JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja #dekkaritiistai #luekoskinen2017

Kansanlihassa on suolainen, aavistuksen kahviin vivahtava maku. Toisinaan kansanlihassa on samoja aromeja kuin juoponlihassa, mutta se ei ole yhtä marinoitua. Liha saattaa olla myös aavistuksen sitkeää, jos kansalainen on tehnyt raskasta työtä. Sen vuoksi kansanlihaa käytetään mieluiten jauhelihan raaka-aineena.

Entäpä, jos liha tosiaan on vain lihaa? Jos proteiini on proteiinia, ”eikä sitä pitänyt väheksyä ylpeyden, jonkin vanhan kertomuskokoelman tai lapsellisen inhon vuoksi”. Jos elävää olentoa ja ihmistä edelleen kunnioitettaisiin, mutta kuolleeseen suhtauduttaisiinkin viileän käytännöllisesti? Millainen maailma ja yhteiskunta olisi silloin? Olisiko maailman ruokaongelmat ja nälänhädät ratkaistu lopullisesti?

Näillä hyvinkin syväluotaavilla moraali- ja etiikkakysymyksillä leikittelee kirjailija JP Koskinen viime syksyn menestyskirjassaan Kannibaalien keittokirja. Veijaridekkariksi ja mustan huumorin jännäriksi luonnehditun teoksen päähenkilö Oskarilla on poikkeuksellisen tarkat haju- ja makuaistit. Ne ovat koituneet miehelle sekä siunaukseksi että kiroukseksi. Oskarin on vaikea sietää toisten ihmisten läheisyyttä, joten hän on saanut puhuttua itselleen oikeuden tehdä mainostoimittajan työtäänkin pääosin etänä. Toisaalta hänen poikkeuksellisen analyyttiset ravintola-arvionsa ovat alkaneet niittää mainetta ja tuoda kaivattua lisätienestiä.

Erityisherkät aistit eivät ole Oskarin ainoa erikoisuus. Hänen perheessään on aina suhtauduttu lihaan ja lihansyöntiin poikkeuksellisen ennakkoluulottomasti. Kun pienen Oskarin lemmikkimarsu kuoli, äiti lohdutti poikaansa valmistamalla marsusta poikkeuksellisen ja ikimuistoisen herkkuaterian. Äiti vihki Oskarin muutenkin lihankäsittelyn nyansseihin. Varsinaiseen teurastamiseen oppi tuli isoisältä.

Valitettavasti vapaamielinen suhtautuminen ihmislihan ravintokäyttöön on pidettävä nykymaailmassa visusti salassa. Oskaria kuitenkin kutkuttelee kirjoittaa aiheesta keittokirja. Käsikirjoitus on jo lähes valmis ja luettavana Markus-veljellä, jota sen ironinen huumori viehättää kovasti. Kenties kirjan uskaltaisi julkaista? Eihän sitä kukaan ottaisi tosissaan?

Taiteilijoita on suhteellisen hankala pyydystää, sillä parhaimmat yksilöt liikkuvat hyvin vähän ja silloinkin yleensä öisin. Siinä missä kuvataiteilijan saattaa löytää erämaa-ateljeestaan, voi kirjailija liikkua suvereenisti tavallisen kansan parissa sulautuen joukkoon suojavärinsä avulla tai metsän pimennossa sieniä etsimässä. Parhaiten taiteilijoita voi houkutella esiin ilmaisen alkoholin avulla.

Kannibaalien keittokirja alkaa näillä Oskarin käsikirjoituksen resepteillä ja eri ihmislihatyyppien esittelyillä. Niihin on nivottu paitsi parhaiten ruoaksi sopivien ruhonosien erittelyä (esimerkiksi kansanedustajan kieli on ihmisravinnoksi kelpaamaton!) myös vinkkejä saalistukseen ja lihan säilytykseen.

Vähitellen tekstin sekaan alkaa tulla yhä enemmän katkelmia, joiden päättelin kuvaavan Oskarin omia toimia. Sitten käsikirjoituksen työstäminen katkeaa kesken lauseen, kun Oskari saa sähköpostin työpaikalleen. Hän on saanut uuden esimiehen, ja vanhat säännöt heitetään kerralla romukoppaan.

