Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle) I-II

 

                    

Georgialaissyntyisen Nino Haratishvilin mammuttiromaani Kahdeksas elämä (Brilkalle) on melkoinen lukukokemus. Se iskee ilmat pihalle, imee syövereihinsä ja koukuttaa käänteillään, järkyttää julmuudellaan ja lumoaa kauneudellaan. Miltei 44 tuntia sen äänikirjaversion parissa vietettyään tuntee olevansa mykistynyt. Mitä tästä voisi sanoa? Miten jäsennän kaiken päässäni myllertävän järkeväksi tekstiksi, joka pakottaa jokaisen kirjanystävän, historiasta, maailmanmenosta ja ihmiselämästä kiinnostuneen tarttumaan kirjaan?

Tehtävä tuntuu mahdottomalta, mutta yritetään.

Romaani käynnistyy vuoden 2006 Berliinistä, jossa Niza Jaši saa puhelun äidiltään Georgiasta. Nizan 12-vuotias siskontyttö Brilka on ollut tanssiryhmän mukana vierailulla Amsterdamissa, lähtenyt omin luvin hotellilta ja löytynyt Itävallasta. Äiti vaatii Nizaa lähtemään Itävaltaan noutamaan Brilkaa paikallisen poliisin hoivista ja tuomaan tämän välittömästi takaisin kotiin.

Vähän myöhemmin Niza ja Brilka matkustavat autossa ja kuuntelevat yhdessä Nizan Kitty-tädin musiikkia. Brilka kyselee Nizalta suvun asioita, mutta Niza ei halua edes ajatella niitä saati puhua niistä. Ja miten puhua kokonaisen vuosisadan kauheuksista lapselle, olkoonkin, että tämä pitää itseään aikuisena?

Tapahtumat kuitenkin tempaavat Nizan torjuttuihin muistoihinsa, ja hän alkaa kertoa sukunsa tarinaa siskontytölleen. Mutta mistä ihmisen elämäntarina alkaa, mihin se päättyy? Niza päätyy aloittamaan 1900-luvun alusta, jolloin hänen rohkea ja omapäinen isoisoäitinsä Stasia ja tämän häkellyttävän kaunis sisar Christine syntyivät georgialaisen suklaakauppiaan perheeseen.

Niza kertoo sukunsa ja siihen tiukasti punoutuvien lukuisten ihmisten tarinaa Brilkalle mahdollisimman kronologisesti ja sitä aina välillä kommentoiden. Lopulta käy selväksi, että Niza kirjoittaa suvun tarinasta Brilkalle kokonaista kirjaa, jota lukija on lukemassa, mutta sinne asti pääseminen ottaa aikansa. Tarina on kuin suuri käsin solmittu matto, jossa ihmisten kohtalot liittyvät solmuissa toisiinsa.

Teos jakautuu seitsemään kirjaan, jotka on nimetty Jašin suvun naisten mukaan. Kukin kirja siis kertoo pääasiassa yhden naisen tarinan, ja kahdeksas kuuluu Brilkalle.

Stasian ja Christinen isä oli saanut suklaamestarin oppinsa Wienissä ja Budapestissa. Hänellä oli hallussaan salaperäinen kuuman suklaan resepti, joka pelasti perheen perikadolta vaikeina aikoina ja loi pohjan suvun varallisuudelle. Lisäämällä leivonnaisiin tämän reseptin mukaan valmistettua suklaata sai lopputuloksesta poikkeuksellisen herkullisen.

Kuumaa suklaata voi toki nauttia myös sellaisenaan. Sen tuoksu kutsuu maistamaan kuin noiduttuna, ja kerran paksua, tummaa ja valuvaa massaa maistettuaan on iäksi koukussa. Mutta pian perhe huomaa, että suklaa on kirottu. Sitä maistamaan päässeiden kohtalo on kova ja julma. Resepti on siis syystä tarkoin varjeltu perhesalaisuus. Tämän verran romaanissa liikutaan spefin alueella, ja samoin kuin romaanin henkilöt lukijakin saa lopulta itse päättää, onko kyseessä synkkä kirous vai vain kauhistuttava sattuma, joka korjaa satoaan. Mahdollisuuksia koviin kohtaloihin kun ei georgialaisilta ole puuttunut.

Romaanin seitsemännen eli Nizan kirjan loppupuolella palataan alkuun eli tapahtumiin, joissa Niza ja Brilka kohtaavat Itävallassa. Romaani päättyy vuoteen 2007 ja mielenosoitukseen Tbilisin kaduilla. Nizan Brilkalle kirjoittaman romaanin käsikirjoitus on valmis.

Tietoni Georgiasta eli Gruusiasta, kuten se Neuvostoliiton aikana Suomessa tunnettiin, ovat lievästi sanoen hatarat. Kahdeksatta elämää lukiessani piti oikein tarkistaa, missä valtio tarkalleen sijaitsee. Kyllä Georgiasta meillä uutisoidaan, ja nyt kun kirjan kautta asia on minullekin tuttu, osui heti silmään uutinen Suomen ulkoministeri Elina Valtosen saamista sakoista Georgian valtiolta. Levotonta ja epämääräistä on siis edelleen, vaikka Georgia on muutama vuosi sitten hakenut EU-jäsenyyttä.

Kahdeksas elämä on romaani eikä mikään historian oppikirja, mutta Jašin suvun vaiheiden kautta käydään läpi niin Georgian, Neuvostoliiton kuin Euroopankin historian käänteitä. Ihmiset joutuvat historian rattaiden hampaisiin, halusivatpa tai eivät. Stasia ja Christine päätyvät kumpikin tahoillaan naimisiin, ja Stasialle syntyy kaksi lasta, Kitty ja Kostja. Christinen kohtaloksi koituu hänen häikäisevä kauneutensa, kun hänestä tulee aviomiehensä esimiehen Lavrenti Berijan vastentahtoinen rakastajatar.

Niza Jaši on siis Stasian lapsenlapsenlapsi, Kostja-pojan Elena-tyttären nuorempi tytär. Henkilöitä ja henkilösuhteita romaanissa on runsaasti, joten jonkinlaisen sukupuun tai henkilökartan piirtäminen vilahti mielessä kirjaa kuunnellessa. Lainasin kirjastosta myös jälkimmäisen osan painettuna versiona, mutta siinäkään ei ole mitään lukusuunnistusapua tarjolla. Sille olisi kyllä käyttöä.

Jašin perheen ja suvun tarinassa on monia traagisia ja uskomattomilta tuntuvia käänteitä. Perheessä on upeita kaunottaria, ja suvussa kulkee eriväristen silmien ominaisuus. Ainakin Christinellä ja aikanaan elokuvauraa luovalla Nizan Daria-siskolla on eriväriset silmät, toinen sininen, toinen ruskea.

Taiteellinen lahjakkuus ja ylivertainen älykkyys nousevat pintaan siellä täällä eri sukupolvissa. Nopeaoppinen ja terävä-älyinen Niza saa laittomissa pokeripiireissä kutsumanimen Einstein, ja Kitty tekee aikanaan kansainvälisen laulajanuran.

Mutta helpolla perheessä ei pääse kukaan, ja ajoittaisen menestyksen hinta on usein äärimmäisen raskas. Christine joutuu maksamaan kauneudestaan kammottavan hinnan, Stasia ja Kitty rakastuvat vääriin ihmisiin kohtalokkain seurauksin eikä kovanahkainen ja jyrkkä Kostjakaan välty ankarilta iskuilta ja korvaamattomilta menetyksiltä.

Elämä helpottuu vain lyhyiksi jaksoiksi, joista 1970-luku, jolloin Niza syntyy, vaikuttaa olevan yksi. Suurvallan hajoamisprosessi on kuitenkin jo alkanut, eikä hajoaminen suinkaan ole georgialaisten kannalta pelkästään hyvä asia. He ovat vapaita mutta eivät tiedä, mitä vapaus tarkoittaa. Miten olla vapaita maassa, jonka talous on romahtanut eikä uutta järjestelmää saada toimimaan? Itsenäisyyden aika on ollut Georgiassa levotonta ja kuten edellä totesin, on sitä edelleenkin.

Haratishvili on verrattoman taitava tarinaniskijä ja saa niin henkilönsä kuin historiankin heräämään henkiin teoksen sivuilla. Suvi Ahola kuvaa arviossaan Helsingin Sanomissa Kahdeksatta elämää melodramaattiseksi perheromaaniksi. Hieman adjektiivi melodramaattinen kakistaa kurkkuani, mutta nielen sen kyllä. Minua ei melodramaattisuus suinkaan häiritse, vaikka ymmärrän toki, että yhden perheen ja suvun kohtaloiden käänteissä on tiettyä epäuskottavuutta.

Mutta kyse on kuitenkin romaanista! Kunnon (historiallisessa) romaanissa pitääkin olla imua ja saa olla myös uskomattomia käänteitä, kunhan ne ovat kirjan maailmassa perusteltuja. Vastapainona muutamalle sadunomaiselle yhteensattumalle ja juonenkäänteelle Haratishvili on ladannut teokseensa melkoisen määrän epätoivoa, toivottomuutta, julmuutta ja graafisen tarkasti kuvattua väkivaltaa, joka saa lukijan voimaan pahoin. Koin tämän teoksen parissa melkoisen tunnemyrskyjen kirjon.

Romaani kattaa siis yli sadan vuoden ja miltei viiden sukupolven mittaisen ajanjakson. Koska Haratishvili kertoo kaikki tarinat perinpohjaisesti ja paikoin yksityiskohdissa ja henkilöiden tuntemusten kuvauksissa viivytellen, ei ole ihme, että teos on järkälemäinen. Suomennoksessa, joka siis on ilmestynyt kahtena niteenä ymmärrettävistä syistä, on yhteensä reippaat 1400 sivua. Saksankielinen laitos on kuitenkin ilmestynyt vuonna 2014 yhtenä muhkeana niteenä.

On hieno kulttuuriteko julkaista tämä teos laadukkaana suomennoksena. Siitä suuri kiitos kustantaja Aula & co:lle, joka on ottanut Kahdeksannen elämän kustannettavakseen. Suomennos- ja julkaisuprosessiinkin liittyy dramatiikkaa, sillä teoksen suomentaja Raija Nylander (s. 1947) menehtyi sairauskohtaukseen työn ollessa vielä kesken lokakuussa 2024. Siksi jälkimmäisen niteen suomentajaksi on merkitty myös Anne Kilpi, joka saattoi työn ansiokkaasti loppuun.

Nino Haratishvili on siis syntynyt Georgiassa (v. 1983). Neuvostoliiton romahdettua ja elämän Georgian Tbilisissä muututtua levottomaksi ja osin vaaralliseksi ”sodan kaltaiseksi” kaaokseksi Ninon äiti muutti lapsensa kanssa Saksaan. Haratishvili kävi Saksassa koulua parin vuoden ajan ennen kuin perhe muutti takaisin Georgiaan. Hän palasi myöhemmin Saksaan opiskelemaan teatteria Hampuriin ja on nyt Saksan kansalainen.

Haratishvili on menestynyt ja palkittu kirjailija, näytelmäkirjailija ja teatteriohjaaja. Hän kirjoittaa sekä saksaksi että georgiaksi. Esikoisromaani Juja ilmestyi vuonna 2010. Kahdeksas elämä voitti Anna Seghers -palkinnon, Lessing-palkintostipendin ja Bertolt Brecht -palkinnon vuonna 2018 sekä oli ehdolla Booker-palkinnon saajaksi.

Lukekaa tämä teos! Lupaan, ettette kadu.

Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle)
Osa 1 suom. Raija Nylander. Aula & co 2024. 650 s.
Osa 2 suom. Raija Nylander ja Anne Kilpi. Aula & co 2025. 776 s.
Äänikirjan lukija Katja Aakkula.

Äänikirjat kuunneltu E-librarysta.

Jenna Kostet: Sinisiipisten saari

 

Kirjoitettuaan kaksi romaania perin synkistä naiskohtaloista (Margaretan synti, 2021, ja Punainen noita, 2024; Aula & Co) Jenna Kostet on kertonut halunneensa tehdä jotain aivan muuta.

Tuloksena on lähihistoriaan eli 1930-luvulle ja Turkuun sijoittuva romaanitrilogia, jonka keskiössä ovat fiktiivisen Ahlgrenin suvun nuoret naiset. Parikymppiset serkukset kuuluvat vakavaraiseen mutta perin vanhoillisia arvoja kunnioittavaan sukuun.

Sinisiipisten saari aloittaa sarjan. Romaanin keskiössä on 24-vuotias Aina Ahlgren, joka on jäänyt lapsena orvoksi ja kasvanut kahden ikäneitotätinsä hoivissa. Säännöt ovat olleet ankarat mutta kuudennessa kaupunginosassa miltei Puolalanmäen kyljessä sijaitseva koti muuten hyvä ja turvallinen. Aina on saanut käydä koulua ylioppilaaksi asti, mutta nyt tulevaisuus avautuu eteen ankeana ja vaihtoehdottomana. Pian olisi Ainan vuoro huolehtia iäkkäistä tädeistään.

Harmaa, mukautuvainen ja kiltti Aina kuitenkin haaveilee jostakin aivan muusta, kuten matkoista eksoottisiin paikkoihin.

Kuten arvata saattaa, Ainan elämä muuttuu sattuman oikusta. Hän kirjaimellisesti törmää kadulla kiinnostavaan mieheen, joka hieman myöhemmin palkkaa hänet kesäksi assistentikseen. Mies on Turun yliopiston biologisen tiedekunnan tutkija Veikko Honkonen, jonka mielenkiinnon kohteena ovat sittisontiaiset. Niitä tutkitaan yliopiston vaatimattomalla tutkimusasemalla Turun saaristossa.

Kaikkien sukulaisten kauhuksi Aina siis lähtee saaristoon käytännössä tuntemattoman miehen matkaan. Saarella työskentelee kuitenkin muitakin tutkijoita ja heidän apulaisiaan, myös nuoria naisia, joten Ainan pitäisi olla turvassa.

Aina tarttuu työhön rivakasti ja järjestää Honkosen kaoottiset arkistot käden käänteessä. Hänen tehtäviinsä kuuluu myös piirtää kuvia kerätyistä näytteistä. Työn kuvaus toi mieleen Iida Turpeisen Elolliset-romaanin episodin, joka kertoo kiehtovasti piirtäjä Hilda Olsonista ja tämän hämähäkkipiirroksista.

Valitettavasti Sinisiipisten saari jää melko vaisuksi lukukokemukseksi. 1930-luvun alun poliittisia jännitteitä sivutaan ohuelti Ainan tunteman juutalaisperheen kohtaamien ongelmien kautta, ja herättävätpä radikaalit poliittiset mielipiteet jonkin verran kipinöintiä pienessä saariyhteisössäkin. Sen kummempaa draamaa asiasta ei kuitenkaan rakennu.

Ainan sydämenasiat ovat enemmän framilla, ja romaanin tyylilaji onkin lähinnä lempeä historiallinen romantiikka. Asiat etenevät hitaahkosti ja tutun turvallisesti kohti odotettua päämäärää. Loppuratkaisu on onneksi kuitenkin raikas, ja se lopulta pelastaa koko kirjan.

Trilogian toinen osa Valkoisen linnun kaupunki ilmestyy elokuussa. Sen keskiössä on Ainan serkku Fanny Ahlgren, joka opiskelee Turun piirustuskoulussa.

Jenna Kostet: Sinisiipisten saari
Aula & Co 2025. 271 s.

Arvostelukappale.

Annie Lyons: Eudora Honeysett voi hyvin, kiitos

 

On vaikea kuvitella hempeäkantisempaa ja nimeltään positiivisempaa (ja hankalakäyttöisempää!) romaania kuin Annie Lyonsin teosta Eudora Honeysett voi hyvin, kiitos. Ulkoasu on kuitenkin noin kolmikymmenprosenttisesti harhaanjohtava, sillä vaikka romaanin tapahtumat ovat monelta osin hyvänmielenromaanien peruskamaa ennalta-arvattavuudessaan ja pumpulisessa lempeydessään, on pohjavire lopulta hyvinkin vakava ja tumma.

Eudora Honeysett on 85-vuotias, kärttyisä, hieman katkera ja elämään kaikin puolin kyllästynyt. Hän asuu yksin omakotitalossa Lontoon laitamilla seuranaan vain yrmeä kollikissansa Montgomery. Eudora on päättänyt lähteä maailmasta haluamallaan tavalla saatuaan vinkin, että sveitsiläiseltä klinikalta voi ostaa avustetun itsemurhan tietyin ehdoin.

Päättäväinen Eudora on jo lähestynyt klinikkaa ja saanut sieltä ensimmäisen yhteydenoton, kun naapuritaloon muuttaa uusi perhe. Pian Eudoran ovikelloa jo rimputtaa uusien naapureiden kymmenvuotias Rose-tytär, joka alkaa odotetusti murtaa Eudoran tiukkaa puolustusta pala palalta. Samaan aikaan Sveitsin-matkan valmistelut etenevät vääjäämättä.

Ehtivätkö Rose ja muut Eudoran elämään sitkeästi työntyvät mukavat ihmiset muuttaa päättäväisen naisen mielen ajoissa? Eudoran elämään alkaa nimittäin tulla uusia merkityksellisiä asioita kuin varkain.

Toisessa aikatasossa paljastuu vähitellen, millaiset tapahtumat ovat aikanaan aiheuttaneet Eudoran yksinäisyyden ja katkeroituneen elämänasenteen. Eudoran palvoma isä joutui lähtemään sotaan. Lähtiessään hän antoi noin kymmenvuotiaalle Eudoralle kohtuuttoman taakan: pikkutytön pitäisi huolehtia äidistä ja tämän odottamasta pikkusiskosta sillä aikaa, kun isä olisi poissa.

Eudoran sisko Stella ei kuitenkaan ole sellainen lapsi, josta on helppo huolehtia. Beatrice-äidin ja tyttärien keskinäiset välit ovat nykytermein toksiset monella tapaa. Lopulta Stella tekee jotain sellaista, mitä Eudora ei voi koskaan antaa anteeksi.  

Nykyhetken Eudora on siis vakaasti päättänyt kuolla. Hän ei missään nimessä halua joutua julkisen terveydenhuollon kynsiin, kuten hän itse huonompionnisten ikätovereidensa tilannetta kuvaa. Terveydenhuollossa työskentelevät ihmiset tekevät hänen mielestään toki parhaansa, mutta systeemi on sellainen, että sen armoille joutuneet huonokuntoiset ja puolustuskyvyttömät vanhukset joutuvat luopumaan kaikesta arvokkuudestaan ennen kuin pääsevät pois sillä ainoalla tavalla, joka heille on mahdollinen.

Valitettavasti nämä ajatukset ovat viime vuosina käyneet liiankin omakohtaisesti tutuiksi. Miksi ihminen saa pitkälti päättää elämästään, mutta ei lainkaan kuolemastaan? Eudora ei pelkästään voi hyvin, hänelle myös käy hyvin. Kunpa se olisi mahdollista meille kaikille.

Annie Lyons: Eudora Honeysett voi hyvin, kiitos (Eudora Honeysett Is Quite Well, Thank You)
Suom. Anna-Mari Raaska.
Aula & Co. 2024. 349 s.
Äänikirjan lukija Laura Hänninen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Luettu myös Annie Lyonsin edellinen suomennettu romaani Pommisuojan lukupiiri.

Annie Lyons: Pommisuojan lukupiiri

 

Naistenviikon #naistenviikko2023-blogihaasteen tuoksinassa tulin kirjoittaneeksi hyvän mielen kirjoista ja viidestä kotimaisesta uutuusromaanista, jotka mielestäni sujahtavat mainiosti kyseiseen kategoriaan. (Pääset sarjan aloitusjuttuun tästä, ja jutussa on linkit kaikkiin muihin juttuihin.) Kuin pisteeksi i:n päälle kuuntelin miltei samaan putkeen myös yhden käännöskirjan, joka on vähintäänkin hyvän mielen romaani ellei peräti lohturomaani.

Brittikirjailija Annie Lyons on nimittäin kirjoittanut todellisen lohtukirjan, jossa lohtua saadaan kirjoista, tarinoista ja lukemisesta. Pommisuojan lukupiirin lukeminen on kuin lämpimään huopaan kääriytyminen takkatulen ääreen sateen ropistessa pimeässä illassa ikkunan takana. Yhtään ei haittaa, että tarinaan punoutuvat niin Lontoon pommitukset kuin holokaustin kauhut. Ne on kiedottu niin paksuun pumpuliin, että ne eivät pääse lukijaa kuin korkeintaan hieman liikuttamaan teekupposten ja hyvien kirjallisuuskeskustelujen lomassa. Enkä sano tätä nyt sarkastisesti saati ivallisesti, vaan ihaillen ja hitusen äimistellen. Viihdyin kirjan lempeän hellässä huomassa oivallisesti!

Vuonna 1911 Gertie Bingham tekee löydön uudessa asuinpaikassaan Lontoon kaakkoisosassa: liikehuoneisto, joka on kuin luotu kirjakaupaksi! Kirjastossa työskentelevä aviomies Harry ei pahemmin vastustele, ja niinpä pariskunta alkaa tuota pikaa toteuttaa unelmaansa omasta kirjakaupasta.

Lyhyen prologin jälkeen hypätään vuoteen 1938. Leskeksi jäänyt Gertie on 59-vuotiaana tullut siihen johtopäätökseen, että hänen on aika pistää Binghamin Kirjakauppa myyntiin ja vetäytyä eläkepäivien viettoon jonnekin rauhalliseen paikkaan, kenties rannikolle. Mikään ei oikein enää tunnu miltään, kun rakas Harry on lopullisesti poissa. Edes labradorinnoutaja Hemingway ei pysty riittävästi lohduttamaan emäntäänsä. Binghamin kuulun lukupiirinkin hän on antanut apulaisensa Bettyn hoiviin.

Eläköitymisajatukset kuitenkin työntyvät syrjään, kun Gertien ja Harryn yhteinen ystävä Charles saa Gertien suostuteltua ottamaan luokseen asumaan Saksasta paenneen juutalaislapsen. Lapseton Gertie epäröi ensin, mutta päättää sitten ottaa haasteen vastaan. Hän tosin toivoo jo vähän isompaa lasta, koska lastenhoitokokemus on ohuenlainen. Pian Gertien vierashuoneeseen asettuukin 16-vuotias omapäinen Hedy, joka puhuu heikosti englantia ja ikävöi kotiaan ja perhettään.

Romaanin aikajänne ulottuu koko sodan yli ja pari vuotta sen jälkeenkin, vihoviimeinen epilogi sijoittuu vuoteen 1952. Poliittisia tapahtumia ja itse sotaa käsitellään vain sen verran kuin se on Gertien ja hänen lähipiirinsä vaiheiden takia välttämätöntä. Hedy toivoo kovasti perheensä pääsevän Englantiin turvaan, ja lontoolaiset sinnittelevät vähitellen yhä ankarampien pommituksien kynsissä.

