Tommi Kinnunen: Pintti

Kirjasomessa huokaillaan kiivaasti ihastuksesta Tommi Kinnusen juuri ilmestyneen Ei kertonut katuvansa -romaanin äärellä. Se on toki omallakin lukulistallani, mutta tällä hetkellä kappaleeni on vielä kaupassa. Tunnen itseni todelliseksi perässähiihtäjäksi, sillä luin vasta pari viikkoa sitten Kinnusen kolmannen romaanin Pintti, joka ilmestyi alkusyksystä vuonna 2018. Senkin hankin itselleni heti tuoreeltaan, olinhan ollut täysin myyty Kinnusen esikoisromaanista Neljäntienristeys, eikä Lopottikaan ollut suinkaan mikään pettymys.

Lopulta Pintille sitten avautuikin oivallinen lukuhetki. Otin sen nimittäin mukaan muutaman päivän mittaiselle kesälomareissullemme, joka suuntautui tänä vuonna Kotkan, Kouvolan ja Tampereen suunnille. Matkasuunnitelmamme tarkentui luettavana olevan kirjan ansiosta vielä niin, että kotimatkalla poikkesimme Nuutajärven lasikylässä. Tienhaaran ohi olemme ajaneet lukuisia kertoja vuosien varrella, mutta nyt oli lopulta aika pistäytyä perillä saakka.

Käynti lasikylässä ja lasimuseo Prykärissä avasi romaania hienosti. Siellä pääsi omin silmin näkemään, millainen on esimerkiksi saviupokas, joita sokeutunut Huber romaanissa väsymättä valmistaa. Paikan päällä käynti myös antaa jonkinlaisen hahmon romaanin miljöön pohjapiirrokselle, sillä valitettavasti kirjassa ei ole karttaa Nuutajärven lasiruukin ja kartanon alueesta. Yllättävän usein muuten kaipaan karttaa lukemisen tueksi.

Nuutajärven lasikylän nettisivuilla oleva kartta.

Pintti on alaotsikkonsa mukaisesti kolmenpäivänromaani. Se kertoo kolmesta aikuisesta sisaruksesta Jussista, Helmistä ja Railista, jotka asuvat ja tekevät työtä Nuutajärvellä. Kukin sisar on vuoroin näkökulmahenkilönä kirjan osissa yhden päivän ajan. Jussin päivä on 23.6.1949, Helmin 31.1.1950 ja Railin 13.9.1951. Rakenne toimii loistavasti ja tekee romaanista samaan aikaan tiiviin ja ilmavan. Kuulostaa ehkä hämmentävältä, mutta näin sen koin.

Jussi on sisarussarjan vanhin mutta myös heikoin lenkki. Hänet on diagnosoitu kaatumatautiseksi ja heikkolahjaiseksi. Helposti omiin maailmoihinsa vajoava ja pelottavia kohtauksia saava hyväntahtoinen poika ja myöhemmin mies joutuu helposti julmastikin kiusatuksi. Vanhan perinteen mukaan ruukkiyhteisö kuitenkin pitää huolen omistaan, ja tehtaan disponentti on ottanut asiakseen huolehtia, että Jussillakin on aina jotain tehtävää tehtaalla.

Sisarukset asuvat yhdessä vanhassa kotimökissään, jota Helmin mies Reko on ryhtynyt laajentamaan. Pariskunnan on tarkoitus mennä naimisiin, kunhan laajennusosa valmistuu. Tilaa tarvitaan, koska Helmillä ja Rekolla on jo yhteinen pieni Saara-tyttö. Ahdas asuminen kiristää perheenjäsenten välejä, mutta rakentamiseen tarvittavien materiaalien hankkiminen on juuri päättyneen sodan takia vaikeaa.

Muutenkin sisarusten suhteissa tuntuu olevan jännitteitä. Jussista huolehtiminen tuntuu välillä ylimääräiseltä taakalta ja hänen toimensa, jotka usein päättyvät onnettomasti, kiusallisilta. Helmin ja Railin väleissä on muitakin kipeitä kohtia. Railin rempseä ja levoton elämänasenne harmittaa tunnollista ja rauhaa kaipaavaa Helmiä. Perheessä on paljon puhumattomia asioita ja salaisuuksiakin. Jokainen on rikki ja vereslihalla omalla tavallaan.

Kinnunen kuvaa lasinvalmistusta ja sen vaiheita tarkasti ja huolella. Olen lukenut mielipiteitä tästä, ja jotkut ovat sanoneet väsyneensä yksityiskohtaiseen työn kuvaukseen. Minua se ei pitkästyttänyt, oikeastaan kaikkea muuta. Romaanin tapahtumat sijoittuvat ajankohtaan, jossa lasinvalmistus koki merkittävän muutoksen. Taustalla ovat jo sota-ajan mullistukset, joissa perinteisesti hyvin jyrkkä jako miesten ja naisten tehtäviin tehtaalla murtui. Naisille oli iso pettymys, että sodan loputtua palattiin vanhoihin toimintamalleihin mitään puhumatta ja itsestään selvästi. Lasitehtaan tulipalo vuoden 1950 viimeisenä päivänä osoittautuu myös merkittäväksi vedenjakajaksi.

