Vaihtoehtohistoriaa, eläviä kuolleita ja enkeitä eli monipuolinen lukumatka Atorox-esiraatilaisena

Osa omasta Atorox-pinostani.

Suomessa julkaistaan todella paljon hyvää spefiä. Sain huomata tämän jälleen kerran ollessani tänä vuonna ensimmäistä kertaa osana Atorox-esiraatia ja sen jälkeen vielä mukana finaalivaiheen äänestäjänä. Esiraatilaisena sai lukea aikamoisen määrän novelleja ja aikataulujen kanssa sai hieman kiriä, mutta kokonaisuutena kokemus oli ehdottomasti positiivinen.

Esiraatiin päädyin yksinkertaisesti Twitterin kautta. Turun Science Fiction Seura haki lisää raatilaisia viime marraskuussa, joten lähetin heille sähköpostia ja pääsin mukaan. Hommaa aloiteltiin jo viime vuoden puolella, mutta suurimman osan novelleista luin helmi-maaliskuun aikana.

Esiraatilaisena olin välillä vahvasti oman lukumukavuusalueeni ulkopuolella. En esimerkiksi lue yleensä lainkaan kauhua, mutta nyt se oli käytännössä pakollista. Myöskään sotaisista aiheista ponnistava vaihtoehtohistoria ei aiheuta minussa pääsääntöisesti intohimoa, nyt pääsin lukemaan myös sellaisia tekstejä. Esiraadilta oletettiin joka tapauksessa sitä, että novellit on arvioitava objektiivisesti ja siihen pyrin parhaani mukaan, vaikka novellit eivät aina henkilökohtaisesti miellyttäneetkään.

Onneksi novellien jatkoonpääsy ei kuitenkaan ole yhden ihmisen harteilla. Meitä esiraatilaisia oli tänä vuonna viisi ja lisäksi sekä Atorox-vastaava Anna Mattila että TSFS:n sihteeri Katja Juusela lukivat muutamia novelleja. Novellit jaettiin esiraadin kesken luettaviksi siten, että jokainen luki noin kolmasosan novelleista ja jokaisen novellin luki kaksi esiraatilaista. Esiraatilaiset antoivat novelleille 1 tai 0 pistettä sen mukaan, kokivatko he novellin olevan riittävän hyvä jatkoon päästäkseen. Itse pidin ohjenuorana sitä, että novelli oli hyvin kirjoitettu ja mietitty kokonaisuus, jossa mahdollisesti oli vielä jotain yllättävää tai kiinnostavaa aiheensa käsittelyn suhteen. Novellihan voi olla hyvä, vaikka se käsittelisi myös ns. loppuunkaluttua aihetta perinteisin juonenkääntein, mutta se ei mielestäni riitä silloin, kun valitaan nimenomaan sen vuoden parasta spefinovellia.

Itse luin ehdokastekstejä 104 kappaletta, joista osa oli raapaleita. Olin hieman yllättynyt, että en ollut ehtinyt lukea teksteistä ainuttakaan ennen esiraatilaisuuttani, vaikka ainakin kuvittelen lukevani varsin paljon spefiä. Esiraatilaisuus antoi myös hyvän syyn viimein tutustua kotimaisten spefilehtien ihmeelliseen maailmaan ja totean, että syytä olisikin seurata niitä aktiivisemmin. Kiinnostavan novellitarjonnan lisäksi niissä nimittäin arvioidaan kiitettävästi vuoden aikana ilmestyneitä spefiteoksia ja lisäsin siinä samassa lukulistalleni useampia teoksia.

Luku-urakan jälkeen olikin kiitollista päästä osallistumaan myös varsinaiseen finaaliin eli äänestysvaiheeseen. Äänestys on tosiaan avoin kaikille, sillä siihen on vain ilmoittauduttava ja sitouduttava lukemaan kaikki ehdokasnovellit, joita oli tänä vuonna 21 kappaletta. Lopulliselle ehdokaslistalle pääsi useampi sellainen novelli, jota en ollut esiraativaiheessa lukenut, mutta äänestystä varten luin jokaisen novellin joka tapauksessa kertaalleen läpi. Äänestysaikataulu toimi hyvänä lukumotivaattorina ja tiukkamielisemmän esiraativaiheen jälkeen oli jopa rentouttavaa päästä arvottamaan tekstejä täysin omien mieltymysteni mukaan.

Nyt odotan kiinnostuksella, mikä novelleista sai finaalivaiheessa parhaat pisteet ja valitaan vuoden parhaaksi. Finaalivaiheen äänestäjiä ilmottautui tänä vuonna mukaan 101 kappaletta, joten hajontaa todennäköisesti on. Omalla listallani pääsi korkealla useampi novelli, jotka olivat kerronnaltaan lämminhenkisiä, jopa humoristisia, ja joissa ei ollut sijaa turhille, (nais)kehoa esineellistäville kohtauksille.

Lopuksi lähetän vielä kerran kiitokset Atorox-vastaava Anna Mattilalle. Anna hoiti viestinnän tavalla, että ensikertalainenkin pääsi kelkkaan mukaan, piti jämptisti huolta aikatauluista ja on selvästi spefikirjallisuuden puolella.

Voisin hyvin kuvitella lähteväni esiraatihommiin uudestaankin ja vähintäänkin aion ilmoittautua äänestäjäksi. On ilo huomata, että Suomessa julkaistaan niin paljon hyvää ja monipuolista spefiä.

Atorox-voittaja julkistetaan tänä vuonna Virtuaali-Finnconissa (10-12.7.). Atorox-voittaja julkistetaan samassa tilaisuudessa Nova-kirjoituskilpailun voittajan kanssa lauantaina 11.7. klo 13.15 alkaen.

Jos tämän vuoden ehdokasnovellit kiinnostavat, on koko lista nähtävissä täällä ja lisäksi Nörttityttöjen raati on arvioinut postaussarjassaan kaikki tämän vuoden ehdokkaat. Sarjan ensimmäiseen postaukseen pääset tästä.

Dan Simmons: Hyperion Cantos

Endymion ja paras lukupaikka Hangon kallioilla.

Teimme tuossa syksyllä 2014 ystävän kanssa kirjalainavaihtoja ja hän jysäytti syliini koko Dan Simmonsin Hyperion Cantoksen. Totesin etten ehdi neljää kirjaa heti lukea, mutta ystävä totesi että kunhan luet, hyviä ovat. Kuten tästä bloggauksesta ehkä huomaatte, tässä projektissa vähän kesti. Todetaan silti alkuun, että kirjojen lukeminen kannatti ja ihme kyllä ystävä on antanut opusten majailla luonani näinkin pitkään.

Hyperionin aloitin jouluna 2014 ja luin sitä hitaasti mutta varmasti yli tammikuun (2015) puolivälin. Seitsemän hengen joukkio on lähtenyt todennäköisesti viimeiselle pyhiinvaellukselle Hyperionin planeetalla sijaitsevaan Shriken temppeliin. Maailmanloppu saattaa tulossa eikä ole varmuutta voidaanko väkivaltainen jumalolento tuhota, mutta yritettävä on. Ensimmäinen osa keskittyy seitsemän vaeltajan lähtötarinoiden kertomiseen ja samalla liikutaan kohti määränpäätä.

Muutama ensimmäinen tarina oli ihan kiinnostava, muttei saanut minua vielä aivan vakuuttuneeksi. Tiivis teksti ja kerrontatapa eivät myöskään sopineet yhteen huonon keskittymiskyvyn kanssa ja lukeminen venyi. Loppupuolella sain kuitenkin tarinasta kiinni ja viimeiset osiot olivat myös paljon kiinnostavampia. Simmonsin luoma maailma on kokonaisuudessaan monipuolinen, täynnä petoksia ja myös aika väkivaltainen.

***

The Fall of Hyperion lähti luettavaksi vihdoin heinäkuussa 2016, kun edessä oli bussimatkoja Savon suuntaan ja takaisin. Onneksi on olemassa Wikipedia ja siellä oikein oiva synopsis tuosta edellisestä osasta, pääsin hyvin kärryille ja tarina vei mukanaan. Hahmot muistuivat mieleen yllättävän hyvin, vaikka lukemisesta oli jo aikaa.

Toinen osa jatkaa suoraan siitä mihin ensimmäinen osa jäi. Time Tombsit ovat avautuneet, pyhiinvaeltajien on kohdattava Shrike ja kenenkään kohtalo ei ole varma. Lisäksi seuraillaan intergalaktista politiikkaa, kun korkeammissa istuimissa yritetään keksiä mitä tehdä Hegemonya uhkaaville Oustereille. Loppupeleissä käsissä on kuitenkin kaikkien asutettujen planeettojen tulevaisuus. Juonikuvauksena tämä tiivistelmäni on jokseenkin kämäinen, mutta Simmonsin kerronta vei mukanaan ja pidin kirjasta kovin. Yllätyksenä tuli kuitenkin teoksen hidaslukuisuus, sillä sivuja ei ole tuhottoman paljon mutta täyteenahdetun tarinan kanssa kulkeminen on temmoltaan verkkaista.

