Heidi Airaksinen: Vierge moderne

 

Helsingin Diakonissalaitoksen sisaroppilas Kerstin Lund on suorittamassa harjoittelua Kumpulan kartanossa sijaitsevassa sukupuolitautisairaalassa, eli kuten kaupunkilaiset paikkaa kutsuvat, Kuppalassa. Yövuoro jännittää nuorta sairaanhoitajatarharjoittelijaa, sillä lukkojen taakse suljetut naispotilaat ovat levotonta joukkoa. Toisesta sisaroppilaasta Kirstistä ei ole apua, sillä tämä on tohtori Renvallin suosikki ja viettää yönsä nukkuen takahuoneessa.

Kerstinin vuorolla tapahtuu paljon pahempaa kuin hän on osannut koskaan pelätä. Kesäyön hämärässä toiset potilaat huomaavat, että Ulrika, yksi hoidettavista naisista, on pyrkimässä kadulta portista sisään Kuppalan pihalle. Nainen on yltä päältä veressä, ja hän on ryöminyt nojaamaan porttiin kirjaimellisesti viimeisillä voimillaan. Hätääntynyt Kerstin rientää auttamaan, mutta tulee samalla päästäneeksi toiset potilaat pakosalle. Vain arka Alina jää auttamaan Kerstiniä tämän käsiin kuolevan Ulrikan kanssa. Missä Ulrika oli ollut keskellä yötä juhlavaatteissa? Mitä hänelle oli ulkona tapahtunut?

Tässä on alkuasetelma Heidi Airaksisen esikoisteoksesta Vierge moderne. Romaani sijoittuu 1930-luvun alun Helsinkiin, joka kirjan sivuilla näyttää pääosin ikäviä kasvojaan. Kumpulan kartanon veneerisen sairaalan potilaat ovat huoltopoliisin kiinni ottamia prostituoituja tai irtolaisia, jotka on määrätty käytännössä pakkohoitoon. Työläiskortteleissa on suoranaista kurjuutta ja kuolema tuttu vieras.

Kaupungin lukuisten bordellien asiakaskuntaan kuuluu silmäätekeviä poliisin johtoportaasta alkaen. Tarjontaa on joka makuun, kun vain osaa kysyä oikeista paikoista. Samaan aikaan homoseksuaalisuus on rangaistavaa. Kaksinaismoraali kukoistaa komeasti.

Diakonissalaitoksen sisaroppilas Kerstin on joutunut ottamaan hänelle osoitetun paikan oppilaitoksessa osin vasten tahtoaan. Maalaispitäjän pappilasta kotoisin olevalla nuorella naisella on varjeltavanaan synkkä salaisuus, johon liittyy Aurora-niminen tyttö ja tämän kohtalo. Kun Ulrika on kuollut ja Kerstiniä varoitetaan joka taholta, että hänen on parasta vain unohtaa koko tapaus, päättää hän ottaa selvää arvoituksellisen potilaansa kohtalosta.

Tutkimukset johdattavat identiteettinsä kanssa hapuilevan ja elämänsä suuntaa etsiskelevän Kerstinin Meilahteen upeaan huvilaan, jonka omistaa kaikin puolin erikoinen pariskunta.

Airaksisen romaani on runsas ja vähän rönsyileväkin. Rikosjuoni muodostaa jonkinlaisen rungon teokselle, mutta dekkarikriteerein arvioituna se on hieman hutera ja natisee paikoin pahoin. Tutkimuksia tehdään lähinnä improvisoiden ja hyvään tuuriin sekä suhteisiin luottaen. Kerstinin toiminta on paikoin levottoman tempoilevaa, mikä kuvastanee hänen sisäisen maailmansa sekasortoisuutta.

Epookki on Vierge modernessa kuvattu taiten ja kiinnostavasti, ja romaanin tunnelma on arvoituksellisen utuinen, sinisen tupakansavun ja ukkosmyrskyjen sumentama. Teos tarjoaa vähän uskaliaan aikamatkan aikaan ja paikkoihin, joita ei ole liiaksi kuvattu. Myös näkökulma on raikas ja mielenkiintoinen.

Vielä erityiskiitos teoksen onnistuneesta ulkoasusta. Kansi on upea! Sen tekijä on Asko Künnap. Kovakantinen laitos on muhkea, mutta sivumäärä on kuitenkin kohtuullinen, niukasti alle neljäsataa sivua. Ikänäköinen lukija kiittää myös väljää taittoa ja riittävää kirjasinkokoa.

Heidi Airaksinen: Vierge moderne
Arktinen Banaani 2021. 391 s.

Arvostelukappale.

Kirsti Ellilä: Lepra

Hienoiseksi häpeäkseni on tunnustettava, että lähestulkoon kaikki tähänastiset tietoni Diakonissalaitoksesta ja sen sisarista perustuvat Elisabet Ahon romaaniin Sisar. Sen olen näemmä lukenut jo vuonna 2011, mutta hyvin se muistui mieleeni lukiessani tänä kesänä ilmestynyttä Kirsti Ellilän romaania Lepra. Sen kannet suljettuani käännyinkin Wikipedian puoleen virkistämään muistiani ja saamaan edes pikkuisen lisätietoa. Lepraan ei ole liitetty mitään kirjallisuusluetteloa niiden lukijoiden varalta, jotka haluaisivat sukeltaa syvemmälle kirjan mielenkiintoisiin aiheisiin. Olisi voinut kyllä olla.

Romaanin nimi viittaa paitsi sairauteen myös Oriveden leprasairaalaan, jota kutsuttiin ytimekkäästi Lepraksi. Oriveden leprasairaala oli Suomen viimeinen lepraan sairastuneille tarkoitettu hoitolaitos, joka suljettiin 1950-luvun alkuvuosina potilaiden loppuessa. Sairauteen saatiin viimein tehoava lääke ja vanhat avun tavoittamattomissa olevat potilaat poistuivat vähitellen ajasta ikuisuuteen. Suurin osa romaanin tapahtumista sijoittuu sairaalan alueelle 1920-luvulla.

