Andrei Kurkov: Kiovan korva (Kiovan mysteerit 1)

 

Kirjailija Andrei Jurjevitš Kurkov (s. 1961) on syntyperältään ukrainalainen ja asunut Ukrainassa kaksivuotiaasta lähtien. Kieltenopettajan ja japanin kielen kääntäjän koulutuksen saanut Kurkov on tehnyt kirjailijantyön lisäksi elokuvakäsikirjoituksia, työskentelee toimittajana ja luennoitsijana ja on esimerkiksi kansainvälisen elokuvapalkinnon tuomariston pysyvä jäsen. Kirjat Kurkov kirjoittaa venäjäksi, mutta toimittajan työn hän tekee ukrainan kielellä.

Kurkov on ollut suosittu kirjailija paitsi Ukrainassa myös Venäjällä. Siellä hänen kirjojensa jakelu kuitenkin lakkasi vuonna 2005, koska Kurkov oli ottanut kantaa Venäjän sekaantumiseen Ukrainan sisäpolitiikkaan.

Hän on julkaissut ainakin kaksikymmentä teosta, ja kirjoja on käännetty 35 kielelle. Suomeksi hänen teoksiaan on toistaiseksi julkaistu vain neljä: Kuolema ja pingviini (suom. 2006 Eero Balk), Harmaat me­hi­läi­set (2023, suom. Arja Pikkupeura), Kuolleen miehen kaveri (2024, suom. Riku Toivola) ja Kiovan korva tänä vuonna Arja Pikkupeuran suomentamana. Kurkovin suomalainen kustantaja on Otava.

Kiovan korva aloittaa historiallisen Kiovan mysteerit -nimisen rikosromaanisarjan, joka sijoittuu ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän vallankumouksen jälkeisiin vuosiin. Kiovan korvassa ollaan vuoden 1919 sekasortoisessa keväässä. Nuorukainen Samson Koletško jää yllättäen yksin, kun kasakat surmaavat hänen kirjanpitäjäisänsä keskelle katua. Miehet olivat menossa räätälille noutamaan isälle teetettyä pukua. Samson pelastuu kuin ihmeen kaupalla, sillä hänen päähänsä tähdätty sapelinisku menee ohi riipaisten mukaansa vain hänen oikean korvalehtensä.

Ajat Kiovassa ovat siis sekavat ja vaaralliset. Vallankumouksen jälkeen bolševikit ovat puna-armeijan tuella ottaneet kaupungin haltuunsa ja yrittävät vakiinnuttaa uutta hallintoa, mutta valkoiset joukot ovat tekemässä vastavallankumousta ja uhkaavat vyöryä minä hetkenä hyvänsä kaupunkiin. Sähkön- ja vedenjakelu on epäsäännöllistä, ja kaikesta on pulaa. Uudet vallanpitäjät tekevät takavarikointeja tiheään tahtiin, ja pian puna-armeijan sotilaat kolkuttavat Samsoninkin oveen.

Samson asuu tilavassa kerrostaloasunnossa yksin isän kuoltua. Talonmiehen leskirouva näkee nuorukaisen ahdingon ja alkaa järjestellä tälle avioliittoa. Sopiva morsianehdokas olisi hänen mielestään kuvernementin tilastoviraston tilastotietoja keräävä tomera Nadežda. Pian Samson huomaakin tunteidensa lämpenevän uutta järjestelmää uskollisesti kannattavaa Nadeždaa kohtaan. Hän on huolissaan nuoren naisen pitkästä ja vaarallisesta työmatkasta ja tarjoaa tälle majapaikkaa omasta tilavasta huoneistostaan.

Ennen Nadeždan muuttoa huoneistoon kuitenkin majoittuvat puna-armeijan sotilaat Anton ja Fjodor, joilla ei tunnu olevan aivan puhtaat jauhot pussissaan. Miehet haluavat majoittua Samsonin isän työhuoneeseen, jonka kirjoituspöydän laatikkoon Samson on tallettanut irronneen korvalehtensä. Ensimmäisenä yönä Samson tekee mullistavan havainnon: hänen irti leikattu korvalehtensä kuulee yhä ja välittää kuulemansa edelleen hänen korvakäytäväänsä!

Uusi hallinto tarvitsee kalusteet virastoihinsa, joten kaupunkilaisia kohtaa uusi takavarikointiaalto. Vastoin omia ohjeitaan viranomaiset takavarikoivat Samsonin isän työpöydän läheisen miliisiaseman tarpeisiin. Samson päätyy tekemään reklamaatiota laittomasta takavarikosta. Kun laitoksen esimies huomaa hänen taitavan sanankäyttöönsä, hänet pestataan miliisin rikostutkijaksi.

Käänne ei ole huono, sillä Samson on etsiskellyt töitä ja saa myös oman isänsä työpöydän laitoksella käyttöönsä. Ensi töikseen hän tekee rikosilmoituksen luokseen majoittuneista puna-armeijan sotilaista, sillä hän on todennut näiden keränneen huoneistoon varastettua tavaraa.

Yllättäen tästä lähtee kehkeytymään Samsonin ensimmäinen laaja ja monipolvinen rikostutkinta, johon liittyy pian sarja varkauksia ja murhia. Tapauksen tutkinta on hengenvaarallista kaupungissa, jossa erilaiset epävakaat voimat kamppailevat vallasta, eikä Samson suinkaan välty hengenvaaralta. Kaukokorvasta, Nadeždan tilastotiedoista ja omasta pikakoulutuksella hankitusta ampumataidosta on hänelle vielä korvaamatonta apua.

Kurkovin tekstiä luonnehditaan sosialistiselle ja sitä seuranneelle järjestelmälle naureskelevan mustan huumorin täyteiseksi. Tämä on Kiovan korvan perusteella helppo allekirjoittaa. Rikosjuoni on hyvin ilmeisesti Kurkoville keino näyttää, miten ihmiset toimivat kaoottisissa tilanteissa ja mikä on poliittisten aatteiden merkitys, kun yksilöt kamppailevat olemassaolostaan keinolla millä hyvänsä. Mutta silti rikosjuonikin on kiinnostava ja taitavasti punottu kaikkine yllätyksineen.

Uuden järjestelmän mielettömyys ja rakkaus byrokratiaan valottuu huumorin keinoin erilaisten tapahtumasarjojen kautta osoittelematta mutta selvästi. Esimerkiksi lääkäreitä uusi järjestelmä pitää verenimijöinä, jotka ovat tsaarin aikana ansainneet omaisuuksia muun muassa ottamalla vastaan lahjoja potilailtaan. Nyt heidän pitää työskennellä ilmaiseksi, koska heidän tehtävänsä on palvella kansaa. Onko tulos sitten kansan kannalta lopulta näin parempi, on yhdentekevää.

Samson on hieman naiivi nuorukainen mutta oppii kyllä nopeasti luovimaan erilaisissa aatteellisissa ristiaallokoissa. Hän ei asetu oikeastaan muun kuin oikeuden puolelle, mutta toki oma ja hänelle tärkeiden ihmisten henki ja hyvinvointi ovat myös olennaisia arvoja. Samson rakentaa kuin huomaamattaan omaa tärkeää verkostoaan kaupungissa. Ystävällisyys palkitaan ankarinakin aikoina sydämellisinä vastapalveluksina, joista on apua niin virkatehtävissä kuin yksityishenkilönäkin.

Tässä sarjan aloitusosassa käytetään runsaasti aikaa tilannekuvan pohjustamiseen. Olen sitä kuvannut yllä. Romaanin loppupuolella Samson virkatovereineen tosiaan ratkoo myös hyvin visaista rikosvyyhteä, joka lähtee purkautumaan hänen itsensä tekemästä rikosilmoituksesta ja sitä seuranneesta pidätyksestä. Puna-armeijan sotilailta takavarikoidut varastetut esineet johdattavat miliisin lopulta perin kummalliseksi osoittautuvan rikollisen jäljille.

Mustan huumorin lisäksi Kiovan korva -romaania sävyttää myös maaginen realismi Samsonin irti leikatun korvan osalta. Se solahtaa vaivattomasti muutenkin absurdilta vaikuttavaan tilanteeseen kevään 1919 Kiovassa. Sarjassa on jo ilmestynyt ainakin englanniksi kakkososa The Stolen Hearth, joka toivottavasti saadaan pian suomeksi sekin.

Kirjan nimestä sen verran, että alkukielinen nimi on siis Samson ja Nadežda, englanniksi taas The Silver Bone ja suomeksi Kiovan korva. Omalla tavallaan osuvia kaikki, mutta alkukielinen on ehkä pliisuin. Hopeinen luu ja Samsonin korva ovat kuitenkin juonen kannalta olennaisia esineitä, ja suomenkieliseen nimeen sisältyy kivasti sivumerkityksiäkin.

Andrei Kurkov: Kiovan korva (Самсон и надежда) Kiovan mysteerit 1
Suom. Arja Pikkupeura.
Otava (Otavan kirjasto -sarja). 296 s. Äänikirjan lukija Panu Vauhkonen.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Hanni Maula: Vintagea ja veritekoja

 

Englannin kielen sana ’busybody’ tarkoittaa tuohuajaa, tungettelevaa ja toisten asioihin sekaantujaa ja pahimmillaan kyylää. Termi tuli etsimättä mieleeni uudesta suomalaisesta dekkarisankarittaresta Helvi Helvestä, joka on Hauhon Alvettulassa asuva hiljattain eläköitynyt kirjastonhoitaja. Toki Helvin busybody-ominaisuudet painottuvat määritelmän herttaisempaan suuntaan, mutta kieltämättä hänessä on myös hienoisia kyläkyylän piirteitä.

Helvi on Hanni Maulan esikoisdekkarin Vintagea ja veritekoja päähenkilö. Dekkari asemoituu suosittuun cozy crime - eli pehmodekkarikategoriaan, vaikka ruumiita tuleekin lopulta melkoinen määrä.

Helvi alkaa ihmetellä, miksi tarkkana miehenä tunnettu ei-niin-mukava naapuri Ari Paatero on jo viikon verran pitänyt talossaan miltei täysvalaistusta, mutta pihatielle ei tule lumeen uusia jälkiä. Onko naapurilla kaikki kunnossa? Pian käy ilmi, että Paatero on ollut kuolleena olohuoneensa sohvalla jo useamman päivän. Kotihoitokaan ei ole käynyt entiseen malliin miehen luona. Helvin hienoiseksi pettymykseksi kuolinsyy vaikuttaa kuitenkin luonnolliselta.

Tapaus tietenkin puhuttaa kylillä ja tuo Helvin ja tämän uuden naapurin, sisustustoimittajan tehtävistä eläkkeelle siirretyn Riitta Rantasen lopulta paremmin yhteen. Helvi on suhtautunut uusiin naapureihinsa hillityn epäluuloisesti. Pitääkö pääkaupunkilaisten tunkea joka paikkaan vanhoja taloja pelastamaan, eikö Hanko enää riitä?

Kylän keskuksena toimivan kyläkaupan vastaava työntekijä Hannu Kallio näkee ja kuulee myös yhtä ja toista työpisteellään.