***

Kesäkuussa 2017 sain vihdoin aikaiseksi ottaa bussimatkalle Endymionin, kun reissasin kohti Hankoa. Jälleen kerran aloitin konsultoimalla Wikipediaa ja hyppäsin siitä sitten tarinan kyytiin. Kertojahahmot ovat vaihtuneet ja kun ydintyyppien määrä yhtäkkiä väheni paljon, oli tarinaa itse asiassa melko helppo seurata. Sivutkin kääntyivät edelliskesäistä nopeammin.

Pääkertoja Raul Endymion kertoo tarinaa jonkinlaisessa kuolemansellissä. Aikanaan metsästäjäoppaana Hyperion-planeetalla toiminut nuori mies päätyy erinäisten sattumien kautta pakomatkalle nuoren Aenean kanssa. Aeneasta povataan jonkinlaista pelastajaa ihmiskunnalle ja muun muassa siksi Paxin korkea-arvoiset haluavat tämän kiinni. Alkaa melkoinen takaa-ajo planeetalta ja systeemiltä toiselle. Mukana seikkailussa on myös androidi Bettik ja toisena pääkertojana toimii Isä De Soya, joka on saanut korkeat valtuutukset saada Aenea kiinni lähes hinnalla millä hyvänsä.

Kerronnaltaan Endymion oli varsin toiminnallinen, joten syke pysyi koko ajan hyvänä ja tarinaa jaksoi seurata. Vastapainona oli kyllä paljon politiikkaa ja kulissien takana tapahtuvaa suhmurointia, mutta taisteluilla ja jännittävillä takaa-ajoilla tasapainotettu tarina jaksoi pitää otteessaan. Toiveikkaasti ajattelen, että saatan saada sarjan viimeisen osan luettua jopa tämän kuluvan vuoden aikana.

***

Tätä viimeistä kohtaa kirjoittaessa on huhtikuu 2019. En siis lukenut Cantoksen viimeistä osaa, The Rise of Endymionia, vuonna 2017. Aloitin sen kyllä kesällä 2018, mutta aika ei ollut oikea ja tartuin kirjaan uudelleen tämän vuoden alussa. Taival oli jälleen kerran hidas, luin tätä ehkä 20 sivua kerrallaan, mutta mieleenkään ei tullut lopettaa.

Raul Endymion on edelleen kuolemansellissään ja kertoo loppuosan tarinastaan Aenean kanssa. Samalla valotetaan lisää kirkon piirissä tapahtuvaa likaista peliä. Tarinassa oleva näkökulmien vuorottelu hieman hämmentää, onhan kaikki Raulin kertomaa, mutta tällekin seikalle saadaan selitys. Tämän viimeisen osan kanssa olin välillä aika tuskastunut, sillä osa kerronnasta oli jotenkin staattista ja luettelomaista. Kokonaisuus oli silti onnistunut ja olihan näin monen sadan sivun jälkeen saatava tietää, miten kaikki lopulta päättyy (kiinnostavasti, onnistuin myös arvaamaan lopun olennaisimman käänteen).

***

Mitä siis jäi käteen? Ensinnäkin vähän nolo fiilis, että tässä kesti näin kauan. Joudun ehkä askartelemaan jonkinlaisen kortin ja muuta mukavaa kärsivälliselle ystävälleni.

Toisekseen: huh. Huh huh. Simmonsin luoma maailma on massiivinen ja häkellyttävän monimutkainen. Tarina ei sulkeudu ympyränä, joitakin kysymyksiä jää ilmaan, mutta se tuntuu oikeastaan aika hyvältä. Ajatukseni eivät vielä oikein taivu sen ympärille, että tämä oli nyt tässä.

Kirjoissa oli myös kiinnostavia ajatuksia maailmasta, ihmisyydestä, siitä miten rappeuttavaa se voisi olla kaikelle jos voisimme uudelleensyntyä loputtomasti. Hurjaa.

Suosittelen siis kyllä. Näin jälkikäteen voi todeta, että suomeksi nämä olisi ehkä selättänyt ketterämmin (Like on julkaissut kirjat Jukka Ahokkaan suomentamina), mutta ehkä minä ja tämä nelikko tarvitsimme aikaa ja bussimatkoja ja tuntikausia Hangon rannoilla. Ainakin näihin kirjoihin liittyy nyt todella paljon hyviä muistoja.

Dan Simmons: Hyperion (1989), The Fall of Hyperion (1990), Endymion (1996), The Rise of Endymion (1997)

David Mitchell: Luukellot

Viimeiset osiot kirjasta luin Viljandin kauniissa kesäilloissa.

Uuvuttavuuteen asti upea

David Mitchell on ollut lukulistallani jo vuosia, mutta vasta nyt sain tartuttua hänen teoksiinsa. Aloitin uusimmasta suomennetusta, tämän vuoden Tähtifantasia-palkinnon saaneesta Luukelloista. Tarinassa maagisen realismin elementit yhdistyvät koukuttavaan kerrontaan. Teoksella on mittaa ja massaa eikä se päästänyt helpolla, mutta lukeminen oli silti nautinnollista.

Tarina alkaa 1980-luvun puolivälin tienoilla ja kulkee eri henkilöhahmojen kerronnan kautta aina lähitulevaisuuteen 2040-luvulle saakka. Tarinan keskiössä on Holly Sykes, sydämensä murjonut teini, josta aikuistuessa ja vanhetessa kasvaa tärkeä pelinappula enemmän tai vähemmän ihmiskunnan kohtaloa määrittävässä sodassa. Horologit ja ankoriitit, hyvät ja pahat kuolemattomat, kehoaan vaihtavat sielut kamppailevat nimittäin keskenään siitä, miten ihmisiä eli hauraita luukelloja on suotavaa tässä ajan virrassa kulkiessa hyödykseen käyttää.

Kerronta polveilee ja näkökulman vaihdokset pakottavat eräänlaiseen palapelin kokoamiseen koko lukemisen ajan. Pitkä aikaväli ja moniaalle haarautuva tarina aiheuttavat sen, että juonta on vaikea selittää eikä se myöskään tunnu tarkoituksenmukaiselta. Itse lukiessa mietin paljon aikaa, selviytymistä, koko ajan huonommin voivaa maapalloa ja sekopäiseksi muuttuvaa ihmiskuntaa. Toivon, että Mitchellin kuvaamaa tulevaisuutta ei tule, mutta pelkään sitä.

Mitchellin hahmot eivät ole pääsääntöisesti erityisen mukavia. He sekoilevat, tekevät huonoja ratkaisuja, ovat itsekkäitä tai paikoin jopa kusipäitä. Jotenkin heidän kanssaan jaksaa silti viettää aikaa ja syytän tästä ehkä hieman Jonathan Carrollia, jonka itseriittoisten (mies)kertojien seurassa tuppaan viihtymään. Toisaalta myös viehätyin hahmojen epätäydellisyydestä ja ehkä paikoin ymmärsinkin heitä.

Luukellot oli täysi, raskas ja palkitseva kokemus. On myönnettävä, että olin uupua sen kanssa moneen kertaan. Osiot olivat pitkiä eivätkä tuntuneet loppuvan koskaan. Luin kirjaa hyytymiseen asti ja aloitin sen kolmesti. Silti sitä ei halunnut jättää kesken ja loppuessa saapui haikeus: nytkö tämä jo loppuu?

Näin jokin aika lukemisen jälkeen kirja on mielessäni kuin iso möykky, josta muistan satunnaisia kohtauksia. Vaikka se ei siis juoneltaan jäänyt mieleen kirkkaana, onnistui se vakuuttamaan minut siitä että Mitchellin loputkin kirjat on luettava. Kuulemieni kommenttien perusteella paras on vielä edessä, odotan innolla.

Suketus on kirjoittanut kirjasta erinomaisen bloggauksen ja paljolti hänen innostamanaan kirjaan tartuin, lue!

David Mitchell: Luukellot (The Bone Clocks, 2014)
Sammakko, 2017. 644 s.
Suomentanut: Einari Aaltonen

Ted Chiang: Stories of Your Life and Others

Fantastisen tarkkanäköisiä spefinovelleja

Katsoimme tänä vuonna vihdoin elokuvan Arrival (2016) ja se oli todella hieno. En ole aikaisemmin nähnyt elokuvaa, jossa kohtaaminen avaruusolioiden kanssa on kuvattu niin kauniisti ja olipa tarina muutenkin upea. Uskoisin, että kyseessä on elokuva, josta moni scifiä yleensä vierastava pitäisi. Sittemmin huomasin tarinan perustuvan Ted Chiangin novelliin ja lainasin kirjastosta koko kokoelman Stories of Your Life and Others (2002), joka on julkaistu myös leffakannella nimellä Arrival (2016).

Chiangin tekstiä on fantastista lukea. Hän kirjoittaa esteettisesti ja pikkutarkasti, yksityiskohtiin keskittyen ja tarinan aihetta elävästi kuvaten. Tarinoissa muun muassa kuljetaan ylös Babylonin tornia aina konkreettiseen taivaankanteen asti, pohditaan matematiikan estetiikkaa, koetaan luonnonmullistuksina ja ihmeinä toteutuvia enkelien vierailuja ja kaiken tämän lisäksi katsotaan ihmistä jotenkin todella kauniisti ja ymmärtäen.

