Syynissä Sarjakuva-Finlandia -ehdokkaat

Tänään perjantaina jaetaan neljättätoista kertaa Sarjakuva-Finlandia-tunnustuspalkinto. Palkinnon saajan päättää tänä vuonna Mato Valtonen. Palkinnonjakoa voi seurata suorana Tampere kuplii -youtube-kanavalta klo 12.

Itse lähdin tapani mukaan hieman yllytettynä ja liian tiukalla aikataululla luku-urakkaan (kiitos vain haasteen heittämisestä bloggareille, Avi!) ja pääsin maaliviivalle jopa ennen tätä virallista julkistusta. Alla siis mietteitäni kaikista ehdokkaista.

***

Edith Hammar: Homo Line (Förlaget, 2020)

Hammarin Homo Linessa koti-ikävä vaivaa molempiin suuntiin, sillä kertoja ei koe kuuluvansa kumpaankaan kodiksi kutsumaansa maahan. Suomessa syrjintä on näkyvää ja rumaa, Ruotsissa se on puolestaan aivan yhtä rumaa, mutta tapahtuu salassa. Väkivallan uhasta ja surusta huolimatta Hammarin sarjakuvan pohjavire on kaunis ja haikea. Rumuus ei ole nitistänyt kykyä nähdä kauniita asioita. 

Hammarin tussiviiva on selkeä ja omaan silmääni miellyttävän pyöreä. Mustavalkoiset kuvat ovat eläväisiä ja virtaavia. Kauneimmillaan teos oli mielestäni silloin, kun se irtoaa reaalimaailman kahleista. Ympyrätalo ja Iso Robertinkadun kulma tulvivat rönsyileviä kasveja, jättiläismäinen hahmo kylpee Itämeressä risteilyalusten kyntäessä ohitse.

Markkinointiteksteissä Hammaria on kutsuttu "2020-luvun Tom of Finlandiksi" ja mikäpä siinä. Tom of Finlandin miehiset nahkahousuhahmot itse asiassa seikkailevat myös Hammarin teoksessa, muistuttavat sodanaikaisesta historiasta Helsingin kaduilla, joista ei virallisissa lähteissä juuri puhuta.

Tekstin suhteen teos on kevyt, joten kielimuurin vuoksi ei teosta kannata jättää lukematta. Kuvat puhuvat puolestaan.

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu - kovaa menoa kiskoilla (Otava, 2020)

Täytyy myöntää, että yllätyin uusimman tatupatu-kirjan keikkumisesta listoilla, sillä en ollut ajatellut sitä sarjakuvana vaikka sellainenhan se toki on. Kovaa menoa kiskoilla vie meidät outolalaisten veljesten kanssa junamatkalle, josta ei kommelluksia ja väärinkäsityksiä puutu. Onneksi on eväitä.

Sarjakuvamaisuudesta johtuen tämä junailuteos sopineekin luettavaksi vähän isompien tatupatu-fanien kanssa, sillä 3,5-vuotias kykenee keksimään yhden aukeaman kuvista uuvuttavan määrän kysymyksiä. Itse luin tämän kuitenkin oikein mielelläni ja ilahduin kuviin tuttuun tapaan piilotetuista vitseistä. Kannattaa tarkkailla niitä infonäyttöjä junassa.

Tuisku Hiltunen: Kuutamo ja muita kertomuksia (Suuri Kurpitsa, 2020)

Hiltusen teos löytyi meiltä onnekkaasti kotoa, sillä puoliso oli tuonut sen minulle tuliaisina viimekesäiseltä Turun reissultaan. Kolme tarinaa kuljettavat lukijan niin öiseen kaupunkiin, kuhisevaan satamakaupunkiin kuin alushuoltoasemalle avaruuteen. Vaihtelevista miljöistä huolimatta kokoelma on yllättävän yhtenäinen kokonaisuus.

Täytyy myöntää, että olin lähellä pitkästyä nimitarinan parissa, kun se viime sivuillaan vetäisi maton jalkojeni alta ja halusin lukea sen heti uudelleen. Mahtavaa. Tällainen lempeä kikkailu ilahduttaa minua joka kerta. Tarinat Yli meren ja Pakolliset päivitykset seuraavat suoraviivaisempia tarinalinjoja, mutta olivat yhtä kaikki hyvin ilahduttavia. Erityisesti pidin Hiltusen tarinoiden monimuotoisista hahmoista, on miellyttävää lukea sarjakuvia joissa ihmiset näyttävät, no, ihmisiltä.

Hiltusen lempeä piirrosjälki on kovasti mieleeni ja kokonaisuutena kokoelmasta tuli hyvä mieli, käsitteleväthän tarinat rakkautta ja hyväksynnän löytämistä.

Pauli Kallio ja 22 muuta tekijää: Ammatti: käsikirjoittaja (Suuri Kurpitsa, 2020)

Tunnustan: en lukenut tätä teosta vielä kokonaan, sillä aikataulu kävi liian tiukaksi ja tämän järkäleen pikaselaamisessa ei tuntunut olevan järkeä. Alkuun kuitenkin pääsin ja tätä onkin mielekästä lukea ajan kanssa, sillä teoksen kautta pääsee myös tutustumaan suomalaisen lehtisarjakuvan historiaan ja Kallion ja piirtäjien moninaisiin yhteistyöprojekteihin. Iso osa teoksen sarjakuvista olikin tuttuja, mutta mahtui sinne myös itselle tuntemattomampia sarjakuvia.

Sarjakuvan sijaan määrittelisin tämän teoksen itse kuitenkin tietoteokseksi, jonka pääosassa on sarjakuva ja sen tekeminen.

Karoliina Korhonen - Anssi Vieruaho (toim.) ja 9 sarjakuvantekijää: Katkenneita lankoja (Atena, 2020)

Tilasin Katkenneita lankoja -kokoelman ennakkoon, mutta pitkitin sen lukemista kuitenkin tänne maaliskuulle. Nytkin oli pidettävä taukoja ja luettava tarina kerrallaan, sillä välillä oli myös vähän itkettävä, kun kokemukset osuivat ja upposivat.

Katkenneita lankoja tarjoilee yhdeksän työuupumusta käsittelevää sarjakuvaa yhdeksän sarjakuvataiteilijan tekeminä. Kirjan tarinat on koottu työuupumuksesta kärsineiden ihmisten kokemuksista. Kokemukset työuupumuksesta ovat hyvin erilaisia ja kirjo näkyy tässä teoksessa hyvin. Työuupumus voi iskeä kehen tahansa työelämässä olevaan, oli kyse sitten ympäripyöreitä päiviä tekevästä yksityisyrittäjästä, opiskelijasta tai "ihan tavallisia määriä ja tavallista työtä" tekevästä ihmisestä. Teos myös näyttää, että kyseessä ei ole mikään "millenniaalien ammattitauti", vaan työuupumusta nähdään valitettavasti kaikissa ikäryhmissä-

Osa tarinoista vaati lukemisen jälkeen hengittelyä ja kunnollista taukoa (esimerkiksi kokoelman aloittava Tuisku Hiltusen Herätys 7:00) ja toiset oli luettava heti useampaan kertaan, jotta pääsi kiinni tarinoiden moniin kerroksiin (muun muassa Mari Ahokoivun Trying is the first step toward failure ja Avi Heikkisen Mullapa menee vielä huonommin, mutta kaikki on ihan ok). 

Kiinnostavan aiheen lisäksi teos tarjoaa siis myös monipuolisen katsauksen kotimaisen sarjakuvan tyylien kirjoon. Tämän teoksen tuotot myös lahjoitetaan Mieli ry:lle, hatunnosto sille.

Kari Korolainen: Marjatta & Ilman Kinna (Kirjokansi, 2020)

Marjatta ja Ilman Kinna oli ehkä tästä kymmeniköstä minulle haastavin. Jonnekin menneisyyteen sijoittuva seikkailullinen tarina lähti käyntiin ensimmäiseltä sivulta eikä tosiaan pysähtynyt, ennen kuin loppuun oli päästy. Korolainen on upottanut tarinaansa hauskaa murretta ja vinkeitä tapahtumia, mutta kaikki vilisi silmissäni niin kovaa tahtia, että keskittyminen oli haasteellista. 

Lukemista vaikeutti omalla kohdallani myös itselleni haastava tekstaustyyli, joka teki lukemisesta hidasta ja vei keskittymistä kuvilta. Korolaisen piirrostyyli oli Sarjakuva-Finlandian raatia lainatakseni tosiaan lennokas ja sitä katselin oikein mielelläni. Olisin oikeastaan lukenut tämän albumin mielelläni pidempänä versiona, jolloin olisin luullakseni päässyt Marjatan ja Ilman Kinnan vankkureille tukevammin istumaan.

Timo Mäkelä: Korpit ja muita kertomuksia (täysi KÄSI Oy ja Arktinen Banaani, 2020)

Mäkelän Korpit ja muita kertomuksia kulkee läpi Euroopan taidehistorian Decameronesta impressionismin nousuun. Lyhyissä tarinoissa käsitellään pääsääntöisesti aikakauden tiettyä taiteilijaa (esimerkiksi Goya ja Van Gogh) ja jäljitellään aikakaudelle leimallista tyyliä. Tarinoiden sisältö liikkuu humoristisesta traagiseen.

Kokoelman taidokkuudesta huolimatta huomasin tarinoiden olevan minulle liian lyhyitä, ehdin juuri päästä tyyliin ja tarinaan mukaan kun aikakausi jo vaihtuikin ja olin jo uuden äärellä. Tämä teos saattaisi siis hyötyä siitä, että sarjakuvat lukisi vähitellen ja yksi kerrallaan eikä suinkaan ahmaisten.