Binghamin kirjakauppa ja Gertien kotitalo puutarhoineen sijaitsevat Lontoossa, mutta meno on pääosin kuin pienessä idyllisessä maalaiskylässä. Sympaattinen Gertie tuntee kaikki lähikatujen ihmiset ja pienen kirjakauppansa asiakkaat. Yhteisöllisyys antaa voimia, ja vaikka kaikkien kanssa ei ihan heti tulekaan toimeen, Gertie yleensä kääntää minkä tahansa ihmissuhdeongelman lopulta voitokseen. Sodan keskellä ystävystytään ja rakastutaan, iloitaan ja surraan, pelätään ja toivotaan.

Pimennykset ja väestönsuojissa vietetyt kauheat tunnit kuluvat leppoisammin, kun on hyvää luettavaa. Gertie kirjakauppansa väen kera pitää naapuruston kiinni hyvissä tarinoissa, ja Binghamin lukupiirikin muovautuu sodan vaatimusten mukaan. Kirjallisuuden ja tarinoiden hyvää tekevä voima on erityisen arvokasta ankeina aikoina.

Lukupiireissä luetaan romaanin mittaan lukuisa määrä klassikoita, ja ystävällisesti kirjailija on laatinut romaanin loppuun listaan mainituista teoksista. Suurin osa niistä on ilmestynyt myös suomeksi.

Annie Lyons: Pommisuojan lukupiiri (The Air Raid Book Club)
Suom. Anna-Mari Raaska.
Aula & co 2023. 344 s.
Äänikirjan lukija Outi Vuoriranta.

Ennakko-/arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Lynn Messina: Murha paremmissa piireissä

 

Neiti Beatrice Hyde-Clare on 26-vuotias ja naimaton. Tilanne ei ole kehuttava, sillä Bealla ei ole mitään, mitä herrasmies vaimoltaan toivoisi: ei ulkonäköä, asemaa eikä omaisuutta tai myötäjäisiä. Beatrice on jäänyt viisivuotiaana orvoksi ja päässyt armosta kasvattilapseksi tätinsä perheeseen. Häntä on kohdeltu hyvin mutta ei sydämellisesti, saati rakastavasti. Edessään hän näkee harmaan tulevaisuuden Vera-tätinsä siivosti käyttäytyvänä ja kiitollisena palvelijana.

Koko Hyde-Claren perhe on kutsuttu vierailulle lordi Skeffingtonin maalaiskartanoon Lakeview Halliin Englannin järviseudulle. Paikalla on myös valtamerentakaisilla liiketoimilla rikastunut Otleyn perhe, jonka kerrassaan häikäisevän kaunis ja kaikin puolin upea Emily-tytär olisi ainakin perheen omasta mielestä juuri sopiva puoliso Skeffingtonien Andrew-pojalle. Tosin Vera-tädillä on omat samansuuntaiset suunnitelmansa Flora-tyttärensä suhteen. Vierailulla on mukana myös verraton miesselittäjä Kesgraven herttua Damien Matlock, joka on onnistuneesti kartellut avioliiton satamaa.

Luvassa on siis rauhallinen ja Bean näkökulmasta sekä pitkäveteinen että kiusallinen viikko upeassa ympäristössä: lounaita ja illallisia, kävelyretkiä puistossa, juoruilua ja ompelutuokioita päivähuoneessa. Kaikki kuitenkin muuttuu yhdellä iskulla, kun Bea törmää keskellä yötä ruumiiseen. Hän etsii epätoivoisesti viihdyttävää luettavaa ja löytää herra Otleyn kuolleena kartanon kirjastosta. Miestä on ilmeisesti lyöty päähän kynttilänjalalla, jonka Bea on poiminut jonkin matkan päästä lattialta.

Kuinka ollakaan, ruumiin äärelle tupsahtaa myös ärsyttävä Kesgraven herttua. Miten kiusallisessa tilanteessa tulisi menetellä? Jos paljastuu, että Bea ja herttua ovat olleet yöllä samassa huoneessa vain ruumis esiliinanaan, heidän on vallassa olevien sovinnaisuussääntöjen mukaan avioiduttava keskenään pikaisesti. Sitä ei tietenkään toivo heistä kumpikaan! Mutta kuka on halunnut tappaa herra Otleyn? Ja miksi juuri Lakeview Hallissa?

Yhdysvaltalaisen Lynn Messinan cozy mystery -tyyppisessä Beatrice Hyde-Claire ratkaisee -dekkarisarjassa on jo kymmenen osaa. Aloitusosa A Brazen Curiosity on ilmestynyt vuonna 2018 ja on nyt ilmestynyt suomeksi nimellä Murha paremmissa piireissä. Kirjailijan nettisivujen perusteella Messina on julkaissut useita menestyneitä viihdesarjoja niin aikuisille kuin nuorillekin.

Beatrice Hyde-Clare ratkaisee -sarja on ainakin aloitusosan perusteella murhalla höystettyä epookkikomediaa, jossa yhdistyvät Jane Austenin purevat huomiot 1800-luvun Britannian säätyläisten sovinnaisista ja hyvin kaksinaismoralistisista käytöskoodeista ja Agatha Christien näppärät murha-arvoitukset ja niitä ratkovat älykköamatöörietsivät. Messina tosin korostaa purevia huomioitaan paria piirua Austenia vahvemmin ja myös hänen huumorinsa on esikuvaansa suorasukaisempaa. Murhajuoni taas on muutamaa astetta Christien kuvioita suoraviivaisempi.

Bea on ihan mainio tuttavuus ja sujahtaa kepeästi kotoisan ja leppeän, aavistuksen humoristisen brittidekkarin lokeroon, vaikka tekijä ei siis britti olekaan, hämmentävää kyllä. Bea on ulkonäöltään vaatimaton, mutta äly on veitsenterävä eikä yleissivistyksessäkään ole moitittavaa. Hänestä löytyy myös tarvittaessa sisua, eikä kielikään ihan tylsä työkalu ole, vaikka Vera-täti tekee kaikkensa suitsiakseen kasvattityttönsä käytöstä. Mutta mitä harmaasta hiirulaisnaisesta ajattelee Kesgraven komea miesselittäjäherttua?

Lynn Messina: Murha paremmissa piireissä (A Brazen Curiosity)
Suom. Nelli Hietala.
Aula & co 2023. 272 s.
Äänikirjan lukija Rosanna Kemppi.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

 

 

Tove Alsterdal: Vajoama

 

Kun oma juttu kirjasarjan aloitusosasta päättyy lausahdukseen ”olen myyty”, ovat odotukset seuraavaa osaa kohtaan melkoiset, ehkä jopa epäreilun kovat. Ihastuin kesällä Tove Alsterdalin uuden Ådaleniin sijoittuvan rikosromaanisarjan aloitusosaan Juurakko:

”Juurakko on siis juuri sellaista kirjallisuutta, josta pidän kovasti. Siinä on, kuten jo olen tainnut kolmesti sanoakin, todella taitavasti rakennettu rikosjuoni. Sen lisäksi Alsterdal on melkoinen velho kuvaamaan ihmistä ja ihmisyyttä. Millaisia motiiveja meillä on teoillemme? Miten muut vaikuttavat päätöksiimme oikeasta ja väärästä? Ja kuten sanottu, Alsterdal saa myös miljöönsä elämään ja hengittämään todella vaikuttavasti.”

Sarjan kakkososa Vajoama ilmestyi kuin tilauksesta melko pian sen jälkeen, kun olin Juurakon lukenut. Ihan yhtä mykistynyt en Vajoaman edessä ollut, mutta oikein hyvä on sekin.

Vajoama on lähes itsenäistä jatkoa Juurakolle, eli sen voi mainiosti lukea, vaikka Juurakko olisikin lukematta. Mutta Juurakon lukeminen Vajoaman jälkeen ei ehkä toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Ensimmäisen osan juonesta paljastuu väkisinkin liikaa ratkaisevia yksityiskohtia Vajoamassa.

Rikosjuoni lähtee tällä kertaa liikkeelle miehistä, jotka on houkuteltu Ådaleninssa autiotalon ja pohjoisempana Jällivaarassa siirron takia tyhjänä olleen talon kellareihin ja jätetty nääntymään. Uhrit löytyvät sattumalta, ja poliisilla on kädet täynnä työtä ensin heidän henkilöytensä selvittämisessä ja sitten mahdollisten yhteyksien ja johtolankojen löytämisessä.

Ådalen ruotsalaisena syrjäseutuna, anti-tukholmalaisena alueena on kiinnostava miljöö rikosromaanille. Kuvio on vähän sama kuin Suomen Lappiin tai vaikkapa Islannin Länsivuonolle sijoittuvissa jännitysromaaneissa. Etäisyydet, historian painolasti, erämaa, harva asutus ja viranomaisten vaikutusvallan ohuus tuovat omat mausteensa myös rikostutkintaan. Alsterdal hyödyntää tätä hienosti. Paikassa on jotain eksoottisen kiehtovaa, erilaista ja outoa.

Pidän edelleen Eira Sjödinistä, joka ei ole ihan kaikkein suoraviivaisin tyyppi, mutta ei mitenkään liian traumatisoitunut tai mistään addiktiosta pahasti kärsivä eksentrikkokaan. Eiralla riittää elämässään mietittävää, eivätkä vähäisimpiä ongelmia ole sotkuiset perhekuviot tai sumeat urakehitysnäköalat. Nämä eivät ole ainakaan hellittämässä, kuten kirjan lopun paljastus vihjaa.

Kuuntelin hiljattain Kerstin Ekmanin romaanin Tapahtui veden äärellä. Sitä kuunnellessani ajattelin, että Ekmanista pitävät lukijat voisivat hyvinkin pitää myös Alsterdalista.

Tove Alsterdal: Vajoama (Slukhål)
Suom. Kari Koski.
Aula & Co, 2022. 354 s.
Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Tove Alsterdal: Juurakko

 

Arttu Tuomisen Verivelka ei hävinnyt huonolle, kun Tove Alsterdal viime vuonna nappasi arvostetun pohjoismaisen Lasiavain-palkinnon. Vähän se lohduttaa, vaikka edelleen olen sitä mieltä, että suomalaiset teokset ovat ihan liian harvoin kisassa pärjänneet, onhan kolmestakymmenestä palkinnosta vain yksi tullut Suomeen eli vuonna 2007 Matti Röngän Ystävät kaukana -romaanista nappaama. Tosin suomalaiset on hyväksytty kisaan mukaankin vasta vuonna 1997, mutta silti.

Lasiavaimen napannut Alsterdalin dekkari Juurakko on hänen kuudes romaaninsa. Aiemmasta tuotannosta on suomennettu esikoisteos Kadonneet vuonna 2012 (Gummerus) ja Haudattu hiljaisuudessa vuonna 2013 (Gummerus). Suomentamatta on edelleen kolme näiden jälkeen ilmestynyttä kirjaa, mutta Ruotsissa viime vuonna ilmestynyt Juurakon jatko-osa Slukhål on juuri ilmestynyt suomeksi nimellä Vajoama.

Jotain kertonee runsaasta tarjonnasta ja kapeasta kysynnästä, että näinkin loistavan kirjailijan kerrassaan hienon tuotannon suomeksi julkaiseminen loppuu alkuunsa. Onneksi nyt on kuitenkin päädytty uuden kustantajan Aula & Con ansiosta aloittamaan suomentaminen uudelleen. Juurakko onkin hyvä kohta aloittaa, sillä se on uuden ja erittäin kiinnostavan sarjan aloitusosa.

