Elodie Harper: Sudenluola

Luin ensin Jukka M. Heikkilän Rooman valtakunnan gladiatrixeista kertovan romaanin Puumiekka ja jatkoin suoraan Elodie Harperin Sudenluolaan, joka sekin sijoittuu antiikin ajan Rooman valtakuntaan ja kertoo yhden Pompejin huoratalon asukkaista. Ei siis ihme, että tuntuu kuin olisin kahlannut syvällä naisiin kohdistuvassa raa’assa väkivallassa, alistamisessa, nöyryyttämisessä ja esineellistämisessä. Vähän ahdistavaa näin suurina annoksina, myönnetään.

Toimittaja ja uutistuottaja sekä kirjailija Elodie Harper opiskeli Oxfordin yliopistossa antiikin runoutta ja kiinnostui antiikin historiasta. Sudenluola-trilogia on saanut innoituksensa samannimisestä bordellista, joka on kaivettu esiin Pompejin raunioista ällistyttävän hyvin säilyneenä. Sarjan toinen osa Kultaisen oven talo ilmestyy suomeksi marraskuussa 2023 samaan aikaan kuin kolmas osa The Temple of Fortuna alkukielisenä. Kaksi ensimmäistä osaa ovat olleet bestsellereitä, ja sarjan tv-oikeudet on myyty. Luvassa onkin melkoinen televisiosarja!

Sudenluolan keskiössä ovat julman sutenööri Felixin omistaman halvan Sudenluola-bordellin viisi erilaisista taustoista kotoisin olevaa työntekijää tai oikeammin orjaa. Päähenkilö Amara on kotoisin Kreikasta pienehköstä rannikkokaupungista. Hän on lääkäriperheen sivistynyt tytär, joka on onnettomien käänteiden kautta päätynyt orjamarkkinoiden kautta Felixin omaisuudeksi. Nuori Dido, jonka Felix osti samaan aikaan Amaran kanssa, päätyi markkinoille merirosvojen kaapattua hänet mukaansa pohjoisafrikkalaisen kaupungin ryöstön yhteydessä. Amara ja Dido ovat talon uusimmat tulokkaat romaanin alussa.

Kovapintainen ja ammattinsa osaava Victoria on ollut orja koko ikänsä, sillä hänet on löydetty vauvana tunkiolta. Hyväuskoinen ja aavistuksen yksinkertainen Beronice käy välillä toisten hermoille ja joutuu näiden pilkan kohteeksi. Cressa on joukon iäkkäin ja on kohdannut menetyksiä, joista toisilla ei vielä ole kokemusta. Tarinan mittaan talon asukkaiden kokoonpano muuttuu, kun uusia naisia tulee ja jotkut vanhoista poistuvat.

Muhkea romaani kertoo prostituoitujen kammottavan elämän ankeasta arjesta. Työ on vastenmielisintä mitä kuvitella saattaa, ja sitä tehdään jatkuvasti oman terveyden ja hengen kaupalla. Kaupungin hierarkiassa huorat ovat alimmilla jolleivat alimmalla askelmalla eli kaikkien halveksumia hylkiöitä. Ihmisten, erityisesti miesten, mielikuvissa portto nauttii työstään aidosti, koska heidän on ansaitakseen teeskenneltävä olevansa himokkaita. Älykkäimmät ja viisaimmatkaan miehet eivät tunnu tajuavan, millainen prostituoituna työskentelevän orjan asema oikein on.

Naiset (ja myös ilotaloissa työskentelevät pojat) joutuvat sietämään jatkuvia raiskauksia, hyväksikäyttöä ja pahoinpitelyjä päivästä ja yöstä toiseen. Olot ovat muutenkin kaukana mukavista. Rahat riittävät hädin tuskin ruokaan, ja jos orja sattuu saamaan juomarahaa, sen vie isäntä. Silti jokainen yrittää koota säästöjä, sillä kaikki unelmoivat vapaudesta. Orja voi saada vapautensa ostamalla, mutta sellaisten summien kokoaminen on täysin toivotonta.

Amara on siis Sudenluolan päähenkilö, jonka näkökulmasta elämää Pompejissa seurataan. Hän on paitsi kaunis myös älykäs ja määrätietoinen. Toivottomat olosuhteet eivät ole kokonaan pystyneet nujertamaan häntä, vaan hänen sisällään kytee myös viha, mutta se täytyy pitää visusti kurissa ja piilossa. On käytettävä muita keinoja, jos aikoo pelastaa itsensä. Amara tarttuu kaikkiin mahdollisiin oljenkorsiin, ja sattuma tai jumalatar Venus heittääkin hänen eteensä odottamattomia tilaisuuksia. Mutta orjan ja erityisesti naisorjan, joka työskentelee prostituoituna, asema on aina riippuvainen miehistä ja heidän oikuistaan. Mihinkään lupaukseen ei voi luottaa, ja aina on pidettävä mielessä, että aivan kaikki hengestä alkaen voidaan ottaa pois milloin tahansa.

Kuten sanottu, Sudenluola ei ollut mitään kovin miellyttävää luettavaa. Sen ajankuva on rakennettu taiten ja hieman turhankin realistiseksi. Naisten kokema kohtelu saa lukijan tuntemaan voimatonta raivoa, epätoivoa ja inhoa aivan kuten kirjan henkilötkin. Henkilökuvaus toimii, sillä ainakin Amaran ja Didon kohtaloista aidosti kiinnostuu ja sydän nousee väkisinkin kurkkuun kerta toisensa jälkeen heidän vaiheitaan seuratessa. Jatko-osaan tarttuminen lienee väistämätöntä.

Elodie Harper: Sudenluola (The Wolf Den)
Suomentanut Laura Beck.
Bazar 2023. 479 s.
Äänikirjan lukija Anna-Riikka Rajanen.

Ennakkokappale. 

Kun olin jo tämän oman juttuni kirjoittanut valmiiksi, ilmestyi Helsingin Sanomissa koostejuttu kevyestä kesäluettavasta. Siinä Suvi Ahola toteaa, että Sudenluolan mielenkiintoisinta antia on, kun Amara tutustuu luonnontutkija Pliniukseen, joka on oikea historiallinen henkilö. Amara asuu viikon Pliniuksen luona ja saa maistaa huoletonta luksuselämää. "Muuten paksu romaani on aikamoista huttua, jossa riittää kepeää kuvailua antiikin roomalaisten elostelusta", toteaa Ahola.

En varmasti koskaan lakkaa hämmästelemästä, miten eri tavoin eri ihmiset kokevat esimerkiksi kirjat. Olen nimittäin täysin vastakkaista mieltä kuin Ahola, mitä Sudenluolaan tulee. Episodi Pliniuksen luona on epäuskottava ja höttöinen päiväuni. Koko muu kirja on jatkuvaa kauheuksien ja kärsimysten kuvailua. Kärsimys ja kauheudet tosin johtuvat antiikin roomalaisten elostelusta, mutta näkökulma on orjaprostituoitujen. Siitä on höttö kaukana, vaikka ei romaania dokumenttina pitäisikään.

