Kirsti Ellilä: Lepra

Hienoiseksi häpeäkseni on tunnustettava, että lähestulkoon kaikki tähänastiset tietoni Diakonissalaitoksesta ja sen sisarista perustuvat Elisabet Ahon romaaniin Sisar. Sen olen näemmä lukenut jo vuonna 2011, mutta hyvin se muistui mieleeni lukiessani tänä kesänä ilmestynyttä Kirsti Ellilän romaania Lepra. Sen kannet suljettuani käännyinkin Wikipedian puoleen virkistämään muistiani ja saamaan edes pikkuisen lisätietoa. Lepraan ei ole liitetty mitään kirjallisuusluetteloa niiden lukijoiden varalta, jotka haluaisivat sukeltaa syvemmälle kirjan mielenkiintoisiin aiheisiin. Olisi voinut kyllä olla.

Romaanin nimi viittaa paitsi sairauteen myös Oriveden leprasairaalaan, jota kutsuttiin ytimekkäästi Lepraksi. Oriveden leprasairaala oli Suomen viimeinen lepraan sairastuneille tarkoitettu hoitolaitos, joka suljettiin 1950-luvun alkuvuosina potilaiden loppuessa. Sairauteen saatiin viimein tehoava lääke ja vanhat avun tavoittamattomissa olevat potilaat poistuivat vähitellen ajasta ikuisuuteen. Suurin osa romaanin tapahtumista sijoittuu sairaalan alueelle 1920-luvulla.

Diakonissasisar Matilda on saanut sisareltaan Helmiltä kutsun saapua nopeasti Orivedelle. Matilda jättää helpottuneena työnsä Dragsvikin vankileirillä ja rientää siskonsa luokse. Leprasairaalassa tunnelma on levoton. Henkilökunnan keskuudessa huhutaan, että johtajatar Helmi on itse saanut lepratartunnan. Jos niin on, on kaikkia työntekijöitä todennäköisesti huijattu, sillä heille on vakuuteltu, ettei lepra tartu hoitohenkilökuntaan, mikäli normaaleja varotoimia noudatetaan tarkoin. Matilda ei kuitenkaan pääse heti edes tapaamaan vanhempaa sisartaan, vaan tämä välttelee häntä. Vahva side sisarusten väliltä näyttää hiutuneen.

Työntekoon omat murheensa hukuttamaan tottunut Matilda tarttuu rivakasti työhön, kun on käynyt selväksi, että Helmi on kutsunut hänet Orivedelle itsensä tilalle johtamaan leprasairaalaa. Helmi epäilee paitsi saaneensa lepran myös omaa diakonikutsumustaan ja jopa Jumalan olemassaoloakin. Miksi näin on käynyt? Matilda ei ymmärrä, mikä on muuttanut palavasieluisen Helmin epäileväksi kyynikoksi. Onko syynä pelkästään raskas ja toivotonkin työ parantumattomasti sairaiden ja yhteiskunnan hyljeksimien potilaiden parissa? Miten asiaan liittyy laitoksen lääkärinä toimiva tohtori Alho?

Vaikka Matilda on kokenut todella kovia Tammisaaren punavankileirillä lääkärinä työskentelevän sisarenpoikansa apuna toimiessaan, leprapotilaiden kohtalo koskettaa ja järkyttää silti. Sairaus ei valikoi uhrejaan, vaan siihen voi sairastua kuka tahansa, kuten Aune, joka on saanut tartunnan lapsena. Aune on viettänyt osan lapsuudestaan ja koko nuoruutensa Leprassa, mutta ei halua alistua kohtaloonsa. Nuori verevä nainen kaipaa elämää, vapautta ja rakkautta. Niitä hänelle ei kuitenkaan ole tarjolla. Kapinointi yritetään kitkeä kovilla rangaistuksilla, jotka puistattavat Matildaa.

Alkuun Lepraa lukiessani koin Matildan kovin etäiseksi henkilöksi, vaikka hän selvästikin on tarinan keskiössä. Syy tähän selviää vähitellen, kun paljastuu, kuka tarinaa lopulta kertoo ja miten hän liittyy kuvattuihin henkilöihin ja tapahtumiin. Kaikella on lopulta selityksensä ja tarkoituksensa. Romaanin rakenne on vähän erikoinen, mutta onnistunut.

Helmi käy läpi ankaran kamppailun itsensä, omatuntonsa ja kutsumuksensa kanssa, mutta ei Matildakaan aivan ongelmitta selviydy. Hänenkin kutsumuksensa on paikoin kovalla koetuksella. Diakonisisarten työ ei ole vain työtä vaan kutsumuksellinen elämäntapa, joka muistuttaa joiltakin osin luostarien nunnien elämää. Diakonissat omistautuivat vain työlleen ja Diakonissalaitokselle, joka vastavuoroisesti piti huolen omistaan.

Henkilöidensä ja tapahtumien kautta Ellilä käsittelee monia moraalisia ja eettisiä kysymyksiä kuin varkain. Miksi ihminen on itselleen ja toiselle ihmiselle ankarampi kuin eläimille, jotka armollisesti lopetetaan pois kärsimästä? Ihmisille tätä armoa ei anneta. Pitäisikö? Miksi ei? Mitä on rakkaus ja keillä on siihen oikeus? Onko laitokseen suljetuilla potilailla ihmisoikeuksia? Ovatko laillisuus ja oikeudenmukaisuus sama asia? Mitä haittaa on sääntöjen venyttämisestä, jos kukaan ei saa tietää? Piittaako Jumala lopulta?

Lepran tarina on arvoituksellinen ja koskettava ja sen aihepiiri on todella mielenkiintoinen. Sen lisäksi se tarjoaa paljon ajattelun ja pohdinnan aihetta. Kaiken tämän Ellilä on kirjoittanut sujuvaan, napakkaan muotoon, sillä ahmaisin Lepran parissa päivässä. Mieleen kirja jäänee kyllä pitkäksikin aikaa.

Kirsti Ellilä: Lepra
Arktinen Banaani, 2019. 304 s.

Kirjasto.

Kirsti Ellilällä on laaja ja monipuolinen tuotanto, johon tutustumista suosittelen lämpimästi. Itse olen lukenut häneltä seuraavat teokset:

Maanantaisyndrooma (Karisto, 2005), nuortenromaani

Majavakevät (Karisto, 2012), lapsille ja varhaisnuorille

Eksyneet näkevät unia (Karisto, 2011), nuorten fantasia

Usko, toivo jakuolema (Tammi, 1998), dekkari

Nainen joka kirjoittirakkausromaanin (Karisto, 2005), chick lit -parodia

Outoa rakkautta (Turbator, 2008), novellikokoelma

Miehen tuoksu (Karisto, 2007)

Pappia kyydissä (Karisto, 2009)

Pelastusrenkaita (Karisto, 2010)

Ristiaallokkoa (Karisto, 2011)

Tuntemattomat (Karisto, 2015)

Arpapeliä (Karisto, 2016)

Sebastian Lindell: Kun pimeys peittää valkeat yöt ja Kun kesä ei tullutkaan

Myllylahti-kustantamon tallissa tiukkatahtisia poliisidekkareita kirjoittava Sebastian Lindell on kirjailijanimi. Pseudonyymin taakse kätkeytyvä kirjailija kirjoittaa itsestään muun muassa näin kustantamon sivuilla:

”Pyrin kirjoittamaan sen tyyppisiä tarinoita, jollaisia itsekin haluaisin lukea. Dekkarin päätehtävä on mielestäni viihdyttää lukijaa, ja sen ehdottomasti tärkein ominaisuus on vetävä rikosjuoni. Kaikki muu, niin henkilö- ja miljöökuvaus kuin mahdollinen aiheen ajankohtaisuus tai kantaaottavuus, tulee vasta toissijaisena.”

Lindellin kaksi ensimmäistä dekkaria nyt luettuani voin todeta, että tavoitteeseen on päästy. Sekä Kun pimeys peittää valkeat yöt (KPPVY) että Kun kesä ei tullutkaan (KKET) ovat ennen kaikkea juonivetoisia ja tapahtumatäyteisiä, otteessaan pitäviä ja viihdyttäviä poliisiromaaneja. Juonikuvioita on hiottu tarkkaan ja huolella. Vauhtia ja vaarallisia tilanteitakaan ei puutu, mutta mitään päätöntä koheltamista ei ole mukana. Sen sijaan kirjojen ehkä suurin heikkous on henkilökuvauksen ulkokohtaisuus, jopa pinnallisuus. Tältä osin Lindellin kirjoitustyyli muistuttaa enemmän Jarkko Sipilää kuin Seppo Jokista, jos vertailu sallitaan.

