Mika Keränen: Oranssi polkupyörä ja Hopeinen aarrearkku

Olen tänä vuonna ehtinyt lukea jo muhkean pinon dekkareita, ja vielä kohtalainen torni odottaa lukemistaan. Siitä perspektiivistä on aika hassua (tai jotain ikävämpääkin), että pitkästä aikaa oikein kunnolla jännitin lastendekkareiden äärellä. Olen nimittäin äänikirjapulassani kuunnellut putkeen kolme lastendekkaria: Mika Keräsen Oranssin polkupyörän ja Hopeisen aarrearkun sekä Astrid Lindgrenin Ryöstetty Rasmus ja mestarietsivän (myös nimellä Mestarietsivä Kalle Blomkvist ja ryöstetty Rasmus). Lindgrenin kirjasta kirjoitan myöhemmin erikseen, mutta sanottakoon, että se oli näistä kolmesta - vähän yllättäen - jännittävin.

Kuluneesti on todettava, että en ollut Mika Keräsestä ennen kuullutkaan. Vuonna 1973 Kiteellä syntynyt Keränen on opiskellut Tartossa ensin puutarha-alaa ja sitten Tarton yliopistossa viron kieltä. Wikipedian mukaan Keränen asuu edelleen Virossa ja opettaa ammatikseen suomen kieltä. Keränen on Virossa arvostettu kirjailija, sillä hänen lastenkirjansa Hopeinen aarrearkku valittiin vuoden 2009 parhaaksi lastenkirjaksi ja hänelle myönnettiin Viron kulttuurirahaston kirjallisuuspalkinto.

Lainasin siis äänikirjapulaani kuunneltavaa kirjaston lastenosastolta, enkä katunut. Haaviini osui Keräsen kirjoista ensin Hopeinen aarrearkku, mutta sitä kuunnellessani päätin jo, että sarjan aloitusosa Oranssi polkupyörä on myös haettava ja kuunneltava mahdollisimman pian. Kuuntelin siis kirjat takaperoisessa järjestyksessä, mutta se ei haitannut.

Oranssi polkupyörä kuten jatko-osa Hopeinen aarrearkkukin sijoittuu Tarttoon ja sen vanhaan puutalokaupunginosaan Soppalinnaan. Päähenkilöinä on viisihenkinen lapsijoukko, joka iältään pyörii 10 ja 12 välillä. Mari ja Reililkka ovat parhaat kaverit, Satu heitä vuotta nuorempi tyttö, Olavi ja Anton ovat veljekset. Unohtaa ei sovi Marin koiraa Mattia. Etsimättä tulee mieleen Enid Blytonin klassikkosarja Viisikko. Oranssin polkupyörän alussa toisensa tuntevat lapset eivät vielä ole ystäviä, mutta kirjan lopussa he muodostavat jo Divari-nimisen salaseuran. Välejä tyttöjen ja poikien kesken selvitellään vielä Hopeisen aarrearkunkin kuluessa, sillä älykäs ja rohkea Mari tuntuisi olevan luonteva johtaja joukolle, mutta Olavin on sitä poikana hieman vaikea niellä.

Uneliaalta vaikuttava Tartto on jännittävämpi paikka kuin arvaisikaan. Ensimmäinen seikkailu käynnistyy, kun belgialaiselta professorilta varastetaan komea oranssi polkupyörä keskellä kirkasta päivää. Lasten naistuttava vaikuttaa ihastuneelta ranskankieliseen professoriin, ja lapset innostuvat auttamaan polkupyörän etsinnässä. Kaupungin poliisit rohkaisevat leikillään paikalle sattuneita Olavia ja Antonia avustamaan virkavaltaa rikoksen selvittämiseksi ja tytöt sisuuntuvat tästä. Tutkimusten edetessä lapset kuitenkin päättävät yhdistää voimansa rikollisliigan nappaamiseksi. Paljastuu nimittäin, että polkupyörävarkaiden toiminta on hyvin organisoitua. Varkaita jahdatessaan lapset joutuvat pariin otteeseen varsin kiperään tilanteeseen, ja niistä kinkkisimpiin lukeutuu ehdottomasti kohtaus, jossa joukko isompia poikia saa Olavin kynsiinsä ja on aikeissa syöttää tälle koiranpaskaa.

Hopeinen aarrearkku on melkein suoraa jatkoa Oranssiin polkupyörään. Kirja alkaa vauhdilla, kun edellisen osan kiusaajat sattuvat kadulla Olavia vastaan. Seuraa kiperä takaa-ajo, joka päättyy vasta Olavin kotiovella, kun isä puuttuu tilanteeseen kovin ottein. Varsinainen juoni käynnistyy, kun Marin isoisä löytää vanhan sodanaikaisen kirjeen, jossa maasta paennut sukulainen paljastaa sisarelleen kätkeneensä omaisuutensa Tarton kasvitieteelliseen puutarhaan. Kirje on avaamaton, eli kukaan ei ole koskaan etsinyt kätkettyä aarretta. Paha vain, että sodanaikaisen erittäin jännitteisen tilanteen takia kirjeessä on vain vihjeitä, joiden avulla arvoitusta voi lähteä ratkomaan. Kasvitieteellisen puutarhan työntekijät eivät suhtaudu myötämielisesti puutarhassa maleksiviin lapsiin, ja erityisesti eräänä yönä puutarhasta käynnistyy jännittävä takaa-ajo. Onko joku muukin kätketyn aarteen jäljillä?

Vauhdikkaiden ja jännittävien juonenkäänteiden ohella Keränen ehtii kirjoissa käsitellä ainakin kiusaamista, Viron vaikeaa historiaa (Neuvosto-ajan ikäviä muistoja kaihtelematta) ja kulttuuria. Hopeisessa aarrearkussa kasvitieteellinen puutarha on keskeisessä osassa, ja mukana on myös muutama suora viittaus Tom Sawyerin seikkailuihin. Kirjallisuudesta ja kielestä on muutenkin puhetta.

Näitä kirjoja automatkoilla kuunnellessani mietin, miksi pidin kirjoista niin paljon, vaikka en ole lainkaan kohderyhmää. Lopultakaan ei taida olla merkitystä sillä, kenelle kirja on kirjoitettu. Tärkeintä on, että se on kirjoitettu hyvin. Jos kirjoittaa jännitystarinan, on oltava oikeasti jännittävä. Tässä Keränen onnistuu. Henkilöt ovat aitoja ja miljöö kiinnostava. Kieli on hyvää. Siinä se resepti.

Mika Keränen: Oranssi polkupyörä (Varastatud oranž jalgratas)  

Suom. Kaisu Lahikainen.  Avain 2011. BTJ:n äänikirja. Lukija Marjorita Huldén. Laajuus 3 cd:tä, kesto 3 h 24 min.

Mika Keränen: Hopeinen aarrearkku (Peidetud hõbedane aardelaegas)

Suom. Kaisu Lahikainen. Avain 2010. BTJ:n äänikirja. Lukija Marjorita Huldén. Laajuus 4 cd:tä, kesto 4 h 37 min.

Lainattu kirjastosta.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Olen aikaisemmin lukenut vain yhden Haruki Murakamin teoksen eli Norwegian Woodin. Teosta suositeltiin Murakamiin tutustumista harkitsevalle, vaikka sitä ei pidetty ihan tyypillisenä Murakamin teoksena. Tosin sen vaikutelman olen saanut, että ei oikeastaan ole olemassakaan mitään tyypillistä Murakamin teosta. Pidin romaanista ja sen tunnelmasta, mutta en mitenkään hullaantunut. Vakaa aikomus on ollut lukea lisääkin tätä kulttikirjailijaa, mutta aie toteutui vasta, kun kirjaston uutuusvalikoimasta löytyi Värittömän miehen vaellusvuodet äänikirjana.

VMV on esitelty ja arvioitu varmasti kymmenissä kirjablogeissa ja merkittävimmissä lehdissäkin. Silti en ennestään tiennyt siitä oikeastaan muuta kuin että jotenkin tarinassa jossain vaiheessa tullaan Suomeen ja Hämeenlinnaan.

Ryhdyin siis kuuntelemaan avoimin mielin, ja viihdyinkin tämän verkkaisen tarinan parissa oikein hyvin. Loppuun päästyäni ja tätä tekstiä suunnitellessani luin, mitä olin Norwegian Woodista kirjoittanut ja hämmästyin teosten periaatteellista samankaltaisuutta. VMV:n päähenkilö Tsukuru Tazaki on 36-vuotias, väritöntä ja tasaista elämää viettävä rakennusinsinööri, jonka erikoisalaa on rautatieasemien suunnittelu. Tsukuru on poikamies, koska sopivaa vaimoehdokasta ei ole osunut kohdalle. Sitten hänelle esitellään Sara, kaksi vuotta vanhempi nainen, johon hän huomaa vähitellen rakastuvansa.

Suhde Saran kanssa ei kuitenkaan etene, koska Tsukurua painaa nuoruudessa tapahtunut traumaattinen kokemus. Lukioaikana Tsukuru kuului viisihenkiseen poikkeuksellisen tiiviiseen kaveriporukkaan, jossa oli hänen lisäkseen kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Neljä muuta jäivät opiskelemaan kotikaupungin yliopistoihin, mutta Tsukuru päätti toteuttaa unelmansa ja lähteä Tokioon opiskelemaan rautatieasemien suunnittelua.

Toisen opiskeluvuoden keväällä entiset ystävät katkaisivat välit Tsukuruun täysin ennalta varoittamatta ja kokonaan. Tsukurun elämältä temmattiin pohja, ja hän masentui vakavasti. Puolen vuoden aikana hän ajatteli vain kuolemaa, laihtui ja muuttui toiseksi ihmiseksi. Vähitellen Tsukuru kuitenkin kokosi elämänsä palaset kokoon. Suureksi avuksi oli uusi ystävä Haida.

