Paavo Teittinen: Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen

 

Lain tasolla ja juhlapuheissa Suomi rakentuu vapaudelle ja yhdenvertaisuudelle.
Mutta se on harhakuva niin kauan kuin ympärillämme on suuri määrä ihmisiä,
 jotka eivät ole vapaita.

 

Näihin sanoihin päättyy Paavo Teittisen Tietokirjallisuuden Finlandialla palkittu Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen. Teos on herättänyt huomiota ja jonkin verran julkista keskustelua, ja jopa minä olin kuullut siitä ainakin toisella korvallani jo ennen Finlandia-ehdokkuutta. Finlandia-palkinto on hieno tunnustus, josta ei voi kuin onnitella. Mutta tämän kirjan kohdalla se ei riitä vielä mihinkään! Tämä kirja tarvitsee vielä paljon lisähuomiota. Mikään määrä julkisuutta tälle teokselle ja erityisesti sen käsittelemälle aiheelle ei ole tarpeeksi saati liikaa!

Pitkä vuoro murensi käsitykseni Suomesta, suomalaisesta yhteiskunnasta ja oikeusjärjestelmästä - ja itsestänikin. Se paljastaa armotta, miten Suomi ja suomalaiset, niin ihmiset, yritykset kuin viranomaiset ja instituutiotkin järjestelmällisesti riistävät ulkomaista työvoimaa eli ihmisiä eri tavoin. Miten tämä on voitu sallia?! Miten tämä voi edelleen jatkua?!? Miksi kukaan ei tee mitään? Miksi minä en ole tajunnut (juuri) mitään?

Helsingin Sanomien toimittaja Paavo Teittinen sai vuonna 2018 vinkin nepalilaisten ravintoloiden työntekijöiden kammottavasta kohtelusta ja surkeista työoloista. Vinkki sinkautti hänet kaninkoloon, jossa paljastui yhä uusia väärinkäytösvyyhtejä minne ikinä päänsä käänsi. Etnisten ravintoloiden henkilöstön lisäksi silkan riiston ja ihmiskaupan uhreja löytyy ainakin suomalaisista siivousfirmoista, rakennus- ja kiinteistönhoitoalalta, hotelli- ja kylpyläbisneksestä, hoiva-alalta, kauppapuutarhoilta ja marjanpoiminnasta. Kaikkia saamiaan vinkkejä Teittinen ei ole voinut ajan puutteen takia edes selvittää ja tutkia.

Tuloksena on ollut useita laajoja reportaaseja suomalaisesta ihmiskaupasta ja lopulta tietokirja Pitkä vuoro. Lehtijutut ovat herätelleet myös eri viranomaisia toimintaan, mutta lopulta surkean kapeasti ja toivottoman hitaasti. Mutta kuitenkin! Kunpa Pitkä vuoro olisi aiheuttanut saman sata- tai edes kymmenkertaisesti. Vielä ei ole myöhäistä, mutta jotenkin tuntuu, että mitään ei sittenkään tapahdu. Kaikki vain jatkuu entisellään, ellei pahempana.

”Tehdastyömaa tuo Kotkaan satoja kiinalaisia – selvitimme, miksi suomalaiset asentajat eivät kelpaa”, otsikoi Yle 14.4.2026, eli vain kaksi viikkoa sitten. Suomalainen ammattijärjestö kertoo hyväksyvänsä ulkomaisen työvoiman, mutta vaatii työehtojen noudattamista. Niinpä niin.

Teittiseni luettuani on vain aika vaikea uskoa, että kaikki olisi kohdallaan tässäkään tapauksessa. Onko varmistettu, että työntekijät eivät ole joutuneet maksamaan Kiinassa kynnysrahaa päästäkseen työmaalle? Miten varmistetaan käytännössä, että kiinalaisille työntekijöille maksetaan sama palkka ja samat korvaukset kuin suomalaisille työntekijöille maksettaisiin ja että he myös saavat rahat pitää? Miten oikeasti valvotaan työntekijöiden työaikoja? Kuka valvoo, että työntekijöille tarjotaan inhimilliset majoitusolot Suomessa? Pääsevätkö Teollisuusliiton edustajat työmaalle? Entä käykö LVV:n työsuojelutarkastaja siellä? Entä mitä tapahtuu, kun he toteavat puutteita olevan?

Todennäköisesti ei juuri mitään. Aina löytyy jokin porsaanreikä, joka mahdollistaa ulkomaisten työntekijöiden riiston. Olenko kyynistynyt Pitkän vuoron lukemisesta? Ehkä. Tai sitten olen vain avannut silmäni. Olisipa mahtavaa olla väärässä!

Kansalaisina emme ole passiivisia sivustakatsojia. Ulkomainen halpatyövoima on tehnyt elämästämme edullisempaa ja mukavampaa, ja siitä halutaan pitää kiinni. – –
Me hyödymme, kun voimme maksaa vähemmän kurkuistamme ja sipuleistamme, vadelmistamme, mustikoistamme ja lounaistamme.
Ja kun halvimman hinnan tarjoava riistoyritys voittaa koulun siivousurakan tai pääsee kaupungin rakennustyömaalle, me hyödymme näkymättömin tavoin, veronmaksajina. Ihmiskaupan uhrit ja tekijät on helppo mieltää ulkopuolisiksi, ei-meikäläisiksi. Mutta kansalaisina emme voi ulkoistaa itseämme hyväksikäyttöilmiöstä, koska olemme sen keskeinen osa.

Jonkin verran olen näistä asioista tietysti kuullut ja tiennyt aikaisemminkin. Tekijät ovat usein hyvin omahyväisiä eivätkä ymmärrä pahemmin peitellä tekemisiään. Paikallinen (ja sittemmin erään syksyisen yleisömagneetin perustettuaan myös kansallisesti tunnettu) puutarhaviljelijä kerskui taannoin paikallislehdessä, ettei hän maksa kausityöntekijöilleen ilta- ja viikonloppulisiä vaan palkka on aina sama kiinteä tuntipalkka. Koronakriisin puhjettua samainen yrittäjä valitteli samaisessa lehdessä, miten suomalaisia työntekijöitä ei tahdo saada sitoutumaan työhön. Pandemian pahin seuraus oli rajojen sulkeutuminen. Oma henkilökohtainen kyseisen yrityksen tuotteita koskeva boikottini alkoi tuosta tuntipalkkajutusta ja on pitänyt. Samainen salolainen puutarhayritys taitaa vilahtaa Pitkässä vuorossakin.

Olen myös yrittänyt vältellä närpiöläisiä tomaatteja ja erityisesti SiggPacin kurkkuja, mutta en ihan kirkkaasti enää muistanut, miksi jälkimmäiset olivat päätyneet boikottilistalleni. Nyt muistan.

Poliisi epäili [närpiöläistä suurmaanviljelijä Jan-Erik] Siggiä sekä kiskonnasta että ihmiskaupasta. Ihmiskauppaepäily liittyy järjestelyyn, jonka poliisi epäili Siggin tehneen häntä merkittävästi nuoremman, mutta täysi-ikäisen vietnamilaisen naisen kanssa. Nainen olisi saanut asunnon ja elatuksen, Sigg olisi saanut seksiä.
Poliisin käsityksen mukaan naisen löytämisessä olisi ollut mukana vietnamilainen pariskunta, joka välitti Siggin yritykseen työntekijöitä. Epäillyn mukaan pariskunta halusi pitää Siggin tyytyväisenä, jotta tämä ottaisi työntekijöitä vastaan jatkossakin. Sigg itse kiisti tehneensä mitään rikollista, kuten muutkin epäillyt.

Teittisen mukaan kyseinen epäily oli edelleen syyteharkinnassa vuonna 2025, enkä löytänyt asiasta tuoretta tietoa netistä. Kurkkufirma kehuu omilla nettisivuillaan, että ”kurkut kastellaan puhtaalla suomalaisella vedellä ja SiggPac käyttää biologisia torjunta-aineita.” Työvoiman kohtelun eettisyydestä sen sijaan ei mainita mitään, vaikka se olisi itse asiassa mielenkiintoisin tieto kuluttajan näkökulmasta. ”Jokaisella taimella on oma poimijansa, joka on vastuussa kurkun hyvinvoinnista sen koko 12 viikon elinkaaren ajan.” Hienolta kuulostaa, mutta kuka vastaa tainta valvovan työntekijän hyvinvoinnista, ihan oikeasti?

Mutta omat säälittävät kurkkuboikottini ovat pelkkää hyttysen ininää tässä systeemissä eivätkä vaikuta yhtään mitään yhtään mihinkään!

Kuuntelin Pitkän vuoron äänikirjana, vaikka ostin sen syksyllä Tampereen kirjafestarilta. Kokemus oli ahdistava. Teittinen kirjoittaa sujuvasti ja koukuttavasti siitä, miten hän on tutkinut eri alojen kiskonta-, riisto- ja ihmiskauppakuvioita ja haastatellut varmasti satoja ihmisiä, monet heistä rikosten uhreja.

Monilla aloilla käytännöt ovat vakiintuneet jo parikymmentä vuotta sitten. Moitittavaa löytyy niin poliisin, syyttäjä- ja oikeuslaitoksen kuin muidenkin viranomaisten ja virkamiesten toiminnasta. Suomalainen lainsäädäntö on puutteellista ja asioihin suhtaudutaan kammottavan sinisilmäisesti ja luottavaisesti. Tutkinnat eivät etene, eikä syytteitä nosteta. Jos jokin tapaus etenee käräjille asti, tuomiot ovat olemattomia tai ne vesittyvät jotenkin muuten (esimerkiksi syytetyt ehtivät vuosien mittaan hävittää omaisuutensa eli siirtää sen viranomaisten ulottumattomiin). Teos on täynnä toinen toistaan uskomattomampia mutta valitettavan tosia tapauksia.

Pitkä vuoro siis koukutti. Oli pakko jatkaa aina vain eteenpäin. Samalla huomasin, että kirja ja erityisesti sen sisältö aiheutti minussa valtavan tunneryöpyn, eivätkä ne tunteet olleet sieltä skaalan iloisemmasta laidasta.

