Margaret Atwood: Sokea surmaaja

”Kymmenen päivää sodan päättymisen jälkeen sisareni Laura ajoi alas sillalta.”

- Sokean surmaajan aloituslause -

Kirjoitin alkuvuodesta melko haltioituneen arvion kanadalaisen kirjailijan Margaret Atwoodin kirjasta Herran tarhurit. Silloin ajattelin, etten ollut lukenut aiemmin mitään Atwoodilta mutta että tilanne pitäisi kiireesti korjata. Lähikirjastomme hyllystä löytyi em. kirjan lisäksi vain Sokea surmaaja, jonka sitten lainasinkin. Onneksi kirjastossamme saa uusia lainoja lähes rajattomasti, näemmä, sillä laina on jatkunut puolisen vuotta. Jostain syystä kirja vain aina jäi luettavien pinon alimmaksi. Kansi on niin tutunoloinen, että olen saattanut jopa lainata kirjan joskus aiemmin, mutta lukematta on jäänyt. Omassa kirjahyllyssäni on jo vuosia nököttänyt pokkariversio teoksesta Orjattaresi, ja se sai hiljan viereensä Oryxin ja Craken. Turkuun tehdyltä antikkaiskulta tuli kotiin hyväkuntoinen Ryövärimorsian, joten Atwoodin tuotantoon on tarkoitus paneutua oikein kunnolla. Ihanaa, että on löytänyt näin loistavan ”uuden” kirjailijan, jonka tuotanto on vielä lähes kokonaan lukematta!

Sittemmin muistiinpanoistani löysin merkinnän vuodelta 1994, jonka mukaan olen lukenut romaanin Yli veden, mutta en selvästikään ole siitä mitenkään vaikuttunut. Muistelisinkin, että jossakin blogikeskustelussa joku piti tätä kirjaa Atwoodin hankalimpana. Pitänee sekin joskus tarkistaa uudelleen.

Sokea surmaaja on ilmestynyt vuonna 2000 ja voittanut Booker-palkinnon, toistaiseksi Atwoodin ainoan. Kirja ilmestyi samana vuonna myös suomeksi Hanna Tarkan kääntämänä. Kirjailijan tuotanto on varsin vaikuttava; romaanien lisäksi Atwood on julkaissut lukuisia runokokoelmia ja novelleja. Läheskään kaikkia teoksia ei ole suomennettu, ja jopa romaaneja on kääntämättä.

Sokea surmaaja on lyhyesti sanottuna upea romaani. Minäkertoja on 82-vuotias leskirouva Iris Chase Griffen, joka kuolemaansa odotellessaan ja sitä pelätessään haluaa vihdoinkin kertoa koko tarinan sellaisena kuin se oli. Iris kirjoittaa tarinaansa vihkoon mustalla kuulakärkikynällä 1990-luvun lopulla. Lukijaksi hän ajattelee ensin Myraa, joka auttelee häntä arkiaskareissa, mutta lopussa asia kirkastuu hänelle itselleenkin: tarina on tietysti tarkoitettu Sabrinalle, tyttärentyttärelle, joka ei ole koskaan halunnut tavata isoäitiään. Tarina alkaa siis tuolla ylinnä olevalla lauseella, mutta siitä Iris palaa alkuun, omiin isovanhempiinsa, jotka perustivat pienen teollisuusimperiumin Port Ticonderogan pikkukaupunkiin 1800-luvun loppupuolella. Seassa on paikallisesta lehdestä leikkeitä, jotka ennakoivat tulevia tapahtumia. Välillä kerrotaan kuitenkin ihan toista tarinaa otsikolla Sokea surmaaja. Siinä nimettömät mies ja nainen tapaavat toisiaan salaa. Lemmiskelyn jälkeen mies kertoo naiselle tarinaa vieraasta planeetasta ja sen oudoista kansoista. Kirjan edetessä lukija vähitellen alkaa tajuta näiden kahden kertomuksen yhteyden, vaikka alussa ne tuntuvat hämmentävän erillisiltä.

