Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

Vaikka lukemattomien kirjojen pinot alkavat olla jo vaarallisen korkeita, en malttanut jättää kirjaston uutuustelineessä seireeninkutsuja huokunutta dekkaria Kuolema ei ole lasten leikkiä lainaamatta. Ihastuin Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjan aloitusosaan Piiraan maku makea, jonka luin alle kaksi kuukautta sitten, enkä pettynyt tähän kakkososaankaan. Kirjat voi mainiosti lukea epäjärjestyksessä ja itsenäisinä teoksina, mutta parhaiten henkilöiden taustoista pääsee kärryille lukemalla sarjan alusta alkaen. Ainakin minä suosittelen tätä menetelmää.

Yksitoistavuotias puoliorpo Flavia on varmasti monen mielestä ärsyttävä näsäviisas ja pikkuvanha ipana, mutta minusta hän on varsin hellyttävä hahmo. Mieleen tuli tämän kakkososan äärellä moneen kertaan, että Flavialla ja Rillit huurussa -sarjan Sheldonilla on paljon samanlaisia ominaisuuksia. Kumpikin on huomattavasti keskivertoa älykkäämpi ja kumpikin tietää sen mainiosti, mikä saa heidät tuntemaan tiettyä ylemmyydentunnetta, jota taas ei vaivauduta juurikaan kätkemään. Sosiaaliset taidot ovat molemmilta jääneet oppimatta. Siksi he ajautuvat välistä kiusallisiin tilanteisiin ja jopa vaaraan. Sheldon on tv-hahmosuosikkejani, miksei siis myös Flavia.

Kuolema ei ole lasten leikkiä alkaa verkkaisemmin kuin sarjan aloitusosa. Ruumis saadaan aikaan vasta kirjan puolenvälin paikkeilla, mutta silloin se rysähtääkin todella yllättäen ja dramaattisesti tarinaan. Henkilöt kuitenkin marssitetaan näyttämölle ripeään tahtiin. Flavia kohtaa kirkkomaan laidalla oudon parivaljakon eli nukketeatteria televisiossa esittävän kuuluisuuden Rupert Porsonin, polion rampauttaman mutta karismaattisen miehen, sekä tämän kauniin avustajattaren Niallan. Kaksikon pakettiauto on epäkunnossa, ja kirkkoherra majoittaa heidät läheisen maatilan niitylle.

Käy ilmi, että maatilaa asuttaa pariskunta, jota on kuusi vuotta aiemmin, heti toisen maailmansodan jälkeen kohdannut tragedia. Heidän viisivuotias poikansa Robin löytyi Gibbettin metsästä hirttäytyneenä tai hirtettynä. Asia on jäänyt aikanaan ratkaisematta, ja pariskunta elelee tilallaan eristäytyneenä ja synkkänä. Kun murha sitten lopulta tapahtuu, tuntuu motiivi olevan aika monella ihmisellä, kuten kuuluukin. Flavia alkaa nopeasti aavistella, että vanha ja uusi murhenäytelmä liittyvät sittenkin yhteen. Todisteiden löytäminen syyllisen nappaamiseksi vain ei olekaan ihan helppoa.

Kiinnostavin hahmo tämänkertaisessa kirjassa on saksalainen sotavanki Dieter, joka työskentelee jostain syystä edelleen Inglebyiden maatilalla ja oli paikalla myös Robinin kuollessa. Anglofiiliksi romantikoksi paljastuvan Dieterin tarina on mainio!

Flavia de Luce -sarja on mukavan leppoisaa ja viihdyttävää luettavaa. Lähes nelisataasivuisen romaanin lukaisi nopeana ja helposti sulavana välipalana muutamassa illassa.

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

(The Weed that Strings the Hangman’s Bag)

Suom. Laura Beck. Bazar 2014. 389 s.

Lainattu kirjastosta.

Flavia de Luce -sarja:

Piiraan maku makea (The Sweetness at the Bottom of the Pie), Bazar 2014

Kuolema ei ole lasten leikkiä (The Weed That Strings the Hangman's Bag), Bazar 2014

A Red Herring without Mustard

I Am Half-Sick of Shadows

Speaking from Among the Bones

The Dead in Their Vaulted Arches

Alan Bradley: Piiraan maku makea

"Seisoessani siinä kirjaston ulkopuolella Cow Lanella ajattelin, että taivaassa kirjasto on varmasti auki vuorokauden ympäri, seitsemänä päivänä viikossa. Eipäs kun kahdeksana päivänä viikossa."