Kjell Westö: Tritonus

Kirjavuoden huipennus on yleensä alkusyksy, sillä elokuun alun ja lokakuun loppupuolen välisenä aikana ilmestynee edelleen suuri osa kotimaisista uutuuksista. Jos kirjavuoteen osuu vielä Kjell Westön uutuusromaanin ilmestyminen, voikin jo puhua erinomaisesta kirjasadosta.

Tällainen erinomainen kirjavuosi on meneillään parhaillaan, sillä noin viikko sitten ilmestyi Westön odotettu uutuus Tritonus. Onnekkaana sain sen tuoreeltaan käsiini ja otin sen oitis luettavaksi ohi yhä pitenevän lukujonon. Lukusuunnitelmia näemmä tehdään täällä vain, jotta niitä ei sitten kuitenkaan toteuttaisi.

Tritonus osoittautuikin kovaksi palaksi. Ihan alkajaisiksi oli nimittäin guugletettava, mitä romaanin otsikko oikein tarkoittaa, koska sana vilahtaa tekstissäkin hetimiten. Wikipedia kertoo seuraavaa:

Tritonus on musiikillinen intervalli, joka on laadultaan ylinouseva kvartti tai sen enharmoninen vastine, vähennetty kvintti. Tritonus on tasavireisessä järjestelmässä kolmen kokosävelaskelen suuruinen (tri + tonus)…

Aivan. Täydellisenä musiikkimaallikkona (kuuntelen kyllä sujuvasti eri lajeja, mutta teoriasta en tiedä mitään) en tullut valaistuksi. Wikipedia-artikkelin toisessa kappaleessa mainitaan kuitenkin mielenkiintoinen yksityiskohta, joka nousee esiin romaanissakin:

Dissonoivan luonteensa vuoksi tritonusta pidettiin keskiajalla paholaisena musiikissa ("diabolus in musica"), ja sen käyttö oli pannassa.

Myös tämä tieto on mielenkiintoinen:

Huomiota herättävän ja "räikeän" luonteensa vuoksi tritonusta käytetään yleisesti myös hälytys- ja varoitussignaaleissa. Esimerkiksi paloautojen ja muiden hälytysajoneuvojen äänimerkissä vuorottelee usein kaksi tritonuksen päässä toisistaan olevaa säveltä.

Näillä eväillä lähdin sukellukselle Tritonuksen maailmaan, ja näin jälkikäteen mietittynä siinä onkin oikeastaan aika hyvä opastus. Romaanissa on massoittain musiikkipuhetta, joka meni monesti yli ymmärrykseni ja sai vähän nolostumaan, koska se paljasti oman musiikkisivistymättömyyteni jokseenkin raa’asti.

Jossain vaiheessa aloin toivoa, että teoksen lopussa olisi jonkinlainen teosluettelo, jonka avulla voisi paikata pahimmat puutteet. Myöhemmin tajusin, että kuunneltavaa ja opiskeltavaa todellakin riittää, ennen kuin voin alkaa puhua vaikkapa Mahlerin tai Sibeliuksen sinfonioista tuttavallisesti pelkkien numeroiden avulla niin, että oikeasti tietäisin, miltä ne kuulostavat ja millainen niiden rakenne tai luonne on.

Paholaisen läsnäolokin teoksen pohjavirrassa tuntuu monin tavoin. Päähenkilöt taistelevat omien demoniensa kanssa, ja sivujuonteina ovat äärioikeistolaisuuden nousu, pakolaiskysymys, terrorismi, ilmastonmuutoksen aiheuttamat epämieluisat ilmiöt elinympäristössä, tyhjenevä maaseutu ja jopa pandemiat. Toinen päähenkilö kapellimestari Thomas Brander on nimennyt hulppean (tai hirveän) talonsakin Casa Tritonukseksi. Eli ei vähä mitään!

Thomas Branderilla on absoluuttinen sävelkorva, ja hän rekisteröi automaattisesti ympäristönsä ääniä, kuten ovikellojen soiton, sävelkulkuina. Hälytysajoneuvojen ääntäkin romaanissa kuullaan niin nykyhetkessä kuin muistoissa. Niistä on Branderilla erittäin ikäviä kokemuksia muutaman vuoden takaa, eivätkä painajaiset ota hellittääkseen.

Tritonuksen päähenkilöt ovat keski-ikäisiä miehiä, joista tulee sattumalta naapureita ja sitä kautta vähitellen myös ystäviä. Kapellimestari Thomas Brander rakennuttaa ökytalon (koska mikään ei tunnu riittävän täyttämään sisäistä tyhjiötä) saaristoon kolmen lossimatkan taakse upealle merenrantatontille. Kansainvälinen ura ja vanhemmilta saatu perintö ovat tuoneet varallisuutta, joka näkyy kauas ja pistää ikävästi joidenkin silmään. Naapuri Reidar Lindellin Villa Maja on huomattavasti vaatimattomampi, mutta niin on miehen urakin lähikaupungin lukion koulukuraattorina.

Kummallekin miehelle musiikki on tärkeä osa elämää. Brander luonnollisesti elää musiikin tekemisestä, mutta Lindellille se on enemmän rakas harrastus. Mies soittaa jo aikoja sitten perustetussa Rainbow-nimisessä harrastebändissä, joka tekee satunnaisia tanssikeikkoja paikallisissa ravintoloissa.

Näiden kahden miehen maailmat tuntuvat olevan mahdollisimman kaukana toisistaan, mutta yhdistäviä tekijöitä on lopulta tarpeeksi, kunhan ennakkoasenteet saadaan karistettua. Vaikeuksitta tämä ystävyys ei kuitenkaan synny, sillä kummallakin osapuolella on taipumusta melkoiseen omien tuntemusten ja vastapuolen sanomisten ja eleiden piilomerkityksien analysointivatulointiin.

Tritonus on hyvin miehinen romaani. Branderilla on takanaan joukko traumaattisia naissuhteita, joista viimeisimmästä hän ei tahdo päästä yli millään. Sitä edellinen on koitumassa hänen uransa tuhoksi. Lindell taas on leski, jonka rakastettu Madde-vaimo on äkillisesti kuollut muutamaa vuotta aiemmin. Lindellin on ollut vaikea päästä yli vaimon kuolemasta, ja hän on nostanut tämän jonkinlaiselle jalustalle, ainakin tyttären mielestä. Uuden suhteen aloittaminen on vaikeaa.

Romaanin miljöö on pieni saaristolaispaikkakunta isomman yliopistokaupungin kupeessa. Mihin se reaalimaailman kartalla sijoittuu, jää auki. Myös ajankohta on epämääräinen, jossakin aivan lähitulevaisuudessa, kun pandemia vielä on hyvin tuoreessa muistissa mutta ei enää paljoa vaikuta ihmisten arkielämään.