Irisin (näin nimeä kirjassa taivutetaan) ja Lauran äiti kuolee keskenmenoon, kun tytöt ovat 8- ja 5-vuotiaita. Sen jälkeen heistä huolehtii lähinnä Reenie, taloudenhoitaja, jonka tytär Myra on. Isä ei oikein osaa keskittyä kotiasioihin, ja lapsille palkataan liuta kotiopettajia, jotka he vuorostaan savustavat ulos. Perhe asuu hienossa mutta vähitellen rapistuvassa Avilion-nimisessä talossa, jonka puutarhassa on patsaita ja lampi. 1930-luvun lama alkaa vaikuttaa myös Chasen tehtaisiin, jotka sodan aikana kukoistivat. Kaupunkiin tulee myös ulkomaisia kommunistiagitaattoreita, heidän joukossaan Alex Thomas, johon sekä Laura että Iris tutustuvat ja ihastuvat. Torontolainen Griffenin teollisuussuku kiinnostuu Chasen tehtaista, ja Iris solmii avioliiton Richard Griffenin kanssa. Tämäkin selviää lukijalle jo aivan alussa lehtileikkeistä.

Laura siis teki 25-vuotiaana itsemurhan. Häntä alettiin sittemmin palvoa hyvin lahjakkaana kirjailijana, sillä hänen esikoisromaaninsa Sokea surmaaja julkaistiin postuumina. 50 vuotta myöhemmin Iris haluaa tehdä selkoa siitä, mitä todella tapahtui, miksi Laura päätti tappaa itsensä. Iris kokee olevansa itse osasyyllinen, mutta joutuneensa myös vääryyden uhriksi.

Atwood on todella taitava kirjailija. Tarina on kiehtova ja monipolvinen, ja lukija joutuu tavallaan ratkaisemaan kirjan arvoituksen. Samalla hän kertoo pitkän pätkän Kanadan historiaa ja kuvaa yhteiskunnan muutosta. Ihmiskuvaus on vakuuttavaa ja henkilöiden kohtalot koskettavia. Vanha Iris on teräväkatseinen ja -kielinen, eikä kaihda sanoa, mitä ajattelee nykymenosta: ”No, niillä on minuuttitaksa, lakimiehillä, samaan tapaan kuin halvimmilla huorilla. Odotin koko ajan kuulevani ovelta koputtelua ja ärtyneen äänen: Hei siellä. Mitä siellä kuhnitaan? Pane seisomaan, pistä se sisään ja ota se ulos!”

Sokeasta surmaajasta löysin vain pari blogikirjoitusta: Kirsimaria, Milna, ja Pieni lukupiiri ovat kirjoittaneet kirjasta aiemmin. Mikäli sinäkin olet kirjoittanut, laita kommenttiin linkkisi, kiitos! Atwoodilla on viralliset nettisivut, joista pääsee mm. lukemaan hänen blogiaan ja tykkäämään hänen kustantajan ylläpitämiä Facebook-sivuistaan.

Osallistun tällä Satun 500+ minihaasteeseen, sillä tämä on kunnon tiiliskivi, yli 700 sivua.

Margaret Atwood: Sokea surmaaja (The Blind Assassin)
Suom. Hanna Tarkka. Otava 2000. 707 s.

Vedettömän tulvan vuosi

Margaret Atwood: Herran tarhurit (The Year of The Flood)
Suom. Kristiina Drews. Otava. 527 s.

Kanadalainen Margaret Atwood on jo parikymmentä vuotta ollut omalla ”Pitäisi ehtiä lukea” -listallani, mutta vasta nyt aie toteutui. Sain Atwoodin uusimman teoksen Herran tarhurit tuoreeltaan lainaan kaupungin paikallisesta sivukirjastosta, ja lomalla oli lopultakin myös aikaa lukea. Kirja on ilmestynyt Otavan kirjasto -sarjassa, jonka laadukkuuden olen vasta parin viime vuoden aikana huomannut. Sarja on vähintäänkin Tammen Keltaisen kirjaston veroinen, vaikkakaan ei aivan niin iäkäs vielä. Siinä on ilmestynyt tähän mennessä 218 kirjaa, joista olen pikaisen laskennan jälkeen lukenut 35. Niistä taas lähes puolet on aivan loppupään julkaisuja. Viime talven kirja-alennusmyynneissä jo oli sarjan laadukkuuden havainnut ja kahmin alle kymmenen euron kappalehintaan ainakin kuusi kirjaa, joista en vielä ole ehtinyt lukea yhtäkään. Herran tarhuritkin taitaa vielä ilmestyä omaan hyllyyni.