Olin kauhistunut. Tällaistako ihan oikeasti tapahtuu koko ajan ihan nenäni edessä?

Olin surullinen. Miten ihmisiä voidaan kohdella näin ja vielä Suomessa?

Olin vihainen. Miksi kukaan ei tee mitään?

Olin pettynyt. Miksi kukaan ei tee mitään?

Olin turhautunut. Miksi kukaan ei tee mitään? Mitä minä voin tehdä?

Erityisesti tuo viimeinen kysymys on jäänyt mieleeni pyörimään. Siihen ei Teittinenkään oikein kunnolla vastaa. Lehtijutut ovat aiheuttaneet hetkellisiä taloudellisia vaikutuksia esimerkiksi niille ravintoloille, joiden omistajia on syytetty rikoksista. Mutta nopeasti kaikki unohtuu ja asiat palaavat entisiin uomiinsa. Tuotteiden ja palveluiden totaalinen boikotointikaan ei ole kestävä ratkaisu. Jääkö käteen pelkkä kädenlämpöinen vinkki äänestää viisaasti seuraavissa eduskuntavaaleissa?

Ainakin aion suositella kaikille Pitkän vuoron lukemista. Parempaa maailmaa odotellessa, kuten Paavo Teittinen minulle Pitkän vuoron Tampereella signeerasi.

Paavo Teittinen: Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen
Gummerus 2025. 394 s.
Äänikirjan lukija Juhani Rajalin.

Ostettu. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Marja-Leena Lempinen: Naisten taivas, Kaivosten kaupunki ja Siivet ja juuret (Jenny- tai Kanada-sarja)

 

Parikymppiset ystävykset Jenny ja Hanna saapuvat vuonna 1927 Kanadan Torontoon paremman elämän ja mahdollisuuksien toivossa. Tulevaisuus tuntuu olevan sumun peitossa. Miten he pärjäisivät maailman toisella puolella vieraassa maassa, jonka kieltäkään he eivät osanneet? Työtä he toki olivat valmiita tekemään, mutta millä ehdoilla se tapahtuisi? Kotiin palaaminen ei ollut vaihtoehto, kun jo tulomatkalippua varten oli pitänyt lainata kotimaasta rahat. Ottaisiko valtava maa heidät vastaan ystävällisesti ja ynseästi?

Onneksi Jennyn isoveli Ensio on jo valmiiksi Kanadassa, vaikkakin jossain metsätyömailla erämaassa. Veli on kuitenkin osannut vähän valmistella tyttöjä maahantuloon. Myös Jennyn ja Ension isä on aikanaan lähtenyt Kanadaan onneaan etsimään mutta kadonnut sille tielle niin, että kotona on uskottu hänen kuolleen aikoja sitten.

Jenny ja Hanna havittelevat kotiapulaisen työpaikkoja, ja Jenny palkataankin suorilta käsin varakkaaseen Carletonin perheeseen, jossa on palvelusväen joukossa jo ennestään suomalainen sisäkkö. Alkuun pääsy sujuu siis kohtalaisen hyvin, vaikka Hanna joutuukin hakemaan paikkaansa hieman pidempään.

Jenny on Marja-Leena Lempisen Kanada- tai Jenny-sarjan päähenkilö (sarjan nimi häilyy lähteestä riippuen). Kolmiosainen kirjasarja kuvaa suomalaisten siirtolaisten elämää 1920–1940-lukujen Kanadassa. Aloitusosa Naisten taivas ajoittuu vuosiin 1927–1929, eli lukija tietää odottaa lopussa tapahtuvaa pörssiromahdusta, joka tuhoaa Carletonin perheen talouden ja vaikuttaa sitä kautta dramaattisesti myös Jennyn elämään. Kakkososa Kaivosten kaupunki sijoittuu Timminsin kaivoskaupunkiin vuosiin 1929–1934 ja päätösosa Siivet ja juuret vuosiin 1934–1946. 

Jenny tavoittelee sinnikkäästi jotain muuta kuin paras ystävä Hanna ja pikkusiskopuoli Suomessa. Hanna lyö nopeasti hynttyyt yhteen kaivoksessa työskentelevän Veikon kanssa, hankkii tämän kanssa yhteisen farmin ja asettuu aloilleen. Onni on hänelle yhtä kuin oma perhe. Pikkusiskolla on hyvä lukupää, ja Jenny tukee kotona olevaa perhettään siskon kouluttamisessa, mutta siitä huolimatta tämä valitsee Jennyn pettymykseksi lopulta avioliiton ja lapset.

Naimisiin työteliäs ja päättäväinen Jennykin lopulta päätyy, mutta unelmistaan hän ei suostu luopumaan. Hän haluaa oman yrityksen, ja saakin niitä lopulta useamman. Kaivosmiehen ja poortitalon emännän palkoilla unelma ei ihan toteudu, mutta kohtalo avittaa sopivasti juuri ratkaisevalla hetkellä.

Sarja on sujuvaluikuinen ja sisällöltään mielenkiintoinen. Kuuntelin sen äänikirjaversioina yhteen menoon, ja pidin kovasti mukavan jouheasti etenevästä tarinasta. Jenny on selvästikin sarjan päähenkilö, mutta välillä näkökulma vaihtuu toviksi Hannaan, ja kerrontaa rytmittää myös tarinan lomaan kirjoitettu Jennyn ja kotiväen välinen kirjeenvaihto. Kieltä elävöittää hauska fingelska, joka tarttuu vuosien mittaan yhä vahvemmin suomalaissiirtolaisten puheeseen.

Siirtolaisten kohtaamat ankaratkin koettelemukset, sitkeys ja rohkeus saivat jälleen kerran kiinnostumaan aiheesta, ja kaivelin hieman kirjaston tarjontaa. Törmäsin miltei välittömästi suomalaiskanadalaisen tutkija Varpu Lindström-Bestin nimeen, ja lainasin hänen väitöskirjansa suomennoksen Uhmattaret: suomalaisten siirtolaisnaisten vaiheita Kanadassa 1890–1930 (WSOY, 1991). Sitä en kuitenkaan ehtinyt lukea, mutta sen sijaan tutkin tarkoin Lindström-Bestin ja Charles M. Sutylan toimittaman kuvateoksen Terveisiä Ruusa-tädiltä - Kanadan suomalaisten ensimmäinen sukupolvi (SKS, 1984).

Teoksessa on paljon aiheeseen liittyviä valokuvia ja aikalaistekstejä, ja oli mielenkiintoista havaita, että lähes kaikki teoksessa esiin nousevat faktat suomalaissiirtolaisten elämästä ovat tavalla tai toisella mukana myös Lempisen romaaneissa. Lindström-Bestin tutkimuskohde ovat olleet nimenomaan suomalaiset siirtolaiset ja heidän vaiheensa Kanadassa ja Neuvosto-Karjalassa, jonne myös Lempinen kuljettaa muutaman henkilönsä.

Mitään ruusuilla tanssimista ja kullan vuolemista suomalaisten elämä ei Kanadassa suinkaan ollut. Monelle kävi todella huonosti, kuten Jennykin ihan konkreettisesti huomaa. Työväestön, naisten ja siirtolaisten perusoikeuksista joudutaan taistelemaan Kanadassakin, joka on houkutellut maahanmuuttajia rakentamaan edullisesti yhteiskuntaa. Kaukaa ei valitettavasti tarvitse etsiä vertailukohtia tälle ilmiölle. Olisi hyvä muistaa, että myös suomalaiset ovat joutuneet kokemaan todella kovia siirtotyöläisinä niin lännessä kuin idässäkin.

Marja-Leena Lempinen: Kanada-sarja / Jenny-sarja
Naisten taivas, Icasos 2021, 231 s., äänikirjan lukija Selma Saarela
Kaivosten kaupunki, Icasos 2022, 263 s., äänikirjan lukija Selma Saarela
Siivet ja juuret, Icasos 2024, 359 s.

Kirjat kuunneltu E-kirjasto-palvelusta.

Varpu Lindström-Best, Charles M. Sutyla (toim.): Terveisiä Ruusa-tädiltä - Kanadan suomalaisten ensimmäinen sukupolvi
Suom. Olli Alho.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1984. 160 s.

Lainattu kirjastosta.

Laura Lähteenmäki: Marian kirja

Olen parikymmenvuotisen äidinkielen opettajan urani aikana puhunut paljonkin Elias Lönnrotista ja hänen mittavasta elämäntyöstään. Oman mausteensa asiaan toi työpaikkani sijainti silloisen Sammatin kunnan kyljessä. Paikkarin torppa on tullut tutuksi ihan konkreettisena paikkana, samoin sen pihapiirissä tönöttävä Lönnrotin näköispatsas.

Elias Lönnrotin patsas Paikkarin torpan lähellä.
Kuva Teuvo Kanerva, Finna.
Patsas Eemil Halonen.

Sen sijaan en ole juurikaan uhrannut ajatuksia Lönnrotin varsinaiselle elämäntarinalle saati hänen perheelleen ja omaisilleen. Olin toki pannut merkille, että hän oli avioituessaan jo varsin kokenut (omana aikanaan jo ikämies eli 47-vuotias) ja että suurin osa hänen mittavista runonkeruumatkoistaan oli silloin jo tehtynä. Samaten olin huomannut, että Lönnrot oli aika paljonkin vaimoaan vanhempi. Sammatin hautausmaalla sijaitsevassa hautakivessä on liuta nimiä, joiden perusteella voi päätellä jotain perheen tarinasta.

Tätä taustaa vasten oli oikein iloinen yllätys huomata, että Laura Lähteenmäen romaani Marian kirja kertoo Elias Lönnrotin vaimosta Maria Piponiuksesta, josta en tiennyt yhtään mitään.

Lähteenmäki on kirjoittanut romaanin loppuun Taustaksi-nimisen osion, jossa hän kertaa muutamia faktoja, kuten keskeisimmät Lönnrotien perheeseen liittyvät vuosiluvut. Osiossa on myös mittava lähdeluettelo, joka paljastaa, kuinka valtavasti Lönnrotista on kirjoitettu ja julkaistu hänen itsensä kirjoittamaa erilaista materiaalia, kuten kirjeenvaihtoa ja matkakertomuksia.