Kuten alussa sanoin, Tritonus osoittautui kovaksi palaksi, joka ei suostunut helposti nieltäväksi. Paikoitellen lukeminen tuntui rämpimiseltä, kun miehet vuorollaan pyörittelevät omia pulmiaan mielissään ja kappaleet jatkuvat tautta aukeama aukeaman perään. Juonta on kovin vähänlaisesti, oikeastaan vain sivujuonet varsinaisesti etenevät. Sen sijaan aiheita tuntuu olevan runsaasti, ehkä jopa liiaksi asti. Musiikista minua enemmän ymmärtävälle romaani antanee enemmän, vaikka ei se minuakaan kylmäksi jättänyt. Vähän surumieliseksi pikemminkin.  

Kjell Westö: Tritonus (Tritonus)
Suom. Laura Beck.
Otava 2020. 445 s.

Arvostelukappale.

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat

Välillä on mukavaa tarttua uusiin kirjoihin ihan kylmiltään, ilman sen kummempia ennakkotietoja ja odotuksia. Näin varustautuneena aloin kuunnella Jessica Fellowesin dekkaria Mitfordin murhat, jonka olen haalinut pahan päivän varalle äänikirjahyllyyni (jota nyt kuuntelen urakalla pois). Tiesin kirjasta ennakkoon vain siihen liitetyn mainoslauseen: ”Downton Abbey kohtaa Agatha Christien.”

Mainoslause ei ollut lainkaan huono, sillä olen lukenut lähestulkoon koko Agatha Christien suomennetun tuotannon ainakin kahdesti ja Downton Abbey -sarjasta pidän kovasti. Kirjaa kuunnellessani mietin myös, että mainosnikkari oli totisesti osunut oikeaan luonnehdinnassaan. Kirja on todellakin sekoitus verkkaista christiemäistä arvoitusdekkaria ja 1920-luvun Britannian luokkayhteiskuntatietoista kartanoromantiikkaa.

Vuoden 1920 alussa murhataan sotasairaanhoitaja Florence Nightingale Shore Victorian asemalta lähteneessä junassa. Nuhteettoman ja ansioituneen sairaanhoitajan raaka surma järkyttää koko kansakuntaa, mutta poliisilla ei valitettavasti ole murhaajasta oikeastaan minkäänlaista hajua. Junapoliisissa palveleva konstaapeli Guy Sullivan toivoo voivansa ratkaista rikoksen, koska se saattaisi auttaa häntä etenemään urallaan oikeaksi etsiväksi, jonka tehtäviin ei enää kuuluisi rautatieaseman kukkaistutusten kastelu.

Murha kiihdyttää myös Asthall Manorissa asuvan Redesdalen 2. paronin vanhinta tytärtä Nancy Winsfordia, joka murhan tapahtuma-aikaan on 17-vuotias neito. Winsfordin perheen lapset ovat matkustaneet useita kertoja murhajunalla rannikolle, ja Nancy toivoo kiihkeästi saavansa lisätietoa jännittävästä tapahtumasta. Käy ilmi, että perheen uskollinen lastenhoitaja Laura Blor on ainakin välillisesti tuntenut sairaanhoitaja Shoren. Tämä on hoitanut haavoittuneita Ypresissä, missä myös perheen isä paroni David Freeman-Mitford taisteli.

Nämä kaksi juonilinjaa yhdistää kirjan päähenkilö Louisa Cannon, nuori köyhä lontoolaisnainen. Louisa on kirjan alussa pahemmassa kuin pulassa. Pienen perheen isä on kuollut, ja pyykkäriäiti ja tytär saavat riesakseen isän veljen Stephenin. Mies on suvun mustalammas, joka karttaa rehellistä työntekoa ja käyttää häikäilemättä hyväkseen kaikki tilanteet, joissa voi hyötyä toisten kustannuksella. Velkojat huohottavat pahasti Stephenin niskaan ja hän päättää, että Louisa saa kuitata hänen velkansa.

Viime hetkellä Louisa pääsee kuitenkin livahtamaan setänsä kynsistä ja lähes kirjaimellisesti putoaa junapoliisi Guy Sullivanin syliin. Ystävällisen konstaapelin avulla Louisa pääsee työhaastatteluun Asthall Manoriin, jossa kaivataan kipeästi uutta lastenhoitajaa kuuden lapsen katraalle. Louisa ystävystyy nopeasti avoimen ja reippaan Nancyn kanssa, vaikka saakin aika ajoin muistutuksen omasta asemastaan palveluskunnan jäsenenä.

Paljon sivuja käytetään Louisan ja toisaalla Guyn arjen kuvaamiseen, samaten Louisan ja Nancyn sydämenasioiden setvimiseen. Naiivi ja kokematon Nancy rakastuu korviaan myöten ensimmäiseen mieheen, johon hän sattumalta tutustuu Lontoossa tanssiaisissa. Komea ja sulavakäytöksinen Roland Lucknor on Nancyn silmissä vastustamaton, mutta Louisa ei ole aivan vakuuttunut miehen vaikuttimista.

Tapahtumat etenevät hyvin hitaasti, ja jossain vaiheessa ajattelin, että valmista ei saada kenties koskaan. Konstaapeli Guy Sullivan penkoo murhatapausta niin paljon kuin uskaltaa, mutta kohtaa pahoja vastoinkäymisiä. Nancy ja Louisa tekevät omia pieniä tutkimuksiaan. Kun näitä palasia yhdistellään (tuskastuttavan hi-taas-ti), saadaan asioita tasaisin väliajoin kuitenkin nytkähtämään eteenpäin. Syyllisehdokkaita on lopulta jopa yli tarpeen.

Lopulta käsillä on suuri finaali eli oletetun syyllisen houkutteleminen ansaan Astholl Manorissa pidettävissä juhlissa. Mutta meneekö rikollinen hänelle tarkoitettuun satimeen? Ovatko Louisan ja Guyn päätelmät osuneet oikeaan vai tuhoutuvatko heidän haaveensa sittenkin?

Kirjailijan jälkisanat löivät minut sitten ällikällä, sillä olin pitänyt koko tarinaa silkkana fiktiona. Mutta niin ei siis olekaan, vaan sairaanhoitaja Florence Nightingale Shore, kuuluisan sairaanhoitaja Florence Nightingalen kummitytär, on oikeasti ollut olemassa ja hänet on murhattu juuri romaanissa kuvatulla tavalla. Sen sijaan oikeaa murhaa ei koskaan saatu selvitettyä, mutta kirjassa syyllinen paljastuu ja saa rangaistuksensa.