Diakonissasisar Matilda on saanut sisareltaan Helmiltä kutsun saapua nopeasti Orivedelle. Matilda jättää helpottuneena työnsä Dragsvikin vankileirillä ja rientää siskonsa luokse. Leprasairaalassa tunnelma on levoton. Henkilökunnan keskuudessa huhutaan, että johtajatar Helmi on itse saanut lepratartunnan. Jos niin on, on kaikkia työntekijöitä todennäköisesti huijattu, sillä heille on vakuuteltu, ettei lepra tartu hoitohenkilökuntaan, mikäli normaaleja varotoimia noudatetaan tarkoin. Matilda ei kuitenkaan pääse heti edes tapaamaan vanhempaa sisartaan, vaan tämä välttelee häntä. Vahva side sisarusten väliltä näyttää hiutuneen.

Työntekoon omat murheensa hukuttamaan tottunut Matilda tarttuu rivakasti työhön, kun on käynyt selväksi, että Helmi on kutsunut hänet Orivedelle itsensä tilalle johtamaan leprasairaalaa. Helmi epäilee paitsi saaneensa lepran myös omaa diakonikutsumustaan ja jopa Jumalan olemassaoloakin. Miksi näin on käynyt? Matilda ei ymmärrä, mikä on muuttanut palavasieluisen Helmin epäileväksi kyynikoksi. Onko syynä pelkästään raskas ja toivotonkin työ parantumattomasti sairaiden ja yhteiskunnan hyljeksimien potilaiden parissa? Miten asiaan liittyy laitoksen lääkärinä toimiva tohtori Alho?

Vaikka Matilda on kokenut todella kovia Tammisaaren punavankileirillä lääkärinä työskentelevän sisarenpoikansa apuna toimiessaan, leprapotilaiden kohtalo koskettaa ja järkyttää silti. Sairaus ei valikoi uhrejaan, vaan siihen voi sairastua kuka tahansa, kuten Aune, joka on saanut tartunnan lapsena. Aune on viettänyt osan lapsuudestaan ja koko nuoruutensa Leprassa, mutta ei halua alistua kohtaloonsa. Nuori verevä nainen kaipaa elämää, vapautta ja rakkautta. Niitä hänelle ei kuitenkaan ole tarjolla. Kapinointi yritetään kitkeä kovilla rangaistuksilla, jotka puistattavat Matildaa.

Alkuun Lepraa lukiessani koin Matildan kovin etäiseksi henkilöksi, vaikka hän selvästikin on tarinan keskiössä. Syy tähän selviää vähitellen, kun paljastuu, kuka tarinaa lopulta kertoo ja miten hän liittyy kuvattuihin henkilöihin ja tapahtumiin. Kaikella on lopulta selityksensä ja tarkoituksensa. Romaanin rakenne on vähän erikoinen, mutta onnistunut.

Helmi käy läpi ankaran kamppailun itsensä, omatuntonsa ja kutsumuksensa kanssa, mutta ei Matildakaan aivan ongelmitta selviydy. Hänenkin kutsumuksensa on paikoin kovalla koetuksella. Diakonisisarten työ ei ole vain työtä vaan kutsumuksellinen elämäntapa, joka muistuttaa joiltakin osin luostarien nunnien elämää. Diakonissat omistautuivat vain työlleen ja Diakonissalaitokselle, joka vastavuoroisesti piti huolen omistaan.

Henkilöidensä ja tapahtumien kautta Ellilä käsittelee monia moraalisia ja eettisiä kysymyksiä kuin varkain. Miksi ihminen on itselleen ja toiselle ihmiselle ankarampi kuin eläimille, jotka armollisesti lopetetaan pois kärsimästä? Ihmisille tätä armoa ei anneta. Pitäisikö? Miksi ei? Mitä on rakkaus ja keillä on siihen oikeus? Onko laitokseen suljetuilla potilailla ihmisoikeuksia? Ovatko laillisuus ja oikeudenmukaisuus sama asia? Mitä haittaa on sääntöjen venyttämisestä, jos kukaan ei saa tietää? Piittaako Jumala lopulta?

Lepran tarina on arvoituksellinen ja koskettava ja sen aihepiiri on todella mielenkiintoinen. Sen lisäksi se tarjoaa paljon ajattelun ja pohdinnan aihetta. Kaiken tämän Ellilä on kirjoittanut sujuvaan, napakkaan muotoon, sillä ahmaisin Lepran parissa päivässä. Mieleen kirja jäänee kyllä pitkäksikin aikaa.

Kirsti Ellilä: Lepra
Arktinen Banaani, 2019. 304 s.

Kirjasto.

Kirsti Ellilällä on laaja ja monipuolinen tuotanto, johon tutustumista suosittelen lämpimästi. Itse olen lukenut häneltä seuraavat teokset:

Maanantaisyndrooma (Karisto, 2005), nuortenromaani

Majavakevät (Karisto, 2012), lapsille ja varhaisnuorille

Eksyneet näkevät unia (Karisto, 2011), nuorten fantasia

Usko, toivo jakuolema (Tammi, 1998), dekkari

Nainen joka kirjoittirakkausromaanin (Karisto, 2005), chick lit -parodia

Outoa rakkautta (Turbator, 2008), novellikokoelma

Miehen tuoksu (Karisto, 2007)

Pappia kyydissä (Karisto, 2009)

Pelastusrenkaita (Karisto, 2010)

Ristiaallokkoa (Karisto, 2011)

Tuntemattomat (Karisto, 2015)

Arpapeliä (Karisto, 2016)

Petri Hiltunen (toim.): Eino Leinon Helkavirsiä (sarjakuva)

Kylläpä olen iloinen, että joku ystävällinen sielu Helsingin kirjamessuilla vinkkasi minulle, että Eino Leinon Helkavirsistä on tehty sarjakuvaversio ja että sitä on messuilla myynnissä. Kaikeksi onneksi tulin vielä viime hetkessä ryysineeksi Arktisen Banaanin messuosastolle ja hankkineeksi aarteen itselleni. Kiitos sinulle vielä vinkistä, kuka olitkin!