Kuten jo sanoin, mielestäni romaanin rakenne toimii oivallisesti. Kolme sisarusta ja kolme päivää runsaan puolentoista vuoden välein avaavat tarinaa juuri sopivasti. Lukija saa rakentaa paloista kokonaisuuden. Näkökulmavaihdokset valaisevat hienosti sitä, miten helposti teemme omia päätelmiämme ihan läheisimpienkin ihmisten ajatuksista ja tunteista virheellisin perustein, jos asioista ei ole ollut tapana puhua. Niin surullisen inhimillistä.

Pintti ei ole kovin iloinen tai toiveikas romaani. Sen kaikki osiot päättyvät jonkinlaiseen katastrofiin. Se myös kuvaa yhden pienoismaailman murrosta. Paluuta entiseen ei enää ole. Siihen liittyy paljon luopumista ja ikäviä tunteita, vaikka muutokset ovat väistämättömiä eivätkä tietenkään kaikilta osin lopulta huonoja. Nuutajärven lasikylän ankeanunelias tunnelma heinäkuun lopun torstaina oli omiaan vahvistamaan näitä tuntemuksia.

Tommi Kinnunen: Pintti
WSOY 2018. 291 s.

Ostettu.

Kinnunen sai Pintistä Botnia-palkinnon v. 2019.

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki

Minulla on elämässäni kaksi tärkeää tehtävää.
Toinen on kirjoittaminen ja toinen kaupunkimme suojeleminen pahan voimilta.
Demoniasia on järjestyksessä. Voin keskittyä kirjoitustyöhön.

Kirjailija Tatu Kokko kertoo romaaninsa Kävelevien patsaiden kaupunki jälkisanoissa, että idea kirjasta syntyi jo vuonna 2013 ilmestyneen romaanin Heinäkuun päivä kirjoittamisen yhteydessä. Heinäkuun päivässä on mukana Minna Canth, ja Kokko ajatteli, että Canth voisi olla myös jonkin tulevan romaanin keskeinen henkilö. Hän ei kuitenkaan halunnut kirjoittaa ’tavanomaista historiallista romaania vaan jotakin aivan muuta’.

Kävelevien patsaiden kaupunki on tosiaan jotakin aivan muuta! Se onnistui tyrmäämään minut melko totaalisesti, positiivisessa mielessä siis. Jälkisanoissaan kirjailija tiivistää teoksensa: ”…kuopiolainen kirjastonhoitaja tutkii Minna Canthia, eläytyy historiaan ja kirjoittaa itsensä sinne mukaan.”

Vilja on kolmekymppinen kuopiolainen kirjastonhoitaja, jolla on vuosia ollut työn alla Minna Canthia käsittelevä käsikirjoitus. Kirjoittaminen kuitenkin tökkii, kuten kaikki muukin, sillä Vilja on pienestä asti sairastanut vakavaa mielialahäiriötä. Vaikeiden ja myrskyisien murrosiän vuosien jälkeen sairautta alettiin hoitaa vahvalla lääkityksellä, joka saa kaiken tuntumaan tasaisen harmaalta. Lääkkeiden avulla ja siskonsa tukemana Vilja on kuitenkin opiskellut ammattiin ja päätynyt töihin Kuopion pääkirjastoon.

Jo ihan pikkutyttönä Vilja on tutustunut kotikaupunkinsa patsaisiin. Siis ihan konkreettisesti tutustunut, sillä Viljalle patsaat heräävät eloon, laskeutuvat jalustoiltaan ja puhuvat Viljan kanssa. Hänen suosikkinsa on kotitalon läheisessä puistossa korkeuksissaan tuimana istuva Pronssirouva, joka toteaa pienelle Viljalle kerran: ”Vilja, olet erityinen. Näet asioita, jotka on muilta salattu.”

Kymmenen vuotta tiukasti lääkittynä ja siskon tarkasti valvomana on siis takana. Nyt kuitenkin Vilja on päättänyt, että kirjoitusprojektiin on saatava vauhtia, joten on salaa vähennettävä lääkkeiden syömistä. Lääkittynä hän ei pysty saamaan tekstiinsä sitä imua ja aitoutta, jota hän siihen toivoo. Parhaimmillaan Vilja nimittäin pystyy halutessaan matkustamaan ajassa ja sujahtamaan Minnan nahkoihin, ajattelemaan tämän ajatuksia ja tuntemaan tämän tunteita. Kulkiessaan kotikaupungissaan Minnan jalanjäljillä Vilja etsii Minna Canthin elämästä kohtia, jotka tuntuvat tärkeiltä.

Viljan kautta lukija kohtaa elävän, aidon tuntuisen Minnan arkensa keskellä. Kokko toteaa jälkisanoissaan kirjoittaneensa Minna Canthista myös seksuaalisesti kiihkeän ihmisen. Se onkin totta. Myös Vilja alkaa havahtuessaan lääkehuuruistaan yllätyksekseen oivaltaa olevansa nainen, joka kaipaa kosketusta ja rakkautta. Sitten hän kohtaa komean ja kiltin museoharjoittelija Kareem Singhin.

