Liisa Näsi: Kovalla kädellä

Kirjailija Liisa Näsi nimittää Kovalla kädellä -teostaan eri yhteyksissä, kuten nettihaastatteluissa ja Facebook-sivullaan, pehmo- ja villasukkadekkariksi. Elisa Kirja kuitenkin luonnehtii sitä vangitsevaksi psykologiseksi jännitysromaaniksi, mitä pidän huomattavasti osuvampana. Ei teos ole cozy crimea vain, jos siinä ei alkusivuilla ole ruumista.

Minna Arasuo on kolmikymppinen akateeminen pätkätyöläinen. Opintoja on tullut suoritettua melkoinen nippu eri aloilta, joten Minnan oma luonnehdinta itsestään kaikkien alojen asiantuntijana ei ole ihan katteeton. Harmi vain, että sellaisella osaamisella ei oikein ole kysyntää työmarkkinoilla. Taloudellinen ahdinko on ajanut Minnan jyväskyläläisen mummonsa omakotitalon yläkertaan vuokralaiseksi.

Työtilaisuuksien toivossa Minna laatii Facebookiin ilmoituksen, jossa hän tarjoaa tutkijapalveluja. Toiveissa olisi jokin sukututkimustoimeksiannon tapainen, mutta ensimmäisenä häneen ottaa yhteyttä paikallinen julkkis eli kansainvälistä arvostusta tiedemaailmassa nauttiva Suvi Ekberg. Nainen haluaa palkata Minnan etsimään teini-ikäisen tyttärensä, joka on ollut kadoksissa jo toista viikkoa. Minna saa siis yksityisetsiväkeikan.

Lähempi keskustelu viimeisen päälle huolitellun ja kovapintaiselta vaikuttavan rouva Ekbergin hulppeassa huvilassa paljastaa, että Ekbergin tytär on sovitusti viettänyt syyslomaviikon luokanopettajaisänsä luona Fuengirolassa mutta ei ole palannut sieltä kotiin. Kyse on siis tarkalleen ottaen lapsikaappauksesta, jos lapsen isä ei ole palauttanut lasta sovitusti. Suvi Ekberg haluaa, että Minna matkustaa Espanjaan tarkkailemaan ex-puolisoa, jonka hän vihjailee mahdollisesti käyttävän pariskunnan tytärtä hyväkseen.

Minnan yksityiselämästä paljastuu myös ikävä kuvio. Hänellä on ollut rakkaus- ja seksisuhde entisen yliopisto-opettajansa ja esihenkilönsä kanssa, mutta miehen luvattua avioeroa ja Minnan kanssa yhteen muuttamista ei ole kuulunut. Kun Minna on katkaissut suhteen, on mies alkanut käyttäytyä ikävästi, jopa uhkaavasti. Sitten Minna alkaa saada salatusta numerosta rankkoja uhkausviestejä. Ilmeisesti Minnan kamppailulajiosaaminenkin tulee vielä hyötykäyttöön!

Tarina käynnistyy ilman sen kummempia pohjustuksia nopeahkosti, mutta kuten yllä olevasta käy ilmi, on ainakin jonkin verran kyseenalaista, onko ylipäätään tapahtunut mitään rikosta. Näsi kuitenkin kiristää taitavasti ruuvia niin, että pian huomasin olevani tarinan koukussa. Arvasin kyllä aika varhaisessa vaiheessa yhden keskeisen juonikuvion pahiksen, mutta sen lisäksi juonessa on vielä uusia kerroksia. Loppua kohden tapahtumat ja toiminta kiihtyvät vauhdilla, ja paljastuu sekin, miksi painetun kirjan kanteen on nostettu kissan kuva. Ruumiskin vielä saadaan ennen viimeistä pistettä!

Näsi on toiminut työnohjaajana ja kouluttajana muun muassa lastensuojelussa, perhetyössä ja kotipalvelussa. Näissä tehtävissä kertynyttä tietoa kotien suljettujen ovien takana tapahtuvista asioista ja perheväkivallan sekä vallankäytön monista muodoista Näsi hyödyntää oivaltavasti Kovalla kädellä -romaanissaan.

