Pääjuonen sivusta - Marissa Meyerin Lunar Chronicles ja spin offit

Palloja Kusaman HAM-näyttelyssä.

Pidin aivan hirvittävästi Marissa Meyerin Lunar Chronicles -sarjasta. Satuhahmokuvastoa, dystopiaa ja avaruusseikkailua yhdistelevät teokset kutkuttivat mielikuvitusta ja pidin hahmoista hirvittävästi. Onneksi virallisen sarjan lukemisen jälkeen maailmaan voi vielä palata, sillä spin offeina on julkaistu sekä sarjan "pahiksen" jonkinlainen elämäkerta The Fairest ja tarinakokoelma Stars Above, jossa uppoudutaan hahmojen elämiin ennen ja jälkeen päätarinan.

The Fairest on julkaistu sarjan kolmannen ja neljännen osan välissä ja sen lukeminen siinä raossa olisi voinut muuttaa viimeisen teoksen näkökulmaa huimastikin. Toki olin jo aiemmin tajunnut, että kylmäkiskoisen ja vallanhimoisen Levanan tarinassa on jotain muutakin kuin pelkkää megalomaanista hulluutta, mutta Fairest onnistui joka tapauksessa tekemään hahmosta inhimillisen. Tarinassa kerrotaan, kuinka nuoresta, herkästä prinsessasta kasvaa traagisten tapahtumien seurauksena kylmä ja julma kuningatar. Sopivan tiiviiseen mittaan kirjoitettu tarina kauhistuttaa ja saa samalla tuntemaan vastahakoista sympatiaa hahmoa kohtaan.

Päätarinan päätyttyä Meyer kynäili kokoon vielä yhdeksän pienoistarinan kokoelman Stars Above. Osa tarinoista on julkaistu jo aiemmin internetin ihmeellisessä maailmassa, mutta painetussa versiossa on myös viisi uutta tarinaa. Suurin osa tarinoista toimii esiosina (prequel) päätarinan hahmokaarille ja paljastaa lukijalle muun muassa kuinka Cress alunperin päätyi satelliittikotiinsa, miksi Winter ei halua käyttää lumouksia tai miten Kai koki ensitapaamisensa Cinderin kanssa. Arvostan kovin sitä, että kirjailija on ajatellut hahmotarinoiden kaaren kirjojen sisältöä pitemmälle ja paluu tuttujen hahmojen pariin oli miellyttävää.

Täytyy myöntää, että Stars Aboven lukeminen oli myös tunteikas kokemus. Erityisesti viimeinen tarina, sarjan epilogiksi tituleerattu Something Old, Something New sai kyyneleet kihoamaan silmiin. Kyllä häät vaan ovat välillä niin ihania. Toisaalta myös The Little Android, joka uudelleenkirjoittaa Andersenin Pienen merenneidon, oli kaunista luettavaa ja toimi selkeästi päätarinasta irrallisena osana hienosti osana kokoelmaa.

Spin offeista tulee toisinaan sellainen fiilis, että ne on kirjoitettu rahastuksen vuoksi, mutta näistä Lunar Chroniclesin lisäosista pidin aidosti. Tarinat tuntuivat vilpittömästi kirjoitetuilta ja sama laadukas tyyli kulkee läpi teosten. Jos pidit päätarinasta, pitänet näistäkin. Ja jos et ole vielä lukenut niin nappaapa Cinder jostakin ja lue.

Marissa Meyer: The Fairest (The Lunar Chronicles #3.5)
Feiwel and Friends, 2015. 220 s.

Marissa Meyer: Stars Above (The Lunar Chronicles #4.5)
Feiwel and Friends, 2016. 400 s.

Lavalta: Pessi ja Illusia (Pirjo Yli-Maunula / Cirko)

Kuva: Pekka Mäkinen

Satumetsä kumisee ja rapisee

Tämän vuoden Cirko-festivaali on täyttä vauhtia käynnissä ja sen myötä Helsingissä nähdään vierailuesityksiä maailman eri kolkista. Ei tule silti unohtaa kotimaista nykysirkusosaamista, sillä yksi festivaalin kiinnostavimpia vierailuja minulle oli oululaisen Pirjo Yli-Maunulan ja työryhmän teos Pessi ja Illusia. Yrjö Kokon klassikkosadusta ponnistava esitys on suunnattu lapsiyleisölle ja viehättää visuaalisuudellaan ja ilmavuudellaan.

Tarinan keskiössä ovat menninkäinen Pessi ja keijukainen Illusia. Illusia laskeutuu omasta maailmastaan metsään ja tutustuu siellä Pessin kanssa erilaisiin olentoihin. Osa metsän asukeista on ystävällisiä, toiset taas vaarallisia. Ystävien avulla vaikeuksista kuitenkin selvitään ja lopussa lavalle laskeutuu rauha.