Kävelevien patsaiden kaupunki on oikea kirjallisuus- ja kulttuuriharrastajan unelmaromaani. Siinä puhutaan paljon kirjoista ja lukemisesta sekä kirjoittamisesta. Kohtaukset Kuopion kirjastossa ja museossa ovat taianomaisen upeita. Kirjassa kuvataan Kuopion kaupunkia rakastavasti ja lämpimästi niin Viljan kuin Minnankin aikaan.

Maagisen realismin häivähdys tuo romaaniin lisäulottuvuuden, josta nautin kovasti. Lisäksi tarinassa on monenlaista mielenkiintoista ja tärkeääkin pohdittavaa. Miten hoidetaan mielenterveysongelmia, miten määritellään sairaus tai terveys ja kuka ne määrittelee? Mitkä ovat potilaan oikeudet? Paljonko siedetään erilaisuutta? Miten eri kulttuurien kohtaaminen sujuu? Tässä muuten on herkullinen asetelma, kun sekä Vilja että Kareem vievät toisensa tapaamaan vanhempiaan. Maailmat todellakin törmäilevät!

Tempauduin Kokon luomaan tarinaan ja nautin sen yllätyksistä. Pidin sekä Viljasta että Kokon näkemyksestä Minna Canthista. Kummallakaan ei ole helppoa, mutta naiset ovat sitkeitä. Kirjoittaminenkin on heille yhteinen intohimo ja kutsumus, yhdistävä lanka vuosikymmenten halki.

Ihastuin siis Kokon teokseen ja siihen, miten luontevasti Kokko ikään kuin sujahtaa Minna Canthin nahkoihin Viljan avulla. Positiivisten tuntemusten siivittämänä sain myös vihdoin murrettua päästäni esteen, jonka olin tahtomattani rakentanut Minna Rytisalon Rouva C. -romaanin lukemisen eteen.

En osaa järkisyin perustella, miksi en ole kyseistä teosta pystynyt aikaisemmin lukemaan. Rakastin Rytisalon esikoisromaania Lempi, jonka olen lukenut pariinkin kertaan (kirjoitin siitä aikanaan lehtiarvion, ja sitten teos oli mukana Botnia-kirjallisuuspalkinnon lyhytlistalla). Minna Canth taas on ollut opiskeluajoista asti idoleitani. Mutta ehkä odotukset juuri näistä syistä vain kasvoivat liian koviksi? En tiedä.

Joka tapauksessa nyt vihdoin uskalsin avata Rouva C:n kannet. Ja kyllä kannatti uskaltaa! Rytisalon taitava kielenkäyttö ja nautinnollisen sulava tarinankuljetus lumosivat minut miltei heti. Romaani alkaa suurin piirtein siitä, kun Minna Johnson saa vanhempansa lähettämään hänet Jyväskylään opettajaseminaariin, johon on Uno Cygnaeuksen vaatimuksesta alettu ottaa myös naisopiskelijoita. Lopussa hiljattain leskeksi jäänyt rouva Canth muuttaa lapsineen Kuopioon ottaakseen hoitoonsa vanhempiensa kangaskaupan.

Tämä ajanjakso on heikoimmin dokumentoitua aikaa Minna Canthin vaiheista, joten se antaa kirjailijalle liikkumavapautta. Millaista oli olla herrastyttöjen joukossa seminaarissa? Miten Minna suhtautui lehtori Canthin kiinnostukseen ja kosintaan? Miltä tuntui luopua ammattihaaveista ja päätyä lehtorin rouvaksi ja pian ison perheen äidiksi?

Näitä kysymyksiä ratkoessaan Rytisalo on hienosti punonut yhteen Cantheista tiedettyjä faktoja itse luomaansa fiktioon ja tuloksena on hieno ja lämmin kuvaus avioliitosta, aviopuolisoista ja perheestä. Minna Canthin kirjallinen ura ja yhteiskunnallisen vaikuttajan rooli ovat vasta aluillaan, mutta merkkejä on jo vahvana ilmassa. Tätäkin puolta Rouva C:ssä kuvataan.

Kokon ja Rytisalon käytössä on mitä ilmeisimmin ollut ainakin osittain samoja lähteitä, tietenkin, ja niinpä kirjoissa kuvataan muutamia samoja yksityiskohtiakin, kuten Jyväskylän postimestari Robert Kiljanderin osuutta Minnan kirjallisen uran alkumetreillä. Oli hauskaa vertailla, miten eri kirjailijat näitä aiheita olivat käsitelleet. Minna Canthista on heidän näppäimistöillään muotoutunut hieman erisävyinen nainen, mutta lopulta yhtäläisyyksiä lienee enemmän kuin eroja. Sillä ei tosin ole merkitystä, vaan kumpaankin tutustuin ilomielin. Molemmat teokset ovat ehdottomasti lukemisen arvoisia!

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki
Icasos 2019. 370 s.

Arvostelukappale.

Minna Rytisalo: Rouva C.
Gummerus 2018. 367 s.

Ostettu.

Jenni Räinä ja Vesa Ranta: Reunalla

”Parrein se on pysyä täällä terveenä, jos meinaa selvitä.” 

Pekka Nyman, 67.

Toimittaja Jenni Räinän ja valokuvataitelija Vesa Rannan kirja Reunalla – Tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä antaa kasvot globaalille maaseudun autioitumiselle. Räinä ja Ranta ovat kierrelleet töidensä takia Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun syrjäseuduilla. Pari vuotta sitten kaksikko päätti tehdä aiheesta kirjan, jossa kerrottaisiin tyhjien ja tyhjenevien talojen ja niiden asukkaiden tarinoita. 