Vuonna 2020 ilmestynyt Kovalla kädellä on Näsin toinen kaunokirjallinen teos. Kirjailijan mukaan sen ilmestyminen jäi harmillisesti koronapandemian jalkoihin, mikä varmasti on ihan totta. Julkkarijuhlat, kirjailijakiertueet ja kirjamessut jäivät kokonaan väliin tai ainakin kutistuivat virtuaalitapahtumiksi. Se on todella harmi, sillä Kovalla kädellä on omassa alagenressään oikein hyvä esikoisdekkari. Näsin esikoiskirja on vuonna 2019 ilmestynyt novellikokoelma Eilispäivä ei kuole (Basam Books).

Liisa Näsi: Kovalla kädellä
Basam Books 2020. 320 s.
Äänikirjan lukija Lotta Merenmies, kustantaja Saga Egmont FI.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Inga Koskinen: Sokea veri

 

Lukemattomien kirjojen pinot tuntuvat kohoavan kohti kattoa ja erilaisten projektien lukemisia on rästissä vaikka kuinka. Silti lukuvuoroon saattaa kiilata yllättävä jokeri ja sekoittaa tuosta vain kaikki hyvässä uskossa laaditut suunnitelmat. Viimeksi minulle kävi näin viime maanantaina (31.10.2022), kun paikallislehdessämme (Salon Seudun Sanomat) oli koko sivun juttu sauvolaisesta Inga Koskisesta ja hänen kirjoistaan sekä omasta kustantamostaan.

Jutun mukaan Koskinen on asunut myös Salossa ja hänen kirjojensa tapahtumat sijoittuvat osittain Saloon ja Salon seudulle. Salonseutulainen dekkarikirjailija, josta en ollut kuullut mitään! Tilanne olisi korjattava välittömästi. Jutussa kerrotaan, että Koskinen on julkaissut kaksi asianajaja Brita Myrskystä kertovaa dekkaria Sokea veri (Basam Books 2021) ja Tatuoitu hammas (Books are media 2022) ja että hän parhaillaan kirjoittaa sarjaan kahta jatko-osaa.

Sokean veren on siis julkaissut Basam Books. Lehtijutussa Koskinen kertoo, miten tyrmistynyt hän oli esikoisromaaninsa kansikuvasta, jossa naishahmolla on hänen mielestään vääränlainen mekko. Se on vanhanaikainen eikä tyttömäinen, kuten Koskinen oli tarkoittanut. Kansikuvaa ei enää saanut vaihdetuksi, joten Koskinen muutti sitten kirjan tekstin sopimaan kanteen.

Tapaus kuitenkin suivaannutti kirjailijan niin, että hän ei enää edes tarjonnut Tatuoidun hampaan käsikirjoitusta kustantamoille, vaan perusti oman Books are media -nimisen kustantamon. Kustantamon ideasta ei kerrota sen tarkemmin, mutta ainakin tällä hetkellä sen verkkosivuilla esitellään ainoastaan Inga Koskisen Tatuoitua hammasta.

Koskisen dekkarisarjan päähenkilö on kolmikymppinen asianajaja Brita Myrsky, jolla on jos jonkinlaisia ongelmia. Brita on ainakin Sokeassa veressä minäkertoja, jonka näkökulmasta lähes koko tarina kerrotaan. Lomassa kulkee lapsuuden ja nuoruuden ajasta kertova takauma- tai muisteluosuus, jonka lisäksi on vielä muutamia kohtauksia, joissa näkökulma on Britan miesystävä Nikon tai tämän pomon Maurin. Niko ja Mauri ovat turkulaisia poliiseja.

