Maija Vilkkumaa ja Miina Supinen: Vilkkumaa

 

Olen jutellut Maija Vilkkumaan kanssa kymmenen sekuntia viime syksynä Helsingin kirjamessuilla, joiden yhteydessä pidettiin Vilkkumaa-teoksen julkistamisen julkkarietkot. Niiden jälkeen kirjan tekijät Maija Vilkkumaa ja Miina Supinen olivat Senaatintori-lavalla haastateltavina.

Nyt tuntuu, että tunnen harvojen ihmisten elämänvaiheet niin hyvin kuin Maija Vilkkumaan. On kuin Maija olisi yksi parhaista ystävistäni. Siksi rohkenen puhua Maija Vilkkumaasta tässä tekstissäni tuttavallisesti pelkällä etunimellä, koska ihan oikeasti ajattelen, että tunnemme toisemme. Tiedän tietysti, että tunne on yksipuolinen, mutta siitä huolimatta toimin nyt näin.

Miten tässä sitten oikein näin kävi? Vastaus on yksinkertainen: kuuntelin Maijan (ja osin Miina Supisen) äänikirjaksi lukeman Maijan omaelämäkerran Vilkkumaa, jonka Maija on kirjoittanut yhdessä Miina Supisen kanssa. Siis sen saman teoksen, jonka painetun version sain tuolta julkkarietkoilta sekä Maijan että Miinan signeeraamana.

Vilkkumaa-omaelämäkerta käsittää vuodet 1973–2023 eli Maijan ensimmäiset 50 vuotta, ja se on kirjoitettu ja julkaistu juhlistamaan taiteilijan, rocktähden, merkkivuotta. Teos on kadehdittavan yksityiskohtainen ja etenee loogisen kronologisesti pikkulapsiajoista 1970-luvun Helsingissä vuoden 2023 Emma-gaalaan.

Siihen väliin mahtuu monenlaista, niin kuin elämään ylipäätään. Maija kertoo vilpittömän ja avoimen tuntuisesti niin myötä- kuin vastoinkäymisistään niin työ- kuin yksityiselämän alueilla.

Kun sain käteeni Vilkkumaan kirjamessuilla, olin siitä tietysti iloinen ja otettu myös kutsusta julkkarietkoille. En kuitenkaan tuntenut kovin suurta intoa tarttua kirjaan tai lisätä sitä kuunneltavien listalleni. En kokenut oikein olevani sen kohderyhmää. Olen elänyt aikuiselämäni toisenlaisessa kuplassa kuin ne, joille kirja mielestäni oli tarkoitettu.

En juurikaan ole kuunnellut radiokanavia sen jälkeen, kun äänikirjoja alettiin julkaista cd-levyformaatissa. Olen ostanut musiikkini ensin vinyyli-, sitten cd-levyinä, ja kun ne poistuivat kauppojen hyllyiltä, hankinnat ovat jääneet todella satunnaisiksi. Tiedän, mikä Spotify on ja osaan sitä käyttääkin, mutta en käytä. Käyn todella harvoin elävän musiikin konserteissa saati keikoilla. En katso tv:stä musiikkiaiheisia ohjelmia kuten Vain elämää tai Voice of Finlandia. En lue niin sanottuja juorulehtiä, kuten Ilta-Sanomia, Iltalehteä, Seiskaa tai Katso!-lehteä.

En sano näitä mitenkään omahyväisenä, pikemminkin päinvastoin vähän nolona. Pidän monenlaisesta musiikista, ja Vilkkumaan perusteella meillä on Maijan kanssakin monia yhteisiä nuoruudenajan bändisuosikkeja ja lempparilaulajia ja -lauluntekijöitä. Tiedän toki monia Maijan hittikappaleita, mutta mikään fani en ole koskaan ollut, en tosin antifanikaan. Jotain täydellisestä ummikkoudestani varmaan kertoo esimerkiksi, että minun piti guuglata Sami Aaltonen, kun kuuntelin kirjaa. En siis ollut kuullutkaan mistään Maijan kihlauksen purkautumiseen ja uuteen suhteeseen liittyvistä kohuista.

Meillä on Maijan kanssa ikäeroa alle kymmenen vuotta, mutta tuntuu, että olemme kasvaneet täysin erilaisissa maailmoissa. Helsingin kantakaupungin kulttuurimyönteisessä kodissa sai aivan toisenlaiset lähtökohdat kuin pienen maaseutupitäjän syrjäkylällä. Monipuolinen soittoharrastus ja vaikka tanssitunneille osallistuminen tuntuvat olleen 1970-luvun helsinkiläislapselle itsestäänselvyyksiä, joista en itse osannut edes haaveilla. Enkä nyt tarkoita, että itsestäni olisi koskaan missään olosuhteissa tullut muusikkoa, mutta totta on, että lähtökohdissa on ollut ja lienee edelleen eroja, suuriakin. Muu ei kai ole mahdollistakaan.

Yllättävän paljon yhteistäkin sitten löytyy. Ällistyin esimerkiksi Maijan yliopisto-opintojen suunnasta. Hän nimittäin päätyi opiskelemaan suomen kieltä, joka on omakin pääaineeni. Tosin motiivimme olivat jonkin verran toisistaan poikkeavat. Minulla oli selkeästi tavoitteena porvarilliseen ammattiin valmistuminen, Maijaa taas kiinnosti esimerkiksi tutkia, miten kieli ja ajattelu kytkeytyvät toisiinsa. Hän näkee hienosti, miten musiikki ja kieli syvimmiltä olemuksiltaan muistuttavat toisiaan. Säveltäjän ja sanoittajan ammatteihin sai siis potkua suomen kielen opinnoista.

Muitakin mahdollisuuksia olisi varmasti ollut, sillä opinnot Kallion ilmaisutaidon lukiossa antoivat monipuoliset eväät taidealoille. Mutta elämä vie ihmisiä, myös rocktähtiä, erikoisiin suuntiin.

Wikipedia tietää kertoa, että Maija Vilkkumaa on yksi Suomen eniten levyjä myyneistä muusikoista. Muusikon ura alkoi jo hyvin nuorena, kun Maija ystävineen perusti Tarharyhmä-nimisen bändin. Sen hajottua alkoi sooloura, joka jatkuu edelleen. Tälläkin hetkellä myydään kovaa vauhtia lippuja esimerkiksi tämän vuoden joulukuun Tampereen Nokia-areenan keikalle.

Vilkkumaa-kirjassa Maija avaa musiikin tekemistä, niin säveltämistä kuin sanoittamistakin, mielenkiintoisesti. Sävellyspuolesta en juurikaan mitään ymmärrä, mutta silti siitä oli kiinnostavaa lukea, samoin laulujen tekstien syntymisestä. Maija kertoo yksityiskohtaisesti, millaisia tekniikoita, apuvälineitä ja metodeja hän käyttää säveltäessään ja kirjoittaessaan laulujen tekstejä.