Lindellin kirjat sijoittuvat Pohjois-Suomeen, lähinnä Lapin alueelle ja Rovaniemen ympäristöön. Päähenkilöinä on KRP:n etsiväpari, rikoskomisario Markus Edelmann ja rikosylikonstaapeli Sonja Friberg. Kummankin tausta on melko värikäs. Edelman on saksalaisen sotilaan ja suomalaisnaisen lapsi. Isä on tunnustanut poikansa ja Markus on täysin kaksikielinen Saksassa vietettyjen kesien ansiosta. Tausta on toki aiheuttanut aikanaan melkoista kiusaamista. Sonja taas on suomenruotsalainen ja kotoisin Tammisaaresta. Minua kiehtova yksityiskohta on, että Sonja on aikoinaan harjoittelujaksoillaan työskennellyt Salossa. Edelmannin aikuinen tytär opiskelee Saksassa ja vaimo on kotirouva, Sonja taas on kolmikymppinen sinkku, joka toivoisi ehkä sittenkin pysyvää parisuhdetta. Kaksikon välit ovat asialliset, joskin Sonja tuntuu välillä tuskastuvan esimieheensä der Alteen.

Kun pimeys peittää valkeat yöt ilmestyi vuonna 2012, mutta sen tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2000, markka-ajan viimeisiin hetkiin. Vaikka aikaa on kulunut vasta vajaat viisitoista vuotta, huomaa muutoksen selvästi. Ajankuvan yksityiskohdissa Lindell onkin huolellinen. Toisaalta yksityiskohtien alleviivaaminen alkaa jo paikoin tuskastuttaa. Mitä väliä sillä lopulta on, mitä mallia kulloinenkin matkapuhelin on tai minkä merkkinen auto vuokrataan? Kuinka paljon kellonaikoja täytyy korostaa tarinassa, jossa aika muuten etenee varsin verkkaan? Entä pitääkö jokainen pullakahvitauko selostaa?

KPPVY:n rikosvyyhti lähtee liikkeelle jo helluntaista 1960, samasta hetkestä kuin kuuluisat Bodomjärven murhat. Vuotta myöhemmin Kemijoesta löytyy pahoin hajonnut ruumis. Siitä mitä on jäljellä päätellään, että vuoden veden alla ollut ruumis on todennäköisesti nuoren naisen, joka on kohdannut väkivaltaisen lopun. Vuoden 1960 juhannuksen tienoilla yläjuoksulta on löytynyt naisen vaatekerta, mutta ketään ei ole ilmoitettu kadonneeksi. Tapaus on jäänyt selvittämättä, mutta vuonna 2000 ilmenee uusia todisteita ja poliisi avaa jutun uudelleen.

Sitkeä ja turhauttavakin selvitystyö alkaa vähitellen tuottaa tuloksia. Sitten tapahtuu teloitus, palkkamurha. Eläkeläismies ammutaan kotonaan keskellä kirkasta päivää. Kirjan puolivälissä palkkamurha motiiveineen on selvitetty, samaten nuoren naisen kuolinhetken tapahtumat. Tässä vaiheessa ihmettelin, mihin loput 150 sivua on tarkoitus käyttää. Yllättäen poliisi lähtee varmistelemaan jokiruumiin henkilöyttä sekä selvittämään tapahtumia, jotka edelsivät kuolemaa. Taustalta paljastuukin tragedia toisensa jälkeen. Hieman luistellaan kaltevalla pinnalla, koska traagisia tapahtumia ja yhteensattumia on niin viljalti. Osa tapahtumista myös noudattelee tunnettuja suomalaisia rikoksia, mutta soveltaen toki. Itseäni kiinnosti eniten sivujuonteessa pinnalle pulpahtanut uskonlahko, jota Lindell ei nimeä mutta joka ilmiselvästi on niin sanottu kartanolaisten* ryhmittymä.

Kun kesä ei tullutkaan ilmestyi vuonna 2013 ja sijoittuu sekin Rovaniemen maisemiin. Vuoden 2001 vappuna katoaa nuori nainen Rovaniemen keskustan tuntumassa hölkkälenkillään. Kyseessä on jo kolmas samantapainen katoamistapaus kolmen vuoden sisällä. Naiset ovat kadonneet kirjaimellisesti jäljettömiin, eikä heitä tunnu yhdistävän mikään lukuun ottamatta ilmeisimpiä seikkoja eli naiseutta ja rovaniemeläisyyttä. Poliisi on ymmällään.

Tutkimukset nytkähtävät eteenpäin vasta, kun löytyy kuoliaaksi pahoinpidelty ja alastomaksi riisuttu nainen. Kun vaatteet sattumalta löytyvät toisaalta, pääsee poliisi muutaman askeleen lähemmäs tekijää. On kuitenkin turvauduttava järeämpiin keinoihin, ja niinpä murhaajalle viritetään ansa. Paha kyllä syötti napataan ansan suulta ja alkaa melkoinen kilpajuoksu täpärine tilanteineen.

KKET:ssä Lindell käyttää tuttua tekniikkaa, jossa lukija pääsee paikka paikoin seuraamaan myös nimeämättömäksi jäävän murhaajan ajatuksenjuoksua. Lindell tekee tämän varsin ovelasti ripotellen sopivia vinkkejä. Samaan aikaan poliisi koettaa selvitellä eri epäiltyjen todennäköisyyttä, ja vihjeet tietysti täsmäävät useimpiin. Arvasin murhaajan oikein jo varsin alussa, mutta luovuin arvauksestani ja veikkasin väärin paria muutakin ennen kuin juttu ratkesi. Murhien tekotapa oli jokseenkin karmiva, ja lopullisesti niskakarvani sai pystyyn aivan lopussa siteerattu todellinen lehtiuutinen, jossa kerrottiin ihan tästä läheltä varastetuista teräksisistä matonpesualtaista… Lindell siis flirttailee fiktiollaan faktan kanssa aika rohkeasti!

Jo ylempänä nurisin, ettei Lindell ole parhaimmillaan henkilökuvauksessa. Edes Edelmann tai Friberg ei kahden kirjan matkalla juurikaan syvene. Ylipäätään Lindellillä on maneerina kuvata jokaisen sivuhenkilönkin ulkonäköä kuin poliisin etsintäkuulutuksessa, tukanväristä pituuteen ja painoon vaatetuksen yksityiskohtia unohtamatta. Monesti nämä kuvaukset katkaisevat kerronnan töksähtäen, mikä vielä korostaa niiden päälleliimaamista. Poliisityötä Lindell sen sijaan kuvaa uskottavasti ja huolellisesti, vaikka mitään puhelinkuuntelun yksityiskohtaista kuvausta ei esimerkiksi olekaan otettu mukaan, onneksi.

Sebastian Lindell: Kun pimeys peittää valkeat yöt

Myllylahti 2012. 335 s.

Sebastian Lindell: Kun kesä ei tullutkaan

Myllylahti 2013. 391 s.

Arvostelukappaleet kustantajalta, kiitos!

Lindellin kolmas dekkari Kun varjot pitenevät ilmestyy syksyllä.

*Kartanolaisuuteen olen törmännyt aiemmin esimerkiksi Ulla Appelsinin teoksessa Lapsuus lahkon vankina. Leevi K. Laitisen tarina (WSOY 2010) ja Kirsti Ellilän dekkarissa Usko, toivo ja kuolema (Tammi 1998).

Dekkariviikon kunniaksi arvon nämä kaksi Sebastian Lindellin dekkaria blogini lukijoiden kesken. Arvon kirjat pakettina, eli yksi henkilö saa molemmat jännittävät kirjat itselleen. Arvontaan voi osallistua jättämällä kommentin alle sunnuntaihin 15.6. klo 19.00 mennessä. Kerro kommentissasi, mikäli haluat osallistua arvontaan. Onnea arvontaan!