Noin tunnin pituinen satuesitys on viehättävä matka Kokon luoman tarinan siimekseen. Alkuperäistä kerrontaa ei tosin seurata orjallisesti, vaan Yli-Maunulan työryhmä pikemminkin tulkitsee sitä viitteellisesti. Olennaiset, tarinasta monelle varmaankin muistuvat elementit kuten hämähäkkien viemät siivet ja talvella liikkuva Valkoinen Kuolema on kyllä säästetty tähänkin versioon.

Esityksen lavalla nähtävä työryhmä koostuu tanssijoista (Milla Virtanen, Teemu Tuohimaa, Katri Lausjärvi), sirkustaiteilijoista (Sanna Vellava, Katja Korström) ja muusikoista. Osaamisen laajuus näkyy kiinnostavana lavatoimintana. Ilma-akrobatiaa nähdään niin rengastrapetsilla, liinalla kuin köydessäkin ja tanssillinen ilmaisu lattiatasossa on hienoa katseltavaa. Temput ovat näyttäviä, mutta palvelevat silti tarinan kuljetusta eikä niillä haeta yksittäistä vau-efektiä vaan pidetään pikemminkin yleisö tiukasti satumaailman pyörteissä.

Äänisuunnittelija Aake Otsalan ja muusikoiden Kyösti Salmijärvi ja Markus Lampela luoma äänimaisema on kiinnostava. Soittimina käytetään paljon puisia puhaltimia, mutta myös esimerkiksi pahviputkia, pulloja ja nauhalta kuullaan muun muassa koivuklapiksylofonia. Tunnelma on maaginen. Pirjo Valisen lavasteet ja puvustus hivelevät silmää: hahmot on luotu tyylitellen ja kimalteleva satumetsä saa kontrastia puvuista, joissa on käytetty materiaalina muun muassa paperia. Valkoisen Kuoleman ja Illusian kamppailussa käytettävä paperista valmistettu liina on myös ehdottomasti yksi esityksen näyttävimpiä visuaalisia elementtejä hurjuudessaan.

Omaan makuuni esityksessä olisi ollut voinut olla vielä enemmänkin hurjuutta alkuperäisteosta noudattaen, mutta toisaalta ymmärrän tietynlaiset pehmennykset lapsiyleisöä silmällä pitäen. Jännittävää katsomossa joka tapauksessa oli. Kokonaisuutena Pessi ja Illusia oli kaunis matka mielikuvitukselliseen metsään ja sen asukkaiden elämään, jossa sekä kamppaillaan olemassaolosta että ehditään nauttia hetkestä.

Kiitokset pressilipusta Cirkolle. Festivaali jatkuu vielä tämän viikon ajan.

Lavalta: Saapasjalkakissa (Puotilan kesäteatteri)

Kuva: Ingemar Raukola

Perinteitä on hyvä olla ja yhdeksi kesän parhaimmista on muodostunut reissu Puotilan kesäteatterin suojiin. Jo kolmatta vuotta teatterissa on tuunattu satuja uuteen uskoon ja tänä vuonna käsittelyyn pääsi Saapasjalkakissa. Samu Loijaksen ohjauksessa näytelmästä on pyyhitty pölyt pois ja tuloksena on raikas ja kompakti esitys, joka viihdyttää erinomaisesti myös aikuiskatsojaa.

Myllärin poika Markku on kolmantena perimysjärjestyksessä ja vanhempien veljien saadessa huostaansa myllyn ja pellot jäi Markulle vain kissa. Kissa ei kuitenkaan ole mikä tahansa katti, vaan osaa puhua ja kaiken lisäksi tekee tarjouksen josta ei voi kieltäytyä. Viiksekäs toveri nimittäin lupaa, että jos hänelle hankitaan saappaat, pussi ja hattu jossa on komea sulka tulee hän johdattamaan Markun rikkauksien ja onnen äärelle. Tuumasta toimeen siis, kissalle saappaat ja kohti seikkailuja.

Aikaisempien vuosien tapaan näytelmä esitetään kahden näyttelijän voimin. Kissan roolissa nähdään Karo Lauronen ja myllärin poikaa sekä kyläläisiä, kuningasta, velhoa ja keitä vielä esittää Mikko Lauronen. Roolihahmot ovat hauskoja ja rekvisiitta kekseliästä. Meininki on kotikutoinen sellaisella konstailemattomalla tavalla, mieleen nousevat lasten roolileikit. Tällä tarkoitan sitä, että mielikuvitusta käyttämällä pienilläkin kikoilla lavalle saadaan tuotua niin kuninkaan komeat vaunut, parvekkeella vilkuttava prinsessa ja hurjia taikoja loitsiva velho linnoineen. Lavasteista ja puvuista on kiittäminen Mari Hannia.