Tästä tiedosta ällistyneenä hieman guuglailin kotiin päästyäni. Ällistyin vielä monin verroin lisää. Ensinnäkin koko Mitfordin perhe Redesdalen 2. paronista lastenhoitaja Bloriin asti on ollut ihan oikeasti olemassa ja on kaiken lisäksi vielä hyvin tunnettu perhe ainakin Iso-Britanniassa! Lukaisin pintapuolisesti perheestä kertovan Wikipedia-sivun ja totesin, että aiheesta saa helposti useampiakin romaaneja. Niitä onkin tulossa, ja jo ensi kuussa ilmestyy suomeksi sarjan kakkososa Nuori, kaunis ja kuollut. 

Kirjailija Jessica Fellowes on julkaissut useita Downton Abbey -tv-sarjaan liittyviä kirjoja, ja hän on sarjan luojan Julian Fellowesin veljentytär. Tätä ennen en ollut osannut yhdistää Downton Abbey -sarjaa tunnettuun näyttelijään. En myöskään ollut tajunnut, että hän on kirjoittanut romaanin Belgravia, jonka joitakin aikoja sitten kuuntelin. Niin että opin melkoisen määrän asioita tämän äänikirjan parissa!

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat (The Mitford Murders)
Suom. Laura Beck.
Otava 2018. Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn, kesto 12 h 46 min.

Ostettu.

Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström: Zoo! Sydänkohtauksia #nuortenkirjatorstai

Kaj Korkea-ahon ja Ted Forsströmin yhdessä kirjoittama Zoo! Viraalit nerot (Otava 2017) oli viime vuoden Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana ja Tulenkantaja-ehdokkaana tänä vuonna. Vaikka en ole sitä lukenutkaan, tartuin rohkeasti sarjan kakkososaan Zoo! Sydänkohtauksia. Tarina jatkuu suoraan siitä, mihin ensimmäisessä osassa on päästy, mutta mainiosti pääsin tarinan imuun aiempia tapahtumia sen kummemmin tuntematta.

Kyseessä on nykyaikainen kirjeromaani, sillä minäkertoja Atlas kirjoittaa arkensa kommelluksista parhaalle ystävälleen Elliottille, joka on joutunut muuttamaan perheensä mukana maapallon toiselle puolelle Uuteen-Kaledoniaan. Atlaksen vastauksia lukijalle ei näytetä. Atlas rytmittää tekstejään runsailla sarjakuva- ja pilapiirrosmaisilla kuvilla (jotka ovat Pentti Otsamon käsialaa), mikä tekee kirjan taitosta ilmavan ja tuo oman kivan kierteensä sen huumoriin. Kirjan nimen Zoo! Tulee Atlaksen ja Elliottin aikanaan yhdessä piirtämästä kouluaiheisesta sarjakuvasta, jossa muun muassa koulun opettajat ovat olleet mukana erilaisina eläinhahmoina.

Atlas on kahdeksasluokkalainen nörttipoika, joka aiemmassa kirjassa on käynyt kiivaan vaalitaiston saadakseen oppilaskunnan kahdeksasluokkalaisten edustajan paikan. Vaalivoitto tuo kuitenkin mukanaan runsaammin ankaria velvoitteita kuin Atlaksen odottamia loistavia etuja. Sen poika saa katkerasti huomata muun muassa laatiessaan julkisen vetoomuksen paremman kouluruuan puolesta. Oppilaskunnan jäsenenä häneltä vaaditaan tekoja pelkän valittamisen sijaan. Miten selviytyä toiveruokaviikkohaasteesta voittajana, kun vastassa on keittiön julma Gunvor joukkoineen?

Ihan oma sotkunsa ovat Atlaksen naisasiat. Tunnettujen poliitikkojen tavoin Atlas huomaa vallan tuovan tullessaan myös naispuolisten oppilaiden kiinnostuksen. Kuuma Felicia alkaa yllättäen viestitellä Atlaksen kanssa, ja seiskaluokkalainen goottityttö kiertelee kummasti hänen kintereillään. Sarah-Li sen sijaan vaikuttaa edelleen vain tavallista paremmalta kaverilta. Vai miten asian laita lieneekään? Tilanne on lievästi sanoen hämmentävä, eikä kunnon kommelluksilta vältytä.

Korkea-ahon ja Forsströmin kirjallisina kummeina lienevät olleet ainakin Sue Townsendin Hadrianus Mole ja Anders Jacobssonin ja Sören Olssonin Bert. Teemoina ovat esimerkiksi seksuaalinen herääminen, sukupuoli-identiteetti, seurustelun kiemurat, erilaisuuden kokeminen ja kiusaaminen, mutta niitä kaikkia käsitellään lempeänkepeän humoristisesti ja nokkelasti. Koulu on nuoren silmissä enemmän ahdistava pakkolaitos kuin miellyttävä oppimisympäristö, mutta sielläkin selviytyy. Opettajat ovat noloja ja enemmän tai vähemmän kujalla nuorten maailmasta, mutta eivät onneksi ilkeitä ja tai pahansuovia.  

Zoo!-sarjan kohderyhmää ovat yläkouluikäiset lukijat (ja alakoulun ylimpien luokkienkin oppilaat), mutta minäkin viihdyin mainiosti tämän nopealukuisen teoksen parissa. Tosin myönnettäköön, että runsaat parikymmentä vuotta yläkoululaisten kanssa työskentely lienee muokannut huumorintajuani.

Jos vastassani olisi joukko yläkoululaisia (poikia), joiden lukuhalut olisivat reippaasti miinuksella, koettaisin tarjota heille Zoo!-sarjan kirjoja sen jälkeen, kun Jyri Paretskoin K15-kirjat ja Kalle Veirron Ohuet hauskat kirjat on ensin luettu.

Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström: Zoo! Sydänkohtauksia
Suom. Laura Beck. Kuvitus Pentti Otsamo.
Otava 2018. 223 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Jyri Paretskoi: K15 

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 1 ja 2

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen
Magdalena Hai: Kolmas sisar 

Anna-Riikka Sairio: Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista

Salla Simukka: Sytytä valot! - Sammuta valot! 

Essi Ihonen: Ainoa taivas 
Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous
Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina - Novelleja

Tapani Bagge: Polttava rakkaus
Tuija Takala: Lauralle oikea
Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot 
Nemo Rossi: Salainen veljeskunta
Helena Waris: Linnunsitoja ja Vedenkehrääjä

Kaisa Happonen ja Karri Miettinen: Revi se 
Esko-Pekka Tiitinen: Pikkulinnunrata 

Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström: Zoo! Sydänkohtauksia 

Tulossa:

Mervi Heikkilä: Tuulenkala 11.10.2018
L. K. Valmu: Lappilainen - Kuolema kahdeksannella luokalla 18.10.2018
Elina Rouhiainen: Aistienvartija 25.10.2018
Jasu Rinneoja: Autiotalon arvoitus 1.11.2018

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Hiraeth. Se tarkoittaa melkein samaa kuin nostalgia mutta ei aivan.
--- Kaipuuta paikkoihin joita ei ole koskaan ollutkaan.
Paikkoihin joista on vain uneksinut.