Räinä ja Ranta vierailivat kahdeksassatoista kodissa ja useimmissa monia kertoja. Haastateltavia kirjassa on kaksikymmentäkolme, kaikki hyvin erilaisia ihmisiä historioineen ja elämänkokemuksineen. Vanhin on yli 90-vuotias, nuorimmat koululaisia, 14-15-vuotiaita. Kaikki haastatellut eivät ole maalla ikänsä asuneita, vaan mukana on maallemuuttajia, kaukaisimmat Japanista asti tulleita.

Luvut maaseudun autioitumisasiassa ovat tyrmääviä. Räinä lyö pöytään muun muassa seuraavia:

•  Viimeisten viidentoista vuoden aikana maaseudulta on muuttanut yli 130 000 ihmistä.
•  Lapissa oli vuonna 2017 suunnilleen saman verran asukkaita kuin vuonna 1953.
• Suomessa maaltamuutto on noin viisitoista vuotta perässä muita Euroopan maita, ja ennen vuotta 2030 on todennäköistä, että maalta muuttaa vielä 400 000 – 700 000 ihmistä kaupunkikeskuksiin.
• Yli puolet suomalaisista asuu 200 km:n etäisyydellä Helsingistä.
  

Räinä ja Ranta halusivat selvittää, kuka haluaa kuitenkin jäädä tai muuttaa sinne, missä eläminen on muuttunut hankalaksi. Vastaukset ovat yhtä monenkirjavia ja mielenkiintoisia kuin heidän kohtaamansa ihmisetkin. Elämä syrjäisilläkin seuduilla on antoisaa ja värikästä, täyttä elämää, mutta kun ihminen sairastuu tai tarvitsisi muuten yhteiskunnan apua, näyttää kuvio aivan toisenlaiselta.

Reunalla-kirja avaa suomalaista nykymaaseutua kaunistelematta mutta myös kauhistelematta. Tekijät kunnioittavat ihmisiä, joista kirjoittavat ja joita kuvaavat. Rakkaus ihmisiin ja maahan on teoksessa käsinkosketeltavaa ja siksi kirja ja sen ihmiset koskettavat lukijaa. Tarinat ovat pohjoispohjalaisia ja kainuulaisia, mutta samalla ne ovat hyvin yleispäteviä. Samat ilot ja ongelmat on taajamien ulkopuolella asuvilla eteläsuomalaisilla ihmisillä. Lukiessani tunnistin monia asioita omasta ja lähipiirini elämästä, vaikka asun satojen kilometrien päässä kirjan maisemista mutta maalla ja siis syrjässä kuitenkin.

Teksteissä ihmiset saavat puhua itselleen tärkeistä asioista. Tulee tunne hyvin intiimistä kohtaamisesta, mikä on vaatinut haastateltavan ja toimittajan keskinäistä luottamusta ja kunnioitusta. Sama pätee Vesa Rannan upeisiin, puhutteleviin ja koskettaviin valokuviin. Ne ovat rehellisiä ja rujon kauniita, rakastavia. Tekstit ja kuvat käyvät teoksessa hienovireistä vuoropuhelua. 

Jenni Räinä ja Vesa Ranta: Reunalla – Tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä
Like 2017. 263 s.

Arvostelukappale.


Reunalla oli yksi kahdeksasta Botnia-palkintoehdokkaasta tänä syksynä, ja tänään sille myönnettiin kyseinen palkinto. Lämpimät onnittelut, Jenni Räinä ja Vesa Ranta! Onnittelut myös kustantamo Likelle! 

Oulun kirjailijaseuran julkaisema Botnia-palkintoraadin perustelu voittajateoksesta:”Kaupungistuminen ja maaseudun autioituminen ovat maailmanlaajuisia ilmiöitä. Millaista on elää seuduilla, joilta palvelut karkaavat yhä kauemmas ja naapureiden ikkunat pimenevät yksi toisensa jälkeen? Toimittaja Jenni Räinä ja valokuvaaja Vesa Ranta antavat tälle globaalille kysymykselle pohjoispohjalaiset ja kainuulaiset kasvot sekä maiseman teoksessaan Reunalla – Tarinoita Suomen tyhjeneviltä syrjäkyliltä. Räinän haastatteluihin perustuvat tekstit avaavat lukijalle ainutlaatuisen tilaisuuden kohdata mielenkiintoisen joukon ihmisiä, jotka ovat syystä tai toisesta valinneet jäämisen tai vastavirtaan kulkemisen. Maaseudulla eläminen vaatii oma-aloitteisuutta, sitkeyttä ja jääräpäisyyttä sekä hyvää terveyttä ja runsain mitoin rohkeutta.

Teoksen haastatellut avaavat ovensa ja ajatuksensa lukijalle ja kertovat omat tarinansa. Vesa Rannan kamera tavoittaa karun maiseman kauneuden sitä romantisoimatta. Kuvat käyvät vahvaa vuoropuhelua tekstin kanssa, ja molemmat käsittelevät kohteitaan niitä arvostaen ja kunnioittaen. Rakkaus suomalaiseen maaseutuun ja sen asukkaisiin välittyy kirjan sivuilta vahvana ja aitona.”

