaan ei ole selvyyttä oikein kenelläkään. Selvää on, että jonkinlainen taistelu on ennen pitkää edessä.

Nuoret ja lapset koettavat pitää huolta itsestään ja toisistaan, koska useimmilta vanhemmat on tapettu tai heidät on viety pois. Usein vanhemmat on murhattu lasten nähden. Nälkää taltutetaan pontikalla, joskus pölyllä tai muulla huumeella. Enoranta kuvaa myös poikien välistä fyysistä rakkautta riipaisevan kauniisti ja luonnollisesti.

Nokkosvallankumous on monin tavoin hyvin vaikuttava teos. Jälleen ihmetellen totesin kirjan loppuun päästyäni, että kirjailijan mielikuvitus on käsittämätön ihme! Voi vain kiitollisena nauttia kirjailijan uurastuksen tuloksesta, sillä vaivaa tämänkin teoksen eteen on nähty rutosti. Kirjan maailma on monin tavoin täydellinen, jos niin voi sanoa täysin rikki menneestä maailmasta. Mytologinen aines nivoutuu vaivattomasti tarinaan, eikä sitä aseta kertaakaan lukiessaan kyseenalaiseksi. Tarina on surullinen, kaunis, pelottava, kauhea ja vaikka mitä. Onneksi lopussa on ihan pikkiriikkinen toivonsäde, muuten olisi ollut jo liiankin synkkää. Suosittelen lämpimästi!

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous

WSOY 2013. 445 s.

Pyytämätön arvostelukappale.