Arvonta on suoritettu, ja lahjomaton Random.org-generaattori arpoi voittajaksi Sinikan. Lämpimät onnittelut! Laitathan osoitteesi mahdollisimman pian minulle sähköpostiin: kirsi.htnn @ gmail.com 

Kirsti Ellilä: Maanantaisyndrooma

Olen viimeisen vuoden aikana lukenut melkoisen pinon turkulaisen kirjailijan Kirsti Ellilän tuotantoa ja pitänyt kovasti. Ellilän tyyli on persoonallisen kirpakkaa mutta samalla lempeää, humoristista mutta tarkkanäköistä sekä viihdyttävää. Hän on kirjoittanut jo kunnioittavan määrän teoksia ja tekee lisäksi monenlaisia kirjoittamiseen liittyviä töitä. Tämän kirjoituksen loppuun olen liittänyt luettelon Ellilän kirjoista. Linkitin listasta omaan blogiini ne kirjat, joista olen kirjoittanut.

Viimeisin lukemani Ellilä on pikkuisen vanhempaa tuotantoa, vuodelta 2005, Kariston Siskodisko-sarjaan kirjoitettu nuorisoromaani Maanantaisyndrooma. (Kaikella ystävyydellä sanottuna sarjan nimi on melkoinen! Mutta ei se kai ole kohderyhmää haitannut, sillä ainakin meidän perheen nuorison hyllystä löytyy parikin sarjassa ilmestynyttä teosta, joita on ihan luettukin mielellään.)

Leppoisan kirjan päähenkilö on 17-vuotias Mandi, joka on vanhempiensa vastustuksesta huolimatta lopettanut turhauttavalta tuntuvan lukion kesken ja aloittanut maalariammattikoulussa Turussa. Taakse on jäänyt poikaystävä Teemukin. Asunto-ongelman Mandi ratkaisee liittymällä vanhassa omakotitalossa asustelevaan opiskelijakommuuniin.

Mandi, jota muut asukkaat sitkeästi kutsuvat Maanantaiksi, opiskelee samassa koulussa asuintoverinsa Orvokin kanssa. Opiskelu ei oikein ole sellaista, jollaiseksi Mandi on sen kuvitellut. Luokkaa opettava Lasse laittaa tytöt tekemään likaiset työt, koska pojat kuitenkin tekisivät ne huonosti. Niinpä Mandi ja Orvokki repivät vanhoja tapetteja Naantalissa, kun saman luokan pojat pelaavat korttia odotellessaan, että pääsevät tekemään tilalle uutta. Naantalissa tytöt tutustuvat komeaan Maxiin, joka työskentelee pienen lounasravintolan keittiössä. Vaihtoehtoajatteluun hurahtanut Orvokki saarnaa vapaasta rakkaudesta, joka ei tunne omistamista, mutta Maxia hän ei kuitenkaan haluaisi jakaa.

Kommuunielämäkin on värikästä. Talossa asuvat Orvokin ja Mandin lisäksi vielä Henkka ja Ella, jotka ovat jatkuvasti sotajalalla keskenään. Kiihkofeministinen Ella näkee kaikkialla ja erityisesti Henkassa naisia sortavia tapoja. Lisäksi muonavahvuuteen kuuluu vielä Orvokin kissa Missu, joka aiheuttaa kosolti huolta kommuunin asukkaille vierailtuaan naapurin olohuoneessa.

Ismo Loivamaa kaipaili Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita 8:n esipuheessa viihteellisiä nuortenkirjoja. Monissa kirjoissa kun tuntuu olevan opettaminen päällimmäisenä teemana. Ellilän Maanantaisyndrooma mielestäni on juuri tällainen, pääasiassa viihdykkeeksi tarkoitettu kirja. Toki siinäkin käsitellään nuoruuteen liittyviä ongelmia, esimerkiksi Max on joutunut melkoisiin ristiriitoihin perheensä kanssa ja Orvokilla on taakkanaan alkoholistiäidin lisäksi oma taipumus masentumiseen ja alkoholismiinkin. Mutta nämä asiat ovat kuitenkin taustalla. Päähenkilö Mandi on ilahduttavan tervejärkinen ja tavallinen nuori, joka saa asiansa sujumaan ilman suurempia draamoja. Lisäksi kirja on kirjoitettu mukavan ajattomaksi. Mukana ei ole liikaa siirappia eikä edes seksiä.

Kirsti Ellilä: Maanantaisyndrooma

Karisto 2005. 191 s.

Kirsti Ellilän julkaistu tuotanto (Wikipedia)

 

Aikuisten romaanit

§                    Isäni koti, Karisto 1994

§                    Miestenvaihtoviikot, Karisto 1996

§                    Usko, toivo ja kuolema, Tammi 1998

§                    Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin, Karisto 2005

§                    Miehen tuoksu, Karisto 2007

§                    Pappia kyydissä, Karisto 2009

§                    Pelasturenkaita, Karisto 2010

§                    Ristiaallokkoa, Karisto 2011

 

Nuortenkirjat

§                    Kesä Kummitustalossa, Karisto 1995

§                    Emma ja naapurin Romeo, Karisto 2001

§                    Emma ja sisäinen sankari, Karisto 2002

§                    Emma ja kesäblues, Karisto 2002

§                    Emma ja Amorin huolet, Karisto 2003

§                    Emma ja tähtipoika, Karisto 2003

§                    Emma ja kapteeni nemo, Karisto 2004

§                    Sisu Tähtinen ja kohtalokas samba, WSOY 2004

§                    Sisu Tähtinen ja turvesukkahousubisnes, WSOY 2005

§                    Maanantaisyndrooma, Karisto 2005

§                    Iiris, Karisto 2006

§                    Reetta ja linnan vangit, Karisto 2010

§                    Eksyneet näkevät unia, Karisto 2011

§                    Majavakevät, Karisto 2012

 

Novellikokoelma

§                    Outoa rakkautta. Osa novelleista ilmestynyt aiemmin eri lehdissä. M-novellit 7. Turku: Turbator, 2008. 

 

Näytelmiä

§                    Agnes ja Malina, 1995

§                    Kivisen pellon lapset, 1996

§                    Sydän, risti ja ankkuri, 1998

Kirsti Ellilän blogit Kirjailijan häiriöklinikka ja Kulkeeko henki (sarjakuvablogi) ovat mukavan räväköitä, suosittelen! Nuo näytelmätkin ovat kiinnostavia. Onko joku nähnyt niitä esitettävän tai  kenties lukenut?

Kirsti Ellilä: Majavakevät

Sopivasti omaan lanu-kirjallisuuden (=lasten- ja nuortenkirjallisuus) lukukampanjaani sattui Kirsti Ellilän uunituore Majavakevät. Viikonloppuna paikallislehden sunnuntaisivuilla oli koko sivun juttu lasten lukuharrastuksesta. Jutussa todettiin ne vanhat perusjutut, että lapselle kannattaa lukea, koska se tukee hänen kielellistä kehitystään, antaa apua tunteiden ja vaikeiden asioiden käsittelyyn, opettaa ja viihdyttää. Majavakevät vastaa kaikkiin näihin tarpeisiin. Se on tarkoitettu ahmimisikäisille, murrosiän kynnyksellä keikkuville alakoulun yläluokkalaisille. Se sopii mainiosti sekä pojille että tytöille, mutta luulenpa, että lukijakuntaa tulevat olemaan nimenomaan tytöt.

Kannen ja nimen perusteella arvelin, että päähenkilö olisi majava. Niin ei kuitenkaan ole. Kirjan alkupuolella keskeisessä osassa on alakoulua vielä käyvä Hilla. Kaksivuotiaana Hilla adoptoitiin Suomeen. Tytön selvästi ulkomaalainen ulkonäkö hämmentää aikuisia. Ihan fiksutkin ihmiset kuvittelevat, että Hilla muistaa ja tietää synnyinmaansa asioita, vaikka hän on täysin suomalainen. Lapset ja nuoret pilkkaavat estoitta mutakuonoa. Vanhemmat ovat huolissaan, koska Hillalla ei ole ystäviä. Mutta Hilla on eri mieltä. Kodin lähellä sijaitsevalla lammella hänellä on ystäviä, majavat Mustatassu ja Hopeaturkki. Valitettavasti aikuisten silmissä majavat ovat tuhoeläimiä, joiden pato pitäisi saada räjäytettyä mahdollisimman pian.

Vähitellen aletaan seurata myös yläkoulua käyvän Ilpon edesottamuksia. Ilpon vanha sukulaisnainen omistaa majavalammen läheltä mökin. Siellä Ilpo muistaa lapsena joskus viettäneensä lomaa. Lammen rannalla Ilpo ja Hilla kohtaavat.