Sanotaan nyt vielä, että Juurakko on aivan tyrmistyttävän hyvä romaani ja loistava dekkari. Suosittelen siihen tarttumista niillekin, jotka vieroksuvat dekkarigenreä. Parhaat dekkarit ovat minusta juuri tällaisia, kuten Arttu Tuomisen ja Matti Röngänkin teokset. Ne eivät ole ’vain’ dekkareita, vaan hienoja romaaneja, joissa on mukana rikos. Rikosromaanikaan ei ole terminä täysin tyydyttävä kuvaamaan tätä kirjallisuuden aluetta, mutta sillä kai on mentävä.

Tiedätte varmasti sellaiset kaatuneiden puiden pystyssä törröttävät juurakot, joiden Aleksis Kivi kuvaili Seitsemässä veljeksessä muistuttavan pimeässä metsässä seisomaan nousseita karhuja. Sellaisella konkreettisella juurakolla on oma karmaiseva osuutensa Juurakon juonessa, mutta nimi on mukavan monimerkityksinen. Juurakkoa muistuttaa monin tavoin menneisyyden salaisuuksien vyyhti, joka kirjassa kaivetaan kärsivällisesti esiin kuihtuvassa pikkukaupungissa. Menneisyys on siellä pinnan alla olemassa, vaikka se ei näy.

Juurakko ja sarja sijoittuvat Ådaleniin eli Ångerman-joen jokilaaksoon Kramforsin kunnan alueelle, joka sijaitsee Pohjanlahden rannikolla melko tarkkaan Vaasan korkeudella. Kuihtuvalla paikkakunnalla on teollinen menneisyytensä, johon liittyy Ådalenin laukauksina tunnettu tragedia 1930-luvulta. Myös Sandön sillan rakentamisen yhteydessä tapahtui vakava onnettomuus vuonna 1939. Kumpaankin tapahtumaan viitataan Juurakossa, joten tulin niitä guuglanneeksi. Aiemmin en ollut niistä tai Kramforsista kuullutkaan.

Kramforsin poliisissa tätä nykyä työskentelevä konstaapeli Eira Sjödin on aikoinaan muiden nuorten tavoin karistanut Ådalenin pölyt hartioiltaan ja lähtenyt Tukholmaan. Takaisin kotiseudulle on kuitenkin houkutellut tai hätistellyt yksinään asuva äiti, jonka muistisairaus pahenee vauhdilla. 32-vuotias Eira on siis palannut paitsi kotipitäjään myös lapsuudenkotiinsa. Ei kovin mieltä ylentävää sinkkuelämää.

Eira oli yhdeksänvuotias pikkutyttö, kun paikkakunnalla tapahtui kuohuttava rikos. Vain neljätoistavuotias Olof Hagström tunnusti murhanneensa metsässä itseään muutaman vuoden vanhemman Lina Stavredin. Tytön ruumista ei koskaan löydetty, mutta tutkinta päättyi Olofin tunnustukseen. Alaikäisenä rikoksentekijänä häntä ei koskaan varsinaisesti tuomittu, mutta tapaus tuhosi hänen ja hänen perheensä elämän. Eira muistaa hyvin kauniin Linan ja tragedian, joka hänen katoamisestaan ja murhastaan paikkakunnalla seurasi.

Olof ei ole ollut tekemisissä perheensä kanssa 23 vuoteen. Nyt hän on tullut tapaamaan isäänsä, joka asuu yksin perheen entisessä kodissa. Olof epäröi, mutta päättää lopulta kuitenkin mennä sisään taloon, jossa kaikki ei tunnu olevan kunnossa. Ulkoseinää pitkin valuu vettä ja sisällä haukkuu epätoivoiselta kuulostava koira. Kauhukseen Olof löytää isänsä yläkerran suihkusta kuolleena.

Kun paljastuu, että iäkäs Sven Hagström on murhattu omassa asunnossaan ja että hänen ruumiinsa löysi murhaajapoikana tunnettu Olof, on Kramforsissa pieni helvetti irti ainakin poliisin näkökulmasta. Eiran omat muistot parinkymmenen vuoden takaisista tapahtumista nousevat pintaan, eikä hän suinkaan ole Kramforsissa ainoa, jolla on omakohtaisia muistoja vanhoista tapahtumista. Monet ovat valmiita tuomitsemaan Olofin myös isänsä murhasta.

Juurakon juoni on rakennettu miltei nerokkaasti. Sven Hagströmin murha on vasta alkusoittoa tapahtumille. Kun poliisi ryhtyy selvittämään tuoretta murhaa, alkaa pian paljastua monikerroksinen kudelma salaisuuksia. Mitkä asiat liittyvät mihinkin ja mitkä tapahtumat linkittyvät toisiinsa?

Alsterdal on hyödyntänyt romaaninsa aineksina ainakin paria todellista ruotsalaista tapahtumaa ja yhteiskunnallista ilmiötä. Hän avaa niitä ja niiden osuutta kirjasta lyhyesti jälkisanoissa, jotka kannattaa ehdottomasti lukaista.

Juurakko on siis juuri sellaista kirjallisuutta, josta pidän kovasti. Siinä on, kuten jo olen tainnut kolmesti sanoakin, todella taitavasti rakennettu rikosjuoni. Sen lisäksi Alsterdal on melkoinen velho kuvaamaan ihmistä ja ihmisyyttä. Millaisia motiiveja meillä on teoillemme? Miten muut vaikuttavat päätöksiimme oikeasta ja väärästä? Ja kuten sanottu, Alsterdal saa myös miljöönsä elämään ja hengittämään todella vaikuttavasti. Olen myyty.

Tove Alsterdal: Juurakko (Rotvälta)
Suom. Kari Koski.
Aula & Co. 2022. 414 s.
Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Tuire Malmstedt: Lumihauta

 

Olen kirjoittanut edellisestä Tuire Malmstedtin dekkarista Lasitarhasta kertovaan juttuuni, että hänen uuden sarjansa päähenkilökaksikolla Elmo Vauramolla ja Matilda Metsolla ei vaikuttaisi olevan niin paljon luurankoja kaapeissaan kuin edellisen sarjan Isa Karoksella. Kattia kanssa! Lasitarhassa ratkottava juttu kosketti Elmon menneisyyden arpia, ja uusi Lumihauta avaa kokonaisen luurankoarmeijan sisällään pitävän huoneen Matildan lapsuudesta.

Malmstedtia todellakin kiehtovat ihmismielen pimeät syöverit. Mitä on pahuus? Miten traumat vaikuttavat ihmiseen? Miten muistot rakentuvat? Ketkä kaikki voivat kokea syyllisyyttä tapahtumista, joille eivät ole voineet mitään? Nykyhetken tapahtumat juontuvat menneisyydestä. Lumihauta todistaa jälleen, että Malmstedt menee rohkeasti päin pahuuden ilmentymiä. Tällä kertaa tarinan toistuvana teemana ovat painajaismaiset perhesurmat.

Elmo ja Matilda hälytetään Jyväskylässä kammottavan tragedian näyttämölle. Ensinäkemältä vaikuttaa, että perheen isä on puukottanut vaimonsa hengiltä, ampunut pientä tytärtään selkään ja sen jälkeen itseään päähän. Vauva ja toinen pieni lapsi löytyvät vuoteistaan rauhallisina mutta hyvin kuolleina. Matilda on kauhusta jäykkänä, mutta päästyään liikkeelle hän marssii perheen kylpyhuoneeseen ja löytää pyykkikorista vielä yhden lapsen, viisivuotiaan tytön. Tytöllä on kasvoillaan veriroiskeita, mutta hänessä ei ole naarmuakaan. Hän on hengissä.

Hyvin nopeasti käy ilmi, että kauhean surmatyön takana on joku ulkopuolinen. Johtolankoja on kuitenkin hyvin vähän, jos ollenkaan, eikä tutkinta ota edetäkseen. Tilannetta ei helpota, että Matilda on joutunut jäämään epämääräisen pituiselle sairauslomalle. Hän pakenee pintaan nousevia kuristavan ahdistavia muistojaan pohjoiseen, Inarin Angeliin asti, kasvattivanhempiensa Kertun ja Paavon luokse.

Lumihaudan selkeäksi päähenkilöksi nousee Matilda, joka alkaa lopulta kysellä kotiväeltään ja kyläläisiltä omasta ja perheensä menneisyydestä. Parinkymmenen vuoden takaisesta tragediasta tietävät varmasti kaikki, mutta kukaan ei halua puhua, ei ainakaan Matildalle. Jotta saisi edes jostain langanpäästä kiinni, Matilda lähtee erämaahan tapaamaan setäänsä Mikkoa, jota ei ole tavannut vuosiin. Voisiko Mikko-setä kertoa totuuden Matildalle?

Nykyhetken tapahtumien lomassa kulkee Ebbán tarina. Aikuinen nainen on rakastunut naimisissa olevaan mieheen ja tullut tälle raskaaksi. Tieto tulevasta lapsesta ei kuitenkaan ilahduta miestä, ja niin Ebbá päätyy synnyttämään syrjäiseen mökkiinsä yksin, vain siskonsa tukemana. Mies ei kuitenkaan aio hyväksyä, että Ebbá kasvattaa hänen lapsensa, ja seuraa tragedia. Miten Ebbán tarina liittyy Matildaan ja tämän perheeseen?

Kuten aiemminkin, Malmstedt on punonut koukuttavan juonikuvion, joka pitää tiiviisti otteessaan. Minäkin ahmaisin Lumihaudan yhtenä kesäisenä lomapäivänä. Juoni on lopulta niin kimurantti, että kirjailija taiteilee uhkaavasti kuilun partaalla: saadaanko kaikki lopulta siististi pakettiin? Kyllä saadaan, mutta hieman joudutaan turvautumaan rautalankaankin, jotta kaikki salatut sukulaisuussuhteet saadaan lukijalle avautumaan.

Olen aikaisemminkin protestoinut joitakin Malmstedtin poliisityön kuvauksessa ottamia vapauksia vastaan, ja tälläkin kertaa muutama juonta koskeva kysymys olisi mielestäni vaatinut vielä tarkempaa miettimistä. Kokonaisuus on kuitenkin toimiva, joten pidän enimmät mutinani omana ilonani!

Matildan inarinsaamelaistausta on yllätys Elmolle ja muillekin poliisikollegoille, mutta myös lukijalle (en ainakaan muista, että se olisi Lasitarhassa tullut esille). Pohjoinen ulottuvuus on Lumihaudassa ehdottomasti sen paras anti, vaikka siis muutkaan ansiot eivät ole vähäiset. Pieni Angelin kylä, jossa kaikki tuntevat toisensa niin hyvässä kuin pahassakin, on kuvattu hienosti. Eniten pidin lopulta Ebbásta kertovista osuuksista, koska niissä karu pohjoinen luonto nousee upeasti esille. Tekstissä on mukana myös mukavasti inarinsaamelaisia sanoja kuin kirpakkaana mausteena.

Tuire Malmstedt: Lumihauta
Aula & Co 2022. 301 s.
Kansi Tuomo Parikka.
Äänikirjan lukija Mikko Leskelä.

Arvostelukappale.

