Maailmalla palkittuja teoksia

Han Kangin Vegetaristi oli yksi viime kevään kohistuista käännösteoksista. Itse luin tämän korealaisen teoksen viime kesän lukumaratonillani ja se olikin sen verran synkkää antia, että loppuaika oli luettava jotain kevyempää ja helpommin mielessä sulavaa. Kiinnostava tämä omituinen teos toisaalta oli, joten ei lukeminen harmittanutkaan.

Kotirouva Yeong-hye lopettaa lihansyönnin toistuvien, väkivaltaisten painajaisten vuoksi. Elämänmuutos vaivaa kovasti läheisiä ja sekä aviomies, lanko että sisar yrittävät saada Yeong-hyeta muuttamaan mieltään. Itse Yeong-hyeta ei päästä teoksessa kuulemaan lainkaan, vaan tämän vetäytymistä oman mielensä uumeniin jonnekin toisaalle seurataan vain edellä mainittujen perheenjäsenten kautta. Näin kerronta on itse asiassa ehkä kiinnostavampaa, sillä havaintojensa kautta kertojat kertovat lopulta ehkä enemmän itsestään.

Teoksesta on jäänyt mieleen muutama harvinaisen voimakas kohtaus, kuten ateljeessa tapahtunut maalaaminen, ruoan pakkosyöttäminen ja eräskin päällä seisominen. Jälkimmäisin tosin nousee mieleen lähinnä ansiokkaan Sivumennen-podcast-jakson vuoksi, mutta ei se ole huono juttu sekään. Miksikään suureksi suosikiksi teos ei kuitenkaan noussut, koin tarinan etäännyttävänä ja jälkiolo oli omituinen.

Teos voitti Booker-palkinnon vuonna 2016.

Innostuneemman jutun tästä voi lukea vaikka Pieni kirjasto -blogista, siellä teosta pidettiin muun muassa helppolukuisena mutta lukijaa haastavana.

Viime vuoden Helmet-lukuhaasteessa luin tämän kohtaan ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja.

***

Anthony Doerrin romaanista Kaikki se valo jota emme näe kohistiin puolestaan sen ilmestymisvuonna 2015, mutta itse välttelin kirjaa ja otin sen luettavaksi vasta viime vuonna suurimman pölyn laskeuduttua. Muistaakseni kirja tarttui kirjastosta mukaan, kun se oli nostettu esille presidentti Obaman suosittelemana teoksena.

Teos on tyylipuhdas lukuromaani ja sellaisena sitä myös markkinoitiin. Suuri, huolella kirjoitettu ja koskettava tarina vie toisen maailmansodan aikaan. Sokea Marie-Laure pakenee isänsä kanssa Pariisista Bretagneen omituisen setänsä talon suojiin ja opettelee isänsä rakentaman pienoismallin avulla liikkumaan uudessa, vieraassa kaupungissa. Saksalainen Werner puolestaan on asunut nuoruutensa orpokodissa kuunnellen sisarensa kanssa radioaalloilta outoja kertomuksia luonnontieteistä ja on radioharrastuksensa vuoksi päätynyt sodassa erityistaitoja vaativaan tehtävään. On ennalta-arvattavaa, että lopulta Marie-Lauren ja Wernerin tarinat kietoutuvat yhteen erikoisella ja ehkä hieman yllättävälläkin tavalla.

Myönnettävä on, tarina oli hieno ja suuri ja taidolla kokoon kudottu. En tiedä oliko se makuuni jopa liian taitava ja täydellinen vai odotinko liikoja, mutta jotain särmää jäin kaipaamaan. Hienoja kuvia tästäkin teoksesta on toisaalta jäänyt mieleen, simpukankuorien tuntu käsiin, Louvren jännittävät käytävät, Jules Vernen lukeminen pistekirjoituksella, surullinen, rätisevä pianokappale radioaalloilla. 

Hieno romaani tämä kuitenkin on, sellainen helposti mukaansa vievä. Suomennos on sujuva, tarina kaunis ja herkkä, en ihmettele kehuja.

Teos on voittanut muun muassa Pulizer-palkinnon vuonna 2015.

P.S. Rakastan kirjoja -blogissa teosta tituleerataan kaunein sanankääntein Suureksi Romaaniksi.

Viime vuoden Helmet-lukuhaasteessa luin tämän kohtaan kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa.

Han Kang: Vegetaristi (채식주의자, 2007)
Gummerus, 2017. 215 s.
Suomentanut: Sari Karhulahti

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (All the Light We Cannot See, 2014)
WSOY, 2015. 554 s.
Suomentanut: Hanna Tarkka

Erkki Palolampi: Kollaa kestää (Kirjablogit ja 101 kirjaa)

Suurtaistelu on pirullinen, koko elimistöä turruttava yhdistelmä ryöppyävää maata, kiviä, puunkappaleita, teräksen siruja, räjähdysainetta, pirstoutuvaa ainetta ja verisiä ihmisjäseniä, yhtämittaista jylinää ja räiskettä, tuskasta vavahtelevaa maata, joka alituiseen muuttaa kamaransa muotoa, ja kuolemaa, kaikkialla kuolemaa...