Mukaan tulee myös fantasia-aineksia, kun Hilla alkaa yhä enemmän sulautua yhteen majavien kanssa. Hopeaturkkia ammutaan, ja sen poikaset ovat vaarassa. Hillan on pakko tehdä jotakin. Samaan aikaan aikuisten suunnitelmat padon purkamiseksi tuntuvat saavan vauhtia.

Tarina on jännittävä, ja Ellilä on kehitellyt siihen mukavia koukkuja ja kaarroksia. Loppu on monin tavoin onnellinen, mutta ratkaisu tulee yllättävien käänteiden kautta.

On tietysti selvää, että tarkoitus on pohtia, keillä oikein on oikeus olla Suomessa. Kanadanmajavat istutettiin aikanaan sukupuuttoon hävitettyjen euroopanmajavien tilalle, mutta sitten huomattiin, että ne levittäytyvätkin liikaa. ”- Mutta ne on tuotu tänne muualta. Ne eivät kuulu Suomen luontoon, äiti sanoi. – No ehkä sinä haluaisit ajaa minutkin pois, sillä minutkin on tuotu muualta! Minäkään en kuulu Suomen luontoon!”  Hilla saa myös kuulla, että äiti olisi kampaajalla puuskahtanut toivovansa, että adoptiolapsen saisi palauttaa. Tämä jää arvatenkin kaihertamaan tytön mieltä.

Myös ihmisen ahneus ja luontoarvot ovat vastakkain. Hilla pohtii pariinkin kertaan ääneen, että aikuiset ajattelevat vain rahaa. Eikä syyttä. Niinhän se on. Jos rahanarvoinen metsä jää veden alle majavien padon takia, on helppo arvata, miten asiaan suhtaudutaan. Asetelma saa vielä kiinnostavan ulottuvuuden, kun Ilposta yllättäen tulee t metsänomistaja. Nuorikin voi joutua ihan oikeasti pohdiskelemaan arvokysymyksiä.

Ajateltavaa tarina siis tarjoaa kosolti niin aikuisille kuin varsinaiselle kohderyhmällekin, mutta saarnaava tai osoitteleva se ei missään nimessä ole. Sopii aikuisellekin, ja itse ahmaisin tämän yhdeltä istumalta.

Kannen ja kansien sisällä olevat kuvat on tehnyt Kirsi Haapamäki. Lukujen aloituskuvanakin on majava, mutta muuta kuvitusta kirjassa ei ole.

Kirsti Ellilä: Majavakevät

Karisto 2012. 187 s.

Kirsti Ellilä: Miehen tuoksu

Vuoden 2011 uusia tuttavuuksia minulle oli turkulainen kirjailija Kirsti Ellilä, jonka aikuisille kirjoittamasta tuotannosta olen vuoden mittaan lukenut suurimman osan. Ellilä kirjoittaa kirpakkaa blogia Kirjailijan häiriöklinikka, jota olen seuraillut ahkerasti. Hieno on myös hänen sarjakuvabloginsa Kulkeeko henki, jossa hän purkaa omia vaiheitaan uskonnon ja seurakuntatoiminnan liepeillä. Viime vuonna valmistui Ellilän ns. Kirkko-trilogia-sarja, josta pidin kovasti. Voit katsoa ajatuksiani siitä täältä ja täältä.

Jo kesällä ostin jostakin, muistaakseni juuri Turusta, Ellilän vuonna 2007 julkaiseman romaanin Miehen tuoksu. Kirja varmaankin luokitellaan Ellilän itsensä kritisoimaan kategoriaan naisviihde. Tästä genrestä, sen nimityksestä ja arvostuksesta tai oikeammin arvostuksen puutteesta on blogeissakin kirjoitettu paljon. Protestiksi väheksynnästä Ellilä julkaisi jo ennen tätä kirjaa romaanin Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin.

Lukuvuoroon Miehen tuoksu pääsi vasta joulunjälkeisessä sähkökatkokaamoksessa, kun kaipasin jotakin piristävää luettavaa kahden realistisen suomidekkarin jatkoksi. Ellilän kuivakka salahuumori osoittautuikin oivaksi valinnaksi kynttilän ja taskulampun avulla luettavaksi.

Kirjan minäkertoja on kolmekymmentä täyttävä Helmi, Turun linnan museon työntekijä. Työ on Helmille henki ja elämä, ja vapaa-aikakin kuluu pitkälti työn merkeissä. Ystäviä ei juurikaan ole, jollei lasketa työpaikan ilopilleriä Jaanaa, jolle Helmi tulee kertoneeksi turhankin paljon itsestään. Aiemmin Helmi on mielestään ollut läheinen konservaattori Erkin kanssa, mutta nyt Jaana ja Erkki ovat leikkisän hyvissä väleissä. Helmi tuntee kirvelevää mustasukkaisuutta ja vetäytyy omiin oloihinsa hieman happamana. Onneksi on ystävänä sentään ortodoksipappi, isä Heikki, jolle voi purkaa huoliaan. Isä Heikilläkin tosin on omat ongelmansa, vodka kun tuntuu maistuvan liiankin kanssa.

Lisäharmina Helmillä on vielä iäkäs mutta tomera täti Marleena, joka on asettunut asumaan Helmin naapurustoon. Sukulaisuus velvoittaa Helmiä pitämään yhteyttä, vaikka naisten välit eivät kovin lämpimät olekaan. Marleenalla on kuitenkin järvenrantamökki, jonne sekä Jaana että Helmi lähtevät Marleenan ja tämän ystävättären kanssa juhlistamaan Helmin syntymäpäivää. Juhlalounas syödään paikallisessa pappilassa, josta julkkismuotoilija Juhani Petersen on tehnyt matkailukohteen. Mökkireissulla Helmi tutustuu naapurissa asuvaan Hannuun, joka suhtautuu merkillisen nihkeästi kaikkeen vähänkin museolta haiskahtavaan.

Nimensä kirja on saanut Jaanan laivaseminaarissa keksimästä huikeasta näyttelyideasta, jonka pitäisi pelastaa alenevista kävijämääristä kärsivä museo. Jaana haluaa rakentaa näyttelyn, jossa esiteltäisiin historian miehiä naisen seksuaalisen halun kohteina. Mukana olisi myös tuoksuja, koska Jaana uskoo vakaasti, että jokainen tunnistaa sen oikean juuri hajuaistin perusteella. Helmi vastustaa hanketta naurettavana ja koko museoideaa halventavana yleisönkosiskeluna, mutta ei lopulta mahda mitään. Jaana saa ideansa myytyä ja vähitellen Helmikin innostuu huomaamattaan.

Näyttelyhankkeen ja muidenkin työelämään liittyvien kuvioiden lisäksi kirjassa ratkeavat tietysti Helmin rakkausasiat kommellusten jälkeen, kuten asiaan kuuluu. Ellilä on mainion tarkkanäköinen kuvatessaan esimerkiksi laivaseminaareja, työpaikan palavereja tai vaikkapa tapausta, jossa Helmi saa syyt niskoilleen asiassa, jota juuri hän on yrittänyt vuosia saada kuntoon. Myös julkkismuotoilija Petersen on mainio hahmo, vaikka ei tarinan kannalta kovin tärkeä olekaan. Tarkkanäköisyydestään ja teräväkynäisyydestään huolimatta Ellilä ei ole ilkeä. Hyvin lempeää on hänen salaivansa. Helmi on oivallinen esimerkki varovaisesta ja tunnollisesta ihmisestä, joka paheksuu kaikkea turhaa riekkumista. Jaana taas on juuri tällainen riekkuja. Kuitenkin naiset ovat ystäviä, ainakin jollain tasolla. Miehet on kuvattu kirjassa kiltisti, vaikka he seksiobjekteiksi joutuvatkin. Ainoa kovaa kyytiä saava mies taitaa olla Helmin pomo, jollaisia ikävä kyllä on ihan oikeastikin olemassa.

Kokonaisuudessaan Miehen tuoksu on mukava lukukokemus, kevyt välipala, josta ei jää huono omatunto tai sivumaku. Jos jonkin toiveen Ellilälle esittäisin, olisi se taas kerran miljöön parempi hyödyntäminen. Tälläkään kertaa Turku ei ole kirjassa kummoisessakaan roolissa, ei edes linna, vaikka siellä paljon työskennellään tarinan aikana. Turku on hieno ja persoonallinen kaupunki, ja se saisi näkyä, kuulua ja tuoksua myös kirjassa. En usko, että miljöön enempi korostaminen haittaisi sellaistakaan lukijaa, joka ei Turkua tunne. Itse nautin ainakin kovasti, kun kirjoissa on hyvää ympäristönkuvausta, ovatpa paikat sitten tuttuja tai eivät.