 Isa Karos -sarja

Pimeä jää
Mykkä taivas
Enkelimetsä

 

Metso & Vauramo -sarja:

Lasitarha
Lumihauta

Kari Haakana: Välitön uhka

 

Kotimaisten esikoisdekkaristien ja uusien dekkarisarjojen aloitusosien järjestelmällinen haravointini jatkuu toimittaja, kolumnisti ja digimedia-asiantuntija Kari Haakanan toimintatrillerillä Välitön uhka. Kuten asiaan nykyään yhä useammin kuuluu, Välitön uhka on myös uuden Karhu-nimisen sarjan aloitusosa.

Välitön uhka alkaa veret seisauttavasti. Kylmän rauhallisesti tappaja ujuttautuu kerrostaloon, jonka yhdessä asunnossa asuu eduskunnan puheenjohtaja, entinen SDP:n pääministeri Varma Kinnunen vaimoineen ja pienine tyttärineen. Tappajan kohteena on Kinnusilla vierailulla oleva Azerbaidžanin opposition johtoon kuuluva Nadia Nurkadilova, mutta hän ei häikäile sivullisia uhrejakaan, vaan kuolleita on lopulta kuusi: Nurkadilova, tämän henkivartija Kari Lahti, yksi poliisi sekä Kinnusen vaimo ja pieni tytär sekä alemman kerroksen asunnon iäkäs omistaja.

Kuohuttavan tapauksen tutkintaa johtaa KRP:n rikoskomisario Jari Viinanen. Tehtävä ei ole helppo. Paineet saada tuloksia aikaan ovat kovat, mutta juuri mitään johtolankoja ei ole lukuun ottamatta tietoa, että iskussa käytetty ase on viimeisen tiedon mukaan kuulunut rikollisjengi Real Killerseille. Tähän oljenkorteen tutkijat takertuvat, mutta tie tuntuu edelleen olevan pystyssä.

Varma Kinnunen on musertunut perheensä kohtalosta. Hänelle ei ole epäselvää, kuka oli iskun varsinainen kohde, mutta se ei mitenkään lohduta häntä. Millaisessa maailmassa oikein elämme, jos toisen valtion valtaapitävät voivat teloituttaa vastustajiaan Suomessa piittaamatta edes siitä, keitä muita tapetaan samalla? Kinnunen alkaa laatia ovelaa kostosuunnitelmaansa, jonka toteuttamiseen hän tarvitsee asiantuntija-apua.

Sopiva mies tehtävään löytyykin pian. Kinnunen värvää ammattisotilaana yhdysvaltalaisessa turva-alan yrityksessä työskentelevän Jari Karhun, joka sattumalta on myös surmatun turvamiehenä työskennelleen Kari Lahden työtoveri ja hyvä ystävä. Karhu ryhtyy tarvittaviin toimenpiteisiin ja tekee nopeasti vaikuttavaa tulosta. Kinnusen kostosuunnitelma alkaa hahmottua ja muuttua todeksi.

Haakana on sijoittanut tarinansa hyvin realistiselta haiskahtavaan Suomeen ja maailmaan, mutta ei ole käyttänyt edes johtavista poliitikoista oikeita nimiä. Kansainvälisen turvallisuuspolitiikan kiemurat, jotka ulottavat lonkeronsa sujuvasti meillekin, ovat siitä huolimatta pelottavan todentuntuisia.

Trillerin konventiot Haakanalla on hyvin hyppysissään. Toiminta edellä mennään, ja maskuliinisuus jyrää. Kirjan naiset ovat joko uhreja tai nipottavia jakkupukubyrokraatteja. Henkilöt ovat pitkälti taustattomia toimijoita, eikä sen paremmin Viinasen kuin Karhunkaan menneisyydestä tai mahdollisesta yksityiselämästä edes mainita mitään. Heistä ainakin Karhu kuitenkin on mukana sarjan myöhemmissäkin osissa.

Välitön uhka etenee tiukkatahtisesti, kuten kylmäävän trillerin tuleekin. Intensiteetti tosin hieman väljähtyy jossakin viimeisen kolmanneksen alkupuolella, kun Kinnusen kostosuunnitelman toteutusta valmistellaan. Loppuratkaisu ei enää pääse lukijaa yllättämään, eikä loppukiihdytys oikein vedä vertoja alkupuolen täyslaidallisille.

Tarinaa kerrotaan niin Viinasen, Kinnusen kuin Karhunkin näkökulmista ja kaikki ovat myös minäkertojia. Myös lyhyen prologin tappaja kuvaa tekojaan minäkertojana, joten oikeastaan minäkertojia on kaikkiaan neljä. Tiedän, että kirjailijoita ärsyttävät suunnattomasti neuvoja jakelevat harrastajakriitikot, mutta mietin kyllä ihan oikeasti, olisiko kerrontaa terävöittänyt, jos esimerkiksi Kinnusta olisikin kuvannut ulkopuolinen kertoja. Mene ja tiedä sitten. 

Minäkertojien jaksojen lomiin on sijoitettu lyhyitä uutissähkeitä, joissa taustoitetaan joitakin tarinassa esiin nousseita ilmiöitä tai kuljetetaan näppärästi juonta eteenpäin. Kiva ekstra on, että äänikirjassa nämä uutisklipit lukee Matti Rönkä.

Jos pidit Välittömästä uhasta, suosittelen Seppo Mustaluodon Janne Norrman -sarjaa.

Kari Haakana: Välitön uhka
Aula & Co, 2022. 256 s.
Äänikirjan lukijat Unto Nuora, Matti Rönkä.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän

 

Italialaisen hiukkasfyysikko Paolo Giordanon kirjailijanura sai melkoisen alun, sillä vuonna 2008 ilmestynyt esikoisromaani Alkulukujen yksinäisyys (WSOY) oli huippumenestys. Se on tähän mennessä käännetty yli neljällekymmenelle kielelle, muun muassa suomeksi vuonna 2010. Se sai arvostetut Strega Prize ja Premio Campiello -palkinnot, siitä on tehty elokuvaversio ja se on myynyt yli kolme miljoonaa kappaletta.

Vuonna 2014 Paolo Giordano oli vierailemassa Helsingin kirjamessuilla, koska hänen toinen romaaninsa Ihmisruumis (WSOY) oli ilmestynyt suomeksi. Pääsin silloin kirjabloggaajana kuuntelemaan, kun Ella Kanninen haastatteli häntä (italiaksi!).

Viime vuonna Giordano julkaisi esseemäisen tietokirjan Tartunnan aikaan (Aula & Co, 2020), joka ilmestyi lähes samanaikaisesti 26 maassa, myös Suomessa. Teoksesta teki poikkeuksellisen se, että se oli tiettävästi ensimmäinen koronasta julkaistu kirja.

Tänä kesänä ilmestyi suomeksi Giordanon neljäs kaunokirjallinen teos eli romaani Jopa taivas on meidän, joka on ilmestynyt alkukielellä vuonna 2018, selvästi ennen koronaa. Maailmaa riivaavan pandemian sijaan romaanin teemana onkin toinen vielä paljon vaikeammin hallittava katastrofi eli ilmastonmuutos.

Muhkean, miltei kuusisataasivuisen romaanin kansien väliin mahtuu melkoisesti. Se on paitsi kantaaottava teos kiihtyvästä luonnon tuhoutumisesta, myös romaani kaiken nielevästä rakkaudesta, lojaaliudesta, aatteen palosta, fanaattisuudesta ja yksilö- ja yhteisötasolla tehtävien konkreettisten muutosten vaikeudesta. Lisäksi se on oivallisesti suunnitellun rakenteensa ja mielenkiintoisen, vähän jännittävänkin juonensa ansiosta koukuttava lukukokemus, vaikka on myönnettävä, että runsaus on paikoin uuvuttavaakin.

Romaanin minäkertoja on torinolainen Teresa, jonka insinööri-isän lapsuudenkoti sijaitsee Apulian pikkuruisessa Spezialen kylässä. Lapsesta saakka Teresa on viettänyt kesänsä isän kanssa mumminsa luona. Teinityttönä Teresa tutustuu naapurimaatilalla asuvaan kolmeen nuorukaiseen Nicolaan, Tommasoon ja Berniin. Nicolan vanhemmat ottavat luokseen asumaan oman poikansa ikäisiä nuoria, jotka tarvitsevat syystä tai toisesta sijaiskotia. Bern on Nicolan serkku, mutta muut pojat ovat keitä milloinkin.

Kolmen nuoren miehen ja Teresan kohtalot kietoutuvat yhteen. Nuorena aikuisena Teresan ja Bernin polut risteävät uudelleen, ja he päätyvät asumaan Nicolan perheen hylkäämälle maatilalle kahden muun nuoren pariskunnan kanssa. Kommuunimainen yhteisö haluaa elää mahdollisimman luonnonmukaisesti, mutta omien elintapojen muuttaminen ei joukon kiihkeimmille riitä. Luonnon pelastamiseksi on tehtävä myös radikaaleja tekoja.

Giordano kuvaa mielenkiintoisesti pienen ja tiiviin aktivistiyhteisön sisäisiä jännitteitä. Perimmäiset motiivit maatilalla asumiseen ovat lopulta hyvin kirjavat, vaikka niitä halutaan kumppaneilta huolellisesti salata. Vähitellen ne ja muutkin pinnan alla lymyilevät salaisuudet kuitenkin yksi kerrallaan paljastuvat, vaikka asioiden todellisen laidan tajuaminen kestää Teresalta lopulta vuosia.

***
Kuten olen lukuisia kertoja todennut, sattumanvaraisesti luettaviksi osuvat kirjat muodostavat usein hämmästyttäviä pareja ja kuvioita. Jopa taivas on meidän -romaanin jälkeen tartuin Saila Susiluodon proosateokseen Kehrä, joka on osin kirjoitettu Italian Mazzanoon kirjailijaresidenssiin tehdyn matkapäiväkirjan pohjalta. Kuvattu matka on tehty syksyllä 2019, ja siinä on vahvana juonteena kirjailijan kokema ilmastoahdistus. Törmäsin sen sivuilla myös termiin antroposeeni, jonka olin noloudekseni joutunut guuglaamaan Giordanon romaania lukiessani. Samantapainen surumielinen ja ahdistavakin tunnelma ihmisen luontoa tuhoavan toiminnan takia on myös JP Koskisen Haukansilmä-romaanissa, jonka luin Kehrän perään.

Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän (Divorare il cielo)
Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä.
Aula & Co, 2021. 586 s.
Äänikirjan lukija Anna Kuusamo, kesto 20 h 33 min. 

Arvostelukappale, äänikirja BookBeat.

Juha Hietanen: Huuhkajan siivet

 

Se oli muuten lihonut, Mikael hörähti. Huomasitko?

Rivekö? Miten niin?

Ei kun Hietsu. Siinä on mennyt nakkimuki poikineen jännittäessä.    

 

Iltalehden verkon viihdeuutiset otsikoi 5.12.2020: Ylen suosikkijuontaja Juha ”Hietsu” Hietanen jättää työnsä: ”Ylen hyvästelin eilen”. Samassa uutisessa mainitaan, että toimittaja Juha Hietaselta on helmikuussa 2021 ilmestymässä esikoisromaani Huuhkajan siivet. Omilla verkkosivuillaan Hietanen kertoo pitkästä ja monipuolisesta toimittajanurastaan sekä intohimoistaan, joita ovat muun muassa urheilu ja kirjallisuus. Monipuolisen toimittajauran mittaan juttuja on tullut tehtyä kummastakin aihepiiristä satoja, ellei tuhansia. Vuonna 2012 ilmestynyt tietokirja Seikkailujuoksija kertoo Jukka Viljasen tarinan.