Kun Paateron tontilla sitten tapahtuu rikos ja samalla paljastuu toinen, myös poliisi alkaa väkisinkin kiinnostua tapauksesta. Erityisesti se kiinnostaa Hämeenlinnan poliisilaitoksen vanhempaa konstaapelia Anna Järvistä, joka pian huomaa ystävystyvänsä hauholaisten harrastajaetsivien kanssa. Se tuntuu mukavalta, koska välit entiseen aviomieheen ja Hämeenlinnan poliisilaitoksen kollegoihin eivät ole ihan parhaalla tolalla.

Ari Paatero on ollut tunnettu vintageharrastaja. Erityisesti Paavo Tynellin suunnittelemat messinkivalaisimet ovat olleet hänen kiinnostuksensa kohteena. Mutta mitä on tapahtunut hänen vintillään olleelle merkittävälle valaisinkokoelmalle? Pian Helvi uusine ystävineen suuntaa kohti Fiskarsia, missä pidetään kevättalvella suositut vintagepäivät. Yleisössä vilahtelee tuttuja kasvoja, ja pian löytyykin jo seuraava ruumis. Mistä oikein on kysymys?!

Maula pyörittelee rikosjuonta kiitettävästi harhautuksineen ja sivupolkuineen. Poliisin tutkintamenetelmiä ei orjallisesti seurata, vaan jonkin verran oiotaan mutkia tarinan sujuvoittamiseksi. Leppoisan pehmodekkarin tyylille uskollisesti aika paljon juodaan kahvia ja syödään Hannun paistamia ihania munkkeja arvoitusten ratkonnan kyytipoikana.

Anna vaikuttaa mukavalta persoonalta, eivätkä Riitta ja Hannukaan ole ollenkaan hullumpia tyyppejä. Jos siis pystyy sulattamaan busybody-Helvin ja ennen kaikkea hänen verrattoman ärsyttävän suhtautumisensa omaan mussukkaansa eli täysin kouluttamattomaan valkoiseen puudeliinsa, Vintagea ja veritekoja on ihan mukiinmenevä esikoisdekkari. Itse annan pisteitä erityisesti pitkähköstä Fiskars-osuudesta.  On aina mukavaa, kun dekkarissa liikutaan omilla kulmilla.

Kannen Helvi Helve tutkii -merkinnästä ymmärsin, että kyseessä on myös uuden dekkarisarjan aloitus, joten Helvistä ja kumppaneista kuultaisiin vielä jatkossakin. En kuitenkaan löytänyt mistään varmistusta tähän, mutta en lainkaan pahastu, jos niin on.

Hanni Maula: Vintagea ja veritekoja
Karisto 2025. 365 s.
Äänikirjan lukija Annu Valonen.

Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Jesse Q. Sutanto: Vera Wongin murhaavan hyvät neuvot

 

Niin sanottuun cozy crime -kirjallisuuteen eli hyvänmielen dekkareihin liittyy perustavanlaatuinen kysymys, miten murhia sisältävä tarina voi olla leppoisa. Niin vain kuitenkin on. Erityisen mainio esimerkki todellisesta hyvänmielen dekkarista on Jesse Q. Sutanton juuri suomeksi ilmestynyt Vera Wongin murhaavan hyvät neuvot.

Törmäsin kirjan esittelyyn jossakin netin syövereissä tai sitten sain siitä mainoksen sähköpostiini, en ihan enää muista, mutta joka tapauksessa kiinnostuin kirjan esittelystä niin paljon, että pyysin siitä itselleni painetun arvostelukappaleen. Lopulta kuitenkin päädyin myös kuuntelemaan kirjaa, jonka lukee mainiosti Minttu Mustakallio.

Kirjailija Jesse Q. Sutanto oli minulle entuudestaan tuntematon nimi. Wikipedia tietää kertoa, että Sutanto on todellinen kosmopoliitti. Hänen vanhempansa ovat Kiinasta ja Indonesiasta, ja hän on lapsena ja nuorena asunut Singaporessa, Indonesiassa, Kaliforniassa ja Oxfordissa. Jälkimmäisessä hän opiskeli ja suoritti tutkinnon vuonna 2009 luovasta kirjoittamisesta. Tällä hetkellä Sutanto asuu Jakartassa englantilaisen aviomiehensä ja kahden lapsensa kanssa.

Sutanton kirjailijanura alkoi vuonna 2021, mutta julkaisutahti on ollut melkoinen. Tällä hetkellä julkaistujen teosten listalla on 12 teosta. Mukana on lasten- ja nuortenkirjoja sekä aikuisille suunnattuja romaaneja. Sutanto voitti esikoisteoksellaan Dial A for Aunties brittiläisen Comedy Women in Print Prize -palkinnon.

Vera Wongin murhaavan hyvät neuvot aloittaa uuden sarjan, jonka toinen osa Vera Wong's Guide to Dating a Dead Man ilmestyy tänä vuonna (ja toivottavasti pian myös suomeksi). Aloitusosan tv-sarjaoikeudet myytiin jo ennen kirjan ilmestymistä, joten toivoa sopii, että persoonallinen Vera nähdään pian myös ruudussa.

Vera Wong on kuusikymppinen San Franciscon Chinatownissa pientä teepuotia pitävä leskirouva. Edesmenneen miehensä kanssa Vera on aikoinaan muuttanut Kiinasta Yhdysvaltoihin ja perustanut puodin, jonka yläkerrassa on pienet asuintilat. Pariskunnan poika Tilbert on juristi ja elää poikamieselämäänsä muualla. Vera lähettää Tillylle joka päivä monta huolehtivaa tekstiviestiä neuvoineen, kuten kunnon kiinalaisäidin pitääkin.

Valitettavasti Vera Wangin Maailmankuulu Teehuone, kuten liike on melko luovasti (ja kyllä, nimessä on kirjoitusvirhe) nimetty, menestyy tätä nykyä lievästi sanoen heikosti. Käytännössä Veralla on enää yksi asiakas, Alex-herra, joka noutaa päivittäiset ostoksensa itselleen ja sairastelevalle Lily-vaimolleen. Vaikka Vera ei sitä itselleen tunnustakaan, hänen elämällään ei enää ole merkitystä.

Kaikki muuttuu, kun Vera eräänä aamuna löytää teehuoneensa lattialta ruumiin. Liikkeen ovilasi on rikottu, mutta mitään muuta omituista ei liikkeessä Veran mielestä ole. Paitsi tietysti lattialla retkottava miehen ruumis. Ennen kuin poliisit ehtivät paikalle, rivakka Vera tekee jo osan heidän töistään muun muassa piirtämällä ruumiin ympärille asiaankuuluvat ääriviivat. Lisäksi hän kurkistaa kuolleen lompakosta tämän tiedot ja korjaa talteen tämän nyrkistä muistitikun…

Harmillisesti poliisi päätyy toteamaan, että mies on kuollut luonnollisesti joskin epätavallisesti eli kyse ei heidän mukaansa ole murhasta. Vera on toki ponnekkaasti eri mieltä. Saattaisi poliisikin olla, jos sillä olisi käytössään kaikki todistusaineisto, joka Veralla on! Mutta sitä Vera ei ainakaan ihan vielä ole valmis luovuttamaan eteenpäin.

Pian Veran teehuoneelle ja sen liepeille ilmestyy joukko nuoria ihmisiä traagisen tapahtuman houkuttamana. Kaikilla tuntuu olevan jokin yhteys kuolleeseen, joka mitä ilmeisimmin on ollut melkoisen ikävä tyyppi. Vera vetää nopeita johtopäätöksiä ja nimeää kaikki neljä tuttavuuttaan epäillyiksi murhaan. Mitä enemmän Vera selvittelee tapausta omintakeisine menetelmineen ja tutustuu elämäänsä tupsahtaneisiin ihmisiin, sitä enemmän hän alkaa pelätä paljastavansa jonkun heistä murhaajaksi. Olisihan todella sääli, jos joku näistä ihanista tyypeistä päätyisi vankilaan!

Vaikka murhaa siis selvitelläänkin, paljolti aikaa kuluu ihan muuhun. Romaanissa juodaan litroittain mitä houkuttelevimmilta kuulostavia teesekoituksia (mutta ei kahvia, koska Vera ei vain voi sietää mokomaa) ja syödään valtavat määrät Veran kokkaamia kiinalaisia herkkuruokia. Vera on oivaltanut, että hyvä ruoka avaa miltei oven kuin oven ja höllentää tiukimminkin säilytettyjen salaisuuksien varjelijoiden puolustuksen. Tappajaa jahdatessa on hyvä hoidella erilaisia sydämenasioitakin.

Iäkkäille kiinalaisrouville on vaikeaa ellei jopa mahdotonta sanoa ei. Veralle erityisesti.

Jesse Q. Sutanto: Vera Wongin murhaavan hyvät neuvot
(Vera Wong's Unsolicited Advice for Murderes)
Suom. Tanja Falk.
Publiva 2025. 366 s.
Äänikirjan lukija Minttu Mustakallio.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Jaakko Melentjeff: Venäläinen peli

 

Jaakko Melentjeff aloittaa uuden Laura Kask -trillerisarjan vetävästi romaanilla Venäläinen peli. Kyse on ajan tavan mukaan genrehybridistä, jossa on vahvasti aineksia niin poliisidekkarista kuin vakoilutrilleristäkin. Kansainväliset kuviot realisoituvat ruumiina Helvetinjärven kansallispuiston leiripaikalla.

Sarjan nimihenkilö Laura Kask on virolaistaustainen mutta lapsesta asti Suomessa asunut KRP:n rikostutkija. Hänen ex-puolisonsa on korkeassa asemassa Viron sisäministeriössä, ja pariskunnan lapsista nuorempi, lukioikäinen Maria, asuu vielä äitinsä kanssa. Lauran virkaura on melkoisessa vastatuulessa, sillä Helsingissä aiemmin sattuneiden (ja aikanaan lukijallekin paljastuvien) työtoveriin liittyvien tapahtumien jälkeen hänet lähetetään Tampereelle KRP:n rikoskomisario Timo Lehdon tiimiin. Esihenkilöiden jauhot eivät ole ihan puhtaat, kuten Laura saa epätoivokseen pian huomata.

Lähtöasetelma uudessa tiimissä ei siis ole mitenkään lupaava. Kaiken lisäksi Helvetinjärven kansallispuiston tapahtumat kiskaisevat Lauran töihin jo ennen virallista aloituspäivää, mikä hieman kummastuttaa uusia työkavereita.

Venäläinen peli alkaa räväkästi. Eläkeläispariskunta kuulee pienen lammen rannalla sijaitsevalla yöpymispaikallaan vastarannalta kaksi laukausta. Juuri kun he ovat soittaneet hätäkeskukseen, heidän ylitseen lentää drooni kohti paikkaa, josta laukaukset kuuluivat.

Kun poliisit tulevat tapahtumapaikalle, heitä kohtaa karmea näky. Tampereen poliisin ylikomisario Antti Metsäpaloa on ammuttu päähän. Paikalla on myös toinen uhri, tunnistamaton mies, jota on ammuttu rintaan. Hän on vielä hengissä, joten hänet kiidätetään sairaalaan. Aseesta paikalla ei näy jälkeäkään, eikä myöhemmin löydy Metsäpalon puhelinta eikä lompakkoa.