Tästä huolimatta suosikikseni nousi kokoelman viimeinen, vain kahden sivun mittainen Tämä ei ole piippu, joka on hatunnosto taiteilija René Magrittelle. Se ilahdutti minua tavattoman paljon.

Viivi Rintanen: Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta (Suuri Kurpitsa, 2020)

Rintasen Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta kokoaa yhteen kaksitoista Hulluussarjakuvia-blogiin piirrettyä tarinaa, joiden ympärille kietoutuu omaelämäkerrallinen tarina loppuunpalamisesta, syömishäiriöstä ja psykoterapiasta. Monipuolista sarjakuvaa oli paikoin uuvuttavaa lukea, sillä tarinat mönkivät ihon alle ja asettuivat sinne. Epävarmuus, hankala olo omassa kehossa ja uupumus tulvivat sivuilta ja läikkyvät yli ääriviivojen. Toisaalta teos on myös lohdullinen: se puhuu asioista ja kokemuksista suoraan, tekee kokemuksista näkyviä ja tosia, ja se on tärkeää.

Moninaiset Hulluussarjakuvat tuovat teokseen erilaisia kokemuksia mielenterveysasioiden kanssa painimisesta. Mietin, tulisiko niihin kaikkiin kyetä samaistumaan, mutta eihän se niin voi olla. Sarjakuvanovellit kertovat kuitenkin eri ihmisistä ja siitä, että asiat ja kokemukset eivät ole yksiselitteisiä, ei ole vain yhtä tarinaa.

Itselleni merkityksellisintä tässä teoksessa oli kuitenkin taustalla kulkeva kuvaus psykoterapiassa käymisestä. Tarinassa korostuu oikean terapeutin löytämisen tärkeys, se, että joku todella kuuntelee ja voi tarjota myötätuntoa. Ja se, että joskus on seurattava omituiseltakin tuntuvia ajatuskulkuja ja ne voivat tuoda eteen jotain tärkeää ja lohdullista.

Samson: Musta hevonen: Vuokrakolmio Bermudalla (Egmont kustannus, 2020)

Samsonin Musta hevonen -albumi oli minulle tämän kierroksen todellinen musta hevonen. Olin mielestäni lukenut joitakin Heikki Hevosen seikkailuja aiemmin ja en muista niiden tehneen suurta vaikutusta. Nyt löysin itseni kuitenkin hörähtelemästä sohvannurkassa näiden strippisarjakuvien parissa.

Vuokrakolmio Bermudalla on mielestäni tässä joukossa hieman altavastaajan asemassa, sillä omassa mielessäni jokseenkin yksittäisten strippisarjakuvien on hankala kilpailla pitempien tarinoiden kanssa. Tästä huolimatta todettakoon kuitenkin, että albumi pitää joukossa hyvin puoliaan onnistuen hymyilyttämään ja viihdyttämään. Voisin lukea toistekin!

Tiitu Takalo: Memento Mori (WSOY, 2020)

Säästin Takalon Memento Morin viimeiseksi luettavaksi, mikä oli hieman hassua, sillä teos on ollut hyllyssäni jo likimain puoli vuotta. Takalo kertoo teoksessa omasta aivoverenvuodostaan ja sen jälkeisistä tapahtumista, ja kaltaiselleni kuolemaa suhteellisen aktiivisesti pelkäävälle teos oli, sanoisinko, jännittävää luettavaa.

Aloittamisen jälkeen teos oli kuitenkin pakko ahmaista kerralla, seurata toipumista ja tunteiden vaihtelua. Teos kritisoi myös terveydenhuollon turhia koukeroita ja haasteita, joista selviäminen on toipumisen ohella monelle mahdoton rasti. Toisaalta kiitosta annetaan sinne minne se kuuluu, ystävällisille hoitajille ja niille terveydenhuollon ihmisille, jotka katsovat ihmistä eivätkä potilasta.

Teoksen piirrosjälki on taattua laatua ja nautin värien käytön vaihteluista. Raskaasta aiheestaan huolimatta teos jättää toiveikkaan ja ihmisyyteen uskovan olon.

***

Jos jotain kokoavaa sanoisi, niin se on ainakin varmaa että kotimaisen sarjakuvan monipuolisuus on taattua. Iloitsen myös siitä, että Sarjakuva-Finlandia nostaa esiin näin monia teoksia, jolloin sarjakuvan kenttää huonomminkin seuraava (eli esimerkiksi allekirjoittanut) pääsee hyvin lukutärppien äärelle.

Lavalta: Fok_It - viides vuodenaika (Teatteri Kultsa)

Esitys on nähty kutsuvieraslipulla.

Fok_Itin ensemble. Kuva: Timo Seppälä

David Lynch ABC:n noutopöydässä

Fok_It on sarjakuva, jota lukiessa ei tiedä pitäisikö nauraa vai tuntea olonsa kummalliseksi. Hieman krouvisti piirretyt päät pohtivat asioita ja suurin osa vuorovaikutuksesta tapahtuu ruudun ulkopuolella. 

Äkkiseltään siis voisi kuvitella, että Fok_Itin sovittaminen teatterinäyttämölle olisi jos kohta ei mahdotonta, niin ainakin vaikeaa.

Teatteri Kultsa kuitenkin onnistuu saavuttamaan teoksessaan Fok_It - viides vuodenaika sarjakuvan hengen erinomaisesti.

Juonta itse teoksessa ei ole kuin siteeksi: eri henkilöt ovat töissä Fok_It Oy:ssa ja henkilöstön elämää seurataan keväästä kevääseen. Matkalla onnistutaan miettimään syvällisiä ja oikeastaan koko teos koostuu pienistä monologeista, jota joku toinen hahmo pallottelee takaisin jostakin lavan sivustalta. 

Ja se kummallista kyllä toimii. Ratkaisevin syy teoksen toiminnalle on se, että näyttelijöiden rytmi on kohdallaan ja tällaisessa sutkaus-toisensa-perään -teatterissa se on kaikkein olennaisinta. Eniten ehkä naurattivat Jussi Vehkasalon esittämän Juhanin elämää suuremmat harmistuksen aiheet vaikkapa Euroviisuista tai striimaamisesta.

Myös Pirjo Saariokarin Perjantai-Pirkko kaikessa överiydessään kikatutti. Kaiken kaikkiaan koko näyttelijäporukka teki erinomaista työtä. Osa jutuista saattoi mennä yleisöltä vähän ohi, mutta Fok_Itin maailmassa se ei haittaa: jos ei ole juuri sillä hetkellä hauskaa, niin ainakin on kummallista ja vähän kiusallista ja siitähän tästä kaikessa on kyse.

Fok_It on ennen kaikkea sydämellä esitetty näytelmä enkä usko, että se toimisi millään muulla tavalla esitettynä. Teoksen välissä esitettävät Voimaeläimet-yhtyeen cover-kappaleet tuntuvat ensin vähän päälleliimatuilta, mutta kun laulavan siivoojan (Kaisla Flood) elkeet kasvavat jatkuvasti kiiltävämmiksi ja diivamaisemmiksi alkaa ymmärtää, että tässä ollaan vähän erilaisessa maailmassa. 

Vähän kuin David Lynch olisi päättänyt istua ABC:n noutopöytään.

- Tuomas

***

Fok_It Teatteri Kultsan lavalla lokakuun puoliväliin asti.

*** 

Kuten allekirjoituksesta varmaankin huomasitte, on tämä teksti poikkeuksellisesti siipan vieraskynäilemä.

Menun verran sarjakuvaa ja sarjakuvahaasteen päätös

Marraskuu vetelee viimeisiään ja päätöksensä saa tänään myös Hurja hassu lukija -blogin Sarjakuvahaaste. Tässä teille vielä viime tinkaan menullinen sarjakuvaa ja lyhyt haastekooste.

***

Aperitiivi

Tsugumi Ōba & Takeshi Obata: Death Note #1-2 (Viz, 2005)

Death Note oli yksi mangasarjoista, joita minulle erityisesti Twitterissä vinkattiin mangasuosituksia havitellessani. Tsugumi Ōban piirtämässä ja Takeshi Obatan käsikirjoittamassa mangassa lukio-opiskelija Light löytää kadulta Death Note -kirjan, joka kuuluu kuolemanjumala (shinigami) Ryukille. Kirjan haltija voi tappaa kenet tahansa, jonka nimen ja kasvot hän tietää. Light aikoo tehdä maailmasta kirjan avulla paremman paikan, mutta mystisesti kuolevien rikollisten vyöry kiinnittää Japanin poliisivoimien huomion. Poliisit saavat johtajakseen kansainvälisen tason etsivän, L:n, joka on valmis saamaan tappajan kiinni keinolla millä hyvänsä.

Olen lukenut tästä kaksitoistaosaisesta sarjasta vasta kaksi ensimmäistä osaa ja aion ehdottamasti lukea sen loppuun. Sarjassa käsitellään kiinnostavasti oikeaa ja väärää ja se on oikeastaan aika kuumottavaa luettavaa. Suosittelen.

Alkupala

JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Irtiotto (WSOY, 2018)

Villimpi Pohjola on ollut meillä lähinnä siipan lukema sarjakuva, itse olen tainnut lukea aiemmista albumeista ehkä kaksi. Tämä sarjan viides albumi kuitenkin tyrkättiin minulle painokkaasti käteen ja todettiin, että lue. Sarjassa käsitellään nuorten aikuisten elämää erilaisissa tilanteissa: on lapsiperhearkea, graduahdistusta, pelokasta työnhakua ja lapsettomuushoitoja. Ahosen piirrostyyli on äärimmäisen paljon mieleeni ja kerronnan ote on humoristinen ja vertaistuellinen. Hyvät itkut tuli tästä albumista, kiitos Ahoselle.