Noin puoliväliin saakka Sokea veri voisi olla kriittinen työelämäromaani tai kuvaus siitä, miten työelämä ajaa ihmisen loppuun ja miten tämä ei saa terveydenhoidon järjestelmiltä tarvitsemaansa apua. Koskinen kuvaa Britan työarkea, joka vaikuttaa vähintäänkin ahdistavalta. Oikeuslaitos karistaa tässä kuvauksessa todellakin kaiken hohdon ja valitettavasti myös uskottavuuden harteiltaan! Brita huomaa yhä useammin ajattelevansa, miten mitättömistä seikoista on kiinni, miten oikeutta jaetaan. Oikeudenmukaisuus ja tasavertaisuus lain edessä ovat vain pelkkää sanahelinää.

Brita on siis kolmikymppinen, mutta hän tuntuu olevan täysin romuna niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Keskittymisvaikeudet alkavat tehdä hallaa uralle, mutta levätä ei voi, koska palkkaus asianajotoimistossa on provisioperusteista. Elämänhallinta on kadoksissa, ja ainakin bulimia ja alkoholismi näyttävät naista vaivaavan. Lapsuudessa ja nuoruudessa on tapahtunut paljon traumoja aiheuttaneita synkkiä asioita, jotka nousevat pintaan työuupumuksen lamaamassa mielessä. Ei hyvältä näytä!

Ulospäin kyllä näyttää hyvältä. Britalla on hyvä koulutus, hyvä työpaikka, kaunis asunto ja kallis auto, oma hevonen Kemiönsaaressa ystävän maatilalla, kauniita vaatteita ja hienoja ylellisyysesineitä. Komea mieskin on kiinnostunut. Mutta kiiltävä pinta ei pelasta, kun sisällä on kaikki pielessä.

Brita alkaa siis seurustella Nikon kanssa. Niko on ollut Britan isoisän työkaveri, joten he ovat tunteneet toisensa jo kauan, mutta heidän tiensä risteävät nyt uudelleen. Suhde tuntuu todella ambivalentilta. Välillä pari kuhertelee romanttisesti, ja seuraavassa hetkessä Brita saattaa pidäkkeittä sättiä miestä tai mies ottaa etäisyyttä työkiireisiinsä vedoten. Brita toimii muutenkin ainakin minun silmissäni todella epäjohdonmukaisesti ja poukkoilevasti.

Kirjan puolivälin jälkeen Varissuolla tapahtuu keskellä kirkasta päivää murha, jota Niko esimiehineen ryhtyy laihoin tuloksin selvittämään. Lukijalla on omat aavistuksensa tapahtumasta, mutta se sysätään kummallisesti sivuun ja siirrytään jälleen setvimään Britan terveysongelmia. Niissä toisaalta riittääkin setvittävää. Kirja päättyy siten, että jos en tietäisi Britan tarinan jatkuvan, olisin olettanut sen todellakin päättyvän Sokean veren kansien sulkeuduttua.

On myönnettävä, että Sokea veri jätti minut melkoisen hämmentyneeksi. Mitä tämän on tarkoitus olla? Tämä ei siis ole välttämättä ollenkaan huono juttu, rajoja saa ja pitääkin koetella ja ravistella. Mutta en tätä sarjan aloitusosaa nyt oikein dekkariksi laskisi, mutta toisaalta selvää on, että päästäkseen kunnolla perille kirjailijan tarkoituksesta pitäisi lukea koko sarja. Siihen en taida kuitenkaan olla ihan tältä istumalta valmis.

En nimittäin pitänyt yhdestäkään kirjan henkilöstä, en edes Britasta. Hänen käytöksensä on liian omituista minun makuuni, ikävääkin, vaikka toisaalta ymmärrän sen taustalla olevia syitä. Hieman yllätyin omasta kukkahattuisuudestani, kun huomasin kirjassa viljellyn sumeilemattoman kiroilun alkavan ärsyttää. V-sana vilahtaa ja p-sana tärähtää Britalta kovin helposti. Salolaisuus tai turkulaisuuskaan ei oikein kirjasta välity, vaikka miljööt kyllä nimetään huolella. Repliikit on kirjoitettu yleispuhekielellä, jossa ei varsinaista murretta ole mukana.