Kansikuvaa on muistaakseni jossakin blogissakin kritisoitu. Miksi ihmeessä kannessa on kuva takapuolesta, joka minusta ainakin on selvästi naisen?? Peräpää ei nyt muutenkaan oikein synkkaa kirjan nimen kanssa…

Kirsti Ellilä: Miehen tuoksu

Karisto 2007. 267 s.

Kirsti Ellilä: Ristiaallokkoa

Tässä romaanissa on kirjaimellisesti räjähtävä alku. Päähenkilö Aulis on pitkän tauon jälkeen taas työtehtävissä. Tilanne on poikkeuksellisen täynnä tunnelatausta, sillä Auliksen on tarkoitus vihkiä vanhan ystävänsä poika ja tämän kaunis, nuori morsian pyhään avioliittoon. Kaikki on hiottu viimeisen päälle, myös Auliksen puhe. Juuri kun morsiuspari on astelemassa kohti alttaria, kirkkoa vavisuttaa räjähdys.

Onneksi kyseessä ei kuitenkaan ole terrori-isku, kuten Aulis lamaantuneena alttarilla seistessään ensiksi ajattelee, vaan urkujen akku. Räjähdys sysää kuitenkin liikkeelle monenlaista odottamatonta. Ainakin morsian pitää sitä jälkikäteen kohtalon merkkinä, joka olisi pitänyt ottaa vakavasti.

Ristiaallokkoa on Kirsti Ellilän Kirkkotrilogian kolmas osa. Aiemmat osat Pappia kyydissä ja Pelastusrenkaita on kerrottu Auliksen vaimon Matleenan näkökulmasta. Aulis kuuluu ns. vanhakirkolliseen Timoteus-säätiöön, joka ei hyväksy naispappeutta, koska se kielletään säätiön oppien mukaan Raamatussa. Muissakin asioissa, kuten avioliittokäsityksessä ja homoihin suhtautumisessa säätiön linja on melko fundamentalistinen. Avioliitto on pyhä ja purkamaton, ja avioliitossa mies on se, joka päättää. Vaimon tulee kunnioittaa miestään ja tukea tätä. Käytännössä tämä tarkoittaa tottelemista ja palvelemistakin. Naisten tulee hoitaa kotia ja lapsia, jotta mies voi keskittyä olennaiseen eli uskonasioihin.

Aiemmissa kirjoissa kerrotaan, kuinka Matleena vähitellen kypsytteli ajatusta papinvirkaan hakemisesta. Päätös ajoi Auliksen ja Matleenan avioliiton karille. Matleena rakastui myöhemmin itseään reippaasti nuorempaan Pyryyn. Pariskunnan lapset jäivät asumaan Auliksen kanssa perheen Turusta hankkimaan omakotitaloon, ja Matleena muutti saman kadun varteen, jotta voisi edelleen osallistua lasten arkeen. Irrottautuminen oli hankalaa, eikä Aulis suostunut uskomaan, että ero olisi lopullinen. Hänen uskonnollinen vakaumuksensa ei hyväksy avioeroa, eikä sitä hyvällä katsottu uskonveljienkään suunnalta. Lisäharmia Auliksella on vielä terveydestään. Kurkku on alituiseen kipeä ja ääni pettää. Seurauksena kaikesta tästä on ollut työpaikan menetys, työttömyys- ja sairaslomakierre.

Näkökulman vaihdos vaikuttaa trilogiaan piristävästi. Matleenan silmin nähtynä Aulis oli vastenmielisen omahyväinen ja itsekeskeinen, välillä ääliömäisesti käyttäytyvä aviomies ja isä. Aina hänen työnsä ja tarpeensa olivat etusijalla. Aulikseen tulee tässä kolmannessa kirjassa aimo annos inhimillisyyttä, eikä hänestä itse asiassa oikein voi olla pitämättä. Mies on selvästi ainakin kehityskelpoinen! Eikä hän mikään ihan mahdoton tapaus tietysti ollut ennenkään: raitis, kunnollinen, ei väkivaltainen tai uskoton. Ajatusmaailmaltaan vain minun makuuni, ja Matleenankin, liian ahdas ja vanhoillinen.

Aulis alkaa vähitellen sopeutua osaansa osittaisena yksinhuoltajana, Matleena kun ei enää jatkuvasti käy perhettä huoltamassa. Liikuttavasti Aulis tekee arkisia huomioita:

”Hän ei ollut koskaan aikaisemmin tullut ajatelleeksi tätä vaatteiden loputonta kiertokulkua. Ne pysyivät puhtaina vain pienen hetken. Päivästä toiseen piti kohdata tämä sama keskeneräisyyden murskaava todellisuus. Yhden puhtaan vaatteen saaminen vaati monenlaisia ponnistuksia. Piti olla pesupulveria ja koneen piti olla toimintakunnossa. Pyykit piti lajitella ja sulloa koneeseen, ne piti ottaa sieltä pois, levittää kuivumaan, silittää ja viikata, pistää kaappiin, mielellään jonnekin mistä ne löytäisi, sekään ei ollut ihan helppoa, ja tämä askartelu oli jatkuvaa, loputonta.”

Aulis kaipaa kyllä Matleenaa tai ylipäätään vaimoa, kumppania muuhunkin kuin kotitöiden tekoon. Naisen lämpö, niin fyysinen kuin henkinenkin seura, olisi kovin tervetullutta elämään. Yllätyksekseen Aulis huomaa, että tarjokkaita olisi enemmänkin. Valitettavasti hänenkaltaisensa miehen ei ole kuitenkaan ihan helppoa löytää sopivaa kumppania, sellaista, joka hyväksyisi hänen periaatteensa ja joka hyväksyttäisiin Auliksen säätiössä.

Perhe- ja naisasioiden lisäksi Auliksen mieltä alkaa kaivella totuus hänen isänsä nuhteettomana pidetystä elämästä. Auliksen pitäisi ryhtyä kirjoittamaan säätiön tilaamaa elämäkertaa isästään, joka on ollut säätiön arvostettuja perustajajäseniä, karismaattinen puhuja ja hengellinen johtaja. Yllätyksekseen Aulis huomaa, että äiti ei halua miehensä asioita kaiveltavan. Yksityiselämä ei kuulu kenellekään. Kielloista huolimatta Aulis alkaa lukea isänsä päiväkirjoja ja kirjeitä. Isä ei ehkä sittenkään elänyt niin esimerkillisesti kuin annettiin ymmärtää. Kuka oikein on Helmi-tädin kirjeessä mainittu Kerttu? Sen Aulis päättää ottaa selville.

Löydöt oman isän elämästä sekä Ada-tyttären seurustelukumppani pakottavat Auliksen periaatteellisten kysymysten ääreen. Miksi maailmassa on sellaisia ihmisiä, joita Raamatun mukaan Jumala ei hyväksy? Miksi Jumalalle kelpaa vain täydellinen, vaikka opetetaan, että kaikki ihmiselämä on yhtä arvokasta? Jos säätiöläiset hyväksyvät avioeron, miksi ei hyväksytä naispappeuttakin? Miksi naiset eivät saa olla pappeja, vaikka terve järki sanoo, että he ovat usein miehiä parempia siinäkin työssä? Pitääkö Auliksen luopua papintyöstä vai periaatteistaan?

Kaikki nämä kysymykset Ellilä on saanut mukaan luistavasti kerrottuun, lempeän humoristiseen ja lämpimään romaaniinsa. Ihailtavaa minusta. Hän ei myöskään pyri ratkaisemaan kaikkia Auliksen tai hänen perheensä asioita, vaan kirja päättyy mutta elämä jatkuu. Seuraisin mielelläni vielä tämän porukan edesottamuksia, Apatia-koiran vaiheita, Adan kasvua, Matleenan ja Pyryn suhteen kehittymistä, Auliksen elämää, mutta trilogia on nyt koossa, joten lienee aika sanoa haikeat hyvästit. Jos kirkkotrilogia on vielä lukematta, nyt kannattaa siihen tarttua, kun voi lukea koko tarinan vaikka putkeen.

Kiitos kirjasta, Kirsti!

Kirsti Ellilä: Ristiaallokkoa

Karisto 2011. 206 s.