Pääruoka

Lorina Mapa: Duran Duran, Imelda Marcos and Me (Conundrum Press, 2017)

Sarjakuva toimii minusta oivallisesti elämäkertakerronnassa ja niin on tässäkin tapauksessa. Lorina Mapan isä kuolee auto-onnettomuudessa ja rakasta vanhempaa on lähdettävä saattamaan haudan lepoon entiseen kotimaahan, Filippiineille. Teoksessaan Mapa kaivautuu omaan lapsuuteensa ja pohtii juuriaan maassa, jossa elintasoerot ovat suuret ja politiikka repii kansaa hajalle. Oma tietämykseni Filippiinien historiasta oli käytännössä olematonta, joten kiinnostavan suku- ja kasvutarinan lisäksi teos tarjosi myös sivistävä.

Jos lisätieto kiinnostaa, kannattaa lukea Suketuksen oivallinen bloggaus.

Jälkiruoka

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga Vol. 6-8 (Image Comics, 2016-2018)

Hyvä ravintolajälkiruoka on mielestäni sellainen, että annos on kaunis ja jollain tavalla yllättävä. Saga on juuri tällainen. Staplesin piirrosjälki on lumoavaa ja Vaughanin käsikirjoitus on, no, oikeastaan se on kamala. Kamala siinä mielessä, että kelle tahansa hahmolle voi tapahtua mitä tahansa. Eräässä näistä kolmesta luetusta albumista muun muassa tapettiin brutaalisti yksi minulle rakas hahmo ja tapahtui muutakin häkellyttävää. Tavallaan siis inhoan näitä sarjakuvia, mutta samaan aikaan en voi olla lukematta niitä.

Sarjassa Alana ja Marko yrittävät epätoivoisesti pitää pienen perheensä hengissä. Sotivien kansojen molemmilta puolilta tulevat rakastavaiset ovat saaneet lapsen, joka herättää auktoriteeteissa kauhistusta. Matkalle halki avaruuden heidän seuraansa on liittynyt sekalainen joukkio muitakin järjestäytyneen yhteiskunnan laitamilla eläviä henkilöitä. Sarja on paikoin graafinen ja väkivaltainen, mutta myös kaunis ja sykähdyttävä.

Olen kirjoittanut sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta täällä. Like-kustannus on ansiokkaasti suomentanut tätä sarjaa, jos englannin kieli ei maita.

Toinen jälkiruoka, joka olisi kannattanut jättää syömättä

HyeKyung Baek: Gossip Girl: For Your Eyes Only #1-2 (Yen Press, 2010-2011)

Minä rakastan Gossip Girl -tv-sarjaa, tykittelin sen aikoinaan läpi jonkinlaisessa hurmoksessa. Sarjan dramaattisuus, epäuskottavat käänteet ja mystinen parisuhdesekoilu Upper East Siden kimalluksessa oli erinomaista eskapismia arjesta. Sarja perustuu Cecily von Ziegesarin kirjoihin, joita en ole lukenut.

Manga lähtee suurinpiirtein samasta lähtökohdasta kuin sarja. Blair on saanut tietää Serenan muhinoineen Blairin poikaystävän Naten kanssa. Luonnollisesti Serena on kadonnut tapahtuman jälkeen teille tietämättömille. Serena haluaa viimein palatessaan korjata välit Blairin kanssa, mutta Blair ei tietenkään aio antaa anteeksi helpolla. Tämän jälkeen tarina lähteekin aikamoiseksi sekoiluksi, jossa Blair muun muassa joutuu muuttamaan pois kotoaan, löytää salaisen kutsumuksensa siivoamisen parista ja blaablaablaa. Mangan piirrostyyli ei ollut lainkaan makuuni (liian tyyliteltyä sipistelyä höystettynä söpöilykaahotushahmoilla) ja sen lukeminen oli valitettavasti aika puuduttavaa. Harmi. Sarjassa on ilmestynyt yhteensä kolme osaa enkä pidä tarpeellisena haalia enää sitä viimeistä käsiini.

***

Sarjakuvahaaste itsessään oli mukava, sillä luettavakseen saattoi valita genren kentältä mitä tahansa. Lainapinoissani kurkistelee nytkin useampi teos, joka olisi sopinut tähän haasteeseen, mutta onneksi niiden lukemista voi jatkaa muutenkin. Tässä postauksessa mainittujen sarjakuvien lisäksi luin seuraavat teokset:

Emmi Valve: Armo
Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti
Mae Korvensivu: Clownfish Twister #1
Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne 
Liv Strömquist: Kielletty hedelmä

Makoto Yukimura: Planetes #1-4

Yhteensä luin haasteeseen 18 sarjakuvateosta ja saavutin tason Marv (18-20 luettua teosta). Kiitokset Hurjalle hassulle lukijalle kivasta, matalan kynnyksen lukuhaasteesta! 

Liv Strömquist kertoo vimmaisesti rakkaudesta ja sukuelimistä

Huolella tehty sarjakuva toimii joskus paljon paremmin kuin tietokirja. Ruotsalaisen Liv Strömquistin sarjakuvia on suositellut minulle moni ja nyt onnistuin viimein saapumaan kirjaston hyllylle samaan aikaan teosten kanssa. Lukuun pääsivät Prinssi Charlesin tunne ja Kielletty hedelmä.

Prinssi Charlesin tunne läväyttää naamalle valtavan määrän informaatiota romanttisesta (hetero)rakkaudesta, sen historiasta ja ongelmallisuudesta. Paljon pureudutaan miesten ja naisten eroihin, siihen miten sukupuolet johdatetaan omille teilleen jo lapsuudessa ja pidetään niillä monelta taholta tuutatuilla mielikuvilla. Erityisesti hämmensi se, miten näitä oletuksia vahvistetaan erityisesti elokuvilla ja tv-sarjoilla. Kyllähän minä sen tiesin, mutta jotenkin se tuntui näin ilmaistuna erityisen pahalta, että nämä ovat ne jaetut roolit ja niissä pysytään.

Käytin tämän lukemiseen yhdet minimesenaatin päiväunet ja sen jälkeen pää humisi. Oli oikeastaan vähän paha olla. Tavallaan ihan syystäkin, sillä tunnistin kirjasta paljon omia entisiä ja vähän nykyisiäkin käyttäytymismalleja, jotka eivät ole järkeviä. Lisäksi paha olo kumpusi myös kirjan huumorista tai sarkasmista tai miksi sitä haluaakin kutsua. Ymmärsin pointit, mutta en jaksanut huvittua siitä kun kieltämättä tyhmyyksiä tehneet tyypit laitetaan överisti naurunalaisiksi. Suosin itsen mieluummin sitä, että annetaan tyhmyyksien puhua puolestaan, uskoisin ymmärtäväni niiden idioottimaisuuden ilman niiden jatkuvaa korostamista.

Oli miten oli, historiaosuudet tässä olivat hirmuisen kiinnostavia, Strömquistin viiva on räväkkä ja peukutan sitä miten tässä sarjakuvassa mennään tutkimustiedon kautta eikä mutulla, hyvää painoarvoa siitä.

Kielletty hedelmä olikin sitten teoksena enemmän minun makuuni, vaikka sekin tuli käytännössä ahmittua päiväunien aikana ja itse asiassa samaisen Keravan kirjaston edustaa somistavan vesialtaan äärellä. Aiheena on "se, jota tavataan kutsua naisen sukuelimeksi" eli puhutaan niin sisäisistä kuin ulkoisistakin asioista, vaginasta ja vulvasta. Mahtavaa!

Strömquist sukeltaa päätä pahkaa naisen sukuelinten historiaan ja osoittaa, että tässä asiassa ennen on tosiaan ollut paremmin. Teos esimerkiksi alkaa listauksella miehistä, jotka ovat olleet naisen sukuelimistä aivan liian kiinnostuneita ja päättäneet reippaasti rajoittaa muun muassa naisen oikeutta omaan kehoonsa tai nautintoonsa. Hieno juttu, sedät.

Onneksi näistä asioista puhutaan ja saataisiin puhua enemmänkin. Huomaan esimerkiksi itsekin, että minun on hankala löytää kirjoittaessa luontevaa termiä "naisen sukuelimille" ja minä olen sentään biologian opettaja! Kauhistuin myös, kun kirjassa esiteltiin kuvia koulun biologian kirjoista. Ne ovat kauhean puutteellisia enkä minä ole tajunnut. Hävettää ja kiukuttaa.

Muistelin myös vuosien takaista retkeä Pariisissa silloin vielä pystyssä olleeseen erotiikkamuseoon, jossa muun muassa esiteltiin vanhoja kiinalaisia aviopareille jaettavia opastavia lautasia tai jotain vastaavia keramiikkatuotteita. Niissä esimerkiksi kerrottiin, miten vaimon voi pitää tyytyväisenä. Nuo edellä mainitut sedät olivat sitten toki sitä mieltä, että pois tuollaiset hupsutukset, lie back and think of England tai jotakin sellaista.

Kielletyssä hedelmässä Strömquist käyttää Prinssi Charlesin tunteen tavoin paljon lähdeviitteitä eikä tässä erinäisiin setiin ja muutamiin naisiinkin kohdistunut ryöpytys tuntunut pahalta. Huutomerkkien paljoutta välillä säikähdin, mutta ovat ne toisaalta ihan paikallaankin. Kirja päättyy "lukuun" kuukautisista, joka oli varsin raikasta luettavaa. Kielletyn hedelmän voisikin jossain määrin tiivistää siihen, että vapautetaan vulva ja vagina penis- ja penetraatiokeskeisestä keskustelusta ja puhutaan kuukautisista järkevästi eikä sinisiä nesteitä käyttäen ja verenvuotoa kammoksuen. Ihan tässä innostuin!