Puotilan meiningissä arvostan aina vain enemmän sitä vilpittömyyttä ja hyvää fiilistä, joilla esitykset on tehty. Lapsikatsojat päästetään mukaan esityksen maailmaan ja osallistua saa, neljäs seinä on kutakuinkin heitetty romukoppaan ja satunnaiset huudahdukset otetaan saumattomasti mukaan vuorosanoihin. Esityksen jälkeen mieli on hyvä.

Jos jonkin kesäteatterin aiotte Helsingissä mennä katsomaan, niin lähtekää Puotilaan. Esitys on sallittu 3-vuotiaasta ylöspäin, kestää noin 40 minuuttia ja sen ehtii nähdä elokuun alkupuolelle asti.

Neil Gaiman: Coraline & Other Stories

Pöly varjoisassa mökissä, eiku.

Ystävä lähti joksikin aikaa ulkomaille ja auttaessani tavaroiden siirrossa lupasin ystävällisesti majoittaa joitakin hänen kirjojaan poissaolon ajaksi. Mukaan lähti aimo pino muun muassa Neil Gaimanin kirjoja ja niistä ensimmäisenä luettavaksi valikoitui Coraline & Other Stories (Bloomsbury, 2009).

She almost had it when somebody said, 'Coraline?'
It sounded like her mother. Coraline went into the kitchen, where the voice had come from. A woman stood in the kitchen with her back to Coraline. She looked a little like Coraline's mother. Only...
Only her skin was white as paper.
Only she was taller and thinner.
Only her fingers were too long, and they never stopped moving, and her dark-red fingernails were curved and sharp.
'Coraline?' the woman said. 'Is that you?'
And then she turned round. Her eyes were big black buttons.

Coraline oli nimenä ennestään tuttu, tarinana ei. Coraline vaeltelee uudessa asunnossa ja ihmettelee ovea, joka avautuu tiiliseinään. Eräänä päivänä oven takaa löytyy käytävä, jonka päästä löytyy heidän asuntonsa -- tai ainakin melkein. Vastaanottokomiteana tuttujen vanhempien sijaan on nappisilmäinen other mother, joka ei aio pelata reilua peliä saadakseen Coralinen jäämään luokseen rinnakkaismaailmaan.

Itse olen varsin säikky lukija, mutta sanon silti että Coraline oli hurjan pelottava. En onnistunut näkemään painajaisia, mutta iltaisin tämän päälle oli silti luettava hieman Jake Nymanin rock-historiaa. Pelottavuus oli kuitenkin mielestäni siinä mielessä positiivista, että se pysytteli jonkinlaisessa lastensatumaisessa maailmassa vaikka olikin todella hurjaa. Gaiman kertoo esipuheessan, että hän on kaivannut pelottavia kirjoja lapsille ja Coraline onkin kirjoitettu hänen tyttärilleen. Dave McKeanin pelkistetty kuvitus tekee tarinasta vielä pelottavamman.

Coralinen (joka muuten on suomennettu nimellä Coraline varjojen talossa) lisäksi kirjaan oli sisällytetty 11 lyhyempää tarinaa. Myös nämä olivat kiinnostavaa luettavaa, osa pelottavia, toiset surullisia tai hauskoja. Gaiman hallitsee useammankin tyylilajin, mutta parhaimmillaan hän näissä tarinoissa oli silloin kun hän kirjoitti pelottavasti, usein surullisella pohjavireellä. Aivan päätarinan kauhukertoimiin ei kuitenkaan päästy.

Esimerkiksi Troll Bridge hyödyntää kerronnassaan tarinoita siltojen alla lymyilevistä peikoista, tosin Gaimanin näkökulma tähän on omanlaisensa. Chivalry-tarinassa vanha rouva ostaa putiikista Graalin maljan ja päätyy keskelle huvittavia tapahtumia, tämä tarina toi minulle mieleen Terry Pratchettin. Myös mainio Sunbird erikoisine herkkusuukerhoineen hymyilytti. Lisäksi The Witch's Headstone -tarinassa esitellään Bod, Gaimanin The Graveyard Boy -kirjan päähenkilö, ja kirja nousi lukulistalla samoin tein muutaman pykälän ylemmäksi.

Kokonaisuudessaan tämä kokoelma oli oikein mainiota luettavaa. Lyhyemmät tarinat jäävät hieman huikean Coralinen varjoon, mutta yhtäkään huonoa tekstiä ei mielestäni joukkoon mahtunut. Kaikista en toki pitänyt yhtä paljon, mutta jo noiden yllä nimeltä mainittujen tekstien vuoksi kirja oli lukemisen arvoinen.