Kirjan alkupuolella Tsukuru käy huolellisesti läpi ystäviinsä liittyviä muistoja ja sitä, miten hänet erotettiin raa’asti porukasta sekä toipumisprosessiaan. Sara suostuttelee kutienkin Tsukurun lopultakin selvittämään välinsä nelikon kanssa, koska mennyttä ei voi vain sulkea kannen alle ja olla kuin sitä ei olisi tapahtunutkaan. Tsukurukin vihdoin myöntää tämän ja etsii ystävät käsiinsä kuudentoista vuoden jälkeen. Yksi heistä on muuttanut Suomeen ja Hämeenlinnaan, joten se selittää, miksi kirjassa vieraillaan myös suomalaisessa maisemassa.

Päällisin puolin kirjassa ei siis kovin paljoa tapahdu. Enemmästä ei kuitenkaan ole niin väliäkään, sillä Tsukuru on omalla tavallaan hyvin sympaattinen henkilö, ja ainakin minä aloin ihan oikeasti jännittää, mikä syy lopulta paljastuisi menneisyyden kaltoinkohteluun. Kun syy paljastui, aloin toivoa, että välit ystäviin korjaantuisivat tavalla tai toisella. Entä miten kävisi Tsukurun ja Saran suhteen?

VMV tuntuu hyvin japanilaiselta, hienostuneen vähäeleiseltä romaanilta. Oli myös mukavaa kuunnella, millaiselta kesäinen Helsinki ja Suomi näyttivät Tsukurun silmin (ei hullummalta). Olen kiinnittänyt NW:a lukiessani huomiota seksin ja seksuaalisuuden osuuteen, ja sillä on keskeinen rooli myös Tsukurun elämässä ja tarinassa. Murakamin kuvaamana se ei ole millään tavoin kiusallista, oikeastaan päinvastoin. Japanilaisuutta lienee, että Tsukurun ja Saran ikäeroa korostetaan useaan otteeseen, Sara kun on peräti kaksi vuotta Tsukurua vanhempi. Monet toteavat, että vanhemmat naiset sopivat Tsukurulle. Musiikilla on keskeinen sija tarinassa. Olisi hienoa yhdistää musiikki ja kirja jollakin tavoin, ja mieli tekikin etsiä käsiini tekstissä toistuvia klassisia kappaleita, jotka pelkkinä niminä eivät sanoneet minulle mitään.

Murakamiin monesti yhdistettyä maagista elementtiä ei löydy tästäkään romaanista, joten pitänee vielä jatkaa miehen tuotantoon perehtymistä. Miten olisi, saisiko Murakamin tuotantoa lisää äänikirjamuotoon?

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet (Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no tosh)

Suom. Raisa Porrasmaa. BTJ:n äänikirjan lukija Toni Kamula, kesto 9 h 10 min (9 cd-levyä).

Lainattu kirjastosta.

Roope Lipasti: Perunkirjoitus

Keski-ikäiset veljekset Teemu ja Janne ovat automatkalla Varsinais-Suomesta Imatralle. Kyydissä on kolmaskin kaveri, veljesten isoäidin edesmennyt puoliso, tosin tuhkana uurnassa. Tarkoitus on käydä sirottelemassa pappapuolen tuhkat Puruveteen samalla kun käydään tekemässä perunkirjoitukset. Teemu ja Janne olettavat perivänsä miljoonaomaisuuden kahteen pekkaan, joten mistään turhasta ajelusta ei ole kyse.

Tien päällä matkaan kuitenkin tulee erinäisiä mutkia. Motellin ravintolassa ja myöhemmin huoneissa sattuu selkkaus, jonka seuraukset ovat vähällä olla kohtalokkaat. Tuhkauurnakin tuntuu olevan seikkailevaa mallia. Mutta paljon tärkeämpää on, mitä tapahtuu veljesten välillä ja mitä saadaan edesmenneestä pappapuolesta selville. Kaikki ei ehkä ole sen perunkirjoituksenkaan kannalta niin selvää kuin miehet toivovat.

Isoveli Teemu on kirjan minäkertoja, joka vähitellen kuorii perheen tarinan kerros kerrokselta auki. Samalla kuin vahingossa Teemu tulee paljastaneeksi todellisen luonteensa, vaikka koettaa sen lukijalle esitelläkin parhaassa valossa. Veljesten välit eivät ole parhaat mahdolliset, mutta Teemu on sen lisäksi katkaissut kokonaan välinsä isään vanhempien jo vuosia sitten tapahtuneen eron takia. Äiti on kuollut, ja Teemu tuntee syyllisyyttä siitä, miten itse toimi äidin tehdessä kuolemaa. Mutta varsinainen syyllisyyden meri löytyy perheen varhaisemmasta menneisyydestä, poikien lapsuudesta.

Roope Lipasti kuvaa Perunkirjoituksessa tarkkanäköisesti perheen dynamiikkaa ja erityisesti sisarkateutta, joka ei hevillä karise, vaikka sisaruksilla ikää kertyy. Teemu on erittäin kilpailuhenkinen ja pahin kilpailija on tietysti pikkuveli Janne. Teemu haluaisi olla kaikessa parempi kuin Janne, ja jos hän ei siihen pysty, hän mitätöi veljensä menestyksen. Aikuisiällä sisarkateus saa melkoiset mittasuhteet, kun Teemu huomaa rakastuneensa Jannen vaimoon. Tämän asian veljekset joutuvat matkallaan selvittämään vielä pohjia myöten. Kestääkö veljeys kolmiodraaman?

Kuuntelin Perunkirjoituksen äänikirjana kuten ensimmäisenkin Lipastini eli Rajanaapurin. Ihan yhtä innoissani en tästä uudesta kirjasta ollut kuin olen selvästi ollut Rajanaapurista. On vaikea eritellä, miksen. Kirja on hauska, yllättäviä juonenkäänteitä ja hassuja anekdootteja sisällään pitävä. Toisaalta kirjassa on tarkkoja huomioita ihmisyydestä ja ihmisenä olemisen vaikeudesta. Kieli toimii, eikä tarina junnaa paikallaan. Huumoria on, mutta ei mitään alapään juttuja vaan ihan oikeasti hauskaa läppää.

Mukavasti Perunkirjoitus viihdytti minua toista viikkoa työmatkoilla, mikä sen funktio olikin, kun äänikirjan kirjastosta poimin mukaani. Jälleen kuitenkin ajattelin, että paperisena tai sähkökirjanakaan tätä en välttämättä olisi tullut lukeneeksi.

Lisäksi mietin moneen kertaan kuunnellessani, keitä kaikkia aikamme mieskirjailijoita Lipastin tyyli muistuttaa. Luettelosta tuli aika pitkä. Minusta Lipasti sopii hyvin jatkumolle Petri Tammisesta Raimo Pesoseen, Mikko-Pekka Heikkiseen ja jopa Kari Hotakaiseen ja Jari Tervoon. Humoristinen, hieman äijämäinen tyyli- ja aihevalinta, suomalaisen miehen sielun syövereitä luotaavat teemat ja yllättävähköjä juonenkäänteitä yhdistettynä nokkelaan kielenkäyttöön. Siinä romaanin resepti. Enkä sano tätä nyt negatiivisena arvostelmana, vaan vain totean, että tällainen minulle tuli tällä kertaa kirjasta mieleen.

Roope Lipasti: Perunkirjoitus

Atena 2013. BTJ:n äänikirja.

Lukija Tuomas Tulikorpi. Laajuus 7 cd:tä, kesto 7 h 48 min.          

Lainattu kirjastosta.

Risto Isomäki: Kurganin varjot

Olen Kurganin varjot mukaan lukien lukenut tai oikeammin kuunnellut nyt kaksi Risto Isomäen ekotrilleriä. Jokunen vuosi sitten kuuntelin Sarasvatin hiekkaa, joka oli Finlandia-ehdokkaana 2005. Isomäellä on laaja tuotanto, mutta kaunokirjallisuudella on siinä vain pieni osuus. Toisaalta taas voi sanoa näiden kahden trillerin perusteella, että nekin sisältävät paljon tietoa ja poleemista ainesta. Kummassakin kirjassa jättimäinen ihmisen aiheuttama ekokatastrofi tekee valtaisaa tuhoa.

Sarasvatin hiekkaa ei ollut mitään leppoisaa kuunneltavaa, vaan aiheutti lähinnä ahdistusta ja toivottomuutta. Tosin tuho tulee siinä(kin) niin valtaisalla voimalla ja nopeudella, että loppuaan ei voi eikä ehdi tavallinen ihminen edes kunnolla pelätä. Jännittävä ja kiinnostava kirja silti on, vaikka aika paljon tilaa muistaakseni annettiin erilaisten teorioiden ja tekniikoiden selostamiseen. Valtavia kuvioita inhimillistettiin sankaripariskunnan ihmissuhteiilla ja joutumisella tapahtumien keskipisteeseen.

Hyvin samalla kaavalla mennään Kurganin varjoissa. Aineksia on niin paljon, että lopputulos on melko epäyhtenäinen. En oikein saanut tolkkua, miksi Isomäki haluaa yhdistää Mustanmeren jättimäisen ekokatastrofin Ukrainan arojen arkeologisiin kaivauksiin ja kielitieteellisiin spekulointeihin. Mausteina on vielä ripaus yliluonnollista Irinan enneunien muodossa, robinsonadia, seksiä ja melodraamaa sekä tietysti huimia toimintakohtauksia. Räjähtävän toiminnan sekaan ladellaan tasaisin väliajoin opettavaa luennointia milloin mistäkin aiheesta, ja näistä mielikuvamallit ja kieliteoriat tuntuvat olevan kaikkein irrallisimpia. Lisäksi Isomäki vielä vesittää niiden uskottavuutta loppusanoissaan vetäisemällä hihastaan vanhentuneen näkemyksen suomalaisten alkuperästä eli sen Volgan mutka -teorian, jonka itsekin omaksuin lukioaikanani mutta joka kumottiin tai asetettiin ainakin vahvasti kyseenalaiseksi jo 1980-luvulla opiskelujeni aikaan.

