Päivi Alasalmi: Meren ja veren liitto

 

Vuosina 1700–1721 käytiin suureksi Pohjan sodaksi nimettyä sotaa, jossa vastakkain olivat jo murenemassa ollut suurvalta Ruotsi ja muut eli Venäjä, Saksi, Tanska, Puola-Liettua, Preussi ja Hannover. Nuoren Kaarle XII:n sotaonni kääntyi itäisen Ukrainan alueella sijaitsevan Pultavan kaupungin luona käydyssä taistelussa vuonna 1709. Venäläiset lähtivät etenemään kohti luodetta ja rantautuivat Suomenlahden pohjoisrannalle vuonna 1713. Alkoi isovihaksi kutsuttu synkkä ajanjakso suomalaisten historiassa.

Pietari Suuren tarkoituksena oli miehittää nykyisen Suomen alue ja muodostaa Pohjois-Pohjanmaasta ja ylipäätään Pohjanlahden rannikosta suojavyöhyke Ruotsin armeijaa vastaan. Armeijan tehtävänä oli tyhjentää ja tuhota noin sadan kilometrin levyinen kaistale rannikkoa. Ratkaiseva käänne sodan tässä vaiheessa oli Etelä-Pohjanmaalla Iso-Kyrössä käyty Napuen taistelu, jonka Ruotsin sotajoukot hävisivät helmikuussa 1714. Sen jälkeen venäläisarmeijan etenemiselle ja terrorille ei ollut enää käytännössä mitään esteitä.

Yksittäisistä veritöistä kammottavimpia on Hailuodon murhaperjantai eli syykuun 29. yö ja päivä vuonna 1714. Saaren (tai silloin vielä kolmesta erillisestä saaresta muodostuvan alueen) turviin oli asettunut suuri joukko mantereelta lähteneitä pakolaisia, joiden tavoitteena oli päästä meren yli Pohjanlahden länsipuolelle turvaan. Saarella yöpyi tuolloin ilmeisesti yli 800 ihmistä, joista suurin osa oli pakolaisia. Kaksisataa kasakkaa rantautui yöllä saarelle ja surmasi miekkojen ja kirveiden kanssa rannalla yöpyneet pakolaiset sekä myöhemmin taloista ja piilopirteistä löytämänsä ihmiset. Noin 70 nuorta otettiin orjiksi ja kuljetettiin Venäjälle.

 

Olen opiskellut historiaa yliopistossa ja aikoinani sitä myös opettanut yläkoulussa ja lukiossa. On kuitenkin tunnustettava, etteivät 1700-luvun sotahistorian käänteet taisteluineen ja valtakuntien tason poliittisine juonitteluineen ole olleet kovin tarkasti piirtyneinä mielessä. Koulujen opetussuunnitelmiin ne eivät omana aktiiviaikanani kuuluneet. Hailuodon tapahtumista en ollut kuullutkaan.

Vaan nyt totisesti olen Hailuodon murhaperjantaista kuullut ja melkein kuin vähän siellä ollut mukanakin. Kiitos kuuluu kirjailija Päivi Alasalmelle, joka on kirjoittanut hurjan historiallisen romaanin Meren ja veren liitto. Se on ehkä kauheimpia koskaan lukemiani romaaneja. Paikoin tuntui tuskalliselta tarttua kirjaan ja lukea eteenpäin, koska yhä karmaisevampia tapahtumia oli edessä. Se on myös juuri tästä syystä parhaita koskaan lukemiani historiallisia romaaneja. Se on myös hyvin, hyvin tärkeä romaani.

Kuten historiallisen romaanin formaattiin kuuluu, historian tapahtumista kerrotaan fiktiivisten henkilöiden kokemusten kautta. Meren ja veren liiton päähenkilö on 17-vuotias Christina Sundelin, Oulaisten seurakunnan papin nuorin tytär. Vuoden 1714 kesän aikana hän on kuolettavasti rakastunut Oulaisten kartanon kultakutriseen ja kauniskasvoiseen perijään Fredrik Löwenmarkiin, joka kesän lopussa pyytää hänen kättään.