Taikakirjainten Raija on myös hieman pelännyt Coralinen suomennoksen parissa.

Neil Gaiman: Coraline & Other Stories
Bloomsbury, 2009. 278 s.
Kannen suunnittelu: Holly McDonald

Iiro Küttner & Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita. Puuseppä

Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen Puuseppä (Books North, 2014) on ensimmäinen osa Puiden tarinoita -sarjassa. Ehdin lukea blogeista jo paljon kehuja ennen kuin tartuin itse kirjaan, joten odotukset olivat korkealla. Odotuksesta huolimatta kirjan aloittamisessa meni hetki, sillä arvelin sadun vaativan rauhallisen lukuhetken.

- Ei saa rikkoa sellaista mitä ei itse osaa rakentaa.

Keisarillinen puuseppä on kehuttu koko maassa. Hänen työtään arvostetaan laajalti ja puu muotoutuu hänen käsissään vaivattoman oloisesti. Puusepän pojan toteama lause saa kuitenkin puusepän mietteisiin ja työ alkaa takuta. Piristääkseen alaistaan keisari pyytää puuseppää rakentamaan ihan mitä tahansa hän haluaa. Puuseppä tarttuu tarmokkaasti työhön, moninaisin seurauksin.

Küttnerin kirjoittama satu tuntuu perinteiseltä. Se sijoittuu jonnekin kauas, toiseen aikaan. On keisareita, valtakuntia. Puuseppä ei kosiskele lukijaa kirkkailla väreillä ja piinaavan jännittävillä tapahtumilla, vaan se etenee verkkaisesti omaan satumaiseen tahtiinsa. Tunnelmaltaan se on haikea, vähän surullinenkin. Ja toisaalta myös kaunis.

Puiden tarinoita on tarinansa lisäksi kaunis myös kirjana. Pitkänomainen muoto muistuttaa vanhoista satukirjoista, kuten Hanhiemon satuaarteet, ja Ville Tietäväisen kuvistus on miellyttävää katseltavaa. Tummasävyiset kuvat tuovat kirjaan vanhanaikaista ja ehkä paikoin hämärääkin tunnelmaa. Puu herää kirjan sivuilla eloon Tietäväisen käsissä.

Vaikka kyseessä on satukirja, sopii tarina mielestäni erittäin hyvin myös aikuiselle lukijalle. Tarinan syvemmät ulottuvuudet saattavat jopa vaikuttaa enemmän aikuiseen kuin lapseen, mutta voin olla aivan väärässäkin. Ajatuksia tämä joka tapauksessa herättää. Soisin Puiden tarinoille monen monta jatko-osaa.

Mutta puilla on muutama lyhyempikin tarina kerrottavaan, sellainen joka talvella mataa kylmänä mahlana eteenpäin puiden juuria pitkin ja kesän mittaan kiihdyttää reippaaseen vauhtiin niiden tihenevässä lehvästössä. Nämä kertomukset ovat niitä, jotka mekin voimme käsittää, mikäli meiltä löytyy kärsivällisyyttä. Ne nimittäin kertovat meistä ihmisistä, sinusta ja minusta.

Sara kuvaa kirjaa kauniisti ja esittelee myös sen kuvitusta ja Katja pääsi lukemisen jälkeen keskustelemaan teemoista kahdeksanvuotiaansa kanssa.

Kiitokset kustantamolle arvostelukappaleesta.

Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita. Puuseppä
Books North, 2014. 30 s.
Kansi ja kuvitus: Ville Tietäväinen

Audrey Niffenegger: Raven Girl

Audrey Niffeneggerin Raven Girl (Jonathan Cape, 2013) tarttui silmään muistaakseni jostain GoodReadsin syövereistä ja ilokseni huomasin opusta löytyvän myös kaupunginkirjastosta. En vaivautunut ottamaan kirjasta sen kummemmin selvää, joten saadessani varaushyllystä käsiini satukirjan olin yllättynyt mutta edelleen kiinnostunut.

Raven Girlissä Postimies tapaa kierroksellaan korpinpoikasen, jonka luulee olevan vahingoittunut. Mies vie linnun kotiinsa, hoivaa sitä ja lopulta nämä kaksi rakastuvat toisiinsa. Lopulta parille syntyy myös lapsi, munasta kuoriutunut tyttö, joka ei kuitenkaan osaa puhua ihmisten kielellä vaan raakkuu korpin lailla ja kaipaa itselleen siipiä. Yksinäinen tyttö kasvaa nuoreksi naiseksi ja päätyy lopulta kuulemaan yliopistolla luentoa siitä, miten ihmeellisillä tavoilla ihmiskehoa voi muokata. Voisiko hänkin saada siivet ja oppia lopulta lentämään?