Äänikirjamuodossa nämä luennointijaksot vielä menettelivät, vaikka aiheuttivatkin kieltämättä pieniä keskittymisongelmia, mutta hieman epäilen, olisinko jaksanut lukea kirjaa perinteisessä muodossa loppuun. Hieman empien katselen myös hyllyyn aikoinaan hankittuja romaaneja Herääminen ja Litium 6. Tulenkohan niihin vielä joskus tarttuneeksi?

Kurganin varjot sijoittuu lähitulevaisuuteen, 2030-luvulle. Pääparina ovat tällä kertaa ukrainalaiset arkeologi Alex ja meribiologi Irina. Alex on juuriltaan äidin puolelta suomalainen ja Irina taas on universumin kaunein nainen. Juuri sen enempää ei heidän persoonallisuuksiaan romaanin mittaan syvennetäkään. Joku sanoi Isomäen henkilöitä paperinmakuisiksi, ja tähän on harmillisen helppo yhtyä. Vaikka tapahtumat ovat paikoin hiuksianostattavan jännittäviä, ei silti oikein missään vaiheessa tunne minkäänlaista hätää päähenkilöiden puolesta. Tunneside jää puuttumaan lukijan ja henkilöiden väliltä.

Alex on ryhmineen tekemässä kaivauksia Ukrainan arolla suuren kurganin ympärillä. Muinaisten hautakukkuloiden arvoitus on ratkaisematta, sillä niistä ei ole löytynyt teorioista huolimatta soturipäälliköiden hautoja. Alexilla on kuitenkin ajatus, joka pitää testata. Irina saapuu lomallaan Alexin kaivauksille, mutta joutuu pikaisesti jättämään taas aviomiehensä, kun hänen sijaisensa merentutkimuslaitoksella on tehnyt huolestuttavan havainnon Mustallamerellä. Mitä oikein on tapahtumassa?

Irina lähtee kollegansa Jurin ja Alexin ystävän purjeveneellä merelle ottamaan selvää, miksi tuhansittain delfiinejä kelluu kuolleina pinnalla ja kalastusveneiden pohjat ovat värjäytyneet mustiksi. Onko merenpohjassa meneillään reaktio, jonka on arveltu tapahtuvan aikaisintaan sadan vuoden kuluttua? Miljoonat ihmiset ovat siinä tapauksessa välittömässä hengenvaarassa.

Luonnollisesti pahin tapahtuu, mutta selviytyykö kukaan tai edes Irina ja Alex katastrofista? Entä miten toteutuvat tiedemiesten huolellisesti laatimat ennusteet?

Risto Isomäki: Kurganin varjot

Tammi 2014. BTJ:n äänikirjan lukija Pinja Flink. Laajuus 11 cd:tä, kesto 12 h 9 min.

Lainattu kirjastosta.

Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja suosittelee kirjaa  "ympäristökiinnostuneille, ekoseikkailujen ystäville, katastrofien harrastajille, faktan ja fiktion sekoituksesta nauttiville". Arjalta löytyy myös linkkejä muihin blogiarvioihin.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Runsas, raskassoutuinen, synkkä. Tällaiset adjektiivit nousivat mieleeni kuunnellessani äänikirjaversiota Pasi I. Jääskeläisen vuonna 2013 ilmestyneestä kolmannesta romaanista Sielut kulkevat sateessa.

Olen kirjoittanut innoittuneita esittelyjä Jääskeläisen aiemmista romaaneista Lumikko ja yhdeksän muuta sekä Harjukaupungin salakäytävät, ja olen lukenut Jääskeläisen lukuisten suosikkikirjailijoitteni joukkoon. Odotin kovasti kirjailijan pitkään työstämän kolmannen romaanin ilmestymistä. Se oli yksi kirjasyksyn kohokohdista. Helsingin kirjamessuilla kustantaja Atena järjesti kirjabloggaajille mahdollisuuden päästä kuulemaan kirjailijaa ja tekemään kysymyksiä, ja olin tietysti paikalla. Kirjaa en ollut ehtinyt lukea ennen tuota tilaisuutta, ja sieltä saimme arvostelukappaleet mukaamme. Olin tosin jo ehtinyt ostaa yhden kappaleen itselleni.

Heti junassa kotimatkalla messuilta aloitin kirjaa ja luin ensimmäiset 50 sivua. Mutta sitten tapahtui jotakin. Kirja ei lähtenyt viemään, ja se alkoi paisua mielessäni ylikäymättömäksi möhkäleeksi. Laitoin signeeratun kappaleeni hyllyyn ja toisen kappaleen tungin kirjahyllyn alakaappiin odottamaan parempia aikoja. Pitelin kirjaa käsissäni heinäkuussa, kun vietin paksujen kirjojen teemakuukautta. Siihen 550-sivuinen teos olisi sopinut kokonsa puolesta loistavasti, mutta seireenin kutsua ei kansien välistä kuulunut vieläkään.

Sitten tapahtui se, mikä on tuonut niin monta kirjaa aiemminkin luettujen listalleni: törmäsin teoksen äänikirjaversioon kirjaston äänikirjahyllyllä! Ihan pyytämättä ja yllätyksenä! En ollut tiennyt, että kirjasta oli tehty jo äänikirjakin, joten en ollut osannut ajatella, että voisin kuunnella sen. Empimättä nappasin äänikirjan mukaani ja iskin levyn auton soittimeen.

Kirjan juonen alkutilanne käy hyvin ilmi kustantajan kirjaesittelystä:

”Sairaanhoitaja Judit on kyllästynyt työskentelemään homeisissa sairaaloissa, eikä kohtelias avioliittokaan enää toimi. Elämän rajallisuuteen havahduttuaan hän päättää toteuttaa unelmansa: hankkiutua ensimmäiselle oikealle ulkomaanmatkalle.

Haave joutaa kuitenkin odottaa, kun lapsuudenystävä Martta palkkaa Juditin töihin ylikansalliseen kotisairaanhoitoyritykseen Helsinkiin. Firma vaatii hoitajiltaan ”hiukan tavanomaista enemmän”, ja palkka on sen mukainen. 

Juditin uusi työ ei ole kuitenkaan ihan sitä mitä hän odotti. Juditin on vakoiltava uutta asiakasta, ateisti Leo Moreauta, jolla on firman tarvitsemaa tietoa. Vapaa-ajalla taas pitäisi pelastaa kuolemansairaan kummipojan sielu. Mitä tekee uuden työnantajan salaperäinen Persinger-laite? Ja miksi outo varjo seuraa Juditia pitkin rankkasateiden piiskaamaa Helsinkiä? 

Hurja ja monelle taholle rönsyävä (mutta kuitenkin kirjoittajan näpeissä hyvin pysyvä) tarina kerrotaan Juditin näkökulmasta. Kerrontatekninen, romaanin rakenteeseen ja koko tarinaan keskeisesti vaikuttava seikka on, että aina välillä tekstin lomaan on ujutettu ’sivuhuomautus’, jossa ääneen tuleekin todella perinteinen kaikkitietävä kertoja. Tämä on brechtiläiseen tyyliin toteutettu etäännytys, jossa muistutetaan lukijaa, että hän lukee romaania eli fiktiota. Kertoja analysoi esimerkiksi Juditin mieltä ja perimmäisiä vaikuttimia viiltävään tyyliin ja kertoo lukijalle asioita, joita Judit ei voi tietää.

Vähitellen käy ilmi, että noissa ’sivuhuomautuksissa’ puhuu ’kirjailija’, joka vertaa itseään kaikkivoipaan jumaluuteen. Kyse on jonkinlaisesta metakirjallisuudesta, jossa pohdiskellaan kirjoittamisprosessia. Kirjailija luo mielikuvitusmaailman ja sen henkilöt, toimii jumalana omassa maailmassaan, mutta kuitenkin henkilöt saattavat alkaa toimia tavalla, jota kirjailija ei ole osannut ennakoida.

Kirjallisuudella on merkittävä osansa itse tarinassakin. Maailmankuulu ateisti, ranskalainen Leo Moreau on asettunut asumaan Helsinkiin ja ostanut asunnokseen entisen kirjaston. Suurin osa kirjahyllyistä on edelleen jäljellä kirjoineen, ja taloon toimitetaan viikoittain isoja kirjalaatikoita. Huoneissa tuntuu asuvan salaperäinen Lukija. Tunnettu kauhukirjailija H. P. Lovecraft vilahtelee tarinassa yhä tiiviimpään tahtiin. Viittaukset ovat sekä suoria että epäsuoria. Myös muu maailmankirjallisuus liittyy suoraan tapahtumiin loppuratkaisussa.

Jääskeläinen on kirjoittanut aiemmin maagista realismia, mutta Sielut kulkevat sateessa on mielestäni yhä vähemmän realistinen ja yhä enemmän maaginen. Scifi ja kauhu ovat genrejä, joihin kirjan lähinnä sijoittaisin. Tapahtuma-aika tuntuu olevan jossakin (lähi)tulevaisuudessa, sillä maailma seuraa henkeään pidätellen miehitettyä Mars-lentoa. Jokin tuntuu siinäkin menevän pahaenteisesti pieleen… Miljöönä taas on Helsinki, jossa sataa ennenkuulumattomalla intensiteetillä kuukaudesta toiseen. Sade aiheuttaa taloudellista vahinkoa, mutta se tarjoaa elinmahdollisuudet jollekin vaaralliselle, joka taas tuntuu olevan suorassa yhteydessä Juditin työnantajan hämäriin puuhiin.

