A. M. Frost: Näkymätön kuolema #dekkaritiistai

’Yksi asia vielä.’ Helle kääntyy katsomaan Jangia silmiin. Nenässään hän tuntee leivinuunissa kypsyvien leipien tuoksun. ’Niin?’ ’Sinähän olet Valpon agentti, eikö niin?’ Jang kysyy. Helle jähmettyy, mutta vain sekunnin sadasosaksi. ’Mistä ihmeestä sinä sellaista päättelet?’ ’Liian monta yhteensattumaa tässä matkan varrella. Ja aika harva sairaanhoitaja osaa tapella kuin katujätkä.’ ”

Suomen armeijan majuri Peder Jang ei ole mikään tavallinen upseeri. Jang on tummakulmainen ja muutenkin komeakasvoinen pistävän sinisine silmineen, sekä pitkä ja lihaksikas. Raaka voima ei kuitenkaan ole hänen henkilökohtaisen puolustuksensa kulmakivi, vaan kiinalaisilta munkeilta opitut kehonhallinta- ja taistelumenetelmät. Myös kiinalainen sotafilosofia on Jangille tuttua ja siitä on hänelle kenttätyössä etua.

Poikkeuksellisia taitojaan Jang pääsee testaamaan syksyisessä Helsingissä vuonna 1939. Miehen kannoilla tuntuu olevan kiusallisia nuuskijoita. Entä miksi Kämpin viileä tarjoilijatar tuntuu jotenkin väärään paikkaan sijoittuneelta? Jangin lukuisat ulkomaanmatkat kiinnostavat niin Valpoa kuin Neuvostoliiton vakoojiakin.

Sodan alkamista odoteltaessa lukijalle esitellään myös Helsingin Sanomain toimittaja Arno Hautala, Jangin vanha ystävä, sekä Aulis Rasila Helsingin Pasilasta. Aulis saa muiden nuorukaisten tavoin kutsun ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Hautala haluaisi kovasti osallistua konkreettisesti isänmaan turvaamiseen, mutta silmävamma estää palvelukseen astumisen. Aulis Rasila taas tuntee olevansa kovin arka ja epävarma tuntemattoman ja pelottavan tulevaisuuden edessä. Mieluiten hän olisi jäänyt kotiin. Junassa matkalla Itä-Suomeen majuri Jang kiinnittää huomiota älykkääseen nuorukaiseen ja värvää tämän lähetikseen.

Myös karhumainen vääpeli Yrjö Valkama kuuluu sodan alettua Jangin lähipiiriin. Kun tositoimet Kannaksella alkavat, osallistuu majuri Jang poikkeuksellisen aktiivisesti toimintaan. Miehen ällistyttävistä strategiataidoista on korvaamatonta apua tarvikepulassa kärvisteleville joukoille, mutta muutama paha takaisku osoittaa, että aivan Jangin lähipiirissä on vakooja, joku, joka vuotaa suunnitelmat ajantasaisina viholliselle.

Paljon pahempi ongelma on rintaman tuntumassa Terijoella salaista asetta valmisteleva puna-armeijan everstiluutnantti Zhdanov. Tämän ainoana tavoitteena on taata nopea voitto Suomesta, sillä se palauttaisi hänet takaisin Stalinin suosioon ja sisäpiiriin. Pystyykö Peder Jang estämään venäläisten pirulliset suunnitelmat? Entä mikä osuus on viileällä kaunottarella Helle Haagalla kaikessa tässä?

Huomasin A. M. Frostin Näkymättömän kuoleman sattumalta Bazarin luettelosta. Vierasperäinen (ja kuhmolaisen sahanterän kaima) kirjailijan nimi kiinnitti huomiota, kun kirjan kerrottiin sijoittuvan talvisodan aikaan. Kyseessä onkin kirjailijasalanimi, jonka taakse kätkeytyy ’kirjaileva kaksikko’. Pintapuolisesti silmäilin kirjan esittelyn, tulkitsin sen mielessäni sopivan dekkariharrastajalle (sota-aikaan sijoittuva dekkari) ja poimin sen kuunteluun.

Pian huomasin, että olin asennoitunut hieman väärin. Näkymätön kuolema on osittain hyvinkin perinteinen sotakirja, jossa suomalaiset jermut pistävät kampoihin ylivoimaisina päälle vyöryville iivanoille. Taistelukohtauksia ja vatsanpohjaa jäätäviä tiedusteluretkiä tehdään sekavina sodan alkuviikkoina. Voitot ja raskaat tappiot vuorottelevat.

Rinnalla kulkee kuitenkin vakoilutrillerimäisiä juonia. Omien joukosta on seulottava vakooja, ja Terijoella häärivä Zhdanov, Jangin vanha tuttu, kuinkas muuten, on myös eliminoitava ja mieluiten ajoissa ennen kuin venäläisten kammottava juoni ehditään toteuttaa.