Tilanne näyttää ja kuulostaa tutkijoiden näkökulmasta todella erikoiselta. Mitä ihmettä oikein on tapahtunut ja ollut tekeillä ennen ampumista? Lukija tietää lisäksi, että paikalta on poistunut nainen maastopyörällä. Hän ampui peräänsä lähteneen droonin alas. Kuka nainen oli? Entä mikä taho seurasi tapahtumia ilmasta käsin? Kuka on paikalta löytynyt toinen uhri?

Lauran uuden tiimin vetäjä komisario Timo Lehto ei vaikuta ilahtuneelta Lauran tulosta Tampereelle ja hänen alaisekseen. Mies vaikuttaa kivikasvoiselta, kylmäkiskoiselta ja huumorintajuttomalta tyypiltä. Muut tiimiläiset eli Outi Kuhlman ja Leo Mattila alias Matlock sen sijaan ottavat Lauran alkuhämmennyksen jälkeen luontevasti osaksi porukkaa. Outi ja Laura tutustuvat pian ja huomaavat viihtyvänsä toistensa seurassa. Se helpottaa huomattavasti työskentelyä.

Lukijalle esitellään vielä kaksi muutakin tiimiä, eli Suomessa operoivat FSB:n agentit Kaia Raud ja Vasily Smushko sekä Kölnissä työskentelevät Saksan sotilastiedustelun MAD:n työntekijät eli analyytikko Dennis Schummer ja lingvisti Suara Okuyaz sekä heidän esihenkilönsä Rautarouva alias Martina Gram. Näillä kahdella tiimillä on erityinen kytkös, sillä Kaia Raud on kaksoisagentti.

Ylikomisario Antti Metsäpalon kuolema liittyy korkeantason kansainväliseen vakoiluun, mutta siitä Suomen ja Tampereen KRP:llä ei ihan alkuun ole mitään käsitystä. Menossa on monimutkainen peli, jonka nappuloiksi myös tamperelaispoliisit joutuvat, tahtoivatpa tai eivät.

Väkeä on siis melkoisen paljon, aluksi vähän huolestuin, miten kaikki henkilöt ja monimutkaiset juonikuviot oikein pysyisivät koossa. Huoli oli kuitenkin turha. Näkökulmavaihdokset pitävät lukijan mukavasti mukana nopeissakin juonenkäänteissä ja monesti hieman poliisia edellä. Tämä toimii oivallisesti, ja jännite säilyy hyvin läpi koko teoksen. Kun henkilöiden taustoista alkaa selvitä yhä hämmentävämpiä seikkoja ja ulkomaisten toimijoiden tekemiset äityvät yhä röyhkeämmiksi, on lukija tukevasti koukussa. Miten tämä kaikki oikein lopulta saadaan maaliin? Kannattaa ehdottomasti ottaa selvää!

Laura Kaskin ja Timo Lehdon tiimin tapaan mieluusti uudelleenkin. Mielenkiintoista nähdä, miten tästä jatketaan.

Jaakko Melentjeff: Venäläinen peli
Enostone kustannus 2024. 341 s.
Äänikirjan kustantaja Lind & Co ja lukija Jari Nissinen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Seppo Mustaluoto ja Tjörvi Einarsson: Hylkeenmetsästäjä

 

Aion tänäkin vuonna lukea dekkareita. Erityisen kiinnostunut olen uusista kotimaisista dekkaristeista ja jo tuttujen dekkaristien uusista sarja-avauksista. Niinpä olen iloinen, että alkuvuodesta ilmestyvistä uutuuksista olen saanut mukavasti ennakko- ja arvostelukappaleita.

Jos laatisin blogikirjoituksilleni klikkiotsikoita, tämä juttu olisi nimeltään Maskuliininen kilpailija Hildurille – ilman kutimia.

Kyseessä on Otavan kustantama uusi Reimar-sarja, jonka kirjoittajapari on kotoisin Suomesta ja Islannista. Seppo Mustaluoto on julkaissut aikaisemmin toistaiseksi nelisosaisen Janne Norrman-toimintajännärisarjan, jonka kaikki osat esittelen lyhyesti täällä. Tjörvi Einarsson on entinen poliisi. Miehet kertovat tavanneensa ensimmäisen kerran jo vuonna 2010, ja nyt he siis ovat kirjoittaneet yhdessä trillerin Hylkeenmetsästäjä, joka tietysti aloittaa samalla kirjasarjan.

Hylkeenmetsästäjän ennakkokappaleen liepeessä miehet kertovat, että teosta on kirjoitettu suomeksi, islanniksi ja englanniksi. Valitettavasti siitä ei löydy mistään tietoa, ilmestyykö teos myös Islannissa. Samanaikainen ilmestyminen kummassakin maassa olisi kyllä melko päheää!

Reykjavikin poliisissa työskentelevä Reimar Sigurðsson on hälytetty tehtävälle Länsivuonojoen itärannikolle, kun hän on palaamassa Ísafjörðurin poliisilaitokselta kotiin (ja kaikkihan tietävät, että siellä hommia vetää Hildur, jota ei pienoiseksi pettymyksekseni kuitenkaan tässä kirjassa mainita). Strandirin alueella on tehty ruumislöytö. Miehen ruumis lojuu tien ja meren välisellä jyrkällä rantalouhikkokaistaleella valmiina huuhtoutumaan mereen millä hetkellä hyvänsä. Olosuhteet ovat kaikin puolin karmeat, ja Reimar joutuu lopulta raahaamaan jo osittain lokkien ja taskurapujen syömän ruumiin paikalle tulleen partioauton takaosaan vain yhden toisen poliisin avustamana.

Nopeasti käy ilmi, että miestä on ammuttu ja että hänen ruumiinsa on siirretty tarkoituksella rantakallioiden sekaan. On vain hyvää tuuria, että se löytyi ennen kuin meri vei sen mennessään. Pian selviää myös kuolleen henkilöys. Hän on Olaf Ísaksson. Ongelma on kuitenkin, että Olaf Ísakssonia ei ole olemassa. Pikaisen selvityksen perusteella poliisit toteavat, että kyseessä on todennäköisesti venäläinen vakooja.

Tapaus muuttuu kertaheitolla salaiseksi ja erittäin arkaluontoiseksi. Mitä Olaf Ísaksson on Islannissa ja Strandirissa tehnyt? Kuka hänet tappoi ja miksi? Ketkä kaikki etsivät miestä ja mihin keinoihin he ovat valmiita?

Pian paljastuu, että ammutulla Olaf Ísakssonilla on myös kytkös Suomeen. Hän on aikanaan 1990-luvulla tullut Suomeen inkeriläisenä paluumuuttajana, mutta on sitten myöhemmin kadonnut jäljettömiin. Nyt hän siis putkahtaa uuden henkilöyden saaneena esille Islannissa. Suomesta kutsutaan supon etsivä Antti Korhonen avustamaan Reykjavikin poliisia tapauksen selvittämisessä.

Nelikymppinen Reimar on yksiselitteisesti tarinan päähenkilö. Lähes kaikki tapahtumat kerrotaan hänen näkökulmastaan, vaikka minäkertojasta ei olekaan kyse. Mustaluodon aiempi sankari Janne Norrman ei juurikaan syvene henkilönä edes neljässä tarinassa, mutta Reimariin on selvästi haluttu puhaltaa enemmän henkeä kuin puhtaiden tiukkatahtisten toimintajännäreiden päähenkilöön. Ihan kohtalaisesti siinä onnistutaankin, ja Reimar on mukavan ristiriitainen eli siis hyvin inhimillinen tyyppi vahvuuksineen ja heikkouksineen.

Kirjan alussa Reimar kärvistelee kuihtuvassa avioliitossaan ja pohtii, onko koskaan oikeasti rakastanutkaan vaimoaan Unnuria. Kun tytär on aikuistuttuaan muuttanut pois kotoa, puolisot eivät oikeastaan edes tapaa toisiaan koskaan. Unnur viettää yhä enemmän aikaansa harrastustensa ja ystäviensä parissa. Kun välit vielä kiristyvät, hankkii Reimar seurantalaitteen vaimonsa autoon.

Sitten hän yllättäen törmää työtehtävässään Strandirissa nuoruudenrakkauteensa Ylfaan. Tunne on uskomaton, ja ilmassa on heti melkoinen sähkölataus. Olisiko heillä vielä sittenkin mahdollisuus onneen?

Reimar saa tehtäväkseen huolehtia Antti Korhosesta, ja miehistä tuleekin nopeasti ystävät. Kumpikin on vähäpuheinen ja toimintatilanteissa kylmäpäisen tehokas piinkova ammattilainen. Molemminpuolinen luottamus osoittautuu tapauksen selvittelyssä lopulta hyvin syväksi ja vakaaksi, mikä onkin enemmän kuin tarpeen.

Hylkeenmetsästäjää lukiessani huomasin vertaavani sitä Mustaluodon aiempiin teoksiin mutta myös Satu Rämön kaikki mahdolliset ennätykset rikkoneeseen Hildur-sarjaan. Yllättävän paljon on yhtenevyyksiä. Ensinnäkin tapahtumapaikka on Länsivuonoilla, vaikkakin itäosissa mutta kuitenkin. Reimarilla on jonkinlaisia enneunien näkemisen ja outojen tuntemusten muodossa tulevien ennusmerkkien kokemisen lahja, joten myös ohuen ohut yliluonnollisuuden säie on Hildurin tapaan kudottu mukaan.

Tapausta tulee tutkimaan suomalaispoliisi, joka ystävystyy tarinan päähenkilön kanssa ja jonka kautta saadaan esiteltyä vielä monipuolisemmin Islantia ja islantilaista elämänmenoa samalla, kun vertaillaan niitä Suomeen ja suomalaisuuteen. Monien keskeisten henkilöiden menneisyyksissä on tapahtunut jotain traumaattista ja, kuten aikanaan selviää, vaiettuja ja peiteltyjä rikoksiakin.

Toimintaa Hylkeenmetsästäjässä on kuitenkin reippaahkosti enemmän, ja oman säväyksensä tarinaan tuo kylmäävän häikäilemätön kansainvälinen vakoilu. Tarpeen vaatiessa mikään taho ei kaihda suoraa toimintaa, ei myöskään Reimar, ainakaan, kun panokset ovat riittävän korkeat.

Lopputulos on ihan toimiva yhdistelmä perinteisehköä poliisidekkaria ja tiukkaa kansainvälistä toiminta- ja vakoilutrilleriä, jota on maustettu vielä ihmissuhdekuvioilla sekä tietysti sillä huipputrendikkäällä islantilaisella miljööllä. Lukukokemuksena Hylkeenmetsästäjä on vetävä, vaikka joitakin juonenkäänteitä nimenomaan ihmissuhdepuolella pidin hieman turhan dramaattisina. Teos kuvaa myös armottomasti, miten haavoittuva on pohjoismainen turvallisuusilluusio.

Seppo Mustaluoto ja Tjörvi Einarsson: Hylkeenmetsästäjä
Otava 2025. 284 s.

Ennakkokappale.