Kjell Westön uuden romaanin ilmestyminen on jo pitkään ollut odotettu tapaus suomalaisessa kirjamaailmassa. Rikinkeltainen taivas pääsi heti ilmestyttyään Mitä Suomi lukee -listalle peräti kaksinkertaisesti, sillä sen suomenkielinen versio oli elokuun 2017 myydyin kotimainen kaunokirja ja ruotsinkielinen Den svavelgula himlen on saman listan kymmenennellä sijalla. Harvoin kyseisellä listalla ylipäätään nähdään ruotsinkielisiä teoksia, saati sitten tällaista tuplaosumaa.

Westö on myös sekä lukijoiden että kriitikoiden suosiossa, ja tämänsyksyinen uutuus on saanut jälleen suosiolliset arviot muun muassa Helsingin Sanomissa. Samaan aikaan uutuuskirjan ilmestymisen kanssa edelliseen romaaniin Kangastus 38 perustuva näytelmä sai ensi-iltansa Kansallisteatterissa. Kirjallinen tapaus tarkoittaa Suomessa, että kirjailijaa myös haastatellaan eri medioissa ja tapahtumissa. Näkyvyyttä riittää, ja kirjasta on kerrottu jo vaikka missä ja mitä. Olen hankalan tehtävän äärellä. Onko minulla mitään uutta sanottavaa tästä romaanista, joka kirjailijan mukaan on jatkumoa Helsinki-romaanien sarjassa ja samalla todennäköisesti sen viimeinen osa?

Westön vahvuuksia ovat olleet tarinankerronta, tarkka ja perinpohjainen ajankuvaus, lempeä ja samalla syväluotaava henkilökuvaus sekä nostalginen perustunnelma ajallisesti laajakaarisissa romaaneissa. Kaikki tämä on tallessa myös Rikinkeltaisessa taivaassa, eikä romaania odottaneiden tarvitse pettyä, enkä pettynyt minäkään. Suomenruotsalaisen elämäntavan Helsinki-keskeinen kuvaus imaisee jälleen maailmaansa myös kaltaiseni lukijan, jolla on omassa historiassaan päältä katsoen hyvin niukasti yhtymäkohtia romaanin minäkertojan elämän kanssa. Kosketuspintaa on kuitenkin yllin kyllin, kun hieman pintaa raaputtaa. Nostalgia ja hiraeth puhuttelevat jälleen.

Minäkertoja, joka jää kaiken jälkeen vaille nimeä (harmillisesti, kuten tätä juttua kirjoittaessani huomaan!), tavataan kirjan alussa Lauttasaaressa meren tuntumassa sijaitsevasta rivitaloasunnostaan. Joku on hiippaillut hänen asuntonsa liepeillä pahat mielessään, kuten myöhemmin käy ilmi. Kyseessä on ollut sama mies, joka hieman myöhemmin puukotti minäkertojan, keski-ikäisen kirjailijan entistä parasta ystävää Axel Rabellia hengenvaarallisesti.

Dekkarimaiset tapahtumat sysäävät viimein liikkeelle romaanin, jota mies on koettanut kirjoittaa pian kolmekymmentä vuotta, teoksen, joka kertoo Axelista, tämän sisaresta Stellasta ja kirjailijasta itsestään. On palattava alkuun, viattomiin lapsuuden päiviin 1960- ja 1970-luvuille, aikaan, joka muistoissa näyttäytyy kullanhohtoisena, vaikka siinä tietää aina olleen mustat varjoreunat. Kirjoittaminen on vaikeaa, sillä muistaminen pakottaa katsomaan suoraan itseen, omiin tekoihin ja vaikuttimiin, eivätkä ne ole läheskään aina kaunista nähtävää.

Alemman keskiluokan perheen poika tulee imaistuksi vaikutusvaltaisen Rabellin suvun vaikutuspiiriin kymmenvuotiaana, kun kirjailijan isä vuokraa vaatimattoman torpan meren rannalta läheltä Ramsvikin komeaa huvilaa. Ramsvikissä viettää kesäänsä saman ikäinen poika Axel Rabell pikkusiskonsa Stellan, äitinsä ja toisinaan isänsä vanhempien kanssa. Isä Jacob hoitaa menestyviä liiketoimia ulkomailla eikä näyttäydy huvilalla. Asetelma muistuttaa Evelyn Waugh’n Mennyt maailma -romaania, joka nousi useaan otteeseen mieleeni tarinan edetessä (tästä muuten mainitsee myös Jokken kirjanurkka). Pojat ystävystyvät, mutta eivät ole milloinkaan tasavertaisia. Axelilla on aina yliote, ja kertoja tuntee olevansa riippuvainen Axelin suosiosta. Ramsvikistä muodostuu kertojalle jonkinlainen kultareunainen mennyt maailma, aurinkoisten ja onnellisten kesien onnela, jonne ei enää aikuisena ole pääsyä.

Yliote kertojaan on myös Stellalla, kirjailijan sielunkumppanilla. Pari rakastuu Ramsvikissä teini-ikäisinä, eikä rakkaus suostu kokonaan sammumaan koskaan, vaikka polttava intohimo lopulta taittuukin ystävyydeksi. Stellan hahmossa on jotain kovin tuttua Westön aiempien romaanien naishahmoista: kaunis ja rikas, älykäs ja itsevarma nainen, joka saa miehet rakastumaan itseensä epätoivoisesti. Suvun vanha raha antaa Alexille ja Stellalle varmuutta ja turvaa, vaikka perheellä omat synkät salaisuutensa onkin.

Rikinkeltainen taivas on lähes läkähdyttävän runsas teos. Viidenkymmenen vuoden aikajänne, kaveriporukan ystävyys- ja naiskuviot, perheet, suvut ja sukupolvet, talouselämän ja populaarikulttuurin muutosvirtaukset, kirjailijanuran nousut ja laskut, kirjoittamisen tuskat ja ilot kulkevat läpi hieman apeatunnelmaisen romaanin. Tietty tukkoisuuden vaikutelma tulee pitkistä, paikoin jopa sivun mittaisista kappaleista. Tärkeimpiin käännekohtiin palataan useaan otteeseen ja niitä analysoidaan huolella, jopa vatvonnaksi asti. Lukija ei pääse kovin helpolla, mutta lukukokemus on toki palkitseva jälleen kerran.

Päähenkilö, mieskirjailija, ei ole täysin miellyttävä ihminen. Naissuhteita määrittää aina Stella Rabell. Stellaan hän vertaa kaikkia elämänsä naisia ja Stellan takia muut saavat lopulta jäädä taakse. Mutta Stellan kanssa eläminen on käytännössä mahdotonta. Suhde on vaikea silloinkin, kun se saavuttaa huippukohtansa. Stella on liian itsenäinen ja mies aina jotenkin alakynnessä, ainakin omasta mielestään. Tasatakseen tilit on oltava uskoton, mikä ei tietenkään paranna tilannetta yhtään. Miehestä jää valitettavan itsekeskeinen vaikutelma, ja osuvasti Stella määritteleekin häntä sanalla hutsu. Fyysinen rakkaus on teoksessa vahvasti läsnä. Kehityskaari kulkee pojan heräävästä seksuaalisuudesta kokeiluineen kypsän miehen seestyviin tunnelmiin. Odottamatta rakkaus voikin muuttua platoniseksi ystävyydeksi ja olla silti täysin tyydyttävää.