Suosittelen lämpimästi tutustumista molempiin ja rauhallista lukuaikaa, lienevät parhaimmillaan kun ei tarvitse kahlata täyttä kyytiä albumin läpi.

Näillä kaksi merkintään Sarjakuvahaasteeseen.

Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne (Prins Charles känsla, 2010)
Sammakko, 2017. 135 s.
Suomentaja: Helena Kulmala

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä (Kunskapens frukt, 2014)
Sammakko, 2016. 143 s.
Suomentaja: Helena Kulmala

Makoto Yukimura: Planetes

Ruutu albumista Planetes #3.

Maailma näyttää pieneltä ja kauniilta avaruudesta käsin

Kyselin elokuussa Twitterissä spefiin kallistuvia mangasuosituksia ja kolme ihmistä suositteli minulle Makoto Yukimuran neliosaista Planetes-sarjaa. 2070-luvulle sijoittuvassa sarjassa Kuussa on jo siirtokunta, Marsiin on lähetetty miehitetty lento ja suunnitteilla on retkikunnan lähettäminen Jupiteriin. Avaruus on kirjassa enemmän kuin paikka, sillä sen kautta pohditaan elämän suuria kysymyksiä ja omaa merkitystä maailmassa.

Sarjan keskiössä on joukko avaruuden roskakuskeja, jotka keräävät vaarallista avaruusromua Maan ja Kuun kiertoradoilta. Jurilla, Hachimakilla, Feellä ja myöhemmin Ailla on kaikilla omat syynsä kerätä romua, vaikka työ on vaarallista eikä kiitosta siitä tunnu juuri heruvan. Parhaimmillaan Yukimuran kerronta on, kun keskitytään henkilöiden elämäntarinoiden kipupisteisiin. Toki sarjasta löytyy myös huumoria ja tasapaino näiden piirteiden välillä säilyy hyvin.

Avaruusromutilanteen kriisiytyminen ja Jupiter-lentoon liittyvät välillä pöyristystä herättävät päätökset saivat ajattelemaan tällä hetkellä käynnissä olevaa ilmastonmuutoskeskustelua. Voiko pieni joukko ihmisiä vaikuttaa? Miksi ihmisellä on tarve valloittaa avaruus, eikä pitää huolta omasta planeetasta? Millainen on ihminen, joka kokee voivansa tehdä uhrauksia oman kunnianhimonsa nimissä?

Vaikka olen lukenut mangaa viimeksi joskus lukiossa ilahduin, kuinka luontevasti oikealta vasemmalle lukeminen kuitenkin sujui. Oikeastaan eniten sai nikotella suomen kielen kanssa, sillä erityisesti erilaiset äänitehosteet kuten läps ja ärrh näyttävät mangassa silmääni kovin vääriltä. Käännöksessä itsessään ei kuitenkaan ollut mitään vikaa, vaan Antti Kokkosen suomennos on sujuvaa luettavaa.

Yukimuran piirrostyylin kehityskaari sarjan aikana on hienoa seurattavaa. Muistan ensimmäisen osan kohdalla hieman nyrpistelleeni jotenkin huolimattoman oloisesti piirretyille hahmoille, mutta neljänteen osaan päästessä piirrosjälki oli jo aivan erilaatuista. Kauneimpia olivat mielestäni avaruuteen sijoittuvat, yksityiskohtiin keskittyvät piirrokset.

Planetes oli paljon ajatuksia herättävä lukukokemus, jossa avaruus on kaunis ja laaja ja ihminen lopulta hyvällä tavalla pieni. Avaruustaistelun himoon tämä ei toimi, mutta ihmisyyteen liittyvissä kysymyksissä on hyvä istuskella kuun pinnalla ja tuijottaa mustaan tyhjyyteen.

Tästä sarjasta kuittaan neljä pistettä Sarjakuvahaasteeseen ja Spefi-haasteesta kohdan spefimanga.

Makoto Yukimura: Planetes #1-4 (Puratenesu #1-4, 2001-2004)
Punainen jättiläinen, 2011-2012.
Suomennos: Antti Kokkonen

Mae Korvensivu: Clownfish Twister #1

Poikien välisestä ystävyydestä

Olen ottanut itselleni haasteeksi tutustua tarkemmin mangasarjakuvaan. Somekuplastani sain paljon hyviä vinkkejä, mutta niiden jatkoksi pulpahti esiin uusi kotimainen manga. Mae Korvensivun Clownfish Twister lupaa leikittelyä sukupuolirooleilla, teinihuumoria ja romantiikkaa. Se on tehty alunperin nettisarjakuvaksi ja sekä tämän ensimmäisen osan osuus että jatkoa sille löytyvät tekijän Webtoon-sivustolta.

Maru ja Ren ovat hyvät ystävät, jotka kohtaavat toisensa kahden vuoden tauon jälkeen. Ren odottaa saapuvaksi machoa lihaskimppua, mutta yllättäen Marusta onkin tullut tyttö eikä hän itsekään oikein tiedä miksi. Ystävyys ei kuitenkaan ole kadonnut mihinkään ja Ren alkaa auttaa Marua muutoksen syiden selvittelyssä huomaten samalla hänellä olevan mitä erikoisempia tunteita Marua kohtaan. Juoni ei edisty tämän ensimmäisen osan puitteissa kovinkaan paljon, vaan keskittyy lähinnä Renin vaihtelevan tunneskaalan kuvaamiseen. Kauniistikin kuvatun poikien välisen ystävyyden ja välittämisen ohella sarjakuvassa on jos jonkinlaista sekoilua ja erikoisia hahmoja.

Korvensivun piirrostyyli on sanalla sanoen vänkä. Hahmot ovat kasvoiltaan nöpönenäisiä ja söpöjä, mutta vartaloiltaan todella lihaksikkaita ja paikoin jopa fotorealistisia. Kontrastiin tottuminen kesti jonkin aikaa, mutta kirjan loppupuolella silmät olivat jo skaalautuneet tähän ilmaisuun. Seikka, johon puolestaan en niinkään totu, on mangaan yhdistämäni satunnaisesti tapahtuva ylitsepursuava vouhotus, joka yleensä näyttäytyy ylenmääräisenä väkivaltana. Lisäksi milloin miltäkin sivulta silmille hyppivät huomiotaherättävästi tissit ja pyllyt, jotka saattavat aiheuttaa hämmennystä satunnaisissa vierustovereissa esimerkiksi bussissa.

Oma mangatietämykseni on parhaimmillaankin rajoittunutta, joten en osaa sen kummemmin sijoittaa teosta genren kentälle. Olen kuitenkin vuosia sitten lukenut joitakin osia Rumiko Takahashin Ranma ½ -mangasta, jolle Clownfish Twister on tiedotteen mukaan tribuutti. Ranma ½:ssa sen keskushenkilö Ranma on pudonnut taikalähteeseen ja sen seurauksena muuttuu aina kylmään veden vaikutuksesta tytöksi. Marun muutoksesta ei saada tämän ensimmäisen osan myötä kovinkaan paljon tietoa, mutta klovnikalaviittausten perusteella asiaan saattaisi hyvinkin myös liittyä vesi.

Suhtaudun tähän albumiin varauksellisen positiivisesti. Minusta on hienoa, että kotimainen mangataiteilija on saanut kustantamon taakseen. Tyyli on persoonallinen ja tarina lähtökohtaisesti kiinnostava. Minua jäi kuitenkin harmittamaan, että sarjan käännös tuntui hieman hutiloiden tehdyltä ja siten jätti koko teoksesta hieman ristiriitaisen tunnelman. Marun muutoksen tausta jäi kuitenkin kiinnostamaan, sillä siitä vilautettiin vihjettä jo sivulla 16 mutta aiheeseen ei tämän albumin puitteissa palattu.

Tällä albumilla myös yksi piste Sarjakuva-lukuhaasteeseen.

Mae Korvensivu: Clownfish Twister #1
Arktinen Banaani, 2018. 192 s.

Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti

Leppoisamman (ja epävarmuuden kyllästämän) aikuisuuden ylistys

Minulla olisi ollut tuossa äskettäin puolitoista tuntia aikaa lukea tai kirjoittaa rauhassa vauvan nukkuessa. Sen sijaan hakkasin päätä seinään ratkoessani mysteerikätköä ja googlailemalla satunnaisia asioita. Olisin voinut esimerkiksi kirjoittaa kunnolla tästä Sarah Andersenin sarjakuvateoksesta Aikuisuus on myytti (Sammakko, 2017), mutta nyt kirjoitan sitä ikään kuin puolella silmällä ja kymmeneosalla keskittymiskyvystä. Se sopinee onneksi teoksen tyyliin.

Andersen on nuori taiteilija Brooklynistä ja kertoo näissä Sarah's Scribbles -sarjakuvissaan havaintoja Y-sukupolven näkökulmasta. Verkossa julkaistavan sarjakuvan stripeistä koottu Aikuisuus on myytti keskittyy teemoiltaan nimenomaan aikuiseksi kasvamiseen (kumma kun kaikenlaisia aikuistaitoja kuten rahankäyttöä tai tulevaisuudensuunnittelua ei heti handlaakaan), naiseutta (miksi iso osa muotivaatteista tuntuu vaativan rintaliivittömyyttä näyttääkseen hyvältä ja kuinka ne kuukautiset aina yllättävätkään) ja parisuhteita (pidin erityisesti kirjassa käytetystä termistä marinoitunut parisuhde, tunnistan).

