Lavalta: Rakkauspuhebrunssi (PuheNyt / Mad House)

Rakkauspuheen kylkeen sopii vohveli.

Jos nukkuu yöllä vähän, kannattaa seuraavan päivän menot valita tarkkaan. Onneksi PuheNytin Rakkauspuhebrunssilla sai vain istua ja syödä ja kuunnella lempeää rakkauspuhetta. Ihan vaaleanpunaiseksi pumpuliksi ei kuitenkaan mennyt, vaan rakkaudessa oli myös sisältöä.

PuheNytin Rakkauspuhetta-tapahtuman tavoitteena oli toimia vastapainona vihapuheelle. Saunavuorojen, rakkauspuhebrunssin, myytinmurto-työpajan ja puhekaraoken kautta haluttiin puhua rakkaudesta ja rakastumisesta, lisätä suvaitsevuutta ja ymmärrystä, keskustella. Brunssilla puhujina kuultiin kirjailija Elina Hirvosta, kansalaisaktivisti Maryan Abdulkarimia, Ujuni Ahmedia, äänitaiteilija Juha Valkeapäätä, Puistofilosofia-tapahtuman Antti Sorria, toimittaja-muusikko Mari Vesalaa sekä neljää mainiota nuorta Kallion ilmaisutaidon lukiosta.

Puhujien moninaisuudesta voi päätellä, että myös näkökulmat vaihtelivat vaikka taustalla vilkkuikin ajatus rakkaudesta. Lavalla puhuttiin muun muassa rakkaudesta ruokaan, oman itsensä rakastamisen tärkeydestä, kohtaamisista, joissa on saanut yllättyä, kaipuusta, uskalluksesta kokeilla ja tehdä asioita joita rakastaa, toisten ihmisten hädän ymmärtämisestä, rakkaudesta maaseutuun ja paljosta muusta. Brunssin ääressä oli hyvä jäädä pohtimaan ja omaksumaan kuulemaansa ja likimain viisi tuntia kului yllättävän nopeasti.

Koska keskityin kuuntelemisen lisäksi lähinnä syömiseen ja neljään kupilliseen kahvia, en tehnyt lainkaan muistiinpanoja. Mieleen jäivät kuitenkin esimerkiksi mainio kalliolainen nuori mies (olit mainio, vaikket päässytkään vetämään leukoja ennen esitystä!), Mari Vesalan kuvaus vangoghinkeltaisesta maisemasta maaseudulla, osittainen paluu Juha Valkeapää 50 yrs -esityksen tunnelmiin, ajatus siitä että sunnuntaikin on päivä, toive siitä että ihmiset uskaltaisivat enemmän ja että muistaisi olla avoin yllättäville kohtaamisille.

Kiitos PuheNyt, Mad House ja ravintola Lämpö. Jatkakaamme tästä.

Lavalta: Päiväkirjaklubi (Korjaamo)

Kuva: Päiväkirjaklubi / Korjaamo

Päiväkirjaklubin jälkeen poskiin sattuu ja kurkkua kuristaa. Kuusi esiintyjää luki lavalla otoksia omista nuoruuden päiväkirjoistaan, kirjoitelmistaan ja runoistaan ja se oli aivan huikeaa. En lainkaan ihmettele, että illat myyvät loppuun, sillä tällaisia kokemuksia on harvoin tarjolla. Konseptin ovat tuoneet Korjaamolle myös lavalle kiivenneet Eeva Vekki ja Risto Koo Järvinen.

Illan esiintyjät olivat tavattoman ihania ja rohkeita. Päiväkirjamerkintöjään lukivat tänä maaliskuisena klubi-iltana Järvisen lisäksi Anni Kemppainen, Leila Luumi, Kerttu Raitala ja Sari Harju, Vekki jakoi yleisölle teininä kirjoittamiaan aineita.