Pakottamalla luovuus ei toimi, mutta raakaa työtä, määrätietoista opiskelua ja harjoittelua tarvitaan uskomaton määrä. Muusikon työ on armotonta monella tapaa. Oman suolansa tarinaan tuo vielä sukupuoli. 1990-luvullakaan ei ollut itsestään selvää, että nuori naismuusikko otettiin musiikkipiireissä ja -bisneksessä vakavasti. 

Hyvä muistutus on, että menestyneetkin huipputaiteilijat ovat kuitenkin ihan tavallisia ihmisiä. Hekin pelkäävät mokaavansa, jännittävät, miten heidän tuottamansa taide otetaan vastaan, ovatko arvostelut hyvät, menevätkö tuotteet kaupaksi. Ilkeät kommentit satuttavat, jopa itkettävät. Maija kuvaa myös rehellisesti, miltä tuntuu, kun menestys alkaa hiipua. Kyse on lisäksi muustakin kuin vain suosiosta, on kyse omasta ja perheen elannosta. Miten maksaa laskuja ja lyhentää asuntolainaa, jos kuukausia työstetty musiikki ei enää menekään kaupaksi?

Kuuntelin siis Vilkkumaata melkoisesta tyhjiöstä käsin tietämättä paljoakaan niistä asioista, joita kirjassa tapahtuu ja joista siinä kerrotaan. On vaikea sanoa, miltä se tuntuu sellaisesta lukijasta, joka on paremmin kartalla tai ehkä seurannut Maijan uraa vuosikymmeniä. Minä kuitenkin viihdyin, innostuin ja koukutuinkin. Kun kuunneltavien tuntien laskuri alkoi näyttää alle kahta tuntia, tunsin surua edessä olevasta erosta. Kohta en enää viettäisikään yhteistä aikaa Maijan kanssa!

Yksi asia on vielä pakko mainita, nimittäin KP. Se tarkoittaa kirjapiiriä, joka on kokoontunut ilmeisesti vuosikymmeniä kerran kuukaudessa keskustelemaan kirjoista ja varmaan vähän muustakin. KP:ssa on Maijan ystäviä nuoruusajoista asti, kuten Anna Tulosto, Anni Sinnemäki ja Terhi Kokkonen. Millainen voimavara se varmasti onkaan ollut ja on edelleen! KP vilahtaa tekstissä useaan kertaan, mutta Maija jättää tylysti kertomatta, mitä kirjoja tapaamisissa on ruodittu. 

Vilkkumaa on siis ihana kirja, rehellinen ja avoin, ja se pursuaa feminiinistä, jopa feminististä, energiaa. Kannattaa ehdottomasti tarttua, vaikkei itseään kohderyhmäksi kokisikaan. Äänikirjana teos toimi erinomaisesti, mutta mukavaa oli katsoa painetusta kirjasta valokuvaliite täydennykseksi.

Maija Vilkkumaa ja Miina Supinen: Vilkkumaa
Gummerus 2023. 432 s.
Äänikirjan lukijat Maija Vilkkumaa ja Miina Supinen.

Arvostelukappale.  

Maria Vainio-Kurtakko: Sovelias liitto – Kohtauksia Ellan de la Chapellen ja Albert Edelfeltin elämästä

 

Olen jo lukuisia kertoja avautunut, miten hurahdin täysin suomalaisiin kultakauden ajan taiteilijoihin ja heistä kertoviin elämäkertoihin ja biofiktiivisiin romaaneihin ahmiessani Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan ensimmäisiä osia. Erityisesti sarjan kolmas osa Emännöitsijä kiehtoi. Siinä Ida saa pestin itsensä Albert Edelfeltin Helsingin-ateljeen emännöitsijänä.

Millainen ihminen kuuluisa maalari oikein oli? Tätä kysymystä lähdin selvittämään, ja millainen matka se onkaan ollut! Olen lukenut pinoittain elämäkertoja ja biofiktiivisiä romaaneja Edelfeltistä, hänen perheestään ja aikalaisistaan. Olen vieraillut museoissa ja näyttelyissä, katsellut kuvia ja kuunnellut opastuksia, ahminut kaikkea asiaan kuuluvaa kaikin mahdollisin tavoin.

Hieman oma Edelfelt-maniani ehti jo hiipua, mutta nyt se on taas voimissaan. Ateneumin ensimmäinen näyttely remontin jälkeen on juuri avautunut, ja se on nimenomaan Albert Edelfeltin tuotannosta koottu suurnäyttely. Porvoossa Albert Edelfeltin ateljeemuseota on kunnostettu. Ja kuin tilauksesta kustantamo Teos julkaisi Maria Vainio-Kurtakon perusteellisen kaksoiselämäkerran Albert Edelfeltistä ja hänen vaimostaan Ellan de la Chapellesta suomeksi.

Teoksen nimi Sovelias liitto – Kohtauksia Ellan de la Chapellen ja Albert Edelfeltin elämästä on minusta hieman turhan vaatimaton ainakin alaotsikon osalta. Valokeila kyllä suuntautuu intensiivisemmin nimenomaan Ellan de la Chapelleen, mutta kyllä Edelfeltinkin elämä tulee varsin perusteellisesti ruodituksi. Ellan de la Chapelle on valokeilassa myös ansaitusti, sillä kaiken aiemman lukemani perusteella olen olettanut, että hänen elämästään on ylipäätään tiedetty paljon Edelfeltin elämänvaiheita vähemmän.

Pääotsikon mukaisesti Vainio-Kurtakko pyrkii ottamaan selvää, miksi Ellan de la Chapelle ja Albert Edelfelt päätyivät solmimaan avioliiton, millainen se oli ja miksi se päättyi kuten päättyi. On tunnustettava, että minullakin on ollut kaiken aiemmin lukemani perusteella käsitys, että avioliitto oli yllättävä, hätäisesti tehty ratkaisu, tuomittu epäonnistumaan ja onneton alusta loppuun ja että Ellan de la Chapelle jotenkin huijattiin siihen. Nämä käsitykseni saivat huutia Vainio-Kurtakon perusteellisen selvityksen ansiosta.

Vainio-Kurtakko avaa ansiokkaasti myös 1800-luvun lopun aikaa ja sen ilmapiiriä, avioliittoinstituution merkitystä ja sääty-yhteiskunnan kirjoittamattomia sääntöjä. Suomi ja Helsinki olivat auttamattoman vähäväkisiä, kun näkökulmana olivat aatelisperheiden naimaikäiset jälkeläiset avioliittomarkkinoilla.