Aarre hautautui sitten messujen jälkeen luettavien pinoihin, mutta eilen hieman työpöytääni joulusiivousajatuksella pöyhiessäni se osui käteeni. Ajatella, minulla on tällainen kirja! Vaikuttaapa mielenkiintoiselta! (Tästä huomaa, mitä etua on kuormittuneesta muistista…)

Eino Leino kirjoitti runoteokset Helkavirsiä vuonna 1903 ja Helkavirsiä II 1916. Runot ovat kirjailijan itsensä keksimiä myyttejä ja balladeja, jotka on sovitettu kalevalaiseen runomittaan. Sitäkin Leino paranteli tarkoituksiinsa ja aikaan sopivaksi.

”Nämä kuumeiset riimit kumpuavat syvältä suomalaisesta sielunmaisemasta, ja ammentavat vahvasti kalevalaisista myyteistämme. Niissä sekoittuu pakanuus ja kristinusko, hyvyys ja pahuus, rumuus ja kauneus, itä ja länsi. Leinon tarinat eivät ole nationalistista paatosta, vaan päinvastoin ne luotsaavat sielun synkkiä, tummia vesiä. Nuoremman sukupolvenkin on aika löytää Leino.”  Näin esitellään kustantamon nettikaupassa  Petri Hiltusen toimittaman sarjakuva-albumin Eino Leinon Helkavirsiä  alkuperäistekstejä.

Hiltunen on koonnut yhteen monipuolisen ja kiinnostavan tekijäjoukon, johon kuuluvat hänen itsensä lisäksi Kristian Huitula, Katariina Katla, Katja Louhio, Tuomas Myllylä, Eetu Pellonpää, Lauri Pitkänen, Sari Sariola, Antti Tiainen ja Vesa Vitikainen. Itselleen Hiltunen kertoo etukäteen varanneensa vain lempirunonsa Tumman, muuten muilla oli vapaat kädet. Kukin tekijöistä on tehnyt albumiin yhdestä kolmeen sarjakuvaa, ja Sari Sariola on tehnyt ainoastaan albumin kannen.

Taiteilijat ovat saaneet vapaat kädet myös toteutuksen suhteen, ja tuloksena onkin monipuolinen kokoelma kiehtovia tulkintoja. Jotkut ovat tekijöidensä itsensäkin mukaan lähinnä kuvituksia Leinon tekstiin, joka on otettu mukaan sellaisenaan, sanasta sanaan. Tällaisesta ovat hyviä esimerkkejä jo mainittukin Hiltusen Tumma, joka aloittaa albumin, sekä nuoren Lauri Pitkäsen Ylermi.

Petri Hiltunen: Tumma.

Aivan toisenlaiseen, hyvin rohkeaan ja henkilökohtaiseen tulkintaan on päätynyt Katariina Katla runon Kevät sarjakuvallistuksessa. Leinon tekstin rinnalla kulkee Katlan oma teksti, tulkinta Leinon runosta. Seepiansävyiset, maalausmaiset kuvat ovat tehokkaita. Harmillista kyllä Katlan tulkintaosuuksissa on käytetty masentavan pientä käsialaa, josta oli lähes mahdotonta saada selvää. Sama ongelma on Äijön virressä, jonka on tehnyt Eetu Pellonpää.

Katariina Katla: Kevät.

Muutamissa tulkinnoissa on rohkeasti modernisoitu tarina. Leinon teksti on joko ainoa sanallinen muoto tai sitä on rikastettu muutamalla repliikillä ja kontrastina kuvitus kulkee aivan omaa polkuaan. Petri Hiltusen Räikkö räähkä on rohkeasti tuotu nykypäivän konflikteihin ja siirretty suomalais-ugrilaisista ympyröistäkin toisaalle. 

Vesa Vitikka ja Karja Louhio taas ovat muuttaneet Ukrin motoristijengin räyhäkkääksi pomoksi. Hienosti toimivat!

Petri Hiltunen: Räikkö räähkä.

Katja Louhio ja Vesa Vitikka: Ukri.

On vaikea valita suosikkia hienojen töiden joukosta. Leinon teksti toimii yllättävän hyvin nykypäivänäkin, ja tarinat ovat hurjia ja huikeita. On aivan mahtava idea tehdä niistä sarjakuvaversiot. Runot avautuvat sellaisellekin lukijalle, joka ei tavallisesti niin runoista välitä tai ole niihin tullut tutustuneeksi. Alkuperäiskokoelmista olen pitänyt aina hurjasta Ylermistä, mutta Kimmon kostokin on hieno. Samoin Leinon versio Pyhästä Yrjänästä on suorastaan anarkistinen!

Petri Hiltunen: Pyhä Yrjänä.

Tuomas Myllylä: Kimmon kosto.

Kaikkia alkuperäistekstejä ei siis ole albumiin mahdutettu, vaan mukana ovat runot:

Tumma

Ukri

Pimeän peikko

Pyhä Yrjänä

Äijön virsi

Kevät

Merenkylpijäneidot

Kimmon kosto

Räikkö räähkä

Ukon lintu ja virvaliekki

Ylermi

Tuuri

Lauri Pitkänen: Pimeän peikko.

Kiitosta on annettava myös hyvästä esipuheesta sekä lopusta löytyvästä tekstistä, joka avaa albumin syntyvaiheita lukijalle. Erittäin hienoa on, että mukana on kunkin tekijän esittely. Jokainen tekijä myös lyhyesti esittelee kunkin mukana olevan työnsä itse. Tämä avaa sarjakuvat vielä uudella tavalla. Kurkistelin tavan takaa, mitä tekijät teoksistaan kertoivat. Oli kaivettava alkuperäistekstitkin hyllystä. Siellä majailee yhteisnide, joka on painettu vuonna 1994 (Otava). Herkullisesti kuvat tuovat uutta ulottuvuutta klassikkoon.