Sen sijaan Maria Piponiuksen tarinan raamit kirjailijan on pitänyt kaivaa esiin tästä materiaalista ja käytännössä etsimällä etsiä tietoja. Tämä tietysti toisaalta antaa biofiktion kirjoittajalle paljon liikkumatilaa, jossa käyttää luovuutta ja kirjallista vapautta.

Faktat ovat karut. Elias Lönnrot ja Maria Piponius solmivat avioliiton vuonna 1849. Pariskunnan esikoinen, Elias-poika, eli vain vähän yli kaksivuotiaaksi (1850–1852). Maria Piponius menehtyi keuhkotautiin vuonna 1868 vain 45-vuotiaana. Kolme neljästä tyttärestä kuoli vielä ennen Elias Lönnrotin kuolemaa, kukin parikymmenvuotiaina tai alle 1870-luvulla. Koska Lähteenmäen romaani kertoo Mariasta, näitä tyttärien menetyksiä teoksessa ei käsitellä, mutta ne väikkyvät kyllä lukijan mielessä, kun kirjan viimeinen sivu on kääntynyt.

Lähteenmäki on kirjoittanut Mariasta kiinnostavan ja vahvan, päämäärätietoisen ja älykkään naisen. Marian ja Eliaksen suhde on kiihkeän fyysinen ja heillä on myös tärkeä henkinen yhteys. Yhteiselämä ei kuitenkaan ole pelkkää idylliä. Esikoislapsen traaginen menetys on luonnollisesti kova koetinkivi. Muitakin vastuksia riittää. Lönnrot ei ole helpoin kumppani, ja esimerkiksi suuret talonrakennus- ja kunnostusprojektit, joita pariskunta ehtii yhdessä toteuttaa kaksi kappaletta (ensin Kajaaniin, sitten myöhemmin Sammattiin), ovat pääosin Marian harteilla.

Naisen asema ei 1800-luvulla ollut kaksinen, ja teema nousee luonnollisesti esiin tässäkin aikakautta kuvaavassa teoksessa. Marian suvussa käytetään termiä morsiussuru, joka kertoo siitä, millaisia uhrauksia naiset ovat joutuneet ja joutuvat tekemään. Esimerkiksi Marian sisar Kaarina on avioitunut varakkaan miehen kanssa, koska oman perheen varat ovat huvenneet epäonnen seurauksena. Perheen etu siis meni naisen oman edun ja tahdon edelle. Biina-siskon tarina on toisella tavalla surullinen, sillä sisaren rakas sulhanen ehti menehtyä ennen avioliiton solmimista.

Maria ei siis morsiussurua joudu kokemaan, sillä hän solmii rakkausavioliiton. Lähteenmäki kuvaa pariskunnan jokseenkin tasaveroiseksi, sillä Maria on kuitenkin jo 26-vuotias aikuinen ja maailmaa nähnyt nainen avioituessaan, eikä enää asu Oulussa perheensä luona vaan hankkii oman elantonsa sukulaismiehen sahalla taloudenhoitajan tehtävissä Kajaanissa. Marian perhe ei ole mitenkään erityisen otettu sulhasesta, vaikka Lönnrot sentään on lääkäri. Miehen runonkeruumatkat herättävät lähinnä epäluuloa ja niistä tehdään pilaa. Kovin iäkäskin sulho on.

Lönnrot oli toimelias kovin monella alalla, ja Lähteenmäki antaa ymmärtää, että myös vaimo Marialla oli oma merkittävä osuutensa monessakin projektissa. Laajalti arvostettu ja kunnioitettu aviomies merkitsi kuitenkin kaikki yhteiset ja Marian omatkin aikaansaannokset suvereenisti omiin nimiinsä. Olisipa hienoa saada tietää, kuinka paljon Elias Lönnrotin nimissä julkaistuista töistä ihan oikeasti on jonkun muun, kuten vaikkapa juuri Maria-vaimon edistämää ja aikaan saamaa.

Marian kirja kertoo Maria Lönnrotista, os. Piponiuksesta, (1823–1868), mutta ei minämuodossa vaan ulkopuolista kertojaa käyttäen. Marian osuuksien lomassa on otteita Elias Lönnrotin päiväkirjamerkinnöistä. Lähteenmäki avaa lyhyesti myös niitä Taustaksi-osiossa. Kyse on kuvitteellisesta päiväkirjasta, joka kuitenkin perustuu Lönnrotin matkakertomuksiin, kirjeisiin, päiväkirjoihin ja julkaistuihin teoksiin. Ne tuovat mukavasti ristivaloa tarinaan. Viimeinen merkintä tässä kuvitteellisessa päiväkirjassa on ajalta Marian eli Marin kuoleman ja hautajaisten väliseltä ajalta. Marian kirja siis päättyy Elias Lönnrotin sanoihin.

Pidin Marian kirjasta kovasti! Se avasi uusia raikkaita näkökulmia jo kovin kaluttuna pitämääni aiheeseen. Kirjan lukemisesta on jo tovi, ja ehdin tässä välillä myös kuulla tietokirjailija Irma Sulkusen haastattelun Helsingin kirjamessuilla. Sulkunen julkaisi alkuvuodesta 2025 teoksen Elias Lönnrot – ja hänen pitkä varjonsa (SKS). Myös Lähteenmäki kertoo ehtineensä lukea tämän kirjan ennen Marian kirjan painoon lähettämistä (se mainitaan myös romaanin lopun lähdeluettelossa).

Sulkusen teoksesta löytyy uutta tietoa myös Lönnrotien Ida-tyttärestä, joka isänsä kuoleman jälkeen muutti pysyvästi ulkomaille. Mietin jo kirjamessuilla teoksen hankkimista, mutta tein siitä nyt tätä blogikirjoitusta tehdessäni kirjastovarauksen. Lisäksi olen päättynyt, että ensi kesänä on päästävä käymään Sammatissa Lammin talolla eli Lönnrotin viimeisessä kodissa. Talo on museo, mutta sen aukiolo on kovin rajattua.

Lisäys tekstiin 15.1.2026:

Olin ajastanut tämän kirjoitukseni julkaisun. Jutun ilmestymispäivänä (14.1.2026) kävin noutamassa varaamani Sulkusen teoksen lähikirjastostani. En tässä vaiheessa pystynyt lukemaan kirjaa alusta alkaen ja kokonaan, vaan päädyin poimimaan siitä ne osuudet, jotka alkoivat erityisesti kiinnostaa Lähteenmäen Marian kirjan luettuani.

Tietoteos on perusteellinen ja kiinnostava sekä yleistajuisesti ja vetävästi kirjoitettu, joten sen hankkiminen omaan kirjastoonkaan ei ole täysin mahdoton ajatus. Kirjan avaa valaisevasti sen tosiseikan, että Maria Piponiuksesta, myöhemmin Lönnrotista, on todellakin ollut käytettävissä hyvin vähän tietoa. Harmi.

Sen sijaan Sulkunen selvittää varsin perusteellisesti, miten Marian siskonpojan Gustaf Selinin lyhyeksi jäänyt elämä ajautui pisteeseen, jossa tämä näki ainoaksi mahdollisuudekseen itsensä ampumisen. Tragedia oli merkittävä käänne Lönnrotien ja erityisesti Marian elämässä.

Ne niukat tiedot, mitä Sulkusella on ollut käytettävissään Marian ja Eliaksen keskinäisistä väleistä, kertovat koko lailla toisenlaista tarinaa suurmiehen vaimon osasta kuin Lähteenmäen romaani. Ristiriita on mielenkiintoinen ja hyvä muistutus siitä, mikä on biofiktion luonne. Se on ennen kaikkea ja nimenomaan fiktiota.

Sulkusen kirjasta vasta opin (noloa myöntääkin), että Lönnrotit tosiaan ostivat Sammatista Nikun tilan ja rakennukset, jotka ilmeisesti Marian johdolla saatiin uuteen kukoistukseen. Perhe asui Nikussa vielä Marian kuoleman jälkeenkin, mutta kun myös Maria-tytär menehtyi vuonna 1874, Elias Lönnrot teki päätöksen muutosta aiemmin hankkimaansa Lammin taloon ja Nikun myynnistä.

Ida-tytär oli ainoa Lönnrotien lapsista, joka eli aikuiseksi. Hän menehtyi Italiassa Sienassa vuonna 1915 silti vain 59-vuotiaana vakavien sairauksien runtelemana. Ida ei avioitunut eikä saanut lapsia. Sulkunen avaa Ida Lönnrotin luonnetta ja elämää mielenkiintoisesti.

Jälleen siis kävi niin, että romaanin luettuani piti etsiä käsiin tietokirja samasta aihepiiristä. Sulkunen muistutteli taas mieliini Hilja Haahden romaanin Sammatin sisarukset (Otava, 1947), joka kertoon Lönnrotin perheen tyttäristä. Olen siihen nyt törmännyt parin vuoden sisään jo kolmesti, joten jokohan olisi pian aika sekin lukea.

Laura Lähteenmäki: Marian kirja
WSOY 2025. 358 s.

Arvostelukappale.

Irma Sulkunen: Elias Lönnrot ja hänen pitkä varjonsa
SKS 2025. 413 s.

Lainattu kirjastosta.

Anna Pölkki: Metsien kaukainen sini

 

Olen ’tuntenut’ Anna Pölkin jo vuosia, varmasti yli kymmenen vuotta. Tutustuimme aikanaan Facebookin kirjablogiyhteisössä, koska meillä kummallakin on ollut kirjablogi jo pitkään. Anna Pölkin blogikin on edelleen olemassa, vaikka sen päivitystahti on hiipunut. Monen muun kirjabloggaajan tavoin Pölkki on siirtynyt kirjagrammaajaksi eli julkaisemaan kuvia ja tunnelmia Instagramissa. Blogi on nimeltään Matkalla Mikä-Mikä-Maahan.