Lavalla olijoille on pakko nostaa hattua. Päiväkirjoista luetaan hyvinkin yksityisiä merkintöjä, jotka toisaalta resonoivat selvästi monen yleisön edustajan päässä oman teini-iän kanssa. Lukijat edustivat myös paikoin eri ikäluokkia, mutta teini-iän kokemukset olivat silti samankaltaisia. Poika- ja tyttöystävien perään haikailtiin, vanhemmat aiheuttivat päänvaivaa ja mitä vielä. (voi hyvänen aika että olen onnellinen siitä ettei tarvitse olla enää koskaan 14!)

Meininki oli myös jotenkin todella yhteisöllinen, enemmän naurettiin sille yhteiselle kokemusmaailmalle joka siellä taustalla vilkkui. Olihan siinä siitä myötähäpeääkin, mutta lempeää sellaista. Ja toisaalta ihan paljasta riemua sitä kohtaan, miten hienosti ja aidosti sitä voi itseään päiväkirjan sivuilla ilmaista. Mieleen jäivät etenkin teini-ihastus Kari-Pekka Kyröön doping-skandaalin aikaan ja limailut Lohjan Tanhuhovilla. Aijai.

Viimeisenä päähän jää pyörimään runobattlen voittanut Kerttu Raitalan Semmoista se elämä on -runo. Siinä oli jotain tavattoman sielukasta ja synkkää, menisi ihan nykyrunosta. Jopa niin synkkää, että oli pakko nauraa. Ansaittu voitto, vaikka Sari Harjun rakkausrunot ja Eeva Vekin monikulttuuriset lyriikat olivat tavattoman mainioita nekin.

Kiitos Päiväkirjaklubi, tämä oli samalla rentouttava ja ahdistava kokemus eli juuri passeli. Kiitos.

Tiketin mukaan huhti- ja toukokuun iltoihin saa vielä lippuja, joten menkäähän ihmiset ostoksille niin ei tarvitse katua!

Lavalta: Miehen lailla (Juuso Kekkonen)

Kuva: Jalmari Eskelinen

Juuso Kekkosen Iholla-trilogian ensimmäisen osan Outo homo ensi-illasta on nyt noin kaksi ja puoli vuotta. Pidin esityksestä valtavasti niillä molemmilla kerroilla, kun olen sen nähnyt. Toinen osa, Pilkkaa jumalaa, ei osunut niin vahvasti, mutta sai kuitenkin törmäytettyä ajatuksia ja oli siksi kovin mieluinen. Muun muassa näiden seikkojen vuoksi kolmatta osaa Miehen lailla tuli odotettua suurella mielenkiinnolla: mitä tällä kertaa?

Miehen lailla sai alkunsa keväällä 2014, kun Kekkosta alkoi kuumottaa itänaapurin tilanne. Tästä havainnosta kummunnut esitys käsittelee muun muassa Vladimir Putinia ja Venäjän tämänhetkistä tilannetta, mutta kertoo myös Kekkosesta itsestään ja hänen suvustaan. Siitä, miten hänen sukupolvensa ei kanna sellaisia sotatraumoja kuin edelliset ja siitä, miten tämän saman sukupolven pitäisi myös herätä tekemään jotain tämän maapallon hyväksi. Siitä, miten kivaa on että kaupasta voi ostaa ananaksia ja miten se silti on vähän väärin. Ja siitä, millaista on olla mies, tai ainakin siitä millaista on olla mies nimeltä Juuso Kekkonen.

Seuralaisena ollut siippa totesi kotimatkalla, että vaikka esitys ensin tuntui jokseenkin epäkoherentilta ja sen kohtaukset irtonaisilta, oli se loppujen lopuksi kuitenkin tavattoman yhtenäinen. Olen samaa mieltä. Pintapuolisesti irrallisilta tuntuvat anekdootit, tositarinat ja havainnot nivoutuvat kokonaisuudeksi, jonka punainen lanka ei ole mitään helposti rispaantuvaa tekokuitua.

Itselläni esityksen jälkeen on vähän sellainen olo, että olen aika puolustuskyvytön näiden Kekkosen esitysten edessä. Voin myöntää ihan suoraan, että menin katsomaan tätä odottaen pitäväni esityksestä ja toki senkin, että tällä kertaa istuin katsomassa esitystä lehdistönäytöksessä eli siis ilmaiseksi. Ja sanon silti, että pidin, aivan hurjasti.