"I fell all wrong," the Raven Girl said. "I don't understand." She went outside and looked at the sky and fet quite desolate. The Postman saw her and picked her up. She held out her arms, and he raised her above his head. "Up, up!" she said, but he didn't understand.

Satu noudattaa varsin tavallisia kaavoja. On normien ulkopuolella olevaa rakkautta, yksinäinen tyttö täynnä kaipausta, muodonmuutoksen mahdollisuus. Tarina ei ole mikään hilpeä iltasatu, vaan noudattelee paljolti perinteisten satujen (Grimm ja kumppanit) piirteitä ollen jopa hyvin julma ja pelottava. Myös kuolema tuodaan esille suoraviivaisesti. Loppupuolella tarina tuntui hyppivän hieman eteenpäin ja eräänkin hahmon kohtalo ja motiivit jäivät hieman hämäriksi.

Kirjaston luokituksessa teos löytyy aikuisten puolelta, mutta asiasanoista löytyy lastenkirjallisuus. Mielestäni aikuisten puolelle sijoittaminen on tämän sadun kohdalla oikein, vaikka kirja voisi toki käydä myös nuorille. Lisäksi osa kirjan kuvista on omasta mielestäni hieman kammottavia (ja olisivat ainakin itselleni varmasti jääneet pienempänä kummittelemaan). Tarinaa ei olekaan kirjoitettu lapset mielessä, vaan se on tehty Lontoon Royal Balletin erään koreografian taustatarinaksi. Sen tanssin haluaisin nähdä.

Tummasävyisyydestään huolimatta Raven Girl oli kiinnostava satu, joka tuntui sekoittavan vanhaa satuperinnettä nykyaikaisiin menetelmiin (vaikka ehkä niitä voisi ajatella myös frankensteinmaisina). Suosittelen tätä synkkien satujen ystäville välipalalukemiseksi.

Audrey Niffenegger: Raven Girl
Jonathan Cape, 2013. 80 s.
Kuvitus: Audrey Niffenegger
Kannen suunnittelu: Sara Corbett

Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia

Yrjö Kokon Pessi ja Illusia (uusi kuvitettu painos WSOY, 2011; alkup. teos WSOY, 1944) tuo mieleen päiväkotiajan. Muista lukuhuoneen, tyynyt ja mustavalkoisen valokuvan jossa on hämähäkin verkko. Hämärästi mieleen tulee myös käynti Vernissassa, jossa mielestäni kävimme katsomassa Pessin ja Illusian näytelmänä, mutta tästä en ole aivan varma. Joka tapauksessa kyseinen teos valikoitui Luontotarinoiden joukosta helposti osaksi lukudiplomia.

- Kunpa hän ei lähtisi koskaan pois, sanoi Pessi puoliääneen, siitä huolimatta, että hänellä olikin ollut paljon vaivaa Illusiasta.
Pessikin huomasi jotain ensimmäistä kertaa. Hän huomasi, että oli oikeastaan aina ollut yksin.

Pessi on pieni peikko, pessimistien arvokasta sukua, joka herää kevään tullessa talviuniltaan kuten tavallista. Tämä kevät ei tosin ole tavallinen, sillä kotoaan sateenkaarelta karannut Illusia-keijukainen haluaa kovasti nähdä maailmaa ja suostuttelee Pessin ryhtymään opettajakseen.

Illusian vierailun oli tarkoitus olla lyhyt, vain pieni piipahdus maanpäälliseen elämään. Katkera Ristilukki kuitenkin pilaa suunnitelman katkaistessaan Illusian siivet yön pimeyden turvin. Pieni keijukaistyttö ei ole lainkaan valmistautunut vuodenaikojen vaihteluihin, mutta onneksi mukana on neuvokas Pessi. Yhdessä keijukainen ja peikko saavat kokea jos jonkinlaisia seikkailuita ja kohdata erilaisia metsäneläimiä. Taustalla jyllää jatkosota, joka vaikuttaa metsän eläinten elämään monin tavoin.

Loppujen lopuksi suurin osa kirjan tarinoista käsittelee kuitenkin muuta kuin Pessin ja Illusian elämää. Kertomuksissa tutustutaan niin simpukoiden kuin kyyhkyjenkin elämään, seurataan sammakoiden sotaa ja keskustellaan sotilaiden lihavan hanhen kanssa. Paljon kerrotaan myös kirjoittajasta, siis itse Kokosta, joka laati rintamalla tarinat Pessistä ja Illusiasta alunperin joululahjaksi lapsilleen.