Rikinkeltainen taivas siis alkaa dekkarimaisissa tunnelmissa. Miehen pihapiirin laidalla hiiviskelee tumma uhkaava hahmo, Alex Rabellin kimppuun hyökätään ja Stellan tytär Sandi katoaa. Muutenkin Rabellin perheen ympärillä kohistaan vuoden 2016 syksyllä. Miten tähän tilanteeseen on päädytty, selviää muistoja läpikäymällä. Muistelemisessa ja menneiden kaivelussa kirjailija onkin elementissään, onhan hän ammatiltaankin historianopettaja.

Rakenteellisena ratkaisuna loppusivuilla mukaan tulevat puukottajan viestin katkelmat vaikuttavat kummallisen ontuvilta. Tekojen motiivikin jää lopulta ohuesti perustelluksi, vaikka Westö vetääkin linjan kevään 1918 teloitusryhmään Ramslandetin pellon laidalla. Mikä saa ihmisen tekemään julmia tekoja? Miten teot vaikuttavat meihin ja jälkipolviin? ”Minä olen tekoni”, toteaa kirjailijan lapsuudenystävä Krister romaanin loppusivuilla.

Juuri käsistä laskettua kirjaa on hieman vaikea asettaa kohdalleen Westön tuotannossa. Lukukokemus oli hieman ristivetoinen, kuten ylle kirjoittamastani toivottavasti käy ilmi. Niin mielelläni kuin sukellankin kirjojen kautta tuntemattomiin nahkoihin, kuten tällä kertaa suunnilleen ikäiseni miehen elämään, olivat jatkuvat nukkumisjärjestelyjen ja toistuvien rakastelukohtausten kuvaukset turhauttavia. Kirjailijan työn raadollinen kuvaus taas kiehtoi, kun samalla koulutyön vain muutamalla maininnalla sivuuttaminen jäi harmittamaan. Myös jännite jäi jollain tapaa vaisuksi. Stellan ja kertoja raastava suhde ei ihan riittänyt kannattelemaan tarinaa, eikä se toki ainoa jännitteinen linja olekaan. Mutta kokonaisuus hajoaa sittenkin liikaa. Tullaanko lopussa liian lähelle nykyhetkeä? Onko Westö sittenkin parhaimmillaan nostalgian ja historian kuvaajana?

”Kaiken minkä muistamme olemme nähneet unessa.”

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas (Den svavelgula himlen, Schildts & Söderströms)
Suom. Laura Beck.
Otava 2017. 459 s.

Kjell Westön uutuusromaani Rikinkeltainen taivas on Turun kirjamessuilla Otavan lukupiirikirjana ensi sunnuntaina 8.10. klo 11.20 – 13.00. Lukupiirit ovat messulipun lunastaneille avoimia tilaisuuksia, jotka kannattaa ehdottomasti hyödyntää. Kirjailija itse on paikalla kertomassa kirjastaan ja osallistumassa keskusteluun, jota vetää paikalle varta vasten kutsuttu lukupiiri tai sen edustajat. Yleisö saa myös mieluusti osallistua keskusteluun ja esittää kysymyksiä. Itse olen paikalla kutsuttuna somelähettiläs-kirjabloggaajana, ja istun yleisön seassa tehtävänäni jakaa tapahtumaa somekanavissani sekä myös mahdollisesti osallistua keskusteluun. Olen tätä varten saanut kirjasta arvostelukappaleen ja julkaisen tämän jutun samaan projektiin liittyen.

Lukupiirissä rauhalliselle keskustelulle on varattu ruhtinaallisesti aikaa verrattuna messuille muuten tyypilliselle kiireelle ja hälinälle. Rikinkeltainen taivas vaikuttaa runsaudessaan oivalliselta lukupiirikirjalta, ja odotan keskustelulta paljon. Suosittelen lämpimästi!

Muutenkin sunnuntaina voi messuilla halutessaan vetää jonkinlaiset Westö-överit, sillä suosittu esiintyjä on nähtävissä ja kuultavissa ainakin:

klo 10.20 – 10.40 Kuisti-lavalla, suomentaja Laura Beck ja Westö keskustelevat
klo 13.20 – 13.40 Agricola-lavalla (messujen päälava)

Toinen Otavan lukupiiri on lauantaina 7.10. klo 13.20 – 14.20 ja silloin käsittelyssä on Rosa Liksomin Everstinna.

Olin somelähettiläs-kirjabloggaajana mukana viime vuonna Enni Mustosen Ruokarouvaa käsittelevässä lukupiirissä.

Turun kirjamessujen ohjelma löytyy täältä. Tapahtumalla on omat Facebook-sivut.

***

Syksyn kirjamessukuume on kovassa nousussa, ja siihen lääkkeeksi tänään sunnuntaina 1.10. järjestän messulippuarvonnat sekä blogini Facebook-sivulla että Twitter-tilillä. 

Jos siis seuraat Kirsin kirjanurkkaa Facebookissa, voit tämän päivän aikana osallistua kahden Turun kirjamessujen päivälippupaketin arvontaan. 

Kirsin kirjanurkan Twitter-seuraajille on arvottavana yksi päivälippu Turun kirjamessuille. 

Arvon kummatkin palkinnot tänään su 1.10.2017 klo 21.00 mennessä osallistuneiden kesken, jotta liput ehtivät postitse voittajille messuihin mennessä. 

Onnea arvontoihin!
Toivottavasti näemme Turussa!

Marisha Pessl: Yönäytös

Dekkariviikko jatkuu vanhan lehtijutun elvytyksellä. Marisha Pesslin järkälemäinen romaani Yönäytös on syöpynyt mieleeni tiheän tunnelmansa ansiosta pidemmäksi aikaa kuin osasin odottaakaan ensivaikutelmani perusteella. Kyseessä ei ole mitenkään tavanomainen dekkari, vaan mennään selvästikin kauhun puolelle. Mutta jännittäviä juonenkäänteitä riittää, ja koska kirja on muhkea, yli seitsemänsataa sivua, jännittää saa parikin iltaa (ja yötä). Oivallista kesäluettavaa siis!

Tässä lehtiarvioni parin vuoden takaa:

Mikä on totta ja mikä elokuvaa? Missä menee reaalimaailman ja harhojen raja? Näillä kysymyksillä leikittelee yhdysvaltalainen menestyskirjailija Marisha Pessl kauhujännitysromaanissaan Yönäytös, jota kansilievetekstissä verrataan tunnelmaltaan Twin Peaks -tv-sarjaan.