Tätä taustaa vasten ei ole lainkaan yllättävää, että Juha Hietasen esikoisromaani on nimenomaan urheiluromaani. Huuhkajan siivet -romaanin aiheena on Suomen miesten jalkapallomaajoukkue Huuhkajat ja sen liito kohti vuoden 2020 (ja sittemmin v. 2021) EM-turnausta. Teemoina ovat ainakin addiktioksi yltyvä harrastaminen ja fanittaminen eri puolineen sekä keski-ikäisten ihmisten oman tien etsintä.

Romaanin keskiössä on kolme henkilöä, joista nelikymppinen sairaanhoitaja Laura on minäkertoja. Urallaan Laura on kulkeutunut ammattiyhdistystoimintaan ja työskentelee tarinan alussa liiton toimistolla Hakaniemessä. Avioliitto Sepon kanssa on ollut lapseton, ja nyt pariskunnan kotona asuu myös muistisairas Sepon äiti, jonka palveluasumisyksikkö on suljettu sisäilmaongelmien vuoksi. Vastuu vanhuksen hoidosta on lähinnä Lauralla.

Selvästikin Laura kaipaa jotain muutosta elämäänsä, mutta se tulee lopulta yllättävältä taholta, kun neljän ystävyksen lukupiiri-iltana joku avaa television kesken Huuhkajien ottelun. Se on menoa. Laurasta tulee nopeasti intohimoinen Huuhkaja-fani, jolle mikään hinta ei ole liina kova, kun on kyse oman joukkueen kannustamisesta. Mutta mitä vaimon uusi intohimo tekee hieman nuupahtaneelle avioliitolle?

27-vuotias ekonomi Marco Laine on tyytyväinen työhönsä kuihtuvan urheilutavaraliikkeen myyjänä. Leppoisatahtinen työ mahdollistaa omistautumisen oikeasti tärkeälle asialle eli Pohjoiskaarre-nimellä tunnetulle Suomen maajoukkueen kannattajat ry:n huutosakille. Harmi vain, että suvun matriarkat eli äiti ja Ritva-täti eivät pahemmin arvosta Marcon urakehityksen suuntaa saati hänen ponnistelujaan suomalaisen jalkapallon eteen. Jotain olisi keksittävä, jotta saisi naisväen pois niskastaan.

Erik Savolainen on iltapäivälehden pitkän linjan urheilutoimittaja ja kolumnisti sekä tunnetun freelance-urheiluselostaja Raimo ’Raipe’ Salmisen lapsuudenystävä. Erikiä on alkanut yhä enemmän tympiä suunta, johon lehtimaailma on muuttunut. Verkko imee juttuja yhä kiihtyvään tahtiin, ja toimittajan työ on jotain aivan muuta kuin Erikin uran alkuaikoina. Jotain muutosta elämäänsä tuntuu Erik kaipaavan, jotain potkua. Huuhkajien menestysmahdollisuuksiin Erik suhtautuu vähintäänkin skeptisesti.

Näiden kolmen näkökulmahenkilön sekä kirjavan sivuhenkilökaartin kautta Hietanen käsittelee oikeastaan kaiken mahdollisen suomalaiseen maajoukkuejalkapalloon liittyvän. Huuhkajan siivissä työstetään ideaa Huuhkajien kannattajien käsikirjasta, jolla vihittäisiin vasta-alkajafaneja lajin ja joukkueen saloihin. Huuhkajan siivet luettuaan ei enää mitään opaskirjaa kaipaa. Kaikki on jo hallussa!

Lauran, Erikin ja Marcon polut luonnollisesti risteävät tarinassa useaankin otteeseen, ovathan futispiirit Suomessa ja Helsingissä pienet. Ajallisesti tarina kattaa pari vuotta EM-kisapaikan vähittäisestä varmistumisesta Tanska-Suomi-ottelun avauspotkuun 11.6.2021. Mukana on siis vahvasti myös korona ja sen seuraukset niin henkilöiden elämässä kuin EM-kisojen ja Huuhkajienkin osalta. Koska romaanin kirjoittaminen harvoin on kovin nopea prosessi, lienee korona aiheuttanut myös kirjan syntyvaiheissa tiettyjä komplikaatioita.

Tyylilajiltaan Huuhkajan siivet on kepeähköä lempeänironisen huumorin sävyttämää urheilu- ja ihmissuhdeproosaa. Paikoin juonikuviot äityvät melkoisiksi irrotteluiksi ja välillä hipaistaan absurdinkin rajoja. Kirjoittajan vankka tietämys urheilumaailman peruskuvioista ja lieveilmiöistä on vakuuttavaa, vaikka paikoin ottelukuvioiden selostus onkin lipsahtaa ainakin minun makuuni liialliseksi ja toisteiseksikin. Tarina etenee kuitenkin pääosin luistavasti, ja dialogipainotteisuus on ehdotonta plussaa.

Oma jalkapallotietämykseni oli ennen Huuhkajan siipien lukemista ehkä aavistuksen ikäisiäni naislukijoita korkeammalla, koska perheessä oli aktiivinen junioripelaaja kymmenen vuoden ajan. Futisäidin hommiin kuului lähinnä kuljettajan ja pyykkärin tehtäviä sekä mokkaruutujen leivontaa, mutta väkisinkin on jotain tietoa lajista tarttunut matkan varrella äitiinkin. Jalkapalloa myös seurataan perheessämme edelleen, mutta intensiteetti on erittäin maltillista. Tältä pohjalta Huuhkajan siipien lukeminen ainakin sujui erinomaisesti.

Pidän Lauran valintaa päähenkilöksi onnistuneena ratkaisuna. Hänen kauttaan tarinaan tulee oivallista raikkautta. Kuka tahansa voi tosiaan hurahtaa miltei mihin tahansa!

Juha Hietanen: Huuhkajan siivet
Aula & Co 2021. 335 s.
Äänikirjan lukija Fanni Noroila, kesto 10 h 37 min.

Arvostelukappale. Äänikirja BookBeat.

Tuire Malmstedt: Lasitarha

 

Jyväskylän Muuratsalosta kotoisin oleva rikosylikonstaapeli Elmo Vauramo on palannut kotikaupunkiinsa. Uudessa virassaan Elmolla on työparina laitoksen erikoisin tyyppi Matilda Metso, joka huhujen mukaan on omintakeisella käytöksellään savustanut entisen työparinsa hakemaan töitä muualta. Matilda ei turhia puhele, mutta hän on erinomainen poliisi. Uudessa työpaikassaan Elmo tuntee viihtyvänsä erinomaisesti, eikä vähiten siksi, että pomo Selma Lahtinen vaikuttaa täydelliseltä esimieheltä eli vastakohdalta hänen aiemmalle päällikölleen.

Elmo ei ole taustoiltaan ehkä kaikkein tyypillisin poliisi edes dekkareissa, sillä hän on ollut kohtalaisen menestyneen rockbändin kitaristi. Unelma menestyksestä jäi kuitenkin saavuttamatta, ja nyt bändivuosista on muistona enää komea letti ja pölyttyvä kitara poikamiesboksin nurkassa.

Elmon ensimmäinen juttu Jyväskylässä on nelivuotiaan Lenni-pojan katoaminen. Joku sieppasi pojan hiekkalaatikolta äitinsä nenän alta, kun tämä nukutti Lennin nuorempaa sisarusta vähän sivummalla. Pojasta jäi vain toinen kenkä leikkikentän rajalle. Johtolankoja ei ole, ja juttu junnaa paikoillaan. Elmo tuntee paineen kasvavan. Ei kai hänen ensimmäinen juttunsa ole jäämässä ratkaisemattomaksi? Lisäksi jokin Lennin katoamisessa tuntuu herättelevän hänen pahoja muistojaan kaukaa lapsuuden hämäristä asti.

Lennin katoamineen herättää kipeitä muistoja myös Liljassa, jonka Henri-poika katosi ensimmäisen kouluvuotensa syyslukukauden alkupäivinä koulun retkellä. Lilja ei ole päässyt yli poikansa katoamisesta. Tilannetta ei helpota, että hän on menettänyt myös kuulonsa ja sitä myötä työnsä. Muistisairaudesta kärsivä mies Leo ei enää osaa viittomia, joten yhteys puolisoonkin on mennyttä. Viittomakielentaitoisen ystävättärensä Vivianin kanssa Lilja päättää vielä kerran yrittää selvittää, mitä Henrille oikein tapahtui kaksikymmentä viisi vuotta sitten. Missä poika on? Onko hän vielä elossa, kuten Liljasta tuntuu?

Tuire Malmstedt sai esikoisteoksestaan Pimeä jää Suomen dekkariseuran myöntämän Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan vuonna 2019. Pimeän jään aloittamassa Isa Karos -sarjassa on ilmestynyt toistaiseksi kolme dekkaria. Lasitarha aloittaa uuden Metso & Vauramo -sarjan.

Lasitarhassa on paljon aiemmista dekkareista tuttua Malmstedtia. Lukijan on syytä olla varuillaan, sillä Malmstedt on haka harhauttamaan sinisilmäisiä. Aika harva asia on lopulta sitä, miltä alussa näyttää. Edelleen Malmstedtia kiehtovat ihmismielen pimeät syöverit. Mitä on pahuus? Miten traumat vaikuttavat ihmiseen? Miten muistot rakentuvat? Ketkä kaikki voivat kokea syyllisyyttä tapahtumista, joille eivät ole voineet mitään? Nykyhetken tapahtumat juontuvat menneisyydestä.

Aiemman sarjansa kirjoihin Malmstedt on kirjoittanut historialliset tasot, jotka liittyvät enemmän tai vähemmän löyhästi pääjuoneen ja tuovat tarinaan mystisen ulottuvuuden. Lasitarhassa ei tällaista rinnakkaiskertomusta ole, mutta tarinan lomaan on siroteltu otteita pimeään huoneeseen suljetun pikkupojan ajatuksia. Kokonaisuus tuntuu ehkä tämän takia kompaktimmalta.

Uudet päähenkilöt Elmo Vauramo ja Matilda Metso eivät vielä tule kovin tutuiksi, mutta sen verran kuitenkin, että heistä jo kiinnostuu. Kummallakin on historiassaan kipukohtia, joita jo jonkin verran avataan, mutta mitään Isa Karoksen traumojen kaltaista heidän komeroissaan ei vaikuttaisi lymyävän. Se tuntuu helpottavalta. Ainakin minusta on mukavaa välillä seurata rikostutkintaa, jonka tekijät eivät ole totaalisolmussa omine ongelmineen. En oikein osaa sanoa, pidänkö enemmän mukavan tuntuisesta Elmosta vai eksentrisestä Matildasta.

Lasitarha ei ole mikään leppoisa teekutsudekkari. Malmstedt on tarttunut kaikkien vanhempien pahimpiin pelkoihin ja lisännyt niihin vielä pari kierrettä. Kannattaa tosiaan varoa, kun tuijottaa pimeyteen.

 

Tuire Malmstedt: Lasitarha
Aula & Co 2021. 361 s.

Arvostelukappale.

Isa Karos -sarja

Pimeä jää
Mykkä taivas
Enkelimetsä

 

Metso & Vauramo -sarja:

Lasitarha

Risto Miettinen: Petturi

 

Mikael Marjosaari alias Michael Snek palaa lapsuutensa maisemiin Pohjois-Karjalaan, vanhaan isältä perimäänsä räsnsistyneeseen mökkiin keskelle metsää. Kukaan ei tiedä, missä hän on, mutta ajatus ei riitä rauhoittamaan levotonta miestä. Yöksi Mikael kaivaa repustaan aseen ja asettaa sen jakkaralle sänkynsä viereen.