Faktan ja fiktion kudelma oli ensin vähän häiritsevä, kun lukiessani (= kuunnellessani) yritin kerrata mielessäni sodan kulusta ja sen aikaisista poliittisista kuvioista tietämiäni seikkoja ja sovitella niitä yhteen kirjan tapahtumien kanssa. Jossain vaiheessa kuitenkin oivalsin, että ei kannata olla turhan tarkka tosiseikkojen suhteen vaan on parempi vain antautua jännittävän seikkailun vietäväksi. Viihteeksi tämä on tarkoitettu ja sellaisena se erinomaisen hyvin toimiikin.

Koska en ole mikään puristinen sotakirja-asiantuntija, menivät Näkymättömän kuoleman taistelu- ja toimintakohtaukset melko täydestä. Esimerkiksi Helsingin ensimmäinen pommituspäivä on kirjassa kuvattu pysäyttävästi, samoin vihollisen linjojen taakse ujuttautuneen partion sabotaasi-iskun kuvaus sai hiukset pystyyn.

Päähenkilöt ovat lajityypeille eli sotaseikkailulle ja trillerille tyypilliseen tapaan karrikoituja. Peder Jangin mielenkiintoista taustaa väläytellään vasta aivan varovasti, joten sopivaa latausta jatkoa varten on jo olemassa. Karikatyyrimaisuudesta huolimatta tai sen ansiosta lukijan on helppo pitää sankareista ja vielä helpompi syvästi inhota pahiksia, mikä tuottaa suuren nautinnon, kun paha saa ansaitun palkkansa. Siis juuri niin kuin pitää ollakin.

Näkymätön kuolema saakin ensi vuonna jatkoa, sillä kyseessä on sarjan aloitusosa. En pane sitä lainkaan pahakseni. Mielelläni kuulisin ainakin, miten suomenpystykorva Aadolfin tarina jatkuu!

A. M. Frost: Näkymätön kuolema.
Bazar 2018. Äänikirjan lukija Jaakko Ohtonen, kesto 14 h 35 min.

Ostettu.

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas

Eva Frantz: Sininen huvila

Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin
Marko Kilpi: Undertaker 1 ja 2
Ari Räty: Varjomies
Jasu Rinneoja: Paha silmä
Matti Laine: Tappajan vaisto
Tapani Bagge: Aavehevosen arvoitus (lastendekkari)
Elly Griffits: Käärmeen kirous
Arttu Tuominen: Leipuri
Arne Dahl: Sydänmaa

Max Seeck: Haadeksen kutsu
Antti Tuomainen: Pikku Siperia
Tuire Malmstedt: Pimeä jää
Seppo Jokinen: Lyödyn laki
Lone Theils: Noitapoika

Mikko Porvali: Kadonneen kaupungin varjo
Mika Hentunen: Elossa Washingtonissa

A. M. Frost: Näkymätön kuolema

Mika Hentunen: Elossa Washingtonissa #dekkaritiistai

Pakko tunnustaa, että harmillisesti mieleeni nousivat osin karvaat muistot taannoisesta Johtolanka-raatilaisuudestani, kun luin Mika Hentusen uutuusdekkaria Elossa Washingtonissa. Kirjassa on kosolti hyviä ideoita ja onnistuneita ominaisuuksia, mutta kokonaisuus jää valitettavasti pettymykseksi.

Hentunen on monille suomalaisille tuttu kasvo ja ääni, sillä hän on pitkään toiminut Ylen ulkomaankirjeenvaihtajana. Toimittajalla luonnollisesti kynä pysyy käsissä, ja Hentunen kirjoittaakin oikein sujuvaa tekstiä ja pääosin selkeää suomea (vaikka ei kai kukaan enää käytä kannettavasta termiä laptop?).

Elossa Washingtonissa on Hentusen toinen dekkari ja jatkoa esikoiselle Attan aarteelle, jota en ole lukenut. Minulle siis eivät olleet ennestään tuttuja sen paremmin eteläkorealainen vapaa etsivä Rocky Lee, FBI:n agentti Jim Cowell kuin Supon Helmer Hukkanenkaan, jotka takakansitekstin mukaan seikkailivat jo aloitusosassa. Tarinat ovat kuitenkin täysin itsenäisiä.

Kaksikymppinen jääkiekkoilijalupaus Pepe Hukkanen aloittelee rahakasta uraansa Washington Capitalsin riveissä. Maailma hymyilee koko hammasrivillään, mutta kaikki muuttuu painajaiseksi yhdessä silmänräpäyksessä pimeällä kadunpätkällä. Onko Pepe tappanut ihmisen? Näkikö joku yliajon ja paniikinomaisen paon onnettomuuspaikalta? Kuka viskasi rotanraadon Pepen asunnon ikkunasta? Epätoivoissaan nuorukainen ottaa yhteyttä isänsä kautta tämän serkkuun Helmer Hukkaseen.

Samoihin aikoihin Rocky Lee löytää tyttöystävänsä Saijan kotikadun viemärikaivosta raa’asti pahoinpidellyn miehen. Rocky ei haluaisi kiinnittää poliisin huomiota itseensä, koska hänellä on meneillään tärkeä tutkinta eli oman isänsä jäljittäminen. Velvollisuus kuitenkin voittaa, ja pian Rocky Lee on poliisin huostassa vastailemassa kysymyksiin.