Kirja käynnistyy kovin verkkaisesti, koska ulottuvuuksia eli niitä rönsyjä on niin tuhottomasti. Tutustutaan Juditiin, tämän avioliittoon ja perheeseen, lapsuuteen ja ystävyyssuhde Martan kanssakin ruoditaan läpi. Judit muuttaa Helsinkiin ja aloittaa uudessa, kummallisessa työpaikassa. Ajatukset kuitenkin ovat kiinni Maurissa, kuolemansairaassa kahdeksanvuotiaassa kummipojassa, jonka sielu agnostikoksi itsensä määrittelevän kummitädin pitäisi pelastaa. Juditia kiusaa myös omassa vartalossa oleva kummallinen jälki, rintojen alla kiertyvä köynnösmäinen arpi, jota on alkanut kummallisesti kihelmöidä sateiden alettua. Mistä jälki on peräisin?

Työ vie Juditia yhä oudompiin tilanteisiin ja kokemuksiin. Hänet lähetetään hoitamaan maailman johtavan ateistin Moreaun jalassa olevaa outoa haavaumaa. Mies haluaa tutustua Juditiin paremmin ja houkutella esiin naisen sielun jälkiruokien avulla. Moreaun oma ja tämän suvun tarina tulevat mukaan vyyhteen. Samaan aikaan Helsingin kaduilla tapahtuu kummallisia asioita, eivätkä kummallisuudet rajoitu vain Suomeen, vaan yhä oudommaksi ja pelottavammaksi tapahtumat kehkeytyvät, kun siirrytään Keski-Eurooppaan. Huumoria kirjasta on hankala löytää, vaikka tietysti lopussa voi asettua kaikkitietävän kertoja rinnalle vinosti hymyilemään kaikelle. Raskassoutuisuutta lisäävät myös runsaat ranskankieliset sitaatit ja nimet. Vika on toki vastaanottajassa, joka ei ranskaa yhtään hallitse.

Juoni on yllätyksellinen ja huipentuu todelliseen apokalypsiin, ja tavallaan on ymmärrettävää, että kirjailija on halunnut perusteellisesti ja rauhassa pohjustaa tapahtumien taustoja lukijalle ennen kuin pistää isomman vaihteen kunnolla silmään. Tarina tuntuu silti todella käynnistyvän vasta viimeisellä kolmanneksella, joten kärsivällisyyttä lukijalta odotetaan. Vaivannäkö kyllä kannattaa, mutta hieman riskillä tässä pelataan kuitenkin. Jos tämä olisi ollut ensimmäinen kosketukseni Jääskeläisen tuotantoon, en ehkä olisi jaksanut puskea riittävän pitkälle. En ehkä edes kuuntelemalla, vaikka äänikirjana tämä toimikin hyvin.

Pasi I. Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Atena 2013. 550 s. BTJ:n äänikirjassa 16 cd:tä, kesto 20 h 11 min, lukija Pinja Flink.

Kirja ostettu ja saatu arvostelukappaleena, äänkirja lainattu kirjastosta.

Julkaisemme kirjaesittelymme samanaikaisesti Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketuksen kanssa. Kurkatkaa Suketuksenkin ajatukset kirjasta! Suketus on myös koonnut hengästyttävän pitkän listan blogiarviolinkkejä, kiitos siitä!

Seija Vilén: Mangopuun alla

Omaa kirjablogiani aloitellessani vuoden 2010 lopulla ja seuraavan vuoden alussa vierailin ahkerasti muissa löytämissäni kirjablogeissa. Vieläkin koetan toki niin tehdä, mutta uusia blogeja on syntynyt hurjaa vauhtia ja samalla oma aikani tuntuu olevan yhä enemmän kortilla tai ainakin tuhraantuvan johonkin muuhun. Mutta joka tapauksessa tuolloin minulle juuri avautumassa olevassa kirjablogimaailmassa kirjoiteltiin paljon Seija Vilénin esikoisromaanista Mangopuun alla. Kätevästi voin todistaa, että ihan oikeasti runsaasti kirjasta kirjoiteltiin, sillä Vilénin kirjailijablogin sivupalkissa on edelleen linkkilista blogeista, joissa on kyseisestä kirjasta kirjoitettu ja linkkejä on yli kaksikymmentä. Kyseessä ei siis ole tältä osin mutuhutusta.

Jostain syystä kirja ei kuitenkaan herättänyt kiinnostustani ja tulkitsin, että se on kirjoitettu vaikeasti ja että sen käsittelemät asiat eivät olisi mielenkiintoisia. Tästä käsityksestä saan syyttää vain itseäni. Onneksi vahinko kuitenkin nyt korjaantui, kun huomasin Mangopuun alla -kirjan äänikirjaversion kirjastossa. Tuttuun tapaan ajattelin, että kirjamakuni rajoille sijoittuva teos varmasti menisi tässä muodossa ainakin paremman puutteessa.

Ennakko-odotukseni olivat siis aivan pielessä. Kirjahan on mielenkiintoinen kuin mikä, eikä ollenkaan ’vaikea’ tai ’korkealentoinen’. Vilén kirjoittaa kyllä kunnianhimoisesti, ja koska kyseessä on mitä suurimmassa määrin omaelämäkerrallinen romaani, on etäännyttämiskeinoja pitänyt miettiä tarkoin. Minusta siinä on onnistuttu hyvin. Aikatasot vaihtuvat nopeina leikkauksina. Toisaalta minäkertoja kertoo tarinaansa, joka alkaa seitsemäntoistavuotiaan lukiolaistytön liittymisestä Krishna-liikkeeseen. Toisaalta taas sama minäkertoja muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan kronologisemmin etenevän tarinan lomassa. Sekaan liitetään vielä Krishna-liikkeeseen liittyvää mytologiaa ja opinkappaleita. Kuulostaa ehkä sekavalta, mutta ei ole sitä. Kuuntelemallakin pysyin mainiosti mukana kerronnassa.

Ja millainen onkaan kertojan tarina! Tavallisen suomalaisen keskiluokkaisen perheen tytär päättää 18-vuotissyntymäpäivänsä alla karata ja liittyä Krishna-liikkeeseen, jättää lukion kesken ja muuttaa asumaan Helsingissä sijaitsevaan temppeliin. Yhteys entiseen katkeaa. Virallisten oppien mukaan liikkeen jäsenten elämä on tarkoin säädeltyä ja kurinalaista. Ruokavalio on tiukan laktovegaani, puhtaussäännöistä pidetään tarkkaa lukua ja temppelissä osallistutaan sääntöjen mukaisiin palvontamenoihin. Sukupuoliasioissa suositaan selibaattia. Päämääränä on valaistuminen ja sielun rauha.

Vähitellen alkaa kuitenkin toisenlainen todellisuus avautua lukijalle ja kertojallekin. Synti ja sen tekeminen tuntuu vaanivan liikkeen jäseniä mitä arkisimmissa asioissa. Sääntöjen noudattaminen on hankalaa, ja temppelielämän vaatimukset armottomia. Liike on kansainvälinen, ja sen hierarkiassa ylenevät joutuvat viettämään liikkuvaa elämää. Kun kertoja solmii avioliiton intialaisen papin kanssa, hänen juurensa katkaistaan. Alkaa jatkuva muuttaminen Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa.

Naisen asema liikkeessä ei näyttäydy mitenkään ruusuisena. Se muistuttaa pelottavasti monia muita liikkeitä, lahkoja ja kulttuureja, joissa nainen on alistettu, miehen omaisuutta, eikä hänellä ole oikeutta itsenäiseen ajatteluun saati toimintaan. Intiassa tyttöjen kouluttaminen ei ole keskiluokallekaan itsestäänselvyys, eikä lasten koulunkäynti ota onnistuakseen pappisperheen liikkuvassa elämäntavassa. Lisäksi liikkeen toimintaan osallistuvien jäsenten toimeentulo tulee kokonaan liikkeeltä. Riippuvuussuhde on tiukka.

Vilén vietti itse liikkeessä seitsemäntoista vuotta, ja suurin piirtein saman verran kulunee romaanin minäkertojalla. Murtautuminen ulos alkaa vähitellen. Älykäs nainen alkaa janota jotain muutakin kuin vain temppelipalvelusta ja kodinhoitoa. Aviomies ei hyväksy vaimon yrityksiä älyllisempiin tehtäviin pääsystä, vaan osoittautuu jopa väkivaltaiseksi tyranniksi. Monet avioelämän käänteet kuvataan kirjassa hienovaraisesti, ja lukija tai kuuntelija joutuu itse vetämään johtopäätöksiä. Liike on myös hyvin suljettu. Ulkopuolisten tapoihin suhtaudutaan vihamielisen halveksuvasti. Esimerkiksi lihaa syövien naapureiden kanssa ei haluta olla missään tekemisissä, koska tapa on iljettävä. Tämä johtaa eristymiseen, joka ahdistaa minäkertojaa vähitellen yhä enemmän. Väistämätön ratkaisu on edessä.