Ennen kuin nuoripari ehtii saada toisensa, näyttämölle astuu romaanin toinen tärkeä näkökulmahenkilö Ruotsin karoliiniarmeijan ratsuväen sotilas Matthias Erwast, Christinan jo kuolleeksi luultu eno. Matthias haavoittui vaarallisesti Napuen taistelussa, mutta selvisi kuin ihmeen kautta hengissä ja on nyt tullut varoittamaan sukulaisiaan. On jätettävä kaikki ja paettava viivyttelemättä. Venäläiset ovat tulossa.

Lopulta pakomatkalle lähtevät pappilan kamarissa pikaisesti vihityt Fredrik ja Christina Löwenmark matka-arkuissaan tanssiaisasunsa ja tukenaan vähäpuheinen nuori renki Eero. Tarkoitus on, että Eero saattaa nuoret Raaheen ja siellä johonkin alukseen, joka veisi heidät meren yli turvaan. Samaan aikaan Matthias ratsastaa uskollisen Tune-ratsun kanssa maitse kohti Oulua varoittamaan Christinan kahta vanhempaa sisarta ja näiden perheitä. Heidänkin on paettava heti.

Näitä kahta ankarien vastusten ja alituisen kuolemanvaaran sävyttämää matkaa seurataan vuorotellen. On vaikea sanoa, kumpi matkoista on lukijan kannalta piinaavampi. Alasalmi on rytmittänyt kohtaukset taitavasti, mutta on turha toivoa, että kumpikaan niistä tarjoaisi seesteisen lepohetken väkivallasta ja kauhusta. Miten Christina, Fredrik ja Eero selviytyvät? Onnistuuko Matthias vakuuttamaan Christinan sisaret ja näiden aviomiehet, että on paettava? Pääseekö hän ylipäätään Ouluun asti hengissä?

Väistämätön on kuitenkin edessä: Hailuodon murhaperjantai. Sitä kohti Christinan matka vääjäämättä käy.

”Venäläiset levittäytyivät rannalle verisenä viuhkana, joka pyyhkäisi kaiken altaan. Verilöyly levisi nopeasti kuin kulopalo, jota tuuli ruokki. Hyökkääjät hutkivat kirveillään sinne tänne ja tappoivat avuttomia ihmisiä kuin linnunpoikasia. Joku aseeton yritti kohottaa käsivartensa suojakseen, mutta sai huomata koko raajansa irtoavan kirveen iskusta. Äsken pystyyn pyrkineet ihmiset lakosivat hiekalle kuin rankkasateen kaatama heinä.

Huonojalkaiset vanhukset eivät edes yrittäneet pakoon, vaan he ristivät kätensä, painoivat niskansa alas ja ottivat kirveeniskun vastaan nöyrinä. Lapset käpertyivät vanhempiensa selän taakse ymmärtämättä, että näistä ei ollut nyt suojelemaan heitä. Miekat ja kirveet viuhuivat ilmassa, syysyö oli sakeana puhkottujen vatsojen löyhkää ja tuskanhuutoja. Kuului kova kolahdus ja kostea massahdus, kun kirves osui ihmistä pääkalloon ja halkaisi sen kuin kuivan koivuklapin. Se oli ääni, jota tuskin koskaan unohtaisin, eläisin kuinka pitkään tahansa.”

Christina kokee vuorokauden aikana Hailuodossa asioita, joita hänen mielensä on mahdotonta käsittää. Ihmisiä jahdataan, teurastetaan, kidutetaan ja raiskataan mielikuvituksellisilla tavoilla. Romaanin tarinan kaareen kuitenkin kuuluu, että Christina selviytyy lopulta turvaan. Koettelemukset eivät suinkaan vielä pääty siihen. Alasalmi näyttää myös, miten Pohjanlahden takana turvassa elävät ruotsalaiset kohtelevat sodan kauhuja paenneita ja niistä hädin tuskin selviytyneitä suomalaisia, omia maanmiehiään.

Kävin Turun kirjamessuilla kuuntelemassa keskustelua, jossa haastateltiin kolmea historiallisen romaanin taitajaa eli Paula Havastea, Merja Mäkeä ja Päivi Alasalmea, jotka kaikki käsittelevät sotaa uusimmissa teoksissaan. Olin jo ennen messuja ehtinyt lukea Havasten romaanin Luode ja Mäen Itki toisenkin, mutta Alasalmen Meren ja veren liitto oli vasta luettavien listallani. Tiesin jo ennen keskustelua, että tulisin romaanin ennemmin tai myöhemmin lukemaan, mutta sen jälkeen kirja oli hankittava välittömästi.