 

Inga Koskinen: Sokea veri
Basam Books 2021.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Sinikka Koyama: Joka kurjen laulua kuuntelee

 

Sofialla on ollut huono päivä, ja kaiken huipuksi hän nukahtaa bussissa havahtuen vasta pimeällä metsän keskellä sijaitsevalla päätepysäkillä kuljettajan hätistellessä hänet ulos. Puhelimen akku on lopussa ja kengänkorko miltei irti. Missä hän edes on?

Epätoivon ollessa syvimmillään Sofia huomaa ällistyksekseen vähän matkan päässä tienreunassa entisen parhaan ystävänsä Nanan. Mitä ihmettä Nana tekee täällä keskellä ei mitään? Tytöt eivät ole nähneet toisiaan sitten peruskoulun päättymisen, kun he jatkoivat eri lukioihin.

Nana ottaa oitis ystävänsä siipiensä suojiin ja johdattaa tämän metsän siimeksessä lymyävään Villa Ruusuun, upeaan goottitunnelmaa huokuvaan taloon, joka on köynnösten peitossa ja villiintyneen sokkeloisen puutarhan ympäröimä. Nana asuu talossa kissansa ja reippaan monilukuisen ystäväjoukkonsa kanssa. Kaikki toivottavat Sofian lämpimästi mukaan joukkoonsa tuikeailmeistä mutta jäyhänkomeaa Kainia lukuun ottamatta.

Sofia lupaa jäädä vain yhdeksi yöksi, mutta pian hän lakkaa suunnittelemasta kotiin paluuta. Aika soljuu Villa Ruusussa leppeästi, kaikki on ihanaa ja jokaisen asukkaan toiveiden mukaista. Kukaan ei kaipaa puhelintaan tai nettiä, vaan päivät kuluvat ratsastaessa, rannalla pelaillessa, puutarhaa hoitaessa tai maukkaita ruokia maistellessa rattoisien kulttuurikeskustelujen lomassa.

Iltaisin Sofia lukee valkoisiin samettikansiin sidottua salaperäistä päiväkirjaa, jossa japanilainen Mei kertoo elämästään ja kohtaamistaan vastuksista. Orpo tyttö on otettu vastentahtoisesti setänsä talouteen Ayame-tyttären leikkitoveriksi. Kun tytöt alkavat olla naimaiässä, määrää setä Ayamen joka ilta rantamajaan soittamaan kotoa. Ayame kuitenkin punoo ovelan juonen, joka sinetöi sekä hänen että Mein kohtalot.

Kummallisella tavalla Mein kiehtova tarina alkaa kietoutua Sofian omaan elämään.

Joka kurjen laulua kuuntelee on Sinikka Koyaman esikoisteos, jossa kustantamon esittelyn mukaan kohtaavat suomalainen ja japanilainen kulttuuri sekä historia ja nykyhetki. Päähenkilö Sofia on 19-vuotias tuore ylioppilas, ja tarina käsittelee eri suunnilta nuoren naisen oman tien löytymistä erilaisten paineiden ja vastusten keskellä, joten kirja voidaan lukea nuorten aikuisten eli niin sanotun Young Adult -kirjallisuuteen. Sydämenasioita on mukana reiluhko ripaus, mutta kovin kuumiin tai aistillisiin syövereihin ei uppouduta.

Lukija saanee itse päättää, kuinka paljon Joka kurjen laulua kuuntelee -romaanissa on fantasia- tai spefi-aineksia. Alkuun niitä tuntuu olevan kosolti. Itse tulkitsin alkuvaiheissa, että tulossa voisi olla jotain kauhuun viittaavaa yliluonnollisuutta, mutta kuten sanottu, Villa Ruusu alkaa sivu sivulta muistuttaa yhä enemmän nuoren naisen paratiisia. Mitä pidemmälle tarina eteni, sitä vakuuttuneempi olin siitä, että myös Sofian nykyhetki oli fantasiaa.