Tiukasti ohjaillusta ja liikkeen kaikin tavoin hallitsemasta elämästä luopuminen ei ole helppoa, ja vapaus on paitsi huumaavan ihanaa myös pelottavaa. Onneksi voi palata Suomeen, jossa on sukulaisia ja ystäviä sekä yhteiskunta, joka tukee apua tarvitsevia. Lapset pääsevät kouluun ja kertoja itse aloittaa uudelleen kesken jääneet opintonsa. Sairaanhoitajaksi kouluttautuminen tuntuu uudestisyntymiseltä. On oma ammatti ja omaa rahaa! Myös oma seksuaalinen identiteetti tuntuu vähitellen avautuvan. Ihana oli esimerkiksi kuvaus siitä, kuinka minäkertoja käy ensimmäisiä kertoja kirjastossa yli kymmenen vuoden jälkeen ja ahmii pinoittain romaaneja. Uusi maailma tuntuu avautuvan rytisten, kun on vuosia lukenut vain liikkeen sallimia hengellisiä teoksia.

Mangopuun alla tarjosi minulle mukavan kaunokirjallisen elämyksen, mutta ennen kaikkea se oli hyvin opettava ja avartava lukukokemus. Krishna-liike ja sen kaltaiset uskonnolliset tai hengelliset liikkeet ja tiiviit yhteisöt ovat kiehtovia. On kiinnostavaa koettaa pohtia, miksi ihmiset viehättyvät tämänkaltaisista, tiukkoja käyttäytymissääntöjä ja hierarkkisia rakenteita suosivista opeista. Mistä johtuu, että taustaltaan hyvinkin erilaiset aatteet toteuttavat niin samankaltaisia oppeja arjessaan? Tarkoitan tällä esimerkiksi naisten järjestelmällistä alistamista tai seksuaalisuuden säätelyä. Miksi naisen pitää kantaa niin usein vastuu miesten sielun puhtaudesta?

Vilén kirjoittaa liikkeestä ja sen elämästä suoraan ja kaunistelematta mutta samalla kauhistelematta. Pidän myös hänen tavastaan kohdella lempeästi päähenkilöään. Hän koettaa avata lukijalle sitä, miksi kertoja lähti liikkeeseen mukaan, mitä se hänelle antoi ja miksi siitä oli aikanaan luovuttava. Avioliiton kariutuminenkin kuvataan kirjassa taitavasti, syitä etsien mutta liikoja syyttelemättä tai syyllistämättä. Kirja on kirjoitettu niin, että sen voinevat Vilénin lapset ja muutkin läheiset lukea mutta silti niin, että se on täysin ulkopuoliselle mielenkiintoinen lukukokemus. Näin ainakin olettaisin. Pitääpä laittaa Pohjan akkakin lukulistalle.

Seija Vilén: Mangopuun alla

Avain 2010. BTJ:n äänikirja. Lukija Leena Pöysti. Laajuus 7 cd:tä, kesto 8 h 19 min.

Lainattu kirjastosta.

P.S: Suuri synttäriarvonta on edelleen menossa. Muista osallistua viimeistään su 23.11.14 klo 12.

Katja Kettu: Hitsaaja

Tutustuin Katja Ketun tuotantoon lukemalla ja sitten kuuntelemalla Kätilön. Vaikutuin. Kettu kirjoittaa kuin riivattu. Teksti lumoaa, hengästyttää ja houkuttaa mukaansa. Lukija tuntee olevansa kuin noiduttu ravistelevan kielen ja taidokkaan juonen kynsissä. On turha pyristellä irti, sillä Ketun teksti menee luihin ja ytimiin, veriin. Piippuhylly-novellikokoelmassa on samoja aineksia, mutta se vaikutti kuitenkin Kätilön jälkilöylyiltä, jonkinlaiselta välityöltä.

Vasta nyt tulin tarttuneeksi Ketun aiempaan tuotantoon. Kirjaston äänikirjahyllyyn oli ilmestynyt Hitsaaja, ja sehän lähti samoin tein kuunteluun. Vuonna 2008 julkaistun romaanin kuuntelu sattuikin sopivaan ajankohtaan, vaikka en sitä äänikirjaa lainatessani vielä tiennyt. En nimittäin tiennytkään, että Hitsaajassa olennainen osa juonenkäänteissä on Estonian uppoamisella, ja tuosta katastrofistahan tuli juuri kuluneeksi kaksikymmentä vuotta. Kettu on perehtynyt aiheeseen kunnioitettavan perinpohjaisesti.

Tapahtumat alkavat aamuyöllä 28.9.1994, kun tieto onnettomuudesta alkaa saavuttaa suomalaiset eri puolilla maata. Minäkertojia tarinassa on useita. Niila Kamsu on telakalla hitsaajana ja naimisissa Kaisun kanssa. Kaisulla ei ole paljoa tietoa Niilan menneisyydestä sen paremmin Lapissa kuin Saksan telakallakaan. Tieto Estonian uppoamisesta suistaa kummankin aviopuolison elämän raiteiltaan, mutta keskenään he eivät saa asiasta puhuttua. Nopeasti tilanne lähtee ajautumaan kohti uutta katastrofia.

Pohjoisessa Mirka kaipaa kaksosveljeään, joka on ollut tietymättömissä kuukausia. Veli on lapsena pudonnut järveen ja saanut suuhunsa suolavettä, mikä tietää kuolemaa merellä. Kun tieto Estoniasta tulee, Mirka vakuuttuu veljensä kohtalosta mutta alkaa vaatia Rovaniemen poliisilta tietoja varmistukseksi. Yksi kertojanääni onkin juuri poliisin, jolla on oma näkemyksensä Mirkan perheen vaiheista. Ei tule yllätyksenä, että Mirkan ja Niilan tarinat risteävät kohtalokkaalla tavalla niin menneisyydessä kuin vuoden 1994 syksylläkin.

Hitsaajassa ovat tunnistettavissa jo kaikki Kätilöstä tutut ainekset: monta kertojanääntä, arvoituksellisista palasista koostuva ja vähitellen hahmottuva juoni, yhteen kietoutuvat merkilliset kohtalon oikukkaat kuviot (kaikki liittyy kaikkeen), raadollinen ihmiskuvaus ja pohjoisen ihmisten yhteydessä käytetty ilmaisuvoimainen, omaperäisen väkevä kieli. Tarina on jännittävä, pelottavakin. Syy ja syyllinenkin Estonian keulaportin pettämiseen taitaa selvitä. Seuraukset ovat monin tavoin tuhoisat, ainakin yksilötasolla. Mikä on totta, mikä fiktiota, jää myös kutkuttavasti auki, aivan kuten seuraavassa romaanissa eli Kätilössäkin.

Minut Hitsaaja vei mennessään ja ihmettelen, että se on jäänyt kovin vähälle huomiolle. Toisaalta eipä Kätilökään oikein tunnu Runeberg-palkinnosta huolimatta kriitikoille kelvanneen. Sitä ei kelpuutettu Finlandia-ehdokkaaksi, eikä se ollut mukana Helsingin Sanomien 2000-luvun parhaitten romaanien kriitikkolistallakaan. Lukijat ovat onneksi sen ottaneet omakseen. Kovasti jo odottelen Ketun seuraavaa kirjaa, vaikka lukematta on vielä Surujenkerääjäkin.

Katja Kettu: Hitsaaja

WSOY 2008. BTJ:n äänikirja. Lukija Kirsti Valve. Laajuus 8 cd:tä, kesto 9 h 48 min. 

Lainattu kirjastosta.

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu

Kirjailija Salla Simukka kiitänee tälläkin hetkellä ympäri Eurooppaa markkinoimassa Lumikki-trilogian käännöksiä. Suomi ja suomalainen nuorten aikuisten kirjallisuus on saanut Simukasta sellaisen myyntivaltin ja keulakuvan, että alta pois. Todella upeaa!

Keski-ikäinen lukija ei ole varsinaista kohderyhmää, mutta silti viihdyin oivallisesti sarjan aloitusosan Punainen kuin veri parissa. Toimintatrilleri satu- ja erotiikkamaustein vaikutti tuoreelta ja raikkaalta idealta. Kakkososa Valkea kuin lumi hieman hyydytti innostustani, koska siitä paistaa mielestäni aika selvästi väliosamaisuus. Toimintaa kyllä on, mutta varsinaisia ratkaisuja pitää pantata kolmososaa varten.

Innostukseni laantui jopa siinä määrin, että en rynnännyt kirjakauppaan tai kirjastoon heti kolmannen osan Musta kuin eebenpuu ilmestyttyä. En ollut lainkaan varma, luenko sitä ollenkaan, vaikka trilogian loppuun lukeminen tietysti sopisi perfektionismiin taipuvalle luonteelleni… Mutta sitten kävi taas kuten niin monesti aiemminkin: huomasin uutuuden äänikirjaversion kirjaston hyllyssä. Eipä muuta kuin kirja kuunteluun. Lukeminen sujuikin sitten kuin itsestään.

Lumikki on palannut takaisin Tampereelle ja ilmaisutaidon lukioon. Kirjassa eletään vuoden pimeimpiä päiviä joulukuun alkupuolella. Pimeää ja synkkää tuntuu olevan myös Lumikin elämä. Valoa tuo kuitenkin Lumikin elämään astellut poikaystävä Sampsa. Poika ja hänen mutkaton perheensä edustavat kaikkea sitä, mistä Lumikki tuntee omassa elämässään jääneensä paitsi. Sampsassa on vain yksi puute. Hän ei ole Liekki. Liekki ei jätä Lumikkia rauhaan.

Koulussa Sampsa on saanut Lumikin houkuteltua mukaan näytelmäprojektiin, jossa opiskelijat laittavat uuteen uskoon Grimmin sadun Lumikki. Tästä osuudesta pidin, sillä versiossa sadun Lumikki on toimija, ei uhri. Myös satuteema saadaan jälleen mukaan sarjaan hauskan oivalluksen kautta. Lumikki on näytelmän pääosassa, mutta alkaa tuntea yhä kasvavaa ahdistusta roolistaan.