Vaihdoimme kirjailijan kanssa pikaisesti muutaman sanan messuilla signeerauspisteessä. Kuuntelemani keskustelun perusteella jo tiesin, että tarina olisi todellakin verinen ja synkkä. Alasalmi kuitenkin vakuutti, että kyllä sen pystyy lukemaan. Kustannustoimittaja oli kuulemma siistinyt pois pahimpia kuvauksia (!). Kyllä romaanin tosiaan pystyy lukemaan, ja kun kerran on aloittanut, on myös luettava loppuun, kaikesta huolimatta. 

Kaunokirjallisuuden voima näyttäytyy jälleen kerran. Puuduttava sotahistoria vuosilukuineen ja armeijoiden miesvahvuuksineen muuttuu aivan toiseksi, kun näkökulma on tavallisen ihmisen, jonka kohtaloihin ja tuntoihin pystyy vaivatta eläytymään tarinan imussa. Hyvä, vetävä kerronta vie mennessään ja lukijaa elää mukana niin kauhun kuin levonkin tuokioissa.

Kuten hyvät romaanit usein, myös Meren ja veren liitto sai aikaan kosolti guuglailua. Mitä isovihan ajasta on kirjoitettu, mitä siitä tiedetään? Miksi omat tietoni ovat niin hatarat (ja olen tosiaan sentään opiskellut Suomen historiaa!)? Netistä löytyy tutustumisen arvoista aineistoa hyvin helposti. Kannattaa katsoa ainakin nämä:

Pimeä historia: Viimeisellä rannalla (Yle Areena)
Teemu Keskisarja ja Marko Kämäräinen. Jaksossa vieraillaan Hailuodossa ja näytetään muun muassa maastonkohtaa, jossa sijaitsi romaanissakin mukana oleva saarelaisten rakentama piilopirtti. En ole koskaan Hailuodossa käynyt, joten ohjelmasta saa hyvän kuvan maastosta ja olosuhteista.

Hailuodon murhaperjantai oli poikkeuksellinen verilöyly –vanhat tarinat isostavihasta elävät vielä 300 vuotta rauhan jälkeenkin

Hailuodossa tapettiin satoja paikallisia ja pakolaisia "murhaperjantaina"

300 vuotta sitten Pohjanmaalla tehtiin hirmutöitä, joista nyt tuomittaisiin kansanmurhana – "Raaimmista verilöylyistä jäivät todistamaan vain ruumiskasat"

Kolme jälkimmäistä linkkiä vievät Ylen uutisartikkeleihin. Kummassakin on vielä lisävinkkejä linkeistä ja kirjoista.

Meren ja veren liitto kertoo kolmensadan vuoden takaisista Suomen historian tapahtumista. Mutta kuten historialliset romaanit usein, se on samalla myös hyvin ajankohtainen romaani. Linkittämistäni artikkeleista viimeisen lopussa käydään professori Kustaa H.J. Vilkunan kanssa seuraava sananvaihto:

”Vieläkö isoviha määrittää tämän päivän suomalaisten Venäjä-suhdetta? Ohjaavatko asenteitamme yhä käsitykset manalan pedoista ja koirakuonolaisista.

– En usko. Aika paljon on tapahtunut Suomen ja Venäjän suhteissa isonvihan jälkeen. Nuo myöhemmät kohtaamiset vaikuttavat enemmän, Kustaa H.J. Vilkuna pohtii.”

Haastattelu on tehty keväällä vuonna 2021.

 

Kiitos, Päivi Alasalmi, että kirjoitit tämän teoksen. Sen luettuani en ole enää ihan sama ihminen.

Päivi Alasalmi: Meren ja veren liitto
Gummerus 2024. 332 s.
Kansi Timo Numminen.

Ostettu.