Takakansitekstissä kustantaja ylistää: ”Nerokkaan näkijän häikäisevän mielikuvituksellinen, ekokriittinen puheenvuoro maailmasta, jota kohti olemme menossa.”

Lisäksi on vielä lainaus Elle Magazinesta: ”Esittelee Nobel-palkinnon veroisen Margaret Atwoodin, jonka väkevät luomislahjat ovat huipussaan.” Kerrankin täytyy tunnustaa, että myyntihenkiset ylisanat ovat itse asiassa melko laimeita. Olen vaikuttunut ja ällistynyt kirjan luettuani. Mikä mielikuvitus! Mitkä kertojankyvyt! Mikä tyyli!

Kirjan tapahtumat sijoittuvat jonnekin tulevaisuuteen ja Pohjois-Amerikan alueelle, vaikka mitään valtioita ei enää ole, on vain jättiläismäisten Korporaatioiden hallitsemia alueita. Tapahtumat alkavat vuodesta 25, Tulvan vuodesta. Atwood käyttää kahta kertojanääntä. Toinen on kaikkitietävä kertoja ja näkökulma on Tobyn (jota muuten luulin ensin jonkin aikaa mieheksi). Toisena on minäkertoja Ren. Toby on Tulvan vuonna lähellä keski-ikää, Ren parikymppinen nuori nainen. Maapallon yli on hiljattain pyyhkäissyt kohtalokas pandemia, joka on tappanut suurimman osan ihmiskunnasta erittäin nopeasti. Vain jotkut satunnaiset yksilöt ovat selviytyneet, heidän joukossaan siis Toby ja Ren. Atwood ei selittele turhia, vaan vie lukijaa kuin varkain syvemmälle outoon maailmaansa. Toby on linnoittautunut katastrofin jälkeen entisen työpaikkaansa, luksuskylpylään. Sen katolta hän tarkkailee peloissaan ympäröivää maailmaa ja laskeskelee huolissaan hupenevia ruokavarojaan. Puutarhassa Toby yrittää viljellä puutarhassa itselleen lisää ravintoa, mutta ovelat sikalaumat käyvät verottamassa kasvimaata. Sikoja tosin verottavat lempaat, lampaan ja leijonan merkilliset risteytykset…Niityllä vaeltelee myös kesyhköjä BioLettejä, jotka ovat päässeet karkuun kasvattamoistaan. Niiden moniväriset karvapeitteet alkavat takkuuntua hoidin puutteesta. Myöhemmin lukijalle selviää, että BioLetit ovat jonkinlaisia muunneltuja lampaita, joiden nahkaa siirrettiin ihmisten päänahan korvikkeeksi komea hiuskuontalon aikaansaamiseksi.

Samaan aikaan Ren tarkkailee tuhoutunutta kaupunkia monitorien takaa. Katastrofin sattuessa Ren on ollut eristyksissä ilotalossa, jossa hän on työskennellyt. Asiakas on onnistunut puraisemaan reiän hänen vartalosukkaansa ja tautien pelossa häntä on pidetty eristyksissä. Vahinko vain, että eristystila on lukittu ulkoa päin numerokoodilukolla ja ainoa ihminen, joka tiesi koodin, on murhattu Renin oven ulkopuolelle juuri ennen taudin leviämistä kaunopunkiin.

Vähitellen tarina alkaa purkautua. Atwood kuljettaa tapahtumia ensin vuoroin ajassa taaksepäin nykyhetken kanssa. Käy ilmi, että sekä Toby että Ren ovat aikanaan kuuluneet kumpikin erikoiseen lahkoon nimeltä Herran tarhurit, jota johti karismaattinen ja lempeä Aatami Ensimmäinen. Kaikki kirjan luvut alkavat Aatami Ensimmäisen puheella seuraajilleen ja siihen kuuluvalla virrellä. Toby ja Ren ovat liittyneet lahkoon vuoden 12 paikkeilla. Ajanlasku alkanee lahkon perustamisesta. Lahkoon oppi on merkillinen sekoitus tiedettä, ekologiaa ja uskontoa. Keskeinen oppi kaiken elävän kunnioittaminen, mikä näkyy mm. ehdottomana kieltäytymisenä lihansyönnistä. Kaikilla eläimillä on sielu, joten edes etanaa ei saa tappaa. Lahkon elämää hallitsee myös ennustus Vedettömästä tulvasta, joka on tulossa tekemään lopun ihmiskunnasta ja sen säälimättömästä luonnon tuhoamisesta. Tähän tulvaan lahkon jäsenet lakkaamatta valmistautuvat.