Muun muassa näin kirjoittaa Erkki Palolampi kirjassaan Kollaa kestää (WSOY, 1940) kokemuksistaan Kollaanjoen taistelussa. Palolampi toimi talvisodassa valistusupseerina ja kertoo romaanissaan Kollaan sotilaiden vimmaisesta taistelutahdosta ylivoimaisen vihollisen edessä. Ylläoleva katkelma on kuitenkin kirjan yleisestä tyylistä poikkeava, sillä enimmäkseen Palolampi keskittyy sodan vaiheiden erittelyyn ja tapahtumien selostamiseen vähemmän runollisella otteella.

Sotakirjallisuus ei ole minun mukavuusalueellani olevaa luettavaa. Tuntemattoman olen toki lukenut, mutta mitään muuta genren kirjallisuutta en juurikaan. Tästä johtuen etenkin kirjan alku oli haastavaa läpikahlattavaa: pp:t, pk:t, JR:t ja kk:t vain vilisivät silmissä ja en tosiaan ollut perillä mistä sotilaasta tai upseerista nyt puhuttiin kun kaikilla tuntui olevan ristimänimen lisäksi vielä rintamalla saatuja liikanimiä kuten "Marokon kauhu" ja "Simuna".

Riittävästi kun sai sivuja alle alkoi tämänkin lukeminen silti sujua. Rintaman rakenne hahmottui, tekstityyli ei enää kalskahtanut niin vieraalta. Palolammen kirjoitustavasta mielestäni huomaa sekä tämän toimittajataustan että voi ounastella tulevaa urheiluvaikuttajan titteliä, sillä paikoin tilanteiden kuvaus muistuttaa kiivasta urheiluselostusta. Tapahtumat etenevät nopeasti, kranaatit paukkuvat ja konekiväärit tikittävät. Lukemisen sujumisesta huolimatta mieleen jää lähinnä tilanteiden kaoottisuus, oli vaikeaa välillä hahmottaa mitä tapahtuu missäkin. Toisaalta oma keskittyminen ei myöskään ollut aina parhaimmillaan, sillä luin kirjaa välillä keskellä yötä kännykän näytöltä tihrustaen ja yöneljältä sitä harvoin on terävimmillään.

Vuoden 1940 kirjana Kollaa kestää puoltaa paikkaansa, sillä talvisota ei, luonnollisesti, ole minnekään unohtunut tänäkään päivänä. Palolammen kuvauksessa suomalainen sisukas sotilas nostetaan jalustalle. Vaikka loppuvaiheessa täydennysjoukkoja ei saatu ja tarpeisto oli vajavaista, ei rintamalla luovutettu. Rauhansanoma maanmenetyksineen otetaan katkerasti vastaan, sotilas painaa päänsä pettyneenä. Kirjan lopussa maalataan hartaasti kuvaa siitä, miten menetetty Karjala jätetään taakse katkerin mielin.

Omasta näkökulmastani teos ei ole ongelmaton, vaikka hyvähän se on täältä lähes kahdeksankymmenen vuoden päästä huudella. Sodan tai oikeastaan taistelutahdon ihannointi tuntuu vieraalta, kuolemaan suhtaudutaan välillä kuin kädenheilautuksella. Toisaalta voisi kyseessä olla suojamekanismikin, sillä jos jokaista rintamalla kaatunutta jäisi suremaan lamaantuisi siinä ihminen kuin ihminen. Ei teos kuitenkaan kylmä ole. Eläväisimmillään Palolampi on kuvatessaan rintamalla olevia miehiä arkisissa puuhissa, kahvinkeitossa tai leikkiä laskemassa.

Uudessa painoksessa on lopussa liitteenä sotahistorioitsija K.J. Mikolan essee aiheesta Kollaan rintama - Talvisodan pienoiskuva, jossa selostetaan hyvin Kollaan merkitystä talvisodassa suhteessa muihin taistelupaikkoihin. Lisäksi teoksessa on laaja kuvaliite Palolammen ottamia kuvia, joiden vakavailmeiset sotilaat lakanoista tehdyissä lumipuvuissaan ovat vaikuttava näky.

Ylen sivuilla on kiinnostava video Sari Näreen haastattelusta kirjan tiimoilta. Näre luki kirjaa muun muassa sotatrauman kuvauksena, näkökulma jota itse en lukiessani osannut niinkään ajatella.

Kuittaan tällä samalla HelMet-haasteesta kohdan Suomen historiasta kertova kirja.