Päivi Alasalmi: Alamaailman kuningatar

Puolisen toista vuotta sitten taivuin kokeilemaan silloin vielä Suomessa uudehkoja äänikirjojen kuunteluaikapalveluja Storytel ja BookBeat. Siihen asti olin joko lainannut äänikirjani kirjastosta cd-levytallenteina tai ostanut tiedostot omikseni Elisa Kirjasta. Ihastuin palvelujen käytön helppouteen, mutta ihan kertaheitolla minusta ei vakituista tilaajaa tullut. Ei ole itse asiassa tullut ihan vieläkään, sillä Elisa Kirjasta omaksi hankitut kirjat pitäisi ensin kuunnella pois ennen kuin voin antaa itselleni luvan kokonaan heittäytyä kuunteluaikapalveluiden syliin. Projekti tuntuu kestävän, sillä väliin on tunkenut erilaisia lahjakortti- ja mediakuunteluoikeusjaksoja. Tällä hetkellä listalla on vielä 14 kuunneltavaa kirjaa…

Ihastuin siis palveluiden helppouteen ja sittemmin myös niiden sisältämän tarjonnan runsauteen. Säännöllisin väliajoin Facebookin kirjallisuusryhmissä keskustellaan ja jopa kiistellään, mikä palvelu on paras. Kysymys lienee tällä hetkellä ratkaisematon, mutta käsitykseni mukaan BookBeat on Suomessa selvä markkinajohtaja. Toistaiseksi siltä kuitenkin puuttuu yksi vetonaula, joka Storytelilla, sen pahimmalla kilpailijalla, on. Nimittäin ihan omat uniikit teokset, joita ei saa mistään muualta, eli Storytel Original -sarjat tai pikemminkin -kirjat.

Storytel Originalit ovat siis suoraan ääni- ja ekirjoiksi kirjoitettuja teoksia, ja ne on tilattu varta vasten kirjailijoilta tätä tarkoitusta varten. Jotkut SO:t on julkaistu myös painettuina, kuten Marko Kilven Undertaker-sarjan teokset. Olen muutamia näitä SO-kirjoja aikaisemmin kuunnellut, mutta nyt sain mahdollisuuden kuunnella Päivi Alasalmen dekkarin Alamaailman kuningatar. Ilahduin tästä kovasti, sillä olen fanittanut Alasalmen kirjoja jo vuosia, Vainolasta alkaen. Nyt kirjailija on siis valloittanut itselleen uuden genren, vaikka jännittävien kirjojen kirjoittaminen ei hänelle siis mitenkään uutta olekaan.

Tamperelaiset rikoskonstaapelit Hallavainen ja Sirkiä tutkivat arvokasta mutta siivotonta asuntoa, joka näyttää lähinnä teurastamolta. Verta on niin paljon, ettei uhri tai mahdollisesti uhrit ole voineet selvitä hengissä. Kuka tai ketkä asunnossa ovat kuolleet ja missä ovat heidän ruumiinsa? Asunto kuuluu Teemu Karvian alias Kingin ökyrikkaille vanhemmille, jotka ovat katkaisseet välit vanhimpaan lapseensa lopullisesti. Kihlattunsa Kuningattaren eli Karla Kuusivaaran kanssa Teemu on viettänyt tuhoisalta kuulostavaa elämää, josta ei ole puuttunut sen paremmin viinaa kuin huumeitakaan. Nyt pariskunta tuntuu haihtuneen jäljettömiin ja poliiseilla on ratkottavanaan visainen tapaus.

Samoihin aikoihin sosionomiksi valmistunut oululainen Anu Murtovuo muuttaa työn perässä Tampereelle. Hän ei ole koskaan ennen asunut siellä, mutta yllättäen epämääräisen oloiset ja erittäin vihaiset ihmiset tutuvat tunnistavan hänet joka kulmalla. Uhkaavat tilanteet seuraavat toisiaan. Keneksi Anua oikein luullaan ja missä tämä salaperäinen monien jahtaama kaksoisolento on? Nainen tuntuu ilmiselvästi olevan hengenvaarassa. Anu saa myös kuulla synkistä perhesalaisuuksista, jotka järkyttävät perin juurin hänen sovinnaisen ja turvallisen elämäänsä perustuksia.