Petri Hiltunen (toim.): Eino Leinon Helkavirsiä

Arktinen Banaani 2015. 96 s.

Eino Leinon Helkavirsiä on 20 vuotta täyttävän Arktinen Banaani -kustantamon juhlateos, josta näyttää olevan hieno tarjouskin parhaillaan (13.12.2015) kustantamon verkkokaupassa.

Ostettu.

JP Koskinen: Eilispäivän sankarit (dekkariviikko)

Pari vuotta sitten kuuntelin hieman hämmentyneenä Kimmo Miettisen haastattelua. Kirjailija oli solminut kustannussopimuksen yhdeksänosaisesta Imatralle sijoittuvasta dekkarisarjasta. Toistaiseksi näistä kaksi on julkaistu: Sukuviha (Like 2013) ja Valuvika (Like, 2014). Hämmennykseni syitä oli pääasiassa kaksi. Ensinnäkin ällistyin sitä, että joku onnistuu tekemään tuollaisen tempun Suomessa, kun yhdenkin käsikirjoituksen saaminen kustannettuna julki on tunnetusti usein tuskan takana. Hieman kauhistuin myös ajatusta, että aloitusosaan tarttuessani tulisin ehkä sitomaan itseni kahdeksaan tulevaan kirjaan. Muutenkin luettavaa tuntuu olevan ylen runsaasti tarjolla. Voiko tuollaista riskiä ottaa?

Toistaiseksi Miettisen sarja on osaltani korkkaamatta, mutta muutos tilanteeseen voi tulla milloin vain. Parempi olla sanomatta ’ei koskaan’. Yllä kuvaamani hetki välähti mieleeni, kun jokin aika sitten julkistettiin uutinen JP Koskisen ensi vuonna alkavasta kaksitoistaosaisesta dekkarisarjasta. Kaksitoista osaa! Hyvänen aika sentään…

Samaan aikaan tämän uutisen kanssa tuli tieto, että Koskinen on liittynyt mukaan Crime Time -kustantamon osakkaaksi, eli tulossa oleva sarja julkaistaan osuuskuntamuotoisen kustantamon kautta. Lukijan kannalta tällä ei juuri ole merkitystä, sillä kyseinen kustantamo on julkaissut pääosin hyvin korkeatasoisia kotimaisia dekkareita.

Ihastuin valtavasti Koskisen kevättalvella ilmestyneeseen romaaniin Kuinka sydän pysäytetään, joten tulossa oleva kaksitoistaosainen dekkarisarja on automaattisesti lukulistallani. Koska sen ensimmäinen osa on siis luvassa vasta ensi vuoden puolella, päätin testata Koskisen dekkaritaidot lukemalla hänen ensimmäisen dekkarinsa Eilispäivän sankarit (Arktinen banaani, 2011). En ole mikään sähkökirjojen innokkain fanittaja, mutta nyt en voinut vastustaa kiusausta. Elisa Kirja nimittäin tarjoaa kyseisen teoksen hyvin edulliseen hintaan. Mikä parasta, sain kirjan välittömästi itselleni.

Enpä tiennyt ensimmäisiä rivejä aloitellessani, että tulisin ahmimaan koko kirjan lähes kertaistumalta. Niin kuitenkin pääsi käymään! En siis ole vielä lukijana täysin kyynistynyt, vaan oikean kirjan sattuessa kohdalle oikealla hetkellä voin vieläkin tempautua hyvän tarinan ja luistavan kerronnan mukaan niin, että kaikki muut asiat saavat jäädä pariksi kolmeksi tunniksi sivuun.

Jupe ja Lonkku ovat juuri ylioppilaaksi kirjoittaneet hämeenlinnalaiskaverukset vuoden 1978 kesällä. Tontun isä on houkutellut pojat tekemään mökkimurron ja varastamaan hänen vaimonsa arvokkaat korut. Vakuutus korvaisi menetykset, eikä kukaan joutuisi kärsimään. Jupe on kuskina juuri hankkimallaan Taunuksella, ja Lonkku on luvannut hoitaa likaiset työt kohteessa. Paluumatkalla Lonkku kuitenkin haluaa ajaa. Juuri ennen ison tien risteystä on pieni mäennyppylä…

Seuraavan kerran Jupe tulee tajuihinsa vuoden 2011 helmikuussa, 33 vuoden kooman jälkeen. Puolen vuoden sitkeän kuntoutuksen jälkeen viisikymppisen miehen kehossa herännyt 19-vuotias nuorukainen koettaa koota elämänsä palasia yhteen. Isä on kuollut ja äiti joutunut hoitolaitokseen pahasti dementoituneena.

Jupen ympärillä avautuva maailma tuntuu täysin käsittämättömältä. Tätä aikahyppyä Koskinen käsittelee kutkuttavan mainiosti, ja ainakin aikamatkustusfantasioista muutenkin viehtyneeseen puoleeni se uppoaa kuin kuuma veitsi voihin. Tilannetta vielä parantaa, että muistan kyllä, millaista oli vuonna 1978, kun Staying Alive soi enon autostereoista C-kasetilta. Ei ihme, että Jupe joutuu turvautumaan sosiaalityöntekijänsä apuun useammassakin käytännön elämän pulmassa. Pahimpiin Jupen kokemiin järkytyksiin muuten lukeutuu, että Paavo Väyrynen on edelleen ministerinä!

Yllätyksekseen Jupe huomaa varsin pian, että kaikkien mielestä hän on ollut yksin onnettomuusautossa ja että ryöstösaalis on ihan oikeasti kadonnut kuin tuhka tuuleen. Vain tyhjät korurasiat ovat jääneet autoon. Monet tuntuvat ajattelevan, että Jupe on itse ehtinyt kätkeä saaliin ennen onnettomuutta. Kukaan ei ota kuuleviin korviinsakaan Jupen väitettä, että autoa ajoi Lonkka. Kaveri tuntuu kadonneen maan alle.