Anna Pölkki on kotoisin Turusta ja on opiskellut kirjallisuutta ja suomen kieltä Turun yliopistossa, kuten minäkin aikoinani. Valmistuttuaan hän työskenteli pari vuotta kotikaupunkini Salon lukioissa. Pidimme harvakseltaan yhteyttä. Muistan olleeni hieman kauhuissani hänen valtavasta työmäärästään. Siitä kohta vähän lisää.

Sitten Pölkki meni naimisiin ja muutti miehensä perässä keskelle metsää (Anna Pölkin oma luonnehdinta!) Savoon Kangasniemelle. Jatkoimme toistemme seuraamista somessa, joten jonkinlainen ohut tuntuma minulla oli hänen kuulumisistaan. Pian kuvissa alkoi vilahdella komeita kakkuja ja kirjankansia upeissa asetelmissa usein luonnon helmassa. Kävi ilmi, että Pölkin haaveena oli kuvata ja kirjoittaa kirja kakuista ja kirjoista. Seurasin kirjaprojektia jännittyneenä ja vähän ihmeissäni. Mistä oikein ammennettiin kaikki luovuus ja ahkeruus? Ilmestyisikö teos jossain vaiheessa?

Kun Anna Pölkki alkoi etsiä tosimielellä kirjalleen kustantajaa, lupasin, että ainakin minä ostan aikanaan kirjan itselleni. Niinpä olen nykyään Kakkuja salaisesta puutarhasta -nimisen kauniin kirjan omistaja. Kirjassa on upeita kuvia ihanista kakuista, niiden reseptejä sekä tietoa kirjailijoista ja teoksista, joille ne on omistettu. Huikea teos! Ei ole pakko leipoa, mutta saa toki!

Pölkin toinen julkaistu teos Metsien kaukainen sini on ulkoasultaan hempeän kukikas ja pastellinsävyinen. Tällä kertaa ulkonäkö johtaa osittain harhaan, sillä sisältö ei suinkaan ole pelkkää puutarhanhoitoa, leivontaa ja unelmointia näköalakallioilla. Niitäkin on, mutta myös muuta. Se muu on pitkälti Anna Pölkin sairauskertomus. Hän sai vuonna 2021 diagnoosin: kaksisuuntainen mielialahäiriö. Diagnoosi varmistui, kun hän oli saanut psykoosin, joka vei hänet toviksi suljetulle osastolle pakkohoitoon.

Kirja on päiväkirjamuotoinen. Pölkki kertoo alkuluvuissa kirjan synnystä. Se ei ole autenttinen päiväkirja, vaan hän alkoi sairastuttuaan pitää päiväkirjaa nimenomaisena ajatuksenaan joskus julkaista se. Merkintöjä on muokattu jälkikäteen paikoin runsaastikin, jotta teoksesta tulisi julkaisukelpoinen.

Jo tässä vaiheessa olin melkoisen vaikuttunut. Miten rohkeaa! Kuinka tärkeää! En muista koskaan lukeneeni mitään vastaavaa. Anna Pölkki kertoo ajatuksenaan olleen, että kirjasta voisi olla lohtua toisille mielen sairauksia ja häiriöitä poteville ja niiden kanssa kamppaileville. Lisäksi sen tummin (ja vaikuttavin!) luku on kirjoitettu osittain siksi, että terveydenhoidon ammattilaiset lukisivat sen ja ymmärtäisivät, mihin suuntaan kannattaisi omaa suhtautumistaan ja työasennettaan muuttaa.

En kuulu kumpaankaan kohderyhmään. Mielenterveysongelmia minulla tai läheisilläni on ollut onnekkaasti korkeintaan hyvin lievänä. En työskentele terveydenhuollossa. Mutta silti tuntui, että sain aivan valtavasti tästä kirjasta. Yhden kohderyhmän voisi siis huoletta lisätä listaan: sellaiset, joita asia ei ole koskettanut. Opin koko joukon kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Ymmärrän paljon enemmän mielenterveydestä kuin ennen.

Anna Pölkki kertoo päiväkirjassaan paitsi omasta terveydestään myös elämänmuutoksestaan. Rannikkokaupungin kasvatin ei ole ollut täysin vaivatonta sopeutua Savossa metsän keskellä asumiseen. Monenlaista ihanaa ja kaunista on ympärillä, mutta on myös monia outoja ja pelottaviakin asioita, kuten lähialueella liikuskeleva uroskarhu…

Mukana on myös lämmintä, keveän itseironista huumoria. Kaikki puutarhakokeilut eivät aina suju, kuten oli tarkoitus. Lopputuloksena valloilleen päässeestä retiisinviljelystä saattaa olla kaikkien aikojen pahanmakuisimman aterian valmistus. Tai vadelmaretken saaliina vain kolme villivadelmaa kopan pohjalla, kun metsästä alkaa kuulua jotain liian vaarallisen kuuloista.

Nuori aviopari remontoi suloista mökkiään ja rakentaa puutarhaa. Anna Pölkki aloittaa kirjaprojektia, joka johtaa lopulta kustannussopimukseen. Sopiva määrä työtäkin löytyy paikkakunnalta. Kaiken pitäisi olla hyvin.

Mutta kaiken yllä häälyy sairauden synkkenevä varjo. Tätä kaikkea Pölkki kuvaa koskettavasti, kauniisti ja myös asiantuntevasti. Suhtautuminen omaan sairastumiseen on hyvin inhimillistä. Miksi minä? -kysymys on luonnollinen seuraus tilanteesta, samoin epätoivon ja surun tunteet. Mutta Pölkki myös etsii tietoa sairaudestaan ja alkaa vähitellen oppia elämään sen kanssa niin hyvin kuin se nyt ylipäätään on mahdollista. Myös sairastumisesta löytyy lopulta hopeareunus.

Suosittelen siis Metsien kaukainen sini -teosta lämpimästi. Kuten sanottu, se avasi monella tapaa silmiäni. Kiitän Anna Pölkkiä vielä kerran rohkeudesta.

Sitten vielä sananen työuupumuksesta. Pölkki kertoo kirjansa alkuluvuissa lyhyesti elämänvaiheistaan ja mainitsee, että aloitti varsinaisen äidinkielen opettajan uransa Salon kahdessa oppilaitoksessa, kummatkin lukioita, pian valmistumisensa jälkeen.

Opetettavia oppiaineitakin oli kaksi, äidinkieli ja kirjallisuus sekä ruotsi. Jo tämä kokonaisuus on sellainen, että vaaran merkit ovat vahvasti ilmassa. Kun työntekijä vielä on vastavalmistunut, nuori ja innokas sekä juuri muuttanut uudelle paikkakunnalle, ei ole ihme, että lopputuloksena on vakava työuupumus. Tosin jo työterveyslääkäri oli heittänyt ilmaan kysymyksen vieläkin vakavammasta sairaudesta.

Pölkki kuittaa tämän jakson elämästään kirjassa vain lyhyellä maininnalla, mutta se ei jätä minua rauhaan. Miksi kukaan ei huomannut, millaisissa paineissa nuori opettaja oli? En ole aivan varma, oliko Pölkin kouluilla eri esihenkilöt, vai kuuluivatko ne hallinnollisesti yhteen. On myös hedelmätöntä spekuloida, olisiko ollut helpompaa kahden eri rehtorinkaan huomata tilannetta.

Mutta vastuu on kuitenkin työnantajalla. Miten on perehdytetty uusi työntekijä, miten hänet on ohjattu työterveyshuollon ja muiden tukitoimien pariin? Opettajan työ on edelleen osittain hyvin yksinäistä ja pärjäämisen ideologia syvälle iskostettu. Jos vielä työntekijällä on jotain omia rasitteita elämässään, ei ole ihme, että uupumus vie syövereihinsä. Apua pitää olla tarjolla, sitä pitää uskaltaa ja osata pyytää. Kunpa näitä rakenteita olisi Anna Pölkin kokeman jälkeen parannettu. Niin haluan uskoa.

Anna Pölkki: Metsien kaukainen sini
Avain 2024. 221 s.
Kansi Laura Noponen.
Äänikirjan lukija Fanni Noroila.

Ostettu.

Marjo Ahlsten: Naiskaarti 1918 #naistenviikko2024

 

Kirsin kirjanurkan #naistenviikko2024-lukuhaasteen viimeinen juttu käsittelee tutkija ja tietokirjailija Marjo Ahlstenin tietokirjaa Naiskaarti 1918. Kovin valoisissa tunnelmissa ei siis liikuta.

Ahlsten aloittaa kirjansa johdannon kertomalla, että hän sai pari vuotta sitten musertavan uutisen. Diagnoosin mukaan hän oli sairastunut harvinaiseen inflammatoriseen eli tulehdukselliseen rintasyöpään. Ennuste oli erittäin huono. Sairaus johtaisi vääjäämättä kuolemaan. Mutta mitä tehdä jäljellä olevalla ajalla? Miten saada ajatukset edes hetkeksi pois sairaudesta ja kuolemasta?

Päätös ei ollut vaikea. Tutkija halusi vielä tehdä selvityksen Valkeakosken punakaartissa taistelleista naissotilaista ja heidän kohtaloistaan. Aihe oli kiinnostanut häntä jo pitkään, eikä vähiten siksi, että tästä legendaarisesta naiskaartista on tehty hämmästyttävän vähän tutkimusta. Käytännössä aiheesta on ennen Ahlstenin omaa teosta kirjoittanut Anneli Kanto romaanin Veriruusut (Gummerus, 2026)* ja Varpu Anttonen painamattoman pro gradu -tutkielman Valkeakosken naiskaarti Suomen sisällissodassa 1918 (v. 2009).

Jo tämä tieto on ainakin minun mielestäni pysäyttävä. Miksi tutkimusta ei ole tehty? Eikö aihe todellakaan ole tuntunut kenestäkään historiaa opiskelleesta tai historiantutkijana tai naistutkimuksen parissa työskennelleestä kiinnostavalta? Sehän suorastaa huutaa merkittävyyttään ja mielenkiintoisuuttaan! Mikä sai nuoret naiset tarttumaan aseisiin ja osallistumaan sotaan? Miten he pärjäsivät? Millaisia vaikeuksia he kohtasivat sukupuolensa takia? Mikä heidän kohtalonsa sodan melskeissä oli ja miksi? Miten eloonjääneet pärjäsivät, ja mitä he kertoivat jälkipolville tästä elämänvaiheestaan?