Albert Edelfelt oli vanhan mutta köyhtyneen aatelissuvun viimeinen vesa (ennen poikansa Erikin syntymää), joka ansaitsi oman ja pääosin äitinsä ja sisartensakin elannon porvarilliseksi mielletyn ammatin avulla. Vuodet Pariisin taiteilijapiireissä olivat vieraannuttaneet hänet ahdasmielisestä Helsingistä.  Ellan de la Chapelle oli kuulu kaunotar, jolla varakkaitakin kosijoita riitti ulkomaita myöden. Hän ei kuitenkaan halunnut naimisiin, vaan suunnitteli opiskelevansa kotiopettajattareksi. Miten näin epätodennäköinen pari päätyi yhteen? Muun muassa sen Vainio-Kurtakko selvittää perin juurin ja todella kiinnostavasti.

Sovelias liitto on siis perusteellinen kaksoiselämäkerta. Vainio-Kurtakko keskittyy Albert Edelfeltinkin osalta enemmän yksityiselämän kuin taiteellisen tuotannon ruodintaan sikäli kuin näitä voi toisistaan erottaa. Vainio-Kurtakko asettaa kohteenaan olevan avioliiton aikakautensa raameihin muun muassa ruotimalla aikakauden avioliittoa käsittelevää kaunokirjallisuutta ja näytelmiä. Jotkut mainituista teoksista Edelfelt ja de la Chapelle ovat varmuudella lukeneet tai nähneet. Asian voi todistaa esimerkiksi säilyneen kirjeenvaihdon perusteella. Miten teokset vaikuttivat heidän omiin ajatuksiinsa ja ratkaisuihinsa?

Sovelias liitto on taitettu upeasti ja siinä on runsas kuvitus. Mukana on paljon valokuvia, maalauksia ja piirroksia. Lähes kaikista tekstissä mainituista maalauksista on myös kuva kirjassa, joten Googlea joudun käyttämään vain satunnaisesti. Kirja on ilmestynyt myös äänikirjana, mutta suosittelen katsomaan ainakin kuvat myös painetusta kirjasta. Teksti ja kuvitus muodostavat mietityn yhtenäisen kokonaisuuden.

Ainoa moitteeni kohdistuu aavistuksen liian pieneen kirjasinkokoon ja haaleaan painomusteeseen, jotka tekevät lukemisesta vähän raskaan. Mukana on runsaasti suoria sitaatteja esimerkiksi kirjeistä, ja ne on painettu kursiivilla ja liilanvärisellä musteella. Ratkaisu lienee tehty esteettinen näkökulma edellä miettimättä, mitä vaikutusta valinnoilla on luettavuuteen ja saavutettavuuteen.

Erityiskiitos vielä kirjan lopusta löytyvistä sukupuista. Sellaisia toivoisin liitettävän muihinkin elämäkertoihin, joissa sukulaisia vilisee.

Sovelias liitto oli minulle oikea löytö. Nyt tuntuu, että Edelfelt-pajatso alkaa olla melkoisen tyhjä. Viimeistelen asiantilan vielä Ateneumin näyttelyllä ja vierailulla Haikon ateljeemuseossa.

Maria Vainio-Kurtakko: Sovelias liitto – Kohtauksia Ellan de la Chapellen ja Albert Edelfeltin elämästä (Ett gott parti. Scener ur Ellan de la Chapelles och Albert Edelfelts liv)
Suom. Kaisa Sivenius.
Graafinen suunnittelu Antti Pokela.
Teos 2022. 428 s.

Lainattu kirjastosta.

Linkki- ja kirjalista Albert Edelfeltistä kiinnostuneille:

Marina Catani: Pariisi, kevään ja elämän tuoksu - Albert Edelfeltin elämäkerta. Ajatus-kirjat, 2004.
Anna Kortelainen: Virginie! Tammi, 2002.
Anna Kortelainen: Tulirinta - Romaani Erik Edelfeltistä Tammi, 2020
Pentti Savolainen: Rakkautta Pariisin taivaan alla - Aino Acktén ja Albert Edelfeltin tarina. Ajatus-kirjat,2004.
Anna Kortelainen: Puolivilli puutarha - Albert Edelfeltin Haikko. Otava, 2004.
Eija Kämäräinen: Albert Edelfelt - Kultainen häkki. WSOY, 1992.
Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi. WSOY, 2017.
Raija Oranen: Ackté! Teos, 2016.
Glory Leppänen: Arkkipiispan perhe ja Aino Ackté Otava,1966.
Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat. Suomen kultakauden naisia Like, 2021 

Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat – Suomen kultakauden naisia

 

Ihastuin kovasti taidehistorioitsija Hanna-Reetta Schreckin taitelijaelämäkertaan Ellen Thesleffistä (Minä maalaan kuin jumala – Ellen Thesleffin elämä ja taide Teos 2017). ”Schreck kirjoittaa vetävästi ja kohdettaan arvostaen, suorastaan rakastavasti, sekä juuri sopivan kansantajuisesti.” Elämäkerta innosti tutustumaan tarkemminkin Thesleffin tuotantoon, ja kävin muun muassa katsomassa Schreckin vuonna 2019 HAMiin kuratoiman laajan Thesleff-näyttelyn.

Suomen taiteen ja kulttuurin kultakauden taiteilijat ja erityisesti aikakaudella vaikuttaneet naiset ovat kiinnostaneet minua jo pidempään, joten ilahduin ikihyviksi kuullessani, että Schreckiltä oli ilmestymässä teos nimeltä Säkenöivät ja oikukkaat – Suomen kultakauden naisia. Kirjan idea poikkeaa hieman perinteisestä tieto- ja elämäkertateoksesta, sillä mukana on tekijän tutkimuskohteilleen kirjoittamia kirjeitä.

Teos alkaakin Hanna-Reetta Schreckin kirjeellä kaikille kuudelle tutkimuskohteelleen, ”menneisyyden tähtivaloa tuikkiville” Siri von Essenille, Ellan de la Chapellelle, Sigrid af Forsellesille, Alma Söderhjelmille, Thyra Thesleffille ja Aino Järnefeltille. Kirjemuotoisessa esipuheessaan tekijä kertoo, miksi halusi kirjoittaa heille kirjeitä: ”Voidakseni puhua sinulle. Sillä kirjoittaessa on kysymys myös persoonapronomineista, siitä kehen ja miten viitataan. --- Yhteys syntyy eri tavalla persoonapronominia vaihtamalla.”

Kirjeiden osuus ei lopulta ole kirjassa kovinkaan suuri. Kirjemuotoiset esipuhe ja jälkisanat on osoitettu yhteisesti kaikille kuudelle naiselle, ja sen lisäksi Schreck on kirjoittanut kirjeet muille paitsi Siri von Essenille ja Alma Söderhjelmille. Kirjeet on sijoitettu joko perinteisen muotoisen elämäkertaosuuden alkuun tai loppuun, ja ne on taitettu selvästi erottuvasti, eli ne voi lukea milloin haluaa tai vaikka jättää kokonaan lukematta. Itse pidin kyllä ideasta. Se tuo teokseen tiettyä intiimiyttä ja välittömyyttä. Tutkimuskohde tulee lähelle tutkijaa, ja nyt lukijakin pääsee osaksi tuota suhdetta.