Suomalaissiirtolaisten jälkeläinen Lou Kosonen on noussut kotiosavaltionsa Montanan kongressiedustajaksi. Isoisän mainarimenneisyys on mukava koriste poliitikon tarinassa. Kaltaistensa menestyneiden miesten tavoin Lou on heikko naiskauneuden edessä, mutta kaunotarten kanssa huvittelu ei ole vaaratonta. Joku tallentaa arkaluontoisen kohtauksen karjamarkkinoilla, ja Lou huomaa olevansa tiukassa kiristysotteessa.

Nämä ovat dekkarin kolme pääjuonihaaraa. Lisäksi on vielä kosolti sivupolkuja, jotka liittyvät enemmän tai vähemmän näihin kuvioihin. Pääjuonien keskinäinen yhteyskin on paikoin vain nimellinen jollei peräti sumutusta. Yksi teoksen keskeinen ongelma onkin juuri tässä. Juonenkehittely on lähtenyt lapasesta, eikä oikein pääse kunnolla maaliin.

Toinen ongelma koskee henkilögalleriaa. Väkeä on mukana tuhottomasti! Kenestäkään ei saa oikein minkäänlaista otetta, ei edes kolmikosta, joka on ollut mukana jo aiemmassa kirjassa. Lukijaparan pää on pyörällä henkilöiden määrän takia. Vielä kohtalokkaampaa kuitenkin on, että ainakaan minua ei tippaakaan kiinnostanut, mitä näille lukuisille ihmisille tarinassa tapahtuisi. Henkilöt jäävät vain muutaman ominaisuuden varassa roikkuviksi paperinukeiksi.

Harmillisesti myös jännityksen rakentelu jää miltei alkutekijöihinsä. Kirjassa on parikin toimintakohtausta, joissa on hieno miljöö ja olosuhteet koossa tyrmäävän jännittävän tunnelman rakentamiseksi, mutta ne tilaisuudet hukataan läpijuoksumaisesti.

Kaikki tämä karvastelee siis siksi, että Elossa Washingtonissa -romaanissa on ainekset ihan kelpo dekkariin. Kuten sanottu, teksti kulkee mainiosti. Hentunen on selvästikin päässyt näkemään ja kokemaan monenlaista mielenkiintoista ja käymään erikoisissa paikoissa. Niistä lukisin mielelläni lisää.

Mutta ajatus kirjoittaa näiden kokemusten ympärille dekkari on jäänyt valitettavasti puolitiehen ja ainekset heitetty osin hukkaan. Tiukka karsinta niin henkilöiden kuin juonihaarojenkin suhteen ja tiukkaa treeniä jännityksen tihentämiseen, niin seuraava dekkari onkin jo aivan toista luokkaa!

Mika Hentunen: Elossa Washingtonissa
CrimeTime 2018. 240 s.

Arvostelukappale.

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas

Eva Frantz: Sininen huvila

Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin
Marko Kilpi: Undertaker 1 ja 2
Ari Räty: Varjomies
Jasu Rinneoja: Paha silmä
Matti Laine: Tappajan vaisto
Tapani Bagge: Aavehevosen arvoitus (lastendekkari)
Elly Griffits: Käärmeen kirous
Arttu Tuominen: Leipuri
Arne Dahl: Sydänmaa

Max Seeck: Haadeksen kutsu
Antti Tuomainen: Pikku Siperia
Tuire Malmstedt: Pimeä jää
Seppo Jokinen: Lyödyn laki
Lone Theils: Noitapoika

Mikko Porvali: Kadonneen kaupungin varjo
Mika Hentunen: Elossa Washingtonissa

Tulossa:

A. M. Frost: Näkymätön kuolema

Mikko Porvali: Kadonneen kaupungin varjo #dekkaritiistai

Vuoden johtolanka 2017 -palkitsemistilaisuudessa palkinnon napannut Mikko Porvali paljasti, että Karelia Noir -sarjan kolmas osa tulisi käsittelemään aikakautta, jolloin poliisivoimat olisivat sodan jälkeen vasemmiston hallinnassa.

Johtolangalla palkittu kakkososa Veri ei vaikene kattaa koko 1930-luvun aina talvisodan viimeisiin päiviin asti. Kadonneen kaupungin varjo alkaa toukokuun lopulla vuonna 1940 eli pain talvisodan päätyttyä uudella itärajalla Uukuniemellä ja päättyy vuoteen 1962 Lahteen. Pääosa tapahtumista sijoittuu kuitenkin jatkosodan ja vaaran vuosien aikaan.

Talvisodassa menetetyn Viipurin komisariot Jussi Kähönen ja Salomon Eckert on kotiutettu palveluksesta odottamaan kutsua uusiin tehtäviin Valtiollisen poliisin palvelukseen. Kutsu tuleekin pian tositoimiin. Itärajalla uuden rajalinjan vetäminen on käynnissä. Nähtävästi kolme suomalaista sotilasta on joutunut naapurin puolelle, joukossa tärkeä Päämajan upseeri. Ovatko miehet lähteneet vapaaehtoisesti vai onko heidät kaapattu? Rajalinjalta oli tapahtuma-aikaan kuultu myös laukauksia.