Eräänä aamuna ei rouva Leppälintua näkynyt missään. Lahopököstäkään ei kuulunut käenpoikasen piipitystä. Kaikki oli hiljaista. Sitten illan koittaessa lensivät hautaajakuoriaiset pesäpönttöön. Ne kiipeilivät aukon reunalla ja näyttivät tyytymättömiltä ja neuvottomilta. Seuraavana päivänä oli kaikki lahopökön läheisyydessä elotonta ja kuollutta, eivätkä Pessi ja Illusia nähneet koskaan enää rouva Leppälintua. Hänen kohtalonsa ei heille selvinnyt myöhemminkään.

Ollakseen lastensatuja ovat kirjan tarinat todella, miten sanoisin, vakavia. Luontokuvaus on pääosin tarkkaa ja totuudenmukaista, samoin sota, ainoastaan Pessi ja Illusia sekä luonnollisesti eläinten puhe tuovat sadun hohdetta tarinoihin. Muutoin esimerkiksi käen epäilyttävät pesimispuuhat ja lumikon julma käytös vastaavat hyvin todellista luonnonkulkua. Osabiologina arvostin ajoittaisen realistista luontokuvausta, mutta toisaalta mietin miten hyvin esimerkiksi ruiskaunokin kehittymistä rikkaruohosta kauniiksi kukaksi olisi jaksanut pienenä seurata (ja minulla ei ole mitään käsitystä, millainen versio tästä meille silloin päiväkodissa luettiin). Suketus myös pohtii omassa tekstissään kiinnostavasti missä määrin inhimillistäminen on järkevää.

Alkuperäisessä kirjassa kuvituksena on Kokon itsensä ottamia mustavalkoisia luontokuvia. Tähän uuteen painokseen kuvat ovat vaihtuneet Kristina Segercrantzin kuvitukseksi. Kuvat ovat pehmeäsävyisiä ja unenomaisia ja sopivat mielestäni hyvin kirjan tunnelmaan.

Joka tapauksessa Yrjö Kokon kirja on hieno satu, vaikka tuntuikin enemmän hieman vanhemmille lukijoille suunnatulta keijukaisistaan huolimatta. Pessin ja Illusian tarina on kertomus ystävyydestä, toiselta oppimisesta ja myös rakkaudesta.

Myös hdcanis luki tämän lukudiplomiaan varten, Maija pohti miksi tämä ei heillä sopinut lasten iltasatukirjaksi ja Satu ihastui tarinaan täysin. Suketus nikotteli muutamille kirjailijan näkemyksille ja  Jenni puolestaan on lukenut kirjasta vielä uudemman painoksen Aleksander Lindebergin kuvituksella.

Lukudiplomi (Luontotarinoita) : Kirjoita lukemasi pohjalta mielipidekirjoitus luonnon ja eläinten suojelun puolesta.

Yrjö Kokon Pessi ja Illusia -teoksessa esitellään monipuolista harjumaiseman luontoa. Jokaisella eliöllä, niin kasvilla kuin eläimelläkin, on sen toiminnassa oma paikkansa. Osa luonnossa elävistä eliöistä on viehättävämpiä kuin toiset: sepelkyyhkyset kujertavat kauniisti ja maariankämmekkä on kaunis ulkonäöltään.

Vähemmän ihastusta herättävät esimerkiksi röyhkeä käki ja kavala hyönteisiä syövä kihokki unohtamatta kahdeksanjalkaista ristilukkia, ovelaa saalistajaa. Vaikka osa lajeista ei hurmaakaan luonteellaan, on niillä kuitenkin oma paikkansa luonnon kiertokulussa. Kaikilla lajeilla on oma tehtävänsä ja jokainen tuo oman lisänsä luonnon monimuotoisuuteen.

Minusta tuntuu, että nykyään on helpompi suojella sellaisia eliöitä, jotka ovat jollain tavalla sympaattisia. Pandojen suojeluun on yksinkertaisempaa hankkia rahaa kuin hyönteisten. Tämä on ongelma, sillä jokaisen lajin arvo tulisi olla sama. Mikäli yksi laji häviää kokonaan, oli se sitten miten mitättömän oloinen tahansa, menetämme jokaisella kerralla jotain ainutlaatuista jollaista ei välttämättä enää koskaan tälle pallolle synny. Lisäksi kun yksi poistetaan, muuttuu kaikkien siihen yhteydessä olevien lajien elinympäristö.

On tärkeää suojella luontoa yleisesti, mutta tulisi kiinnittää huomiota myös luonnon monipuolisuuteen. Mitä enemmän voimme säilyttää monipuolisia elinympäristöjä, sitä enemmän voimme nauttia erilaisten lajien kirjosta. Ja jatkossa myös Pessi ja Illusia saisivat kohdata niin simpukan, sammakot, erilaiset hyönteiset kuin linnutkin.