Kun Ahlsten alkaa penkoa aihettaan, hän törmää yhä uusiin kummastusta herättäviin seikkoihin. Minut yllätti jo sekin, miten Ahlsten kertoo naispuolisia historiantutkijoita ajoittain kohdeltavan. Naissotilaiden tutkiminen herättää myös avointa vastustusta.

On ymmärrettävää, että sisällissodan punaisten puolella taistelleista ei ole olemassa kattavaa kirjanpitoa. Ajat olivat sekasortoiset ja sota kiivas mutta lyhyt, joten asiakirjoja ei juurikaan ehtinyt muodostua. Ahlstenin tärkeimpiä lähteitä ovatkin Valkeakosken punakaartin palkanmaksulistat, joita on miltei kolmelta kuukaudelta ja ne ovat vieläpä säilyneet. Asiakirjoja luonnollisesti myös tuhoutui ja niitä hävitettiin tarkoituksella, koska ne olivat myös raskauttavia todisteita.

Ahlsten jäljittää todennäköisesti kaikki Valkeakosken naiskaartin aseistetut sotilaat ja saa tarkennettua heidän määränsä 55 henkilöön. Tähänastiset arviot ovat heitelleet rajusti puoleen ja toiseen. Karu totuus on, että heistä vain 13 oli elossa vuoden 1918 jälkeen. Moni kaatui taisteluissa, osa sairastui tai kuoli nälkään leireillä, mutta suurin osa menehtyneistä teloitettiin eli murhattiin. Silmiinpistävää on, miten suuri osa juuri naissotilaista päätyi teloitettaviksi. Naisten sotimista pidettiin jostain syystä erityisen raskauttavana. Kuvaukset Hauhon, Lahden Hennalan sekä Hämeenlinnan teloituksista ovat pysäyttäviä.

Ahlsten ravistelee rohkeasti useita sotaan liittyviä tapahtumia ja niistä kerrottuja tarinoita. Kyseenalaiseen valoon joutuu esimerkiksi sotilas Siiri Lehtisen kuolema, jonka on kerrottu aiheutuneen vahingonlaukauksesta Valkeakosken työväentalolla. Ahlsten ei usko, että tapahtumasta on kerrottu totuus. Hänen mukaansa punakaartilaiset peittelivät todellista syytä Siiri Lehtisen surmassa. Hänelle järjestettiin näyttävät hautajaiset, mutta kuoleman syytä ei tutkittu.

Monia naiskaartilaisia on merkitty asiakirjoihin taisteluissa kaatuneiksi, vaikka todellisuudessa heidän kuolinpäivinään ei ole ollut mitään taisteluja kyseisillä paikkakunnilla. Ja niin edelleen. Selvitettävää olisi siis vielä kosolti toisillekin tutkijoille. Ja millaisia romaaneja tästä aihepiiristä vielä voisikaan kirjoittaa! Tuorein esimerkki on muuten varmaankin brittiläisen Laura Mauron pienoiskauhuromaani Otavaisen olkapäillä (Haamu, 2024).

Naiskaarti 1918 on hieman erikoinen tietokirja, sillä se on paitsi selvitys Valkeakosken naiskaartin vaiheista myös Marjo Ahlstenin sairauskertomus. Jokainen luku alkaa parin kappaleen mittaisella kuvauksella hänen syöpähoitojensa vaiheesta, hänen tuntemuksistaan ja tunteistaan kulloisessakin tilanteessa. Siirtymä historian tapahtumiin on joka kerta yhtä suoraviivainen.

Kirjan lopussa Ahlsten toteaa, ettei itsekään tiedä, miksi Hiljainen tappaja, joksi hän sairauttaan nimittää, on mukana kirjassa. Häntä nolottaa rinnastaa omaa kamppailuaan syöpää vastaan valkeakoskilaisten naisten kamppailuihin sodassa ja sen jälkimainingeissa.

Myönnän, että sairauskertomuksen mukana kuljettaminen tuntui minustakin vähän erikoiselta ratkaisulta. Mielelläni kuitenkin aina uuden luvun alussa päivitin myös kirjailijan kuulumiset. Kirjan aihe on kovin raskas ja raastava, eikä aggressiivisen syöpäsairauden vaiheiden seuraaminen ainakaan kevennä teloitusrivi- ja joukkohautatunnelmia.

Marjo Ahlsten: Naiskaarti 1918
Into 2024. 199 s.

Arvostelukappale saatu #kirjavaikuttaja-yhteistyön kautta. Kiitos!

Marjo Ahlsten on julkaissut aiemmin nimellä Marjo Liukkonen teokset Hennalan naismurhat 1918 (Vastapaino, 2018) ja Teloitusjonossa, Hennalan miesvankien kohtalot 1918–1919 (Atena, 2019).

 

*Kannon Veriruusuja en vielä ole lukenut, mutta olen nähnyt romaanista dramatisoidun vaikuttavan näytelmän.

 

Osallistun tällä postauksella Tuijata-blogin #naistenviikko2024-haasteeseen. Hyvää nimipäivää nimipäiväsankareille! Kiitos kaikille haastetta seuranneille, ja erityiskiitos Tuijalle haasteen vetämisestä!

Moona Laakso: Naisia jotka etsivät suurta tulta #naistenviikko2024

 

”…miksi olen niin kiinnostunut varjoon jääneistä naishahmoista.
Sellaisista varjonaisista, jotka kadottivat omat halunsa, tai sellaisista,
jotka onnistuivat toteuttamaan halujaan
mutta tulivat lopulta nujerretuiksi.”

 

Näin kysyy itseltään toimittaja ja tietokirjailija Moona Laakso Naisia jotka etsivät suurta tulta -teoksensa johdannossa. Yksiselitteistä vastausta ei ole, mutta ainakin Laakso kertoo halunneensa tehdä kirjansa naiset ’näkyviksi, omana itsenään, omine ansioineen. Ja minun on kirjoitettava itse ja vähän myös itsestäni, silläkin uhalla että minut nähdään väärässä valossa.’

Moona Laakson Naisia jotka etsivät suurta tulta kertoo 1900-luvulla eläneistä suomalaisista naisista, jotka (varmaankin) halusivat tulla nähdyiksi mutta jäivät syystä tai toisesta puolisonsa tai jonkun muun läheisensä varjoon. Kirjassa näkyviksi tulevat:

Taidemaalari Greta Hällfors-Sipilä (1899–1974), puoliso taidemaalari Sulho Sipilä.

Arkkitehti ja muotoilija Aino Aalto (1894–1949), puoliso arkkitehti Alvar Aalto.

Arkkitehti Elissa Aalto (1922–1994), puoliso arkkitehti Alvar Aalto.

Näyttelijä Saimi Järnefelt (1867–1944), puoliso taidemaalari Eero Järnefelt.

Monilahjakas taiteilija Majsi Salokivi (1888–1953), puoliso taidemaalari Santeri Salokivi.

Kirjailija Hilja Onerva Lehtinen (1882–1972), puoliso säveltäjä Leevi Madetoja ja sielunkumppani runoilija Eino Leino.

Sellisti ja kuvittaja Kirsti Gallen-Kallela (1896–1980), isä taidemaalari Akseli Gallen-Kallela.

Taidemaalari Helmi Vartiainen (1888–1920), puoliso taidemaalari Tyko Sallinen.

Taidegraafikko Tuulikki Pietilä (1917–2009), elämänkumppani taidemaalari ja kirjailija Tove Jansson.

Laakso muistuttaa lukijaa johdannossa, ettei hän missään nimessä ole tutkija, historioitsija tai minkään alan asiantuntija. Siitä huolimatta hän on perehtynyt laajoihin aineistoihin kohdehenkilöidensä elämistä, urista ja vaiheista. Mukana on tarinallista omakohtaisuutta, eli Laakso ei kaihda kirjoittaa itseään, ajatuksiaan, tunteitaan ja mielipiteitään mukaan näihin pieniin tutkielmiin. Tästäkin kirjassa pidin, sillä se tuo uutta sellaisiinkin kohtaloihin, jotka olivat minulle jo entuudestaan tuttuja.

Miksi kirjaan sitten ovat päätyneet juuri nämä yhdeksän naista? Heitä toki yhdistää tuo varjoon jääminen, mutta valitettavasti se ei ole ollut eikä ole oikein vieläkään mitenkään poikkeuksellista. Valikointi lienee ollut melko subjektiivista. Juuri nämä naiset ovat kiinnostaneet Laaksoa. Ihan validi menetelmä, koska kyseessä ei ole tieteellinen teos. Lopussa on kyllä hyvät lähdeluettelot käytetyistä lähteistä ja aineistoista, joten ehdottomasti kyse on tietokirjasta.

Idea tällaisesta useiden löyhästi yhteen liittyvien naisten kohtaloita esittelevästä teoksesta ei ole ihan uusi. Laakso viittaa ainakin Suvi Ratisen teokseen Omat huoneet - Missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten (Tammi, 2021) ja itselle tuli hakematta mieleen myös Hanna-Reetta Schreckin Säkenöivät ja oikukkaat – Suomen kultakauden naisia (Like, 2021). Molemmat olen nauttien lukenut.

Itselleni entuudestaan kaikkein tutuin Laakson teoksen naisista on Hilja Vartiainen, jonka elämästä olen viimeaikoina lukenut sekä biofiktiivisen teoksen eli Venla Hiidensalon romaanin Suruttomat (Otava, 2021) että sen innoittamana Inka-Maria Laitisen ja Tarja Strandénin tietokirjan Tukaattityttö – Mirri-kuvien takaa katsoo Helmi Vartiainen (WSOY, 2002).

Itselleni antoisimmat minitutkielmat olivat Aino ja Elissa Aallon esittelyt. Ne muodostavat hienon toisiaan kommentoivan parin, ja erityisesti kiinnostavaa oli tutustua Elissan eli Elsa Mäkiniemen tarinaan, hänhän on jäänyt paitsi kolossaalisen aviomiehensä maineen myös Alvar Aallon ensimmäisen vaimon Aino Aallon varjoon. Elissan Laakso todellakin kirjoittaa näkyväksi.