Modernin ajan murros eli aikakausi, jota Suomessa kutsutaan kultakaudeksi (noin vuosikymmenet 1880–1914) oli monin tavoin kuohuvaa ja mielenkiintoista aikaa. Naiselle uran luominen tuona aikana on hankalaa, ellei mahdotonta. Lahjakkuus, sinnikkyys ja päättäväisyyskään eivät aina riittäneet, ei edes oikea syntyperä. Naisen katsottiin olevan lähtökohtaisesti luonteeltaan erilainen kuin mies, joten miehillä ja naisilla oli myös yhteiskunnassa erilaiset tehtävät ja kutsumukset. Jos annettuun muottiin ei sopeutunut, oli vikuroiva ja oikutteleva, monesti yhteiskunnan silmissä myös sairas, esimerkiksi hysteerinen.

Kultakauden nimekkäimmät tekijät, jotka ovat jääneet myös historiankirjojen lehdille ja kansan tietoisuuteen, olivat pääasiassa miehiä. Mutta ajassa vaikutti myös lukuisa määrä mielenkiintoisia naisia, kuten Schreckinkin teos todistaa. Miksi Schreck valitsi teokseensa juuri nämä kuusi naista, jää osin hämärän peittoon, mutta heitä yhdistää aktiivinen toiminta juuri kultakauden vuosikymmeninä sekä ainakin osittainen syrjään ja unohduksiin joutuminen loistavastakin urasta huolimatta. Kansainvälinen arvostus ei tosiaankaan taannut arvostusta kotimaassa. Useimmat teoksen naisista ovat jääneet miehen tai miesten varjoon.

Etukäteen minua kiinnostivat erityisesti Ellan de la Chapellen ja Thyra Thesleffin osuudet kirjassa. Ellan de la Chapelle oli Albert Edelfeltin vaimo ja Erik Edelfeltin äiti. Olen useaan otteeseen kertonut, miten innostuin lukemaan Edelfeltistä lisätietoa kuunneltuani Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan teoksia. Sarjan kolmannessa osassa Emännöitsijässä päähenkilö Ida on Edelfeltin emännöitsijänä tämän Helsingin ateljeessa ja työskentelee myös tämän sisarten ja vaimon palveluksessa.

Emännöitsijä on tietysti fiktiivinen romaani, mutta se houkutteli minut elämäkertojen ja muiden elämäkerrallisten romaanien pariin. Edelfeltin naisasiat olivat mutkikkaita, mutta avioliitto Ellan de la Chapellen kanssa oli odottamaton käänne ja mitä ilmeisimmin epäonninen päätös kummankin osapuolen taholta. Arvoitukseksi avioliitto jää myös Hanna-Reetta Schreckille, mutta hän valaisee Ellanin persoonaa ja pyrkimyksiä kiinnostavasti. Hänellä on taiteellisia lahjoja, joita hän kehitti taideopinnoilla. Hän oli myös terävä-älyinen ja kiinnostunut tieteistä. Pariisissa oleskellessaan hän kuunteli muun muassa yliopistoluentoja.

Thyra Thesleffiin ’tutustuin’ jo lukiessani hänen isosiskostaan Ellenistä kertovaa elämäkerran. Thesleffin sisarukset olivat läheisiä, ja nuorimmaisesta Thyrasta kertovassa osuudessa ovat vahvasti mukana sekä Ellen että keskimmäinen sisko Gerda. Kaunis Thyra oli Ellenille rakas ja myös tärkeä malli, joka esiintyy monessa hänen tunnetussa teoksessaan. Mutta koska olin jo lukenut Schreckin Ellen Thesleff -elämäkerran sekä Helena Ruuskan Hugo Simberg -elämäkerran, ei Thyra Thesleffin osuudessa ollut paljoakaan uutta.

Sen sijaan erittäin antoisia olivat minulle ennestään tuntemattomampien naisten eli Siri von Essenin, kuvanveistäjä Sigrid af Forsellesin ja historioitsija-kirjailija Alma Söderhjelmin tarinat. Siri von Essen oli Suomen ensimmäisiä näyttelijöitä, joka skandaalimaisesti erosi ensimmäisestä aviomiehestään avioituakseen kirjailija August Strindbergin kanssa. Von Essen ansaitsisi ilman muuta perusteellisemman elämäkerran.

Aino Järnefeltin mukana oloa Schreck perustelee muun muassa sillä, että Aino Sibelius oli tavallaan viimeinen Suomen kultakaudella elänyt ja vaikuttanut henkilö kuollessaan vuonna 1969. Lyhyessä elämäkerrallisessa esittelyssä Schreck voi kuitenkin vain kevyesti raapaista Ainon elämän pintaa. Sain kuitenkin tästä osuudesta kipinän lopulta kaivaa kaapista esille Riitta Konttisen perusteellisen ja muhkean teoksen Aino Sibelius. Kirja johti jälleen kirjaan.

Säkenöivät ja oikukkaat toimiikin kenties parhaiten niille lukijoille, jotka eivät vielä ole kastaneet varvastaan runsaaseen elämäkertakirjallisuuden vuohon. Teos todennäköisesti houkuttelee ottamaan lisäselkoa monesta sen sivuilla vilahtavasta kiinnostavasta kulttuurihistorian henkilöstä. Luettavaa kyllä riittää!

Vielä on erikseen kiitettävä kirjan poikkeuksellisen kaunista ulkoasua ja taittoa. Kannen ja graafisen suunnittelun on tehnyt Tuomo Parikka.

Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat – Suomen kultakauden naisia
Like 2021. 239 s.

Arvostelukappale.

Salla Leponiemi: Jumalainen kipuna – Laulajatar Hanna Granfeltin ihmeellinen elämä

 

Olen parin viime vuoden mittaan lukenut useita suomalaistaiteilijoiden elämäkertoja. Niistä viimeisin on keväällä ilmestynyt Salla Leponiemen taidemaalari Elin Danielson-Gambogin elämäkerta Niin kauan kuin tunnen eläväni. Pidin Leponiemen kirjoitustyylistä, joten lainasin kirjastosta myös hänen ensimmäisen taiteilijaelämäkertansa eli oopperalaulaja Hanna Granfeltista ja hänen urastaan kertovan teoksen Jumalainen kipuna.

Hanna Granfelt (1884–1952) oli viime vuosisadan alkuvuosikymmenillä suuri kansainvälinen tähti, jolla oli Suomessa vain yksi varteenotettava kilpailija Aino Ackté. Acktén nimen tunnistaa varmasti koko lailla useampi nykyihminen kuin Hanna Granfeltin, joka on vaipunut pitkälti unholaan. Siksi onkin erittäin hienoa, että Salla Leponiemi päätti tarttua aiheeseen ja kertoa meille, kuka Hanna alias Lillan H. von Granfelt alias Lilian Granfelt oli ja millaisen elämän hän eli ja uran rakensi.