Andersenin ote on riemukas (niin piirrosjäljellisesti kuin ajatuksellisesti) ja samaistuttava. Lukiessani tätä ensimmäistä kertaa otin jo kirjan ensimmäisen kolmanneksen sivuista useita kuvia ja lähettelin niitä hihitellen siipalle, kunnes totesin että eiköhän hänenkin kannata lukea tämä ihan kirjana eikä kymmeninä kännykkäkuvina. Minustakin on ihanaa olla kotona pyjamasillaan ja nuuhkia kirjoja ja todellakin märehdin minulle tapahtuneita noloja asioita piiiitkään vaikka kukaan muu ei varmaan edes muista niitä.

Toki tässä tämänhetkisessä elämäntilanteessa yritän parhaani mukaan larpata vastuullista ja järkevää aikuista ja siten osa Andersenin jutuista on jo menneen talven lumia (tai muuten yhteensopimattomia, en ole koskaan ymmärtänyt hoitoaineiden pointtia). Ei se kuitenkaan haittaa.

Aikuisuus on myytti tarjoaa sopivasti hihityttävän lukuhetken ja ehkä jopa pienoista vertaistukea siihen, että "normaali" aikuisuus tai aikuiselta vaikuttaminen on toisinaan pirun vaikeaa.

Kirjojen pyörteissä -blogissa naureskeltiin kirjaa lukiessa, Ei vain mustaa valkoisella -blogissa suositellaan tätä introverteille ja vaivaantuneille ihmisille.

Haastekuittauksia saadaan tällä sekä Prinsessoja ja astronautteja -haasteeseen että Sarjakuvahaasteeseen.

Kiitokset arvostelukappaleesta kustantajalle.

Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti (Adulthood is a Myth, 2016)
Sammakko, 2017. 110 s.
Suomentanut: Aura Nurmi

Emmi Valve: Armo

Kuva: Emmi Valve

Matka varjoista valoon

Varasin Emmi Valveen Armon kirjastosta, sain sen odotuksen jälkeen vihdoin kotiin ja lopulta odotin palautuspäivään ennen kuin sain aikaiseksi tartuttua teokseen. Ajattelin, että kerta-ahmaisulla onnistun lukemaan ja näin teinkin, lopulta ilman vaikeuksia. Valve avaa teoksessa ikkunan omaan mieleensä ja sen sairauksiin, luisuun kohti pimeää ja lopulta kapuamisen takaisin kohti valoa.

Olin positiviisesti yllättynyt kuinka paljon toivoa teoksessa on, vaikka se on paikoin todella raskas ja synkkä. Jo teoksen kansi on sellainen, että ahdistaa katsoa. Sama jatkuu sisäsivuilla, silloin kun on paha olla ovat kuvatkin rujoja. Iho liukenee sisäelimien päältä, mustelmat kirjovat koko kehoa ja pimeys valtaa mielen. Toisaalta hyvinä hetkinä värit hehkuvat ja sivut ikään kuin tulvivat valoa.

Valveen ilmaisu on näyttävää tussiviivaa. Jälki on tarkkanäköistä muttei turhan huoliteltua, tuntuu että asiat on vain saatettu paperille eikä jääty turhaan hiomaan yhtä viivaa. Ikään kuin silloin kun jotain on saatava sanottua ja se ei onnistu kuin rykäisemällä sanaoksennus kerralla ulos. Tämä tekee kuvailmaisusta myös elävää, eläväistä. Tosielämässä teos ei tietenkään ole mikään pikarykäisy, käsittääkseni Valve työsti Armoa kolme vuotta.

Armo on henkilökohtainen ja kipeäkin katsaus Valveen omaan mielenhistoriaan ja välillä itselläkin kuristaa kurkkua, kun kuvien välityksellä elää toisen pahaa oloa. Huomasin, että oli oikeastaan pakko pitää pientä etäisyyttä välillä, ei päästää tarinaa liikaa ihon alle. Tuntuu lamauttavalta, että tämä on ollut jonkun elämää ja että samanlaisia kokemuksia on monia. Valveen tarinassa on onneksi valoisa loppu.

Todella hieno sarjakuvaromaani, suosittelen vaikkei se varsinaisesti rentouttavaa luettavaa olekaan.

Lukupinossa kehutaan muun muassa tekstin ja kuvan olevan harvinaisen upeassa harmoniassa, Kirjanurkkauksessa teoksen todetaan olevan anteeksipyytelemätön.

Kuittaan tällä Helmet-haasteesta kohdan kirjaan tarttuminen hieman pelottaa, ruksin kohdan Sarjakuvahaasteesta ja Prinsesseja ja astronautteja -haasteesta sijoitan tämän kohtaan naisen tekemä sarjakuva.

Emmi Valve: Armo
Asema, 2017. 304 s.

Ami Lindholm: Vauvakirja

Kaksplussan sivuilta nyysitty kuva, tekijä (tietenkin) Ami Lindholm.

Olin kuullut jo etukäteen useita kehuja Ami Lindholmin Vauvakirjasta (Kosmoskirjat, 2017), se kuulemma kuvaisi vauva-arkea ja vanhemmuutta erinomaisesti. Lainasin kirjan kirjastosta ja istuimme siipan kanssa lukemaan sitä yhdessä. Ei mennyt kauaa, kun silmät olivat kosteat sekä hillittömästä repeilystä että pienestä liikutuksesta. Teos hankittiinkin sitten seuraavalla viikolla omaksi, niin oivallisesti se tätä tämän hetken arkea kuvaa.

Täytyy kyllä myöntää, että jos olisin lukenut teoksen vaikka puoli vuotta sitten olisin varmaan korkeintaan hymistellyt suurimmalle osalle jutuista. Nyt kun päivät koostuvat lähinnä  kolmekuukautisen vauvan kanssa seurustelusta, imetyksestä, vaipanvaihdosta, päiväunille nukuttamisesta ja vauvallisten ystävien tapaamisesta kolahtavat jutut varmasti eri tavalla.

Lindholm aloitti Vauvakirjan tekemisen omana vauvavuonnaan luonnostellessaan ylös fiiliksiään. Tämän kirjaksi painetun version lisäksi kuvia on julkaistu Kaksplus-lehdessä jo vuodesta 2012, mutta kirjassa on myös uusia, sitä varten tehtyjä juttuja.

Lindholmin piirrosjälki on ilahduttavaa. Yksinkertaista, värikästä, tekstaukseltaan selkeää. Kuviin on saatu tiivistettyä jotain olennaista tästä sumuisesta arjesta, väsymystä, hämmennystä ja iloa. Lukiessa tuli sellainen olo, että joku ymmärtää mitä tämä on ja samalla sai vähän tsemppiä itselleen, kyllä tämä tästä. Taaperoarkeen enemmän liittyvät sivut pitänee lukea uudelleen sitten kun sinne asti joskus päästään.

Tiedättekö muuten, mistä erottaa vauvan ja lapsen? Tämän kysymyksen ratkaisulle naurettiin siipan kanssa vedet silmissä. En spoilaa vastausta, saatte hankkia kirjan käsiinne selvittääksenne asian.

Suosittelen erittäin lämpimästi vauvallisille ihmisille tai jo isompien lapsien vanhemmille mutta miksei myös ei-lapsellisille. Tällaista tää on. Ihan parasta.

Helmet-haasteesta kuittaan tällä kohdan kirja "kertoo sinusta", niin vahvasti resonoi nyt omaa elämää tämä teos.

Vauvakirjasta on blogannut myös INAhdus, sielläkin kiitellään että tätä teosta pystyy hyvin lukemaan myös sumuisilla aivoilla.

Ami Lindholm: Vauvakirja - kirja tuoreille vanhemmille
Kosmoskirjat, 2017. 64 s.

Liikkuvaa kuvaa: Logan ja Kong: Pääkallosaari (2017)

Viime viikonlopun elokuvakatselusta tuli vahingossa toimintapainotteinen. Perjantaina meidän oli tarkoitus mennä katsomaan vihdoin ja viimein La La Land, mutta näytökset sekä siihen että kahteen seuraavaan vaihtoehtoon olivat täynnä. Niinpä päädyimme extempore katsomaan Logania, joka ei ollut huono valinta sekään. Sunnuntaina puolestaan reissasimme katsomaan Kongia lähinnä siitä syystä, että meillä on vinopino vapaalippuja lähiteatteriin. Tämä alkuhöpinä on tässä lähinnä siksi, että teksti sisältänee pienoisia tai suurempia spoilereita ja halusin varoittaa teitä siitä.

Inhimilliset supersankarit

Logan on järjestyksessään kymmenes X-Men-elokuva ja viimeistelee niin sanotun Wolverine-trilogian, vaikka sen ensimmäisen osan olemassalon monet minä mukaan lukien kiistävätkin. Elokuva sijoittuu vuoteen 2029 ja siinä Meksikon rajalla fiiniä vuokra-autoa ajava Wolverine tai Logan ei ole enää parhaassa kunnossa. Matalaa profiilia on pidettävä, sillä mutanttien oikeudet on taas poljettu maan rakoon ja vakavasti sairasta professori X:ää on myös suojeltava. Rauha kuitenkin järkkyy, kun Loganin vastuulle sysätään nuori mutanttityttö, joka on pikimiten kuljetettava turvaan jahtaajiltaan. Alkaa aikamoinen road movie, jonka aikana nähdään niin karua toimintaa kuin myös herkkiä hetkiä ja huumoria.