Takaisin toimistolle pakotettu Oskari tuntee olonsa nurkkaan ahdistetuksi. Jotenkin on inhottava perunalastuja rouskuttava esimies Hakkarainen raivattava pois tieltä, jotta elämä voisi asettua entisiin uomiinsa. Onneksi Markus-veljeltä saa teknistä tukea. Muuta ei suoraviivaiseen ja kylmäveriseen toimintaan tottunut mies kaipaakaan. Tuota pikaa ongelmat ovat poistuneet päiväjärjestyksestä.

Hakkaraisen tapauksen lisäksi Oskari sotkeutuu vielä kahteen tapaukseen. Toinen on hyvin henkilökohtainen, sillä ensimmäistä kertaa elämässään Oskari hellittää hieman tiukasta periaatteestaan olla päästämättä ketään turhan lähelle. Kansallismuseon virkailija Rean merkillisen lumoavat silmät saavat miehen lumoihinsa.

Toinenkin kuvio on tietyllä tavalla henkilökohtainen. Veljesten lapsuudenkodin naapurissa on asunut epämiellyttävä mies, josta on nyt tullut merkittävä poliittinen ja taloudellinen vaikuttaja. Mutta ovatko kansanedustaja Karakallion jauhot niin puhtaat kuin julkisuudessa  annetaan ymmärtää? Markus on sitä mieltä, että rajanaapurin tonttia sietäisi tutkia hieman tarkemmin. Mitä veljekset löytävät maakellarin uumenista alkavan salakäytävän päästä?

Kirjamessujen haastattelussa JP Koskinen kertoi, että kirjan idea syntyi vitsinä. 

Kaikenkarvaista keittokirjaa puskee markkinoilla jatkuvana virtana, ja lopulta alkoi tuntua, että vain kannibaaleille suunnattu keittokirja puuttuu. Kerran ääneen lausuttu ajatus jäi muhimaan, ja nyt kirja on meillä luettavana. Keittokirjaosuus on mainio pastissi trendikeittokirjoista, ja huumori syntyy oivallisesti äärimmäisen tabun ja sujuvasanaisen kepeän keittokirjajutustelun räikeästä ristiriidasta. Aivan mainio oivallus, joka kantaa juuri sen matkaa, kuin on tarpeen.

Rakenteeltaan Kannibaalien keittokirja on omintakeinen, enkä muista vastaavaan ennen törmänneeni. Keittokirjapastissi siis hallitsee alkuosaa, mutta seassa on jo maistiaisia tulevasta Oskarin tarinasta. Varsinainen dekkariosuus koostuu oikeastaan kolmesta erillisestä tai ainakin hyvin löyhästi yhteen liittyvästä jännitysjuonesta, joita on vielä höystetty Oskarin ja Markuksen lapsuuteen ja perheen ja suvun menneisyyteen liittyvillä rönsyillä. Lisäkierteenä on tietysti veljesten hyvin poikkeuksellinen suhtautuminen ihmisruumiiseen.

Tätä kirjaa lukiessani naurahtelin jos en nyt aivan ääneen niin moneen kertaan ainakin itsekseni. Se taas sai minut oikeasti miettimään, millaiset asiat minua oikein huvittavat ja pitäisikö siitä olla huolissaan. Kenties. Yhtä kaikki pidin kovasti Kannibaalien keittokirjasta. Silti olen sitä mieltä, että tätä vitsiä ei voi toistaa. Mutta hienoa, että Koskinen sen meille kertoi!

JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Like 2017. 250 s.

Ostettu.

Tämä juttu on viimeinen suoritukseni #luekoskinen2017 -haasteeseen.
Aiemmat jutut:

Maaliskuun mustat varjot
Ruosteinen sankari (eli Eilispäivän sankarit)
Benjamin Hawk - myrsky nousee
Salaperäinen sirkus
Gabriel Hullo & merimatka Meksikoon

#luekoskinen2017 - lanu-kirjat*

Lokakuussa 2017 kirjailija JP Koskinen heitti Twitterissä ilmaan ajatuksen lukuhaasteesta, jossa hän haastaisi kirjabloggaajat lukemaan koko hänen vuoden 2017 aikana julkaistun tuotantonsa. Vaikka olen päättänyt opetella pysymään tällaisten loistavien ja houkuttelevien ideoiden äärellä kylmän viileänä ja treenannut sanomaan jämäkästi ei, huomasin oitis innoissani kannustavani muita bloggaajia lähtemään mukaan. Itsehän luonnollisesti olin jo mukana. Se siitä cooliudestani jälleen kerran!