Oikeastaan voisin kirjoittaa kaikista kokoelman tarinoista vaikka kuinka pitkään. Ihailin, kuinka Story of Your Lifesta oli saatu tehtyä visuaalisesti niin näyttävä ja alkuperäistekstistä eroava elokuva, jonka ajatus oli kuitenkin säilynyt kirkkaana ja kauniina. Sen lisäksi että tarinassa pohditaan kiinnostavasti kieltä ja kommunikaatiota, on se samalla surullinen ja jotenkin myös lohdullinen tarina vanhemmuudesta, rakkaudesta ja elämän valinnoista. Hell Is The Absence of God puolestaan pohtii kiinnostavasti muun muassa ihmeitä, armon ansaitsemista ja uskoa. Novelli on voittanut lukuisia palkintoja (Hugo, Locus ja Nebula), enkä ihmettele. Chiang onnistuu tasapainoilemaan kerronnassaan puolia ottamatta ja tarjoaa siten hyvän tarinan lisäksi myös paljon ajattelemisen aihetta.

Understand-tarina sai minut ajattelemaan Kukkia Algernonille, tarinassa oli samaa surua ja hämmennystä vaikka se päättyikin lopulta hyvin erilaiseen tilanteeseen. Division By Zero kertoo niin kauniisti matematiikasta ja rakkaudesta, että pakahduin. Tower of Babylon oli minulla haastava tarina, sillä se kirjaimellisesti sai maailmallisen hahmotuskyvyn sekaisin. Huikeaa. En voi kuin ihailla Chiangin terävää kynää ja päätä.

Novellihaasteen puitteissa peukutan tarinaa Liking What You See: A Documentary tapahtumapaikan puolesta. Dokumenttimaisesti, usean kertojan puheenvuorojen kautta etenevä novelli pohtii ihmismielen muokkausta keskittyen erityisesti calliagnasiaan, jossa ihminen ei kykene luokittelemaan tai arvottamaan ihmiskasvoja kauneuden perusteella. Chiang onnistuu tarjoamaan asiaan monta näkökulmaa, jotka saavat ajattelemaan ja tekstissä olisi aihetta osuvaksi Black Mirror -sarjan jaksoksi.

Spefi-lukuhaasteesta kuittaan kohdan spefinovellikokoelma.

Ted Chiang: Stories of Your Life and Others
Vintage, 2010. 306 s. (Alkup. Tor, 2002.)

Maailmalla palkittuja teoksia

Han Kangin Vegetaristi oli yksi viime kevään kohistuista käännösteoksista. Itse luin tämän korealaisen teoksen viime kesän lukumaratonillani ja se olikin sen verran synkkää antia, että loppuaika oli luettava jotain kevyempää ja helpommin mielessä sulavaa. Kiinnostava tämä omituinen teos toisaalta oli, joten ei lukeminen harmittanutkaan.

Kotirouva Yeong-hye lopettaa lihansyönnin toistuvien, väkivaltaisten painajaisten vuoksi. Elämänmuutos vaivaa kovasti läheisiä ja sekä aviomies, lanko että sisar yrittävät saada Yeong-hyeta muuttamaan mieltään. Itse Yeong-hyeta ei päästä teoksessa kuulemaan lainkaan, vaan tämän vetäytymistä oman mielensä uumeniin jonnekin toisaalle seurataan vain edellä mainittujen perheenjäsenten kautta. Näin kerronta on itse asiassa ehkä kiinnostavampaa, sillä havaintojensa kautta kertojat kertovat lopulta ehkä enemmän itsestään.

Teoksesta on jäänyt mieleen muutama harvinaisen voimakas kohtaus, kuten ateljeessa tapahtunut maalaaminen, ruoan pakkosyöttäminen ja eräskin päällä seisominen. Jälkimmäisin tosin nousee mieleen lähinnä ansiokkaan Sivumennen-podcast-jakson vuoksi, mutta ei se ole huono juttu sekään. Miksikään suureksi suosikiksi teos ei kuitenkaan noussut, koin tarinan etäännyttävänä ja jälkiolo oli omituinen.

Teos voitti Booker-palkinnon vuonna 2016.

Innostuneemman jutun tästä voi lukea vaikka Pieni kirjasto -blogista, siellä teosta pidettiin muun muassa helppolukuisena mutta lukijaa haastavana.

Viime vuoden Helmet-lukuhaasteessa luin tämän kohtaan ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja.

***

Anthony Doerrin romaanista Kaikki se valo jota emme näe kohistiin puolestaan sen ilmestymisvuonna 2015, mutta itse välttelin kirjaa ja otin sen luettavaksi vasta viime vuonna suurimman pölyn laskeuduttua. Muistaakseni kirja tarttui kirjastosta mukaan, kun se oli nostettu esille presidentti Obaman suosittelemana teoksena.

Teos on tyylipuhdas lukuromaani ja sellaisena sitä myös markkinoitiin. Suuri, huolella kirjoitettu ja koskettava tarina vie toisen maailmansodan aikaan. Sokea Marie-Laure pakenee isänsä kanssa Pariisista Bretagneen omituisen setänsä talon suojiin ja opettelee isänsä rakentaman pienoismallin avulla liikkumaan uudessa, vieraassa kaupungissa. Saksalainen Werner puolestaan on asunut nuoruutensa orpokodissa kuunnellen sisarensa kanssa radioaalloilta outoja kertomuksia luonnontieteistä ja on radioharrastuksensa vuoksi päätynyt sodassa erityistaitoja vaativaan tehtävään. On ennalta-arvattavaa, että lopulta Marie-Lauren ja Wernerin tarinat kietoutuvat yhteen erikoisella ja ehkä hieman yllättävälläkin tavalla.

Myönnettävä on, tarina oli hieno ja suuri ja taidolla kokoon kudottu. En tiedä oliko se makuuni jopa liian taitava ja täydellinen vai odotinko liikoja, mutta jotain särmää jäin kaipaamaan. Hienoja kuvia tästäkin teoksesta on toisaalta jäänyt mieleen, simpukankuorien tuntu käsiin, Louvren jännittävät käytävät, Jules Vernen lukeminen pistekirjoituksella, surullinen, rätisevä pianokappale radioaalloilla. 

Hieno romaani tämä kuitenkin on, sellainen helposti mukaansa vievä. Suomennos on sujuva, tarina kaunis ja herkkä, en ihmettele kehuja.

Teos on voittanut muun muassa Pulizer-palkinnon vuonna 2015.

P.S. Rakastan kirjoja -blogissa teosta tituleerataan kaunein sanankääntein Suureksi Romaaniksi.

Viime vuoden Helmet-lukuhaasteessa luin tämän kohtaan kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa.

Han Kang: Vegetaristi (채식주의자, 2007)
Gummerus, 2017. 215 s.
Suomentanut: Sari Karhulahti

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (All the Light We Cannot See, 2014)
WSOY, 2015. 554 s.
Suomentanut: Hanna Tarkka

Max Porter: Surulla on sulkapeite

Surun käydessä taloksi apu on usein tarpeen

Max Porterin Surulla on sulkapeite (Gummerus, 2018) on kaunisniminen pienoisromaani surusta ja siitä selviytymisestä. Perheen äiti kuolee ja isä ja pojat jäävät yksin kykenemättöminä käsittelemään menetystä, kunnes ovelle saapuu varis, joka ottaa perheen siipiensä suojaan. Surutyö voi alkaa eikä se ole aina helppoa saati kaunista katsella.

Kirjan kertojina toimivat niin isä, pojat kuin variskin. Aina ei ole ihan selvää mitä tapahtuu tai missä aikatasossa ollaan. Lisäksi surussa vellominen on tosiaan rumaa puuhaa, välillä on tarve huutaa ja antaa kyynelten valua variksen siipien suojaan. Varis ei ole mikään kiltti lohduttaja, mutta vimmainen se tehtävässään on, ei luovuta ennen kuin tilanne on selätetty.

Ihmettelin variksen valikoitumista kirjan linnuksi, en osannut sijoittaa tätä harmaa-mustapukuista lintua surun selättäjäksi. Ajattelin, että kyseessä olisi ollut korppi, kun kirjassa viitattiin useassakin kohtaa linnun esiintymiseen runoissa, mutta todennäköisesti en vain tunne brittiläistä runoutta läheskään riittävästi. Varis on toisaalta mielestäni paljon sympaattisempi kuin korppi, joten ehkä se siksikin on parempi valinta.

Lukemisen jälkeen jäi olo, että jotain meni pahasti ohi. Kirja on pettävän nopealukuinen, mittaa vain reilut sata sivua, mutta rivien välissä olisi tulkittavaa varmasti toiseksikin mokomaksi. Äidin kuolemasta puhutaan etenkin aluksi vain vihjaillen eikä sekään ole aina ihan selvää, miten isä ja pojat surustaan selviävät ja mikä varis loppujen lopuksi on vai onko se mitään. Laina-aika painoi kuitenkin päälle, joten tuuttasin kirjan nopeasti kannesta kanteen.

Vaikka vähän harmittikin, en pitänyt kirjasta niin paljon että olisin lainannut sen uudelleen ja palannut siihen. Vertaukset tuntuivat hankalilta ja tunnelma oli jotenkin epämiellyttävä. En ehkä halunnutkaan päästää kirjaa ihon alle. Kirja on markkinointitekstinsä mukaan kuitenkin hurmannut --- niin kriitikot kuin lukijatkin ja sitä on kehuttu paljon Goodreadsissa, joten kehotan muodostamaan tästä oman mielipiteen.