Minulla on edelleen lukematta Jari Järvelän biofiktiivinen romaani Aino A. (Tammi, 2021), jonka taas nostin lukulistallani ylemmäs. Aaltojen suunnittelemia rakennuksia olemme kesämatkoilla bongailleet ja joissakin käyneet tutustumassakin, kuten Paimion parantolassa, Villa Skeppetissä (Tammisaari) ja Villa Kokkosessa (Järvenpää). Tänä kesänä kohteena oli Noormarkun Villa Mairea.

Pidin valtavasti myös Akseli Gallen-Kallelan Kirsti-tyttärestä kertovasta osuudesta. Asetelma tuo vaihtelua kirjaan, koska nyt kyse on siis isän varjoon jäävästä lahjakkaasta tyttärestä. En ole vielä ehtinyt tarttua hyllyssäni makaaviin Akseli Gallen-Kallelasta kirjoitettuihin teoksiin eli Janne Gallen-Kallela-Sirénin Minä palaan jäljilleni – Akseli Gallen-Kallelan elämä ja taide (Otava, 2002) ja Viljami Puustisen Veljekset Gallén (Like, 2020) enkä edes todella kiehtovalta tuntuvaan Helena Ruuskan elämäkertaan Mary Gallen-Kallelasta Olisit villiä villimpi (WSOY, 2021). Kuten huomaatte, Gallen-Kallelat kyllä ovat kiinnostaneet, mutta aikaa ei ole sitten kuitenkaan löytynyt. Jonakin päivänä vielä!

Kirsti oli taiteellisesti monipuolisesti lahjakas, mutta koki aina, etteivät omat kyvyt ja taidot olleet tarpeeksi, oikeastaan mitään monumentaalisen isän rinnalla. Riipaisevasti hänen viimeisimpien päiväkirjamerkintöjensä joukosta Laakso on poiminut lauseen: ”En löytänyt itseäni.”

Laakson teos toimii ainakin itselläni jonkinlaisena innostajana. Syttyy halu lukea lisää, tutkia syvemmältä, käydä taidemuseoissa ja muissa kulttuurikohteissa etsimässä näiden varjonaisten jälkiä. Omasta kirjahyllystä huomaan pääseväni kätevästi alkuun!

”Kyllä se sittenkin on kurjaa olla nainen, jolla ei ole mitään mahdollisuuksia päästä riippumattomaksi. Ei muuta kuin ole toisten armoilla vaan ja sillä hyvä!”
Anni Halonen kirjeessään Kirsti Gallen-Kallelalle.

 

Moona Laakso: Naisia jotka etsivät suurta tulta
Into, 2024. 239 s.

Arvostelukappale.

 

Tämä teos sopii mitä parhaimmin #naistenviikko2024-haasteeseen, jota vetää Tuijata-blogin Tuija.

 

Sakari Siltala: Korkea peli – Teollisuustitaani Walter Ahlströmin elämä

 

”Walter on jälkimaineeltaan Suomen rikkain väliinputoaja.”

 

Olen ollut jo vuosia innokas suomalaisten taitelijoiden elämäkertojen lukija (innostuksen merkittävänä sysäyksenä pidän edelleen Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaa), mutta muiden elämänalojen merkittävien henkilöiden elämäkertoihin en ole kovinkaan innokkaasti tullut tarttuneeksi.

Viime syksynä (2.9.2023) kuitenkin luin Helsingin Sanomista kiinnostavan arvion juuri ilmestyneestä Walter Ahlströmin elämäkerrasta. Kriitikko Sini Kuvaja toteaa kirjan kirjoittaneen Sakari Siltalan tavoin, että aikanaan Suomen suurimman yrityksen johtaja ja Suomen rikkain mies on nykyään lähes tuntematon nimi suurelle yleisölle. Tunnustan tässä, että kuuluin tuolloin todellakin tuohon suureen yleisöön, sillä en muistanut Walter Ahlströmistä koskaan kuulleenikaan. Ahlström teollisuusyrityksen nimessä ja erilaisten tuotteiden yhteydessä oli tietysti tuttu.

Helsingin Sanomien tietokirja-arvioiden tapaan Kuvaja on kirjoittanut lähinnä laajan referaatin arvioitavana olevan elämäkertateoksen mielenkiintoisimmista kohdista, joten jos aikoo tarttua Sakari Siltalan teokseen Korkea peli – Teollisuustitaani Walter Ahlströmin elämä eikä vielä tiedä sen kohdehenkilön monivaiheisen elämän merkittävimpiä käänteitä, kannattaa jättää arvion lukeminen myöhemmäksi. Elämäkerta on nimittäin jokseenkin koukuttavaa luettavaa.

Onnekas sattuma johti siihen, että sain hankittua kirjan itselleni vielä samana syksynä vain pelkkien postikulujen hinnalla (OAJ:n jäsenlahja <3 ). Massiivinen opus (569 sivua!) siirtyi hyllyyni odottelemaan parempia lukuaikoja.

Ahlströmien nimi oli kuitenkin jäänyt jotenkin alitajuntaani, sillä kun mieheni toivoi muutaman päivän kesäretkeä, minulla oli jo alustava suunnitelma valmiina. Haluaisin mennä Noormarkkuun tutustumaan Ahlströmin ruukkialueeseen, joka nettisivujensa perusteella vaikutti kauniilta ja kiinnostavalta kohteelta. Meillä on molemmilla henkilökohtainen kytkös pienimuotoiseen sahateollisuuteen, joten matkasuunnitelma rakentui lopulta sen ympärille, miten olisi mahdollista osallistua ruukkialueella sijaitsevan Makkarakosken sahamuseon opastetulle kierrokselle.

Makkarakosken saha.

Kun liput opastukselle sekä majoitus ruukkialueen hotellissa oli hankittuina, olikin aika tarttua järkälemäiseen elämäkertaan. Päätin, että kirjan on oltava luettuna ennen lomamatkaa. Päätös oli lopulta erinomainen. Koska aikataulu oli hieman tiukka, otin avuksi äänikirjan. Sen lukee mainiosti näyttelijä Jarkko Pajunen. Kuuntelin kirjaa aina sopivien askareiden parissa ja katsoin kuvat painetusta versiosta. Välillä myös luin joitakin osuuksia. Hyvin toimi.

Ahlströmin yritysryppään perustaja oli Walter Ahlströmin isä Antti Ahlström, joka sai alkupääoman liiketoiminnalleen avioitumalla itseään toistakymmentä vuotta vanhemman varakkaan talollisen lesken kanssa. Walter Ahlströmin äiti Eva Ahlström oli Antti Ahlströmin toinen vaimo. Walter oli vasta 21-vuotias, kun voimakkaasti yhtiötä laajentunut Antti-isä yllättäen menehtyi. Walterin äiti Eva Ahlström johti yritystä kymmenisen vuotta, kunnes oli Walterin vanhimpana poikana aika astua johtoon. Oli hylättävä haaveet insinöörin ja pianistin urista.

Isotalo.

Antti Ahlström osti Noormarkun ruukin vuonna 1870, samana vuonna, jona hänen ensimmäinen vaimonsa kuoli. Perhe asettui ruukin alueelle. Isotalo eli Antti ja Eva Ahlströmin koti sekä yhtiön pääkonttorina toiminut rakennus valmistui vuonna 1882 (suunnittelija Evert Lagerspetz). Rakennus on edelleen hyväkuntoisen näköisenä ja kauniin puutarhan ympäröimänä ruukkialueen keskellä, lähellä ruukin tuotantolaitoksia eli koskesta voimansa ottaneita pajaa ja sahaa.

Havulinna ja puistoa.

Havulinna-huvilan Walter ja hänen Lilli-vaimonsa rakennuttivat itselleen hieman syrjemmäs mutta kuitenkin niin, että sen ikkunoista ja terasseilta lienee hyvä näkymä ruukkialueelle ja muun muassa Isotaloon. Havulinna on ymmärtääkseni nykyään yksityiskäytössä, mutta sen upeaan puutarhaan tai oikeammin puistoon järjestetään opastettuja kiertokävelyjä. Havulinna valmistui vuonna 1901, ja sen suunnitteli Gustaf Adolf Lindberg. Elämäkerran mukaan Walter oli innokas mikromanageeraaja ja puuttui monenlaiseen yksityiskohtaan myös kotitalonsa suunnittelussa ja toteutuksessa.

Koska Walter Ahlström oli todella merkittävän monialayrityksen itsevaltainen johtaja usean vuosikymmenen ajan, kertoo Korkea peli paitsi Walter Ahlströmin ja hänen läheistensä elämänvaiheista myös paljon A. Ahlström Oy:n vaiheista. Lisäksi mukana kulkevat niin poliittinen kuin kulttuurihistoria lukuisine käänteineen. Kuten Siltalakin muistuttaa, Walter Ahlström johtaessa yhtiötä koettiin Suomessa sortovuosia, suurlakko, ensimmäinen maailmansota, kansalaissota, itsenäistyminen ja maailmanlaajuinen lama pörssiromahduksineen.

Kaiken tämän keskellä ja tuoksinassa Walter Ahlström tiimeineen laajensi, kehitti, osti ja myi kiivaaseen tahtiin. Ei siis ihme, että elämäkerta on sivumäärältään muhkea. Välillä ihmiset, vuosiluvut, osakekurssit, poliittiset käänteet ja paikkakunnat alkavat vilistä tarkkaavaisenkin lukijan silmissä ja korvissa. Jo Ahlströmien perheet olivat monijäsenisiä, ja koska kyseessä oli pitkälti perheyritys, vaikkakin jättimäinen sellainen, nimiä ja sukulaisuussuhteita tosiaan riittää. Painetun kirjan sisäkansien Ahlströmien sukupuut ja yritykseen kuuluvien laitosten sijainnin osoittava kartta olivat oivaksi avuksi.