(olisin oikeasti halunnut tehdä kuunnelman, mutta koska tällä hetkellä en ehtisi tehdä siitä niin hyvää kuin haluaisin tyydyn ylläolevaan)

Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia
WSOY, 2011. 240 s. Alkuperäisteksti vuodelta 1944.
Kuvitus: Kristina Segercrantz

John Boyne: Nooa Notkoniitty karkaa kotoa

Muutama vuosi sitten John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa lumosi minut hetkeksi omituisen hiljaiseen sadunomaiseen ja surulliseen maailmaansa. Kun Katja kirjoitti tästä uudesta, Nooa Notkoniitty karkaa kotoa (Bazar, 2011; Noah Barleywater Runs Away 2010), tuntui siltä että tämä on luettava.

Mutta hänellä ei ollut valinnanvaraa. Hän ei enää kestänyt jäädä kotiin. Kukaan ei varmastikaan voisi syyttää häntä siitä. Ja hänen oli joka tapauksessa paras lähteä maailmalle etsimään omaa tietään. Olihan hän sentään jo kahdeksanvuotias, eikä hän totta puhuen ollut toistaiseksi tehnyt juuri mitään elämällään.

Kahdeksanvuotias Nooa Notkoniitty päättää karata kotoa. Ihan vain siksi, että hän ei ole saavuttanut elämässään vielä kovin paljon, maailmalla voisi kokea seikkailuja ja, no, yhdestä syystä josta Nooa ei oikein välittäisi puhua. Pieni poika siis hiippailee kotoaan aamuhämärissä ja lähtee etsimään itselleen seikkailuja.

Kolmannesta kylästä Nooa löytää erikoisen lelukaupan, jossa kaikki on valmistettu puusta. Lelukaupassa asustava omituinen vanha mies kutsuu Nooan lounaalle, ja he päätyvät jutustelemaan vanhan miehen elämästä veistettyjen sätkynukkejen suosiollisella avustuksella. Samalla pureudutaan hiljalleen siihen, miksi Nooa lähti pois kotoa.

Nooa Notkoniityn seikkailu käynnistyy hitaanlaisesti, enkä meinannut saada tarinasta ensin kiinni. Kolmanteen kylään päädyttäessä lumouduin lopulta Boynen satumaisesta ja yllätyksellisestä tekstistä sekä Nooan ja vanhan miehen tarinoista. Tarinat hymyilyttävät, mutta niissä on silti koko ajan läsnä jotain syvää surua, kaipuuta.

Vaikka Nooa Notkoniitty karkaa kotoa löytyy kirjastosta lastenosastolta, on tämä minun mielestäni enemmän aikuisten satu. Päällisin puolin tarina on humoristinen ja täynnä kummia sattumuksia, mutta pinnan alla velloo jotain paljon suurempaa ja surullisempaa. Asioita, joiden käsitteleminen on vaikeaa niin kahdeksanvuotiaalle pojalle kuin aikuisellekin. Minusta tuntuu, että olen vaikuttuneempi tarinasta nyt, kuin heti kirjan lukemisen jälkeen. Jollain tavalla tämä tarina pääsee ihon alle.

Tarinoiden lisäksi Boyne on luonut satumaailmaansa ihmeellisiä hahmoja; sympaattisia puhuvia ovia, poikkeuksellisen nälkäisen aasin ja erikoisia puita, näin muutamia mainitakseni. Taianomaisessa kerronnassa aistin välillä jotain roalddahlmaisuutta, ehkä Jalista ja suklaatehtaasta. Niin ja siitä mystisestä vanhasta miehestä vielä sen verran, että noudatan Katjan esimerkkiä, enkä paljasta kuka hän on. Hänen tarinansa selvittäminen ja tuttuuden löytäminen oli yksi suurimmista nautinnoista tämän tarinan syövereissä.

Hitaasta alusta huolimatta Nooa Notkoniitty karkaa kotoa on kaunis satu; tarina ikävästä, rakkaudesta ja peloista joita on joskus vaikea kohdata. Tästä kirjoittaminen tuntuu vaikealta, koska minulla on yhtäkkiä pala kurkussa.

Suosittelen tarinoimaan Nooan kanssa villasukat jalassa ja kaakaomuki hyppysissä.

Luettu osana Totally British: Eirinn go Brách -haastetta.