Yöpöydän kirjoissa kirjoitetaan tästä todella kauniisti, Kosmisen K puolestaan erittelee hienosti variksen roolia surutyössä.

Max Porter: Surulla on sulkapeite (Grief Is the Thing with Feathers, 2015)
Gummerus, 2018. 119 s.
Suomentanut: Irmeli Ruuska

Fantastisia loppuja ja alkuja

Vähemmän fantastinen, mutta silti kelvollinen lukupaikka junan vaunuosastolla. Tässä luvussa Kuura.

Viime vuonna heitin haikeita jäähyväisiä muutamalle sarjalle ja tervehdin joitakin. Koska sarjojen jatko-osista on ollut hieman haastavaa kirjoittaa liikoja spoilailematta, käsittelen tässä luettuja teoksia yleisellä tasolla. Yhteistä tälle setille on joka tapauksessa se, että jokainen niistä edustaa spefi-kirjallisuuden jotakin alalajia ja että ne olivat kaikki vähintäänkin hyviä lukukokemuksia.

***

Haikeimmat hetket vietin viime vuonna J.S. Meresmaan Mifonki-sarjan kahden viimeisen osan, Mifongin kadottaman ja Mifongin lunastaman parissa. Olen seurannut sarjaa vuodesta 2012 ja nyt viisivuotisen yhteisen taipaleen päättyessä pala oli kurkussa, kun jouduin luopumaan tutuista ja rakkaaksi käyneistä hahmoista. En kommentoi viimeisten osien juonta sen kummemmin kuin että Meresmaa onnistuu viemään sarjan kiinnostavaan lopetukseen, ei tyydy ratkaisuissaan niihin ilmeisimpiin ja jättää lankoja sopivasti auki niin, että hahmot jäävät mieleen elämään omaa elämäänsä.

Yleisesti ottaen kommentoitavaa on sitten paljonkin. Mifonki-sarja on viehättänyt minua alusta asti vauhdikkaalla menollaan. Tyyli on sopivan viihdyttävä ja kepeä. Se ei tarkoita, että sisältö olisi höttöistä, mutta reipas meininki ja seikkailullinen ote on ollut otollista alustaa kirjaan uppoutumiselle ja arkihuolien unohtamiselle. Mifonkien parissa olen pystynyt rentoutumaan silloinkin, kun pää on ollut yhtä mössöä ja muihin kirjoihin keskittyminen vaikeaa.

Rakastin myös hahmoja. Tämä todella kirkastui oikeastaan vasta viimeisen osan kohdalla, kun tajusin että nyt minun on päästettävä nämä tyypit jatkamaan eloaan jonnekin kirjan sivujen ulottumattomiin. Näiden värikkäiden tyyppien pariin oli aina helppo palata ja vaikka edellisen osan lukemisesta olisi ollut aikaa, onnistuu Meresmaa pienien muistutusten avulla kertaamaan edeltäviä tapahtumia sen verran että omat ajatukset saa taas järjestykseen. Jään kaipaamaan tätä loistavaa sarjaa.

J.S. Meresmaa: Mifongin kadottama
Myllylahti, 2016. 460 s.

J.S. Meresmaa: Mifongin lunastama
Myllylahti, 2017. 475 s.

***

Viimeiset osansa sai viime vuonna myös Timo Parvelan ja Bjørn Sortlandin yhteinen Kepler62 -sarja. Virus ja Salaisuus johdattavat retkikunnan lapset viimein arvoitusten ratkaisujen luokse. Viimein selvisivät muun muassa ylimääräisen matkustajakapselin arvoitus ja kehen retkikunnassa voi todella luottaa. Sarja loppuu melkomoiseen ryminään ja on viimeisissä käänteissään entistä jännittävämpi ja pelottavampi. Käänteitä oli jopa niin paljon, että pohdin josko sarja olisi kaivannut vielä pidempää mittaa tai edes paksumpaa päätösosaa, jotta lopun hässäkkää olisi ehditty käsitellä rauhallisemmin.

Kokonaisuutena sarja on joka tapauksessa ollut erinomainen. Olen pitänyt piirun verran enemmän Parvelan kynäilemistä osista, joissa on Jonin ja Arin näkökulma, mutta toisaalta vuorottelevien kertojien ratkaisu oli toimiva ja liputan iloisesti suomalaisnorjalaisen yhteistyön puolesta. Pasi Pitkäsen kuvitus on ollut läpi sarjan timanttista.

Sarjan toisen kauden on lupailtu käynnistyvän syksyllä, odotan varovaisen kiinnostuneena. Bloggaukseni ensimmäisistä osista voit lukaista täältä.

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Virus (Kepler62 #5)
WSOY, 2017. 189 s.

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Salaisuus (Kepler62 #6)
WSOY, 2012. 200 s.

***

Mintie Dasin Storm Sisters -sarjan ensimmäinen osa Kuohuva maailma viehätti minua ja täten sarjan toinen osa Hyiset mainingit (Tammi, 2017) oli luonteva lisäys lukulistalle. Nyt on myönnettävä, että tätä kirjoitettaessa lukemisesta on kutakuinkin vuosi ja juonen detaljit ovat päässeet paljolti unohtumaan, mutta varsinaisen lukukokemuksen muisto on kyllä tallella.

Tarina jatkuu edellisen vanavaedessä. Tytöt saavat uutta tietoa vanhempiensa kohtalosta ja yllättäen näyttää siltä, että he saattaisivat sittenkin olla elossa. Matka käy kohti Pohjanmerta ja kuninkaallista hovia, jonka juonittelua pursuavaan seurapiirin on lisätietojen tarpeessa pakko yrittää soluttautua. Luvassa on siis vauhtia ja vaarallisia tilanteita hameenhelmat heiluen ja miekka viuhuen.

Edelleen pidän hahmoista valtavasti. Tytöt ovat erilaisine luonteineen viehättäviä ja raivostuttaviakin, koska sellaisia nuoret tytöt yleensä tuppaavat olemaan. Kerronnallisesti teos tuntui puolestaan hieman hiomattomalta. Pidän teoksen ideasta todella paljon ja siinä on paljon hyvää, mutta kaipaisin vähän tiivistystä ja vähän lisää terävyyttä, sitten tämä olisi todella hyvä. Pienen alkukankeuden jälkeen juoni kuitenkin vei mukanaan, eli peruspalikat ovat kyllä kunnossa. Varmasti tulen tarttumaan myös sarjan jatkoon, sillä haluan tietää mitä tapahtuu.

Kolmas osa on jo ilmestynyt englanniksi (Ocean of Secrets, 2017) ja kahdella seuraavallakin on jo nimet, mutta suomennoksista en löytänyt tietoa.

Mintie Das: Storm Sisters 2: Hyiset mainingit

Tammi, 2017. 326 s.

Suomentanut: Marja Helanen

***

Sarah J. Maasin Throne of Glass - Lasipalatsi -teosta minulle suositeltiin useammaltakin taholta. Nuori salamurhaajana kunnoustautunut Celaena saa uuden mahdollisuuden, kun tätä tullaan noutamaan kruununprinssin edustajaksi kilpailuun, jossa valitaan seuraavaa Kuninkaan Miekkaa. Suolakaivokset orjankahleineen jäävät taakse ja Celaena matkaa jäyhän kapteeni Westfallin kanssa Lasipalatsiin valmistautuakseen kilpailemaan niin kokeneita sotureita, varkaita kuin murhamiehiäkin vastaan.

Hahmoja Celaena on niin ihana, että vei sydämeni. Kirjoja ja kauniita vaatteita rakastava nuori nainen on samanaikaisesti taitava salamurhaaja ja ristiriitaisuksissaan viehättävä. Sarjan romanssikuviokin on varsin mielenkiintoinen, tässä kun ei salamarakastuta tai olla niiden tunteiden kanssa muutenkaan niin varmoja saati sitten että kiinnostuksenkohteita olisi vain yksi.

Juoni itsessään on lopputulemaltaan ennalta-arvattava, muutoin kirjalle ilmestyvä jatko tuntuisi oudolta, mutta kilpailun kuvaamisen lisäksi kerrotaan paljon myös linnan sisäisestä politiikasta ja keskitytään ratkomaan, kuka tai mikä tappaa järjestelmällisesti ja brutaalisti kilpailun osallistujia. Kirjassa oli omaan makuuni riittävästi viihdyttävyyttä ja jännittävyyttä ja lukusukkuloin sen läpi melko nopeasti. Sarjan toinen osa Keskiyön kruunu (Gummerus, 2018) on jo ilmestynyt ja aion sen varmasti myös lukea.

Sarah J. Maas: Throne of Glass - Lasipalatsi (Throne of Glass, 2012.
Gummerus, 2017. 438 s.
Suomentanut: Sarianna Silvonen

***

Elina Pitkäkankaan Kuura (Myllylahti, 2016) tuo kiintoisan lisän kotimaiseen urbaanin fantasian tarjontaan. Olin mielessäni luokitellut teoksen päässäni paranormaalien romanssien kategoriaan, mutta huomasin ilokseni olevani väärässä. Vaikka teoksessa on romantiikkaakin, ei sen pääpaino ollut suhderuodinnalla.

