Sanna Vaara: Maa kutsuu!

Blogissani on lähes kuuden vuoden aikana ilmestynyt miltei 900 tekstiä. Tämä tänään julkaistava juttu on kolmas jonkun muun kuin itseni kirjoittama. Vierailevana kirjoittajana toimii tällä kertaa siskoni, jolle tehtävä ei ollut uusi. Marjut on kirjoittanut aikaisemmin  Raili Ojala-Signellin kirjasta Yksin tein tieni viitat. Tällä kertaa sain puhuttua hänet ympäri kirjoittamaan jutun vaellusaiheisesta romaanista, koska hän itsekin harrastaa vaeltamista. Minä en.

***

Maa Kutsuu! -romaanissaan kirjailija Sanna Vaara kuvaa omakohtaisia kokemuksiaan ensimmäiseen vaellusmatkaan valmistautumisesta ja vaelluksesta Lapin erämaassa. Kyse ei ole pelkästään selviytymisestä yksin erämaan haasteista, vaan osallistumisesta yhdessä vajaan kahdenkymmenen muun vaeltajan kanssa järjestettyyn vaellusretriittiin Muotkatunturin erämaa-alueella.

Romaanin punaisena lankana on vaeltajan oman mielen avartaminen sekä erilaisten tunteiden julkituominen ja käsitteleminen erämaan avarissa maisemissa. Sielunmaisemien kuvaukset ovat tulosta luonnon avaruudellisuudesta ja yhteisöllisyyden haasteista sekä kirjailijan omasta halusta ja suostumisesta päästä pois entisestä arjestaan. 

Kirjoittaja tuo vaiherikkaasti esille vaellukseen valmistautumisen tuskaa, joka ei siis suinkaan ole yksinkertainen juttu, sillä matkaan lähtijä joutuu pohtimaan jopa hengissä selviytymistä erämaassa ja erityisesti sitä, mitä pitää ottaa vaellukselle mukaan. Taakseen pitää myös uskaltaa jättää tuttu ja ”kauhean” turvallinen arki.

Kirja ei jätä lukijaa kylmäksi, sillä vaellusmatka on kirjailijalle yhtä tunteiden vuoristorataa. Kerronta on tältä osin rohkeaa. Se ilmenee kirjailijan konstailemattomasta suoruudesta tuoda ajatukset ja pohdinnat sellaisenaan esille, jopa kaikessa pikkumaisuudessaankin.  Kerrontatyyli on humoristista ja hersyvää olematta kuitenkaan vakavien asioiden äärellä millään tavalla ristiriitaista. Kyllähän siinä huumoria tarvitaan, kun yhteisöllisellä vaelluksella koetaan yhdessä muun muassa ruoan laittoa, omien ja toisten vaivojen selvittelyä, jättifinnistä selviytymistä, wc-huoltoja, retriittiin kuuluvia rituaaleja, yhteisiä keskusteluja, tunteita herättävä hierontoja, nukkumisjärjestelyjä ja jopa jonossa kävelemisen haasteita.

Tarina huipentuu yllättävällä tavalla kirjan lopussa. Vasta vaelluskertomuksen päätyttyä
kirjailija tuo epilogissa ytimekkäästi esille oman lapsuutensa, äidin traagisen kuoleman ja vieraaksi jääneen isäsuhteen kokemuksiaan. Kirjailija myös kohtaa isänsä kaikkien kokemustensa jälkeen. Kirjan lopputulema on, ettei isän kohtaaminen olisi onnistunut ilman vaelluksen antia.

Avoimeksi jää, lähtikö kirjailija tietoisesti hakemaan vastauksia tietyille sisäisille kokemuksilleen ja ahdistuksilleen vai tuottiko vaellusmatkan anti vasta jälkikäteen ymmärryksen omista sisäisistä lukoista. Niin tai näin, lukijalle kirjan kerronta ja loppuhuipentuma voivat parhaimmillaan herättää uusia kysymyksiä ja pohdintoja omien sielunmaisemien tutkailutarpeisiin. Kirja on hyvä opas omien mukavuusrajojen ulkopuolelle menemiseen. Sinne on yksinkertaisesti uskallettava mennä, jotta pystyy näkemään omaa tilannettaan uudessa valossa ja toimimaan uudella tavalla. Se taas lopulta voi helpottaa todella paljon omaa elämää.