John Boyne: Nooa Notkoniitty karkaa kotoa (Noah Barleywater Runs Away, 2010)
Bazar, 2011. 224 s.
Kansi ja kuvitus: Oliver Jeffers
Suomentanut: Laura Beck

Satuhaaste: Lohikäärmeprinsessa ja San-lang

Katjan satuhaaste sai minut ryhdistäytymään ja kaivamaan kirjahyllystä kirjan, johon olen aikonut jo pitkään tutustua uudelleen. Kyseessä on vanha rakas satukirja, Kiinalaissatuja. Kaunis teos on Weilin-Göösin kustantama ja painettu vuonna 1972. Kiinalaiset sadut ovat myös tehneet pitkän matkan alkuperäiskielestään, sillä opus on ollut alunperin tsekkiläinen ja suomenkielinen käännös on tehty tsekkiversion saksankielisestä käännöksestä.

Kiinalaissatuja oli lapsena suosikkisatukirjojani. Tarinat olivat jännittäviä, erilaisia. Joskus vähän väkivaltaisia ja kostonhimoisia, ja toisaalta myös kauniita. Hyvin vanhalta tuoksuvassa kirjassa on kuvituksena kiinalaistyylisiä suuria piirroksia.

Haastetta varten selasin kirjasta sadun, jonka muistelisin olleen suosikkejani. Ainakin kuvat herättivät vahvoja muistikuvia. Kyseessä on Lohikäärmeprinsessa ja San-lang.


Olipa kerran nuorukainen nimeltä San-lang, ja hyvä poika olikin, se sietää sanoa heti alkuun, kunnollinen ja hyväsydäminen. Naapurin tyttö oli jo melkein luvattu hänen vaimokseen, mutta sitten kävikin niin, että naapuri alkoi vaurastua, hänestä tuli upporikas, ja hän alkoi tuumiskella: "Minä alan olla jo melkoinen mahtimies ja minähän en huoli vävykseni ketä tahansa, enkä ainakaan naapurin poikaa!" Ja hän sanoi pojalle suorat sanat ja antoi ymmärtää, ettei hänen tytärtään kannattunut enää havitella. No, se oli sitten auttamaton asia.


San-lang menettää siis morsiamensa, mutta osaa sentään soittaa isältään saamaa vanhaa huiluaan kauniimmin kuin kukaan. Ihmiset halveksivat naapuria, koska hän hylkäsi ajatuksen lahjakkaasta San-langista vävynään, joten naapuri päättää heitättää San-langin mereen. Työhön laitetut rengit kuitenkin antavat San-langin soittaa huiluaan ennen mereen viskaamista. Soitto on kaunista, ja sen kuulee myös meressä asuva Lohikäärmekuningas, joka lähettää tyttäriensä imettäjän rouva Seepian hakemaan San-langia hoviinsa soitonopettajaksi.

Kolmesta tyttärestä nuorin (tietysti) ihastuu San-langiin, ja hänen kylmä lohikäärmesydämensä uhkaa muuttua kuumaksi ihmissydämeksi. Seuraa ilkeitä suunnitelmia rakastavaisten erottamiseksi, mutta rakkaus tietenkin voittaa ja Lohikäärmeprinsessa pääsee maalle asumaan rakkaan San-langinsa kanssa.

"Rakas sisaremme", he sanoivat, "isälläsi kuninkaalla ei tosin ole mitään sitä vastaan, että asut jonkin aikaa kuivalla maalla, mutta hän toivoo että palaisit mereen sitten kun sata vuotta on kulunut ja San-lang on kuollut. Sulhasesi Ylenylpeä odottaa sinun paluutasi. Ja nämä kalleudet", he vielä sanoivat näyttäen käsissään olevia agaatteja, rubiineja ja helmiä, "nämä kaikki isäsi lähettää sinulle, että tulisit toimeen täällä karulla mantereella."
"Kertokaa isälle parhaat kiitokseni", sanoi prinsessa, "mutta mereen en enää palaa vaan pysyn San-langin luona ikuisesti ja nämä aarteet voitte viedä mennessänne takaisin mereen."

Kauniiden satujen lumovoima oli edelleen tallella, ja luin tarinaa merenalaisesta lohikäärmeiden valtakunnasta sydän tykyttäen. Tietyt elementit sadussa ovat hyvin itämaisia, mutta yhteispiirteitä länsimaisiinkin satuihin löytyy joten ei tässä aivan vierailla vesillä olla.

Lohikäärmeprinsessa ja San-lang saivat minut taas innostumaan, ja tämä kaunis musta kangaskantinen kirja taitaakin muuttaa nyt hetkeksi makuuhuoneeseen jotta siitä sitten muistaisi lukea itselleen (ja miehelle!) iltasadun. Kiinalaissatuja on kirjassa luettavaksi 37 kappaletta, ja pituuksiltaan ne ovat neljästä sivusta reiluun kymmeneen. Varsin sopivan pituisia siis.

Satumaista viikkoa kaikille! Satuhaasteen aloitti Katja 10.10. Satupäivän kunniaksi.