Kuurankerossa ei ole nähty ihmissusia enää vuosiin, vaikka kaupunkia ympäröikin edelleen muuri ja metsään poistuminen on ankarasti kiellettyä. Lukiolaistyttö Inka joutuu kuitenkin rikkomaan kieltoa veljen jouduttua vakavaan onnettomuuteen ja tulee avanneeksi jonkinlaisen Pandoran lippaan. Ihmissudet ovat lähempänä kuin Inka olisi koskaan osannut arvata. Suurta salaisuutta on vaikea pitää ja Inkan ystävä Aaron huomaa pian sotkeutuneensa asiaan liiankin tiiviisti. Ihmissusien olemassaolo on kirjan maailmassa luontevaa ja kiinnostavasti kuvattua.

Kirja oli todella koukuttava ja tarjosi sitä lukiessani kaivattua lepoa myllerretylle päälle. Pitkäkankaan kerronta on vauhdikasta ja miellyttävää. Tarinassa edetään vauhdilla ja etenkin sen loppu onnistui yllättämään, tällaista menoa ja meininkiä olisin mielessäni osannut odottaa vasta ehkä sarjan toiselta osalta. 

Trilogian toinen osa Kajo (Myllylahti, 2017) on jo ilmestynyt ja kolmas osa Ruska ilmestyy tänä vuonna, molemmat ehdottomasti lukulistalla.

Elina Pitkäkangas: Kuura

Myllylahti, 2016. 355 s.

Kansi: Karin Niemi

Kattaus hienoja nuortenkirjoja

Olen lukenut tänä vuonna todella monta hienoa ja kiinnostavaa nuortenkirjaa, mutta harmillisesti niistä bloggaaminen on jäänyt. Tässä setissä on neljä oivallista teosta, joissa käsitellään erinäisiä nuorten elämään kuuluvia asioita, osassa kevyemmin ja toisissa vähän vakavammin. Jokainen oli joka tapauksessa lukemisen arvoinen.

Kesäisen lukumaratonini piristys oli Julie Murphyn Dumplin. Sympaattinen ja hymyn kasvoille tuova tarina kertoo muun muassa ulkonäköpaineista, missikisoista, ystävyydestä, ihastumisista ja esteiden voittamisesta. Päähenkilö Willowdean on sopivan räväkkä ja samaistuttava, juoni puolestaan arvattavuudessaankin riemastuttava. Lopussa myönnän jopa vähän yllättyneeni. Ehdottoman positiivinen käännösteos, joka on myös nopealukuinen. Kirjakko ruispellossa -blogissa pidettiin myös kirjasta ja toivottiin, että se saisi lukijansa olemaan itselleen ja muille hivenen armeliaampi. Olen samaa mieltä.

Transnuorista kertovia teoksia luin kaksi, Anna Hallavan Valpuri Vaahteran maagisen korvan ja Lisa Williamsonin The Art of Being Normal. Hallavan teos on näistä kevyempi ja humoristisempi. 15-vuotias Valpuri saa noitaäitinsä epäonnistuneen keitoksen vuoksi kyvyn kuulla poikien ajatukset ja siitäkös soppa syntyy. Teos oli sympaattinen ja ihanakin kertomus nuoruudesta, joka oli hauskasti (ja toisaalta epäilyttävän tarkasti) päiväkirjamuotoon kirjoitettu, mutta tuntui että aiheita oli yritetty saada yhteen kirjaan liikaa: oli syömishäiriötä, transnuoruutta ja sitten vielä tämä Valpurin perheen taikaulottuvuus, joka välillä toi hämmentävää kohellushuumoria soppaan ja jäi koko kirjan kontekstissa hieman irtonaiseksi langaksi. Sanoma oli kuitenkin hyvä. Williamsonin teoksen puolestaan toivoisin tulevan suomennetuksi. Teoksen lähtötilanne voidaan tiivistää, että David tietää olevansa tyttö ja Leolla on suuri salaisuus. Eränä päivänä Leo puolustaa Davidia koulussa ja tätä myöten nuorten välille muodostuu side, joka vähitellen kasvaa ystävyydeksi. Transnuoruutta käsitellään tässä mielestäni hyvin ja kirjan perusvire on lämminhenkinen, muttei liian siloiteltu. Williamson on työskennellyt paljon transnuorten parissa ja on käsittääkseni saanut kirjasta paljon hyvää palautetta.

Williamsonin kirja saa Lumiset kuusenoksat -blogissa perusteltuja risuja ja ruusuja aiheen käsittelystä ja Lukufiilis-kirjallisuuslehdessä Hallavan teos on lukiolaisen kirjoittajan ruodittavana.

Nadja Sumasen Terveisin Seepra puolestaan onnistui olemaan itkettävän hyvä romaani osuen johonkin omaan heikkoon kohtaan harvinaisen nasakasti, mutta lempeästi. Tarina epävarmasta Iriksestä, joka ahdistuu ja poistaa pahan olon viiltelemällä, kuulosti ensialkuun rankalta ja kauhealta, mutta muuttui lopulta aika ihanaksi tarinaksi perheestä ja itsensä löytämisestä. Loppua kohden kirja painaa kaasua ja äityy hieman överiksi, mutta pidin siitäkin. Erään henkilön kohtalo jäi tosin askarruttamaan, mutta otan vapauden kuvitella siihen toivomani päätöksen. Erityisplussan annan kirjan lempeästä kehittyvän isä-tytär-suhteen kuvauksesta. Ei mikään kevyt teos, mutta jättää hyvän mielen. Suketus kuvaa kirjaa muun muassa surumieliseksi ja koskettavaksi, muttei toivottomaksi.

Oivallisia teoksia nämä kaikki olivat, lempeydellä nuoriin suhtautuvia ja perusvireeltään parempaan huomiseen uskovia. Kokonaisuutena jäi hyvä mieli.

Valpuri Vaahteran maagisella korvalla kuittaan lisäksi Helmet-haasteesta kohdan kirjan nimessä on erisnimi.

Julie Murphy: Dumplin (Dumplin', 2015)
Otava, 2016. 335 s.
Suomentanut: Peikko Pitkänen

Anna Hallava: Valpuri Vaahteran maaginen korva
WSOY, 2017. 220 s.
Kansi: Laura Lyytinen

Lisa Williamson: The Art of Being Normal
2015. 357 s.

Nadja Sumanen: Terveisin Seepra
Otava, 2017. 264 s.

Tarinoita saaristosta ja veden ääreltä

Olen lukenut tänä vuonna usean kirjan, joissa asutaan, ollaan ja kaivataan veden äärellä. Ehkä avoin vesi, on se sitten järvi tai meri, tuo tunteita pintaan ja herättää pohtimaan eloa ja oloa. Tämä erilaisuutta pursuava nelikko jäi vahvasti mieleen tunnekirjoina.

Karoliina Timosen Kesäinen illuusioni kului käsissä kesäisellä Hanko-retkelläni, sivujen välissä lienee edelleen hiekkaa. Klarissa matkaa yksin Saimaan saareen pohtimaan avioliittoaan ja rauhoittumaan. Kesän paahteisen rauhan rikkoo tutustuminen naapurin kiinnostavaan herraan, joka haluaa tarjota muutakin kuin viileitä juomia. Tunnelma tiivistyy kuin ukkonen järvenselän yllä. Teos tuntui vahvasti elokuvalliselta, se oli helppo nähdä päässään taidokkaasti leikattuina kohtauksina. Outo tunnelma jäi pitkäksi aikaa mieleen kytemään.

Kirjasfääri-blogissa analysoidaan teosta ansiokkaasti.

Jarkko Volasen esikoisromaani Hiekankantajat lumosi minut luontokuvauksellaan, saaristokuvaus tuntui silittävän sielua. Aura ja Henri hankkivat itselleen kunnostusta kaipaavan kodin saaristosta ja rakentavat sinne pesää, vaikka talvi on tulossa ja Henri joutuu olemaan paljon mantereella. Tuekseen uusissa haasteissa Aura löytää Camillan, reipashenkisen pastorin, joka ei pelkää saariston kylmyyttä tai ihmisten nuivia katseita. Vaikka luonto oli tässä teoksessa ihana ja upea, olin tarinallisesti usein hukassa vaihtuvien aikatasojen kanssa enkä aina ottanut ihan selvää henkilöistäkään. Sulkeutuneen saaristoyhteisön kuvaus oli kuitenkin ahdistavuudessaan kiehtova ja sai kaikista vaikeuksista huolimatta haaveilemaan omasta piilopirtistä kalliosaarella, oli siellä hiekkapoukamaa tai ei. Elina Warstan taitelema kansi on yksinkertaisuudessaan upea ja siksi kuittaan tällä Helmet-haasteen kohdan kirjan kansi on mielestäsi kaunis.

Itse poimin tämän kirjan luettavaksi Aina joku kesken -blogista löytyvän tekstin perusteella, siellä elettiin ja hengitettiin tätä teosta vahvasti.