Tietysti pohjatiedot ovat tällaisten teosten parissa eduksi. Itselläni Suomen historian tärkeimmät käänteet ovat kohtalaisesti hallussa, mutta taloushistoria ei ole koskaan ollut mielestäni kovin kiinnostavaa. Nyt sain sitä melkoisen rautaisannoksen!

Loppuyhteenvetoni menee jotakuinkin niin, että Walter Ahlström todellakin pelasi korkeaa peliä eli otti moneen otteeseen aivan järjettömän kovia ja mielettömän suuria taloudellisia riskejä. Tarvittiin tietysti taitoa ja hyvää luottoa, mutta myös kosolti onnea. Riskit eivät koskaan realisoituneet täydessä mitassa. Niin kuitenkin olisi moneen otteeseen voinut käydä.

Pääkonttori puistoineen.

Jonkinlainen riski oli uuden, hulppean ja verrattoman pompöösin Pääkonttorin (suunnittelija Emil Fabritius) rakennuttaminen yhtiölle Noormarkun ruukkialueen sydämeen. Rakennustyöt alkoivat keväällä 1914. Kustannuksissa ei nuukailtu, vaan monumentaalista ja huippunykyaikaista tavoiteltiin avoimesti. Kellariin tuli jopa kylpylaitos kaakeloituine uima-altaineen. Sitä punaiset käyttivät vuonna 1918 julkeasti käymälänään.

Pääkonttori joen toiselta puolelta kuvattuna.

En tietenkään hyväksy toisten omaisuuden turmelemista saati muita rikoksia, mutta jotenkin myös ymmärrän, miksi Pääkonttorin röyhkeä mahtipontisuus sai aikaan ylilyöviä reaktioita. Pääkonttori on edelleen paikoillaan ja käytössä hienon puiston keskellä. Suuriksi kasvaneet puut armollisesti pehmentävät omituista vaikutelmaa, jonka ympäristöönsä (minun mielestäni) täysin sopimaton mammutti ruukkimaisemassa luo.

Villa Maireaa sisäpihan puolelta. 
Huvilassa ei saa kuvata, mutta ulkona saa, myös sisäpihalla.
Kuvassa olohuoneen avattava maisemaseinä,
joka on osoittautunut hyvin epäkäytännölliseksi.
Oppaan mukaan perhe on avannut seinän alle viisi kertaa.

Tässä on tunnustettava sellainenkin ammottava aukko sivistyksessäni, että en tiennyt Maire Gullichsenin olleen Walter Ahlströmin tytär. Tähän Siltala siis viittaa tuolla alkuun lainaamallani lausahduksella. Aika moni, minäkin, tunnistaa Antti Ahlströmin nimen ja tietää Maire Gullichsenin. Mutta yhteys näiden kahden välillä oli minulle uutta. Olin jo vuosia haaveillut käynnistä maailmankuulussa Alvar ja Aino Aallon suunnittelemassa Villa Maireassa, ja kun minulle nyt sitten viimein valkeni, että kyseinen rakennus on Ahlströmin Noormarkun ruukkialueella, varasin meille samoin tein opastetun kierroksen myös Villa Maireassa. Kyllä kannatti!

Villa Mairean pihasauna ja kaistale uima-allasta
sekä tärkeä mänty, jonka takia
rakennuksen paikkaa kuulemma siirrettiin.

Paikan päällä oli vielä pieni yllätys, miten lähellä Havulinnaa Villa Mairea sijaitsee. Perhe on todella halunnut pysyä tiiviinä yhteisönä. Korkeassa pelissä kerrotaan melko paljonkin Maire-tyttären ja isän kompleksisesta suhteesta. Samoin ruoditaan vaiheet, joiden kautta yhtiöön palkattiin Harry Gullichsen ja miten hänestä tuli ensin (vähän jopa skandaalinkäryisesti) Walter Ahlströmin vävy ja sitten suuryhtiön pääjohtaja. Hänen kauttaan yhtiön johdossa ei kuitenkaan käsitellä eikä käydä yhtiön myöhempiä, yhä monipolvisemmiksi muuttuvia vaiheita läpi.

Niihin tutustuimme tarkemmin käydessämme melko lähellä Noormarkkua sijaitsevassa Kauttuan ruukinpuistossa. Antti Ahlström päätti ostaa Kauttuan ruukin keväällä 1873. Alueella on nyt Euran kaupungin ylläpitämä pieni museo (joka sijaitsee vaatimattomasti alueen etäisessä nurkassa Vierailukeskuksessa). Siellä voi katsella kaupungin tuottaman lyhytelokuvan vuodelta 2006, jossa kerrotaan ruukin vaiheita. Antti Ahlströmin kerrotaan sen mukaan empineen ruukin ostoa, mutta yön yli nukuttuaan hän tuli toisiin ajatuksiin katsellessaan ruukinkartanon kaunista puistoa, josta Evakin varmasti pitäisi.

Kauttuan ruukinkartanon kellotorni.

Elokuva päättyy siis vuoteen 2006, ja siinä todetaan muutosvauhdin vain kiihtyneen sen hetkisiin aikoihin tultaessa. Vähänpä aavistivat, miten paljon muutoksia vielä olisi tulossa! Viimeisten kahden vuodenkin aikana on Kauttuan teollisuuslaitoksia myyty ja ostettu, lakkautettu ja pilkottu. Mutta edelleen siellä alhaalla kosken rannassa jokin teollisuuslaitos oli toiminnassa.

Terassitalon toisiksi ylin kerros toimii
museo- ja näyttelytilana. 
Kannattaa käydä kurkkaamassa!

Mielenkiintoisin kohde Kauttuan ruukilla on Alvar ja Aino Aallon suunnittelema Terassitalo, jonka Gullichsenit tilasivat arkkitehdeilta. Ideana oli luoda uudenlaista huokeaa mutta viihtyisää asumista työntekijöille ja aloittaa sarjatuotanto. Valitettavasti Terassitalo on jäänyt uniikiksi, eli suuret suunnitelmat valuivat hiekkaan. Elokuvassa Maire Gullichsen toteaa kustannuksia kauhistelevalle Alvar Aallolle, että yhtiöllä on kyllä rahaa. (Elokuva on siis osittain näytelty dokumentti.) Terassitalo valmistui vuonna 1938 eli vuotta ennen Villa Maireaa.

Terassitalo alhaalta kuvattuna.
Kontrasti perinteisiin asuntoihin melkoinen.

Sakari Siltala sanoo Korkean pelin alkusanoissa tiedostavansa, että elämäkerturi helposti lumoutuu kohteestaan. Hän on kuitenkin omien sanojensa mukaan pyrkinyt kuvaamaan Walter Ahlströmiä monipuolisesti ja avoimin mielin sekä jättämään varsinaisten johtopäätösten tekemisen lukijalle. Mielestäni hän on onnistunut vähintäänkin hyvin. Walter Ahlströmin julkisuuskuva on ollut piinkova liikemies, jolla oli avoimen radikaalejakin oikeistomielipiteitä. Lisäksi hän oli hyvin mieltynyt luksukseen eikä säästellyt, kun tuli aika rakennuttaa vaikka oma salonkivaunu tai ties monesko huvijahti.

Tämän julkisuuskuvan takaa raottuu kuitenkin muutakin. Walter oli tunteikas, intohimoinen, ailahteleva ja herkkänahkainen mies. Kovat oikeistolaiset kannat voi ymmärtää, kun ottaa huomioon, että hän itse hädin tuskin selvisi murhayrityksestä ja että hänen veljensä ammuttiin mielivaltaisesti kansalaissodan melskeissä.

On latteaa sanoa, ettei raha tee onnelliseksi. Ei se tunnu tehneen Ahlströmejakaan onnellisiksi, vaikka perhe oli ainakin aikanaan Suomen rikkaimpia ellei peräti rikkain. Kaikki kolme yhtiön miespääjohtajaa menehtyivät varhain. Walterin terveys horjui erilaisista hoitojaksoista huolimatta pitkään. Syitä voi elämäkerrasta poimia useita. Perhepiirissä tapahtui avioeroja ja lasten kuolemia sekä välillä ankaria repiviä riitoja omaisuudesta.

Mutta kyllä rahasta varmasti oli paitsi helpotusta monessa tilanteessa myös suoranaista iloa. Ahlströmit osasivat järjestää hulppeita juhlia ja tehdä hienoja matkoja. Elämästä myös nautittiin. Eikä ainakaan Noormarkussa ollut pulaa kauneudesta.

Lähes kaikki Ahlströmit harjoittivat avokätisesti hyväntekeväisyyttä ja mesenointia, niin Walterkin. Hän myös perusti vuonna 1926 Walter Ahlströmin säätiön, jonka tarkoituksena on tukea nuorten diplomi-insinöörien jatkokoulutusta. Korkea peli on tämän säätiön tilaama elämäkerta, ja sen sivuilla on hieno kirjatraileri, joka kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa.

Sakari Siltala: Korkea peli – Teollisuustitaani Walter Ahlströmin elämä
Siltala 2023. 569 s.
Äänikirjan lukija Jarkko Pajunen.

Korkea peli on käännetty ruotsiksi ja englanniksi.

Painettu kirja saatu lahjaksi, kuunteluaikapalvelu maksettu itse. Myös jutussa kuvattu matka täysin omakustanteinen.

Merja Mäki: Itki toisenkin

 

”En kuulu kanta-Suomeen,
mutta jos en kuulu enää Karjalaankaan,
niin minne sitten menen?”

Merja Mäen lähihistoriaan sijoittuva romaani Ennen lintuja teki minuun pari vuotta sitten suuren vaikutuksen. Laatokan saaren kalastajasuvun kohtalot talvisodan melskeissä ja evakkotiellä avasivat taas kerran uuden näkökulman suomalaisten lähimenneisyyteen. Päähenkilö Alli sysätään parantajanoppiin, vaikka hän haluaisi seurata isänsä jalanjäljissä ja ryhtyä kalastajaksi. Sota muuttaa kuitenkin kaiken. Pohjanmaalla ei kalastajia tarvita.