Jupe alkaa selvitellä, mitä sanottavaa vanhalla kaveriporukalla on asioista. Kaikki ovat muuttuneet paitsi ulkoisesti keski-ikäisiksi myös sisäisesti keskiluokkaisiksi. On talot, tavarat, virat ja yritykset. Jupen herääminen herättää ihmetystä ja epäuskoa, mutta harva tuntuu aidosti ilahtuvan. Jupekaan ei ilahdu huomatessaan, että joku on tosissaan toivonut hänen jäävän lopullisesti vihannekseksi. Hänet nimittäin yritetään tappaa.

Jupe muistelee ja haastattelee ihmisiä sitkeästi (ja vaatehuoneen hyllyltä löytämäänsä revolveriin tukeutuen) saadakseen jonkinlaisen järkeen käyvän selityksen kokoon. Missä on Lonkka? Mitä loput kaverit tietävät ja mitä he tekivät murtokeikan aikana? Oli Tontun isä oikeasti junaillut vakuutuspetosta poikien kanssa, vai keksikö Lonkka koko jutun? Kuka pakoautoa ajoi? Missä on ryöstösaalis? Miksi poliisi ei ole saanut oikeastaan mitään selville? Kuka haluaa tappaa hänet?

Dekkarin päähenkilöksi Jupe on herkullinen. Hänellä on tai ainakin oletetaan olevan pikkurikollistausta, mutta hän on terävä kaveri, jolla oli paikka yliopiston matematiikan laitoksella. Hukkaan valunut elämä ja menetetty nuoruus korpeavat miestä rankasti, ja hän haluaa oikaista vääryydet ja mielellään myös kostaa. Vuosikymmenten mittainen kooma ei kuitenkaan ole ollut mikään pikkujuttu, ja toipuminen on monimutkainen prosessi. Kuinka tässä maailmassa dosetista lääkkeensä napsiva mies lopulta on?

Eilispäivän sankarit on siis mitä mainioin dekkari, joka sopinee sellaisellekin lukijalle, joka ei välttämättä pidä itseään minään dekkarifanina. Tarina etenee jouhevasti ilman turhia suvantokohtia, eikä ihan kaikkea selitetä puhki. Syyllisen arvasin jonkin matkaa ennen Jupea, mutta sillä ei ollut väliä. Jupellakin oli vielä muutama yllätys minun varalleni! Harmi, että tämä kirja on tainnut jäädä jonkinlaiseen katveeseen. Minut tämä vakuutti, enkä enää epäröi tippaakaan, kun Murhan vuosi -sarjan aloitusosa Tammikuun pimeä syli vuodenvaihteen jälkeen putkahtaa painosta.

JP Koskinen: Eilispäivän sankarit

Arktinen banaani 2011. 223 sivua.

Ostettu e-kirjana Elisa Kirjasta.

Vinkiksi vielä, että MeNaisissa on juuri alkanut JP Koskisen kirjoittama jatkokertomus Helppoa rahaa, joka ainakin aloitusosansa perusteella vaikuttaa oikein hyvältä!

Pertti Jarla: Fingerpori - kuntauudistus

Olen aikaisemminkin täällä blogissani tunnustanut, että vaikka en ole mikään sarjakuvien suurkuluttaja tai asiantuntija, luen mielelläni Pertti Jarlan Fingerpori-sarjan strippejä. Meille tulee kaksi sanomalehteä, joissa molemmissa julkaistaan Fingerporia kuudesti viikossa. Stripit ovat siis jo ainakin kahdesti luettuja, kun ne saa ostaa kovakantisina ja värillisinä albumeina. Nämäkin olen itselleni koonnut kaappiin.

Uusiotavaraa ja kierrätystä on myös Fingerpori – kuntauudistus -albumi, jonka ostin viime viikolla poiketessani taidenäyttelyssä käydessäni Ateneumin kaupasta. Ateneumin kirjakauppa on poikkeamisen arvoinen. Tarjolla on hyvän taidekirjavalikoiman ohella hieman valtavirrasta poikkeavaa kaunokirjallisuutta ja ihan hyvätasoinen sarjakuvavalikoima. Jos tuntisin lajityyppiä paremmin, olisin kenties tehnyt muitakin hankintoja, mutta nyt aika ei riittänyt syvällisempään tarjonnan tutkailuun.

Kuntauudistus-kirja on formaatiltaan perinteistä suurikokoista sarjakuva-albumia kätevämpi. Stripit on painettu sivuille vertikaalisesti, eli ne luetaan ylhäältä alaspäin. Tämä toimii mainiosti kolmikuvaisilla ja melko hyvin kaksikuvaisilla stripeillä, mutta jos alkuperäinen piirros on ollut yhden kuvan strippi, joka on kolmen kuvan levyinen, se on pitänyt painaa sivulle poikittain. Näitä poikittaisia kuvia on kirjassa vain muutama. Muuten kirjaa on miellyttävämpi käyttää kuin esimerkiksi Kamppailuni-albumia, joka on muodoltaan pitkulainen. Stripit on siihen painettu alkuperäisten tapaan horisontaalisesti, mutta vain yksi sivua kohden, kuten tässä Kuntauudistuksessakin. Pieni koko on mukava, mutta hintaa olisi saanut varmasti alas, jos olisi tyydytty pehmeisiin kansiin. Nyt Kuntauudistuksessa on kovat kannet.

Kirjan stripit on löyhästi ryhmitelty aihepiireittäin, ja jokaisen aiheen alkuun on kirjoitettu parin-kolmen sivun mittainen johdantoteksti. Nämä jaarittelut eivät aina toimi kovin hyvin, ja olenkin sitä mieltä, että Jarlan huumori puree parhaiten lyhyenä ja ytimekkäänä strippinä. Stripit nimittäin jaksavat hihityttää vielä kolmanteen tai viidenteenkin kertaan luettuina. Tosin en ole aivan varma, ovatko välijaaritukset Jarlan vai albumin toimittajan Vesa Kataiston kirjoittamia. Osa strippien vitseistä on härskejä kaksimielisyyksiä, jotka kuluvat nopeasti, mutta joukossa on kielioivalluksia, jotka kuuluvat helmien joukkoon. Välillä on hierottava älynystyröitäänkin, että vitsi aukenee. Tietysti avuksi on, jos lukijan huumorintaju on jo valmiiksi hieman nyrjähtänyt rahvaanomaisuuden suuntaan J.