Philip Teirin Så här upphör världen (suom. Tällä tavalla maailma loppuu) oli minulle vahvasti suomenruotsalainen romaani asettuen jonnekin Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla - ja Johan Bargumin Sensommar -teosten rinnalle. Erik ja Julia matkaavat kesäksi Pohjanmaan rannikolle mukanaan lapsensa, muistonsa ja kasa suupielestä livautettuja valheita. Erik yrittää peitellä työnsä menettämistä, Julia kipuilee kohdatessaan pitkästä aikaa naapurin Marikan ja sitä myötä lapsuutensa. Pariskunnan lapset seikkailevat yksin kallioilla aikuisia tarkastelle, jotenkin irtonaisina. Vettä sataa, kesä kuluu. Tunnelma on utuinen, vähän painostava, ihmiset etsivät itseään ja toisiaan. Teirin ruotsi on miellyttävää lukea, mutta eksyksissä olevien ihmisten maailmaan en oikein päässyt.

Lumiomena-blogissa kuvataan kirjan tyyliä kipeäksi ja kepeäksi.

Helena Wariksen Linnunsitoja on spekulatiivisen fiktion edustajana tämän nelikon outolintu, mutta pääosin eristyneelle majakkasaarelle sijoittuva teos sulahtaa joukon jatkoksi silti yllättävän mutkattomasti. Zem pakenee koneiden hallitsemasta kuilusta ja muiden vallan alta saarelle vastarintaliikkeen pesäkkeeseen, josta kyyhkyt ovat ainoa luotettava viestintäkeino ulkomaailmaan. Pienen yhteisön sääntöihin ja rytmiin on haastavaa sopeutua, eikä Zem oikein löydä paikkaansa. Kuiluun jääneen veljen kohtalo askarruttaa ja matkaseuraksi tullut veljen ystävä Thom tuntuu etäiseltä. Lohtua saarella tuovat kujertavat kyyhkyt. Waris on kirjoittanut tiiviin ja kauniin romaanin. Maailmasta saa tehdä omat päätelmänsä, samoin lopusta, ja pidin ratkaisua kiinnostavana. En kaivannut selityksiä, kaikki tuntui riittävän tutulta ja pääteltävissä olevalta kun samantyyppisissä maailmoissa on tullut seikkailtua. Ihana pienoisromaanin mittoihin jäävä dystopia, pidin erityisesti avoimesta lopusta jonka voi tulkita haluamallaan tavalla.

Myös Kirjavinkkien Mikko piti teoksen avoimuudesta.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
WSOY, 2015. 165 s.

Jarkko Volanen: Hiekankantajat
Teos, 2017. 240 s.
Kansi: Elina Warsta'

Philip Teir: Så här upphör världen
Schildts & Söderströms, 2017. 250 s.
Kansi: Sanna Mander

Helena Waris: Linnunsitoja
Otava, 2017. 171 s.
Kansi: Sami Saramäki

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Taloudestamme ei löydy kissoja, ajoittain kissamaiseksi äityvä koira saa nyt luvan kelvata.

Pasi Ilmari Jääskeläisen uutta romaania on tullut odoteltua jo jonkin aikaa ja ilahduin kovasti Väärän kissan päivän loppukesäisestä ilmestymisestä. Lähes välittömästi kirja keräsi aimo määrän kehuja lähipiirissäni, joten odotukset olivat sitäkin myötä korkealla. Itse ehdin kirjan pariin vasta märän lokakuun saapuessa ja tulin sen kanssa haastetuksi, mutta myös palkituksi.

Kaarnan päivän pitäisi olla oivallinen. Se alkaa jäätelöllä perheen kanssa ja sen tulisi päättyä ensin vaimon kokoaman näyttelyn avajaisiin ja sitten Kaarnan juhlapuheeseen ennen Marrasvirran festivaalipäivän huipennusta, ilotulitusta. Iloiset suunnitelmat katkaisee soitto hoivakodista, jossa Kaarnan äiti tekee kuolemaa pitkään vaivanneen muistisairauden päätteeksi. Kuolema ei kuitenkaan ole se suurin ongelma, sillä pian Kaarna löytää itsensä juhlakansaa pullistelevilta kaduilta jahtaamassa äitinsä salaisuuksia ja omaa menneisyyttään. Kulmien takana vaanivat kaiken lisäksi väärät kissat, joita ei parane katsella tai saattaa joutua pahemman kerran sivupoluille.

Kipuilin kirjan kanssa aika pitkään ennen kuin pääsin todella tarinaan sisään. Se ei tosin ole täysin kirjan vika, sillä ensimmäisen kolmasosan ehdin närppiä vain lyhyissä pätkissä ja tämä teos olisi selkeästi vaatinut enemmän keskittymistä ja pidemmän yhtäjaksoisen lukuhetken heti alkuun. Hieman ennen puoliväliä koin jonkin valaistuksen tai hereilläolon hetken ja pääsin samalle aaltopituudelle Kaarnan kanssa.

Jääskeläisen kirjoitustyyli sentään oli tuttu ja turvallinen, siitä pidin edelleen kovasti. Monessa maagisrealistisessa kirjailijassa on sellainen piirre, että heidän tekstiään on mukavaa lukea mutta samalla siinä on jotain hieman epämiellyttävää ja levottomuutta herättävää. Jääskeläisellä on kerronnassaan sellaista tarkkanäköisyyttä ihmiseen, että olosta tulee vähän epämukava ja jollain tavalla se on myös kutkuttavaa.

Pidin kirjan tavasta käsitellä muistoja ja muistia ja kuvata ihmisen avuttomuutta siinä hetkessä, kun ei olekaan aivan varma mikä on todellista. Marrasvirran kuvitteellinen kaupunki toimii myös hienona näyttämönä tälle tarinalle lukuisine siltoineen ja puistoineen, joissa sumukoneet pauhaavat festivaalipäivän tunnelmaa luomassa. Erityisesti pidin miljöössä kuitenkin siitä, miten Jääskeläinen on ujuttanut Kaarnan kaupunkisuunnittelutavoitteisiin ja kaupungin jo olemassa oleviin rakenteisiin arvostusta kirjaa kohtaan. Paikoin tuntuu, että kirjan kappaleet ovat rakkauskirjeitä antikvariaateille ja kirjastoille.

Väärän kissan päivä siis haastoi minut lukijana, ehkä koiraihmiselle oli muutenkin hankalaa sallia mutanttikissojen olemassaolo. Tarina on täynnä mutkia ja sivupolkuja, eikä se paljasta kaikkea itsestään viimeiselläkään sivulla, mutta se saa aivot mukavasti nyrjälleen. Jääskeläisen tuotannossa tämä ei onnistunut ylittämään rakkauttani Lumikkoon, mutta se muistutti jälleen miksi pidän niin paljon maagisesta realismista.

Laitettakoon tämä Helmet-haasteeseen kohtaan vuoden 2017 uutuuskirja.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä
Atena, 2016. 280 s.
Kansi: Sanna Mander

Pääjuonen sivusta - Marissa Meyerin Lunar Chronicles ja spin offit

Palloja Kusaman HAM-näyttelyssä.

Pidin aivan hirvittävästi Marissa Meyerin Lunar Chronicles -sarjasta. Satuhahmokuvastoa, dystopiaa ja avaruusseikkailua yhdistelevät teokset kutkuttivat mielikuvitusta ja pidin hahmoista hirvittävästi. Onneksi virallisen sarjan lukemisen jälkeen maailmaan voi vielä palata, sillä spin offeina on julkaistu sekä sarjan "pahiksen" jonkinlainen elämäkerta The Fairest ja tarinakokoelma Stars Above, jossa uppoudutaan hahmojen elämiin ennen ja jälkeen päätarinan.

The Fairest on julkaistu sarjan kolmannen ja neljännen osan välissä ja sen lukeminen siinä raossa olisi voinut muuttaa viimeisen teoksen näkökulmaa huimastikin. Toki olin jo aiemmin tajunnut, että kylmäkiskoisen ja vallanhimoisen Levanan tarinassa on jotain muutakin kuin pelkkää megalomaanista hulluutta, mutta Fairest onnistui joka tapauksessa tekemään hahmosta inhimillisen. Tarinassa kerrotaan, kuinka nuoresta, herkästä prinsessasta kasvaa traagisten tapahtumien seurauksena kylmä ja julma kuningatar. Sopivan tiiviiseen mittaan kirjoitettu tarina kauhistuttaa ja saa samalla tuntemaan vastahakoista sympatiaa hahmoa kohtaan.

Päätarinan päätyttyä Meyer kynäili kokoon vielä yhdeksän pienoistarinan kokoelman Stars Above. Osa tarinoista on julkaistu jo aiemmin internetin ihmeellisessä maailmassa, mutta painetussa versiossa on myös viisi uutta tarinaa. Suurin osa tarinoista toimii esiosina (prequel) päätarinan hahmokaarille ja paljastaa lukijalle muun muassa kuinka Cress alunperin päätyi satelliittikotiinsa, miksi Winter ei halua käyttää lumouksia tai miten Kai koki ensitapaamisensa Cinderin kanssa. Arvostan kovin sitä, että kirjailija on ajatellut hahmotarinoiden kaaren kirjojen sisältöä pitemmälle ja paluu tuttujen hahmojen pariin oli miellyttävää.