Kulttimaineen itselleen luoneen elokuvaohjaaja Stanislas Cordovan huippulahjakas ja kuvankaunis Ashley-tytär on löydetty kuolleena. Onko nuori nainen tehnyt itsemurhan vai onko hänet työnnetty alas hylätyn rakennuksen katolta? Miksi Ashley olisi halunnut kuolla? Mitä hänelle oli tapahtunut perheen syrjäisessä ja suljetussa palatsissa The Peakissa?

Nämä kysymykset haluaisi kiihkeästi ratkaista jokainen newyorkilainen journalisti, mutta ennen kaikkea ne kiehtovat vastustamattomasti Scott McGrathia. Viisi vuotta aiemmin McGrath arveli saaneensa kaikkien aikojen skuupin Cordovan iljettävistä puuhista, mutta huomasikin nopeasti sekä uransa että avioliittonsa tuhoutuneen.

Cordova on pitänyt yllä myyttistä mainettaan paitsi äärimmäisen pelottavien elokuviensa avulla myös pysyttelemällä visusti poissa julkisuudesta. Sama on koskenut tytär Ashleyta. Tästä on löydettävissä vain äärimmäisen harvoja faktoja. Niinpä kuoleman olosuhteiden selvittäminen osoittautuu valtavaksi, turhauttavan hitaaksi sekä hengenvaaralliseksi urakaksi.

Tosielämä ja kauhuelokuva tuntuvat sekoittuvan kaikkialla, missä Cordovan tai Ashleyn nimi mainitaan. Pessl leikittelee myös kerrontateknisesti lomittamalla omaan tekstiinsä tarinaan liittyviä kuvakaappauksia nettisivuista ja muuta näennäisesti fakta-aineistoa. Menetelmä ei ole ainutlaatuinen mutta toimiva yhtä kaikki.

Kun McGrath apureineen alkaa yhä useammin törmätä tutkimuksissaan mustaan magiaan, alkavat järkälemäisen romaanin kierrokset hiljalleen kiihtyä. Todellinen huippukohta on pelottava soluttautuminen itse kauhujen linnaan The Peakiin, jossa McGrathilta apureineen menevät lopullisesti totuus ja mielen harhat sekaisin.

Pessl hämmentää niin McGrathia kuin lukijaakin olan takaa. Jokainen esiin seulottu tiedonmurunen tuntuu oudosti sopivan kaikkiin esiin nouseviin teorioihin. Matto vedetään alta ties kuinka monesti ennen viimein koittavaa loppua, joka on kuin suoraan mestariohjaaja Cordovan elokuvasta.

Marisha Pessl: Yönäytös (Night Film)

Suom. Laura Beck. Otava 2013. 725 s.

Arvostelukappale. Juttu on ilmestynyt Salon Seudun Sanomissa 13.12.2013.

#dekkariviikko 2016

Pistetään nyt poikkeuksellisesti vielä mainoskin: Adlibriksestä näyttää saavan tätä järkälettä kovakantisena versiona huippuedullisesti eli hinta on 7,60 euroa ja Elisa Kirjasta e-kirja lähtee hintaan 10,90 euroa. 

Kaj Korkea-aho: Paha kirja

Oli sitä paitsi marraskuun alku, periodin vaihdos ja tenttikausi, ennätysjonot opiskelijaterveydenhuoltoon, raaka ilma, lumetonta ja ikuisuus kevääseen. Itsetuhoisten askareiden korkeasesonki sillä korkean riskin alueella, jonka nimi oli ironisesti Varsinais-Suomi.

Turku oli vaivalloinen kaupunki rakastettavaksi.

Ihastuin kolme vuotta sitten ikihyviksi Kaj Korkea-ahon kauhuromaaniin Tummempaa tuolla puolen. Helsingin Sanomien Suvi Ahola otti teoksen esille nuorten aikuisten kirjallisuutta käsitelleessä lauantaiesseessään. Ehkä Tummempaa tuolla puolen onkin ainakin jossain määrin YA-kirjallisuutta. Kaikki tuskin pitävät sitä varsinaisena kauhuromaaninakaan. Luokittelu on hankalaa - ja turhaa.

Ilahduin kovasti, kun huomasin Korkea-aholta tulevan tänä syksynä uuden kirjan, ja se päätyi oitis hankintalistalleni. Paha kirja vaikutti jo ennakkotietojen perusteella lupaavalta, enkä voi sanoa ainakaan pettyneeni. Kirjailija on kypsynyt, ja teos on edeltäjäänsä hallitumpi. Myös kauhuelementti on miltei jäänyt pois, ja vain pieni häive siitä on ehkä jäänyt jäljelle…Korkea-aho malttaa myös olla tällä kertaa selittelemättä mitenkään tuota maagista häivähdystä, ja kirjan loppukin on mukavan kutkuttava.

Kuten alkuun laittamistani sitaateista jo käy ilmi, tapahtumapaikkana on Turku ja -aikana lukuhetkeeni sopivasti marraskuu. Päähenkilöitä on kaksi: Åbo Akademin kirjallisuustieteen professori Mickel Backman ja saman yliopiston opiskelija Calle Hollender, jolla ei oikein ole suuntaa sen paremmin elämällään kuin opinnoillaankaan. Miehiä yhdistävä side on Mickelin opiskelija ja Callen paras ystävä Pasi Maars. Kirjallisuudentutkimus, opiskelijaelämä, akateeminen maailma ja kirjalliset piirit ovat kiinnostavaa materiaalia, ja vaikka omista opinnoistani viereisessä yliopistossa on vierähtänyt jo melkoinen tovi, oli mukava sujahtaa tutunoloiseen kirjantuoksuiseen maailmaan. Ja Turkuun. Korkea-aho tekee terävän ironisia huomioita eri ilmiöistä, ja naurahtelin moneen kertaan ääneen kirjaa lukiessani.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun Pasi haluaa itsepintaisesti kirjoittaa esseensä Mickelin seminaarissa Leander Granlundista. Mickel tuntee kylmän hien nousevan selkäänsä, kun hän kuulee tuon nimen. Eikä Pasi suostu luopumaan ideastaan, vaikka Mickel koettaa estellä. Granlundin teoksia ei ehditty julkaista eikä hänen tuotannostaan ole tehty tutkimusta. Ainakaan valmiiksi. Päästäkseen eroon tilanteesta Mickel kertoo koko ryhmälleen Leander Granlundin karmean tarinan, josta on tullut paikallinen legenda Kustavin ja Iniön seuduilla. Tarinaan liittyy onnetonta rakkautta ja epäilyttäviä kuolemantapauksia, ja on alettu myös uskoa, että Granlundin runokokoelma ’Elon murheisesta hämärästä’ saisi aikaan kohtalokasta epäonnea lukijoilleen. Ripaus goottihenkeä on siis mausteena tarinassa.