Ahdistus saa aivan uusia kierroksia, kun Lumikki alkaa saada todella uhkaavia tekstiviestejä. Hänen kintereillään on stalkkeri, joka ei epäröi käyttää äärimmäisiä keinoja uhrinsa kiduttamisessa. Tavoitteena tuntuu olevan Lumikin hidas tappaminen. Lumikki ei luonnollisesti voi kertoa kenellekään uhkaajasta, eikä hän lopulta enää tiedä, kehen voisi luottaa. Tyyppi tuntuu tietävän hänestä enemmän kuin hän itse ja näkevän hänet missä tahansa. Kuka uhkaaja oikein on? Sampsa? Liekki?

Uhkaaja teettää Lumikilla fyysistä kestävyyttä ja ketteryyttä sekä uskallusta vaativia tehtäviä. Tätä kautta kirjaan saadaan aiemmista osista tuttua toimintaa. Samalla alkavat raottua Lumikin perheen menneisyyteen liittyvät synkät salaisuudet.

Vaikka kirjan ja samalla koko trilogian loppu on onnellinen, joskaan ei onneksi siirappinen, jäin kuitenkin miettimään koko sarjan tummuutta. Huumoria tässä kokonaisuudessa ei ole tippaakaan! No, eipä kai sitä sitten tarvitakaan. Viimeisessä osassa minua vieroksutti myös salaperäisestä avaimesta kertova osuus, joka loppuratkaisun valossa oli sitten lähinnä ylidramaattinen koristehörhellys.

Musta kuin eebenpuun äänikirjaversion lukee Anna Saksman korostetun lakoniseen tyyliin. Edes huippukohdissa luentaa ei elävöitetä mitenkään. Tämä ehkä vielä korosti tarinasta jäänyttä tummaa mielikuvaa.

Trilogian luettuani olen ylipäätään hieman hämmennyksissäni. Idea Lumikki-sarjan taustalla on ihan hauska ja omaperäinenkin, mutta kokonaisuus ei minusta kuitenkaan ole mitenkään tajunnanräjäyttävän erikoinen. Sellainen, että siitä nousee kansainvälisessäkin kirjallisuusmaailmassa ennenkuulumaton kohu ja mesoaminen. Kuten jo alussa sanoin, olen Simukan ja Lumikin menestyksestä tajuttoman iloinen, mutta samalla pikkuisen ihmeissäni. Toivon todella, että Lumikin noste vetää perässään myös muuta suomalaista lanukirjallisuutta, sillä, anteeksi nyt vain, Suomesta löytyy paljon ainakin yhtä hyvää ja runsaasti vielä parempaakin lanua.

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu

Tammi 2014. Tammen ja BTJ:n äänikirjan lukijana Anna Saksman. Laajuus 4 cd:tä, kesto 3 h 57 min.

Lainattu kirjastosta.

Seuraavan viikon ajan aion lukea nuortenkirjoja ja blogata vain niistä. Pidän siis nuortenkirjateemaviikon. Jonossa on myös muutamia dekkareita, mutta ne saavat nyt vain odottaa kiltisti vuoroaan! Toivottavasti viihdyt teemaviikon parissa!

Raimo Pesonen: Automies

Tämän juttuni voin aloittaa kliseisesti toteamalla, etten ollut kirjailija ja musiikkimies Raimo Pesosesta ennen kuullutkaan. Nimittäin ennen kuin olin lainannut kirjastosta äänikirjaosastolta romaanin Automies. Kuuntelemaan lähdin niin ikään aika puhtaalta pöydältä, sillä en lukenut edes takakantta kunnolla ennen kuin sujautin ensimmäisen cd:n soittimeen.

Automiehen nimihenkilö ja minäkertoja vaikuttaa alkuun hieman yksioikoiselta kaverilta. Epäilin jossain vaiheessa, että ihan kaikki lepakot eivät taida tornissa pesiä. Kaverin lievä omituisuus saa tarinan mittaan sitten loogisen selityksensä, kunhan malttaa kuunnella tai lukea rauhassa eteenpäin. Samalla selviää myös, miten kaveri on päätynyt tilanteeseen, jossa hän ajelee ympäri Suomea jakelemassa ilmaislehteä ja poimimassa jäljelle jääneet vanhat numerot Sprintterinsä takapäähän. Sprintteri on paitsi miehen työväline myös koti silloin, kun ystävien tai naisystävien nurkkiin ei pääse majailemaan.

Vaikka minäkertoja siis tuntuu olevan hieman ulalla monesta asiasta, naisten suhteen hänellä on vientiä. Liiankin kanssa. Silti mies viettää suurimman osan ajastaan tien päällä tai kirjainhuoltamoilla kahvia särpien ja rasvaista ruokaa nautiskellen. Huomaamaton ja harmiton mies sulautuu helposti muiden automiesten joukkoon. Kaverissa on myös hieman jeesmiehen vikaa, joten hän joutuu tahtomattaan kummallisiin ja hankaliin tilanteisiin.

Meno on paikoin absurdia. Naurattikin ensin, mutta kun kierrokset vain lisääntyvät, alkoi hymy hyytyä. Tragikoominen lienee lähellä totuutta, kun kuvaillaan Automiehen tyylilajia. Pidin Pesosen salaviisaasta kerrontatavasta. Lause on miellyttävärytmistä, ja uskon, että tämä olisi toiminut jopa paremmin itse luettuna ainakin ensimmäisellä kerralla. Pidin myös kirjan napakasta koosta. Miksi turhaan venyttää juttua, jos asia tulee selväksi vähemmälläkin? Mieluusti luen lisää Pesosen tuotantoa. Nimi on laitettu muistiin.

Raimo Pesonen: Automies

Siltala 2012.

BTJ:n äänikirja. Laajuus 4 cd:tä, kesto 4 h 36 min. Lukija Tuomas Tulikorpi.

Jyrki Vainonen: Linnunpöntönrakentaja

Tämän kirjan kannessa pitäisi lukea ”Aiheuttaa himon rakentaa linnunpönttöjä tai ainakin seurata lintujen elämää”. Mutta kirjan kirjastoluokitustiedoissa on vain maininta, että ”Kannessa on reikä”.

Törmäsin tähän pieneen ja ihastuttavaan esseekokoelmaan kirjaston äänikirjahyllyllä, josta olin keräilemässä kuunneltavaa alkavan syksyn työmatkojen seuraksi. Mukaan tarttui muutakin mielenkiintoista, mistä tarkemmin myöhemmin, mutta tästä haluan kertoa heti.

Kirjailija Jyrki Vainosesta minulla on omakohtainen muisto joltakin taannoiselta kesältä, jolloin olimme ystävättäreni kanssa Oriveden opistolla lyhyellä ammattiin liittyvällä kesäkurssilla. Vainonen oli yksi kurssin vetäjistä, ja hän paljasti silloin olevansa myös kirjailija. Muistan (syystä) hävenneeni, etten ollut hänestä kuullutkaan, varsinkin kun sitten kotona selvisi, että Vainosen esikoisteos oli saanut Hesarin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1999. Niihin aikoihin omassa elämässä taisi olla hieman nykyistä enemmän liikkuvia osia, mikä jonkinlaiseksi puolustukseksi kelvannee.

Korjasin sitten vahingon pikimmiten, ja etsin käsiini Vainosen romaanituotantoa. Olen lukenut ainakin kaksi, teokset Tornit ja Mykkä jumala. Kummassakin on muistini mukaan painostava, ahdistava tunnelma. Tyyliltään ne voinee luokitella jonnekin maagisen realismin liepeille. Tornien alku on hyytävä. Päähenkilö Henrik on juuri paloitellut äitinsä ruumiin ja haudannut tämän pään äidin itsensä antamien ohjeiden mukaan. Maailma on joutumassa tulvan valtaan, ja Henrik lähtee ajelehtimaan virran mukana. Matkallaan hän saapuu kummalliseen maahan, jossa kasvatetaan kasvihuoneissa amoreita, seksileluiksi tarkoitettuja naisen kaltaisia olentoja. Aiheet tuovat mieleen Johanna Sinisalon Auringon ytimen ja Margaret Atwoodin Herran tarhurit. Tyyli taas tuo mieleen Maarit Verrosen.

Mykässä jumalassa päähenkilö Andre lähtee tutkimaan, mitä hänen isälleen on tapahtunut oudossa Bretonian vuoristokylässä, jossa ei ole mitään nykyajan mukavuuksia tai teknisiä laitteita. Kokoyhteisö on jämähtänyt jonnekin keskiajan tuntumaan palvomaan naakkoja ja tuulimyllyjä. Andren isä on ollut kuuluisa mutta erikoinen näyttelijä, joka on vetäytynyt Bretoniaan uransa loputtua. Kylä on Andren äidin kotikylä, mutta äiti ei ole käynyt siellä tultuaan raskaaksi.

Käy ilmi, että isää on pidetty naakkajumala Baijna, joka on tullut kylään etsimään seuraajaansa. Sitten mies on kadonnut oudosti. Andre asettuu asumaan isänsä käyttämään huoneeseen ja ryhtyy veistämään isän muotokuvaa. Hän myös solmii rakkaussuhteen isänsä rakastajattaren kanssa. Andre ei tutustu kehenkään muuhun kylässä, ja hän ihmettelee, minne kaikki kylän lapset ovat kadonneet. Sitten hän yrittää päästä kurkistamaan tarkoin varjeltuun luolanaakkojen pesäluolaan, ja kaikki kysymykset saavat vastauksensa.