Täytyy myöntää, että Stars Aboven lukeminen oli myös tunteikas kokemus. Erityisesti viimeinen tarina, sarjan epilogiksi tituleerattu Something Old, Something New sai kyyneleet kihoamaan silmiin. Kyllä häät vaan ovat välillä niin ihania. Toisaalta myös The Little Android, joka uudelleenkirjoittaa Andersenin Pienen merenneidon, oli kaunista luettavaa ja toimi selkeästi päätarinasta irrallisena osana hienosti osana kokoelmaa.

Spin offeista tulee toisinaan sellainen fiilis, että ne on kirjoitettu rahastuksen vuoksi, mutta näistä Lunar Chroniclesin lisäosista pidin aidosti. Tarinat tuntuivat vilpittömästi kirjoitetuilta ja sama laadukas tyyli kulkee läpi teosten. Jos pidit päätarinasta, pitänet näistäkin. Ja jos et ole vielä lukenut niin nappaapa Cinder jostakin ja lue.

Marissa Meyer: The Fairest (The Lunar Chronicles #3.5)
Feiwel and Friends, 2015. 220 s.

Marissa Meyer: Stars Above (The Lunar Chronicles #4.5)
Feiwel and Friends, 2016. 400 s.

Jonathan Carroll: The Wooden Sea

Ei ole kyllä puuta tämä vesistö, mutta kuitenkin.

Marraskuussa oli aivan kammottava lukujumi. Kirjoja oli samanaikaisesti kesken jotain seitsemän ja uusin kirjastolainoja systemaattisesti taas n:ttä kertaa. Tilanne vaati kovia otteita, joten kävelin makuuhuoneen kirjakaapilla ja nappasin sieltä yhden lukemattomista Jonathan Carrollin teoksista. Lempikirjailijaan voi turvautua hädän hetkellä.

Räpylä osui tällä kertaa The Wooden Sea -teokseen, joka on periaatteessa Crane's View -trilogian kolmas osa, mutta itsenäinen teos yhtä kaikki. Poliisipäällikkö Frank McCabe pääsee mieltävääntävään pyöritykseen, kun hänen parkkipaikalta löytämänsä koira kuolee. Ympärillä olevat tapahtuman lakkaavat tätä myöten noudattamasta logiikkaa. Kuollut koira palaa jatkuvasti takaisin, paikkakunnalla tapahtuu omituisuuksia ja kaiken lisäksi Frank tapaa itsestään sekä nuoremman että vanhemman version. Kuulemma myös maailmankaikkeus on vaarassa, joten mikäpä siinä sitten.

En ole ihan varma kuinka moneen Carrollin luomaan maailmanlopunuhkaan olen jo tutustunut. Aika moneen. Mutta ei se haittaa, sillä samalla kun päähenkilön maailmaa nyrjäytetään pääsevät omat aivot mukaviin jooga-asentoihin ja mieli lepää.

The Wooden Sea toisaalta nosti esiin myös epäkohtia Carrollin kirjoittamisessa. Lähes jokaisessa romaanissa päähenkilönä on mies, joka on jollain tavalla erityinen tai lahjakas. On heillä elämässään naisiakin, toki on, mutta aika usein se toiminta pyörii heidän oman napansa ympärillä ja jotenkin heidän hartioillaan on universumin pelastaminen tai muu yhtä tärkeä tehtävä.

Siitäkin huolimatta annan Carrollille paljon anteeksi. Hänen kirjoittamansa kieli on niin miellyttävää, turvallista ja hyrinää aiheuttavaa, että aion lukea nuo kaikki muutkin omassa hyllyssä odottavat teoksensa. Seuraavan aloittamiseen tosin taas saattaa mennä aikaa, pelkään aina että jos se seuraava luettu onkin aivan kammottavan huono. Ei tämä Wooden Sea tosin ollut niitä tuotantonsa kirkkaimpia tähtiä, mutta hyvä se oli kuitenkin.

HelMet-haasteesta kohtaan kirjan kansi on mielestäni ruma.

Jonathan Carroll: The Wooden Sea
2001. (Gollancz, 2002) 304 s.

Marissa Meyer: Winter (Lunar Chronicles #4)

Marissa Meyerin Lunar Chronicles oli todella hyvä kirjasarja. Se hyödynsi hienosti perinteisiä satuaiheita scifiympäristössä ja loihti kiinnostavan valtataistelun Kuuta asuttavien lunareiden ja silloisten maan asukkaiden välille. Sarjan viimeisellä osalla on aina iso taakka kannettavanaan ja Winter (Puffin, 2015) suoriutuu siitä hyvin joskaan ei moitteettomasti.

Winter on omistettu viimeiselle taistelulle ja sitä edeltävälle vallankumoukselle. Kirjan nimihenkilö Winter on tarinan keskiössä: rakastettu prinsessa on äitipuolensa epäsuosiossa ja on hankalassa asemassa kuninkaallisten häiden lähestyessä. Samaan aikaan Cinder kumppaneineen yrittää luovia itsensä Kuun kamaralle estääkseen häät ja saadakseen kansan näkemään petturuuden kuningatar Levanan toimien takana. Edellisissä osissa avonaisiksi jätetyt juonenpäät solmitaan napakasti yhteen tässä toiminnallisessa päätösosassa.

Ihailen Meyerin kykyä yhdistellä satuja omaan kerrontaansa. Viimeisen osan satuperusta on Lumikissa, mutta kirja ei tyydy toistamaan vanhaa vaan Meyer keittää kokoon melkoisen suunnitelmien verkon. Yli 800 sivuinen kirja kestää pituutensa yllättävän hyvin ja on lukuisista erillisistä juonikuviosta huolimatta nopealukuinen.

Sarjan hahmoista on neljän kirjan aikana tullut rakkaita ja odotin kiinnotuksella ja jännityksellä mitä lopussa tulee tapahtumaan. Ehkä yllättäen olin lopusta hieman pettynyt. Bill Willinghamin Fables-sarja lienee kasvattanut minut odottamaan kaiken maailman kauheuksia ja nyt koin että se kaikki tuska ja ahdistus jota tähän sarjaan sijoitin ei saanut katkeraa täyttymystään.

Joka tapauksessa koko Lunar Chronicles oli viihdyttävää luettavaa ja suosittelen sitä lämpimästi satujen, scifin ja monimutkaisten juonittelujen ystäville. Jos puolestaan vierastat juonenkuljetusta, jossa hommaa tarkkaillaan vuorotellen milloin kenenkin näkökulmasta kannattaa sarja ehkä suosiolla skipata. Minä viihdyin ja jännitin, spin-off-kirjat tullee luettua kunhan kirjastopinot vähän madaltuvat.

Marissa Meyer: Winter (Lunar Chronicles #4)
Puffin, 2015. 823 s.

Rainbow Rowell: Carry On

Rainbow Rowellin Carry On (2015) on lajissaan kiinnostava opus. Se seuraa "valitun" velhopoika Simonin ja tämän ystävien ja vihollisten elämää Watfordin koulussa. Taikatyhjiöitä aiheuttava Humdrum vaivaa koko yhteisöä ja ratkaisu asiaan olisi saatava pian. Kuulostaako tutulta? Velhokouluperinteestä ponnistava tarina on kuitenkin erikoinen, sillä kirjoja on vain yksi ja se on sarjan viimeinen.

Tavallaan Carry Onin lukeminen oli hirveän hämmentävää. Hahmot olivat minulle kuitenkin tuttuja Rowellin Fangirl-teoksen kautta, siinä heistä kirjoitettiin fanifiktiota. Toki taustalla vaikuttaa myös genren tuntemus: päästä saa jatkuvasti hätistää pois mielikuvia Harry Pottereista, Magisterium-sarjasta ja The Unwritten-sarjakuvasta. Ilman omaa velhokoulutaustaa kirjan lukeminen voisi olla haastavaakin.

Samalla tarinan seuraaminen on aika ihanaa. Ollaan jo valmiiksi siellä loppumittelöissä ilman monen kirjan alustusta, minuun luotetaan että osaan yhdistellä asioita ja kuvitella loput tarinasta mielessäni. Hahmojen väliset suhteet ovat myös tavattoman herkullisia. Kirjassa yhdistellään kolmiodraamaa, platonisia ystävyyssuhteita ja yllättäviä liittolaisuuksia hyväksi cocktailiksi. Simon on myös kerrassaan viehättävän vatipäinen ja helposti turhautuva päähahmo (ja ymmärtäähän sen, jos kerran pitäisi olla valittu mutta taikominen ei meinaa ottaa onnistuakseen ja huonetoveri on vihamielinen vampyyri).

Rowell nivoo kerrontaansa tehokkaasti pieniä tapahtumia kuvitteellisista aikaisemmista osista, jolloin kuva hahmojen historiasta täydentyy. Selittämisen makua ei kuitenkaan ole. Samalla tosin alkaa kaivata niiden muiden osien perään, kyllä minä olisin Simonista ja kumppaneista voinut lukea enemmänkin, mutta ehkä hyvä kerrankin näin.

Carry Onin pohjalle suosittelen lämpimästi jo edellä mainitsemaani Fangirl-romaania, se oli ihana. Molemmat sopivat velhokoulukaipuun lieventämiseen ja piinaavaan teinifantasianälkään.