Sen rinnalla unimaailmaan kytketty Mein tarina veti lopulta huomattavasti paremmin kuin Villa Ruusun ylenpalttinen makeus. Miksi Sofia ei kyseenalaista mitään ympärillään tapahtuvaa? Tähän tulee äkkiarvaamatta vastaus, joka selittää (miltei) kaiken. Loppuosa kirjasta sijoittuu reaalimaailmaan ja ratkoo Sofian ongelmia toinen toisensa perään. Harmillisesti Japaniin sijoittuva osuus myös päättyy tässä kohdassa, eikä sen mukana olo saa kunnollista perustelua.

Teoksessa on siis kolme toisiinsa limittyvää tarinan tasoa: Sofian Villa Ruusussa viettämä aika, Mein muinaiseen Japaniin sijoittuva osuus sekä Sofian tarinan jatko Villa Ruusun jälkeen. Kytkökset näiden välillä jäävät osin arvoituksiksi, ja vähiten muihin liittyy Mein tarina, josta siis itse pidin eniten. Koyama ei selitä liikaa, vaan lukija saa itse tehdä päätelmiä.

Ainakin yksi romaanin teemoista on vaikeuksista selviäminen. Koyama valaa lukijaan uskoa, että kaikesta voidaan selvitä, vaikka välillä tilanne näyttää toivottomalta. Sofian ongelmat ratkeavat siis toinen toisensa perään ja minun makuuni vähän turhankin helposti. Toiveikkuudessa ei ole mitään pahaa, päinvastoin, mutta ehkä vähän enemmän säröä olisi voinut olla.

Musiikilla on oma tärkeä osuutensa niin Sofian kuin Meinkin elämässä. Oli ihan pakko guuglata ja katsoa YouTubesta pari musiikkivideota, joilla soitettiin kotoa. Mielenkiintoista! Japanilainen kulttuuri selvästi kiinnostaa kirjailijaa kovasti ja siitä on kertynyt paljonkin tietoa. Kenties seuraavassa romaanissa Japani on jo varsinainen miljöö? En panisi pahakseni.

Sinikka Koyama: Joka kurjen laulua kuuntelee
Basam Books 2022. 294 s.
Kansi Sinikka Koyama.

Lainattu kirjastosta.

Raija-Liisa Viirret: Toinen avain

Kirsin kirjannurkka täytti kaikessa hiljaisuudessa pari viikkoa sitten kolme vuotta. Enpä osannut silloin vuoden marraskuussa 2010 innoissani kirjablogia perustaessani aavistaakaan, mitä kaikkea se voisi tuoda tullessaan. Näihin vuosiin on mahtunut paljon mielenkiintoista ja mukavaa. Hauskinta on ollut tutustua uusiin ihmisiin. Olen saanut netin kautta ihan oikeita ystäviä niin toisten bloggaajien kuin muiden aktiivisten ihmisten joukosta. Ihan elävässä elämässäkin olen sitten monien kanssa saanut olla tekemisissä. Halit teille kaikille!

Yllättävää on ollut myös huomata, että omat lukutottumukset ovat blogin myötä muuttuneet aika tavalla. Muutos on ollut omasta mielestäni pääasiassa positiivinen. Luen edelleen paljon, mutta kirja- ja genrevalikoima ovat laajentuneet huomattavasti. Vieläkin on erheellistä luulla tietäväni, mitä ns. kirjallisella kentällä Suomessa saati muualla tapahtuu, mutta olen saanut siitä kuitenkin huomattavasti paremman otteen kuin ennen blogia.

Uutuudet painottuvat lukulistallani, mutta niitä luin kyllä ennen blogiakin melkoisesti lehtikirjoitteluharrastukseni ansiosta. Yllättävää on ollut, että monet kirjoittajat ja kirjailijat ovat suoraan ottaneet yhteyttä ja tarjonneet kirjojaan luettavaksi. Se on ollut todella liikuttavaa ja pikkuisen surullistakin, sillä se todistaa jälleen todeksi sen, kuinka vaikeaa Suomessa on tuntemattoman kirjailijan saada kirjalleen näkyvyyttä medioissa ja lukijoita, saati ostajia. Monet tarjoukset olen ottanut mielihyvin vastaan, ja vastapalvelukseksi saamastani kirjalahjasta olen kirjoittanut siitä jutun blogiini.