Lukija (tai siis kuuntelija, mutta puhun itse mieluiten lukijasta) oivaltaa tietysti jo miltei alusta alkaen, että nämä juonilinjat ovat vain saman tarinan eri puolia. Koska sekä poliisi että Anu ovat omilla tahoillaan enemmän tai vähemmän pihalla tapahtumien oikeasta laidasta mutta hieman eri tavalla, joutuu lukija jännittämään, ehtiikö poliisi rikollisen jäljille ajoissa vai käykö Anulle köpelösti. Miksi Anu ei vain voisi mennä kertomaan oudoista tapahtumista poliisille? Lisäjännitystä syntyy myös siitä, että lukijakaan ei aavista läheskään kaikkia juonenkäänteitä vaan vaarat uhkaavat myös odottamattomilta tahoilta.

SO-formaatti on vähitellen liukumassa kohti perinteisempää muotoa, sillä alkuun ajatuksena oli julkaista tarinat jatkokertomustyyppisinä jaksoina. Niitä ei käsittääkseni missään vaiheessa ole voinut ainakaan suomalaisista kirjoista ostaa osa kerrallaan, vaan koko tarina on tullut yhtenä pakettina. Jatkokertomusmuoto kuitenkin näkyi ainakin alkupään SO-tarinoissa, ja on siitä vähän kaikuja vielä tässä Alamaailman kuningattaressakin. Tosin cliffhangerit kuuluvat trillereihin ihan painetuissakin kirjoissa, joten on vaikea sanoa, onko tässä aavistelussani oikeasti perää. Käytettävyys on kuitenkin nyt mukavampi, kun koko teos latautuu siististi ilman välisoittoja kuunneltavaksi.

Alasalmi siis kirjoittaa sujuvasti ja koukuttavasti ja tarina viihdyttää jännityksen ystävää oivallisesti alusta loppuun. Mukana on sopivasti romantiikkaa ja ripaus kuumaa seksiäkin, sekä rakastettava kissa Prinsessa-Kersantti. Ihan kelpo paketti siis!

Päivi Alasalmi: Alamaailman kuningatar
Storytel 2019. Lukija Jani Karvinen, kesto 8 h 29 min.

Mediakuunteluoikeusjakso Storytelilta.

Selailin Storytelin Storytel Original -tarjontaa vähän sillä silmällä, että kuuntelujakson aikana voisin kuunnella vielä muitakin SO-tarinoita. Valikoimasta löytyy useammankin mielikirjailijani kiinnostavia teoksia, ja listalleni päätyivät ainakin nämä:

Jari Järvelä: Miss Karate
JP Koskinen: Ruosteinen sankari 3
Marko Hautala: Kaikki mitä tahdot
Helena Waris: Saari
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Rakastavaiset joita ei ollut

Kuukauden kuuntelujaksoni ei kyllä riitä millään!

Päivi Alasalmi: Riivatut

Syksyllä 1891 alkaa pirullinen räyhähenki riehua Sunilan rusthollin Lauhan torpassa Ylöjärvellä. Ensimmäistä tapausta ovat todistamassa vain torpan emäntä Lahja ja 16-vuotias keuhkotautinen piika Hertta. Torpan ovi paiskautuu itsestään voimalla auki ja kiinni, eikä edes lukittu salpa estä sen tempoilua.

Hertta on pakotettu palveluspaikkaansa, sillä kotona ei ole ollut leipää kaikkien suuhun, ei vaikka isän pontikkapannu tuottaakin mukavasti sivutuloa. Lauhan torppa on ankea paikka. Palkkaan on sovittu kenkäpari tytölle, mutta kun on huomattu tämän tauti, hankintaa on lykätty. Todennäköisesti pian kuolevalle ei kannata kalliita nahkakenkiä teettää.

Tauti ei kuitenkaan estä Herttaa palavasti rakastumasta koko nuoren sydämensä voimalla rusthollin kampurajalkaiseen Niklas-renkiin. Tytön suureksi harmiksi pikkupiika Eugeniakin on huomannut Niklaksen ystävällisesti tuikkivat silmät. Onneksi Hertalla on tarvittavat konstit hallussaan, vaikka häntä yleisesti pidetään heikkolahjaisena.