Jarlan terveiset kriitikoille!

Fingerpori – sopii yrittää!

Pertti Jarla: Fingerpori – kuntauudistus

Arktinen banaani 2012. 192 s. 

Roman Schatz: Saksalainen rakastaja

Kirjan takakannessa määritellään Roman Schatz ”valtakunnan vävypojaksi”. Ei se huono määritelmä olekaan. Schatz on asunut Suomessa parikymmentä vuotta ja on jonkinlainen puolijulkkis. Kahden maan kansalaisena Schatzilla on näköala, joka tavalliselta suomalaiselta puuttuu. Armottomana sananikkarina hänellä on lisäksi taito kertoa havainnoistaan hauskasti ja purevasti. Purenta on kuitenkin enemmän flirttaileva näykkäisy kuin kunnollinen haukkaisu Suomi-neidon takalistosta.

Saksalainen rakastaja on kolumnikokoelma, eli kaikki tekstit ovat aiemmin julkaistuja. Schatz on kirjoittanut kolumninsa alun perin niinkin erilaisiin lehtiin kuin Me Naiset ja Iltalehti. Olisi mielenkiintoista tietää, kummassa lehdessä mikäkin teksti on aikoinaan ilmestynyt, mutta sitä tietoa ei kirjaan ole laitettu. Ehkä olisi voinut käydä arvailemaan, mutta en jaksanut sellaiseen ryhtyä. Tekstit on ryhmitelty löyhästi aiheen mukaan viiteen ”lukuun”, joilla on otsikoina esimerkiksi Saksalainen rakastaja Suomessa ja Saksalainen suhteellinen rakastaja.

Kirja on oivallinen välipalakirja, ei kovin syvällinen eikä raskas, hauska ja silti ajatuksiakin herättävä. Schatz kertoo leppoisasti meistä suomalaisista, jotka aina haluamme kuulla, mitä muut meistä ajattelevat. Osansa saavat myös saksalaiset. Tarkkailun ja analyysit voi mielihyvin hyväksyä, koska Schatz suhtautuu ironisimmin itseensä eikä säästele yhtään paljastaessaan omia heikkouksiaan lukijoille. Mukana on mm. kolumni, jossa kirjoittaja kertoo hirtehisesti osallistumisestaan Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaan. Jos Schatz on Suomessa pikkujulkkis, hän on myös jonkinlainen suomalaisuuden äänitorvi Saksan suuntaan. Jos saksalaiset toimittajat haluavat nopeasti analyysin jostakin Suomeen liittyvästä, on Schatz haastattelulistan kärjessä. Ilmiö kuulostaa samalta kuin se, että jos arabimaailmassa tapahtuu mitä tahansa maanjäristyksestä vallankumoukseen, pyydetään Suomessa lausuntoa Jaakko Hämeen-Anttilalta.

Schatz on julkaissut kirjoja niin saksaksi kuin suomeksikin. Suomenkielinen esikoinen on pakinakokoelma Suomesta, rakkaudella, jossa Schatz kirjoittaa samoista teemoista kuin tässä Saksalaisessa rakastajassakin. Fiktiiviseksi omaelämäkerralliseksi romaaniksi määritellään Rakasta minut vuodelta 2006. Kirjoitin siitä aikanaan arvion lehteen. Lisäksi minua pyydettiin tekemään Schatzin haastattelu, kun mies oli kaupungissamme paikallisen Suomi-Saksa -yhdistyksen vieraana lukemassa kirjaansa. Hurmaava mies! Olen lukenut ja arvioinut myös romaanin €, jossa euron kolikko seikkailee pitkin Eurooppaa vähän Veikko Huovisen Lentsun flunssaviruksen tavoin. Myös minirunokirjan Osta vokaali olen arvioinut, mutta lastenkirja Zoo – eläimellinen tarina odottaa vielä hyllyssä. Tältä pohjalta oma mielipiteeni on, että Schatz on parhaimmillaan juuri pakinoissaan ja kolumneissaan, joissa hänen oma persoonansa on vahvasti läsnä.

Roman Schatz: Saksalainen rakastaja

Arktinen Banaani 2011. 202 s.

Ihmisen ikävä toisen luo

Henna Helmi Heinonen: Veljen vaimo

Arktinen Banaani. 337 s. 2011.

Tulipa tartuttua todella tulenarkaan kirjaan! Olin huomannut joistakin blogeista lähinnä kirjan kansikuvia aiemmin, ja pitelin kirjaa kädessäni kirjakaupassa viikko pari sitten. Se ei kuitenkaan vaikuttanut aivan sellaiselta kirjalta, jonka lukisin tai ainakaan ostaisin, joten sen tarkempi tutustuminen jäi. Sitten viime viikon alussa Järjellä ja tunteella -blogissa avattiin antoisa keskustelu siitä, miten kirjailijan on sopivaa mainostaa kirjaansa ja itseään. Alkusysäyksenä keskusteluun oli Henna Helmi Heinosen blogikirjoittelu ja (verkko)julkisuudessa esiintyminen. Keskustelua seuratessani tajusin, että olen ollut aiheesta aivan pihalla. Kirjailija Henna Helmi Heinonen itsekin osallistui keskusteluun, jota bloginpitäjä yritti ansiokkaasti pitää yleisellä tasolla. Heinonen oli siis pitänyt kirjailijablogia, jossa hän oli kertonut esikoiskirjan kirjoittamisvaiheista ja omista haaveistaan saada kirja joskus julkaistuksi ja tulla itse ”oikeaksi” kirjailijaksi. Kävi ilmi, että Heinonen pitää myös iltapäivälehden nettisivuilla laihdutusblogia ja että hänellä on muutakin verkkotaustaa. Kävin katsomassa kirjailijablgia, joka ei vaikuttanut lyhyellä silmäilyllä mitenkään poikkeuksellisen päällekäyvältä. Ilokseni huomasin, että siellä tarjottiin kirjasta arvostelukappaletta kirjallisuusblogin pitäjille. Ilmainen kirja oli niin iso houkutus, että päätin tarttua tilaisuuteen, ja saisinhan samalla ihan itse tuntumaa siihen, mistä oikein oli puhe. Kahden päivän päästä kirja oli postilaatikossani, ja kun sain keskeneräiset kirjat luettua, tartuin tähän.