Salla Leponiemi sopii mitä mainiommin Granfeltin elämäkerturiksi, sillä hän on itsekin oopperalaulaja mutta myös taidehistorioitsija. Teoksen johdannossa Leponiemi kertoo, että eheän kuvan rakentaminen valovoimaisesta laulajattaresta ei ollut aivan helppo tehtävä. Lehtiartikkeleita, haastatteluja ja kritiikkejä on arkistoista löytynyt runsaasti, mutta esimerkiksi henkilökohtaista kirjeenvaihtoa on tallessa niukasti. Teoksessa on hyödynnetty muistelmien luonnosta, jota Granfelt valmisteli Viljo-Jussi Hukarisen kanssa 1940-luvulla. Se on kuitenkin pahasti keskeneräinen.

Jumalainen kipuna on kuitenkin muhkea, yli nelisatasivuinen teos, jossa käydään huolellisesti läpi Hanna Granfeltin kiehtova, monipolvinen ja rönsyilevä ura ohjelmistoineen ja kritiikkeineen. Jälleen törmään faktaan, että ainakin suomalaiset taiteilijat olivat 1800-luvun loppuvuosikymmenillä ja 1900-luvun alussa todellisia kosmopoliitteja. Opiskelemaan ja töihin lähdettiin Euroopan metropoleihin epäröimättä. Muu ei oikeastaan tullut kysymykseenkään. Parikymppisenä Pariisiin matkusti myös Hanna Granfelt äitinsä kanssa ja päätyi opiskelemaan aikakauden parhaiden mestareiden huomaan.

Uransa aikana Hanna Granfelt opiskeli, asui ja työskenteli pitkään Berliinissä, mutta myös muut Euroopan maat ja kaupungit tulivat hänelle tutuiksi. Yksi eksoottisimmista kiertuekohteista taisi olla Islanti, jossa Granfeltiin ihastuttiin ja johon Granfelt itse mielistyi kovasti. Vastapainoksi Euroopalle kaupungeille Granfelt kiersi ahkerasti myös Suomea väheksymättä mitään esiintymispaikkoja.

Hanna Granfeltin ura oli häikäisevä, mutta siitä ei totisesti puuttunut vastoinkäymisiä. Aika ei ollut otollinen, sillä ensimmäinen maailmansota seurauksineen käytännössä pilasi monia Granfeltin uran parhaista vuosista. Nykylukijaa ällistyttää myös, miten heikoissa kantimissa esiintyvän taiteilijan taloudellinen tilanne oli. Esimerkiksi esiintymisasut laulaja maksoi pääasiassa itse, olipa sitten kyse konserteista tai oopperaproduktioista. Asuja ja ulkonäköä myös kritisoitiin kärkkäästi.

Granfeltin terveys ei ollut kaikkein teräksisintä laatua, mikä myös vaikutti hänen uraansa ja sitä kautta talouteensa. Ylipäätään kirja valaisee hyvin sitä, miten haavoittuva laulajan instrumentti on. Jos ääni ei ole esimerkiksi flunssan takia kunnossa, on joko esiinnyttävä sairaana (jos pystyy) tai peruutettava esitys. Kumpikaan ei ole hyvä vaihtoehto, sillä huonokuntoisena esiintyminen riskeeraa terveyden ja kirvoittaa kriitikoilta huonoja arvosteluja ja peruuttaminen tietää suoraan taloudellisia menetyksiä. 1900-luvun alkuvuosikymmeninä esiintyvät taiteilijat kantoivat nämä riskit täysin itse. Loisteliaalta vaikuttava elämä oli tosiasiassa hyvin usein todella niukkaa, ja ainakin Hanna Granfeltin talous oli lähes jatkuvasti katastrofaalisen huonossa jamassa.

Jonkinlaisena täkynä Hanna Granfeltin elämästä on nostettu hänen suhteensa Mannerheimiin. Totta on, että Granfelt esiintyi muun muassa Mannerheimin vieraille tämän kotona ja että he tunsivat toisensa. Mutta millainen suhteen todellinen laatu oli, jää kyllä tämän elämäkerran perusteella edelleen ainakin osittain arvailujen varaan. Oliko Hanna Granfeltin avioliittotoiveille perusteita vai ei? Ken tietää. Episodi on kuitenkin vain sivujuonne Hanna Granfeltin elämäntarinassa.

Tunnen oopperamusiikkia vain hyvin pinnallisesti, mutta se ei varsinaisesti haitannut. Aihetta paremmin tunteva saanee kuitenkin teoksesta vielä enemmänkin irti. Joka tapauksessa Jumalainen kipuna tarjoaa hienon sukelluksen menneeseen maailmaan ja avasi ainakin minulle taas uusiakin näkökulmia kiehtovaan kulttuurihistoriaamme. Kiinnostavaa on esimerkiksi, että Hanna Granfelt asui viimeiset vuotensa taiteilijakoti Lallukassa. Kyseinen talo on mitä ilmeisimmin konkreettisesti pelastanut monen suomalaistaiteilijan vanhuudenpäivät!

Salla Leponiemi: Jumalainen kipuna – Laulajatar Hanna Granfeltin ihmeellinen elämä
Gummerus 2018. 431 s.

Kirjasto.

Leponiemen teoksen lopussa on Veli-Jussi Koskisen laatima Granfeltin diskografia. Kuuntele Hanna Granfeltin laulama Tuijotin tulehen kauan. Myös YouTubesta löytyy useita Hanna Granfeltin esittämiä kappaleita.

Inka-Maria Laitinen ja Tarja Strandén: Tukaattityttö – Mirri-kuvien takaa katsoo Helmi Vartiainen

 

Keväällä luin Venla Hiidensalon romaanin Suruttomat (Otava, 2021), joka kertoo taidemaalari Tyko Sallisesta, hänen ensimmäisestä vaimostaan Helmi Vartiaisesta ja heidän tyttäristään Eva ja Taju Sallisesta. Faktoihin perustuva fiktiivinen romaani meni minulla niin sanotusti ihon alle. 6.4.2021 Salon Seudun Sanomissa ilmestyneessä jutussani totean:

”Suruttomat on surullinen tarina avioliitosta, jossa palava rakkaus muuttuu äärimmäiseksi vallankäytöksi. Miehen turhautuminen oman uransa suhteen purkautuu katkeraksi vaimon työn vähättelyksi ja tämän itsetunnon murtamiseksi. Toisen lahjakkuus on uhka, joka pitää nujertaa. Sadan vuoden takaiset naisen kapeat mahdollisuudet ja olemattomat oikeudet jopa omiin lapsiinsa saavat nykylukijan tuntemaan voimatonta raivoa.”