Koskinen esittelee #luekoskinen2017-haastettaan ja sen taustoja omassa Savurenkaita-blogissaan. Jutun hännässä on myös lista kirjablogeista, joiden omistajat ovat osoittaneet suopeuttaan haastetta kohtaan. Hieman nolosti oma blogini on siinä ihan listan ensimmäisenä. Noloa se on siksi, että lupasin avokätisesti, että jutut kirjoista olisivat eetterissä hyvissä ajoin, viimeistään vuoden 2017 loppuun mennessä. Ja tässä ollaan. Mutta parempi myöhään, ainakin toivottavasti.

Lähtötilanteeni haasteen selättämiseen oli edullinen, sillä olin jo muiden projektien yhteydessä lukenut Koskisen Murhan vuosi -sarjan dekkarin Maaliskuun mustat varjot. Lisäksi anoin kirjailijalta vapautusta toistaiseksi vain äänikirjana julkaistun Ruosteisen sankarin kuuntelemisesta, koska olen lukenut sen aiemman version Eilispäivän sankarit jo aikaisemmin. Vaikka teokset eivät yksi yhteen samat olekaan, sain vapautuksen. Kieltämättä Ruosteisen sankarin kimppuun käyminenkin houkuttaa, koska sille on tulossa jatkoakin. Lisäksi kerrottakoon, että kuunnelmasarjan Töissä täällä kuuntelin sen vielä ollessa Yle Areenassa. Harmi, että se on nyt poistunut jonnekin bittiavaruuteen, sillä se on oivallinen työelämäsatiiri.

Jäljelle jäivät siis Koskisen lasten- ja nuortenkirjat sekä Kannibaalien keittokirja. Jälkimmäisen suhteen olen sikäli valmistautunut, että ostin sen Helsingin kirjamessuilta. Samalla kuuntelin kirjailijan antaman haastattelun teoksen taustoista ja sisällöstä ja jonotin saadakseni siihen myös signeerauksen.

Sitten koko haaste pääsi hautautumaan jonnekin muun elämän ja kirjarientojen syövereihin, kunnes joululomani viimeisinä päivinä vein autoni määräaikaishuoltoon ja sitä sieltä odotellessani poikkesin pääkirjastoomme. Päätin etsiä puuttuvan materiaalin käsiini ja lopultakin lunastaa lupaukseni. Isommille suunnatut kaksi kirjaa löysin omin voimin hyllystä, mutta pienimmillekin sopivan Gabriel Hullo -kirjan kanssa meni sormi suuhun, mutta onneksi kirjastoissa on ammattitaitoista henkilökuntaa, joka iloisesti palvelee.

Gabriel eli tuttujen kesken Kaapo Hullo on merikapteenin poika, jolla on ystävinään esi-isien haamut kenraali Paulus ja merikapteeni Hullo. Kenraali Pauluksen haamu asustaa muotokuvassa ja merikapteenin haamu vanhassa laivapullossa. Gabrielin seikkailuista on kerrottu nyt jo neljässä runomittaisessa tarinassa: Kauhea Gabriel Hullo (Karisto 2011), Gabriel Hullo & keskiyön kestit (Haamu 2014), Gabriel Hullo & hirveä Hekla (Haamu 2016) ja Gabriel Hullo & merimatka Meksikoon, jonka luin tätä haastejuttua varten.