Muiden blogikirjoituksia:

Sinisen linnan kirjasto

Booking it some more

Kirsti Ellilä: Eksyneet näkevät unia

Nimetön on asunut jo vuosia yhä kylmemmäksi muuttuvassa Varjojen maassa maahisten luona. Kauan sitten Kirvat oli löytänyt Nimettömän järven rannalta Käärmekuusen alta. Mukanaan Nimettömällä oli ollut uskollinen koiransa Jacob ja kaulassaan pieni avain. Menneestä hän ei muistanut mitään, ei edes nimeään. Niinpä häntä kutsutaan Nimettömäksi, kunnes hän on valmis ottamaan maahisnimen. Sitä ennen on kuitenkin kyynelten ja unien loputtava. Tämä sääntö koskee kaikkia toiselta puolelta Varjojen maahan eksyneitä.

Eräänä päivänä Tamir pyytää häntä valitsemaan. Joko Nimetön ottaa Tamirin löytämän hienon silkkitakin ja lähtee etsimään entistä kotiaan tai sitten hän ottaa maahisnimen ja jää Tamirin luo. Ratkaisu ei ole helppo, mutta Nimetön päättää lähteä. Alkaa matka, jonka varrelta ei puutu seikkailuja. Nimetön kyselee neuvoa, ja hänet ohjataan kohtia Orientiaa. Valtakunta ja kaupunki ovat ennen olleet vauraita, mutta ajat ovat muuttuneet sielläkin. Kesät ovat yhä kylmempiä ja talvet pidempiä. Ennen niin hedelmäinen maa on karua, ja ainoa tulonlähde on suola, jota kaivetaan orjatyöllä kaivoksista. Orientiaan Nimetön kuitenkin päättää varoituksista huolimatta vaeltaa.

Fantasian ja sadun raja on häilyvä, ja Kirsti Ellilä leikittelee molempien lajityyppien perinteillä. Nimettömällä ei ole salattuja voimia, mutta hän on orpo, joka ei tiedä oikeaa syntyperäänsä. Aikuinen lukija arvaa sen jo melko aikaisessa vaiheessa, mutta on silti kiinnostavaa seurata, miten arvoitus ratkeaa päähenkilöille. Nimetön tekee matkan, joka on tyypillinen rakenne fantasiassa. Koska kirja on selkeästi suunnattu varhaisteineille, ala-asteikäisille lukijoille, matkan kuvaus ei ole kovin monipolvinen. Jännittäviä ja hauskoja sattumuksia kuitenkin on mahtunut mukaan. Nimetön tapaa esimerkiksi maapulliaisia, jotka muistuttavat äreydessään hieman Lindgrenin Ronja ryövärintyttären kakkiaisia. Maapulliaiset ovat kuitenkin pohjimmiltaan ystävällisiä, vaikka eivät voi sitä osoittaakaan. Suohuurulaiset taas ovat pelottavia, mutta onneksi Nimetön joutuu niiden kanssa tekemisiin jo tarinan alussa, joten voi olla varma pelastuksesta!

Takakannessa sanotaan, että kysymyksessä on identiteetin etsintä ja koti-ikävän kuvaus. Niin onkin, mutta kyse on myös ahneuden ja julmuuden seurauksista. Kun ilkeät ihmiset käyttävät armotta toisia orjinaan, menetetään samalla onni. Orientia kuihtuu silmissä, vaikka kaikki ponnistukset tehdään sen pelastamiseksi: yhä enemmän työvoimaa kuljetetaan suolakaivoksiin (mikä ikuisen raadannan metafora!). Kissat ja koiratkin ovat kadonneet kaupungista, jossa asukkaat ovat peloissaan ja nälissään. Ilmastokaan ei kestä sellaista häikäilemätöntä ahneutta, vaan luonto kostaa. Onneksi kyseessä on kuitenkin fantasia, jossa lajityypille uskollisesti hyvä voittaa lopussa pahan.

Kirjassa on aivan ihana Kirsi Haapamäen tekemä kansi. Hirvi on Orientian pyhä eläin, Suojelus (Harry Potter!), joka auttaa Nimetöntä matkan vaarallisella osuudella ja antaa kullanarvoisen neuvon: toivoa ei saa heittää! Kirja sopii hieman heikommallekin lukijalle, mutta ahmimisikäinen ahmaisee sen kertalukaisulla (kuten minäkin). Nimetön on tyttö, mutta sukupuolella ei tarinassa ole kummoistakaan merkitystä. Itse ajattelin hänet ensin pojaksi. Senkin vuoksi kirja sopinee poikienkin käsiin. Tämä on takuuvarma lahjavinkki 8-12-vuotiaalle sukulaislapselle!

Myös Pienen mökin emäntä ja Ahmu  ovat jo ehtineet lukea tämän!

Kirsti Ellilä: Eksyneet näkevät unia

Karisto 2011. 183 s.

Muita lukemiani Ellilän kirjoja:
Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin
Outoa rakkautta
Usko, toivo ja kuolema
Pappia kyydissä
Pelastusrenkaita

Kirsti Ellilä: Pappia kyydissä ja Pelastusrenkaita

Alkutalvesta tutustuin turkulaisen Kirsti Ellilän tuotantoon. Silloin luin häneltä jännärin Usko, toivo ja kuolema, novellikokoelman Outoa rakkautta ja viihderomaanin tai rakkausromaanin Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin. Niistä kirjoitin tänne. Silloin jo päätin tutustua myös hänen Kirkkotrilogiaansa, josta on tähän mennessä ilmestynyt kaksi ensimmäistä osaa Pappia kyydissä ja Pelastusrenkaita.

Ellilä kuvaa kotisivuillaan ja blogissaan kirjasarjaa humoristiseksi ihmissuhdedraamaksi. Tavoitteena on ollut kirjoittaa viihdyttävä tarina, joka sijoittuu evankelis-luterilaisen kirkon piiriin. Tavoite kuulosti niin mielenkiintoiselta, että oli otettava itse selvää, miten Ellilä on onnistunut. Hienosti, mielestäni. Hotkaisin kaksi kirjaa kolmessa päivässä, joista yhtenä sentään olin töissäkin, joten nopealukuista tekstiä kirjat ovat. Ellilän kerronta on vaivattomasti etenevää ja kieli soljuvaa.

Virikkeen kirjasarjaansa Ellilä kertoo saaneensa Luther-säätiön toiminnasta. Säätiö toimii valtionkirkon sisällä, mutta siihen kuuluvat korostavat tulkitsevansa Raamattua oikein. Käytännössä tämä tarkoittaa jyrkkää kielteistä kantaa mm. naispappeuteen ja homoseksuaalisuuteen. Jokainen on varmasti seuraillut ainakin toisella silmällä säätiön toiminnan uutisointia. Virassa olevat papit ovat kieltäytyneet menemästä työvuoroon, jos samaan jumalanpalvelukseen on ollut tulossa naispappi jne. Säätiön nettisivuilta voi lukea lisää aiheesta. Ellilä käyttää kirjoissaan säätiöstä nimitystä Timoteus-säätiö, mutta toimintaidea on täysin identtinen Luther-säätiön kanssa.

Minäkertojana sarjassa on papin vaimo Matleena. Matleena on mennyt nuorena ja varsin kokemattomana naimisiin suuren rakkautensa Auliksen kanssa. Aulis on siis ammatiltaan pappi, ja hän kuuluu Timoteus-säätiön sisäpiirin lähituntumaan. Myös Matleena on aikoinaan Auliksen innoittamana opiskellut teologiaa, mutta opinnot ovat jääneet kesken, kun pari on mennyt naimisiin ja saanut kolme lasta. Ensimmäisen osan alussa lapsista nuorinkin on jo aloittanut koulun, ja vaikka perhe hankkii vanhan rapistuneen omakotitalon ja liudan kotieläimiä, Matleena päättää lopultakin suorittaa opintonsa loppuun. Opiskelijoiden keskuudessa ihmetellään Matleenan vakaumusta, johon kuuluu mm. naispappeuden ehdoton vastustus.

Olin päättänyt tehdä graduni naispappeudesta, jota maallistunut kirkko ajoi kuin käärmettä pyssyyn. Päätin osoittaa, miten väärässä naispappeuden puolustajat ovat. Heidän käsityksensä tasa-arvosta on harhainen.