Vähitellen olen ajautunut tilanteeseen, jossa luettavaa alkaa olla liian kanssa. Kirjoja tulee siis jonkin verran (lue: muutamia) suoraan tekijöiltä ja hieman enemmän pyytämättä tai pyydettynä kustantajilta. Edelleen lainaan aktiivisesti kirjoja kirjastoista ja jonkin verran ostan kaupoista. Aika vaikeaa olisi ollut tätäkään vaikka vain viisi vuotta sitten omalle kohdalle kuvitella joskus sattuvan: olen tilanteessa, jossa joudun sanomaan kirjaansa tarjoaville kirjailijoille: ”Ei kiitos.” Olen koettanut hioa kieltäytymiseni kohteliaaksi ja kannustavaksi. Vaikka juuri minä en ehdikään lukea tarjottua kirjaa tai vaikka se ei juuri minua kiinnostakaan, saattaa jotakuta toista kirjabloggaajaa kiinnostaa. Yrittänyttä ei laiteta, jne. Silti tuntuu kurjalta näin toimia, mutta toisaalta olen ajatellut, että se on kaikille osapuolille parasta.

Minä en kirjoita ja lue päätoimisesti vaan harrastuksena. Harrastus ei saa olla stressin aihe. Sellaiseksi se kuitenkin helposti muodostuu, jos kirjapinot huojuvat jo vaarallisen korkeina ja kärsimättömät kirjailijat odottavat, milloin heidän kirjansa pääsee lukuvuoroon. Kirjailija on saattanut joutua käyttämään postitukseen ynnä muuhun rahaakin saadakseen kirjansa minulle. On siis vähintäänkin kohtuullista, että luen hänen kirjansa ja kirjoitan lukukokemuksestani. Siksi olisi epäreilua luvata arviota, jota ei koskaan kuulukaan.

Avauduin tästä aiheesta nyt tässä julkisesti siksi, että olen ollut aavistelevinani, että jotkut ovat ehkä loukkaantuneetkin, kun heidän kirjansa ei ole minulle kelvannut. Tarkoitus ei ole olla epäkohtelias tai kiittämätön, mutta en toisaalta myöskään pidä maksutonta arvostelupalvelua (sen paremmin kuin maksullistakaan!), enkä halua lukea kirjoja, jotka eivät lähtökohtaisesti minua kiinnosta. Tiedän toki, että tuntemattomaan hyppääminen saattaa tuottaa myös positiivisen yllätyksen. Niinkin on käynyt, myös minulle! Haluaisin kuitenkin säilyttää jotakin viattomasta lähtötilanteesta, joka vielä blogia varovasti mutta innokkaasti aloittelin. Haluan vapaasti valita, mitä luen, milloin ja miten luen. Samoin haluan olla lukemastani mitä mieltä haluan. Aina en tykkää. Silti voin kirjoittaa.

Kaiken tämän johdattelun jälkeen asiaan eli Raija-Liisa Viirretin esikoisromaaniin Toinen avain. Tämän pienoisromaaniksi nykyajan mittapuulla luokiteltavan teoksen sain luettavakseni hauskan mutkan kautta. Tutustuin työnantajani kustantaman koulutuksen yhteydessä vauhdikkaaseen Ninaan, joka taas kertoi, että hänen ystävänsä on julkaissut juuri romaanin. Kiinnostaisiko minua lukea se? Mikäpä ettei, ja niin sitten eräänä päivänä löysin postilaatikostani Toisen avaimen, johon tuskin muuten olisin tullutkaan tarttuneeksi.