Yksi rajan väärälle puolelle joutuneista miehistä on Eckertille tuttu Suomen puolelle siirtynyt venäläinen Aleksanteri Torikka. Miehen henki ei olisi vihollisen käsissä kovinkaan kauaa turvassa, joten Eckertin näkemyksen mukaan tilanne vaati nopeaa ja häikäilemätöntä toimintaa. Alkaa hiuksia nostattava pelastusoperaatio, jonka yllä leijuu paitsi välitön osallisiin kohdistuva vaara myös ilmeinen eskaloitumisriski. Rajanaapurin provosoiminen on äärimäisen ankarasti kiellettyä.

Kadonneen kaupungin varjo toistaa rakenteeltaan aiempia Karelia Noir -sarjan osia. Se on episodimainen ja paikoin luettelomainenkin, koska Porvali on uskollinen alkuperäiselle tavoitteelleen kirjoittaa kaikkien virantoimituksessa surmattujen poliisien tarinat mukaan sarjaan.

Jatkosodan alussa Kähönen ja Eckert ovat mukana, kun Viipuria vallataan takaisin. Neuvostoliitto luopuu Viipurista näennäisen helposti, mutta kaupunki ei suinkaan ole vaaraton palaajille. Eckert ja Kähönen ovat keskeisiä henkilöitä, kun ratkotaan räjähteiden kaukolaukaisun arvoitusta ja sen estämistä.

Asemasotavaiheen aikana miehet keskittyvät tahoillaan työskentelyyn vakoilun parissa. Jussi Kähösen tehtävät liittyvät sotaa käyvää maata piinaavaan desanttiongelmaan, ja Eckert työskentelee vieläkin salaisemmissa tehtävissä.

Kiperiä tilanteita riittää myös jatkosodan päätyttyä, kun valvontakomissio alkaa vaatia Suomea luovuttamaan henkilöitä Neuvostoliittoon ja kommunistien käsiin valunut Valtiollinen poliisi osoittautuu auliin avuliaaksi. Osan luovutettaviksi määrätyistä henkilöistä kaksikko onnistuu pelastamaan, mutta epäonnistumisiakin tulee. Niiden hyväksyminen on erityisesti Salomon Eckertille vaikeaa.

”Sillä hetkellä vaikutti selvältä, ettemme voisi jatkaa työssämme, jos Suomen poliisi kaappaisi kansalaisia kotoaan ja luovuttaisi heidät hirmuhallinnon käsiin.”

Vakoiluteema kokoaa Kadonneen kaupungin varjon, kun vuonna 1954 Jussi Kähönen saa omassa nimismiespiirissään ratkaistavaksi erikoisen tapauksen. Tuttu pariskunta menehtyy tuberkuloosiin lyhyen ajan sisällä. Kuolemantapauksissa ei ole mitään outoa, vaan kuolinsyy on valitettavan luonnollinen ja yleinen. Kummallista on sen sijaan se, että toinen vainajista ei ole ollenkaan se henkilö, jona häntä on paikkakunnalla pidetty.

Kähönen ei saa rauhaa ennen kuin on selvittänyt tapauksen perinpohjaisesti. Mitä enemmän hän asiaa selvittää, sitä enemmän tuntuu olevan uusia kysymyksiä vastausta vailla. Sota on tuhonnut asiakirjoja ja yhteydet ovat hitaita, mutta loistavasti verkostoitunut Kähönen saa paljon aikaan suhteillaan. Lopulta, vuosien jälkeen, viimeinenkin avoin kysymys saa vastauksensa. Juttu kiertyy yllättäen myös Salomon Eckertin kohtaloon.  

Kadonneen kaupungin varjo päättää Karelia noir -trilogian hienosti. Teoksen yleissävy on alakuloisen surumielinen. Tyrmistys talvisodan jälkeen on luonnollista. Viipuri on menetetty muusta Karjalasta puhumattakaan. Menetykset ovat Viipurin poliiseille tietysti kipeitä. Kotiseudun lisäksi on menetetty kodit ja työyhteisö. Jussi Kähösen kipein menetys on oman pojan katoaminen taisteluissa.

Poliisin työ ei enää oikein ole entisensä, ja kun sodan jälkeen poliisijohtoon astuvat sodan aikana jopa poliisimurhiin osallistuneet henkilöt, on työmotivaatio monella poliisin työhön uskoneella luonnollisesti nollilla. Eläköityminen alkaa tuntua yhä houkuttelevammalta vaihtoehdolta myös Jussin mielessä.

Koko Karelia noir -trilogia on hieno sarja. Se valaisee suomalaisen poliisin historiaa ja esimerkiksi rikostutkimuksen kehittymisen vaiheita mielenkiintoisesti ja viihdyttävästi. Samalla sivutaan Suomen poliittista historiaa ja avataan politiikan ja virkavallan sidoksia rikostutkijoiden näkökulmasta. Pääosa tapahtumista sijoittuu Viipuriin ja sen ympäristöön, mikä myös on tietyllä tavalla eksoottista ja erittäin kiinnostavaa nykysuomalaisen lukijan silmin.