Näiden hieman erikoisten mutta mielenkiintoisten lukukokemusten jälkeen Linnunpöntönrakentaja oli vallan lumoava yllätys. Kirja on luokiteltu esseekokoelmaksi, mikä varmasti on luontevaa, koska teos sisältää omakohtaista muistelua sekä tietoa ja filosofointiakin.

Vainonen kertoo leppoisasti omasta vuosikymmenten mittaisesta harrastuksestaan seurata lintujen elämää. Tähän on jo pikkupojasta saakka kuulunut olennaisena osana myös pönttöjen rakentaminen, niiden ripustaminen ja sitten asukkaiden elämän seurailu. Vainonen ei ole lintubongari eikä hän esimerkiksi kirjaa havaintojaan sen kummemmin, vaikka intohimosta selvästikin on kyse. Ote on mukavan rento. Kirjan kuunteleminen oli suorastaan meditatiivinen kokemus, mikä ei ehkä autoillessa ole kaikkein turvallisinta. Harmi, että kirja on niin lyhyt, vain runsaat kaksi tuntia kestoltaan. Kuuntelin jopa lopun pöntönrakennusvinkit huolella, koska niitäkin oli höystetty mukavilla anekdooteilla.

Vainosen pönttöharrastus alkoi pikkupoikana isän esikuvan mukaan. Isä ripusti kottaraispöntön omakotitalon pihaan siten, että pojat pystyivät seuraamaan pöntön asukkaiden elämää oman huoneensa ikkunasta. Pönttöön keväällä asettunut Karusoksi ristitty laulutaituri vaimoineen oli piste i:n päälle: Vainosesta tuli lintuharrastaja. Pikkupoika ahersi uskomattoman määrän erilaisia pönttöjä lähimetsiin. Kuvaukset asukkaiden tapaamisista omista pöntöistä ovat vangitsevan jännittäviä ja hauskoja.

Kirja on pieni, mikä toisaalta on harmi, toisaalta etu. Idea pysyy raikkaana loppuun asti. Vainosen pönttöharrastus oli tauolla vuosikymmeniä ja on alkanut uudelleen vasta keski-iässä, kun hän vaimonsa kanssa hankki itselleen kesämökin. Aikuisen pönttöharrastajan mielessä liikkuu jo melko syvällisiä ajatuksia siitä, miten paljon ihminen oikeastaan voi puuttua luonnon omaan järjestykseen. Onko lopulta oikein pelastaa tiaisenpojat tikan nokasta? On, päättelee Vainonen. Tiaisenpojat asuvat hänen pihassaan hänen rakentamassaan pöntössä ja kuuluvat siten Vainosen perheeseen.

Rakastuin tähän pikkuiseen kirjaan. Lisäksi se sai taas katselemaan omaa elinympäristöään uusin silmin. Siivekkäitä höyhenturkkeja on ympärillämme vilisemällä. Pitäisiköhän ryhtyä pöntönrakennukseen?

Jyrki Vainonen: Linnunpöntönrakentaja

Atena 2012. Äänikirja BTJ. 2 cd-levyä. Kesto 2 h 18 min. Lukija Jukka Peltola. Kansi Elina Warsta (äänikirjan kannessa ei valitettavasti ole reikää).

Lainattu kirjastosta.

Dieter Hermann Schmitz: Täällä Pohjoisnavan alla

Me suomalaiset tunnetusti rakastamme kuulla, mitä ulkomaalaiset meistä ajattelevat. Oma epävirallinen kotivävymme Roman Schatz on hyödyntänyt tätä masokistista tunnettamme ainakin kahden kirjan verran (Suomesta, rakkaudella ja Rakasta minut), ja nyt samalla astialla käy Dieter Hermann Schmitz kirjansa Täällä Pohjoisnavan alla kanssa. Tietyt samankaltaisuudet ovat silmiinpistäviä: kumpikin herroista on kotoisin Saksasta ja kumpikin on jäänyt Suomeen rakkauden tähden. Kumpikin käy kirjoissaan läpi suomalaisuuden ja saksalaisuuden yhtäläisyyksiä ja eritoten niitä herkullisia eroavaisuuksia. Kumpikin kirjoittaa sujuvasti ja hauskasti, ja miesten tarinoiden parissa lukija viihtyy mainiosti.

Dieter Hermann Schmitzin kirjan idea on lievästä tuttuudestaan huolimatta oikein kelpo. Tampereen yliopiston saksan kielen lehtori Dieter Herman Schmitz on asunut Suomessa jo vuosikausia, on naimisissa suomalaisen naisen kanssa ja hänellä on kaksi saksalaissuomalaista lasta. Jossain vaiheessa Dieter huomaa itsekin olevansa jonkinlainen sekasikiö: ei enää oikein saksalainen mutta ei silti suomalainenkaan. Ajatus alkaa kummasti kalvaa miestä, ja tämä päättää ryhtyä radikaaliin projektiin. Hän päättää muuttua niin kokonaan suomalaiseksi kuin se suinkin on mahdollista.

Apua löytyy niinkin mielikuvituksellisesta paikasta kuin Facebookista, jossa Dieter törmää suomalaisuuden aitoutta mittaavaan kymmenen kohdan listaan. Aikansa listaa pureksittuaan hän laatii oman seitsemän tavoitteen listansa. Kaikki kohdat suoritettuaan Dieter olisi aidosti suomalainen eikä enää sekasikiö. Listalla on erilaisia asioista tangotaidosta hernekeiton rakastamiseen. Pitää myös juoda perjantaikännit ja osallistua hirvijahtiin sekä laulaa karaokea. Virallisinta on Suomen passin anominen.

Dieter suhtautuu projektiinsa saksalaisella perusteellisuudella ja sinnikkyydellä, vaikka se herättääkin ympäristössä ristiriitaisia tunteita. Dieterin poika esimerkiksi pelkää isänsä muuttuvan kokonaan joksikin toiseksi. Perheen naisväki sen sijaan on seuraa tilannetta lähinnä huvittuneesti. Saksalainen työtoveri taas pitää Dieteriä vaarallisena hulluna. Haluta nyt Suomen kansalaisuus!

Siinä missä Roman Schatzin romaanin Rakasta minut päähenkilöllä on alati eroottinen pilke silmäkulmassaan ja valmius pieneen seikkailuun, on Dieter vakaan uskollinen vaimolleen Eijalle. Tangokurssilla saksalaismies herättää naispuolisten kurssilaisten huomion, mutta Dieter tuntee itseensä kohdistuvan kiinnostuksen lähinnä kiusallisena. Oikea tangon taikakin löytyy vasta yllättäen, kun olosuhteet osuvat kohdilleen.

Schmitzin huumorikin on pari astetta Schatzia lempeämpää. Suomalaistumisprojekti kestää kokonaisen vuodenkierron ajan, ja Schmitz käyttää tilaisuuden hyväkseen kertoillakseen, miten saksalaissuomalaisen perheen arki ja juhla Suomessa sujuu. Saksalaiset työtoverit ja Saksassa asuvat sukulaiset tuovat tarinaan oman mausteensa. Monenlaista hauskaa kommellusta perheessä sattuu, ja isän oma projekti tuo niihin vielä omat lisäkierteensä. Mitään kohelluskomediaa Schmitz ei kuitenkaan ole sortunut kirjoittamaan.

Kuuntelin Schmitzin kirjan äänikirjana, jonka lukee varsin miellyttävästi Karo Lauronen. Laurosen ääni on tuttu jostain jo aiemmin kuuntelemastani äänikirjasta, joten totutteluunkaan ei mennyt aikaa. Äänikirjana tämä toimi vallan hienosti, oikein odotin, milloin taas pääsen autoon kuuntelemaan tarinaa eteenpäin.

Schmitz on tähän kirjaansa varmasti vuodattanut paljon omasta elämästään ja kokemuksistaan, vaikka kyseessä lienee yhtä lailla fiktiivinen teos kuin Schatzinkin kohdalla. Mielenkiintoista on seurata, jatkuuko kirjailijan ura ja jos jatkuu, mihin suuntaan tästä lähdetään.

Dieter Hermann Schmitz: Täällä Pohjoisnavan alla. Matkani saunankestäväksi suomalaiseksi.

Atena 2013. Suom. Heli Naski. Äänikirja BTJ, 7 cd-levyä, joiden kesto yhteensä 8 h 9 min. Lukija Karo Lauronen.

Lainattu kirjastosta.

Roope Lipasti: Rajanaapuri (äänikirja)

Roope Lipastin nimi oli minulle ennestään tuttu Kotivinkin kolumneista, joita joitakin vuosia sitten lueskelin. Perhe asustaa Varsinais-Suomessa, tarkemmin Liedossa, ja Lipasti kuvaa hauskasti teksteissään lapsiperheen arkea maaseudulla jatkuvan remontoinnin keskellä. Tekstit ovat oikeastaan enemmän pakinoita kuin kolumneja, mutta viis siitä. Kotivinkin sivuilla Lipasti pitää nykyään myös blogia, ja mikäli ymmärsin oikein, kyseessä ovat ainakin osin samat tekstit kuin lehdessäkin.

Wikipedian mukaan Lipasti on julkaissut yhtä ja toista muutakin kuin kolumneja perhelehdessä, nimittäin vaikkapa viisi lastenkirjaa ja oopperalibreton. Aikuistenromaaneja on ilmestynyt kaksi, molemmat tänä vuonna mutta eri kustantajilta. Toinen on tämä äänikirjana kuuntelemani Rajanaapuri (Atena) ja toinen Kariston kustantama Virtasen historia.