Mustia pilviä alkaa kerääntyä perheen tulevaisuuden taivaalle, kun Auliksen seurakuntaan aletaan etsiä uutta kirkkoherraa ja ensimmäiselle vaalisijalle asetetaan nainen. Matleena aloittaa ponnekkaan vaalikampanjan miehensä hyväksi, sillä Aulis ei voisi toimia naisen alaisena. Vaihtoehdoksi jäisi vain paikkakunnalta muutto. Samaan aikaan Matleena on pohtinut omaa ammatillista tulevaisuuttaan. Ilman pappisvihkimystä teologian maisterilla ei ole juurikaan työtä tarjolla. Hän joutuukin tyytymään osa-aikatyöhön hautaustoimiston apulaisena. Lisäksi häntä pyydetään Timoteus-säätiön lehden päätoimittajaksi, ilman palkkaa tosin. Koti ja perhekin teettävät töitä, sillä kunnon vaimon on tuettava miestään ja hoidettava koti ja lapset yksin. Kotiorjuus alkaa vähitellen tympiä Matleenaa, ja hän huomaa yhä enemmän ajattelevansa papin ammattia. Se tuntuu kaikesta huolimatta olevan hänen kutsumuksensa. Miksi nainen ei voisi olla yhtä hyvä pappi kuin mies? Raamattu antaa monenlaisia muitakin ohjeita, mutta niitä säätiöläisetkään eivät vaadi noudattamaan. Kapinointi johtaa lopulta siihen, että Matleena huomaa olevansa epätoivoisesti rakastunut toiseen mieheen. Irtautuminen vanhoista kuvioista ei kuitenkaan ole helppoa. Ensimmäinen osa loppuu hieman yllättäen pitkien jahkailujen jälkeen Matleenan ratkaisuihin.

Pelastusrenkaita alkaa noin kolme vuotta myöhemmin. Yllättäen Matleenan tilanne ei ole juurikaan muuttunut, vaikka avioero on nyt virallinen ja hän toimii papin virassakin. Hän on hankkinut itselleen vuokra-asunnon entisen kotinsa läheltä. Hän käy päivittäin hoitamassa kotitöitä kuten ennenkin. Aulis syyttää häntä perheen ja lasten hylkäämisestä eikä suostu myöntämään, että avioliiton kariutumiseen saattoi olla hänelläkin osuutensa. Aulis kun on aina oikeassa.

Matleena liittyy eroryhmään, jonka mainoslause ”Tee avioerostasi oppimiskokemus” on aivan mainio! Eroahdistusta analysoidaan ja eronneiden itsetuntoa pyritään kohottamaan mm. voimaannuttavalla valokuvaterapialla. Sääntöihin kuuluu, että ryhmän toiminta-aikana ei saa rakastua uudelleen. Matleena kuitenkin rikkoo sääntöä, sillä hän tutustuu netin deittipalstan kautta itseään 15 vuotta nuorempaan Pyryyn. Suhde tuottaa mielettömiä tunnontuskia ja kommelluksiakin, kun Matleena tutustuu Pyryn varsin boheemiin perheeseen. Lisäkoukerona juonessa on Matleenan entinen uskonsisar Marja, joka on jättänyt perheensä ja huomannut olevansa lesbo. Kun Marja haluaa puhua tilanteestaan Matleenan kanssa, tämä kauhistuu. Homous on synti! Sitä syntiä Matleenakaan ei voi ymmärtää. Tilanne on menossa monella suunnalla umpisolmuun. Asiat ratkeavat väliaikaisesti romaanin lopussa, mutta koska yksi osa on vielä tulossa, lähes kaikki jää vielä auki.

Ellilä on sijoittanut kirjojen tapahtumat Turkuun, mutta kaupunki on niin persoonattomaksi kuvattu, että se voisi olla mikä tahansa Suomen kaupunki. Vain muutamista yksityiskohdista kaupungin tunnistaa, eikä murteellakaan ei ole osuutta teoksissa. Teematkin ovat hyvin yleisluontoisia, ja aihepiiri on hyvin kutkuttava. Ellilä kuvaa uskonnollista miesvaltaista yhteisöä hyvin uskottavasti, kylmäävästikin. Raamatulla vaiennetaan kaikki vastaväitteet. Armosta ja anteeksiannosta kyllä puhutaan saarnoissa ja rukoushetkissä, mutta mitään ei anneta anteeksi. Avioliitto toimii, kunhan ollaan asioista samaa mieltä. Matleenan ja Auliksen tapauksessa se tarkoittaa, että ollaan samaa mieltä kuin Aulis, joka on sitä mieltä kuin säätiö opettaa.

”Oli kirjoittamaton sääntö, että perhe-elämämme lepäsi täydellisen yksimielisyyden varassa, mitä tuli maailmankatsomukseen. Me ajattelimme samalla tavalla, me ajattelimme oikein. Me pidimme yhtä ja olimme perustaneet perheen, jotta oikea tapa ajatella siirtyisi seuraavalle sukupolvelle.”

Tuttavaperheissä tilanne on samanlainen. Yhdessä kauhistellaan niitä naisia, jotka ovat murtautuneet ulos, eivät ole enää kestäneet. Uskon logiikka pettää heti, jos alkaa ajatella omilla aivoillaan. Siksi se ei olekaan suotavaa.

Uskonnollisen yhteisön toimintatavat saivat minut useaan otteeseen kiristelemään hampaitani. Ystävät, niin miehet kuin naisetkin, yrittävät kaikin tavoin saada Matleenan tajuamaan, että hän on tekemässä syntiä ja ison virheen uhkaillessaan Aulista papinurallaan ja avioerolla. Aulis on kaikkien ihailema kunnon mies, josta Matleenan pitää muistaa olla kiitollinen! Kamalinta on, että tietää aika monen ihmisen elävän tälläkin hetkellä Ellilän kuvaamassa yhteisössä ja sen vaikutuspiirissä.

Kirsti Ellilä: Pappia kyydissä

Karisto 2009. 256 s.

Pelastusrenkaita

Karisto 2010. 229 s.

Muutama lisävinkki vielä tähän liittyen. Kannattaa käydä lukemassa Booksyn tunnelmat Pappia kyydissä -kirjasta täältä. Kommenteissa Kirsti Ellilä avaa joitakin asioita. Samaan aiheeseen kuin nenä päähän sopii myös tänään ma 4.4. uusittava Radioteatterin kuunnelma Kristuksen morsian, josta oli lyhyt juttu tämän päivän Hesarin radio- ja tv-sivuilla. Myös Seija Vilén on kirjoittanut tästä kuunnelmasta tänne. Kuuntelin sen juuri äsken silityssession siivitykseksi. Hyvin sujui silitys heterolta tämän seurassa. Olisipa hienoa päästä tämä myös näytelmänä katsomaan! Kuunnelman voi kuunnella myös Yle Areenasta.

Lomaviikon dekkarikooste osa 2

Kirsti Ellilä: Usko, toivo ja kuolema

Tammi. 223 s. Ilm. vuonna 1998

Leena Lehtolainen: Kuparisydän

Äänikirja 7 CD:tä, Lukija Erja Manto. Kirja ilmestynyt Tammen kustantamana vuonna 1995.

Viikon mittaisella lomalla on tullut luettua vain kolme dekkaria, mutta tähän jälkimmäiseen koosteeseen niputan myös juuri ennen loman alkua loppuun kuunnellun äänikirjadekkarin.

Dekkarit toimivat minulla nollausluettavana. Aina välillä on saatava vain lukea jotakin, jonka parissa viihtyy eikä tarvitse liikaa ajatella. Toki dekkarit useinkin pistävät aivot liikkeelle, hyvät dekkarit ainakin, mutta toiminta ei ole samanlaista kuin työn parissa.

Tutustuin viikon aikana Kirsti Ellilän tuotantoon, kuten edellisestä kirjoituksesta käy ilmi. Kirjastossa käydessäni löysin sattumalta hänen tietääkseni ainoa dekkarinsa Usko, toivo ja kuolema, jonka on poikkeuksellisesti julkaissut Tammi eikä Karisto, joka näyttää olevan Ellilän pääasiallinen kustantaja. Mikään kovin perinteinen dekkari tämä ei ole. Mukana ei ole poliisia tai muutakaan henkilöä, joka yrittäisi ratkaista rikoksia ammattinsa puolesta tai edes harrastuksena tai mielenkiinnosta. Kyse on enemmänkin psykologisesta jännitysromaanista. Kirjassa ei myöskään tule ruumiita, vaikka nuoret naiset joutuvatkin ahdistelun ja väkivallan kohteiksi pimeällä rantatiellä.