Alusta asti on selvää, että Mikael on epätoivoiselta haiskahtavalla pakomatkalla. Mutta ketä hän pakenee ja miksi? Paluu kotipuoleenkin osoittautuu pikapuoliin virheeksi, kun jo ensimmäisellä kylillä käynnillä Mikael törmää kahteen tuttuun menneisyydestään. Hintelä luokkakaveri Jorma on vastoin kaikkia odotuksia päätynyt kunnanlääkäriksi terveyskeskukseen ja nuoruudenrakkaus Elli istuksii paikallisessa kuppilassa kuin kohtalon oikusta.

Pian Mikaelin jäljillä ovat sekä virolaiset että venäläiset torpedot.

Petturi on Risto Miettisen esikoisteos, jonka kehaistaan kustantajan sivuilla yhdistävän vastustamattomasti etenevän toiminnan ja ihmistä tarkasti ja herkästi havainnoivan kerronnan. Eivät kehut perusteettomia ole, vaikka tiukkaa kansainvälistä toimintatrilleriäkin tyyliltään sivuavaksi teokseksi Petturi alkaa hämäävän verkkaisesti. Lukijalta vaaditaan kärsivällisyyttä miltei sadan sivun verran, ennen kuin Mikaelin todellinen karva alkaa paljastua.

Miettinen avaa takaumissa sekä Mikaelin unien ja muistojen kautta tapahtumia nuoruusvuosista nykyhetkeen pala kerrallaan. Menetelmä toimii hyvin, vaikka ei mitenkään uusi tietenkään ideana ole. Lukijan mielenkiinto kuitenkin säilyy, ja kuin varkain tulee myös valinneeksi puolensa, vaikkei Mikael mikään pulmunen tosiaankaan ole. Mies on tullut houkutelleeksi todelliset pedot riehumaan Pohjois-Karjalaan, mitä hän joutuu katkerasti katumaan.

Kokonaisuuden hahmottamisessa joutuu lukija hieman ponnistelemaan, sillä toimijoita on lukuisia ja kaikki tuntuvat pelaavan vähintään kaksilla korteilla. Peleissä panokset ovat kovat, eikä ihmishenki ole minkään arvoinen paitsi koston välineenä.

Loppuun jää sen verran avoimia vaihtoehtoja, että lukija jää arpomaan, onko kenties luvassa vielä jatkoa. On tai ei, toivottavasti Miettinen kuitenkin jatkaa kirjoittamista ja julkaisemista, sillä Petturi on oiva esikoistrilleri vaativammallakin mittapuulla arvioiden.

Risto Miettinen: Petturi
Aula & Co 2021. 260 s.

Arvostelukappale.

A. M. Frost: Likaista peliä ja Kohtalokas ystävä

 

Pari vuotta sitten törmäsin Bazar-kustantamon luettelossa teokseen nimeltä Näkymätön kuolema. Kirjailija A. M. Frostista kerrottiin, että kyse on kirjailijanimestä, jonka takana on ’kirjaileva kaksikko’. Sittemmin kirjaileva kaksikko on astunut julkisuuden valokeilaan, ja jo majuri Jangista kertovan kirjasarjan kakkososan Likaista peliä kansiliepeessä savonlinnalaiset Anne ja Matti Hakkarainen poseeraavat yhteisessä kirjailijakuvassa.

Olen ollut Näkymättömän kuoleman äärellä hieman hämmennyksissäni. Kyseessä on Suomen talvisodan aikaan ja sen melskeisiin sijoittuva tarina, jonka keskushenkilönä on pitkänhuiskea mustahiuksinen ja -viiksinen sinisilmä majuri Peder Jang. Majurilla on erityisasema Suomen armeijassa, sillä hän on Mannerheimin kummipoika.

Vanhemmistaan Jangilla sen sijan ei ole tietoa, mutta mitä ilmeisimmin hänessä virtaa sekä eurooppalaista että aasialaista verta. Mannerheim on tuonut hänet aikanaan Suomeen Kaukoitään suuntautuneelta tutkimusmatkaltaan. Sitkeät huhut väittävät, että marsalkka itse olisi Jangin isä.

Näkymättömän kuoleman tarina seurailee pitkälti ihan realistisia sotatapahtumia talvisodan alkuvaiheilta, ja olen juttuunikin kirjannut, että esimerkiksi Helsingin ensimmäisen pommituksen kuvaus on ollut pysäyttävä. Sitten jossain vaiheessa juoni alkaa saada kierroksia, joista ei enää virallisesta historiankirjoituksesta välttämättä löydy vahvistusta. Fakta ja fiktio kietoutuvat saumattomasti yhteen ja lopputuloksena on jokseenkin omanlaisensa sota- tai vakoilutrilleri.

Oman mausteensa tarinaan tuo Peder Jangin huima menestys naismaailmassa. Nainen kuin nainen tuntuu olevan kuin sulaa vahaa hänen herrasmiehenkäsissään. Hiuksia nostattavan jännittävät toimintakohtaukset rintamalla ja sen itäpuolella rytmittyvätkin vahvan eroottisilla kohtauksilla. Mutta sitten Peder kohtaa viileän kaunottaren Helle Haagan, leskeksi jääneen Valpon agentin. Onko kiinalaista filosofiaa harrastava ja itämaisia kamppailulajeja taitava majuri kohdannut vihdoinkin vertaisensa?

Anne ja Matti Hakkarainen antoivat pari viikkoa sitten videohaastattelun Facebookin Dekkariryhmässä (tallenne on siellä edelleen katsottavissa) ja kaksikkoa oli haastateltu myös uusimpaan Ruumiin kulttuuriin (3/2020) juttuun, jossa kerrottiin kirjoittajapareista. Jälkimmäisessä haastattelussa pariskunta kertoo, miten idea Peder Jangista sai alkunsa. Alun perin tarkoitus oli kirjoittaa vain yksi kirja, mutta tällä hetkellä tähtäimessä on kahdentoista kirjan kokonaisuus, jossa vähitellen edetään sotien loppuun asti.

Intohimoisina dekkarien lukijoina Hakkaraiset halusivat kirjoittaa itsekin dekkarin. Mutta koska Matti Hakkaraista kiinnostavat myös sotakirjat ja Anne Hakkaraista rakkausromaanit, lopputuloksena on trillerimausteilla tehostettu hybridi niistä kaikista.

Ainaisesta lukuruuhkasta kärsivänä sarjan kaksi seuraavaa osaa eli jo mainittu Likaista peliä ja tänä vuonna ilmestynyt Kohtalokas ystävä tulivat lukuvuoroon perätysten.

Likaista peliä -kirjassa on vetävä alku. Talvisotaa on käyty runsas kuukausi, ja vuodenvaihteen jälkeen tuntuu, että vihollinen vetää hetken henkeä. Jangin tukikohdasta lähtee ambulanssibussi kuljettamaan haavoittuneita sairaalaan Helsinkiin, ja kyydissä on lisäksi muutama lomalainen. Sairaita hoitaa matkalla lotta Maria Jaala, joka on Helle Haagan läheinen ystävä ja majuri Jangin lähetti Aulis Rasilan morsian. Lisäksi kyydissä on tiedustelun eversti Rantamala mukanaan joukko tärkeitä asiakirjoja. Matkalla bussi joutuu väijytykseen. Kuljettaja ja muut matkustajat tapetaan, mutta Maria ja eversti otetaan vangeiksi. Bussi ajetaan pois paikalta.

Kun bussin katoaminen lopulta huomataan ja jälkiä on seurattu hylätylle torpalle asti, alkavat tapahtumat vyöryä yhä kiihtyvää tahtia. Majuri Jang kokoaa nopeasti tiedustelu- ja pelastuspartion, jonka tehtävänä on noutaa vangitut rajan takaa ja aiheuttaa viholliselle mahdollisimman paljon tuhoa. Seuraa siis taas hiuksia nostattavan jännittävä retki vihollisen selustaan! Nämä kuvaukset kaikissa sotakirjoissa saavat minulle aina kylmän hien pintaan. En tajua, miten kaukopartiomiehet ja muut oikein kykenivät hommansa hoitamaan.

Jangin ryhmä päätyykin paikkaan, joka kirjaimellisesti kuhisee vihollisia, mutta onneksi rohkeat ja sitkeät miehet älykkään ja neuvokkaan johtajansa avulla keksivät pian keinot, joilla voi harventaa vastustajan miesvahvuutta tehokkaasti.

Vangiksi päätyneet lotta ja eversti eivät valitettavasti ole majurin Jangin tukikohdan ainoat murheet. Vihollinen on mitä ilmeisimmin soluttautunut myös tukikohdan sisälle, sillä joku murhaa väkeä sotatoimien keskellä. Helle Haagaa vastustajan häikäilemättömyys kylmää, ja pian hän huomaa viikatemiehen kaatavan uhrejaan yhä lähempää itseään.

Likaista peliä päättyy talvisodan päättymisen jälkeisiin päiviin. Majuri Jangin ryhmän onnistunut isku rintaman taakse on auttanut Suomea sotaponnisteluissa, mutta varsinaista lopputulemaa se ei muuttanut. Myös tukikohtaa piinannut murhaaja napataan lopussa.

Kohtalokas ystävä sijoittuu välirauhan aikaan syksyyn 1940. Tunnelma Suomessa on jännittynyt. Talvisota on päättynyt tappioon, ja merkittävä osa pinta-alasta on jouduttu luovuttamaan. Maailmansota sen sijaan jatkuu ja kiihtyy ympärillä, ja sillä on suoria vaikutuksia Suomen tilanteeseen.

Jang ja armeijan palvelukseen rauhan aikanakin jäänyt Aulis Rasila matkustavat kirjan alussa Savonlinnaan, missä heidän tiedustelupartionsa jäsen Jurvanen on joutunut putkaan syytettynä räjähdevarkaudesta. Jang ei kuitenkaan usko Jurvasen syyllisyyteen, ja herääkin epäily, että tekeillä on jokin sabotaasiyritys, jota johdetaan itärajan takaa. Todisteita ei kuitenkaan vielä saada kokoon riittävästi, joten Jurvanen joutuu jäämään nimismiehen hoteisiin.

Peder Jangin ja Helle Haagan välit ovat suorastaan jäiset. Majuri ei ole saanut yhteyttä Helleen puoleen vuoteen, vaikka yritys on ollut kova. Majuri määrätään matkustamaan Saksaan tapaamaan korkeaa saksalaista johtoporrasta, ja Helle määrätään hänen mukaansa sihteerin peiteroolissa. Vastahakoinen Helle taipuu pakon edessä, mutta houkutus päästä paikan päälle selvittelemään aviomiehen kuolemaan liittyviä olosuhteita pehmittää hänen vastarintansa.

Juuri ennen matkalle lähtöä Jang törmää rohkeasti käyttäytyvään kaunottareen, joka antaa ymmärtää olevansa yksi Jangin entisistä rakastajattarista. Jang ei kuitenkaan kuolemakseenkaan muista, kuka nainen voisi olla. Naisen tuttavallinen käytös ei jää Helleltäkään huomaamatta. Harmikseen tämä toteaa, ettei ole kaikesta huolimatta pystynyt karistamaan Jangia mielestään.

Kohtalokas ystävä on episodimaisempi kuin kaksi edeltävää sarjan osaa. Rauhan aika on selvästi kaikista vakoilu- ja sabotöörikuvioista huolimatta hankalampi miljöö toimintatrillerille. Saksan matkan kohokohdaksikin jää vähän laimeasti Hellen aviomiehen salaisuuden paljastuminen. Todelliset vaarat uhkaavat seuruetta taas täällä koto-Suomessa, ja hetkeksi jännitys tiivistyykin entiseen malliin syrjäisen maatilan liepeillä, mutta aiempien osien mielikuvitukselliset juonet eivät saa nyt vertaistaan jatkoa.