Joel Kangas: Kaamos

 

Aion tänäkin vuonna lukea dekkareita. Erityisen kiinnostunut olen uusista kotimaisista dekkaristeista ja jo tuttujen dekkaristien uusista sarja-avauksista. Niinpä olen iloinen, että alkuvuodesta ilmestyvistä uutuuksista olen saanut mukavasti ennakko- ja arvostelukappaleita.

Ensimmäisenä nappasin lukuun Joel Kankaan esikoisdekkarin Kaamos, joka aloittaa saamelaistaustaisesta helsinkiläispoliisi Mikkal Moilasesta kertovan sarjan. Saamassani ennakkokappaleessa esitellään nelikymppinen kirjailija ja kasvatustieteiden maisteri Joel Kangas lyhyesti inarilaistaustaiseksi pankkialalla toimivaksi kehitysjohtajaksi, joka on lisäksi muusikko ja nyt siis myös esikoiskirjailija.

Suomalaiselle dekkarikentälle on kovaa tunkua. Kenttä on viimeisten kymmenen vuoden aikana laajentunut ja monipuolistunut kiitettävästi, ja samalla taso on noussut. Erottumiseen ja oman nurkan kentältä raivaamiseen tarvitaan lahjakkuutta ja hyvää onnea, mutta myös jokin omaperäinen tarina. Lukija pitäisi saada viihtymään ja koukuttumaan, eikä yllättäminen olisi lainkaan pahasta.

Erilaisia poliisidekkareita meillä julkaistaan tätä nykyä runsaasti. Siitä huolimatta Joel Kangas on päättänyt lähteä valloittamaan dekkarikenttää juuri poliisidekkarisarjalla. Päähenkilö Mikkal Moilanen on siis kotoisin Lapista ja taustaltaan ainakin osittain saamelainen. Etunimi Mikkal on Mikaelin saamenkielinen variaatio, kuten hän joutuu pariinkin otteeseen kysyjille selittämään. Mikkal kärsii kroonisesta unettomuudesta, joka terapeutin tulkinnan mukaan johtuu hänen lapsuuteensa liittyvistä traumoista. Niitä availlaan lukijalle varsinaisen tarinan lomassa, kuten niin monissa muissakin dekkareissa.

Itse rikosjuoni alkaa valitettavan tavallisella kuviolla, eli koiranulkoiluttaja löytää raa’asti murhatun nuoren naisen Helsingin Vattuniemestä. Nuoren naisen palleasta törröttää vielä veitsi. Varsin nopeasti poliisi selvittää naisen henkilöyden ja sen, että hänet on surmattu toisaalla kuristamalla, ruumiin vatsaan on viillelty spiraalin muotoa jäljittelevät viillot ja sitten ruumis on tuotu löytöpaikalleen.

Tämän jälkeen homma alkaakin enemmän tai vähemmän polkea paikallaan. Tutkinnan jatkuessa toistensa kanssa jotenkin oudosti risteävien mutta vesiperiksi osoittautuvien tutkintalinjojen selvittelyllä alkaa tutkintaryhmä kohdata siviilielämässään outoja vastuksia. Yhden poliisin kotiin murtaudutaan, toinen sairastelee ja kolmas kolkataan miltei hengenvaarallisesti. Onko mahdollista, että poliisin työtä tahallisesti sabotoidaan ja poliisien henkiä uhataan?

Kangas onnistuu kuitenkin yllättämään lukijan (ainakin minut) melkoisella käänteellä ihan dekkarinsa loppupuolella. Murhaaja paljastuu lukijalle aivan odottamatta kesken rutiiniasian. Vinkkejä kyllä on annettu, mutta ainakin minä tajusin ne vasta jälkikäteen. Lisäksi Kangas on saanut murhan vielä liitettyä Mikkalin henkilökohtaisiin traumoihinkin, vaikka hieman ohuella jäällä siinä kyllä luistellaan. Dekkarin tyrmäävästä loppukohtauksesta myös pisteet kirjailijalle.

Juoni ja juonenkuljetus siis sujuvat, vaikka alkupuoliskolla ruumiin löytymisen jälkeen kestääkin jonkin aikaa, ennen kuin alkaa hahmottua oikein mitään kuviota. Loppupuolen yllätys ja tiukka lopetus auttavat.

Sen sijaan kummastelen, miksi dekkarista on pitänyt venyttää kolmesataasivuinen, kun parisatainen olisi toiminut huomattavasti paremmin. Nyt mukana on minun makuuni luvattoman paljon tyhjäkäyntiä, kokonaisia lukuja, jotka eivät tuo tarinaan varsinaisesti mitään uutta. Yksityiskohtaista kuvailua kulloistenkin kahvimukien värejä myöten on mukana runsaasti ikään kuin tarkoituksella hidastamassa kerrontaa. Lisäksi monin paikoin vaivutaan kainaloita myöden jonkinlaisiin kielikuvarämeikköihin:

”Ihmisen tekemä keinovalo yrittää puukottaa sitä sortavaa luontoäidin pimeyttä. Katuvalot heijastavat keltaista valoa sumuvaipan läpi niin kuin Manaaja-elokuvan julisteessa.”

Vanha ohje rakkaiden tappamisesta olisi ollut ehkä käyttökelpoinen työkalu? Runoratsun suitset vain tiukemmalle, niin hyvä tulee.

Joel Kangas: Kaamos
Karisto 2025. 319 s.
Äänikirjan lukija Ville Tiihonen.

Ennakkokappale.

Pekka Vänni: Hesekiel

 

Uusia nimiä kotimaisen jännityskirjallisuuden kentälle tupsahtelee kiitettävään tahtiin. Elokuussa ilmestyi diplomi-insinööri Pekka Vännin esikoisjännäri Hesekiel, joka samalla aloittaa Taru Wahlberg -sarjan.

Ennakkokappaleen takakansi kuvailee teosta ’kiivastempoiseksi jännäriksi’, joka ’huipentuu hiuksia nostattavaan ajojahtiin ympäri Etelä-Suomen’. Takakansi myös paljastaa, että ollaan ’kansainvälisen palkkamurhaajan jäljillä’.

Mainospuheet ovat tietysti mainospuheita, mutta eivät ne ihan katteettomiakaan ole. Hesekiel lähtee ainakin rivakasti käyntiin. Helsingin Narinkkatorilla pidetään viimeisiä vaalipuheita EU-vaalien alla. Populistipuolueen konkari Pauli ’Pate’ Tenhunen ammutaan puhujapönttöön. Krp:n rikosylikonstaapeli Taru Wahlberg havaitsee, mistä rakennuksesta laukaus ammuttiin, ja syöksyy tekijän perään. Ampuja kuitenkin onnistuu karistamaan poliisit kannoiltaan Helsingin alla risteilevässä tunneliverkostossa.

Tapahtuu siis mitä ilmeisimmin poliittinen murha Suomessa keskellä kirkasta päivää satojen ihmisten silmien alla. Poliisiin kohdistuu luonnollisesti kovaa painetta, mutta aika nopeasti poliittinen aspekti tapauksesta haipuu taustalle ja siirrytään tavanomaisempaan motiivin selvittelyyn. Kuulusteluja pidetään ja selvityksiä tehdään roppakaupalla.

Käytetty luoti paljastaa tekijäksi salaperäisen ja myyttisen Hesekielin, jonkinlaisen kansainvälisen kostonenkelin ja palkkamurhaajan yhdistelmän, joka on operoinut myös Suomessa tuloksekkaasti aiemminkin ja päässyt livahtamaan Taru Wahlbergin ja kumppaneiden hyppysistä.

Hesekiel kuuluu kansainväliseen Jumalan käsi -organisaatioon, joka kostaa erityisesti naisiin kohdistuvia rikoksia ja joka rahoittaa toimintaansa tekemällä palkkamurhia. Onko Pate Tenhunen syyllistynyt johonkin naisiin kohdistuvaan rikokseen vai onko sittenkin kyse poliittisesta palkkamurhasta?

Samaan aikaan, kun Taru Wahlberg ryhmineen selvittelee Tenhusen tapausta, poliisille tulee tutkittavaksi toinen väkivaltarikos. Merestä löytyy nuoren, ilmeisesti ulkomaalaisen naisen ruumis. Naista on ammuttu selkään. Lukija tietysti aavistaa heti, että tapaukset liittyvät toisiinsa, mutta poliisilta kuluu aikansa yhdistää palaset.

Tarinassa seurataan myös salaperäisen saunaseuran kokoontumisia, joissa poliisimestaria ohjeistetaan suitsimaan Wahlbergin ja tämän ryhmän toimia. Tutkimuskohteena on myös upporikas espanjalaissuomalainen Tom Morales, joka omistaa kokonaisen saaren upeine kartanoineen Espoon saaristossa. Mitä tarkoin vartioidulla saarella ja siellä järjestetyissä juhlissa oikein tapahtuu?

Sarja on siis nimetty Taru Wahlbergin mukaan, joten hänen yksityiselämästään ja taustastaan kerrotaan eniten. Varakkaan suvun musta lammas -tyyppinen asetelma ei ole täysin uniikki poliisidekkareissa ja -trillereissä, ensimmäisenä mieleen putkahtaa Max Seeckin upporikas Jessica Niemi. Ihan yhtä suurista omaisuuksista ei Wahlbergien kohdalla ole kyse, mutta on selvää, että Tarun valitsema poliisiura on perheelle pettymys.

Vähitellen paljastuvat myös syyt Tarun taannoiseen pitkään sairauslomaan ja kasvoja koristavaan arpeen. Ilmeisesti jatkossa on tarkoitus tutustua paremmin muihin tutkintaryhmän jäseniin.

Kotimainen jännityskirjallisuus on nykyään kiitettävän kovatasoista, ja hyviä kirjoittajia on meillä kosolti. Miten erottua positiivisesti? Sujuva kerronta ei vielä pitkälle kanna, vaan uudella nimellä pitää olla jotakin erityistä annettavaa. Vännin kerronta kyllä pääosin kulkee, mutta mitään kovin mieleenpainuvaa erityisyyttä ei vielä tässä esikoisessa ja aloitusosassa ole.

Poliisiromaanin ja kansainvälisen toimintatrillerin yhdistelmä maustettuna salaseuroilla ei sekään ole kaikkein helpoin konsepti pitää kasassa. Hesekielin nenä pysyy kyllä pinnan yläpuolella, vaikkei mitään pysyvää muistijälkeä taida ainakaan minulle jättää. Nähtäväksi jää, miten Taru Wahlberg -sarja tästä etenee. Toivon toki myötätuulta.

Pekka Vänni: Hesekiel
CrimeTime 2024. 342 s.
Docendon äänikirjan lukija Elsa Saisio.

Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Max Seeck: Merkitty

 

Pyrkimys trendikkyyteen ja toisaalta vanhojen temppujen kierrättäminen vaivaakin Merkittyä alusta loppuun.

Se on turboahdettu ajankohtaisilla yhteiskunnallisilla aiheilla ja meemiviittauksilla, nordic noirin ja menestyssuoratoistosarjojen aineksilla sekä kulturellimpien piirien kulttuurituoteviitteillä. ---

Kaikki Merkityn ainekset on laskelmoitu menestystrilleriin ja tv-sarjaan tähdäten. Mutta mitä merkitystä tällä kaikella oli – siis kirjamuodossa?