Calle sotkee pahemman kerran niin parisuhteensa kuin opintonsakin, ja ehtii tuskin olla omien murheittensa ohella huolissaan ystävästään Pasista, joka alkaa nopeasti käyttäytyä yhä oudommin. Granlundin runoista ja gradusta, joka tiettävästi on jossain vaiheessa ollut tekeillä hänen tuotannostaan, on tullut Pasille riivaava pakkomielle. Samaan aikaan Mickelin avioliitto alkaa natista liitoksissaan, kun menneisyyden tapahtumat alkavat nousta ikävällä tavalla pintaan. Vähitellen lukijalle selviävät Mickelin elämän arvoitukset ja Pasi penkoo esille Granlundin tapaukseen liittyviä salaisuuksia.

Oman kierteensä tarinaan tuovat Granlundin hypnoottisen maagiset runot, jotka tuntuvat tosiaankin saavan pahaa jälkeä aikaan lukijoissaan. Uhreja on kertynyt useilta vuosikymmeniltä eikä loppua näy! Kirjallisuus voi tosiaan olla vaarallista.

Korkea-ahon henkilöt ovat kaikki jotenkin reppanoita. Professori Mickel Backman on tyypillinen keskiluokkainen, hieman tärkeilevä ja hienosteleva kuivakka professori. Mutta hänelläkin on hurja menneisyytensä ja taakkanaan painava syyllisyys. Vaimo on suomenruotsalaisissa piireissä jonkin verran arvostettu runoilija, ja avioliitto on kankeahkon oloinen järjestely. Kun salaisuuksia aletaan penkoa, löytyy vaimoltakin yllättäen sellainen pommi, että professori saa nieleskellä pitkään.

Calle Hollender sotkee siis kaiken, ja lukija joutuu hammasta purren seuraamaan, miten nuorukainen ajautuu yhä pahempiin vaikeuksiin omaa saamattomuuttaan. Pasin tilanne on kuitenkin huolestuttavin. Pakkomielle yhdistettynä terävään älyyn ja huumeisiin saattaa olla liikaa. Naiset jäävät kirjassa selvästi sivuosiin, vaikka heillä tapahtumissa onkin oma osuutensa. Kirjan tunnelma on merkillisen synkkä ja aavistus uhasta leijuu jatkuvasti kaiken yllä, mutta kummallisesti Korkea-aho saa nivottua sekaan myös tyylikästä huumoria. Pidin kovasti!

Menneisyys oli öljylähde, katkeruus sirpale piikiveä ja vatvominen raapiva pala terästä.

Kaj Korkea-aho: Paha kirja (Onda boken)

Suom. Laura Beck. Otava 2015. 317 s.

Ostettu.

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

Vaikka lukemattomien kirjojen pinot alkavat olla jo vaarallisen korkeita, en malttanut jättää kirjaston uutuustelineessä seireeninkutsuja huokunutta dekkaria Kuolema ei ole lasten leikkiä lainaamatta. Ihastuin Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjan aloitusosaan Piiraan maku makea, jonka luin alle kaksi kuukautta sitten, enkä pettynyt tähän kakkososaankaan. Kirjat voi mainiosti lukea epäjärjestyksessä ja itsenäisinä teoksina, mutta parhaiten henkilöiden taustoista pääsee kärryille lukemalla sarjan alusta alkaen. Ainakin minä suosittelen tätä menetelmää.

Yksitoistavuotias puoliorpo Flavia on varmasti monen mielestä ärsyttävä näsäviisas ja pikkuvanha ipana, mutta minusta hän on varsin hellyttävä hahmo. Mieleen tuli tämän kakkososan äärellä moneen kertaan, että Flavialla ja Rillit huurussa -sarjan Sheldonilla on paljon samanlaisia ominaisuuksia. Kumpikin on huomattavasti keskivertoa älykkäämpi ja kumpikin tietää sen mainiosti, mikä saa heidät tuntemaan tiettyä ylemmyydentunnetta, jota taas ei vaivauduta juurikaan kätkemään. Sosiaaliset taidot ovat molemmilta jääneet oppimatta. Siksi he ajautuvat välistä kiusallisiin tilanteisiin ja jopa vaaraan. Sheldon on tv-hahmosuosikkejani, miksei siis myös Flavia.

Kuolema ei ole lasten leikkiä alkaa verkkaisemmin kuin sarjan aloitusosa. Ruumis saadaan aikaan vasta kirjan puolenvälin paikkeilla, mutta silloin se rysähtääkin todella yllättäen ja dramaattisesti tarinaan. Henkilöt kuitenkin marssitetaan näyttämölle ripeään tahtiin. Flavia kohtaa kirkkomaan laidalla oudon parivaljakon eli nukketeatteria televisiossa esittävän kuuluisuuden Rupert Porsonin, polion rampauttaman mutta karismaattisen miehen, sekä tämän kauniin avustajattaren Niallan. Kaksikon pakettiauto on epäkunnossa, ja kirkkoherra majoittaa heidät läheisen maatilan niitylle.

Käy ilmi, että maatilaa asuttaa pariskunta, jota on kuusi vuotta aiemmin, heti toisen maailmansodan jälkeen kohdannut tragedia. Heidän viisivuotias poikansa Robin löytyi Gibbettin metsästä hirttäytyneenä tai hirtettynä. Asia on jäänyt aikanaan ratkaisematta, ja pariskunta elelee tilallaan eristäytyneenä ja synkkänä. Kun murha sitten lopulta tapahtuu, tuntuu motiivi olevan aika monella ihmisellä, kuten kuuluukin. Flavia alkaa nopeasti aavistella, että vanha ja uusi murhenäytelmä liittyvät sittenkin yhteen. Todisteiden löytäminen syyllisen nappaamiseksi vain ei olekaan ihan helppoa.

Kiinnostavin hahmo tämänkertaisessa kirjassa on saksalainen sotavanki Dieter, joka työskentelee jostain syystä edelleen Inglebyiden maatilalla ja oli paikalla myös Robinin kuollessa. Anglofiiliksi romantikoksi paljastuvan Dieterin tarina on mainio!

Flavia de Luce -sarja on mukavan leppoisaa ja viihdyttävää luettavaa. Lähes nelisataasivuisen romaanin lukaisi nopeana ja helposti sulavana välipalana muutamassa illassa.

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

(The Weed that Strings the Hangman’s Bag)

Suom. Laura Beck. Bazar 2014. 389 s.

Lainattu kirjastosta.

Flavia de Luce -sarja:

Piiraan maku makea (The Sweetness at the Bottom of the Pie), Bazar 2014

Kuolema ei ole lasten leikkiä (The Weed That Strings the Hangman's Bag), Bazar 2014

A Red Herring without Mustard

I Am Half-Sick of Shadows

Speaking from Among the Bones

The Dead in Their Vaulted Arches