Tilanteeni on siis juuri sellainen kuin Koskinen omassa haastelanseerauksessaan arveleekin eli harvoin kukaan lukee systemaattisesti jonkun kirjailijan tuotantoa pitkittäin saati poikittain. En ole lukenut Gabriel Hullo -sarjan aiempia osia, joten jouduin hyppäämään haamuilla höystettyyn meriseikkailuun kylmiltäni. Matkalla huomasin, että henkilöiden aiempiin vaiheisiin tutustumisesta olisi saattanut olla iloa, sillä kenraali Paulus ja vanhempi merikapteeni Hullo tupsahtavat kokemattoman lukijan mielestä hieman tyhjästä tarinaan.

Tarina on siis kirjoitettu riimirunomuotoon. Se houkuttaa lukemaan kirjaa ääneen, ja mielestäni sellaisena se parhaiten toimisikin. Miranda Mordin (aik. Koskinen) värikästä ja persoonallista kuvitusta ei ole säästelty, ja lukemisen lomassa on varmasti mukava yhdessä aikuisen kanssa pysähtyä tutkimaan kuvien sisältöä. Toki alakouluikäiset lukevat tämän itsekin nopsasti, mutta en epäile, etteikö viisivuotiaille jo voisi tätä ääneen lukea.

Kaapon isä palaa kotiin pitkältä merimatkalta mukanaan puosu Baldomero Meksikosta. Baldomeroa vaivaa alituinen matkakuume. Lisäksi häntä kaihertaa petos, jonka uhriksi hän on kotona joutunut. Kiero serkku on huijannut häneltä perinnön. Tarina alkaa kiehtoa Kaapoa, ja niin matkakuume on pian tartutettu jopa vastahakoiseen äitiin. Koko perhe sekä kenraali Pauluksen muotokuva ja isoisä Hullon laivapullo pakataan laivaan ja seikkailu Baldomeron omaisuuden palauttamiseksi alkaa.

Salaperäiseen sirkukseen tarttuessani en ollut aivan yhtä ummikko kuin Gabriel Hullon parissa, sillä olen lukenut sarjan aloitusosan Haavekauppias (Karisto 2013). Siinä sisarukset Sami ja Liisa tutustuvat antiikkikauppiaan poikaan Joniin. Salaperäinen sirkus on reippaan kolmikon neljäs yhteinen seikkailu. Lapsilla on nimittäin ilmeinen taipumus osua paikalle, kun jotain kummallista tapahtuu. Ratkaisuissa ovat usein apuna Jonin pelottavalta isoisältä saadut oudot esineet.

Tuttu sirkus on taas kiertueellaan saapunut kaupunkiin. Juuri kun Sami harmittelee rahapulaansa värikkään julisteen äärellä, paikalle saapuu kummallinen mies ärhentelemään. Hänen mielestään sirkus on suurta huijausta. Mies kuitenkin pudottaa lähtiessään kuoren, jossa on kolme lippua illan näytökseen. Sami, Liisa ja Joni siis päätyvät parhaille paikoille esitykseen. Joni herättää sirkusväen keskuudessa hieman kiusallista huomiota ja käy ilmi, että hänen isoisänsä on aikanaan kuulunut sirkusväkeen.

Nopeasti lapset huomaavat, että sirkuslaisilla on huolia. Joku sabotoi heidän toimintaansa varastamalla tärkeitä esineitä. Lasten ollessa vielä paikalla huomataan, että illan kassa on varastettu. Sirkusta uhkaa konkurssi. Apua päätetään pyytää Jonin isoisältä, joka tyylilleen uskollisena antaa vain hämäräperäisiä vinkkejä. Kannattaisi kääntyä kilpailevan sirkusyrittäjä Hannu Hatan puoleen, hän kun on taitava kuuttaja. Mitä kuuttaminen on, selviää sitten aikanaan sekä lapsille ja sirkusväelle ihan konkreettisesti.

Samin, Liisan ja Jonin vauhdikkaat ja jännittävät mutta mukavalla huumorilla maustetut seikkailut ovat oivaa luettavaa alakouluikäisille, suunnilleen kolmannesta luokasta ylöspäin. Ääneen luettaviksi nämä sopivat vähän nuoremmillekin.