Sinisen kuoleman kuvasta kirjoittaessani olen tuominnut Jussi Kähösen ja Salomon Eckertin turhan karikatyyrimaisiksi hahmoiksi. Kolmen kirjan verran heidän seurassaan Suomen kohtalonhetkien läpi kuljettuani on pakko todeta, että aloin kyllä pitää näistä miehistä kovasti. Jussi Kähönen on luotettavan ja vakaan suomalaisen miehen perikuva ja Eckert monessa suhteessa hänen vastakohtansa. Yhdessä he muodostavat toimivan työyksikön. Haikeaa on heittää heille nyt hyvästit.

Mikko Porvali: Kadonneen kaupungin kuva
Atena 2018. 271 s.

Arvostelukappale.

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas

Eva Frantz: Sininen huvila

Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin
Marko Kilpi: Undertaker 1 ja 2
Ari Räty: Varjomies
Jasu Rinneoja: Paha silmä
Matti Laine: Tappajan vaisto
Tapani Bagge: Aavehevosen arvoitus (lastendekkari)
Elly Griffits: Käärmeen kirous
Arttu Tuominen: Leipuri
Arne Dahl: Sydänmaa

Max Seeck: Haadeksen kutsu
Antti Tuomainen: Pikku Siperia
Tuire Malmstedt: Pimeä jää
Seppo Jokinen: Lyödyn laki
Lone Theils: Noitapoika

Mikko Porvali: Kadonneen kaupungin varjo

Tulossa:

Mika Hentunen: Elossa Washingtonissa

Lone Theils: Noitapoika #dekkaritiistai

Tanskalaisen Globalt-lehden Lontoon-kirjeenvaihtaja Nora Sand rakastaa toimittajantyötään yli kaiken. Nuori nainen myöntääkin itselleen, että työ on hänen elämänsä ehdottomasti paras ja tärkein asia. Se menee kevyesti ohi esimerkiksi seurustelukuvioista tai vaikkapa perheasioista, saati sitten oman perheen perustamisajatuksesta. Pikku juttu on, että Nora ei työnsä takia ole esimerkiksi kuukausiin ehtinyt käydä kampaajalla tai muutenkaan huolehtia omasta hyvinvoinnistaan.

Noran intohimoinen suhtautuminen työhön tuntuu kuitenkin hieman kummalliselta, kun ottaa huomioon, mitä kaikkea se häneltä vaatii ja kuinka vähän hän saa vastarakkautta. Esimies olettaa Noran olevan kirjaimellisesti aina töissä ja soittaa työpuheluja mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Noran on myös mukisematta luovuttava itselleen tärkeistä ja kiinnostavista juttuaiheista, kun lehden nettitoimitus haluaa häneltä jutun vaikka tosi-tv-julkkiksen avioerosta. Aikaa jutun kirjoittamiseen on yleensä vähän, jos sitäkään. Lisäksi Nora on tuon tuosta vaarassa tulla tapetuksi, hakatuksi, siepatuksi tai raiskatuksi työnsä takia. Palkinnoksi kaikesta tästä lienee luvassa kutsu YT-kuulemiseen…

Potkunyrkkeilyn avulla rentoutuva työnarkomaani Nora on dekkarinystäville tuttu jo kahdesta aiemmasta Lone Theilsin kirjasta Kohtalokas merimatka ja Runoilijan vaimo. Uusimmassa Noitapojassa Nora saa tapaamispyynnön nigerialaiselta professorilta, joka pelkää henkensä puolesta. Mies on kotimaassaan yrittänyt selvittää, mitä Jumalan lapset -nimisen seurakunnan huomaan uskotuille lapsille on tapahtunut. Vanhemmat ovat antaneet lapsensa vapaaehtoisesti seurakunnalle, koska he ovat uskoneet, että lapset ovat joutuneet jonkinlaisen riivaajan tai demonin haltuun. Seurakunnan pappien on toivottu karkottavan riivaajat, mutta lapset ovatkin kadonneet jäljettömiin.

Nyt professori haluaa pyytää Noran apua jutun tutkimisessa, mutta hän pelkää henkensä puolesta. Pelko osoittautuukin aiheelliseksi, sillä heti tapaamisen jälkeen mies katoaa ja löytyy myöhemmin tapettuna hautausmaalta sydän rinnasta poistettuna. Sydän on leikattu miehen vielä eläessä. Kuka on kammottavan murhan takana? Miksi mies tapettiin ja silvottiin? Mitä hänen kadonneessa muistikirjassaan oli sellaista, ettei sitä saanut antaa Noran käsiin? Onko Norakin vaarassa tavattuaan miehen?