Toby ja Ren tulevat mukaan lahkoon omia reittejään. Toby on ajautunut tilanteeseen, jossa hän on joutunut luopumaan henkilöydestään. Ainoa säällinen tapa ansaita elantonsa siinä tilanteessa on mennä myyjäksi SalaBurger-ketjuun, jonka purilaiset on valmistettu enemmän kuin epäilyttävistä aineksista. Tarhurit pelastavat hänet viime hetkellä väkivaltaisen ja kostonhimoisen pomon kynsistä. Mies palaa aina uudelleen vainoamaan Tobya. Ren taas tulee kattoparvekkeelle äitinsä mukana. Renin isä on töissä TerveysTehtaassa, joten perhe on viettänyt ylellistä elämää suljetulla hienostoalueella. Renin äiti on kuitenkin rakastunut kylpylässä oleskellessaan puutarhuriin, joka oikeasti on Herran tarhureiden yksi Aatameista eli johtajista.

Mieleeni tuli kaksi hyvin erilaista teosta Herran tarhureita lukiessani. Ensinnäkin suora assosiaatio Stephen Kingin Tukikohtaan. 1990-luvulla minulla oli jonkinlainen King-kausi ja luin useamman kauhutiiliskiven lähes putkeen. Kingin laatuhan on lievästi sanoen vaihtelevaa, ja saman kirjankin kohdalla saattaa olla melkoista vaihtelua. Tukikohta teki kuitenkin aikanaan melkoisen vaikutuksen aiheellaan. Siinä ihan aluksi pääsee armeijan tukikohdasta irti tappava flunssavirus, joka hyvin nopeasti tappaa kaikki ihmiset. Vain promille ihmisistä säästyy, sattumanvaraisesti. Miljardista promille on kuitenkin  sen verran, että ihmisiä alkaa kerääntyä jälleen yhteen. Joukossa on kaikenlaisia yksilöitä. Jokin tässä katastrofissa kammottavalla tavalla kiehtoo. Kingillä ei ole mukana scifi-aineksia, mutta loppupuolella käänteet saavat yliluonnollisia piirteitä, kuten hänellä usein. Toinen mieleen tuleva teksti on Johanna Sinisalon puistattavan todentuntuinen novelli Baby Doll.

Herran tarhureitten luonnehtiminen scifiromaaniksi saattaa turhaan pelottaa joitakin lukijoita. Kategorisointi on oikeastaan turhaa, sillä kyseessä on ennen kaikkea loistava romaani, joka pistää kyllä pääkoppaan liikettä! Atwood ei saarnaa sanallakaan, mutta koko kirja maailmoineen ja henkiöineen on tiukka kannanotto ympäristön ja luonnon puolesta, samaten ihmisen puolesta. Tulevaisuus näyttää karulta, jos vain raha saa ratkaista kaiken.

Kiitoksissaan Atwood kertoo, että monet kirjan henkilöt ovat mukana jo aiemmassa romaanissa Oryx ja Crake. Tietää sitä, että ei ainakaan luettava lopu...

Pitää vielä erikseen kiittää kääntäjää Kristiina Drewsia, joka on tehnyt hienoa työtä. Atwood käyttää itse kekseliästä sanastoa, eikä Drews ole jäänyt toiseksi. Esimerkkinä vaikkapa Verikuula (vrt. värikuula), joka toimii eräänlaisena vankilana. Siellä rikolliset tai muut ei-toivotut henkilöt saavat kolme päivää aikaa tappaakseen vastajoukkueeseen valittuja vankeja. Alkukielellä paikka on Painball, vrt. tietysti paintball.
Kirjan tunnelma on niin vahva, että siitä on vaikea irtautua kirjan loputtuakaan. Uuden kirjan aloittaminen heti perään on aika vaikeata, mikä jo sekin kertoo jotakin.