Sana torpassa riehuvasta räyhähengestä leviää kulovalkean tavoin kylässä ja pian sen ulkopuolellakin. Uteliaat ja sensaationnälkäiset kyläläiset alkavat viettää aikaansa torpan tuvassa odotellen räyhähengen tekosia. Samalla kuluu runsaasti niin sahtia kuin pontikkaakin, eikä väen tarvitse kertaakaan odotella turhaan hengen tekosia. Sen raivo tuntuu vain kiihtyvän, ja pian alkaa olla ilmeistä, että joku pääsee vielä hengestään. Siis joku muukin, kuin olkipatjallaan veriysköksiä sylkevä Hertta.

Sunilan rusthollin kasvattipoika Hugo Untamo on päässyt tamperelaisen Aamulehden toimittajaksi. Ura kaipaisi kuitenkin kunnon skuuppia vauhdittajakseen. Onnekkaasti juuri sopivalla hetkellä Hugo saa tiedon Sunilan tapahtumista ja päätoimittaja antaa hänelle tehtäväksi lähteä tapahtumapaikalle tekemään juttuja lehteen.

Moderniin ja rationaaliseen ajatteluun tukeutuva lyseon käynyt lehtimieskin häkeltyy joutuessaan tapahtumien keskipisteeseen Lauhan torpan pirtinpöydän äärellä. Tukevat pöytähirret tanssivat ja kirves lentää ilman halki isäntää kohti. Vielä häkellyttävämpiä kokemuksia nuorelle herralle on luvassa, kun luotettavat lähteet alkavat vierailla iltahämärissä rusthollin vieraskamarissa jakamassa tietojaan.

Torpan tapahtumat alkavat luonnollisesti kiinnostaa sekä kirkollista että maallista esivaltaa, ja yleiseksi ällistykseksi torpan isäntäpari ja jo henkitoreinen piika Hertta joutuvat käräjille syytettynä noituudesta.

Päivi Alasalmen romaani Riivatut perustuu selvästi Suomen tunnetuimpaan räyhähenkitapaukseen eli Ylöjärven Martinin torpan räyhähenki-ilmiöön vuodelta 1885. Asetelma on herkullinen faktan ja fiktion sekoittamisen näkökulmasta. Martinin tapauksesta on kirjallisia lähteitä, koska asia vietiin käräjille samaan tapaan kuin Riivatuissakin. Se ei kuitenkaan tarkoita, että käräjillä kerrotut havainnot olisivat tieteellisessä merkityksessä faktoja. Itse lukeudun näissä asioissa vahvasti skeptikoihin, mutta erilaisiakin näkemyksiä toki on.

Alasalmi ei tyydy kirjoittamaan Martinin torpan tapahtumia romaaniksi vaan on käyttänyt siitä löytyviä tietoja fiktiivisen romaaninsa runkona. Aika, paikka ja henkilöt ovat toiset, paikoin enemmän, paikoin vähemmän. Lehtimies Hugo Untamo on minäkertoja, mutta Hertan osuuksissa Alasalmi käyttää ulkopuolista kertojaa. Rakenne antaa mahdollisuuksia valottaa tapahtumia mielenkiintoisesti. Romaanissa mystiset tapahtumat saavat osittain realistisen selityksensä, mutta yliluonnollisia aineksiakaan ei työnnetä kokonaan sivuun. Poltergeist-ilmiöön liittyvät keskeiset seikat on taiten punottu sisään juoneen.

Riivatut lienee hurjimpien veriroiskeisten ja kalmanhajuisten kauhutarinoiden ystävien makuun turhan leppoisa, mutta sen jujuna onkin vähittäinen tunnelman tiivistäminen arkisesta yhä ahdistavampaan suuntaan. Varsinaiset tapahtumat alkavat tosissaan kiihtyä vasta oikeudenkäynnin lähestyessä ja sen jälkeen.

Oman suolansa keitokseen tuovat Hugon päivänvaloa kestämättömät kokemukset sekä Hertan ja Niklaksen välinen jännite. Mihin lukija voi luottaa? Mikä on totta, mikä illuusiota ja houretta? Alasalmi tavoittaa 1800-luvun lopun ajattelutavat, jotka tuovat oman ulottuvuutensa faktan ja fiktion kieputteluun. Ajankuva on muutenkin vakuuttava.

Kovinkaan raskaalla kädellä ei tarvitse tarinan pintaa raaputtaa, kun jo löytää hyvinkin ajankohtaisia teemoja sen alta.  