Kirja ei missään nimessä ole tekninen vaeltamisen vaellusopas, vaan oiva opas siihen, miten luonto ja erämaan lakeudet sekä yhteisöllisyys mahdollistavat oman sielunmaiseman avartamisen.

- Marjut Sampinen

Sanna Vaara: Maa kutsuu!
Sammakko 2016. 172 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!
Kiitos tekstistä vierailevalle kirjoittajalle!

Minna Dufton: Raggarimorsiamen hääopas

Enpä olisi uskonut lukevani hääopasta ja kirjoittavani vielä juttua siitä. Kaiken huipuksi pidin kirjasta! Loistava ympäripuhuja luku- ja kirjoitustehtäväni takana on toimittaja Minna Dufton, jonka mainio Raggarimorsiamen hääopas sopii selattavaksi ja luettavaksi muillekin kuin varsinaiseen kohderyhmään kuuluville. Jos siis satut valmistelemaan häitä tai muita isompia juhlia itsellesi tai läheisellesi, ei tämän oppaan sisällöstä ainakaan haittaa ole. Lisäksi vielä tulee oivallisesti viihdytetyksi typäkän asiatiedon ja tiukkojen, pilke silmäkulmassa annettujen ohjeiden lisäksi.

Raggarimorsiamen hääopas on varsinaisesti suunnattu ns. käytetyille morsiamille (ja sulhoille), jotka ovat jo vähintään toisella kierroksella. Viimeistään uudelleen avioituessa on aika heittää romukoppaan kaikki, mikä traditioissa ei miellytä tai mikä on tulossa mukaan kuvioihin jonkun muun tahon miellyttämiseksi kuin itse juhlakalujen. On aika tehdä juhlista omannäköiset ja ennen kaikkea nauttia juhlista ja juhlittavana olosta. Haitaksi ei olisi, jos tämän voisi vielä tehdä niin, ettei pääse velkaantumaan ja että maailma ei sen takia tuhoutuisi yhtään enempää kuin on pakko. Tässä oikeastaan onkin tiivistettynä kirjan keskeisin sanoma.

Opas pitää sisällään ihan oikeita vinkkejä juhlia järjestävälle, kuten vaikkapa että on fiksua laatia juhlia varten budjetti (ja pysyä siinä myös!) tai että millaisia vaihtoehtoja on olemassa häämekon hankinnassa. Mitä voisi lainata tai vuokrata? Milloin kannattaa tuunata vanhaa? Varteenotettava vinkki on esimerkiksi kunnostaa hyväksi havaitut luottokorkokenkänsä juhlia varten. Uudet kun saattavat koitua varpaiden ja koko juhlatunnelman tuhoksi.

Sekaan on ujutettu myös parisuhdeneuvoja sekä vaikkapa ohjeita, miten vastata kohteliaan pidättyvästi liian tungetteleviin vauva-aiheisiin kysymyksiin. Myös ohjeet juhlapuhujille löytyvät oppaan sivuilta. Eikä avioehdostakaan turhaan vaieta. Mukana ovat myös erilaisten morsian- ja häävierastyyppien luonnehdinnat sekä ohjeet, miten näiden kanssa toimitaan. Oletko itse Tunne-eläjä, Kimpaantuja vai kenties Huutelija häävieraana ollessasi?

Raggarimorsiamen hääoppaasta siis voi etsiä ihan konkreettisiakin ohjeita ja neuvoja juhlia suunnitellessaan, mutta enemmän se kuitenkin panostaa henkiseen tsemppaamiseen. Oppaan avulla morsian tai kuka tahansa juhlia järjestävä saa tukea ja varmuutta miettiessään omien ratkaisujensa toteuttamista. Kyllä, ne kannatta toteuttaa ja oma päänsä suorastaan tulee pitää eikä antaa ulkopuolisten vaikuttaa itselle olennaisiin päätöksiin.

Vaikka oppaan sivuilla vilahtelee räväkkään pinkkiin kampaukseen ja sinisiin Haisaappaisiin sonnustautunut morsmaikku, eivät kirjan ohjeet silti ole mitään yltiöradikaaleja. Perinteitä saa ja kannattaa noudattaa, mikäli itse niin haluaa. 