Näitä Nora ei ehdi kovinkaan paljoa murehtia, sillä Globaltin nettitoimitus vaatii häntä kiinnittämään huomiota tanskalaisen tosi-tv-tähden ja venäläisen miljardöörin avioeroprosessin uutisointiin. Se saakin yllättäen uusia käänteitä, kun pariskunnan pikkupoika siepataan juuri avioero-oikeudenkäynnin alla eikä lunnasvaatimuksia kuulu. Sitten Thamesista löytyy silvottu pikkupojan ruumis.

Kokenut dekkarinlukija alkaa aika pian aavistella, että näillä alkuun hyvin kaukaisilta vaikuttavilla tapahtumilla on jokin yhteys. Noralla tämän oivaltaminen kestää hieman kauemmin, mutta toimittajan vainu ei petä tälläkään kertaa. Sitkeys ja jääräpäisyys eivät ole Norasta karisseet minnekään. Vaikka häntä pelotellaan, uhkaillaan ja suoraan kielletään sekaantumasta kumpaankaan tapaukseen, hän ei hellitä. Lopulta hän päätyy aivotärähdyksestä kärsivänä kahlituksi hylätyn sisäoppilaitoksen keittiön lämpöpatterin putkistoon. Mutta tämä on Noralle toki vain hidaste, ei mikään este.

Noran hahmo keikkuu uhkaavasti todella ärsyttävän ja virkistävän erilaisen rajamaastossa. Melko usein tekisi mieli antaa Noralle kunnon saarna työn ja muun elämän jonkinlaisesta tasapainoon saamisesta. Pahitteeksi Noran ja hänen työkavereidensa terveydelle ei olisi maalaisjärjen käyttö tai edes välttävä varovaisuus. Hyvän skuupin vainuttuaan Noraa ei pitele kyllä mikään ja seuraukset saavat sitten lukijaparan hiukset pystyyn.

Noitapojan karmivat tapahtumat saavat lisäsyvyyttä tiedosta, että tarina perustuu osittain tositapahtumiin. Thames-joesta löytyi vuonna 2015 pienen pojan ruumis, jonka kaulassa riippui kananluista tehty kaulanauha.

Noran tulevaisuus ei kirjan lopussa vaikuta kovin ruusuiselta, joten helpotti kirjailijan jälkisanoissa paljastama tieto, että neljättä Nora Sand -dekkaria jo kirjoitetaan täyttä päätä.

Lone Theils: Noitapoika (Heksedrengen)
Suom. Kari Koski.
Aula & Co 2018. Äänikirjan lukija Pinja Flink, kesto 8 h 10 min.

Ostettu.

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas

Eva Frantz: Sininen huvila

Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin
Marko Kilpi: Undertaker 1 ja 2
Ari Räty: Varjomies
Jasu Rinneoja: Paha silmä
Matti Laine: Tappajan vaisto
Tapani Bagge: Aavehevosen arvoitus (lastendekkari)
Elly Griffits: Käärmeen kirous
Arttu Tuominen: Leipuri
Arne Dahl: Sydänmaa

Max Seeck: Haadeksen kutsu
Antti Tuomainen: Pikku Siperia
Tuire Malmstedt: Pimeä jää
Seppo Jokinen: Lyödyn laki
Lone Theils: Noitapoika


Tulossa:

Mikko Porvali: Kadonneen kaupungin varjo

Seppo Jokinen: Lyödyn laki #dekkaritiistai

Hervannassa hieman kyseenalainen todistaja vakuuttaa nähneensä parkkipaikalla verisen miehen puukko rinnassaan keskellä yötä, mutta uhria ei löydy mistään. Kaksi kommandopipomiestä hakkaa ja potkii lenkkeilijän metsässä henkihieveriin. Silminnäkijöitä on vain yksi, kahdeksanvuotias Milena, eikä hän uskalla kertoa näkemästään ja kuulemastaan kenellekään. TAYSin johtava kardiologi katoaa kummallisesti juuri ennen tärkeää leikkausta, mutta onko kyse sieppauksesta vai vapaaehtoisesta häipymisestä, on poliisille arvoitus. Sitten sattuu vielä tuhoisa tulipalo, joka paljastuu tahallaan sytytetyksi.

Mitään oikein kunnolla varteenotettavaa ei tapahdu Seppo Jokisen 23. komisario Koskisesta kertovassa dekkarissa Lyödyn laki ennen puolta väliä. Edellä lueteltujen rikosten tai mahdollisten rikosten selvittely-yritysten välissä Koskinen asettuu Ullan kanssa ostamansa omakotitalon isännäksi. Katto pitäisi remontoida ja kylpyhuoneen kaakelitkin valita. Raija pistäytyy kylässä ja on omituisen hapan. Työpaikalla alaisten keskinäiset välit alkavat olla huolestuttavan tulehtuneet, ja Koskisen pitäisi hoitaa hankala esimiestehtävä eli puhutella vanhoja työkavereitaan, mutta ei ole helppoa.