Tuosta jo moneen kertaan mainitsemastani Martinin talon tapauksesta kannattaa lukea ainakin Wikipedian artikkeli tämän kirjan jälkeen. Mitä ilmeisimmin rinnakkaisluettavaksi sopisi myös Pasi Klemettisen tuore tietoteos Karjalan räyhähenget (SKS 2018)

Päivi Alasalmi: Riivatut
Gummerus 2018. 267 s.

Arvostelukappale.

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu

Kuulin Päivi Alasalmen uutuudesta Joenjoen laulusta ensimmäisen kerran keväällä Gummeruksen kirjallisessa tilaisuudessa, johon minutkin oli ystävällisesti kutsuttu. Alasalmen piti itse esiintyä ja esitellä teostaan, mutta jokin äkillinen este muutti suunnitelmat. Kustantamon väki sitten kuitenkin lyhyesti kertoi kirjasta ja sen taustasta. Kyse on siis saamelaiskulttuurista, ja kirjailija on tarttunut aiheeseen muistaakseni oman puolisonsa sukutaustan innoittamana.

Saamelaisuutta sivuavia kirjoja olen viime puolentoista vuoden aikana lukenut sattumalta useita, ja aihe kiinnostaa edelleen. Lisäksi olen mielessäni lukenut Alasalmen vahvoihin suomalaisiin naiskertojiin, omiin suosikkeihini siis. Mutta vilkaistuani muistiinpanojani yllätyin huomatessani, että olen viimeksi lukenut häneltä kirjan noin kymmenen vuotta sitten. Oli aika palata mieleisen kirjailijan tuotannon äärelle.

Aiemmin lukemani perusteella odotin Joenjoen laululta hieman erilaisia asioita kuin mitä sain. Tämä ei suinkaan ollut kielteinen kokemus. Kirjailija on muuttanut tyyliään ja onnistuneesti vielä. Hienoa.

Ensimmäinen kosketukseni Alasalmen tuotantoon oli vuonna 1996 ilmestynyt ja Finlandia-ehdokkuudella huomioitu Vainola. Lukukokemuksesta on toistakymmentä vuotta aikaa, mutta ällistyneisyyteni kirjan äärellä on edelleen hyvin mielessä. Aivan loistava kotimainen goottikauhuparodia, jossa kyytinsä saavat myös mm. naistenlehtijuttujen kaavat. Alussa tunnelma alkaa nopeasti tihentyä, ja loppu kohden meno vain kiihtyy kunnes lopulta mennään niin överiksi, että paatuneinkin lukija antautuu kirjailijan taitojen edessä. Pelätä vai nauraa?

Oma suosikkini Alasalmelta lukemistani kirjoista on kuitenkin vallan mainio Ystävä sä naisien, joka oikeastaan pitäisikin lukea uudelleen. Päähenkilö Armi joutuu työpaikallaan ankarasti kiusatuksi ja päättää lopulta vaihtaa työpaikkaa. Uusi työ on Kosmisen Rakkauden kurssikeskuksen keittiössä. Millennium lähenee ja meno kurssikeskuksessa alkaa muistuttaa maailmanlopun meininkejä. Tarina on vähällä lähteä kirjoittajankin lapasesta, mutta nautin joka hetkestä!

Näihin kirjoihin peilattuna Joenjoen laulu on vallan toisenlainen ja minulle uutta Alasalmea. Romaanissa on kolme täysin erillistä osaa, jotka voisivat olla itsenäisiä teoksia hieman laajennettuina. Yhdistäviä tekijöitä on kuitenkin teemojen osalta kosolti, ja tarinoissakin on vinkkejä, jotka sitovat ajallisesti etäiset tarinat hienosti toisiinsa.

Ensimmäinen osa sijoittuu 1500-luvulle. Saamelaistyttö Soruia löytää pahasti haavoitetun pirkkalaisen tunturin juurelta ja päättää parantaa tästä itselleen aviomiehen. Omassa kylässä kun ei naimaikäistä miestä ole siskon napattua Soruiaa miellyttäneen viimeisen sopivan. Muut kyläläiset vastustavat ankarasti muukalaisen, vihollisen, tuomista keskuuteensa, mutta vieraanvaraisuussäännöt kieltävät loukkaantuneen häätämisenkin. Kun mies, Kaukomieli, alkaa toipua, huomaa Soruia rakastuneensa. On tehtävä vaikeita ratkaisuja. Toipunut Kaikomieli alkaa olla levoton ja ylimielinen. Kuilu saamelaisten ja valloittajien välillä on syvä.