Elokuvalle myönnettiin tuotantovaiheessa lupa R-luokitukseen ja se näkyy. Sen lisäksi, että taisteluissa veri lentää komeasti ja kynnet tunkeutuvat milloin minkäkin ruumiinosan läpi, on tämä otettu huomioon myös kerronnassa. Katsomiskokemus ei ole tasatahtinen actiontykitys, vaan välillä maltetaan jäädä pohtimaan syntyjä syviä ja käsittelemään hahmojen välisiä suhteita myös hiljaisuutta käyttäen. Siippa mainitsi tästä hyvänä esimerkkinä Loganin ja Professor X:n ensimmäisen yhteiskohtauksen elokuvassa.

Jackmanin ja Stewartin näyttelijänkyvyt eivät yllättäneet, hyviä he ovat edelleen, joten elokuvan yllättäjäksi nousi valkokankaan ensikertalainen Dafne Keen X-24:n roolissa. Vaikka tyttö ei juurikaan puhu elokuvan aikana, on katseessa syvyyttä ja näyttelemisessä hienoa elävyyttä. Toivottavasti häntä saa nähdä jatkossakin, vähän pidän peukkuja myös roolin jatkuvuudelle X-universumissa.

Vaikka veri lentää ja pyssyt paukkuvat nousee elokuvan keskeiseksi teemaksi kuitenkin kasvaminen ja vanheneminen. Logan ja Professor X eivät todellakaan ole enää elämänsä kunnossa ja sydäntä särkee nähdä aiemmin elinvoimaiset mutantit heikkoina ja särkyvinä. Jos tämä jää molempien hahmojen (tai näiden esittäjien versioiden) viimeiseksi elokuvaksi, ovat nämä hienot jäähyväiset.

Lopputekstien rullatessa ruutuun itketti. Tässä tämä nyt oli, Hugh Jackmanin 17-vuotinen ja 10 elokuvaa käsittänyt ura Wolverinena. Jackmanin versio hahmosta on aina sykähdyttänyt vatipäisyydellään ja tinkimättömyydellään, ikävä tulee. Kiitos näistä, Hugh.

Kong on kunkku

King Kongista on tehty monenmonta versiota, joten odotukseni Kong: Pääkallosaari -elokuvalle eivät olleet suurensuuret. Toisen maailmansodan loppuvaiheisiin sijoittuvassa elokuvassa joukko tiedemiehiä ja sotilaita lähtee kartoittamaan aikaisemmin tuntematonta Tyynenmeren saarta. Pysyvästi myrskyvyöhykkeen keskellä sijaitsevan saaren ekosysteemi ja goelogia on aivan omaa luokkaansa, mutta todellisuudessa tutkijat ovat luonnollisesti tulleet etsimään ihmeellistä jumalolentoa, Kongia. Ja Kongin he tosiaan löytävät, mutta saaren kuningas ei ole ihmisten kanssa aivan samaa mieltä siitä miten ensikohtaaminen tulisi hoitaa.

Komean pyssyräimeen ja eläinten välisen mittelön lisäksi elokuva tarjoaa jopa ihan kiinnostavia näkökulmia ihmisen ja luonnon suhteeseen ja siihen, miten ekologia ainakin suljetussa systeemissä toimii. Sanottakoon tässä nyt sen verran, että oikea reaktio ei välttämättä aina ole ampua sitä eteen ilmestyvää uutta olentoa. Tai ainakaan ei kannata mennä lähemmäs, jos olento on jo puolustusreaktiona listinyt puolet kumppaneistasi.

Näyttelijäkaarti elokuvassa on varsin mainio. Tom Hiddleston on nostettu elokuvassa jonkinlaiselle jalustalle kuuluna jäljittäjänä ja eränkävijänä, mutta valitettavasti hahmon olemassolon merkitys kuta kuinkin katoaa hieman höpertyneen mutta fiksun John C. Reillyn hahmon liittyessä mukaan porukkaan. Hiddleston on myös suurin piirtein ainoa, jolla on viidakossa koko ajan hyvä hiuspäivä ja housutkin ovat höpsön tiukat, viidakossa kun ollaan. Olisin siis suonut Hiddlestonin hahmoon enemmän särmää, näytellä kun herra kuitenkin osaa.

Brie Larson sai enemmän tai vähemmän kantaakseen elokuvan naispääosan ja kantoi sen varsin hyvin. Etenkin loppuvaiheessa nähty hätärakettilaukaus oli melkoisen bad-ass. John C. Reillyn hahmosta pidin, Samuel L. Jacksonin sotaan ikuisesti jämähtänyt luutnantti oli yksisilmäisessä näkökannassaan ärsyttävä. Tutkijajoukko jäi elokuvan kuluessa etäiseksi, sotilasjoukkiossa puolestaan oli ihan särmikkäitä yksilöitä mutta heitäkin olisi voinut ehkä hyödyntää muunakin kuin tykinruokana.

Joka tapauksessa Kong osoittautui yllättävän viihdyttäväksi seikkailuelokuvaksi. Saaren luonto oli kaunista, Kongin hahmosta oli saatu yllättävän realistinen ja elokuvassa esitetyt tieteelliset teoriat olivat vinkeitä. Jatkoakin saattaa olla tulossa, katsokaahan siis lopputekstit loppuun asti. Itse voisin katsoa jatko-osatkin, sen verran hyvin viihdyin.

Satunnaisia kirjapolkuja syyskaudelta

Olen lukenut tänä vuonna loppujen lopuksi yllättävän paljon, ehkä siksikin että usein kesken on ollut noin seitsemän kirjaa kerrallaan. Tämän seurauksena pää on suhissut kuin Haminan kaupunki enkä ole saanut läheskään kaikista blogattua. Halusin kuitenkin laittaa teoksista sanasen tänne, olkoon vaikka kuinka myöhäistä, joten tervetuloa kanssani astelemaan jo hieman sammaloituneelle kirjapolulle.

Ursula Poznaskin Beatrice Kaspary -sarjan kolmannen osan Äänet luin joskus syys- ja lokakuun vaihteessa. Sairaalaan psykiatriselle osastolle sijoittuva murhien sarjasta kertova teos oli pääosin epämiellyttävää luettavaa. Teot olivat raakoja, tunnelma kalsea ja kaiken tämän päälle ahdistivat päähenkilön edellisen parisuhteen aaveet. Luin kirjan silti loppuun, sillä muistin pitäväni sarjan hahmoista tavattoman paljon ja sitä myötä annoin hieman anteeksi myös juonen överiä loppuhuipennusta. Lukenen seuraavankin osan, jos se sattuu sopivasti tassuihin.

Mike Dawsonin sarjakuvaromaani Freddie and Me: A Coming-Of-Age (Bohemian) Rhapsody puolestaan lainattiin kirjastosta alunperin siipalle, onhan hän kova Freddie-fani. Itse pidän Queenista myös kovasti, mutta en laske itseäni superfaniksi. Mike Dawsonille Queen on se yhtye, joka on kulkenut mukana elämän kuohuissa. Omaelämäkerralliseksi teokseksi tämä on kuitenkin ihanan tavallinen. Dawsonin elämä on kutakuinkin normaalia ajoittaisine takaiskuineen, perhe-elämän hetkineen ja onnellisine muistoineen, mutta kaikkiin liittyy hyvin vahvasti Queen. Jotenkin tämä normaalius teki teoksesta todella samaistuttavan ja koskettavan, pidin paljon.

HelMet-haasteessa kuittasin tällä teoksessa kohdan sarjakuvakirja.

Syksyn alussa latailin puhelimeeni myös kokeiluversion BookBeatista, jäin tilaajaksi ja olen sitä kautta lataillut luettavakseni milloin mitäkin. Yksi näistä teoksista oli John Greenin Teoria Katherinesta, jonka ajattelin ottaa kevyeksi välipalakirjaksi. Kokemus ei kuitenkaan ollut kevyt, vaan tuskien taival jota en saanut lopetettua kesken. Päähenkilön pakkomielle seurustella Katherine-nimisten tyttöjen kanssa ja tarve kehittää matemaattinen kaava suhteilleen ei kanna koko kirjaa ja sivuhenkilöt ovat köpöisiä. Kiinnostavin osio kirjasta taisi olla lopussa ollut matematiikkaliite, ei jatkoon.

Myös Keltaisen kirjaston kirjallisuutta ruotiva esseekokoelma Keltaiset esseet (toim. Sanna Nyqvist, Päivi Koivisto ja Heta Pyrhönen) tarttui luettavaksi tätä kautta. Lukemisesta on jo jonkin aikaa, tarkimmat mielikuvat ovat jo haipuneet. Muistan kuitenkin ajatelleeni, että Calvinon Kosmokomiikkaa oli kyllä oikeasti aika mainio kirja ja että minun pitäisi vihdoin ja viimein lukea Alice Munroa ja Jennifer Egania. Helene Bützowin haastattelu kääntämisestä sai sydämeni läpättämään. Muutoin muistelen teoksen myös olevan hieman epätasainen, esseet on nimittäin kirjoitettu luentojen pohjalta, mutta kiinnostava se silti oli.

Tällä kuittaan HelMet-haasteesta kohdan kokoelma esseitä tai kolumneja.

Löytyipä samaisesta sovelluksesta myös vuoden graafikko vuosimallina 2013 tunnetun Kasper Strömmanin Kaspervisio 2020, jossa tekijä visioi miltä Suomen tulevaisuus tulee näyttämään vuonna 2020. Tulevaisuusvisiointi antaa melkoisen vapaat kädet kirjoittaa kaikenlaista broilereista Suomenlinnan luovuttamiseen Virolle ja joukkoliikenteen kehittymiseen. Paikoin hymistelin iloisesti mukana, välillä huumoriformaatin lukeminen kävi raskaaksi. Metromatkan viihdykkeenä teos oli oikein mainio, mutta myönnettäköön että en muista siitä näin viikon jälkeen oikein muuta kuin tuon Suomenlinnan luovuttamisen.