Vaikea kuvitella, että kukaan muu kuin Seppo Jokinen saisi tämän kuvion vielä elvytettyä ja lukijan myhäilemään tyytyväisyydestä. Jokisen tutut henkilöt ovat, kuten olen ennenkin jo monesti sanonut, kuin perhetuttuja, joiden kuulumisia on nautinto päivittää. Siitäkin huolimatta siis, että en vieläkään sulata Koskisen ja Ullan, siis esimiehen ja alaisen, suhdetta. Niin lutuinen kuin se onkin. Oliko ihan pakko viedä tämä kuvio näin pitkälle? Harmiahan siitä tulee kuitenkin, tulee tässäkin tarinassa.

Lopulta saadaan sitten kaivattu ruumiskin ja tutkintoihin kaivattua sähköä. Sen verran on jo koottu pohjatietoja, että Koskiselle ryhmineen alkaa pikku hiljaa avautua kuvio irrallisilta näyttävien tapausten takaa. Lukijalla on hieman paremmat edellytykset yhdistellä pisteitä, sillä välillä seurataan tapahtumia muustakin kuin poliisien näkökulmasta. Taustalta löytyykin melkoisen uskomaton kuvio, mutta ei niin uskomaton, etteikö se nykymaailmassa olisi aivan mahdollinen. Osa alun tapahtumista osoittautuu lopulta joukkoon kuulumattomiksi.

Lopulta päästään (melkein) kunnon toimintaankin, mutta siskonmakkarasoppa sentään ehditään kattotalkooväelle kiehauttaa, vaikka osa keskeisistä todistajista ihan vapaaehtoisesti tulee arvoituksia avaamaan niin Koskisen ja Ullan kotiin kuin poliisilaitoksellekin kesken kaiken. Ehtiipä Koskinen haikailla katoavan vanhan Tampereen perään mittavia rakennustyömaita työpaikkansa liepeillä tutkaillessaan.

Dekkariharrastajien riemuksi Jokinen on kirjoittanut Tampereen poliisilaitokselle nyt myös dekkarin julkaisseen poliisin. Järjestyspoliisin konstaapeli Siiri Peippo on nimittäin hiljattain debytoinut esikoisdekkarillaan 'Viikatemies Viikinsaaressa'. Peippo tuo kirjansa tupaantuliaislahjaksi Koskiselle ja Ullalle, ja muutkin paikalla olevat kiinnostuvat kirjasta. Myöhemmin käy ilmi, että Peippo on kirjoittanut poliisidekkarin, jonka päähenkilöissä on joidenkin mielestä kummallisen paljon tuttuja aineksia. Jopa niin paljon, että yhden Koskisen alaisen avioliitto alkaa uhkaavasti nitistä liitoksissaan. 

Tuttua, turvallista Jokista Lyödyn laki tarjoilee. Jokisen suhtautuminen ihmisiin on lämpimän ymmärtävä, ja se huokuu läpi tekstistä. Tiukkaa toimintaa ja piinaavaa jännitystä kaipaavat lukijat eivät Koskisiin tartu, mutta meitä uskollisia Koskis-faneja on edelleen sankka joukko. Jään odottelemaan keväällä toivottavasti ilmestyvää 24. Koskista. Niin varmasti moni muukin. Ehkä ensi kerralla saadaan taas hieman tiukempaa tavaraa?

Seppo Jokinen: Lyödyn laki
CrimeTime 2018. 407 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen, kesto 11 h 15 min.

Painettu kirja sekä ostettu että saatu arvostelukappaleena, äänikirja ostettu.

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas

Eva Frantz: Sininen huvila

Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin
Marko Kilpi: Undertaker 1 ja 2
Ari Räty: Varjomies
Jasu Rinneoja: Paha silmä
Matti Laine: Tappajan vaisto
Tapani Bagge: Aavehevosen arvoitus (lastendekkari)
Elly Griffits: Käärmeen kirous
Arttu Tuominen: Leipuri
Arne Dahl: Sydänmaa

Max Seeck: Haadeksen kutsu
Antti Tuomainen: Pikku Siperia
Tuire Malmstedt: Pimeä jää
Seppo Jokinen: Lyödyn laki

Tulossa:

Lone Theils: Noitapoika

Tuire Malmstedt: Pimeä jää #dekkaritiistai

Lapsiin kohdistuva väkivalta ei ole minulle mitenkään mieluisaa materiaalia edes dekkareissa, mutta silti aina silloin tällöin luettavaksi päätyy teoksia, joissa se on hyvinkin keskeistä. Tuire Malmstedtin esikoisdekkarissa Pimeä jää murhataan pienessä savolaisessa Oravin kylässä useita kymmenen ikävuoden korvilla olevia pikkutyttöjä ja tungetaan sitten heidän ruumiinsa katiskaan tai johonkin vastaavaan kalastusvälineeseen löydettäviksi.

Kuulostaa aivan kauhealta ja sitähän se tietysti onkin, mutta onneksi Malmstedt armahtaa lukijaa eikä kuvaa tapahtumia uhrien tai edes tekijän näkökulmista eikä näytä itse väkivaltaa vaan vain sen lopputulosta ja seurauksia. Siinäkin on jo tarpeeksi!