Sitten loikataankin Pajalan pappilaan 1800-luvulle. Kertojaksi vaihtuu Lars Leevi Laestadius, suurperheen isä ja herätysliikkeen karismaattinen puhuja. Kaaresuvannossa on tehty hirmutöitä, joiden takia Laestadiuksen omatuntoa kolkuttaa. Onko hän puheillaan yllyttänyt saamelaisväestöä tarttumaan aseisiin? Miten hänen ja hänen perheensä käy, jos laki niin tulkitsee? Laestadiuksen hahmossa korostuu erilaisuus, joukkoon kuulumattomuus. Äiti oli saamelainen, mutta tiukan luterilaisen opin noudattaja, isä taas vanhaa pappissukua, vaikka ei itse pappi ollutkaan. Saamelaiset juuret ja kieli vaikuttavat Laestadiuksen uraan ja ajattelutapaan. Taikausko ja puhtaan rakkauden opin välillä ei paikoin näytä olevan ristiriitaa uskon miehen mielessä. Laestadiukselle viinan kirot ovat pahan alku ja juuri, ja viinaa vastaan hän on taistellut kiivaasti pelastaakseen saamelaisperheet kurjuudesta. Tätä taas eivät ruotsalaiset vallanpitäjät hyvällä katso.

Tämä Laestadius-osuus oli minusta kirjan heikoin osuus, vaikka se ei huono ollutkaan. Se olisi kuitenkin ollut se osuus, joka olisi eniten vaatinut laajempaa syventämistä. Toisaalta se oli täysi yllätys, varsinkin, kun olen tämän vuoden aikana lukenut useammankin lestadiolaisuutta käsittelevän teoksen (ks. tarkemmin täältä). Niiden valossa liikkeen perustaja näyttäytyy Alasalmen käsittelyssä varsin avarakatseisena miehenä.

Kiintoisin ja mieluisin osuus oli minusta kirjan viimeinen kolmannes, joka sijoittuu nykyaikaan. Citysaamelainen ja elämäntaparikollinen, keski-ikää lähestyvä Sami Uddas on ajautunut Tampereella sellaiseen umpikujaan, että ainoaksi keinoksi selviytyä edes hengissä on palata kaikessa hiljaisuudessa kotiin pohjoiseen. Yllättävin asia, joka Samille tapahtuu, on rakastuminen. Inga on nuori ja innokas saamelaisaktiivi, joka on päättänyt pelastaa saamelaiskulttuurin.

Sami ja Samin kohtaamat ihmiset ja heidän tarinansa tuntuvat vahvistavan kaikkia niitä stereotypioita, joita kaltaisellani etelän ihmisellä on: saamelaiset ryyppäävät tolkuttomasti ja elävät vaaroista piittaamatta mutta ovat kuitenkin osa pohjoista luontoa, niin hyvässä kuin pahassa.

Helsingin Sanomissa Jukka Koskelainen arvioi Joenjoen laulua ja toteaa, että se on asetelmallinen teos. Niin se on minustakin. Kaikissa kolmessa osassa näytetään varsin suoraan, jopa osoittelevasti, että saamelaisia on kohdeltu väärin viimeiset viisisataa vuotta ja että tilanne ei ole tällä hetkellä olennaisesti parempi kuin 1800-luvullakaan. Maanomistuskysymys esimerkiksi on edelleen ratkaisematta. Suomella ei ole juurikaan aihetta ylpeyteen vähemmistökansanosansa kohtelussa. Alasalmi kirjoittaa kuitenkin taitavasti, ja lukijan on helppo samastua heikompaan osapuoleen. Jos kirja saa ajattelemaan huutavaa epäkohtaa ja tuntemaan myötätuntoa ja häpeää, ei se ole ainakaan epäonnistunut.

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu

Gummerus 2013. 306 s.

Pyydetty arvostelukappale. Kiitos kustantajalle!

Joenjoen laulun ovat lukeneet myös Arja, Jaana, Jonna.