Samaan aikaan verkossa oli tapahtunut kummia. Heinonen oli loppuviikosta sulkenut bloginsa kirjoitettuaan sitä ennen ärhäkän lopetuspuheenvuoron. Kirjailijan persoonallisuus tuntuu ärsyttäneen monia, eivätkä kaikki palautteenantajat liene muistaneet hyviä tapoja ja asiallisuutta. Sehän on verkon ikäviä puolia. Toisaalta Heinonen itsekin on tainnut hermostua hieman liikaa syytellessään blogisteja ja muitakin omien sivujensa vakoilusta yms. Todella ikävää puolin ja toisin. Aiheen polttavuus näkyy siinäkin, että kun eilisessä blogikirjoituksessani mainitsin Heinosen nimen sivulauseessa, oli blogiani käyty kurkkaamassa ennätysmäärin päivän aikana, ja kas kummaa, suosituin hakusanayhdistelmä oli ollut ko. kirjailijan nimi…

Kuten tällaisissa kohujutuissa aina, on tässäkin tapauksessa itse asia unohtumassa, nimittäin se kirja, Veljen vaimo -romaani. Vaikka olen ihan tietoisesti vältellyt lukemasta kirjasta kirjoitettua ennen tätä omaa kirjoitustani, on mahdotonta väittää, etteikö kaikki muu aiheen ympäriltä lukemani vaikuttaisi mitenkään lukukokemukseen tai arvioonikaan. Olen ihminen, ja ihmiset ovat alttiita erilaisille vaikutteille. Silti yritän ruotia vain kirjaa ja sitä, miltä se tuntui.

Esikoisromaaniksi Veljen vaimo on varsin kypsä teos. Sen luokitteleminen johonkin genreen ei ole aivan helppoa. Se on ihmissuhderomaani, joten se voitaisiin helposti lukea naisviihteeksi (lajityyppi, jonka nimitys nostaa niskakarvani pystyyn). Mitään kevyttä ja romanttista viihdettä se ei kuitenkaan ole, vaan sen teemat ovat ennemminkin vakavia ja tummasävyisiä. Mikään maailmaamullistava hengentuotekaan ei ole kyseessä, mutta luistavasti kirjoitettua ja ajatuksia ja tunteita herättävää proosaa Veljen vaimo kuitenkin on.

Nimi jo kertoo, että eräänlaisesta kolmiodraama-asetelmasta on kyse. Se on kuitenkin vain yksi kirjan sisällön ulottuvuuksista. Alkuasetelma vaikuttaa jonkin aikaa aika teennäiseltä tai epäuskottavalta. 31-vuotias arkkitehtiopiskelija Marja herää syyskesän aamuyöllä vieraasta espoolaislähiön rintamamiestalosta. Vieressä nukkuu kahdeksan vuotta nuorempi Kristian. Marja muistaa menneensä pari päivää sitten Las Vegasissa naimisiin Kristianin kanssa tunnettuaan tämän vasta hetken. Marjaan iskee paniikki: on päästävä pois ja äkkiä. Hän hiipii kadulle ja saa lennosta taksin, joka vie hänet asunnolle Otaniemeen. Taksinkuljettaja vaikuttaa mukavan rauhalliselta ja turvalliselta kaverilta. Vaikka Marja ei sitä tiedäkään vielä, mies on Kristianin isoveli Antti, joka myös pikkusen ihastuu aamuöisen kyytiläisen hentoon olemukseen.

Alkuluvuissa esitellään katkelmittain koko joukko henkilöitä, ja lukija on hieman eksyksissä henkilötulvan keskellä. Pian kuitenkin alkaa päästä kärryille, kun lisää henkilöitä ei enää tule. Kristian ja Antti ovat eläkkeellä olevan Tuulikin poikia. Kolmas veli Santtu rakentaa Heidin kanssa itselleen taloa. Tuulikin mies, Ahto, on kuollut yllättäen toistakymmentä vuotta sitten, mutta vaikuttaa vieläkin perheen elämään. Isän kuolinpäivänä pojat ja äiti käyvät yhdessä haudalla ja sitten vietetään ilta yhdessä aina saman kaavan mukaan. Antti on perheen esikoinen, luotettava ja vakaa hahmo, joka ei kuitenkaan ole onnistunut parisuhteissaan ja on kirjan alkusivuilla sinkku. Santtu, keskimmäinen veli, on hieman rassukka. Hänen tukensa ja turvansa on Heidi, jonka kanssa hän on seurustellut tiiviisti 13-vuotiaasta asti. Heidi on yrittänyt pariin kertaan katkaista suhteen, mutta ei ole koskaan raaskinut lopullisesti jättää Santtua eikä tämän perhettä. Nyt, kun avioliitto alkaa olla yhä lähempänä, Heidi alkaa tuntea kasvavaa pakokauhua, vaikka yrittääkin sen kaikin keinoin tietoisesti tukahduttaa. Kristian on paljon veljiään nuorempi ja tavallaan perheen musta lammas, joka on aina tehnyt mitä itseä huvittaa eikä ole antanut mitään aikuistumisen merkkejä. Niinpä Amerikan-matkalta tuotu yllätysvaimo onkin melkoinen paukku perheelle.