Ensimmäisen katiskaan sullotun pikkutytön murhan selvittämisen saa hoitaakseen romaanin minäkertoja Isa Karos uuden pohjoisesta tulleen työparinsa Niiles Aarnikosken kanssa. Vankkaan noir-tyyliin kuuluu, että tutkivalla poliisilla on runsaasti huolia ja traumoja omastakin takaa, eikä lukija totisesti joudu ainakaan siinä suhteessa pettymään Isaan.

Nopeasti käy ilmi, että Isan kotiasiat ovat menossa yhä pahempaan solmuun. Hän välttelee iltaista kotiin menoa mahdollisimman pitkään ja hiipii sitten puolisalaa tyttärensä tyhjään vuoteeseen varoen visusti herättämästä miestään. Pala palalta lukijalle aukeaa, mitä kaikkea Isalle oikein on viimeisen vuoden aikana tapahtunut.

Ensimmäisen ruumiin löytyminen rantavedestä on järkytys kaikille, jotka asian kanssa joutuvat tekemisiin, mutta erityisen ikäviä muistoja se pullauttaa Isan mielen pintaan. Yhtään helpompaa ei ole viedä suruviestiä pikkutytön vanhemmille, jotka ovat tehneet lapsesta katoamisilmoituksen vain tunteja aikaisemmin ja ovat huolesta sairaita.

Tutkinta lähtee rutinoidusti liikkeelle, mutta tuloksia tulee laihanlaisesti. Sen verran saadaan selville, että tekijä on todennäköisesti käyttänyt lumikenkiä viedessään ruumiin löytöpaikalle, vaikka on kesäkeli. Selkein johtolanka on lapsen kaulaan ripustettu isohko puinen koru, johon on kaiverrettu kolmikirjaiminen sana KAH. Muuta sitten ei selviäkään, vaikka Isa ja tiimi työskentelevät jutun kimpussa viikkoja. Sitten tulee toinen uhri. Ja kolmas, kun aikaa on kulunut jo kuukausia. Tuleeko vielä neljäskin?

Vuosiin 2016 ja 2017 sijoittuvan tarinan lomassa kulkee kaksi muutakin aikatasoa. Toinen sijoittuu 1880-luvun Alaskaan ja seurailee pienen Naalnish-nimisen tlingit-intiaaneihin kuuluvan pojan kammottavaa ja uskomatonta tarinaa. Toinen taas kertoo sodanjälkeisistä vuosista Naarajärvellä pienellä asutustilalla, jossa Kalevi-poika joutuu kokemaan kovia.

Tarinankerronnan konventioiden mukaisesti nämä aikatasot lopulta nivoutuvat pääjuoneen, mutta melkoisen kaukaa ne juontuvat. On myönnettävä, että jo aloin jossakin vaiheessa epäillä, miten Malmstedt saa tämän onnistumaan. Onnistuuhan se, vaikka kovin kriittistä tarkastelua se ei ihan kestä. Tarinan alla kiiltelevä jää on siis paitsi pimeää myös kovin ohutta.

Alkuun tutkimukset polkevat siis pitkään paikoillaan, ja Isan esimies on jo valmis lopettamaan aktiivisen tutkinnankin jossain vaiheessa. Uusi ruumis kuitenkin sähköistää taas tilanteen. Vähitellen alkaa jonkinlaisia vihjeitä ja johtolankojakin löytyä, ja jossain vaiheessa poliisilla on useampiakin varteenotettavia syyllisehdokkaita tarjolla. Tilanne alkaa olla yhä ahdistavampi ja paineistetumpi, eikä asiaa helpota yhtään, että tutkijoiden lähipiirissäkin alkaa olla epäiltyjä. Entä vainoaako joku Isaa? Paha hiipii yhä lähemmäs, eikä lukijaparan kannata lopulta luottaa mihinkään.

Omaan makuuni Pimeä jää on aavistuksen turhan täynnä erilaisia aineksia. Koska loppuhuipennuksen poikkeuksellisesta karuudesta huolimatta luvassa on jatkoa, olisi joitakin käsiteltyjä juoniaihelmia voinut kenties säästellä myöhemmäksikin. Tosin voi hyvin olla, että olen toppuutteluineni jälleen yhtä väärässä kuin olin epäillessäni Arttu Tuomisen jo käyttäneen kaikki ideansa esikoisdekkariinsa Muistilabyrintti. OIi ilo saada kunnolla nenilleen, ja mieluusti otan toistekin, esimerkiksi Tuire Malstedtin sarjan suhteen!

Tuire Malmstedt: Pimeä jää
Myllylahti 2018. 352 s.

Arvostelukappale.

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas

Eva Frantz: Sininen huvila

Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin
Marko Kilpi: Undertaker 1 ja 2
Ari Räty: Varjomies
Jasu Rinneoja: Paha silmä
Matti Laine: Tappajan vaisto
Tapani Bagge: Aavehevosen arvoitus (lastendekkari)
Elly Griffits: Käärmeen kirous
Arttu Tuominen: Leipuri
Arne Dahl: Sydänmaa

Max Seeck: Haadeksen kutsu
Antti Tuomainen: Pikku Siperia
Tuire Malmstedt: Pimeä jää

Tulossa:

Seppo Jokinen: Lyödyn laki