Rainbow Rowell: Carry On
St. Martin's Griffin, 2015. 522 s.

Lyhytmietteitä lokakuussa

Nyrjähtäneitä todellisuuksia ja kotimaan tunnelmaa.

Olen tänä vuonna keskittynyt enemmän esitystekstien kirjoittamiseen ja sitä myöten kirjatekstit ovat jääneet sanalla sanoen retuperälle. Bloggaamattomien teosten lista ahdistaa, kun en oikein ole oppinut jättämään asiaa sikseen ja linkittömät kohdat omassa kulttuurilistauksessani häiritsevät. Pitempi aika sitten luetuista teoksista ei myöskään tunnu irtoavan kunnollisia tekstejä, joten jälleen kerran turvaudun lyhytarvioihin.

Mila Teräs: Noitapeili

Teräksen Noitapeili tuli luettua toukokuussa. 11-vuotiaat Hugo ja Lydia löytävät mystisen kartan, joka johdattaa heidät ensin erikoiseen Pakurin kirjastoon ja sen kautta Kyöpelinvuorelle keskellä Noitakonferenssia. Pidin teoksessa hirvittävästi positiivisesta suhtautumisesta lukemiseen ja ihanasta kirjastosta. Maailma oli myös luotu hauskasti. Harmillisesti teoksessa käytettiin paljon aikaa huolella luodun noitamaailman kuvailuun ja juonta ei edistetä tällöin juuri lainkaan, joten hahmoihin ei oikein ehtinyt tutustua ja kiintyä. Sympaattinen lastenkirja kuitenkin.

HelMet-haasteessa tämä saa olla kirjastosta kertova kirja, vaikka kirjasto nyt esiintyykin vain seikkailun käynnistävänä ainesosana.

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla

Yö ei saa tulla kiinnosti kovasti, sillä Raevaaran novellikokoelmasta En tunne sinua vierelläni pidin hirvittävästi. Nukkumatti-teemainen teos olikin sitten tunnelmaltaan aika pelottava ja luin sitä mieluiten valoisan aikaan. Päähenkilö Johanneksen lipsuva ote todellisuudesta on kylmäävää luettavaa, etenkin kun lähipiirin ihmiset kietoutuvat osaksi samaa synkkää tarinaa. Puolivälin jälkeen otteeni tarinasta kuitenkin katosi irrallisten lukuhetkien välillä, ehkä teosta olisi pitänyt lukea intensiivisemmin. Täten tarinan loppupuoli ei vaikuttanut enää niin vahvasti ja jäi tuntumaan vajaalta. Teos jätti kuitenkin jälkeensä todella voimakkaita visuaalisia ja pelottavia muistikuvia.

HelMet-haasteessa kuittaan tällä kohdan kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan.

Rosa Liksom: Väliaikainen

Liksom on todellakin lyhyen ilmaisumuodon kuningattaria, sillä Väliaikainen oli hervotonta luettavaa. Tarinoissa pureudutaan suomalaisuuteen ja suomalaisten elämään laajasti ja monelta kantilta. Montaa tarinaa lukiessani tyrskin ääneen ja samassa hetkessä pohdin että olisikohan asioille sittenkään saanut nauraa. Teoksen kahden ensimmäisen osan tarinat iskivät parhaiten, viimeisen osion Lapin porukoille sijoittuneet tarinat tuntuivat vieraimmilta niiden ollessa kauimpana omasta arkipäivän kokemusmaailmasta. Nopealukuinen ja hauska teos kaikessa pinnan alla vellovassa surumielisyydessään.

Mila Teräs: Noitapeili
Otava, 2016. 187 s.

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla
Paasilinna, 2015. 238 s.

Rosa Liksom: Väliaikainen
Like, 2014. 173 s.

Claire North: Touch

Kirjastolainat ovat vähän kasaantuneet ja niitä on uusittu, uusittu ja uusittu. Tämän Claire Northin Touchin (Orbit, 2015) varasin viime joulukuussa innostuttuani siitä Sivukirjastossa. Kannatti kuitenkin uusia kerta toisensa jälkeen, sillä nopeatempoinen spefitrilleri iski kuin häkä.

Kepler kykenee ihoa koskettamalla liikkumaan kehosta ja elämästä toiseen eikä hän suinkaan ole yksin. Suurimmilta osin elo on kuitenkin rauhallista, joidenkin kehojen kanssa tehdään yhteistyötä hyvässä ymmärryksessä ja toisissa vain viivähdetään sekunti tai kaksi. Sitten on niitä, jotka eivät pidä Keplerin kaltaisista laisinkaan ja haluavat tappaa hänet eikä näiltä tyypeiltä piiloutuminen ole lainkaan helppoa.

North tai oikeastaan nimen takana lymyilevä Catherine Webb kirjoittaa vetävästi. Kerronnan syke on korkealla ja sopii teokselle hyvin, välillä kun elämästä elämään tai kehosta kehoon hypitään sydämen sykäyksessä. Pelkkää räimintää ja toimintaa tämä ei kuitenkaan ole, vaan tarinassa nostetaan esille myös kiinnostavia kysymyksiä elämästä, sen hallinnasta, päätöksistä joita teemme ja joita muut ehkä tekevät puolestamme. Ja ehkä tärkeimpänä: ketä sinä rakastat ja miten osoitat sen?

Kiinnostavia olivat myös Keplerin havainnot aina omaan kehoon siirtyessä. Ihmisenä omaan kehoon on tottunut, sen tuoksuin ja pikkuvikoihin adaptoitunut. Kehoon äkisti törmäävä tietoisuus sen sijaan pistää merkille jatkuvan junnaavan säryn, rajoittuneen liikeradan, suun limakalvoihin pinttyneen maun tupakasta tai pastillista. Kiinnostaa ja vähän pelottavaakin, voisi olla avartavaa hypätä omaan kehoonsa uutena. En tiedä haluaisinko tehdä sitä kenenkään muun kehoon.

Teos tuli rämmittyä läpi lähes päivässä uusintamahdollisuuksien tyrehtyessä, mutta ei kyllä harmita. Trillerinä vetävä, kerronnaltaan mainio, hahmoiltaan kiinnostava, maailmankuvaltaan sopivan häiritsevä ja omanlaisensa. Suosittelen.

Claire North: Touch
Orbit, 2015. 426 s.

J.K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio

Oli juhannus ja mökkimatka ja minä, joka unohdin Harry Potter ja salaisuuksien kammion (Tammi, 2002) kotiin. Onneksi on myös mies, joka suostutteli piipahtamaan Myrskylän kirjastossa, hankkimaan kortin ja lainaamaan kirjan ja niinpä sain viettää taas laatuaikaa Tylypahkan käytävillä.

Sarjan toisessa osassa kotitonttu Dobby yrittää kuumeisesti estää Harrya palaamasta Tylypahkaan, sillä siellä tulee kuuleman mukaan tapahtumaan seuraavana lukuvuonna jotain kamalaa. Harry ei kuitenkaan suostu neuvoa noudattamaan saati eteen pölähtävistä esteistä välittämään, vaan kirjaimellisesti kaahaa koululle Ronin kanssa. Pian alkaakin tapahtua, sillä Harry kuulee murhanhimoisia ääniä koulun seinien sisältä ja lopulta sairaalasiipeen kiikutetaan niin oppilaita kuin kummituksiakin. Koulun väkeä kauhistuttaa, uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja Gilderoy Lockhart ei tunnu säkenöivän hymynsä takana olevan aivan tehtäviensä tasalla ja koulu uhataan sulkea, jos syyllistä hyökkäyksiin ei löydetä.

Minulla on monta vuotta ollut päässäni sellainen ajatus, että Salaisuuksien kammio olisi jotenkin kehno ja hieman tylsä osa sarjassaan. Tämä uudelleenlukukerta kuitenkin pölytti tätä käsitystä, sillä tarinahan oli tavattoman mainio eikä lainkaan tylsä. Koulun käytävillä kuiskaileva uhka, käsittämättömän ärsyttävä ja ihastuttava Lockhart, Ginnyn saapuminen Tylypahkaan ja jännittävä loppunäytös tekevät tästä oikein oivan teoksen. Ehkä oli hyväkin, että edellisestä lukukerrasta on jo aikaa ja toisaalta se, että tietää jo mitä jatkossa tulee tapahtumaan?

Täytyy tosin myöntää, että olin todella yllättynyt siitä että a) kirjassa on niin vähän Hermionea ja b) teoksessa käsitellään koulunkäyntiä Tylypahkassa verrattain vähän. Voi olla, että nämä seikat johtuvat siitä että ne ovat seuraavissa osissa eri tavalla ja velhomaailmaa niin pitkään hengittäneenä tuntuu hassulta, että siitä tuntuu tietävän enemmän kuin mitä luvun alla olevassa kirjassa kerrotaan.

Nyt odotan innolla Azkabanin vangin kimppuun pääsemistä, tavataanhan siinä vihdoin muutamia suosikkihahmojani ja päästään kumartamaan Hiinokalle.

J.K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio (Harry Potter and the Chamber of Secrets, 1998)
Tammi, 1999. 365 s.
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Kansi: Mika Launis