Mitä pitemmälle tarina etenee, sitä uskottavammalta alun pika-avioliittokuvio alkaa vaikuttaa. Marja on ihastunut Kristianissa nimenomaan tämän perheeseen. Kristian on kertonut asuvansa vielä äitinsä kanssa, ja veljetkin ovat asettuneet ihan lähialueelle. Marja, jolta on aina puuttunut perheen turva, hakeutuu uuden perheensä huomaan. Lisäkannustimena on vielä matkan aikana tapahtunut välirikko ystävättären kanssa. Yhteisestä asunnosta on lähdettävä heti, kun matkalta palataan. Marja tarttuu tilaisuuteen, vaikka ei laskelmoiva olekaan. Kristian taas on vastuuton ja itsekäs nulikka, jolle Marjan valloittaminen on vain haaste muiden joukossa.

Juonesta ei sen enempää kannata tässä kirjoittaa. Sen verran kuitenkin vielä sanon, että ihan kaikkein helpoimpia ratkaisuja Heinonen ei ole sortunut ihmissuhdesotkua selvitellessään käyttämään, mistä annan ehdottomasti plussaa. Samoin henkilökuvaukseen on panostettu. Henkilöiden toiminta ja valinnat tulevat huolellisesti perustelluiksi, vaikka mitään selittelyä ei olekaan.

Toistuva teema Veljen vaimossa on ihmissuhteiden monisyisyys ja tietty sattumanvaraisuus. Heidi pohdiskeleekin sitä, millainen sattumien summa oli, että he Santun kanssa kohtasivat yläasteella. Heidikin löysi Santun perheestä itselleen kaipaamansa perheen. Aikuisena ei kuitenkaan enää riitä, että tuleva anoppi on yhtä läheinen kuin oma äiti, jos mies tuntuu lähinnä veljeltä. Ero järkyttäisi kuitenkin kovin monen rakkaan ja tärkeän ihmisen elämän perustuksia, joten mikään helppo ratkaisu lähteminen ei olisi. Marjan ja Antin kuviossa sama toistuu vieläkin rankemmin.

Heinonen ei ole sortunut kummempaan vaatteiden tai ruokien kuvailuun. Sen sijaan kirjassa rakennetaan ja remontoidaan paljon. Heidi on valmis arkkitehti, Marja lähes valmis. Antti on entinen ammattiurheilija, mutta hän remontoi vanhaa rintamamiestaloa harrastuksenaan. Santtu rakentaa Heidin suunnittelemaa omakotitaloa, ja Kristianin rakennusinsinööriopinnot junnaavat paikallaan. Salaa hänkin haaveilee arkkitehdin ammatista. Vielä sivuhenkilöissäkin vilahtaa arkkitehtiopiskelijoita, joten talonrakennus on melkoinen motiivi tässä kirjassa.

Kokonaisuutena pidin siis Veljen vaimoa ihan kelpo romaanina, esikoiskirjaksi oikein hyvänä. Ihan omaa kirjallista makuani tämä ei ole kaikkein lähinnä, mutta tällaisellekin on oma lukijakuntansa. Kohu on nimenomaan ulkokirjallista laatua. Onko se sitten kirjalle hyväksi vai pahaksi, jää nähtäväksi.

Homonyymihuumoria harjannostajaisiin

Lahjakortillani lopultakin raaskin ostaa ensimmäisen Pertti Jarlan Fingerporikokoelmani, vaikka olen ollut Fingerpori-fani jo pitkään. Seuraan paikkakunnan tapahtumia kahdesta sanomalehdestä päivittäin. Opastin myös joulupukkia sen verran, että vuoden 2011 seinäkalenteri on samaa sarjaa. Harmittamaan on jäänyt, että en aiemmin tänä vuonna ostanut kokoelmia, kun tekijä itse oli signeeraamassa tuotantoaan kirjakaupassa.

Olisin ostanut loogisesti ensimmäisen kokoelman ensimmäiseksi, mutta albumia ei eilen ollut paikallisessa kirjakaupassa saatavana, joten tyydyin osaan kaksi, nimeltään Fingerpori 2. Valinta ei ollutkaan hassumpi, sillä kirjan esipuheeksi on painettu ensimmäisestä albumista Hesarissa ilmestynyt lyttäävä arvostelu. Kontrasti on kutkuttava. Olli Alho pistää koko Fingerporihuumorin halki poikki pinoon:

”Jarlan kuvakomiikkaa elähdyttää homonymiaksi kutsuttu ilmiö, siis se, että kielen kaksi sanaa ovat kirjoitusasultaan samat, mutta merkitykseltään erilaiset. Tämä erityisesti koululapsia riemastuttava seikka on kielen varhaisessa oppimisvaiheessa tärkeä väline sen monien mahdollisuuksien hahmottamisessa, mutta jaksaa yleensä kiinnostaa aikuista kielen puhujaa vain rajatussa määrin. Kroonisen ärtyisä Rivo-Riitta edustaa Fingerpori-kokoelman vitsirekisterissä aikuismaisempaa otetta, joka saattaa vedota ainakin harjannostajaishuumorin ystäviin.”

Tulipahan ainakin oma huumorintaju mukavasti luokiteltua, mutta minkäs teet, ehkä seura on tehnyt kaltaisekseen. Vaikka suurin osa kokoelman stripeistä oli jo entuudestaan tuttuja, naureskelin niitä ääneen. Ehkäpä jutut eivät niin kovin korkeatasoisia aina ole, mutta ne ovat kutkuttavan kekseliäitä kieroutuneisuudessaan. Jarlan piirrostyyli on sopivan karkeaa mutta oivaltavaa sekin, joten huumori irtoaa usein juuri kuvan ja sanaleikin yhteistyöstä, niin kuin sarjakuvassa pitääkin.

Oma suosikkihahmoni on Heimo Vesa, Fingerpolin tutkija. Koko Fingerpoli on hulvattoman hauska tiedekeskus veitsenterävine innovaatioineen.

P.S. Rivo-Riitalla on oma FB-sivu, kannattaa kurkata!