HS / Taika Dahlbom 7.9.2024

 

Huoli siis pois: Merkitty on taas hieman erilainen Seeckin dekkari ja sellaisena laatutyötä. Enemmänkin: suoranainen taidonnäyte siitä, miten moneen kertaa käsiteltyyn kuvioon voi puhaltaa uutta henkeä ja nostattaa jännitystä älyllä, ei brutaalilla väkivallalla. ---

Hän on rakentanut jännäristään shakkia jäljittelevän pelin, jonka avautuminen tuottaa suurta nautintoa. Mikä mielikuvitus, mikä shakin yksityiskohtien tuntemus, mikä kertojan taito.

KU / Kai Hirvasnoro 6.9.2024

 

Kriitikot Taika Dahlbom ja Kai Hirvasnoro eivät oikeastaan voisi olla enempää eri mieltä Max Seeckin uuden dekkarisarjan avausosasta Merkitty. Olen tuntenut sekä Taikan että Kain jo vuosien ajan ja seuraillut kummankin kritiikkejä. Aika usein oma makuni osuu yksiin heidän kanssaan, mutta poikkeuksiakin on matkan varrella ollut, tietysti. Jokainen kokee lukemansa kirjan omalla tavallaan. Se nyt ainakin tulee tästä Merkitty-tapauksesta selväksi!

Oma mielipiteeni asettuu jonnekin välimaastoon, enemmän positiivisen kannalle kuitenkin. En tosin pidä Merkittyä varsinaisena kirjallisen nerouden huipentumana, mutta se täytti sille asettamani tehtävän ihan mainiosti. Se oli nimittäin matkalukemisenani taannoisella perheemme ulkomaanmatkalla, ja sain sen jokseenkin vaivatta luettua lentojen aikana, yhteensä noin kuudessa tunnissa. Merkitty on sujuvalukuinen ja varsin viihdyttävä paketti.

Kovin kummoista muistijälkeä se ei jättänyt, sillä ennen tämän jutun kirjoittamista minun oli pikaselattava kirja vielä läpi, jotta sain palautettua mieleeni tärkeimmät henkilöt ja keskeisimmät juonenkäänteet. Toisaalta tämäntapaisen jännitysviihteen ei liene tarkoituskaan olla mieleenpainuva taide-elämys, joten en pidä tätä moitittavana asiana.

Olen lukenut tai kuunnellut kaikki Max Seeckin aiemmat teokset eli sekä Daniel Kuisma – että Jessica Laine -sarjat. Esikoisromaani Hammurabin enkelit sai Suomen dekkariseuran Esikoisdekkari-kunniakirjan vuonna 2017, jolloin olimme Kai Hirvasnoron kanssa jakamassa kyseistä palkintoa.

Merkitty siis aloittaa uuden Milo Perho -sarjan, mutta ei minusta ole kovin ratkaisevalla tavalla erilainen kuin Seeckin aiemmat teokset. Trillerimäisyyttä sekoitettuna dekkarimenoon on ollut mukana koko ajan painotuksen vaihdellessa kirjasta toiseen, samoin tiukkatahtista toimintaa yhdistettynä psykologisiin elementteihin, joilla luodaan pelon ja jännityksen tunnetta tarinaan.

Päähenkilö Milo Perho on toiminut aiemmin suojelupoliisin ulkomaantiedustelutehtävissä, mutta on jostain syystä jättänyt työpaikkansa. Nykyään hän pitää pientä taidegalleriaa asuintalonsa katutasossa Töölössä, mutta varsinaisesti hän ansaitsee leipänsä tekemällä freelancerina profilointia poliisille.

Milo on vähän arvoituksellinen hahmo, jonka menneisyydestä Seeck paljastaa muutamia hätkähdyttäviä täkyjä tässä aloitusosassa. Isä on aikanaan tehnyt itsemurhan, ja äiti oikeuslääketieteen professori Liisa Markoff on avioitunut uudelleen. Salaperäisellä isäpuoli Stanislav Markoffilla on ollut suuri merkitys Milon elämässä niin hyvässä kuin varsinkin pahassa. Nykyhetkessä välit sekä äitiin että isäpuoleen ovat vähintäänkin jäiset, mutta selvitettävä (sarja)murha pakottaa Milon olemaan yhteydessä kumpaankin.

Milon oma parisuhde on kriisissä, sillä toivottua lasta perheeseen ei ole kuulunut. On käynyt ilmi, että Milo on ’syyllinen’ parin lapsettomuuteen. Uutinen on ollut niin musertava, että se on vienyt mennessään miehen kyvyt kyseisellä elämänalueella. Ällistyttävää kyllä pariskunta on päätynyt ratkaisuun, jossa he etsivät Tinderistä sopivia nuoria miehiä tyydyttämään Ronja-vaimon seksuaaliset tarpeet. Milo osallistuu aktiin katselijana. Mikäpä siinä, näinkin voi toimia, mutta arvoitukseksi jää, miksi. Kannattaisi ehkä kysäistä pari vinkkiä vaikkapa joltakin naisparilta, jos oma mielikuvitus ei riitä seksiin ilman erektiota?

Mutta varsinaiseen asiaan eli shakkimurhiin. Marraskuisena iltana Seurasaaren rannasta löytyy ruumis, kuten takakansitekstikin auliisti kertoo. Nuoren naisen ruumis on ensin maalattu kauttaaltaan valkoiseksi, sitten kääritty muoviin ja asetettu näytteille, jotta se varmasti löytyy. Huumattu nainen on kuristettu kuoliaaksi ja sen jälkeen hänen kurkkuunsa on tungettu shakkinappula musta ratsu. Selvästikin murhaaja haluaa kertoa jotakin.

Johtolangat ovat vähissä, mutta onnekas sattuma auttaa poliisin pääsemään jäljille. Lisäksi käy pian ilmi, että murhaajalla on jokin kytkös tutkintaryhmää vetävään rikosylikomisario Kalle Åvistiin. Hän tuntuu myös haastavan erityisesti Milon kanssaan Helsingin kartalla käytävään murhapeliin, jossa tulee vielä uusiakin uhreja. Mutta miksi ihmeessä murhat pitää tehdä niin monimutkaisesti ja näyttävästi, suorastaan provosoivasti?

Tutkintaryhmän jäsenistä tärkeimmäksi nousee rikoskomisario Minka Laine, joka tekee yhteistyötä Milon kanssa. Ihan kaikki poliisit eivät katso Milon osuutta tutkinnassa hyvällä, mutta Åvist on palkannut hänet välittömästi ensimmäisen uhrin löytymisen jälkeen.

Kyseessä on, kuten jo pariin otteeseen on todettu, uuden sarjan aloitus. Mukana jatkossa ovat todennäköisesti ainakin Milo ja Minka, varmaan myös monet muut poliisin tutkintaryhmästä. Veikkaan lisäksi, että Milon isäpuolella tulee olemaan osuutensa myös tulevissa kirjoissa.

Kuten Taika Dahlbomkin arviossaan toteaa, syyllinen paljastuu vähänkin tarkkaavaiselle lukijalle todella hyvissä ajoin. Sen sijaan motiivin arvuutteluun ei lukija juurikaan saa eväitä, ja murhaaja pääsee varsinaisesti ääneen kertomaan tarinansa vasta aivan lopussa. Tunnustan, että kaiken näyttävän lavastusuurastuksen ja show’n jälkeen motiivi osoittautuu pienoiseksi lässähdykseksi. Shakkipakkomiellekin jää aika ohuesti perustelluksi, mutta tuo se toki näyttävyyttä tarinaan.

Merkitty on otettu innostuneesti vastaan. Suomessa sitä myytiin viikon sisällä ilmestymisestä eri formaateissa yhteensä yli 20 000 kappaletta (eli ihan hurjasti!) ja se oli ilmestymiskuukautensa syyskuun myydyin kirja. ”Kirjan käännösoikeudet on myyty jo ennen sen ilmestymistä lukuisiin maihin, ja lisäksi siitä on suunnitteilla tv-sarja”, tietää kustantamo kertoa teoksen esittelyssä. Suomalainen viihdekirjailija voi menestyä myös ulkomailla, se ainakin on vahvasti todistettu. Hyvä niin!

Max Seeck: Merkitty
Tammi 2024. 400 s.

Ennakkokappale.

Suvituulia Taponen: Illuusion särö

 

Olen itsekin tainnut joskus kysyä kirjailija Arttu Tuomiselta, mistä hurjajuonisten dekkarien ideat oikein kumpuavat. Hän on muistaakseni vastannut useassakin yhteydessä miettivänsä, mikä olisi pahinta, mitä voisi tapahtua. Siitä se sitten yleensä lähtee.

Ilmeisesti vähän samalla metodilla esikoisdekkaristi Suvituulia Taponen on ollut liikkeellä kirjoittaessaan rikosromaaniaan Illuusion särö. Kirjan kansiliepeessä kerrotaan, että esikoisteos sai lopullisen muotonsa kirjailijan ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen.

Illuusion särö alkaa luja potku lukijan palleaan -menetelmällä. Poliisit ja ensihoitajat parveilevat helsinkiläisen päiväkoti Pikku-Puutarhurin pihalla. Sisällä on tilanne päällä. Yksi lapsi on kuollut, toinen lapsi ja yksi henkilöstön jäsenistä on kuolemanvaarassa. Ilmeisesti kyse on myrkytyksestä. Mistä myrkystä on kyse? Miten se leviää? Ovatko muut lapset ja aikuiset päiväkodin sisällä vielä vaarassa? Entä pelastajat?

Operaatiota johtaa väkivaltarikosyksikön johtaja Juha Parviainen. Silmäillessään päiväkodin aidan ulkopuolella epätietoisina ja hädissään parveilevia lasten huoltajia hän on näkevinään heidän joukossaan Heidin, nuoruudenrakkautensa. Olisiko se mahdollista? Juha ei ole nähnyt Heidiä vuosikymmeneen.

Rikospaikalla toimintaa johtaa myös valmiusyksikön johtaja Paula Autio, koska kyseessä saattaa olla myös terroristinen rikos. Paula ja Juha eivät ole ennen työskennelleet yhdessä, mutta kumpikin tietää toisen ja arvostaa tämän ammattitaitoa korkealle.

Nopeasti käy ilmi, että nelivuotias Leo Petrov on kuollut myrkkyyn jo päiväkodissa. Toinen lapsi pelastuu täpärästi, mutta päiväkodin työntekijä Kaarina Kallio menehtyy jo matkalla sairaalaan. Oliko myrkyttäjän tarkoitus tappaa kaikki päiväkodissa paikalla olleet, vai liittyikö teko jotenkin uhreihin? Juhan järkytykseksi Leo Petrov on hänen entisen tyttöystävänsä Heidin ja tämän venäläisen oligarkkimiehen nuorempi lapsi.