Jo pitkään ennen Hiidensalon romaanin lukemista olen aikonut jossain vaiheessa lukea Inka-Maria Laitilan ja Tarja Strandénin kirjoittaman Tukaattityttö-nimisen Helmi Vartiaisen elämäkerran. Kirja on ilmestynyt jo vuonna 2002, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Nyt Suruttomien jälkeen Tukaattitytön lukeminen oli hyvin valaisevaa. Koska romaanin tapahtumat olivat vielä tuoreessa muistissa, pystyin helposti vertailemaan tarinoita keskenään. Hiidensalo mainitsee Tukaattitytön romaaninsa yhdeksi tärkeimmäksi innoittajaksi.

Dokumenttiohjaaja ja -käsikirjoittaja Tarja Strandén teki Helmi Vartiaisesta tv-dokumentin Nainen kuvien takana 1990-luvun lopulla. Dokumenttiaan varten hän haastatteli taidehistorioitsija Inka-Maria Laitilaa, jonka äiti Inkeri Lapintie on Helmi Vartiaisen Pekka-veljen tytär. Yhteistyö jatkui elämäkertateoksen kirjoittamisena.

Tyko Sallinen on yksi 1900-luvun alkupuoliskon arvostetuimmista suomalaisista kuvataiteilijoista. Hänen ekspressionistinen brutaali ja raaka maalaustyylinsä herätti omana aikanaan useita myrskyisiä taidekeskusteluja ja herätti laajalti pahennusta. Sallisen parhaisiin töihin lukeutuvat niin sanotut Mirri-maalaukset, joiden mallina toimi pääasiassa hänen ensimmäinen vaimonsa Helmi Vartiainen. Maalausten Mirri on rehevä, pyöreäkasvoinen ja tyhjäkatseinen nainen, jonka sieraimet ovat kuin sian kärsä ja turpea suu punahuulinen ja pyöreä.

Sallisten ensimmäinen tytär Tirsu (Eva) päätyi vuoden ikäisenä kasvatti- tai adoptiolapseksi Tanskaan Tyko Sallisen sisarelle ja tämän aviomiehelle. Tyko Sallisen ja Helmi Vartiaisen avioeron jälkeen toinen tytär Taju siirtyi isälleen vastoin oikeuden päätöstä. Miksi Helmi Vartiainen hylkäsi lapsensa? Oliko hän tosiaan kelvoton äiti, joka ei halunnut tai pystynyt huolehtimaan tyttäristään, kuten Tyko Sallinen on kertonut?

Ennen Tukaattityttö-teoksen ilmestymistä Helmi Vartiaisesta on tiedetty erittäin vähän ja se, mitä on tiedetty, on perustunut aviomies Tyko Sallisen kertomaan, jota ovat toistaneet elämäkerturi Tito Colliander ja kirjailija Irja Salla eli Taju Sallinen. Tarja Strandénia ja Inka-Maria Laitilaa oli alkanut vaivata ilmeinen ristiriita, joka Sallisen totuuden ja heidän löytämiensä tiedonmurusten välillä oli. Vartiaisen suvussa Helmistä ei juuri puhuttu, mutta se, mitä kerrottiin, ei sopinut maalausten Mirriin eikä Tyko Sallisen levittämään kuvaukseen vaimostaan.

Strandén ja Laitila kertovat johdannoissaan, että heidänkin teoksessaan on paljon arvailua ja päättelyä, koska aineistoa on ollut käytettävissä todella niukasti. Monin paikoin faktoja on ollut mahdotonta kaivaa esille, koska kirjallisia lähteitä ei ole ja ne, jotka olisivat voineet kertoa, ovat jo kuolleet. Ilmiselvää kuitenkin on, että totuus Helmi Vartiaisesta on aivan jotain muuta kuin mitä Mirri-maalausten perusteella on päätelty.

Tukaattityttö on mielenkiintoinen ja vetäväkin tietoteos. Strandén ja Laitila kuvaavat kiinnostavasti paitsi kohdettaan myös sitä, miten teos syntyi vaihe vaiheelta. Tiedonmurusten kerääminen on ollut vaivalloista mutta myös palkitsevaa salapoliisityötä. Itseäni kiehtoi erityisesti Sortavalan kaupungin ja seudun kuvaus.

Helmi Vartiaisen elämäntarina on riipaiseva. Suruttomia lukiessani tunsin voimatonta raivoa, ja sama kyllä toistui Tukaattitytön parissa. Valitettavasti romaanin ikävimmät tapahtumat tapahtuivat myös oikeasti Helmille ja hänen tyttärilleen, joiden kohtalo ei lopulta ollut kovin kaksinen sekään.

Inka-Maria Laitinen ja Tarja Strandén: Tukaattityttö – Mirri-kuvien takaa katsoo Helmi Vartiainen
WSOY 2002. 260 s.

Kirjasto.

Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni – Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi

 

Olen tainnut jo lukuisia kertoja avautua siitä, miten hurahdin suomalaisten taiteilijoiden elämäkertoihin ja niihin perustuviin romaaneihin, kun luin Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan alkupään romaaneja. Aihepiiri oli toki kiinnostanut minua aikaisemminkin, mutta tuo sarja sai innostuksen roihahtamaan melkoisiin liekkeihin. Olen muutaman viime vuoden aikana ehtinyt lukea kohtalaisen korkean pinon aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, eikä lähde ole suinkaan ehtymässä. Hyllyssä odottelee monta teosta, ja lisää tuntuu ilmestyvän kiihtyvällä tahdilla. Aivan mainiota.

Salla Leponiemen kirjoittama Niin kauan kuin tunnen eläväni – Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi on yksi tuoreimmista taiteilijaelämäkerroista. Muistan itse törmänneeni Elin Danielson-Gambogin taideteoksiin vuosia sitten (kaksikymmentä?) kesäisellä Hämeenlinnan reissulla, jolloin huomasin kaupungin taidemuseon näyttelyn ja pikaisesti piipahdin sen katsomassa. Mieleen on jäänyt erityisesti maalaus Poutapäivä (1900), jossa nainen ripustaa pyykkiä narulle puutarhassaan.

Omakuva taiteilijana 1901, Kansallisgalleria

Elin vilahtelee moneen otteeseen vaikuttavassa Ellen Thesleffin elämäkerrassa Minä maalaan kuin jumala, jonka luin pari vuotta sitten. Hän on tärkeässä roolissa Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen romaanissa Punainen vaate. Viimeksi törmäsin häneen Venny Soldan-Brofeldtin elämäkerrassa Boheemielämä. Kun siis kuulin, että Elinistä on ilmestymässä elämäkerta, ilahduin. Viimeinkin pääsisin tutustumaan lähemmin tähän mielenkiintoiseen ja kiistämättömän lahjakkaaseen ja taitavaan taiteilijaan.