Päätän tämän kirjapolun kirjaston bestseller-hyllystä kaappaamaani Julian Fellowesin Belgraviaan. Katsoin tänä syksynä vihdoin ja viimein loppuun Fellowesin kiitetyn Downton Abbeyn (jos et ole vielä katsonut, katso) ja jäin monien muiden tavoin kaipaamaan sarjan maailmaan. Belgravia tarjoaa kansitekstilleen uskollisesti hieman lievitystä sarjakaipuuseen, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin aikaisempaan ajanjaksoon. Alun mystisiä historiakertauspätkiä lukuunottamatta tarina on leppoisa sekasotku kahden kerroksen väen suhmurointia, kiellettyjä rakkauksia, vaiettuja salaisuuksia ja vaikka mitä muuta. Jokseenkin ennalta-arvattavaa, kyllä, mutta kovin viihdyttävää. Kriittisemmän, mutta kirjasta kokonaisvaltaisemmin kertovan bloggauksen voit lukea vaikka Lumiomena-kirjablogista.

Kylläpä helpotti saada nämä kirjat pois pään kovalevytilalta. Uusia seikkailuja kohti siis.

Ursula Poznanski: Äänet (Stimmen, 2015)
Atena, 2016. 406 s.
Suomentanut: Anne Mäkelä

Mike Dawson: Freddie and Me: A Coming-Of-Age (Bohemian) Rhapsody
Bloomsbury, 2008. 308 s.

John Green: Teoria Katherinesta (An Abundance of Katherines, 2006)
WSOY, 2016. 328 s.
Suomentanut: Helene Bützow

Sanna Nyqvist, Päivi Koivisto ja Heta Pyrhönen (toim.): Keltaiset esseet
Tammi, 2016. 264 s.

Kasper Strömman: Kaspervisio 2020
WSOY, 2016. 316 s.

Julian Fellowes: Belgravia (Belgravia, 2016)
Otava, 2016. 477 s.
Suomentanut: Markku Päkkilä

Lavalta: Strippiklubi Fingerpori (Teatteri Kultsa)

Kuvat: Timo Seppälä

Sananmuunnoksia ja kaksimielisyyksiä molemmille jaloille

Pertti Jarlan Fingerpori-stripit ovat ilahduttaneet ja hämmentäneetkin lukijoita kohta kymmenisen vuotta. Teatteri Kultsa on puolestaan ehtinyt tehdä näistä sanansäilällä kalistelevista sarjakuvista jo kolmesti näytelmän ja viimeisin päivitetty versio sai juuri ensi-iltansa. Strippiklubi Fingerpori esittää 75 minuutissa 150 Fingerpori-strippiä ja onnistuu tässä tavoitteessa hämmentävän hyvin.

Esityksen luonteesta johtuen varsinaista juonta ei tarinassa ole. Lyhyisiin kohtauksiin on kirjoitettu peräkkäin useita samaan tilanteeseen sopivaa vitsiä ja jos joka punchlinen perään päräyttäisi pienet badumtsihhit, olisi rumpalilla pian käsi krampissa. Ohjaaja Jalmari Jalonen on tehnyt hyvää työtä dramatisoinnin kanssa, sillä rytmitys ja sitä myöten esitys pysyy hyvin kasassa ja etenee yllättävän loogisesti. Hereillä pitää kuitenkin olla koko ajan, sillä vitsit menevät niin nopeasti että kyydistä tippuu äkkiä.

Fingerporilaisten rooleissa nähdään seitsemän näyttelijää. Jussi Vehkasalo, Marja-Liisa Lius ja Suvi Lahdenmäki saavat pysyä koko esityksen Heimo Vesana, Rivo-Riittana ja Irma Kääriäisenä, muut näyttelijät sukkuloivat kovaa vauhtia useiden roolien välillä merkaten hahmojaan muutamalla valitulla vaatekappaleella tai rekviisitalla. Mieleen jäivät erityisesti Jukka Hurjasen useat satunnaishahmot ja Petri Peltoniemen vain nopeasti lavalla vilahtanut mutta tarpeellinen kotiiviiniharrastaja Jorma. Arvostan, kun pienen vitsin vuoksi on tehty huvittavan paljon työtä.

Kiitosta on annettava erityisesti puvustuksesta huolehtineelle Teija Kotka-Pulkkiselle. Kun kyseessä on niinkin vakiintunut ilmiö kuin Fingerpori, on olennaista että hahmot näyttävät siltä mihin on tottunut. Tässä on onnistuttu nasevasti ja toki näyttelijätkin ovat ottaneet roolihahmonsa oivallisesti omikseen. Lisärytmitystä esitykseen tuo Fingerporin kaupunginorkesterin ominaisuudessa Helsingin juhlaviikot -yhtye, joka pitää verhon takaa esityksen raiteillaan kuin veturi konsanaan.

Strippiklubi Fingerpori on hauska ja hengästyttävä kokemus. Tunnelma on rennon kotoisa niin kuin olla saakin, pääosassa ovat Jarlan vitsit. Juttujen ollessa tuttuja ei naurua kirvoittavia yllätyksiä ylen määrin tule, mutta viihtyminen onnistuu. On ilo huomata, miten hyvin vitsit taipuvat lavalle ja kuinka näyttelijöillä on koominen ajoitus hallussaan. Kiitos vielä karkeista vehnäjauhoista.

Esityksiä on 5.11. asti.

Kiitokset teatteri Kultsalle kutsuvieraslipuista esitykseen.

G. Willow Wilson & M.K. Perker: Air #1-4

Toisinaan kirjastosta tarttuu käteen yllätyksiä. Olin tuossa taannoin hiippailemassa Itäkeskuksen kirjastossa tutustumismielessä ja jumituin sarjakuvahyllylle. Sieltä tuli kaapattua mukaan G. Willow Wilsonin ja M. K. Perkerin Airin kaksi ensimmäistä osaa. Ekan osan luettuani varasin sitten samoin tein kaksi viimeistäkin, lyhyt sarja kun olisi varmasti parhaimmillaan luettuna nopeaan tahtiin.

Ja olihan se. Sarjakuvassa seikkailee lentoemäntä Blythe, jonka ammatinvalinta on kummallinen siinä mielessä että nainen kärsii todella pahasta lentopelosta. Eräällä turhankin tapahtumarikkaalla lennolla Blythe onnistuu ihastumaan salaperäiseen Zayniin, joka saattaa olla terroristi tai sitten ei, ja kun mies katoaa, on hänet toki löydettävä. Sarjan yksi kantavista voimista on nimenomaan tämä Blythen ja Zaynin parisuhde tai oikeastaan sen aloittamisen vaikeus.

Se ei kuitenkaan ole se olennaisin homma tässä. Blythe saa nimittäin tietää myös sen, että lentoyhtiö jolle hän työskentelee on kehittämässä aivan uudenlaisia lentokoneita, joissa käytetään hyperprax-menetelmää. Siinä lentäjä siis lentää konetta, öh, ajattelemalla symboleja ja liikkuu kartalla ajatustensa mukaan. Enpä näköjään osaa selittää. Mutta tavattoman kiinnostavaa se on ja mukana on myös historiallista meininkiä, tuttuja menneisyyden hahmoja ja sitten vielä toki salaliittoja, superpahoja pahiksia ja mainiot sivuhenkilöt. Blythe oli lisäksi mielestäni tavattoman mukava päähenkilö, ei yhtään vässykkä vaikka välillä vähän hukassa olikin.

Tämä kuvaukseni ei tee nyt lainkaan oikeutta Blythen tarinalle, mutta uskokaa nyt että hyvä on. Perkerin kynänjäljestä en aina ihan innostunut, liikaa viivoja minun makuuni, mutta toisaalla sitten se olikin ihan todella miellyttävää katseltavaa ja Wilsonin käsikirjoitus korvasi sitten näitä puutteita. Että kyllä kannatti satunnaisotannalla lainata sarjakuvaa kirjastosta.

Sarja koostuu osista:

G. Willow Wilson & M. K. Perker: Volume 1: Letters from Lost Countries. Vertigo, 2009.
G. Willow Wilson & M. K. Perker: Volume 2: Flying Machine. Vertigo, 2009.
G. Willow Wilson & M. K. Perker: Volume 3: Pureland. Vertigo, 2010.
G. Willow Wilson & M. K. Perker: Volume 4: History of the Future. Vertigo, 2011.

HelMet-haasteesta kuittaan näillä kohdan sarjakuva-albumi tai romaani.

Juan Díaz Canales & Juanjo Guarnido: Blacksad: Amarillo

Kuva: Díaz Canales/Guarnido

Juan Díaz Canalesin käsikirjoittama ja Juanjo Guarnidon kuvittama Blacksad on yksi viime vuosieni kirkkaimmista sarjakuvalöydöistä. Neljä ensimmäistä albumia meiltä löytyy kotoa ja olikin satunnaisella kirjastoreissulla hienoa huomata että viides osa Amarillo (Egmont, 2013) on julkaistu.