Botnia-palkinto on suuruudeltaan 10 000 euroa ja sen lahjoittavat Oulun kaupunki ja Osuuskauppa Arina. 
Botnia on palkintona poikkeuksellinen: ehdolle voidaan hyväksyä mitä tahansa kirjallisuuden lajia edustava teos. Kielirajausta ei ole – riittää että tekijä asuu tai on kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta. Syksyisin jaettavan palkinnon ehdokaslistalle kelpaavat teokset, jotka on julkaistu saman vuoden keväällä tai edellisen vuoden syksyllä. Tällä Oulun kirjailijaseura haluaa kamppailla kirjallisuuden lyhenevää elinkaarta ja kvartaalikustantamista vastaan. Hyvä kirja kelpaa luettavaksi vielä vuodenkin päästä ilmestymisestään.

Palkintoraadin kokoonpano vuonna 2018:
Kirjallisuuden professori Sanna Karkulehto, Jyväskylän yliopisto (raadin puheenjohtaja)
Tutkija Kasimir Sandbacka, Oulun yliopisto (raadin varapuheenjohtaja)
Kirjastonhoitaja Jaana Märsynaho, Oulun kaupungin kirjasto (raadin sihteeri)
Tutkija, toimittaja Satu Koho
Toimittaja Pia Kaitasuo, Kaleva
Kirjabloggaaja Kirsi Hietanen, Kirsin kirjanurkka
Myymäläpäällikkö Heli Helenius, Suomalainen kirjakauppa (Rovaniemi ja Kuusamo)

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät

Hän tarkistaa tykkäykset ja vastaa kommentteihin. On tärkeää vastata kommentteihin, esittää jatkokysymyksiä ja kertoa hupaisia pikku anekdootteja, saada seuraajat tuntemaan itsensä tärkeiksi ja osallisiksi. Kertokaa, mistä haluatte kuulla lisää!

Susanne Lahden, 45, elämä on muuttunut alisteiseksi hänen somekanavillaan kerrotulle kiiltokuvaelämälle. Koska arki on masentavan tavallista, sitä pitää lavastaa ja tuunata näyttämään paremmalta, kiinnostavalta, klikkejä keräävältä. Koti, Susanne itse, aviomies ja lapset ovat materiaalia, jota voi ja pitää muokata blogien ja Instatilien sisällöksi. Koska lapset ovat kasvaneet isoiksi ja lipsuvat pahasti Susannen kontrollista, on saatava uusi vauva keinolla millä hyvänsä. Mutta miten kertoa ratkaisusta aviomiehelle? Ja milloin?

Susanne saisi kohtauksen. Se ei voi nukkua ilman tulppia ja kapseleita, ja erilaisten voiteiden levittämisestä ja korisevasta joogahengityksestä muodostuvaa iltarituaalia. Sitten se ihmettelee, kun hänen kalunsa ei kovetu kaikkien niiden geelien ja tahnojen huurussa.

Susannen mies Markus on ahdistunut avioliitossaan kontrollifriikin kanssa. Tilannetta ei helpota suhde, joka on jatkunut jo vuosia seksiin käytännöllisesti asennoituvan bisnesohjus-Paulan kanssa. Naiset tuntuvat vaativan aina jotain sellaista, mitä vähäpuheinen mies ei osaa heille antaa. Parempi on paeta paikalta Suomeen mökille, vaikka sää onkin aina surkea.

Sää on tosiaan surkea Tiina Laitila Kälvemarkin romaanissa Seitsemäs kevät. Kesät tuntuvat kadonneen lopullisesti, ja keväät ovat oikukkaita mutta pitkiä. Ilmastonmuutos jyllää eikä ole tuonut mukanaan kuumia kesiä tänne pohjoiseen. Kyseessä on siis johonkin epämääräiseen ja pelottavan todentuntuiseen ja todennäköiseen lähitulevaisuuteen sijoitettu tarina. Tilannetta taustoittaa lukujen väleihin sijoitetut säätä, ilmastoa ja vuodenaikoja käsittelevän esseen palaset. Kuka esseen on kirjoittanut ja miksi, saa romaanin loppupuolella selityksensä. Ennen sitä sen palaset toimivat siltana henkilöiden ja lukujen välillä.

Seitsemäs kevät on muodoltaan episodiromaani. Aikaisemmin novellikokoelman ja romaanin julkaissut Laitila Kälvemark on siis tavallaan yhdistänyt nämä ja tuloksena on nautinnollinen palapeli, katkelmallinen ja aukkoinen tarina, jota lukiessaan saa iloita löytäessään puuttuvia palasia ja henkilöitä yhdistäviä välillä vahvoja, välillä vähän heikompia säikeitä. Tiiviissä romaanissa on, tietysti, seitsemän henkilöä, joista muodostuu löyhä verkosto. Maantieteellisesti liikutaan Tukholmasta Suomeen ja Edinburghista Intiaan.