Koska taistelutoimintaa on nyt aiempaa vähemmän, sivuja on ollut varaa käyttää enemmän erilaisten ihmissuhdekuvioiden setvimiseen ja lakanatkin saavat välillä melkoisen kuumaa kyytiä. Ainakin sarjan henkilöt entuudestaan tuntevalle tarina on edelleen viihdyttävä, vaikka jännityksen suhteen odotukset eivät tällä kertaa aivan täyttyneetkään. 

Majuri Jang -sarjan osat voi lukea epäjärjestyksessä ja sarjan voi aloittaa mistä osasta tahansa, sillä jokaisessa kirjassa on itsenäinen juonikuvio, joka ratkaistaan. Keskeisten henkilöiden elämät tietysti etenevät kirja kirjalta.

A. M. Frost: Likaista peliä
Bazar 2019. 414 s.

A. M. Frost: Kohtalokas ystävä
Aula & Co 2020. 419 s.

Arvostelukappaleita.

Pauliina Littorin ja Antti Marttinen: Kolme punaista rubiinia

Erilaiset kirjailijaparit tuntuvat olevan nyt kuuminta hottia ainakin dekkarigenressä. Sen vähäisen kokemuksen perusteella mitä minulla on yhteiskirjoittamisesta, en ihmettele. Toisen kanssa ideoiden pallottelu ja tekstin hiominen on antoisaa ja hedelmällistä, ainakin, jos kaveriksi on osunut osaava tyyppi.

Alkusyksystä debytoi kirjoittajapari Pauliina Littorin ja Antti Marttinen, kun Aula & Co -kustantamo julkaisi heidän ensimmäisen yhteisen kaunokirjallisen teoksensa eli taidealalle sijoittuvan dekkarin Kolme punaista rubiinia. Molemmat tekijät ovat kirjoittajina kokeneita konkareita, mutta kumpikaan ei ole aiemmin kirjoittanut dekkareita. Filosofian tohtori Pauliina Littorin on taidesijoittamisen ja -rikollisuuden asiantuntija, kolumnisti ja tv:n taideasiantuntija. Antti Marttinen taas on Suomen päätoimittajien yhdistyksen pääsihteeri ja Taloustaito-lehden entinen päätoimittaja.

Syksyn mittaan satuin useampaankin kertaan kuulemaan kirjailijapaneeleja ja -haastatteluja, joissa Littorin ja Marttinen yhdessä tai Littorin yksin kertoi kirjasta ja sen synnystä. Littorin on räiskyvän pirteä ja sanavalmis haastateltava, kun taas Marttinen näissä tilanteissa tuntui mieluummin puhuvan vähemmän ja myhäili vieressä kompaten Littorinia. Tämä kertoi vuolaasti, kuinka oli työstänyt muutaman kuukauden ajan tietoteosta taideväärennöksistä. Teos ei kuitenkaan ottanut syntyäkseen, ja sitten Littorin otti yhteyttä Marttiseen saadakseen kannustusta. Kirjeenvaihdon ja keskustelujen tovin jatkuttua he huomasivat, että tekstistä alkoikin muovautua fiktiivinen jännityskirja.

Haastattelijat kysyivät jokainen vuorollaan, millainen työnjako kaksikolla oli. Littorin kertoi hauskasta tyylistään kirjoittaa tekstiä silmät kiinni. Hän sanoo näkevänsä tarinan niin elävänä silmiensä edessä, että muuta ei juuri tarvita kuin ylöskirjaamista. Marttisen tehtävänä taas on ollut vähän hillitä Pegasoksen huimaa laukkaa ja pitää ohjaksia käsissään.

Kolmen punaisen rubiinin takakannessa on otsikkona ’Nordic Sunshine on uusi Nordic Noir.’ On pakko tunnustaa, että lause on kirjan lukemisen jälkeen yhtä kryptinen kuin sitä aloittaessanikin. Jos tarkoitus on korostaa Kolmen punaisen rubiinin kepeyttä tai valoisampaa otetta kuin mitä perinteisesti on liitetty nordic noiriin, kuten arvelen, ei teoksen sisältö mielestäni ihan lunasta lupauksiaan. Keskeisimpänä miljöönä on lokakuinen Helsinki, jossa tapahtuu perin ikäviä rikoksia melkoinen määrä. Ei siis mitään kovin aurinkoista ja kepeää kuitenkaan.

Tosin melkoisella kepeydellä tekijät suhtautuvat todenmukaiseen rikostutkintaan ja poliisityöhön sekä moniin muihin arjen hankaluuksiin. Jos siis odottaa realistista rikollisjahtia tai taidemaailman nurjan puolen ruodintaa, pettyy ihan varmasti. Toisaalta kovin humoristisena tai parodisenakaan en osannut tätä teosta pitää. Sitä se voi silti hyvinkin olla. En ole aina aivan varma omasta huumorintajustani.

Lähtötilanne on herkullinen. Helsingin Yrjönkadulla sijaitsevan antiikkikaupan omistaja Kullervo Mantere on kadonnut. Poliisi on löytänyt antiikkiliikkeen takahuoneesta niin paljon Mantereen verta, että on syytä olettaa tämän saaneen surmansa. Mutta ruumis on kadonnut jäljettömiin eikä poliisi ole päässyt tutkinnassa alkua pidemmälle.

Mantereen aikuinen poika Leo Lennox saapuu Helsinkiin juuri sopivasti isänsä muistotilaisuuteen. Leo ei ole ollut juurikaan tekemisissä isänsä kanssa vaan on kasvanut Skotlannissa äitinsä ja enonsa hoivissa. Hän on suvun valtavan omaisuuden ainoa perillinen, mutta toistaiseksi liike-elämän palvelukseen astuminen ei häntä kiinnosta. Onneksi hän osaa sujuvasti suomea ja on opinnoissaan perehtynyt myös kulttuurihistoriaan ja keräilyyn, joten hän voi ottaa isänsä liikkeen hoitoonsa ainakin koemielessä.

Perinteinen antiikkikauppa ei kuitenkaan varsinaisesti ole Leon juttu, vaan hän päättää muuttaa liikettä selvemmin isänsä jo aloittamaan suuntaan, eli hän alkaa myydä kalliita merkkituotteita ja populaarikulttuuriin liittyviä keräilyesineitä, kuten Elviksen käyttämiä aurinkolaseja ja Baywatch-sarjan tähtien uima-asuja. Liikkeen nimeksikin Leo vaihtaa Yrjönkadun Elvis.

Samaan aikaan kuin Leo rakentelee uutta firmaansa Helsingissä, hänen Arthur-enonsa kidnapataan Skotlannissa. Leon kreivitäräiti on luonnollisesti huolesta suunniltaan. Ex-mies on todennäköisesti tapettu, veli on kidnapattu. Liittyvätkö tapahtumat yhteen?

Leo saa selville monia asioita isästään. Tämä on ollut armoitettu naistenmies, joka tuntuu keräilleen naisia kuin taide-esineitä. Saattaisiko tästä löytyä avain isän katoamiseen? Isän kohtalon pohdinta kuitenkin unohtuu taka-alalle, kun Leo saa uskomattoman tarjouksen. Erään keräilijäperheen tytär haluaa pistää perinnöksi saamansa esineistön myyntiin ja haluaa, että Leo huutokauppaa hänen äitinsä salassa pitämän aarteen: muumimammanuken, johon on upotettu kolme upeaa jalokiveä. Nuken lähtöhinnaksi arvioidaan hulppeat 10 miljoonaa euroa!

Asioista hyvin perillä olevaksi antiikkiesineiden myyjäksi Leo toimii kaikkea muuta kuin ammattimaisesti ja vie myyjän toiveiden mukaisesti arvokkaan esineen liikkeessään piilossa olevaan tallelokeroon ja pistää sen jälkeen nettiin jakoon tiedon tulevasta huutokaupasta. Jos ei näillä eväillä saa vaikeuksia, niin sitten ei millään.

Tässä on siis jotakuinkin romaanin lähtötilanne. Kuulostaako mielikuvitukselliselta? Minusta ainakin. Mukaan tulee jatkuvalla syötöllä uusia ihmisiä, jotka ovat toinen toistaan epäilyttävämpiä. Kuka kukin oikein on ja miten kaikki juonenkäänteet oikein liittyvät toisiinsa. Vai liittyvätkö lainkaan? Lisätään sekaan vielä ainakin täysin amatöörimäisesti toimivat poliisit, venäläisiä rikollisia ja Leon kömpelö romanssinpoikanenkin.

Juonivyyhti on lopulta niin runsas ja niin sotkuinen, että kiihkeitten huipennuskohtien jälkeen joudutaan turvautumaan melkoisen pitkään loppuselitysosuuteen, jossa useampikin rikollinen auliisti selostaa motiivinsa ja menetelmänsä. Silti osa kuvioista jää edelleen auki, joten jatkoa lienee luvassa. Pisteitä annan oivallisesta loppulauseesta.

Minusta Kolme punaista rubiinia on jälleen vähän harmillisestikin osoitus siitä, että vaikka kirjoittaja tai kirjoittajat olisivat kuinka arvostettuja ja taitavia tekijöitä omilla aloillaan ja kirjoittaisivat työkseenkin, ei se silti automaattisesti tee heistä hyviä dekkarikirjailijoita. Teos olisi selvästi hyötynyt vielä kunnon hiomisesta ja karsimisesta. Leoa olisi kannattanut pistää johdonmukaisempaan kuosiin, sillä nyt hänestä ei oikein synny selkeää kuvaa. Skottitaustaa olisin suonut hyödynnettävän paljon reilummin. Nyt se on vain ohut kuorrutus, joka unohtuu tapahtumien tuoksinassa.

Juonikuvioita olisi ollut varaa selkiyttää ja reippaasti karsia, samoin runsaasta henkilökaartista olisi ollut hyvä idea pudottaa osa pois ja säästää vaikka jatkoa varten. Pahitteeksi ei olisi ollut vielä kielenkään hiominen. Nyt tekstissä on paikoin kömpelyyksiä ja lukeminen töksähtää tämän tästä tyylihorjahduksiin.

Kolmen punaisen rubiinin juonihaaroihin liittyy myös väärennetyn taiteen kauppa ja siinä liikkuvat suuret rahat. Tätä osuutta tekijät käsittelevät kuitenkin harmillisen vähän, se kun olisi todella kiinnostavaa. Mieleen nousi parikin aiemmin lukemaani kirjaa, jotka liittyvät aiheeseen. Ensinnäkin muutaman vuoden takainen Unto Katajamäen dekkari Kuka murhasi galleristin?, joka on monta astetta kesympi Kolmea punaista rubiinia mutta ei kuitenkaan häviä vertailussa ainakaan mainittavasti. Monesti vähemmän on enemmän. Teoksissa on yllättävän paljon samoja aineksia.

Lisää taideväärennöksistä ja sen liepeillä liikkuvista rikollisista voi lukea huijari Jouko Rannan muistelmateoksesta Kuinka myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta. En yleensä välitä niin sanotusta true crimesta, mutta tämä oli kyllä koukuttava teos.

Pauliina Littorin ja Antti Marttinen: Kolme punaista rubiinia
Aula & Co 2019. 371 s.
Äänikirjan lukija Aarne Linden, kesto 9 h 57 min.

Arvostelukappale.