Erkki Palolampi: Kollaa kestää
WSOY, 1940 (uusin painos 2011). 104 s.

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään

Tässä kuvassa teos on matkannut kanssani Liminkaan vaikka sitä ei tyynyistä ehkä arvaisikaan.

Joutunen viimein toteamaan, että en voi enää käyttää lausahdusta en niin välitä sotaa käsittelevistä teoksista. JP Koskisen Kuinka sydän pysäytetään (WSOY, 2015) on toki romaani muustakin kuin sodasta, mutta jälleen kerran huomasin olevani keskellä talvisotaa ja pitäväni lukemastani. Luin kirjan ensimmäisen kerran kesällä Norjan matkan aikana ja luin sen uudestaan nyt syksyllä, kun tajusin että en ole vielä blogannut siitä. Teos kesti kaksi melko peräkkäistä lukukertaa erittäin hyvin.

Juho aikoo estää Suomen sotaanjoutumisen vaikka yksin, vaikka Stalinin joukot kolkuttavat jo rintamalla. Isä, eversti Stendahl, on jäänyt tsaarin kukistumisen jälkeen Venäjän puolelle sotilaaksi ja Juho on kasvaessaan muistanut isänsä opetukset sotataidosta ja pyrkii nyt käyttämään niitä parhaansa mukaan käyttämään. Huolehdittavaa on kuitenkin paljon, sillä valtioiden asioihin on yhdellä miehellä vain pieni vaikutus ja kotona odottaa perhe, jonka elättämisessä Juholla on suuri vastuu. Sotatoimien rinnalla kulkee rakkaus Lauraan, entiseen lapsuudentoveriin, jonka odotukset Juho haluaisi täyttää. Tarinan imua lisäävät sen yhteys historian todellisiin tapahtumiin ja viittaukset sotakirjeenvaihtoon ja uutisiin.

Aloittaessani tätä romaania sodasta ja rakkaudesta en oikein tiennyt mitä ajatella, nopeasti teos kuitenkin vei muassaan. Aikatasojen välillä hyppely luonnistuu sujuvasti ja Juhon hahmosta kiinnostuu. Koko tarina avautuu pikkuhiljaa ja huipentuu lopulta komeasti. Henkilöistä välittää, etenkin juuri Juhosta mutta myös hänen läheisistään.

Parhaimmillaan teos on silloin, kun sitä ehtii lukea pitkinä pätkinä ja rauhassa. Silloin aikatasot asettuvat kauniisti linjaan ja syyt ja seuraukset omille paikoilleen. Lyhyempiä pätkiä lukiessa jouduin palaamaan takaisin: mitä on juuri tapahtunut, mihin tässä viitataan. Koskisen teksti on miellyttävää, jopa jollain tavalla lumoavaa. Otteessaanpitävää.

Kahden lukukerran jälkeen en osaa silti aivan tarkkaan sanoa miksi pidän teoksesta, kirjoittaminen takkuaa. Tavattoman hieno tämä joka tapauksessa on, suosittelen kahden lukukerran tuomalla varmuudella. Kesällä olen todennut tästä: Hieno tunnelma, pitkät kaiut.

Kiitokset kustantamolle arvostelukappaleesta.

Kirsin kirjanurkassa vangitsevaksi kuvatun teoksen taustoja kuvataan tarkemmin, Omppu kuvaa lukukokemustaan äärimmäisen vahvaksi.

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään
WSOY, 2015.
Kansi: Martti Ruokonen

William March: Komppania K

Sotakirjallisuus ei edelleenkään ole ominta alaani, mutta Hyönteisdokumentti-blogissa ladeltiin sen verran nasakat suositukset William Marchin romaanille Komppania K (Tarmio, 2014) että pitihän sitä kokeilla. Kyseessä ei tosin ole romaani-nimityksestä huolimatta jatkuvajuoninen tarina, vaan teoksessa kerrotaan yhden mieskomppanian kohtaloista sodan alusta sen jälkimaininkeihin asti. Kukin komppanian jäsen pääsee ääneen muutamaksi sivuksi kerrallaan ja näistä tarinan palasista rakentuu kokonaiskuva yhden miesjoukon kokemuksista ensimmäisen maailmansodan taistelukentillä.

Marchin kuvaama 113 miehen komppania on toki fiktiivinen, mutta luulisi että suurin osa tapahtumista on saanut inspiraationsa oikean elämän tapahtumista. Katkelmissa sota jyllää kaiken yllä ja suurin osa miehistä yrittää vain selviytyä hengissä tai järjissään. Pelkkää verta, huolta ja suolenpätkiä ei tämä teos kuitenkaan ole, paikoin tarinoissa pilkahtaa esiin myös huumoria ja kauniitakin hetkiä. Osa tarinoista jää mieleen kytemään pitkäksikin aikaa, kuten saksalaisvankien julma teloitus ja tuntemattomaksi jääneen sotilaan kamppailu siitä, että hän ei päätyisi symboliksi sotaa kaunisteleviin puheisiin.