Salla Leponiemi kertoo kirjan johdannossa, että hän on käyttänyt materiaalina lähinnä Elinin ystävilleen kirjoittamia kirjeitä. Kirjeitä ei ole säilynyt kaikilta ajanjaksoilta. Leponiemi myös muistuttaa, että kirjeet eivät ole täysin luotettava lähde tietoteoksen kirjoittajalle. Toisena tärkeänä materiaalina ovat tietysti olleet Elin Danielson-Gambogin maalaukset, jotka vielä vähemmän antavat varmoja ja tarkkoja vastauksia elämäkerran kirjoittajan kysymyksiin.

Lukijana sain kuitenkin heittää mielestäni nämä huolet. Leponiemi on kirjoittanut Elinin elämästä luontevan ja mielenkiintoisen teoksen, jossa avataan paitsi hänen elämäntarinansa monine vaiheineen myös hänen taidettaan. Tuntui, että sain ilon ja kunnian tutustua Eliniin. Iloitsin hänen saavutuksistaan, kiukustuin, kun hän koki vääryyttä, surin hänen kuolemaansa. Jälleen myös opin paljon. Ja millainen matkakuume tästä kirjasta tulikaan!

Elin oli siis jo vähän ennestään minulle tuttu. Samoin kovin tutuilta alkavat tuntua opiskelut Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa ja Pariisin Académie Colarossissa sekä pettymykset ja onnistumiset taidenäyttelyissä, -kilpailuissa ja apurahahauissa. Victor Westerholmin Ahvenanmaalle perustaman Önningebyn taiteilijasiirtokunnan vaiheet Leponiemi kertoo Elinin kautta perusteellisesti. Se vaihe on minusta kiinnostava monestakin syystä. Siirtokunnan jäseniin nimittäin kuuluivat myös J. A. G. Acke ja Eva Topelius, jotka ovat mukana Mustosen romaanisarjassakin. (Kirjassa mainitaan myös Ellen Favorin, josta on tullut minulle jonkinlainen päähänpinttymä. Jos osaisin kirjoittaa, kirjoittaisin hänestä romaanin.)

Kiinnostavaa on sekin, että Elin Danielson-Gambogi ja Helene Schjerfbeck olivat mitä ilmeisimmin melko huonoissa väleissä. Elin piti Schjerfbeckiä pahana kilpailijanaan, eikä arvostanut muutenkaan niin sanottuja taiteilijasiskoja. Sen sijaan esimerkiksi Emil Wikström oli Elinin pitkäaikainen läheinen ja tärkeä ystävä.

Elin Danielson-Gambogin elämäntarina on lopulta turhauttavan surullinen. Naistaiteilijan kohtaamat vaikeudet eivät enää aiemmin lukemani perusteella todellakaan olleet minulle yllätys, vaikka edelleen hampaita kiristyttävät aikalaisarvostelut, jotka useimmiten olivat tarkoituksellista vähättelyä ja mitätöintiä. Jatkuva rahapula, joka tarkoitti välillä ihan konkreettista nälkää ahkerasta työnteosta huolimatta, tuntuu näin vuosikymmenten kuluttua ja Danielson-Gambogin teosten arvon noustua lähinnä irvokkaalta.

Ensimmäisten naistaiteiljoiden elämäntarinoissa ja urapoluissa on monia yhtäläisyyksiä, mutta silti jokainen tarina on uniikki. Elin avioitui yli kolmikymppisenä itseään kymmenisen vuotta nuoremman italialaisen taidemaalari Rafaello Gambogin kanssa. Päätös oli mielestäni ällistyttävän rohkea, mutta Elin ei tosiaankaan ollut mikään arkajalka. Avioliitto oli kovalla koetuksella vuonna 1901, kun Rafaellolla ja Elinin taiteilijaystävä Dora Wahlroosilla oli lyhyt suhde. Kriisi osoittautui myöhemmin käännekohdaksi pariskunnan elämässä.

Kirjassa on kaksi laajahkoa värikuvaliitettä, joissa on kuvia Elin Danielson-Gambogin tunnetuimmista teoksista. Sen sijaan tekstin lomaan ei ole taitettu mitään kuvia. Liitteiden paperi on kiiltäväpintaista, joten teosten värit toistuvat hyvin. Kovin lukijaystävällinen tämä ratkaisu ei kuitenkaan ole, sillä Leponiemi esittelee ja ruotii monia sellaisiakin töitä, joista ei ole kuvaa liitteissä eli siis koko kirjassa. Lisäksi kaikkien liitteessä olevien teosten käsittelyn kohdalla ei mainita, että kuva sieltä löytyy. Lukiessaan joutuu siis tämän tästä selailemaan sekä kirjan kuvaliitteitä että Googlea.

Taideteoksista, maalaamisesta ja kulttuurihistoriasta Leponiemi kirjoittaa riittävän kansantajuisesti mutta silti asiantuntevasti. Danielson-Gambogin tuotanto käydään läpi perusteellisesti, mutta silti taidetta vain hyvin pintapuolisesti tunteva lukija ei pääse pitkästymään. Nyt vain toivon, että vielä pääsisin tutustumaan alkuperäisiin teoksiin jossakin näyttelyssä. Ehkä vielä jonakin päivänä!

Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni – Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi
Gummerus 2021. 284 s.

Arvostelukappale.

Ihastuin Leponiemen tekstiin niin paljon, että lainasin kirjastosta myös hänen aiemman teoksensa Jumalainen kipuna – Laulajatar Hanna Granfeltin ihmeellinen elämä (Gummerus, 2018). Toivottavasti ehdin senkin jossain välissä lukemaan! *Erinomainen ja mielenkiintoinen kirja on nyt luettu, juttu avautuu linkistä.

Riitta Konttinen: Boheemielämä - Venny Soldan-Brofeldtin taiteilijantie

 

1990-luvun loppupuolella pitelin lähikirjastossamme kädessäni taiteilija Venny Soldan-Brofeldtista kirjoitettua elämäkertaa ja mietin, että se pitäisi jossain vaiheessa lukea. Pari vuotta sen jälkeen ilmestyi Tuula Levon romaani Neiti Soldan (Otava, 2000), jonka ällistyneenä ahmin. Pian sen jälkeen esitettiin televisiossa sarja nimeltä Venny, jossa käsitellään samaa aihetta kuin Levon romaanissakin eli kirjailija Juhani Ahon sekä Soldanin sisarusten Vennyn ja Tillyn keskinäisiä suhteita.  

Alkuvuodesta luin Eppu Nuotion tuoreen romaani Maggie ja minä, jossa yhtenä tasona kulkevat Venny Soldanin fiktiiviset muistiinmerkinnät, jotka liittyvät hänen ystäväänsä tanssitaiteilija Maggie Gripenbergiin. Venny maalasi ja piirsi useita kuvia Maggiesta ja ystävykset viettivät paljon aikaa Brofeldtien kesäpaikassa Tvärminnessä. Siellä asiaan kuului auringosta ja merestä nauttiminen naturalistisesti eli ilman rihmankiertämää. Nuotio on kirjoittanut Vennyn ja Maggien suhteeseen myös naisten välisen rakkaustarinan.