Pieniin lapsiin kohdistunut kauhea teko kuohuttaa kaikkia osallisia ja koko maata. Kuka tekee tällaista ja miksi? Miten vanhemmat selviytyvät menetyksestä? Poliisin paineet ovat kovat. Juha kamppailee pitkään omatuntonsa kanssa. Missä vaiheessa on pakko kertoa, että kuolleen lapsen äiti on ollut hänelle läheinen henkilö?

Paulaa tapahtuma koskettaa toisella tapaa, mutta vähintäänkin yhtä syvästi. Hän on tullut vuosi sitten pienen pojan äidiksi mutta on tehnyt vanhemmuutensa suhteen poikkeuksellisen ratkaisun. Taisto-poika asuu isänsä luona, ja Paula on etävanhempi. Ratkaisu on ollut hänelle ainoa oikea, mutta ympäristön on sitä vaikea hyväksyä. Ainakin Paulasta tuntuu siltä. Yllättäen Paula saa Taistoa koskevan uhkauksen, joka liittyy päiväkotimyrkytykseen.

Illuusion särö alkaa siis tymäkästi, mutta jonkin verran dekkarimainen imu hyytyy, kun varsinainen poliisitutkinta käynnistyy. Kerronta keskittyy enemmän henkilöiden ihmissuhteisiin ja monipuolisesti valotetun vanhemmuusteeman ympärille kuin varsinaiseen rikoksen ratkaisemiseen.

Juha on jo ties monesko viimeaikaisissa uutusdekkareissa kohtaamani poliisi, joka työpäivänsä tuoksinassa swaippailee Tinderiä. Sopivaa parisuhdetta ei tunnu löytyvän, ja jaksaisiko hän edes. Vaativan työn lisäksi pitäisi ehtiä huolehtia muistisairaasta äidistä.

Hieman harmittelin sitäkin, että vaikka syylliseksi lopulta osoittautuu hieman yllättävä taho, turvautuu Taponen hieman laiskaan ratkaisuun eli osallisten haluun innokkaasti selittää kaikki poliisille.

Kirjan kansiliepeistä ei paljastu, onko kyse uuden sarjan aloitusosasta. Kustantamon nettisivuilla Taponen kertoo, että Illuusion särö itse asiassa aloittaa trilogian. En pahastu siitä lainkaan! Taposen henkilökuvaus on uskottavaa ja päähenkilöt vaikuttavat mielenkiintoisilta ja mukavilta tyypeiltä. Tapaan heidät kyllä mieluusti uudelleenkin.

Suvituulia Taponen: Illuusion särö
Myllylahti 2024. 366 s.
Äänikirjan lukija Antti Paranko.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Elly Griffiths: Taikatemppumurhat

 

Olen ollut uskollinen Elly Griffiths -fani vuosikausia, aina siitä saakka, kun ensimmäinen Ruth Galloway -sarjan cozy crime -dekkari Risteyskohdat vuonna 2017 julkaistiin suomeksi. Sain silloin Tammelta Risteyskohdista ennakkokappaleen. Se tosiaan tiesi paikkansa, sillä olen lukenut (ja osan kuunnellut) koko 15-osaisen sarjan jokaisen osan aina tuoreeltaan, kun niitä on julkaistu.

Julkaisutahti on ollut kiitettävän rivakka, sillä kun Tammi otti sarjan ohjelmaansa vuonna 2017, sitä oli jo Englannissa ilmestynyt kahdeksan osaa. Suomennoksia julkaistiin kaksi kappaletta vuodessa, joten tänä vuonna ilmestyi sarjan päättävä osa Viimeinen leposija vain vuotta myöhemmin kuin alkuperäisteos oli nähnyt päivänvalon.

Ruth Galloway -sarja on ollut ja on edelleen Suomessakin hyvin suosittu, joten Tammi otti ohjelmaansa myös Griffithsin Harbinder Kaur -sarjan. Se on tuoreempi sarja, jossa on vasta neljä osaa, joista viimeisin The Last Word on ilmestynyt tänä vuonna. Kaikki kolme aiempaa osaa on jo suomennettu. Sarjan aloitusosa on Muukalaisen päiväkirjat. Kaikki Ruth-fanit eivät ole tainneet Harbinderiin ihastua yhtä tulisesti, mutta minä olen kyllä pitänyt myös tästä sarjasta. Kaikki suomennokset on hankittu ja luettu (tai kuunneltu).

Tuotteliaalla kirjailijalla on kuitenkin vielä yksi aikuisille suunnattu sarja, josta saatiin ensimmäinen suomennos vasta tänä syksynä. Sarja on nimetty miljöönsä mukaan Brightonin mysteerit -sarjaksi, ja se eroaa kahdesta edellä mainitusta parin ratkaisevan seikan osalta. Ensinnäkin kyse on historiallisesta tai ainakin nostalgisesta dekkarisarjasta, sillä aloitusosa Taikatemppumurhat sijoittuu vuoteen 1950. Toiseksi tällä kertaa päähenkilö on nuorehko mies, Brightonin poliisin rikoskomisario Edgar Stephens.

Kyse on edelleen arvoitusdekkarista, jossa ei varsinaisesti väkivallalla mässäillä, mutta tunnelma on kuitenkin aika erilainen kuin aiemmin suomennetuissa sarjoissa. Se on tietysti erinomainen asia, mutta vaati pientä orientaation säätöä, ennen kuin pääsin kunnolla viihdyttävän tarinan imuun. Ajankohta eli vuosi 1950 on oivallinen valinta sarjan aloituspisteeksi, sillä toisen maailmansodan arvet ovat vielä kovin tuoreet ja sodan vaikutus tuntuu brittienkin arjessa kaikkialla. Kuitenkin uusi aikakausi on jo hyvää vauhtia käynnistymässä ja maailma muuttumassa.

Juoni käynnistyy rivakasti, kun rautatieaseman matkatavarasäilytyksestä löydetään hajun perusteella kaksi laatikkoa, jotka sisältävät pilkotun naisruumiin osia, kuten erinomaisen hyvin muodostuneen sääriparin. Kolmas laatikko, joka sisältää puuttuvan palan eli torson, saapuu poliisilaitokselle suoraan Edgar Stephensille osoitettuna. Paketissa lukee Edgarin tittelinä hänen sotilasarvonsa.

Nyt koossa on jo kaksi vihjettä, jotka saavat Edgarin vakuuttuneeksi, että murha liittyy jotenkin hänen sodanaikaiseen komennukseensa. Kolmeen osaan sahattu nainen on nimittäin hänen taikuriystävänsä Maxin kehittämä kuuluisa Siksak-taikatemppu.

Taitava ristikoiden ja muiden arvoitusten ratkoja Edgar on sodan alkuvaiheessa värvätty MI5:een taikuriryhmäksi kutsuttuun erikoisjoukkoon, jonka tarkoituksena oli hämätä saksalaisia erilaisin menetelmin muun muassa uskomaan, että pohjoisen satamakaupunkeja suojasivat vahvat sota-alukset.

Taikuriryhmässä palveli myös ihan oikeita varieteissa työskennelleitä taikureita eli esimerkiksi Edgarin hyvä ystävä Max Mephisto, Stan “The Great Diablo” Parks ja Tony Mulholland. Sodan jälkeen taikuriryhmä hajosi maailman tuuliin, mutta nyt on aika jäljittää vanhat taistelutoverit auttamaan murhan ratkaisemisessa.

Pian alkaa valjeta, että ainakin jotkut vanhan taikuriryhmän jäsenet ovat murhaajan tähtäimessä, kun ruumiita tulee lisää. Kuka murhien takana oikein on ja mitä hänelle on sota-ajan tapahtumista jäänyt hampaankoloon? Edgar joutuu palauttamaan mieleen sota-ajan kipeän menetyksensä, mikä ei hänen mielialaansa varsinaisesti nosta. Onko hän itsekin hengenvaarassa? Kuka pelaa kaksilla korteilla?

Elly Griffiths: Taikatemppumurhat (The Zig Zag Girl)
Suom. Pauli Tapio.
Tammi 2024.
Äänikirjan lukija Aku Laitinen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Elly Griffithsin Brightonin mysteerit -sarja:

Taikatemppumurhat (The Zig Zag Girl, 2014) Suomentanut Pauli Tapio. Tammi, 2024. 

Savuverho (Smoke and Mirrors, 2015) Suomentanut Pauli Tapio. Tammi, maaliskuu 2025.

Herttaässä (The Blood Card, 2016) Suomentanut Pauli Tapio. Tammi, syyskuu 2025)

The Vanishing Box, 2017

Now You See Them, 2019

The Midnight Hour, 2021

The Great Deceiver, 2023

Johanna Tuomola: Kaikki totuudet

 Johanna Tuomolan esikoisdekkari Tummissa vesissä ilmestyi vuonna 2009 ja aloitti Lohjan poliisissa työskentelevän Noora Nurkan nimeä kantavan dekkarisarjan. Sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt kaikkiaan kuusi osaa, niistä viimeisin Liekit yössä v. 2019. Noora Nurkka -sarjan rinnalla ja lomassa Tuomola on julkaissut viisi dekkaria, joista Oikeuden varjo 1 ja 2 ilmestyivät viime vuonna.

Nyt kuuntelemani Kaikki totuudet aloittaa kokonaan uuden poliisidekkarisarjan, joka sijoittuu Helsingin poliisin väkivaltarikosyksikköön. Kirjailijan mukaan ajatuksena on, että sarjan osissa yksikössä työskentelevät poliisit ovat kukin vuorollaan päähenkilöinä (siis samaan tapaan kuin Arttu Tuomisen Poriin sijoittuvassa Delta-sarjassa).

Aloitusosassa päähenkilöksi asettuu rikostutkija Aksel Nevanlinna, joka palaa viiden vuoden mittaiselta Interpolin-komennukseltaan vanhaan ryhmäänsä. Vähitellen lukijalle avautuvat henkilökohtaiset syyt Akselin ulkomaille lähtöön. Ne liittyvät hänen perhettään kohdanneeseen tragediaan, jolla taas on juurensa ihan lapsuudessa asti. Lähtiessään Aksel on jättänyt myös suuren rakkautensa Helsingin Sanomien rikostoimittaja Tamara Kevan kuin nallin kalliolle ja uskotellut itselleen, että niin on ollut parasta.

Akselin menneisyys kietoutuu lopulta hyvinkin tiiviisti tapaukseen, joka tipahtaa ryhmän tutkittavaksi heti hänen ensimmäisenä työpäivänään. Nuori opiskelijamies on löydetty raa’asti kuoliaaksi puukotettuna vaatimattomasta asunnostaan. Miehellä ei ole ollut tyttöystävää eikä mainittavasti kavereitakaan. Hajutonta ja mautonta kaikin puolin. Miksi surmatyö on kuitenkin tehty selvästikin silmittömän raivon vallassa?

Samaan aikaan Akselin ja hänen ryhmänsä työskentelyn kanssa seurataan 17-vuotiaan Linnean elämää. Linnea on päässyt muuttamaan omaan asuntoon sosiaalityöntekijänsä avustamana. Äiti on ollut vuosia pahasti alkoholisoitunut ja mielenterveysongelmainen, mutta pikkusisko Olivia asuu edelleen kotona. Linnea on vuosien varrella kokenut myös lukuisia sijoituksia, mutta nyt elämäntilanne on selvästi parantunut. Sitten hän näkee televisiossa poliisin pitämässä tiedotustilaisuudessa miehen, joka nostaa hänen mielensä pintaan jotain kammottavaa ja sysimustaa.