Olipa aivan mainio dekkari! Olin kuullut Piiraan maku makea -dekkarista hyväksyvää hyminää, eikä siis suotta ole hymisteltykään. Kanadalainen Alan Bradley on onnistunut luomaan kiehtovatunnelmaisen tarinan, joka tekee kunniaa brittidekkariperinteelle. Epäilin etukäteen hieman, kuinka uskottava voi olla 11-vuotias tyttö dekkarin päähenkilönä, mutta turhaan. Tarinan maailmassa Flavia de Luce on mitä uskottavin sankaritar. Kirja oli viihdyttävä ja ihan oikeasti jännittäväkin, ja siinä on mukavasti kirjallisia viittauksia, joita oli hauska bongailla lukiessa.

Bradley ei turhia pohjustele, vaan tapahtumat lähtevät liukkaasti liikkeelle. Flavian isä järkyttyy, kun talon portailta löytyy kuollut jänkäkurppa nokassaan yhden pennyn postimerkki. Viesti on isälle selvä kertavilkaisulla, mutta Flavia joutuu tekemään hieman töitä saadakseen tarkoituksen selville. Sitä ennen Flavia kompastuu talon puutarhassa kuolevaan mieheen, joka kuiskaa hänelle viimeiseksi sanakseen ”Vale” eli näkemiin. Kuka mies oli, miten hän joutui puutarhaan ja ennen kaikkea, kuka hänet murhasi? Söikö hän palan ikkunalaudalle jätetystä vaniljapiiraasta ennen kuolemaansa?

Flavia ei ole mikä tahansa pikkutyttö. Hän on erittäin kiinnostunut kemiasta, ja kaikeksi onneksi vanhassa sukutalossa on täydellisesti varustettu mutta hylättynä uinaillut laboratorio. Labrasta on tullut Flavian maanpäällinen taivas. Älykäs tyttö ei ole sosiaalisesti kovin lahjakas, eikä asiaa ainakaan auta hieman omituinen perhe. Äiti Harriet on kuollut, eikä isä ole toipunut vaimon menettämisestä vaan hautautuu postimerkkikokoelmansa kanssa äreänä työhuoneeseensa. Teini-ikäisten siskojensa kanssa Flavia käy avointa sotaa, jossa menetelmät ovat julmia. Läheisin ihminen Flavialle tuntuu olevan isän vanha uskollinen palvelija Dogger, sotaveteraani, joka saa välillä outoja kohtauksia.

Flavia ryhtyy ratkaisemaan arvoitusta rohkeasti ja pelkäämättä. Lisää pontta hänen tutkimuksensa saavat, kun isä vangitaan epäiltynä murhasta. Arvoituksen ratkaisu näyttää liittyvän isän menneisyyteen, vanhaan poikien sisäoppilaitokseen. Hyppäsikö opettaja Twining tosiaan koulun katolta kuolemaansa vai autettiinko häntä? Entä miten siihen liittyi rehtorin omistama äärettömän arvokas postimerkki?

Bradley on mielestäni tavoittanut Flaviassa mainiosti lapsen ajattelumaailman. Asiat eivät aina pysy mielessä ihan loogisessa järjestyksessä, joten mutkia tulee matkaan. Pelottomuus ja lapsenusko vievät ovelan ja fiksun Flavian tilanteisiin, joissa lukijakin joutuu puremaan kynsiään pelosta. Huumoriakaan ei ole unohdettu. Hammasraudoista saa vaikkapa kätevän tiirikan…

Ihanan nostalgisen tunnelman kirjaan tuo valittu aika. Tapahtumat sijoittuvat nimittäin sodanjälkeiseen Englantiin Yrjö VI:n hallituskaudelle. De Lucen sukukartano sijaitsee idyllisessä pikkukaupungissa, jossa kaikki tuntevat toisensa.

Vaikka päähenkilö on pikkutyttö, kyseessä ei ole mikään lastendekkari. Se sopii kyllä mainiosti luettavaksi lapsillekin, kunhan lukeminen vain sujuu. Jos pitää Christien dekkareista, epäilemättä ihastuu tähän. Kokemukseni mukaan edelleen osa teini-ikäisistä (ja ns. ahmimisikäisistä) lukee mielellään juuri Christien tyylisiä dekkareita.

Ilahduttavaa on, että kyseessä on sarjan aloitusosa. Kakkososa on jo ilmestynyt suomeksikin nimellä Kuolema ei ole lasten leikkiä, ja se on ehdottomasti luettavien listallani. Kirjoja on jo julkaistu kuusi kappaletta, ja tulossa pitäisi olla vielä ainakin neljä lisää.

Alan Bradley: Piiraan maku makea (The Sweetness at the Bottom of the Pie)

Suom. Maija Paavilainen. Bazar 2014.

Ostettu e-kirjana.

Flavia de Luce -sarja:

Piiraan maku makea (The Sweetness at the Bottom of the Pie), Bazar 2014

Kuolema ei ole lasten leikkiä (The Weed That Strings the Hangman's Bag), Bazar 2014

A Red Herring without Mustard

I Am Half-Sick of Shadows

Speaking from Among the Bones

The Dead in Their Vaulted Arches

8. euroni #lukuhaasteeseen.