Rajanaapuri oli loistava. Minäkertoja on keski-ikäinen kesälomaansa viettävä historianopettaja, joka asuu tuhannen neliön tontille rakennetussa viimeisen päälle siistissä ja hoidetussa talossaan yksin. Syy yksineloon selviää kirjan mittaan, vaimo nimittäin on ollut myös mukana kuviossa. Mies seurailee tympääntyneenä naapurinsa aivan toisenlaista elämää. Kuusilapsisen perheen asuntona on entinen pientilan päärakennus, joka on ollut vuosia autiona ennen toimeliaan perheen omistukseen siirtymistä. Naapurilla on monenlaista projektia jatkuvasti menossa, ja paikat ovat iloisesti rempallaan ja sekaisin. Eniten kertojaa kuitenkin harmittaa naapurin käsittämätön elämänilo, positiivisuus ja itseironia sekä iloinen piittaamattomuus kaikista normeista ja säännöistä. Kesäkuussa naapuri vaihtaa pihallaan autoonsa kesärenkaita saatuaan ensin sakot nastarenkailla ajelusta. Käsittämätöntä piittaamattomuutta, jos kertojalta kysytään, ja vaikkei kysyttäisikään. Säännöt on tehty noudatettaviksi. Mitä siitäkin tulisi, jos kaikki suhtautuisivat niihin kuin naapuri? (Tämän tunnistan itsestäni, lienee opettajien ominaisuus? J)

Naapuri ryhtyy rakentamaan pihalleen lampea ja sen rannalle pihasaunaa. Rakennusprojekti etenee, vaikka työturvallisuus on asia, josta naapuri ei voisi vähempää piitata. Kerran hän rakensi itselleen rakennustelineet, joilta sitten putosi. Päätelmä: älä rakenna telineitä, koska niiltä voi pudota! Kertoja viettää ansaittua lomaansa istuskelemalla naapurin työmaalla ja esittämällä negatiivisia huomioita työn etenemisestä. Vahingossakaan hän ei ojenna auttavaa kättään. Se muuten onkin kipeä, koska hän oli pahasti nukkunut sen päällä… lisäksi menossahan on ansaittu loma. Vähitellen lukijalle alkaa selvitä, että kertoja ei pelkästään arvostele naapurin ponnisteluja epäillen vaan tahallaan asettelee kapuloita rattaisiin.

Kesäpäivien kuluessa naapurin kauniskätinen vaimo alkaa kiehtoa kertojan mieltä yhä enemmän. Naisparka selvästi nääntyy metelöivän lapsilauman ja nikkaroivan miehensä kanssa. Kunhan aviomies olisi poissa häiritsemästä, kenties naapurin vaimo huomaisi, että elämä voisi olla toisenlaistakin, hallittua ja säntillistä.

Naapurukset muodostavat herkullisen vastakohtaparin. Lipasti liioittelee hahmojaan juuri sopivasti, kuitenkin niin, että jokainen varmasti tunnistaa nämä tyypit tuttavapiiristään. Miesten keskusteluissa ja kertojan pohdinnoissa on loputtomasti riemastuttavia oivalluksia elämän tosiseikoista. Harmitti, että en voinut merkitä niitä muistiin. Äänikirjan ainoita heikkouksia! Tätä tekstiä varten ajattelin lainata kirjastosta kirjaversion, mutta ne ovat kaikki lainassa.

Pidin myös siitä, että kirjaa ei ollut väkisin venytetty yhtään pitemmäksi. Oikeastaan jo nytkin ennen käännekohtaa ehdin miettiä, johtaako tämä mihinkään. Mutta johtihan se, onneksi. Myös kertojan äärimmäinen negatiivisuus, pedanttisuus ja omituisuuskin saavat kelvollisen selityksensä tarinan edetessä kohti vääjäämätöntä ratkaisuaan. Loppu on onneksi lohdullinen, kaikesta huolimatta. Katastrofin ainekset kun ovat todellakin käsillä.

Roope Lipasti: Rajanaapuri

Atena 2012. Äänikirja BTJ, 5 cd-levyä, kesto n. 6 tuntia. Lukija Jukka Peltola.

Muualla kirjasta ainakin Maukkiksen blogissa.

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Jenni Linturin esikoiskirja Isänmaan tähden ilmestyi viime vuonna ja oli sekä Finlandia- että Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Kirja herätti siis kovasti huomiota, eikä syyttä. Tosin osa kohinasta johtui todennäköisesti siitä, että kyseessä on nuoren naisen jatkosodasta kirjoittama teos. Nimenomaan siis sotilaitten näkökulmasta kirjoitettu ”oikea” sotakirja, ei kotirintamasta tai lotista kertova teos. Jotakin uutta siis. Samaan aikaan tosin ilmestyi Katja Ketun ravisteleva Kätilö, jossa siinäkin tuodaan uusia näkökulmia nimenomaan jatkosotaan.

Viime päivinä on kovasti kohistu siitä, mistä saa kirjallisuudessa kirjoittaa. Radikaaleimmat ovat vetäneet Case Ala-Harjasta johtopäätökset, että kirjailija saisi kirjoittaa vain itsestään. Mihinköhän sekin johtaisi? Äärimmäisen tylsään kirjallisuuteen, arvaan ma. Tätä kai kukaan tuskin tosissaan toivoo. Jonkun elämästä Linturikin lienee aineksia tarinaansa varastanut tai ainakin luvalla lainannut, niin todentuntuisesti hän sotakokemuksista kirjassaan kertoo. Olen sentään jonkinmoisen pinon miesten kirjoittamia, ja ihan sodankäyneitten miesten, kirjoja lukenut, joten tietänen siitä jotakin minäkin.

Linturin kirjassa tarina kulkee kahdessa tasossa, 1940-luvulla ja nykypäivässä. Myös näkökulmia on kaksi, serkukset ja veriveljet Antti ja Kaarlo ovat vuoroin keskiössä. Päähenkilö on minusta Antti, mutta Kaarlokin on aika tärkeä henkilö. Antti Vallas värväytyy nuorena ylioppilaana Saksan armeijan Waffen-SS-joukkoihin vapaaehtoisena sotilaana. Nuorukainen pitää tilaisuutta ainutlaatuisen hienona ja tehtävää tärkeänä, eikä hän kerro tilaisuudesta edes Kaarlolle. Kaarlo tunteekin aiheellisesti tulleensa jätetyksi ja petetyksi. Pettymys värväytyminen on pian Antillekin, jonka sankarikuvitelmat karisevat hyvin nopeasti harjoitusleirin poliittisilla luennoilla ja sotilaselämässä, jossa saksalaiset aliupseerit simputtavat halveksimiaan suomalaisia. Pahinta on tieto jatkosodan alkamisesta pian Saksaan lähdön jälkeen. Miehet ovat jumissa Saksassa, vaikka isänmaa kutsuisi tositoimiin. Kaarlo pääsi sittenkin parempaan asemaan. Tämä katkeruus vielä pahenee, kun suomalaiset vähin äänin kotiutetaan vuonna 1943, eivätkä kotijoukot ota poikiaan sankareina vastaan.

Nykyajassa Antti on 79-vuotias dementikko. Tämänkin osuuden Linturi osaa kuvata mielestäni hienosti. Dementoituneen ihmisen tuntemuksia terveiden on tietysti mahdoton tietää, mutta Linturin tulkinta on oivallinen. Dementoitunut mieli alkaa tulvia sotaan liittyviä tuntemuksia ja muistoja, jotka on vuosien saatossa väkisin koetettu painaa unohduksiin. Kaatuneet toverit palaavat. Antti näkee vaimonsa ja tyttärensä paikalla entiset asetoverinsa, jotka nyt ovat tulleet vaatimaan häneltä jotakin. Lukijalle paljastuu vähitellen tarinan mittaan, millaisesta syyllisyydestä Antin kohdalla oikein onkaan kysymys.

Linturin kirjoitustyylistä tulee mieleen Antti Tuurin lakonisuus. Tarinan dramaattinen käänne tapahtuu kesken virkkeen, eikä sitä sen kummemmin hehkuteta tai paisutella missään vaiheessa. Tarina vain jatkaa tasaista kulkuaan. Pidin myös kirjan kompaktiudesta. Kuuntelin tämän äänikirjana, jonka kesto on vain kuusi ja puoli tuntia. Silti tarina herätti monenlaisia tunteita ja ajatuksia, jäi siis päähän, kuten hyvät kirjat tapaavat tehdä. Olin positiivisesti yllättynyt! Linturi kuvaa esimerkiksi sodan absurdia kauheutta eleettömästi ja väkevästi. Tavalliset nuoret miehet, juuri lukion lopettaneet tai vielä abiturientit, kahlaavat ruumiskasojen keskellä ja tappavat avuttomia naisia, lapsia ja vanhuksia, kun käsky käy. Miten sellaisen keskellä voi kukaan säilyttää inhimillisyytensä? Kaikki tarmo on keskitettävä hengissä pysymiseen, keinoista piittaamatta.

Vaikenemisen pakko sodanjälkeisinä vuosina on varmasti ollut kuluttavaa sekin. Olen monesti ihmetellyt, miten rintamalta selviytyneet lainkaan pystyivät jatkamaan elämäänsä. Jokainen joutui varmaankin itse kehittelemään jonkin selviytymisstrategian, eivätkä ne kaikki olleet kovin toimivia.

Linturin kirjassa häiritsevää ainakin kuuntelumuodossa oli se, että tarinassa on mukana peräti kolme keskeistä henkilöä, joiden etunimi on Erkki. Miksi ihmeessä? Vähemmästäkin menee sekaisin. Henkilöitä ei kaikkiaan ole kovin isoa kaartia, joten luulisi, että nimiä olisi voinut keksiä muitakin. Ehkä tähän sitten liittyy jotain symboliikkaa, joka ei minulle avautunut.

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Teos 2011. Äänikirja BTJ, lukija Jukka Peltola. 5 cd:tä, kesto 6 h 26 min.