Vasta Nuotion romaanin sysäämänä lopulta toteutin pitkään muhineen aikeeni ja luin Riitta Konttisen kirjoittaman taitelijaelämäkerran Boheemielämä – Venny Soldan-Brofeldtin taiteilijantie. Neljännesvuosisata ehti kulua kirjan ilmestymisestä, mutta se ei haittaa. Sisältö on edelleen tuoretta ja kuranttia. Olen lukenut parin vuoden kuluessa muitakin Konttisen tietoteoksia suomalaisista naistaiteilijoista ja pitänyt hänen teksteistään kovasti. Niin nytkin.

En lakkaa hämmästelemästä, miten rohkeita, päättäväisiä ja lahjakkaita eri taiteenalojen naisia Suomessa on ollut 1800- ja 1900-luvun alkuvuosikymmenillä. Monista ei ole jäänyt paljoakaan tietoa meille kerrottavaksi, mutta toisten tarinat ovat ällistyttäviä. Venny Soldan-Brofeldt kuuluu ehdottomasti jälkimmäiseen joukkoon. Hänen vaiheensa ovat uskomattomat! Mutta uskomaton oli nainenkin.

Venny Soldan-Brofeldt kuului niihin naistaiteilijasukupolviin, jotka joutuivat uuvuttavasti taistelemaan jokaisen oikeutensa puolesta. Naisia väheksyttiin ja sorrettiin käsittämättömän järjestelmällisesti ja perusteellisesti. Oikeus opiskella tai tehdä työtä ei ollut itsestään selvää, ei myöskään oikeus matkustaa. Silti Venny Soldan-Brofeldt teki niitä kaikkia koko elämänsä ajan, ja menestyi, ainakin suhteellisesti.

Taidehistorioitsijan kirjoittamassa taiteilijaelämäkerrassa käsitellään tietysti paljon kohteena olevan taiteilijan töitä ja tuotantoa. Maallikolle nämä osuudet ovat välillä vähän puuduttaviakin, varsinkin kun 1990-luvulla julkaistussa teoksessa on vain muutama värikuva ja nekin kirjan keskivaiheilla erillisessä liitteessä. Monestakin työstä joutuu siis vain mielikuvituksensa (tai Googlen) avulla hahmottamaan, mistä on puhe. Mustavalkoisia kuvia Soldan-Brofeldtin teoksista, erilaisista piirroksista ja luonnoksista sekä valmiista töistäkin on runsaasti, mutta läheskään aina aukeaman kuvat eivät liity suoraan tekstiin.

Konttinen kirjoittaa paljon myös taiteilijan yksityiselämästä. Hän perusteleekin sen Boheemielämässä. On mahdotonta täysin irrottaa taiteilijan elämää hänen taiteestaan, sillä elämä asetti rajat sille, kuinka paljon ylipäätään saattoi käyttää aikaa taiteelliseen työhön. Muun elämän vaatimukset verottivat erityisesti naistaiteilijan taiteeseen käytettäviä resursseja. Monet Soldan-Brofeldtin ystävät luopuivat omasta urastaan esimerkiksi avioliiton tai lasten takia.

Olen naiivisti kuvitellut, että Juhani Ahon suhde vaimonsa nuorempaan sisareen Tilly Sodaniin olisi ollut jonkinlainen julkinen salaisuus jo sen tapahtuma-aikana. Ilmeisesti näin ei kuitenkaan ollut, vaan asia paljastui vasta, kun Juhani Ahon ja Venny Soldan-Brofeldtin poika Antti Aho julkaisi isänsä elämäkerran (Juhani Ahon elämä ja teokset I-II, 1951). Konttinen kirjoittaa paljonkin siitä, miten aviomiehen ja sisaren rakkaussuhteen paljastuminen vaikutti Venny Solda-Brofeldtiin tunnetasolla.

Sen sijaan Konttinen lähinnä ohittaa sen vaiheen perheen elämässä, jolloin Tilly Soldan tuli raskaaksi (tämä tapahtui siis vasta sen jälkeen, kun suhde oli paljastunut vaimolle), synnytti poikansa ulkomailla ja joutui jättämään tämän sinne noin vuodeksi. Myös tämän ajanjakson on täytynyt olla raastavaa aikaa kaikille osapuolille. Konttinen pitää kuitenkin katseen tiukasti omassa kohteessaan, kuten toki asiaan kuuluu.

Jokaista taiteilijaelämäkertaa lukiessani hämmästelen, miten paljon, rohkeasti ja mutkattomasti suomalaiset matkustelivat ja muuttivat paikasta toiseen 1800-luvulla ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Sitkeä mielikuva Suomesta jonkinlaisena staattisena umpiperänä murenee päästäni tuskallisen hitaasti mutta pala kerrallaan. Ainakin taiteilijoiden kohdalla opiskelu ulkomailla oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Useimmat matkustelivat opintojen jälkeenkin säännöllisesti Euroopassa ja kauempanakin. Venny Soldan-Brofeldt ei suinkaan ollut tässä suhteessa poikkeus.

Monen suomalaistaiteilijan elämäkerrasta käy ilmi, että juuri perheen taiteilijan harteille on sälytetty muiden perheenjäsenten elatus. Esimerkiksi niinkin menestynyt taiteilija kuin Albert Edelfelt joutui maksamaan isänsä jälkeen jättämiä velkoja ja huolehtimaan niin äidistään kuin naimattomista sisaristaankin koko elämänsä ajan. Samoin kävi Venny Soldan-Brofeldtille. Perheen isän menehdyttyä sisarukset yrittivät haalia elantonsa eri tavoin, mutta monet heistä nojautuivat käytännölliseen taiteilijasisareensa koko elinikänsä.

Olin myös kuvitellut tuntevani Venny Soldan-Brofeldtin elämäntarinan pääpiirteet entuudestaan, mutta tulin yllätetyksi. En esimerkiksi tiennyt mitään hänen erämajastaan Lohjanharjulla Hiidenveden tuntumassa enkä sitä, että hän vietti viimeiset vuotensa taiteilijakoti Lallukassa.

Kirjojen lukeminen lisää tarvetta lukea kirjoja. Nyt olen miettinyt, pitäisikö kirjastosta tilata Venny Soldan-Brofeldtin muistelmateos Merimajamme ja me, jota myös Eppu Nuotion romaanissa lukupiiriläiset lukevat.

Riitta Konttinen: Boheemielämä – Venny Soldan-Brofeldtin taiteilijantie
Otava 1996. 416 s.

Lainattu kirjastosta.