Sympaattisen teoksesta tekee sen vahva itse eletyn ja koetun maku. Tärkeimpänä esimerkkiaineistona nimittäin toimivat kirjoittajan ja tämän nykyisen aviomiehen järjestämät häät. Niissä on ainakin kuvauksen perusteella ollut juuri sopivasti kapinahenkeä mutta ei mitään itsetarkoituksellista revittelyä. JOS itse kakkoshäitä suunnittelisin, tästä kirjasta voisi olla isokin ilo ja apu. Tosin eivät ne ensimmäisetkään ihan prinsessaspektaakkelikaavaa noudattaneet, vaikkei oppaita luettukaan!

Ulkoasultaan opas on värikäs ja makasiinityyppisesti taitettu. Kuvia on paljon, mutta varsinaista tuotesijoittelua hyvin vähän, mistä kiitos. Taitto on ilmava ja raikas, ja ainoa moite tulee mahdottoman pienestä kirjasinkoosta. Kun ollaan jo toisella kierroksella, ei välttämättä näkö ole enää parhaassa terässä. Dufton kirjoittaa lennokkaasti ja sujuvasti, ja viihdyttävää tekstiä on ilo lukea.

Keski-ikäinen ei-häitä-suunnitteleva lukija siis viihtyi oppaan parissa. Mitä kirjasta tuumi parikymppinen tytär, joka oppaan lukiessaan oli juuri varusmiespalveluksensa loppumetreillä?

”Minulle Raggarimorsiamen hääoppaan aihepiiri oli jopa vieraampi kuin tehtävää tarjonneelle äidilleni, avioituminen edes ensimmäistä kertaa ei varsinaisesti kuulu lyhyen matkan tavoitteisiini. Luin kirjan loppusodassa, taskulampun himmeässä valossa Rovajärven harjoitusalueella, ja varsin vastakohtainen ympäristö teki lukukokemuksesta monella tavalla mieleenpainuvan.

Myös minä koin kirjan viihdyttäväksi, tarttuva ja nokkela kirjoitustapa sai tarttumaan kirjaan uudelleen ja uudelleen – luvut olivat ytimekkään mittaisia, jolloin lukeminen oli helppo välillä keskeyttää (vihollinen ei kysy, onko lukuhetki kesken.) Kirjailijan tausta toimittajana paistoi kirjasta positiivisella tavalla, sillä huomiot olivat teräviä ja toivat jokaiselle sivulle jotain erilaista.

Vaikka tartuin kirjaan pienellä varauksella, epäilyni hälvenivät nopeasti. Omat kokemukseni häiden järjestämisestä voi tiivistää Blondin kosto -elokuvien katsomiseen, mutta opas tarjosi viihdykettä myös tällaiselle avioamatöörille.

Kirjassa ovat vahvassa roolissa myös runsaalla kädellä asetellut kuvat. Yleensä en niistä juurikaan välitä, mutta kyseisen oppaan asetteluun ne sopivat ja olivat aidosti hauskoja.

Yhteenvetona voin todeta, että Raggarimorsiamen hääoppaaseen kannattaa tarttua, vaikkei juuri kohdeyleisöön kuuluisikaan. Toivottavasti muistan tämän oppaan kirjahyllyssäni olevan, jos joskus itse tuskailen morsiamelle kuuluvien ongelmien kanssa, tai ainakin tyrkkään sen avioituvien ystävieni kouraan. Niin sitä ainakin huomaisi, että joku muukin on paininut samojen ongelmien kanssa.”

                                                            Suvi, vieraileva kirjoittaja

Minna Dufton: Raggarimorsiamen hääopas

Kuvat Elina Manninen. Gummerus 2015. 124 s.

Arvostelukappale.

P.S: Raggarimorsiamen hääoppaan taustalla on Toinen kerta toden sanoo? -blogi, josta löytyy lisää hää- ja parisuhdeasioita.

Raili Ojala-Signell: Yksin tein tieni viitat

Sain kesällä postia Raili Ojala-Signelliltä, joka tarjosi omakustannettaan Yksin tein tieni viitat blogiini arvioitavaksi. Ojala-Signell on aktiivisesti viittomakielen ja kuurojen parissa vuosikymmeniä työskennellyt monipuolinen ammattilainen. Teos on genreltään omaelämäkerrallinen tarinakokoelma. Aihe on mielenkiintoinen, mutta ei kuitenkaan aivan blogini 'linjan' mukainen. Tapanani on lukea enemmän fiktiivistä kerrontaa. Ojala-Signell ei kuitenkaan ottanut kieltävää vastausta kuuleviin korviinsa, vaan lähetti kirjan minulle. Sitä selatessani minulla sitten välähti. Voisin tarjota kirjaa sisarelleni ja pyytää häneltä kirjaesittelyä blogiinii. Siskoni kun on opiskellutkin viittomakieltä ja tietää aihepiiristä muutenkin minua enemmän.