Benjamin Hawk – Myrsky nousee on jatkoa 2016 ilmestyneelle Benjamin Hawk – Merirosvon oppipojalle (Karisto), jota en ole lukenut. Historiallisen seikkailutarinan päähenkilö on viisitoistavuotias portsmouthilainen suutarin oppipoika Benjamin. Pojan isä on teillä tietymättömillä, ja äiti koettaa pitää Benjaminista ja tämän pikkusisko Ginnystä huolta. Pihiydestään tunnettu setä on ottanut Benjaminin oppiin suutariverstaaseensa, mutta poikaa ei käsityöläisammatti kiinnosta yhtään. Niinpä hän sopii vanhan ystävänsä tykkimestari Dolen kanssa, että keväällä he kaksi karistavat Englannin pölyt koivistaan ja purjehtivat kohti Karibian lämpimiä maisemia. Siellä houkuttaa paitsi ilmasto ja seikkailu myös kapteeni Morganin aarre, josta he ovat aikaisemman seikkailunsa yhteydessä saaneet vasta pienet maistiaiset.

Kaksikon suunnitelmat muuttuvat äkkinäisesti, kun kaupunkiin saapuu merirosvoja jahtaava hajuvedeltä löyhkäävä Edward Wolf. Täpärien ja kiperien vaiheiden jälkeen Benjamin ja isoisä Hawk huomaavat olevansa purjelaivassa matkalla kohti Jamaikaa. Kapteeni Gun on luvannut auttaa paikallista kuvernööriä, jonka tytär on karannut mennäkseen naimisiin. Palkaksi on tiedossa kartta, jonka avulla pitäisi kapteeni Morganin aarteen löytyä.

Benjamin Hawk -sarja edustaa perinteistä (poikien) seikkailukirjatyyliä, mutta se on mukavasti päivitetty nykyaikaan ja höystetty leppoisalla huumorilla. Kohderyhmää ovat ainakin 10-13-vuotiaat eli viidesluokkalaisista seiskaluokkalaisiin. Kirjat sopivat mainiosti myös ääneen luettaviksi.

Haastelanseerausjutussaan Koskinen kyselee, onko hänellä se kuuluisa ’oma ääni’, joka on tunnistettavissa läpi tuotannon. Minusta ainakin tämän otannan ja aiemmin lukemani perusteella voi huoleti vastata kyllä. Yllä olevien lanu-kirjojen yhteydessä olen maininnut huumorin niitä yhdistävänä tekijänä. Koskisen huumori on lämminhenkistä ja hieman salakavalaa. Ketään ei näissä lanu-kirjoissa pilkata tai saateta naurunalaiseksi, ei ainakaan ilman omaa syytään, eli pilkan kohteina ovat tarinoiden pahikset. Yleensä huumori on kuitenkin enemmän kielellistä. Hauskat kielikuvat ja sutkautukset tuovat tarinoihin iloa ja kepeyttä.

Juonenkuljetus toimii kaikissa kolmessa teoksessa myös luistavasti. Mitään turhia jaaritteluja ei ole, vaan vauhtia ja vaarallisia tilanteita sekä aikuisenkin lukijan oikeasti yllättäviä käänteitä on tasaiseen tahtiin. Tätä arvostan todella, sillä kun koettaa houkutella kenties epäluuloista ja vastentahtoistakin lasta ja nuorta kirjan maailmaan, on tarinan pidettävä lukija tiukasti kynsissään alkusivulta viimeiselle asti. Jos lukijaa alkaa pitkästyttää, on peli menetetty.

Myös dialogin kirjoittamisen taito on Koskisella hallussa. Näissä lasten- ja nuortenromaaneissa juoni kulkeekin paljon dialogin varassa eteenpäin, mikä on todella hyvä juttu. Henkilöt eivät vain pysähdy jutustelemaan, vaan samalla tapahtumat etenevät.

Juha-Pekka Koskinen: Gabriel Hullo & merimatka Meksikoon
Kuvitus Miranda Mord.
Haamu 2017. 39 s.

Juha-Pekka Koskinen: Salaperäinen sirkus
Karisto 2017. 129 s.

Juha-Pekka Koskinen: Benjamin Hawk – Myrsky nousee
Karisto 2017. 192 s.

Kaikki lainattu kirjastosta.

* lanu-kirjat = lasten- ja nuortenkirjat