Kaikilla keskenään hyvin erilaisilla henkilöillä on omat synkät salaisuutensa. Oikeista, tärkeistä asioista puhuminen on vaikeaa, jollei peräti mahdotonta. Salailu ja paljastumisen pelko johtavat usein suuriin ja lopullisiin menetyksiin tai muunlaisiin 

ihmissuhdekatastrofeihin. Käykö henkilöille lopulta hyvin vai huonosti, jää pitkälti lukijan pääteltäväksi ja päätettäväksi. Kukaan ei kuitenkaan jätä lukijaa kylmäksi, vaikka heistä kenestäkään pientä intialaista Sani-poikaa lukuun ottamatta on vaikea pitää.

Tiiviin romaanin teemat ja tarinat kurkottelevat moniin suuntiin. Mitä seurauksia on länsimaisen ihmisen rajattomalla ahneudella? Kuinka yksin voi olla parisuhteessa ja perheessä? Miksi on niin vaikeaa puhua lähimmilleenkään oikeasti tärkeistä asioista?

Luin kirjan lyhyehkön ajan sisällä kahteen kertaan, ensin kesällä ja sitten uudelleen, kun se valittiin yhdeksi Botnia-palkinnon lyhytlistan teoksista. Teos kestää tämän mainiosti, ja kun jo tiesi, miten eri henkilöt liittyvät yhteen, huomasi helpommin siitä kertovat vihjeetkin.

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät
WSOY 2017. 178 s.

Botnia-lyhytlista 2017.

Botnia-palkinto Minna Rytisalon romaanille Lempi

Tänään kello 11 julkistettiin Oulussa ensimmäinen Botnia-kirjallisuuspalkinnon voittaja. 10 000 euron palkinto meni Minna Rytisalolle esikoisromaanista Lempi (Gummerus, 2016). Lämpimät onnittelut voittajalle!

Lisätietoa Oulun kaupungin ja Osuuskauppa Arinan lahjoittamasta ja Oulun kirjailijaseuran myöntämästä Botnia-palkinnosta sekä tämänvuotisesta valitsijaraadista ja ehdokaskirjoista löytyy esimerkiksi tästä blogijutustani ja sen linkkien takaa.

Raadin luonnehdintaa kilpailusta ja vielä perusteluja voittajaromaanista:

"Kilpailun ehdot täyttäviä teoksia oli yli 60, joten tehtävämme oli vaativa. Kovasta urakasta huolimatta lukeminen oli mieluisaa. Oli hienoa nähdä, että Pohjois-Pohjanmaa tuottaa huomattavan monipuolista ja korkeatasoista kirjallisuutta ja että suuri osa kotimaisen nykykirjallisuuden kärkinimistä on sieltä.

Minna Rytisalon Lempi on poikkeuksellisen hallittu ja valmis esikoisromaani. Karu ja koskettava romaani sanoo niukassa paljon ja kauniisti, ei liikaa vaan tarpeeksi. Rytisalo kirjoittaa samaan aikaan herkän hienovireisesti ja vimmaisen väkevästi. Henkilöt ovat aitoja, inhimillisiä ja syviä – ja tunteet silmittömiä, olipa kyse surusta, kateudesta, hämmennyksestä tai halusta. Vaikka sotaa on suomalaisessa kirjallisuudessa käsitelty paljon, Rytisalo onnistuu avaamaan siihen uuden näkökulman.

Päähenkilön kuvaus poissaolon kautta kertoo, kuinka me kaikki koostumme muista ihmisistä ja kuinka muut ovat läsnä silloinkin, kun ovat poissa. Oivaltava rakenne kantaa loppuun asti, tunne pitää otteessaan, eikä lukija romaanin luettuaan ole entisensä."

Lainaan tähän 13.9.2016 Salon Seudun Sanomissa ilmestyneen arvioni Lempistä.

Jatkosodan asemasotavaiheessa Lapin Korvasjärven kylässä Viljami on vielä niin nuori, ettei kelpaa sotaan. Kirkonkylän kauppiaan kaunis ylioppilastytär Lempi katsoo Viljamia pitkään, ja kahden kirjeen jälkeen asia on selvä. Lempistä tulee Pursuojan emäntä.

Kokemattomalle nuorikolle palkataan avuksi piikatyttö Elli. Vaatimaton ja hiljainen Elli rakastuu isäntäänsä, joka ei huomaakaan tätä. Kolmiodraama on valmis. Kun Lempi huomaa olevansa raskaana, saa Viljami kutsun astua palvelukseen.

Minna Rytisalon romaani Lempi on poikkeuksellisen hallittu ja valmis esikoisteos. Rytisalo kirjoittaa samaan aikaan herkän hienovireisesti ja vimmaisen väkevästi. Henkilöt ovat aitoja ja tunteet silmittömiä, on sitten kyse rakkaudesta, mustasukkaisuudesta tai surusta.

Lempi on romaanin arvoituksellinen keskus, joka ei itse pääse lainkaan ääneen. Hänestä ja hänelle puhuvat muut: aviomies Viljami, piika Elli ja viimeiseksi kaksossisar Sisko, saksalaisen morsian. Jokainen on ollut lähellä Lempiä ja avaa hänestä lukijalle uuden puolen. Mutta onko kukaan oikeasti tuntenut Lempin?

Lapin sodan alkaessa koittaa Lempin synnytyksen aika. Seuraavana päivänä hän katoaa. Huhut kertovat, että Lempi nousi saksalaisten auton kyytiin. Viljami murtuu.