Olen pitänyt koko trilogiasta siksi, että esitykset herättävät minussa ajatuksia. Esityksen aikana sitä toki keskittyy kuuntelemiseen ja ajatusten kasailuun, mutta kotiin lähtiessä päässä alkaa surrata. Mitä minä tästä ajattelen ja mitä minä voisin tästä nyt repiä irti? Tämä on hyvä.

Miehen lailla -esityksen jälkeen jäin eniten pohtimaan tätä päivää ja sen ilmiöitä. Miksi ihmiset kaipaavat tai vähintäänkin nojautuvat tarpeen tuleen karismaattiseen johtajaan? Voiko karismaattinen johtajahahmo olla hyvä ihminen? Ja lopulta kuitenkin: mikä on minun roolini tässä maailmassa osana omaa sukupolveani?

Iholla-trilogia on nyt siis saanut viimeisen osansa ja kysymykseksi jää: mitä seuraavaksi, Juuso Kekkonen?

Miehen lailla -esitykset Helsingissä IVA-näyttämöllä 18.3.-28.3. Tarkemmat tiedot esimerkiksi tapahtuman facebook-eventistä.

Kiitokset kutsusta lehdistönäytökseen!

Lavalta: Stephen Fry Live: More Fool Me

Jos Stephen Fry esiintyisi livenä, menisin katsomaan. Jos Stephen Fry esiintyy livestreamin välityksellä, niin myös sitä menisin katsomaan ja niin meninkin kun tuossa keskiviikkona Finnkino ystävällisesti näytti Lontoon Royal Festival Hallissa esitetyn tilaisuuden.

Täytyy myöntää, että vielä esitykseen mennessäni en tiennyt että mikä tämän tilaisuuden pointti oli koska liput tuli hankittua periaatteella StephenFry! Ohjelman sivu sitten kertoi, että siellä julkaistaisiin Fryn uusin osa elämänkertojen sarjaan ja teoksen nimi on More Fool Me. Tätä osaa olin jo odotellutkin, siitä puhuttiin Fry Chroniclesin lopussa, joten yllätys oli iloinen.

Ei ollut kuitenkaan pelkkä kirjan markkinointitilaisuus tuo. Eikä stand uppia. Eikä ihan spoken wordia. Lainaan nyt miestä, koska hän totesi hienosti sen olleen kuin olisi ollut juttelemassa Fryn kanssa kaksin jossain ja Fry nyt vain sattui olemaan enemmän äänessä. Taitava mies siis, sillä yleisöä oli kuitenkin paikalla huikea määrä niin salissa kuin elokuvateattereissa ympäri maailman.

Fry aloitti show'n kiittämällä erinäisiä maita, joihin esitystä streamattiin. Suomi jäi harmittavasti mainintojen ulkopuolelle, mutta esimerkiksi Ruotsista kerrottiin sen olevan hämmentävän puhdas maa ja uusiseelantilaisten olevan australialaisten mielestä liiankin mukavia. Tämän jälkeen päästiin itse kirjaan ja ajanjaksoon, jota se Fryn elämässä käsittelee. Kyseessä ovat pääasiassa 80- ja 90-luvut, joita leimasi vahvasti Fryn kokaiiniaddiktio. Varsin avoimesti Fry tästä kertookin ja odotan kiinnostuksella kirjan lukemista (tai oikeastaan kuuntelua, koska hankin sen heti tilaisuuden jälkeen Audiblesta). Lopussa kuultiin vielä pitkät pätkät juoruja tai oikeastaan tarina siitä, kuinka Walesin prinssi ja prinsessa päätyivät eräänä uudenvuodenpäivänä vierailemaan Fryn talossa.

Tuntuu hieman hupsulta tässä selostaa, mitä esityksen aikana näki koska mitään varsinaista koheesiota ei ollut. Siinä oli juttuja, joita Stephen Fry kertoi. Hauskasti. Sydämeenkäyvästi. Lämpimästi. Terävästi. Ja siinä on ihan tarpeeksi. Menisin uudestaan, vaikka heti.