Ensimmäisenä työpäivänään Aksel tapaa myös Tamaran. Nopeasti käy ilmi, ettei rakkaus naista kohtaan ole kadonnut minnekään, mutta miten edetä? Yllättäen Tamara antaa Akselille pari vihjettä, joiden avulla opiskelijamiehen murhan tutkinta saa uutta pontta. Kuka on Tamaran tarkoin varjelema lähde? Mistä hän on saanut tietonsa? Liittyykö lähde itse jotenkin tapaukseen?

Hyvin pian lukija alkaa olla edellä poliisia monellakin suunnalla. On piinaavaa seurata poliisin haparointia pimeässä. Murhia tulee lisää, eivätkä Aksel ja hänen kollegansa tunnu millään pääsevän kiinni edes motiivista niiden taustalla. Miten saisi Tamaran kertomaan, kuka hänen salaperäinen tietolähteensä oikein on?

Samaan aikaan Linnea suostuu terapeuttinsa ehdottamaan hypnoosiin, joka paljastaa hämmentäviä ja kauhistuttavia asioita hänen menneisyydestään. Tyttö ei ymmärrä vaaraa, johon tieto hänet asettaa.

Tuomola on tarttunut pedofiliaan tavalla, jota ei ole kovinkaan paljoa dekkarikirjallisuudessa käsitelty. Lapsiin kohdistuvaa hyväksikäyttöä ja seksuaalista väkivaltaa toki on dekkareissa ollut paljonkin, mutta Tuomolan käyttämät näkökulmat ovat tuoreita. Linnea on lapsena joutunut kokemaan monen asteista hyväksikäyttöä ja väkivaltaa, mutta on työntänyt muistot syvälle mielensä perukoille. Käsittelemättömät traumat aiheuttavat ongelmia. Miten pystyä kohtaamaan kammottavan menneisyytensä? Mihin muistoihinsa voi luottaa? Mitä tehdä paljastuneella tiedolla? Kenelle voi puhua?

Toinen mielenkiintoinen näkökulma on tekijä. Kaikki totuudet -dekkarissa heitä on monia. Osa on kauhistuttavia, mitään katumattomia petoja, joiden kynsiin joutuvat uhrit ovat heille arvottomia ja kohtalonsa ansaitsevia surkimuksia.

Mutta on muunlaisiakin ihmisiä, jotka kamppailevat kiellettyjä halujaan vastaan. Yksi heistä on romaanin keskiössä oleva alkuun nimeämätön minäkertoja, joka kuvaa sisällään asuvaa hirviötä. Mistä saada apua? Kenelle voisi kertoa itsestään ja kaikkein pimeimmistä puolistaan? Miten pitää hirviö aisoissa? Miten kestää kammottavien tekojensa seuraukset? Tekoja ei voi missään nimessä hyväksyä, mutta jonkinlaista ymmärrystä voi tai ainakin pitäisi voida tavoitella. Jos asiasta ei voida puhua, ei ongelmallekaan tehdä mitään.

En ole lukenut kaikkia Tuomolan teoksia, mutta aika monta vuosien varrella kuitenkin. Kaikki totuudet täytti reippaasti sille aiempien lukukokemusteni perusteella asettamani toiveet ja odotukset. Tuntuu, että Tuomolalla on ihan uusi vaihde päällä.

Lukukokemus ei ollut pelkästään viihdyttävä, kuten dekkari ihan hyvin voi ja saa olla. Kirjailijalla on vahva psykologinen ote tapahtumiin, ja Kaikki totuudet oli lopulta melko rankka lukukokemus. Linnean näkökulma ja hänen kokemansa koskettivat minua syvältä, järkyttivätkin.

Hätkähdyttävää on myös lapsiin kohdistuvien rikosten yleisyys. Romaanissa tekijöiksi paljastuvat niin tavallinen perheenisä kuin lähes kaikin tavoin epämiellyttävä öykkärikin. Myös hyvinkin arvostetussa asemassa oleva ihminen voi tehdä iljettäviä tekoja.

Johanna Tuomola: Kaikki totuudet
Myllylahti 2024. 272 s.
Äänikirjan lukija Aleksi Aromaa.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu

Noora Nurkka -sarja:
1. Tummissa vesissä (2009)
2. Sieppaus (2010)
3. Petoksen anatomia (2011)
4. Minkä taakseen jättää (2012)
5. Murhaaja vierelläsi (2013)
6. Liekit yössä (2019)

Lisäksi Tuomolalta on julkaistu:

• Vielä kerran (2015)
• Valheiden vangit (2016)
• Kun eilinen oli toinen (2017)
• Oikeuden varjo 1 (2023)
• Oikeuden varjo 2 (2023)

Anders de la Motte: Keräilijä

Vuonna 2010 esikoisteoksensa Peli (Otava, 2013) julkaissut Anders de la Motte kuuluu ehdottomasti Ruotsin kadehdittavan leveään nimekkäitten ja kansainvälistä menestystä niittävien rikoskirjailijoiden kärkeen. Vuonna 1971 syntynyt de la Motte on entinen poliisi. Hän on työskennellyt myös IT-alan turvallisuuspäällikkönä ja kansainvälisenä turvallisuuskonsulttina.

Peli aloittaa samannimisen nettimaailmaa sivuavan vauhdikkaan rikosromaanitrilogian (myöhemmät osat Lume ja Kupla, ilmestyneet Suomessa Otavan kustantamina v. 2014 ja 2015), ja Ruotsin dekkariakatemia myönsi sille vuoden esikoisdekkaripalkinnon. Sarjan päähenkilö on Henke Pettersson eli HP, luuseriksi luonnehdittu pikkurikollinen, joka löytää junasta hienon uuden kännykän. Se päätyy luonnollisesti HP:n taskuun. Sitten hän alkaa saada löytöluuriin itselleen osoitettuja viestejä, joissa hänet kutsutaan mukaan jännittävään verkossa pelattavaan Peliin, jonka tehtävät alkavat pian saada pelottavia ulottuvuuksia.

Seuraavaksi de la Motte julkaisi kaksiosaisen sarjan, jonka osat ovat nimeltään MemoRandom (2014) ja UltiMatum (2015). Jälkimmäisellä osalla de la Motte voitti Ruotsin dekkariakatemian myöntämän palkinnon vuoden parhaasta dekkarista. Näitä teoksia ei ole suomennettu. Sarjan päähenkilö on tukholmalaispoliisi David Sarac, jonka tehtäviin kuuluu poliisin salaisten tietolähteiden kanssa melko vapain säännöin toimiminen. David joutuu onnettomuuteen, jossa hän menettää kohtalokkaasti muistinsa ja samalla otteensa vaarallisesta petosten ja valheiden verkosta, jota on rakentanut. Kirjat vaikuttavat esittelytekstien perusteella synkähköiltä mutta nopeatahtisilta trillereiltä, joissa juuri kukaan ei ole sitä miltä ensin näyttää.

Tämän kaksiosaisen sarjan jälkeen on ilmestynyt niin sanottu Vuodenaika-tetralogia (joissakin lähteissä puhutaan myös Skåne-tetralogiasta), jossa on neljä itsenäistä rikosromaania. Skånen lisäksi teosten rakenne vaikuttaa olevan yhdistävä tekijä, eli vuosien takainen rikos nousee tavalla tai toisella pintaan nykyhetkessä ja johtaa uusiin rikoksiin ja pelottaviin tilanteisiin. Sarjaa ei ole suomennettu, mutta siihen kuuluvat osat Slutet på sommaren (2016), Höstdåd (2017), Vintereld (2018) ja Våroffer (2020).

Uusi aluevaltaus tämän sarjan jälkeen de la Mottelta oli yhteistyössä koomikko, tv-juontaja ja käsikirjoittaja Måns Nilssonin kanssa kirjoitettu toistaiseksi kaksiosainen cozy mystery -tyyppinen sarja Kesäparatiisin murhat (Morden på Österlen). Sen on suomeksi julkaissut Johnny Kniga -kustantamo, ja siihen kuuluvat idylliseen Skåneen sijoittuvat kirjat Kuolema asuntonäytössä (2022) ja Antiikkikauppiaan kuolema (2023). Sarjassa rikoksia ratkovat keskusrikospoliisin vähän törpöksi luonnehdittu komisario Peter Vinston ja paikallinen rikostutkija Tove Esping.

Ilmeisesti yhteiskirjoittaminen on miellyttänyt de la Mottea, sillä Ruotsissa on tämän vuoden toukokuussa ilmestynyt aloitusosa Ett fall på Capri uudesta Mord under Solen -arvoitusdekkarisarjasta, jonka de la Motte on kirjoittanut yhdessä vaimonsa Anette de la Motten kanssa. Sarjasta tulee ainakin kaksiosainen, ja sen päähenkilö on historianopettaja Hugo Lind. ”Sol, hav, mat, vin – och så ett mystiskt dödsfall”, luvataan aloitusosan esittelyssä.

Näiden kevyempien dekkareiden rinnalla de la Motte on julkaissut kaksi osaa neliosaiseksi suunnitellusta Asker-sarjasta, jonka aloitusosan Keräilijä on suomeksi julkaissut Into Kustannus tänä keväänä. Alkuperäisteos Bortbytaren ilmestyi Ruotsissa vuonna 2022 ja on kerännyt koko joukon palkintoehdokkuuksia eri maissa. Seuraava osat ovat nimeltään Glasmannen (v. 2023) ja Rotskogen, joka ilmestyy tämän vuoden marraskuussa.

Innostuin penkomaan edellä esitetyt tiedot de la Motten kirjallisesta urasta luettuani Keräilijän eli Asker-sarjan aloitusosan. En ollut tainnut juurikaan edes kuulla de la Mottesta aiemmin, mutta koska saamani arvostelukappale tosiaan aloitti uuden sarjan, päätin tutustua. Yllätyinkin melkoisen positiivisesti. Keräilijä on kelpo sarjamurhaajajahtitrilleri. Siinä on kosolti tuttuja hyviksi havaittuja lajille tyypillisiä aineksia, mutta myös mukavasti raikkautta.

Nimihenkilö rikostarkastaja Leo (lyhenne Leonorasta) Asker työskentelee Malmön poliisin vakavien rikosten yksikössä. Rivakka urakehitys on naisen määrätietoisena tavoitteena, mutta valitettavasti kaikki ei suju Leon nuottien mukaan, vaan nopeiden käänteiden jälkeen hän päätyy johtamaan poliisitalon pohjakerroksessa sijaitsevaa resurssiyksikköä eli niin sanottua Kadonneiden sielujen yksikköä. Leo ei ole koko yksiköstä koskaan kuullutkaan, ja nopeasti hänelle selviää, miksi. Yksikköön säilötään sellaiset tapaukset, joille ei jostain syystä voida antaa potkujakaan. Ainoa suunta osastolta tuntuu olevan eläköityminen. Leo on siis saanut hyvin näennäisen ylennyksen, eikä katkeruutta vähennä, että himoittu johtajanpaikka on liukumassa Leon vanhan vihamiehen, niljakkaan Jonas Hellmanin syliin.