Ilokseni siskoni innostuikin asiasta heti. Opiskelukiireet veivät kuitenkin syksyn ja talven mittaan kaiken hänen aikansa, mutta nyt oli lopulta aikaa paneutua tähän teokseen. Kyseessä on blogini 700. kirjoitus ja ensimmäinen vierailevan kirjoittajan teksti! 

***

Raili Ojala-Signell kertoo kirjassaan Yksin tein tieni viitat elämänkokemuksistaan kuurojen vanhempien kuulevana lapsena. Kirja koostuu useista lyhyistä kertomuksista, joissa Ojala-Signell tuo ytimekkäällä ja vaikuttavalla tavalla esille kuurojen, kuurosokeiden ja kuulevien erilaisia maailmoja. Kirjan kertomukset toimivat yksittäisinä tapahtumina, mutta kertomuksista löytyy myös jatkumoa monien vuosikymmenien ajalta. Raili kertoo kuurojen elämän tilanteista ja vaikeista haasteita tavalla, joka saa lukijan mukaansa ja samastumaan kertomusten henkilöihin. Kertomuksista välittyy kuurojen ja kuulevien erilainen maailma tavalla, joka ei voi olla koskettamatta lukijaa.

Raili Ojala-Signell kertoo kokemuksistaan tulkkina toimimisesta ensin vanhemmilleen, läheisilleen ja myöhemmin ammattilaisena. Ojala-Signellin kuuloa on tarvittu hänen koko elämänsä ajan muiden käyttöön ja sitä hän on myös jakanut, silloinkin vaikka ei enää olisi jaksanut. Pyyteettömyys ja rohkeus toimia tulkkina ympäri maailmaa tulevat rikkaalla tavalla kertomuksissa esille. Näiden kuvausten lomassa Raili Ojala-Signell kuvaa omaa, vanhempiensa ja muutamien läheistensä elämäntarinoita, joissa kuvastuu myös Suomen historiaan liittyviä asioita.

Kertomuksissa tulee esille viittomakielen opetuksen kehittymisen historiaa ja pitkää työsarkaa viittomakielisten uutisten saamiseksi televisioon. Kertomuksissa kuvataan muun muassa yksityiskohtia kuurojen kouluopetuksesta. Vielä muutama vuosikymmen sitten lyötiin karttakepillä sormille, jos vähänkään viittoi, sillä opetus perustui aiemmin pelkästään äänten tuottamiseen ja puhumisen opettelemiseen.Kirjan myötä lukija tietää, miten kuurojen tansseissa toimitaan ja miten kuuron aamuherätys hotellissa voi toimia. Kuurojen ja kuulevien maailman eroa kuvaavat hyvin muun muassa kuvaukset siitä, että kuurojen arjessa ei kuulevan kannalta ole hiljaista vaan hyvin meluisaa, sillä kuurot eivät huomaa tuottavansa ääniä esimerkiksi kotiaskareissaan.

Kirjan antaa runsaasti tietoa kulttuurien kohtaamisesta, kuurojen elämästä ja kuulevan maailman sitkeästä itsepäisyydestä ja ymmärtämättömyydestä pyrkiä luomaan kaikista samanlaisia. Kirja antaa ehdottomasti hyvän lisän alan kirjallisuuteen, vaikkakin lyhyinä kertomuksina ja osittain samojen asioiden toistuessa eri kertomuksissa. Kirja on toimiva erityisesti niille, joita kuurous ja kahden maailman kohtaaminen koskettaa jollakin tavalla, ja niille, jotka haluavat avartaa tietämystään ja uskaltavat heittäytyä vieraalle maaperälle.


- Marjut Sampinen


Raili Ojala-Signell: Yksin tein tieni viitat
Omakustanne, painanut Nord Print vuonna 2014. 278 s.

Arvostelukappale. Kiitokset tekijälle! Kiitokset myös esittelyn kirjoittajalle!

P.S. Jos kiinnostuit kirjasta tai aihepiiristä ylipäätään, tekijään voi ottaa yhteyttä sähköpostitse: raili.ojala (at) kolumbus.fi