Nina varmasti kertoi, miten hän on kirjailijaan tutustunut ja mitkä asiat heitä yhdistävät, mutta en niitä enää muista. Netti kertoo Raija-Liisa Viirretistä kovin niukalti. Kustantaja Basam Booksin esittelyssä kerrotaan, että ”Raija-Liisa Viirret on teologian maisteri ja suorittanut Saksassa myös psykologian maisterin tutkinnon. Hän on toiminut henkilöstöhallinnon konsulttina. Teostaan hän on työstänyt Kriittisessä korkeakoulussa. Toinen avain on hänen esikoisromaaninsa.” Valokuvan perusteella taidamme olla kirjailijan kanssa aika lailla samaa ikäluokkaa.

Toisen avaimen päähenkilö ja minäkertoja, historianopettaja Laura on joutunut liikenneonnettomuuteen ja parantelee nyt asunnossaan loukkaantunutta jalkaansa. Lähes liikuntakyvytön nainen on jonkinlainen vanki asunnossaan, sillä sairaalassa sisko Elina otti Lauran kotiavaimen haltuunsa voidakseen hoitaa tätä ja tämän asioita toipilasaikana. Jostain syystä Laura ei saa kerrottua kenellekään, ei edes siskolleen, että on kadottanut vara-avaimensa. Vaikka hän siis jaksaisikin lähteä ulos, se ei käy päinsä.

Maatessaan asunnossaan Laura muistelee lapsuuttaan. Silloin hänen epämuodostunutta jalkaansa hoidettiin kuukausikaupalla sairaalassa satojen kilometrien päässä kotoa. Ajan tapa oli, että vanhempien ei toivottu vierailevan pitkäaikaista hoitoa vaativien lapsipotilaitten luona. Niinpä viisivuotias Laura kuvitteli, ettei hänellä enää perhettä olekaan. Kun äiti lopulta tuli hakemaan häntä kotiin, näytti nainen täysin tuntemattomalta lapsen silmissä.

Laura saa sairasvuoteelleen myös yllättävän viestin menneisyydestä. Pyhiinvaellusmatkalla Santiago de Compostelaan Laura kohtasi vuosia sitten miehen, Joaquínin. Nopeasti alkanut suhde päättyi lähes yhtä nopeasti, mutta asiat jäivät selvittämättä. Nyt Joaquín on Suomessa ja haluaa tavata Lauran.

Kirjan parissa lukija saa koota tarinan pienistä palasista, jotka vähitellen loksahtelevat paikoilleen. Kiireettömästi etenevä romaani on tosiaan jotenkin unenomainen, kuten jossakin muistaakseni sitä kuvattiin. Kaiken rauhallisuuden ja muisteluiden jälkeen kirjailija onnistuu yllättämään lukijan varsin dramaattisella loppukäänteellä.

Kiitokset Ninalle ja Raija-Liisa Viirretille, että sain tutustua tähän kirjaan! Pidin hiotusta kielestä ja toimivasta rakenteesta. Myös aukkoisuus miellytti. Ihan kaikkea ei tarvitse perin juurin selittää.

Raija-Liisa Viirret: Toinen avain

Basam Books 2013. 190 s.

Lahja kirjailijalta. Kiitos!

P.S. Milloin opin, että kirjailijan kanssa asioidessani tajuan pyytää kirjaan signeerauksen?! 

P.S. 2: Tarkennettakoon nyt vielä, että ihan omaa syytäni olen joutunut pikkuisen ahdistavaankin tilanteeseen. Olen ahnehtinut luettavaa sieltä ja täältä kuvitellen, että ehdin kaiken lukea. En vain ehdi, ja niinpä joudun toteamaan, että on vietävä takaisin kirjastoon pinoittain lukemattomia kirjoja. Onneksi voin ne sieltä lainata joskus uudelleen. Ostettuja kirjoja taas voin säilöä hyllyssäni. On vain opittava olemaan harkitsevampi lupauksien ja omien pyyntöjensä suhteen, tiedän! Lisäksi haluan oikeasti kiittää kaikkia kirjailijoita ja kustantajia, jotka ovat antaneet minulle mahdollisuuden kirjojaan lukea ensimmäisten joukossa! Toivottavasti niin tapahtuu vastaisuudessakin!