En yllättynyt, kun Mäki palkittiin Ennen lintuja -romaanistaan Tulenkantaja-palkinnolla vuonna 2022. Palkintoperusteissa korostettiin romaanin universaalia ja ajankohtaista pakolaisteemaa.

Mäen seuraavaan romaaniin alkoi ainakin minulla latautua melkoisesti odotuksia. Mistä hän kirjoittaisi tällä kertaa? Vieläkö Allin tarina jatkuisi? Tämän vuoden alkupuolella ilmestynyt romaani Itki toisenkin täytti kirkkaasti kaikki odotukseni ja pääsi positiivisella tavalla vähän yllättämäänkin. Kirja on ollut koko kevätkaudella lukemistani yksi vaikuttavimmista ja parhaista. Se on jättänyt pitkän jäljen ja johdattanut lisälukemisenkin pariin.

Itki toisenkin on itsenäinen jatko-osa Ennen lintuja -romaanille. Se on sitä ihan aidosti, eli ensimmäisen teoksen lukeminen ei ole minkäänlainen edellytys jälkimmäisen ymmärtämiselle. Ensimmäisen voi mainiosti lukea jälkimmäisen jo luettuaankin. Tämä ei aina ole itsestään selvää itsenäisistä jatko-osista puhuttaessa, joten siksi sen tässä nyt erikseen totean ja avaan.

 

Rintamalla miesten sota räjähteli ääniä. Mutta kotona naisten sota oli mykkää.

Kyse ei oikeastaan olekaan varsinaisesta perinteisestä sarjan jatko-osasta vaan jonkinlaisesta rinnakkaisteoksesta, vaikka ajallisesti ollaankin myöhemmissä tapahtumissa kuin ensimmäisessä romaanissa. Lukija tutustuu kokonaan uuteen päähenkilöön, miljööseen ja teemoihin.

Minäkertoja on 25-vuotias aunuksenkarjalainen opettaja Larja Rovio Suurmäen kylästä Viteleenjoen rannalta. Tapahtumat sijoittuvat vanhan rajan takaiseen Karjalaan Laatokan pohjoispuolelle jatkosodan vuosiin 1942–44. Suomalaiset ovat hyökänneet, ajaneet pois Puna-armeijan ja miehittäneet alueen. Paikallisesta väestöstä ovat aloilleen jääneet lähinnä lapset, vanhukset ja naiset, niin osittain hyökkäyksessä tuhoutuneessa Suurmäessäkin.

Miehittäjät toimivat miehittäjän ottein, ja paikallinen väestö luokitellaan kansallisiin ja epäkansallisiin. Jokainen tarvitsee valloittajan myöntämän kulkuluvan voidakseen liikkua kotikylässään. Tilanne on monin tavoin jännitteinen.

Vaikka eihän rajaseudun naisella puolia ollut. Oli vain tuuli, joka puhalsi vuoroin idästä, vuoroin lännestä.

Alkusivuilla Larja palaa kesällä 1942 kotikyläänsä oltuaan pitkään Kajaanissa opettajaleirillä saadakseen Neuvostoliiton aikaisen opettajantutkintonsa täydennettyä sellaiseksi, että se kelpaisi myös Suomen kouluissa. Kotiinpaluu pitkän poissaolon jälkeen pelottaa. Isän ja äidin salainen poliisi haki huostaansa jo neljä vuotta aikaisemmin. Onko kotitalo enää edes pystyssä? Miten pikkusisko Pola ja buabo Matja ovat pärjänneet kahdestaan?

Eivät kovin hyvin. Isänäiti Matja tekee kuolemaa, ja Pola on raskaana suomalaissotilaalle. Larjan suunnitelmat jatko-opintoleiristä valuvat nopeasti hiekkaan. Kyläläisten keskuudessa Larjan opiskeluja kanta-Suomen puolella ei katsota hyvällä, vaan niitä pidetään vaarallisena veljeilynä vihollisen kanssa. Erityisen hankalat välit ovat Misan, Larjan sulhasen, vanhempiin, jotka haluaisivat kontrolloida niin Larjaa kuin Polaakin. Misa on sotimassa rintaman toisella puolella, kuten monen muunkin talon työikäiset miehet.

Tunsin, kuinka sisässäni jokin murtui. Elämänsuoni ei ollutkaan enää lankaa vaan vuolaana virtaava joki, Viteleenjoen kaltainen. Se kohisi, eikä enää koskaan virran esteeksi voisi rakentaa uutta patoa.

Buabo Matja on ollut kylän itkijä, jonka tehtävänä on ollut saatella sielut tuonilmaisiin. Tehtävä on arvostettu, eikä siinä kuka tahansa voi toimia. Kuolemaa tekevä Matja taivuttelee pojantytärtään suostumaan kutsumukselleen. Larja vastustelee, hänhän on opettaja, järjen edustaja. Itkijän pitää antautua tunteen vietäväksi. Voisiko olla molempia?

Koska opinnot jäivät kesken, joutuu Larja nöyrtymään ja ottamaan apulaisen tehtävän koulusta, jossa on aiemmin työskennellyt opettajana. Nyt opettajat ovat tulleet Suomesta, ja erityisesti johtajaopettajan menetelmät tuntuvat Larjasta epäoikeudenmukaisilta ja tylyiltä. Lapset tarvitsevat hänen mielestään aivan toisenlaisia otteita voidakseen oppia.

Oppilaani katsoivat paripulpeteistaan, kun pyyhkäisin hihalla silmiäni. Heihin oli painunut samanlaisia mustaksi hiiltyneitä koloja kuin Arpimetsän ammutuille puille. Mutta osumajäljet olivat heillä siinä, missä lapsen sydämen olisi pitänyt olla.

Romaanin asetelma on todella mielenkiintoinen. Suomalaiset ovat miehittäjän asemassa ja pitävät itseään vapauttajina, joille paikallisten asukkaiden tulee olla kiitollisia. Vahvemman asemassa ja poikkeusoloissa voidaan ottaa ja otetaan erilaisia vapauksia kuin normaalisti. Koulun suomalaisopettajien kirkasotsainen valistusinto ja vahva aatteen palo näyttäytyvät vähemmän mairittelevassa valossa. Kulttuurien kohtaaminen ei suju välttämättä ihan niin jouhevasti kuin valloittajat toivoisivat.

Erityisen mielenkiintoinen on asetelma suomalaismiesten ja karjalaisnaisten välillä. Syntyy aitoja rakkaussuhteita, kuten Larjan ja Tuomaksen välillä, mutta on paljon karumpiakin kohtaloita. Kaikki miehet eivät halua kantaa vastuutaan sukupuolisuhteiden seurauksista. Mäki on ujuttanut näistä tarinaan useita erilaisia variaatioita. Kuinka pyyteetöntä voi olla rakkaus, joka annetaan ja otetaan vastineeksi leipäpalasta? Entä mitä tapahtuu suomalaiselle lapsen synnyttäneelle naiselle, jos suomalaiset sittenkin häviävät sodan? Rintaman taakse viedyt läheiset ovat kuin pantteja, jotka vaativat uskollisuutta. Mutta hengissäkin on jotenkin selvittävä.

Lukija tietää, että kesällä 1944 Suurmäestä tulee vielä nopea lähtö. Larja rakastuu sodan jatkuessa tahtomattaankin suomalaiseen Tuomakseen (joka on Ennen lintuja -romaanin Alli Alavan veli, siitä yhteys teosten välillä). Mies haluaa Larjan vaimokseen ja mukaansa kotiin Pohjanmaalle. Mutta voiko Larja lähteä? Miten kävisi Polan ja tämän pienen pojan? Misan kanssakin pitäisi asiat saada selvitettyä. Kun tilanne nopeasti kuumenee, Larja käy yhä kiivasta sisäistä kamppailuaan lähtemisen ja jäämisen välillä. Onko jo sittenkin liian myöhäistä?

Itki toisenkin on vaikuttava sotaromaani, joka antaa äänen niille, joiden ääntä ei juurikaan ole aikaisemmin kuultu: valloitettujen alueiden asukkaille, Karjalan alueen naisille, lapsille ja vanhuksille. Sodan tykkien jylinä kantautuu Suurmäkeen asti, ja se kumisee koko romaanin taustalla yhä painostavampana.

Itki toisenkin on myös koskettava rakkausromaani, jossa karjalaisen Larjan ja pohjalaisen Tuomaksen elämät risteävät ja yhdistyvät, arkaillen mutta vääjäämättä. Kumpikin on kokenut elämässään paljon raskaita ja kipeitä menetyksiä, kumpikin on omalla tavallaan rikki ja vaillinainen. Voiko rakkaus kestää kaikki paineet, joita siihen kohdistuu eri tahoilta?

Nautin kovasti Mäen kauniista kielestä, jota vahvasti maustavat karjalan kielen sanat ja poljento. Larjan kasvu itkijäksi on kuvattu taitavasti ja on jo itsessään kulttuuriteko. Katoava perinne on kirjattu eläytyen muistiin lukijan koettavaksi. Myös rajantakaisen Karjalan maisemat ja kulttuuri on imeytetty tarinaan niin, että ne aistii lukiessaan vahvasti.

Itki toisenkin on fiktiivinen historiallinen romaani, jonka pohjatyö on tehty huolella. Kaikki romaanin henkilöiden kohtaloiden käänteet voisivat olla totta. Luin romaanin kiehtovan aiheen innoittamana Pauliina Salmisen tietoteoksen Miehittäjän morsiamet, josta saa halutessaan lisätietoa Itä-Karjalan alueen miehittämisestä sekä suomalaissotilaiden ja paikallisten naisten välisistä suhteista. Näiden suhteiden seurauksena esimerkiksi syntyi lähes 500 aviotonta lasta. Naisten ja lasten kohtalot olivat monenkirjavia. Miehittäjän morsiamissa on myös hyvä alueen kartta, jota romaania lukiessani kaipailin.

Merja Mäki: Itki toisenkin
Gummerus, 2024. 415 s.

Arvostelukappale.

Pauliina Salminen: Miehittäjän morsiamet – Rakkautta ja petoksia jatkosodan Itä-Karjalassa
Atena, 2023. 207 s.

Lainattu kirjastosta.