”On parempi ajatella niitä hetkiä, kun kaikki maailman lämpö säteili sinusta, hiustesi tunnusta, ja pääskyt syöksähtelivät läheltä nurmea, se tiesi sadetta. Minä olin siinä ja sinä, eikä maailmassa ketään muita.”

Elli ottaa vastasyntyneen Aarren ja pariskunnan kasvattipojan hoiviinsa evakkomatkalle Ruotsiin. Sekasortoisena aikana hän ottaa äidin roolin eikä kaipaa Lempiä, vain Viljamia, jolle hän lähettää lyhyitä palaamaan kehottavia kirjeitä.

 ”Kyllä, minä toivoin kuolemaasi. Rukoilin sitä. Että ota Jumala pois tästä maailmasta tuo kirottu nakku ja kaupunkilaiskekkanokka, sähkövaloon ja radionkuunteluun tottunut kynsienviilaaja.”

Kolmannessa osassa Rytisalo kertoo Siskon tarinan, joka paljastaa samalla uuden puolen Lempin ja Viljamin avioliitosta. Samalla katse kääntyy hetkeksi pois Korvasjärven rannalta ja tarina rönsyää Norjan kautta sodan runtelemaan Hampuriin.

Mutta mitä tapahtui Lempille? Totuus paljastuu vaivihkaa tarinan edetessä Rytisalon ripottelemien vihjeiden turvin. Romaanin loppuratkaisu on pysäyttävän tehokas.

***

Kaiken iloisen tohinan keskellä oli vallan unohtua, että Oulussa syyskuussa tavatessani Minna Rytisalon pyysin häntä signeeraamaan yhden kappaleen Lempi-romaania blogini lukijoiden kesken arvottavaksi. Silloin ei vielä todellakaan ollut tietoa siitä, että Lempi nappaisi Botniankin, mutta ajatus oli, että voittaapa kuka hyvänsä kahdeksasta vaihtoehdosta, arvon Lempin Botnia-palkinnon kunniaksi. 

Tällä kertaa osallistua voi vain täällä blogissa, ei siis Facebook- tai Twitter-osallistumisia. Osallistuminen tapahtuu ilmoittamalla osallistumishalukkuutensa alla kommentissa ja jättämällä yhteystietonsa, esimerkiksi sähköposti- tai blogiosoitteen. Arvon Lempin niiden kommentoijien kesken, jotka ovat osallistuneet sunnuntaina 29.10.2017 klo 18.00 mennessä. Onnea arvontaan!

Signeeratun Lempin voitti Laura Wallberg! Onnea! Lämmin kiitos kaikille osallistujille!

Botnia-kirjallisuuspalkinnon ehdokkat

Tarkkasilmäisimmät blogini seuraajat ovat ehkä huomanneetkin, että olen saanut ilon ja kunnian olla mukana valitsemassa tänä vuonna ensimmäistä kertaa jaettavan Botnia-kirjallisuuspalkinnon ehdokkaita sekä samalla lopullista voittajaa (tai voittajia, säännöt kun sallivat myös palkinnon jakamista kahdelle teokselle). Ehdokkaat julkistettiin lauantaina 23.9.2017 Oulussa. Alle lainaan Oulun kirjailijaseuran tiedotteen aiheesta. Tiedotteen lopussa on linkkejä lisätiedon äärelle. Onnea ehdokkaille! 

Raati luonnehti ehdokkaiksi valittuja teoksia seuraavasti:

 1. Essi Kummu: Hyvästi pojat

Essi Kummun Hyvästi pojat tarkastelee taitavalla, rohkean avoimella ja humoristisella otteella vanhemmuutta, rakastumista ja kirjailijuutta. Teos pohtii, mitä voi, mitä tulisi ja miten pitäisi puhua, koskettaa ja kirjoittaa. Tämä autofiktiota edustava romaani on itsensä julkista riisumista parhaimmillaan.

2. Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät

Tiina Laitila Kälvemarkin episodiromaanissa Seitsemäs kevät kesät tuntuvat kadonneen ilmastonmuutoksen takia lopullisesti. Johonkin epämääräiseen ja pelottavan todennäköiseen lähitulevaisuuteen sijoitettu tarina kerrotaan seitsemän keskenään eri tavoin yhteen liittyvän henkilön näkökulmista. Tuloksena on nautinnollinen palapeli, katkelmallinen ja aukkoinen kertomus, jota lukiessa saa kokea puuttuvien palasten löytämisen iloa.

3. Miki Liukkonen: O

Miki Liukkosen O haastaa lukijansa proosalliseen painiin – ironisesti. Teoksen massava mitta, eksessiivinen paino, lukematon henkilögalleria, lukuisat alaviitteet ja miltei häiriintyneen upottavat yksityiskohdat vieraannuttavat, mutta toisaalta kiehtovat. Liukkosen kerronta tavoittaa jotain olennaista siitä nykivästä elämäntyylistä, jota tätä nykyä elämme. O:ta on luonnehdittu yhdeksi vuosikymmenen tärkeimmistä romaaneista – eikä aivan suotta.