Tapahtumat sijoittuvat länsisuomalaiseen Pensee-nimiseen kuntaan tai pikkukaupunkiin. Paikkakunnan nimi on jo tietysti paljonpuhuva. Keskushenkilöinä ovat Markus ja Marja, nuori aviopari, joka on vuosi sitten menettänyt pienen vauvansa. Pensee on Markuksen kotipitäjä, ja he asuvat Markuksen entisen sukulaisen vanhassa talossa. Markus on halunnut palata juurilleen saadakseen selville, mitä menneisyydessä oikein tapahtui. Marja on saanut työpaikan seurakunnan nuoriso-ohjaajana, ja hän yrittää Markuksen takia viihtyä, mutta helppoa se ei ole. Työpaikalla ei voi tehdä uudistuksia tallomatta toisten varpaille. Marjasta tuntuu, ettei hänestä pidetä. Markuskaan ei enää kerro hänelle asioistaan ja vaeltelee öisin levottomana ulkona. Kertoja vaihtelee. Välillä äänessä on kaikkitietävä kertoja, joka pääsee myös hiippailijan nahkoin, välillä taas Markus minäkertojana.

Markus yrittää selvittää, miksi hänen äitinsä aikanaan häipyi Ruotsiin koskaan palaamatta tai yhteyttä ottamatta. Lapsena Markuksesta on pitänyt huolta Anselmi, sukulaismies, joka nyt asuu palvelutalossa. Äiti oli ollut alkoholisti siitä saakka kun irrottautui paikkakunnalla vaikuttaneesta uskonlahkosta. Markuksella on ollut myös veli, joka on kuollut murrosikäisenä. Veljen kuoleman jälkeen äiti lähti. Nyt Markus yrittää selvittää salaperäisen lahkon asioita, mutta kukaan ei halua kertoa mitään.

Kylän keskustassa majailee joukko virolaisia nuoria naisia, jotka tekevät työharjoittelua kunnan yrityksissä. Julkinen salaisuus on, että tytöt hankkivat lisäansioita vapaa-ajallaan kyseenalaisin keinoin. Iltaisin joku outo hiiviskelijä pelottelee ja ahdistelee tyttöjä.

Mielenkiintoiseksi tämän kirjan teki se, että aika nopeasti tunnistin uskonlahkon, josta kirjassa on puhe. Luin viime talvena kirjan nimeltä Lapsuus lahkon vankina. Se on Ulla Appelsiinin kirjoittama Leevi K. Laitisen tarina. Laitinen oli nelivuotiaasta asti Alma Kartanon perustaman omituisen lahkon tiukassa otteessa. Karismaattisen Kartanon perustaman liikkeen ajatuksiin kuului mm. tiukka kasvisruokavalio ja seksin totaalinen kieltäminen myös avioliitossa. Lapsia kasvatettiin ankarassa kurissa ja mieluiten lahkon hoivissa vanhemmistaan erotettuina, koska ajatteluun kuului, että lapsia riivasi jonkinlainen seksuaalinen himo ja että he ns. huorasivat jo hyvin pieninä. Perkeleet ajettiin lapsista piiskaamalla ja rukoilemalla. Pienet lapset myös kiersivät Alma Kartanon mukana saarnamatkoilla.

Kirjan kaikki ongelmat juontavat tavalla tai toisella tästä paikkakunnalla aikanaan vaikuttaneesta lahkosta ja sen suhtautumisesta seksuaalisuuteen. Aihe on samalla kertaan hyvin kiinnostava ja ahdistava. Uskonnollisissa fanaattisissa lahkoissa on usein kyse manipuloinnista ja häikäilemättömästä vallankäytöstä.

Novellikokoelmassa Outoa rakkautta Ellilä käsittelee rikosaihetta ihan mukavasti, joten dekkarikin voisi olla hänen alaansa.

Äänikirjana siis kuuntelin juuri ennen lomaa Leena Lehtolaisen kirjan Kuparisydän. Olen lukenut yhtä lukuun ottamatta kaikki Lehtolaisen aikuisena julkaisemat kirjat ja käynyt katsomassa hänen käsikirjoittamansa näytelmänkin. Kirjoja olen lukenut lähes koko ajan sitä mukaa kun ne ovat ilmestyneet. Kerran olen jopa tavannut kirjailijan ihan ilmielävänä kiitos kahden kollegani, jotka hankkivat hänet puhumaan kirjoistaan työpaikalleni. Tästä on kyllä jo vuosia aikaa!

Kuparisydän on Lehtolaisen järjestyksessä kolmas Maria Kallio -dekkari, ja näin jälkikäteen uudelleenluettuna (tai -kuunneltuna) myös yksi sarjan parhaista. Seuraavat ovat dekkarit Luminainen ja Kuolemanspiraali, jotka ovat vielä tätäkin parempia. Lehtolainen on kehittynyt kirjailijana ja osaa tässä vaiheessa jo sommitella juonen niin, että turhia pitkiä suvantovaiheita ei ole, kuten parissa sarjan aiemmassa osassa. Toisaalta kirjailija ei ole vielä ehtinyt itse kyllästyä päähenkilöönsä ja sekä Maria Kalliossa että dekkarijuonessa on vielä tuoreutta.

Kuparisydämessä Maria toimii entisen kotikaupunkinsa nimismiehen sijaisena. Paikkaa kutsutaan kirjassa Arpikyläksi, vaikka se on täysin tunnistettavissa Lehtolaisen kotikaupungiksi Outokummuksi. Tämä tuntuu turhalta kikkailulta. Joka tapauksessa kaivostoiminta on kaupungissa hiipunut, ja nyt rohkea yrittäjä on perustanut vanhalle kaivosalueelle matkailuyrityksen. Avajaisia seuraavana aamuna löydetään yksi vieraista kuolleena vanhan kaivostornin juurelta. Maria joutuu tutkimaan murhaa, jossa epäiltyinä on liuta hänen tuttaviaan, eikä vähimpänä vanha nuoruudenrakastettu Johnny.

Maria tuskailee työasioiden lomassa omia kriisejään. Mistä saada työpaikka, kun sijaisuus loppuu? Mitä vastata Antin kosintaan, kun tämä palaa Amerikasta? Miten torjua sukulaisten odotukset perheenlisäyksestä? Miten suhtautua Johnnyyn, johon vieläkin tuntee vetoa, vaikka ei haluaisi? Kirjan loppuhuipennus on sopivan jännittävä, eikä tekijääkään arvaa ennen kuin se paljastuu jo poliiseillekin. (Huonosta muistista oli taas iloa!)

On sääli, että Lehtolainen ei pääse kunnolla irti Maria Kalliosta. Kallio on jotenkin jämähtänyt asemiinsa. Jossakin kirjassa Kallio jo lähti poliisin palveluksesta ja iloitsin, että nyt Lehtolainen lähtee hänen kanssaan uusille urille. Seuraavassa kirjassa Maria Kallio teki heti paluun Espoon poliisilaitokselle. Pettymys! Viimeisimmässä kirjassa Minne tytöt kadonneet (mikä nimi!) on aihe hyvä, mutta puhti puuttuu. Ne kirjat taas, jotka eivät ole dekkareita ja joissa ei ole Maria Kalliota, ovat olleet jollakin tavalla pettymyksiä nekin, ainakin useimmat. Yksi suosikeistani on silti Tappava Säde, jossa Kallio on vain sivuhenkilö.

Ehkä Lehtolaiselle tekisi hyvää pitää taukoa ja tehdä jotain aivan muuta? Helppo neuvoa, vaikea toteuttaa, tiedän! Kuitenkin pidän Lehtolaisen sujuvasta kerronnasta. Joka tapauksessa Maria Kallio on ollut virkistävä henkilö suomalaisessa dekkarikirjallisuudessa, varmaankin ainakin yksi ensimmäisiä naispuolisia poliiseja. Kallion kautta Lehtolainen on kuvannut ja pohtinut laajastikin suomalaista yhteiskuntaa ja naisen asemaa siinä. Naisen on vaikea olla uskottava ammatissa, joka on perinteisesti kuulunut miehille. Erityisen hankalaa on, jos naisella vielä on lapsia ja hän silti haluaa edetä urallaan niin, että osa työpaikan miehistä onkin hänen alaisiaan.