Omahyväinen Jonas Hellman on kutsuttu Tukholmasta auttamaan Malmön poliisia oletetussa kidnappaustapauksessa. Varakkaan Holstin suvun kaunis ja menestynyt Smilla-tytär ja tämän oletettu poikaystävä Malik Mansur ovat kadonneet. Leo on jo ehtinyt aloittaa tapauksen tutkinnan, kun hänet odottamatta siirretään sivuun resurssiosastolle. Siellä hän yllätyksekseen törmää edeltäjänsä, sydänkohtauksen jäljiltä edelleen koomassa makaavan Bengt Sandgrenin papereiden joukossa oman lapsuudenystävänsä Martin Hillin menestysteokseen urbaanista löytöretkeilystä. Martin on nykyään arkkitehtuurin professori ja hänen hylättyjä rakennuksia koskevat luentonsa ovat suosittuja opiskelijoiden keskuudessa. Malik Mansur on ollut hänen tähtioppilaansa. Sandgrenin oma kummityttö Julia on kadonnut jäljettömiin neljä vuotta aikaisemmin. Liittyvätkö tapaukset jotenkin toisiinsa?

Lukija tietää alusta asti paremmin. Sekä Smilla että Malik ovat joutuneet Keräilijän saaliiksi Hässleholmin lähellä sijaitsevaan armeijan hylkäämään luolastoon. Eivätkä he ole ensimmäiset Keräilijän saaliit. Todellista henkilöyttään paljastamatta Keräilijä kertoo lukijalle oman tarinansa lapsuudestaan asti.

Tarinaa kuljetetaan usean näkökulman kautta. Tärkein henkilö on tietysti Leo Asker, jonka tausta vähitellen avautuu sarjamurhaajan kiihtyvän jahdin lomassa. Leolla on takanaan vaikea nuoruus. Vanhemmat erosivat Leon ollessa teini-iässä, ja hän päätti jäädä asumaan isänsä Perin kanssa Skåneen maatilalle, Farmille, jota todellisuudentajunsa yhä enemmän kadottava Per varusti lopullisen katastrofin varalle. Jotain dramaattista tapahtui Farmilla, kun Leo oli 16-vuotias.

Myös Martin Hill on keskeinen henkilö. Hän kantaa syyllisyyttä Farmin tapahtumista, vaikka ei ole ollut niihin osallinen. Martin ja Leo eivät ole tavanneet toisiaan vuosiin, mutta nyt Smillan kidnappaus tuo heidät odottamatta yhteen. Lopulta päädytään vuoren sisässä kiemurteleviin kivisiin, kosteisiin käytäviin ja luoliin, joissa sarjamurhaaja säilyttää keräilemiään kohteita. Urbaani löytöretkeily, salaperäiset suljetut luolastot ja kiehtova pienoisrautatie tuovat tarinan rungon ympärille kiinnostavaa täytettä. Urbexaamisesta piti vähän guuglaillakin. Kiinnostava ilmiö!

De la Motte kuljettaa juonta koukuttavasti juuri eri näkökulmia mielenkiintoisesti vaihdellen. Vaikka lukija on monta askelta Leoa edellä ja syyllisetkin jo aikoja ennen loppua arvannut, Keräilijä kyllä pitää tiiviisti otteessaan ihan viimeiselle sivulle asti, jonne on säästetty vielä yksi kunnon koukku. On pakko saada lukea Leosta ja Martinista sekä Kadotettujen sielujen osastosta lisää!

Anders de la Motte: Keräilijä (Bortbytare)
Suomentaja Aki Räsänen.
Into 2024. 453 s.
Äänikirjan lukija Sanna Majuri.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.
Tämä oli taas niitä kirjoja, joita vuoroin luin, vuoroin kuuntelin. Ei vain voinut jättää kesken!

Saila-Mari Kohtala: Kannuksen kadonneet (Liza Virtasen tutkimuksia 1)

”Vuoden houkuttavin ja koukuttavin kirjatapaus aloittaa hauskan jännärisarjan!” Näin luvataan Salla-Mari Kohtalan esikoisdekkarin ja jännityskirjatrilogian aloitusosan Kannuksen kadonneet kannessa. Sain kirjasta ennakkokappaleen, ja kiinnostuinkin vähintäänkin kohtalaisesti. Olisiko tässä tuore haastaja Joona Keskitalon uudelle Takamailla-sarjalle?

Takakansiteksti tietää kertoa vähän lisää:

Houkuttavan hauskan jännärisarjan keski-ikäinen päähenkilö Liza on kompleksinen ja moderni neiti etsivä Keski-Pohjanmaalla.

Viestintätoimistotöissään kyynistynyt, kovaa kyytiä erakoituva Liza viettää aikaansa Tinderissä ja Murha.infossa etelähelsinkiläisellä kotisohvallaan. Sitten Liza saa työkeikan synnyinpitäjästään Kannuksesta ja törmää samalla uutisiin paikkakunnalla kadonneista miehistä.

Liza alkaa yllätyksekseen tutkia katoamisia kannuslaisen ex-vankilakundi Nilsin, toisen amatöörisalapoliisin, kanssa.

Kepeä alku muuttaa pian suuntaa, ja myös Lizan perhesalaisuudet uhkaavat suistaa hänet raiteiltaan. Kyyneliltä, nololta seksiltä ja uhkaavilta käänteiltä ei voi välttyä.

Olen varmaan kyllästymiseen asti jutuissani hokenut, kuinka huumori on niin hurjan vaikea laji. Se joko iskee tai sitten ei iske. Välimaastoa ei juuri ole. Pahimmillaan huumori, joka ei iske, alkaa nopeasti ärsyttää. Valitettavasti näin kävi minulle Kohtalan huumorin kanssa. En vain ymmärrä sitä. Yhtään. Ja kun näin on, alkoi vähän kaikki kirjassa lopulta ärsyttää.

En oikein päässyt perille, millaista tyyliä Kannuksen kadonneissa tavoitellaan. Lizalle sattuu kaikenlaisia noloja ja vaivaannuttavia kommelluksia, pääosin, koska hän kärsii paniikkikohtauksista. En ole todellakaan mikään paniikkikohtausten asiantuntija, mutta Lizan oireet kuulostavat vähintäänkin hälyttäviltä, sillä hän menettää kohtausten yhteydessä pahimmassa tapauksessa tajuntansa.

Jonkinlaisesta cozy crimen, true crimen ja chick litin sekoituksesta ainakin on kyse. Kuten takakansi kertoo, Liza päätyy työkeikalle Kannukseen, missä hän on asunut lapsena. Kannuksen aikana isä Hannu on jättänyt perheensä, eikä Liza ole sen koommin hänestä kuullut. Äiti on ollut pahasti masentunut siitä pitäen ja on nyt dementoituneena hoitokodissa Oulussa. Jo ennen työmatkaansa Liza on Murha.fi-sivustolta huomannut, että kaksi miestä on kadonnut Kannuksessa lyhyen ajan sisällä. Riehuuko pikkupaikkakunnalla sarjamurhaaja?

Liza sopii Murha.fi-sivustolla tapaamisen Kannuksessa asuvan nimimerkki NilsWeeGeen kanssa. Pian hän päätyy Nilsin alias Niilon vuokralaiseksi tämän pieneen taloon. He alkavat yhdessä selvittää kadonneiden kannuslaismiesten tapausta ja rakentavat oikean tutkimusseinän Nilsin talon ylimääräiseen huoneeseen. Valitettavasti mitään oikeita todisteita mistään rikoksista ei ole, eikä miesten katoamisiin poliisin mielestä liity mitään tutkimisen arvoista. Tämä tosin Lizalta ja Nilsiltä (tai Kohtalalta) tarinan puolivälissä unohtuu, kun he alkavat tivata yhdeltä epäillyltään alibia sen päivän illalle, jolloin toinen kadonneista miehistä kuoli.

Kannuksen kadonneiden huumori ei siis onnistunut kutittelemaan minun nauruhermojani edes vinon hymyn verran, minkä otan mielihyvin omaan piikkiini. Homma olisi vielä ollut pelastettavissa, jos tarina olisi toiminut jännityksen osalta. Mutta siinä menetetään valitettavasti loputkin mahdollisuudet. Osa dekkarifaneista on armollisesti sitä mieltä, että ilman murhaakin voi syntyä kunnon dekkari. Minä en. Mutta tässä tarinassa siis jahkaillaan kolme sataa sivua, onko ylipäätään mitään rikosta tapahtunut muualla kuin Lizan ja Nilsin mielikuvituksissa!

Viimeisillä kolmellakymmenellä sivulla ratkeaa sitten useampikin arvoitus tuosta vain, miltei vahingossa. Yksikään seikka ei siinä sopassa kestä mitään tarkastelua, joten se lienee täysin tarkoituksellista ja tavoitteena on tehdä hyväntahtoista pilaa dekkarin konventioista. Niin saa toki tehdä, ja parhaimmillaan se onkin hauskaa ja viihdyttävää. Mutta ei sellaista helppo ole kirjoittaa.

Saila-Mari Kohtala: Kannuksen kadonneet (Liza Virtasen tutkimuksia 1)
Otava 2024. 338 s.
Äänikirjan lukija Anni Tani.

Ennakkokappale.

P.S. Mietin pitkään, julkaisenko ollenkaan tätä juttuani. Miksi kirjoittaa kirjasta, josta ei juurikaan innostunut? Olen toki julkaissut aikoinani hyvinkin kipakoita juttuja niin kotimaisista esikoisdekkareista kuin kokeneittenkin tekijöitten teoksista. Mutta viime vuosina oma bloggaamiseni on yhä enemmän kääntynyt vain omasta mielestäni hyvien kirjojen esittelyksi.

Kuten sanottu, sain tästä esikoisdekkarista ennakkokappaleen kustantajalta hyvissä ajoin. Mitä ilmeisimmin teokselle toivotaan näkyvyyttä myös kirjablogeissa ja -somessa. Koska mielipidettäni kysytään, ainakin epäsuorasti, katson oikeudekseni sen kertoa, vaikka se ei tällä kertaa olekaan kovin myötämielinen teokselle. Otan kirjoituksessanikin syytä itselleni. Kirjoittajan tyyli ja minun kirjamakuni nyt vain eivät kohtaa. Olen mielestäni myös yrittänyt avata ja perustella tätä. Toivottavasti monen muun lukijan maku kohtaa Kohtalan ja Lizan kanssa, sillä en tietenkään toivo kirjalle, sarjalle tai sen tekijälle mitään ikävää, päinvastoin. 

Lisäksi esikoiskirjailija ei tässä tapauksessa ole aivan kokematon untuvikko. Saila-Mari Kohtala on muun muassa V-lehden ja Glorian entinen päätoimittaja ja viimeisin hänen uransa käännekohta, jonka netistä löysin, on nimitys A-lehtien yritysasiakkuuksien Head of Concepts & Content -rooliin v. 2022. Kohtalalla on siis takanaan jo kunnioitettava ura median ja markkinoinnin saroilla.