4. Minna Rytisalo: Lempi

Minna Rytisalon Lempi on poikkeuksellisen hallittu ja valmis esikoisromaani. Rytisalo kirjoittaa samaan aikaan herkän hienovireisesti ja vimmaisen väkevästi. Henkilöt ovat aitoja ja tunteet silmittömiä, olipa kyse surusta, kateudesta, hämmennyksestä tai halusta.

5. Kauko Röyhkä: Lapinpoika

Kauko Röyhkän Lapinpoika yllättää: miehisten tuntojen tulkkina tunnettu tekijä kuvaa välähdyksenomaisissa hetkissä myös nuoren naisen sielunmaisemaa. Jotain hyvin viehkoa on myös siinä huolettomuuden kuvauksessa, jolla viestintään, yhteydenpitoon ja tavoitettavuuteen suhtaudutaan kännykättömässä 70-luvun Suomessa. Lapinpoika saattaa kuulua Röyhkän kaunokirjallisen tuotannon parhaimmistoon.

6. Miika Siironen: Mustan lipun alla – Elias Simojoen elämä ja utopia

Teoksessaan Mustan lipun alla Miika Siironen käy kiehtovalla tavalla läpi suomalaisen äärikansallismielisyyden ja fasismin historiaa. Siironen rakentaa kohteestaan moniulotteisen kuvan ja tulkitsee syvällisesti tämän taustavaikuttimia historiasta, kulttuurista ja psykologiasta käsin. Teos kuvaa kiihkottomasti sisällissodan traumatisoiman nuorukaisen kyvyttömyyttä sopeutua rauhanajan demokratiaan. Ääriliikkeet eivät ilmesty tyhjästä vaan nousevat niille suotuisasta historiallisesta maaperästä – nykyäänkin.

7. Pauli Tapio: Varpuset ja aika

Pauli Tapion esikoisrunokokoelma Varpuset ja aika ilahduttaa sekä ilmaisullaan että kokeellisesta kirjallisuudesta ammentavalla rakenteellaan. Teoksen kieli on konkreettista, mutta ei karua; vain aiheet ovat sitä. Tematiikka rinnastaa ylimaallisen maailmantuskan ja yksityisen mielenvaivan. Varpuset ja aika on koskettava, merkittävä runokokoelma.

8. Katariina Vuori & Vesa Ranta: Lottovoittajien pöydässä. Tarinoita köyhyysrajan takaa

Kirjailija Katariina Vuoren ja valokuvataiteilija Vesa Rannan Lottovoittajien pöydässä on tärkeä aikaamme tarkasteleva teos. Kertoessaan suomalaisesta köyhyydestä se on rehellinen ja kattava, mutta ei silti synkistele eikä mässäile. Vaikka teos on synkkä, se on kompositioltaan ilmava ja antaa tilaa myös hengähtää. Se kunnioittaa kohteitaan, mutta ei alista ylistämällä eikä aseta ketään jalustalle. Se vain toteaa, mitä todettava on: tätä kaikkea on olla köyhä hyvinvointivaltiossa nimeltä Suomi.

***

Raadin puheenjohtaja, professori Sanna Karkulehto kertoo, että kovasta luku-urakasta huolimatta tehtävä oli raadille mieluisa. ”Oli hienoa nähdä, että Pohjois-Pohjanmaa tuottaa näin monipuolista ja korkeatasoista kirjallisuutta, vaikka eihän se yllätys ollut.”

Raati valitsi ehdokkaiden joukosta sääntöjen salliman enimmäismäärän eli kahdeksan teosta. ”Valinta ei ollut helppo. Viimeisessä vaiheessa meillä oli yhdeksän nimeä, mutta yksi oli pakko pudottaa pois. Listalle jäi kahdeksan loistavaa kirjaa”, Karkulehto sanoo.

10 000 euron arvoinen Botnia on palkintona poikkeuksellinen: ehdolle voidaan hyväksyä mitä tahansa kirjallisuuden lajia edustava teos. Lisäksi kielirajausta ei ole – riittää että tekijä asuu tai on kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta.

Palkinnon voittaja nimetään 25.10.2017, ja hän esiintyy Helsingin Kirjamessujen Kirjakahvilassa torstaina 26.10. klo 13.30.

Palkintosumman lahjoittavat Oulun kaupunki ja Osuuskauppa Arina. Kilpailun yhteistyökumppaneita ovat Suomalainen kirjakauppa ja Kaleva. Tapahtuman järjestämistä tukevat Oulun Energia, Hätälä, Mainonnan Työmaa ja Bitfactor.

Lisätietoja palkinnosta antaa Oulun kirjailijaseura ry:n puheenjohtaja Antti Leikas, p. 040 5666 862.

Oulun kirjailijaseura on Oulun alueen ammattikirjailijoiden edunvalvonta- ja tukijärjestö. Sen tarkoituksena on edistää Oulun ja Pohjois-Pohjanmaan ammattikirjailijoiden työskentelymahdollisuuksia, rakentaa seudulla toimivien kirjailijoiden yhteisöä sekä ajaa alueen kirjailijoiden etuja.

Lisätietoja Oulun kirjailijaseurasta löytyy täältä.
Botnia-kilpailun säännöt löytyvät puolestaan täältä.

Ehdokaskirjat esitellään myös sanomalehti Kalevan laajassa jutussa.