Lyhyet tarinat seuraavat nopeassa tahdissa toisiaan ja lukiessa huomaa kääntävänsä sivuja eteenpäin kuin itsestään. Ajattelee vain, että kyllä minä vielä yhden ja tuo seuraavakin on vain sivun ja näin poispäin. Moniosaisuudestaan huolimatta teos on kuitenkin myös yllättävän ehjä ja kokonainen, tarinat kun kulkevat jota kuinkin kronologisessa järjestyksessä ja samat nimet seikkailevat useamman kertomuksen sivuilla.

Komppania K tuntuu rehelliseltä romaanilta. Sotaa ei kaunistella, se on julmaa ja rumaa, mutta toisaalta ihmiset siellä takana ovat aitoja. Rakastuneita, vihaisia, ystävällisiä, väsyneitä. Inhimillisiä. Toisin kuin sota, joka tuntuu riehuvan ihmisistä välittämättä.

Tarukirjan Margit kehuu kirjan rakennetta, Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja muistuttaa muun muassa kirjan ajankohtaisuudesta.

William March: Komppania K (Company K, 1933)
Tarmio, 2014. 263 s.
Suomentanut: Janne Tarmio

Agota Kristof: Iso vihko

Agota Kristofin Iso vihko (Tammi, 1988) nousi esiin työpaikan taukokeskustelussa. Kirjaa kehuttiin hurjasti ja kerrottiin, että sen luettuaan voisi mahdollisesti jakaa elämänsä kahteen osaan: ennen ja jälkeen Ison vihkon. Odotukset olivat siis melkoisen korkealla ja niinpä varasin opuksen.

Iso vihko on tarina pienistä pojista, sodasta ja sen kauheudesta. Äiti vie kaksospoikansa isoäidin luokse pieneen kylään, sillä suuressa kaupungissa riehuu sota. Isoäiti on saita ja ilkeämielinen, mutta ottaa pojat hoiviinsa. Tämä kaikki on kuitenkin vain sivujuonne. Pääasiallinen huomio kiinnitetään poikien tapaan kestää sotaa. He opettelevat kestämään kipua ja nälkää ja kirjoittavat kokemuksistaan isoon vihkoon, jonne saa kirjoittaa vain asioita jotka ovat totta.

Pitelemme käsiämme liekin yllä. Viiltelemme veitsellä reisiämme, käsivarsiamme ja rintaamme ja valelemme haavojamme alkoholilla. Sanomme joka kerta:
- Tämä ei satu.
Jonkin ajan kuluttua me emme todellakaan enää tunne mitään. Joku toinen tuntee kipua, joku toinen polttaa itsensä, saa haavoja, kärsii.
Me emme enää itke.

Kuvailu tuo kauheudet esille pienieleisesti mutta tarkasti. Tarina pyörii kaksosten harjoitusten ympärillä, mutta paljon puhutaan myös isoäidistä, ulkomaisesta upseerista sekä ristihuulesta, köyhästä tytöstä. Kellään ei tunnu menevän hyvin, vain kapakoissa on joskus hauskaa. Poikien kehitys viattoman oloisista kaupunkilaispojista paatuneiksi nuoriksi on tietyllä tavalla myös hyvin vastenmielistä luettavaa, kun mitään ei piilotella edes kielikuvien taakse.

Täytyy kuitenkin harmikseni sanoa, että Iso vihko ei tehnyt niin suurta vaikutusta kuin toivoin. Vaikutus olisi todennäköisesti ollut eri, jos en olisi lukenut ennen tätä Kerteszin Kohtalottomuutta ja miksei myös Boynen Poikaa raidallisessa pyjamassa. Karu ja samalla viaton suhtautuminen sotaan oli jo tullut koettua näiden kirjojen kautta. Toisaalta on myönnettävä, että kirjan loppu oli huikea ja nosti opuksen arvoa kovasti. (Tuntuu itse asiassa vähän kurjalta, että en pitänyt kirjasta enempää mutta jotenkin tällainen kamaluus enemmän työntää pois luotaan kuin vaikuttaa minua.)

Kirja on ilmeisesti saanut myös jatko-osia, joita ei ole kylläkään suomennettu. Itse taidan jättää tarinan mieluummin kuitenkin tähän, sillä hienoa loppua ei kannattane pilata jatko-osilla.

Ensimmäinen suoritus Ihminen sodassa -haasteeseen (Sodan liepeillä).

Agota Kristof: Iso vihko (Le grand cahier, 1986)
Tammi, 1988. 173 s.
Suomentanut: Anna Nordman
Kannen tekijän nimi leikkautunut pois.