Kaksi beatnik-kundia matkaavat kohti Amarilloa tapaamaan toisen agenttia romaanikäsis kourassaan. Blacksad puolestaan saa lentokentällä toimeksiannon ajaa rikkaan porhon auto Tulsaan. Beatnikien auton hajottua he päätyvät pihistämään Blacksadin koslan. Nuorukaisten yhteispeli ei kuitenkaan aivan pelaa ja pian käsissä on murha, rikottu postilaatikko ja kadonnut syyllinen. Heitetään samaan soppaan rappiolla oleva sirkus, Blacksadin perässä reissaava FBI-kaksikko ja lipevä asianajaja ja seikkailu on valmis.

Juonikyhäelmäni ei tee oikeutta tarinalle, mutta kyseessä on taas mustansävyinen film noir -henkinen seikkailu, vaikka värit tällä kertaa Route 66:n varrella ovatkin kirkkaampia. Guarnidon piirrosjälki viehättää edelleen, eläinhahmot ovat rouhean inhimillisiä ja tyylikkäitä.

Mitä sitä näistä sarjakuvista sanoisi. Jos pitää synkistä film noir -tarinoista, ovat nämä sarjakuvat juuri sinua varten. Kaksikko Díaz Canales ja Guarnido tekee terävää jälkeä ja tarinat ovat nautittavia. Päällimmäisenä Amarillo herätti halun lukea koko sarjan uudelleen, sillä löyhästi jatkuvajuoninen sarja olisi hienoa kokea myös yhtenä kokonaisuutena.

Juan Díaz Canales & Juanjo Guarnido: Blacksad: Amarillo
Egmont, 2013.
Suomennos: Kirsi Kinnunen

JP Ahonen ja KP Alare: Perkeros

JP Ahonen & KP Alare.

JP Ahosen ja KP Alareen yhteistylnä syntynyt Perkeros (WSOY, 2013) osui silmään en edes enää muista mistä. Ahoseen olin joka tapauksessa tutustunut ja piirustustyylistä viehättynyt jo Puskaradion kautta ja ajattelin musiikkipitoisen aiheen kiinnostavan vähintäänkin miestä. Opus siis lähti kirjastosta mukaan kotiin.

Perkeros luotaa samannimisen metallibändin tarinaa. Akseli on änkyttävä yhtyeen nokkamies, joka osaa kyllä soittaa kitaraa, mutta jonka lauluääni ei kuitenkaan hivele kuulohermoja. Kosketinsoittaja Lilja, basisti Kervinen ja rumpalina toimiva karhu kannattelevat yhtyettä parhaansa mukaan. Bändin ura ei tunnu etenevän ja Tampereella soittaa paljon muitakin yhtyeitä, kuten yleisöä hurmaava Diabolus. Diaboluksen lumovoimalle näyttää kuitenkin olevan melkoisen hurja selitys, joka tarinan edetessä selviää vähitellen myös lukijalle.

Oikein mainio sarjakuvahan tämä sitten olikin. Perkeros antaa mielenkiintoisen ja lumoavan vaikka hieman pelottavan selityksen musiikin voimalle. Bänditouhuista lukeminen oli myös kivaa, vaikka eniten tämä varmasti antaa sellaiselle joka on itsekin ollut hommissa mukana tai kuuntelee enemmänkin metallimusiikkia. Siippa ainakin piti ja varmaan hiffasi enemmän niitä vitsejäkin.

Perkeros on myös kaikin puolin taiten tehty sarjakuva. Kuvat ovat kauniita, jopa ajoittaisessa hurjuudessaan, ja visuaalinen ilme on kohdallaan. Ei valittamista. Lukunäytteestä voitte todeta itse.

Lisäksi olen samaa mieltä miehen kanssa siitä, että on se vaan hienoa että rumpalina on ihan oikea karhu.

Perkeros on tähän mennessä ansainnut itsellensä Sarjakuva-Finlandia-ehdokkaan arvon. Sallalle se oli viehättävä yhdistelmä arkirealismia ja fantasiaa, Ville-Markus kuvailee sitä jopa loistavaksi.

JP Ahonen & KP Alare: Perkeros
WSOY, 2013. 184 s.

Hanna Koljonen: Sokerihullu

Näytesivu albumista sivulta 6. Hanna Koljonen/Asema-kustannus.

Hanna Koljosen Sokerihullu (Asema, 2012) jäi aikanaan mieleen sekä Hannan puheista että Sallan tekstistä, mutta en saanut silloin aikaiseksi sarjakuvan varausta. Nyt se sattui kuitenkin vihdoin olemaan lähikirjastossa hyllyssä, joten se lähti mukaan muiden sarjakuvien sarjaksi.

Sokerihullu on eräänlainen omaelämäkerrallinen sarjakuva, jossa Koljonen kertoo elämästään sokerin kanssa. Tiivis yhteiselo sokerin kanssa alkoi jo pienenä. Lahjoiksi toivottiin herkkuja, öisin hiivittiin ratsaamaan keittiön kaappeja keksien toivossa. Käyttörahanpuute johti karkkien näpistelyyn.

Kun Koljonen muutti opiskelijasoluun, avautuivat taivaan portit. Karkkia ja makeaa sai yhtäkkiä ostaa niin paljon kuin huvitti. Rajaton makean syönti ei kuitenkaan tuonut ikuista onnea, vaan johti yhä moninaisempiin ongelmiin. Sokeri olisi jätettävä ruokavaliosta pois, mutta päätös on helpompi kuin sen toteutus. Sarjakuvassa käsitelläänkin addiktion selättämisen vaiheita ja ratkaisumalleja.

Vaikka sarjakuvassa käsitellään henkilökohtaista kokemusta, on siihen helppo samaistua. Vaikka sokeri ei olisikaan itselle se akilleen kantapää, lienee lähes jokaisella jonkinlainen kokemus siitä miten jotain asiaa on lähes mahdoton lopettaa. Oli se sitten tupakka, kahvi tai sitten se sokeri. Aivan Koljosen tyyppisiin oireisiin en oman sokerihimoni kanssa pääse, mutta pystyn kyllä samaistumaan siihen. Kaupasta lähtee mukaan suklaapatukka kuin vahingossa, kotona syön pari keksiä ja töissä on lähes joka päivä tarjolla kakkua. Ein sanominen on sitä vaikeampaa, mitä useammin himolle antaa periksi.

Ja onhan se aikaa hurjaa, että liinaa ei voi antaa itselleen yhtään. Pienikin lipsahdus, ajatus että ei se haittaa ja saman tien ollaankin syöksykierteessä. On vain opeteltava olemaan ilman, sanottava ei, keksittävä muita vaihtoehtoja.

Koljosen piirrosjälki toi minulle jostain syystä mieleen Maikki Harjanteen Minttu-kirjat ties mistä syystä. Viiva on vapaata, toisinaan jopa nuhjuisen oloista, mutta joka tapauksessa pohjattoman sympaattista. Seinälleni en näitä ruutuja laittaisi, mutta se ei tarkoita ettei lukumukavuus olisi kohdallaan. Lisäksi rennompi tyyli sopii tälle sarjakuvalle hyvin.

Sokerihullu oli kiinnostava lukukokemus ja kaikessa vakavuudessaan myös hauska ja opettava kurkistus addiktioiden maailmaan. Lukemisesta tuli hyvä mieli.

Hanna Koljonen: Sokerihullu
Asema, 2012. 72 s.

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga #1-2

Kuva: Fiona Staples/Image Comics

Nyt kuulkaa oli hyvä sarjakuva tämä Brian K. Vaughanin käsikirjoittama ja Fiona Staplesin piirtämä Saga (Image Comics, 2012-). Selvästikään en ole yksin, sillä massiivisiin mittoihin jo kahdessa ensimmäisessä albumissaan yltävälle sarjalle on lykätty jo useampi Eisner-palkinto ja yksi Hugo.

Tekniikkaan tukeutuvan Landfallin planeetan ja taikoja taitavan Wreathin kuun asukkaat ovat sotineet jo aikakausia. Verta on vuodatettu puolin ja toisin ja viha kahden rodun välillä roihuaa edelleen. Tapahtuu se klassinen: Landfallista kotoisin oleva Alana rakastuu wreathilaiseen, vankina olevaan Markoon. Kaksikko lähtee karkuteille tietenkin nyt molempien puolien halveksumana. Kaiken lisäksi rakastavaisille syntyy lapsi, ehkä ensimmäinen laatuaan rotujen välillä. Väkivalta heitetään romukoppaan ja tavoitteeksi asetetaan lapsen turvallisuuden takaaminen. Sotatiloissa olevissa maissa homma ei kuitenkaan ole yksinkertainen, eikä vähiten siksi että pienen perheen perään lähetetään salamurhaajia molemmilta suunnilta.

Tämän enempää juonta lienee turha ruotia, sillä se vain pilaisi hienoja hetkiä sarjakuvan parissa. Perusajatuksena on joka tapauksessa rakkaus ja väkivallattomuus, rauhanomaisuuden tavoittelu ja perheen koossa pitäminen. Siirappinen ei sarjakuva kuitenkaan ole, vaan siinä on sopivasti särmää muutamien herkkien hetkien vastapainoksi. Ja siis tähän särmään muuten kuuluu sitten myös seksiä ja (paljohkostikin) väkivaltaa, olette varoitettuja.

Saga osaa olla samanaikaisesti vakava ja yhteiskuntakriittinen sekä hauska ja vinoileva. Tarina on isoa, tapahtuuhan se vielä kaiken lisäksi avaruudessa, ja osaa ottaa siitä kaiken irti olematta kuitenkaan makuuni liian melodramaattinen. Sarjakuvaa on Wikipedian mukaan verrattu niin Star Warsiin, Sormusten herraan kuin Romeoon ja Juliaankin eivätkä väitteet täysin tuulesta temmatuilta vaikuta.

Mahtava Lying Cat. Kuva: Fiona Staples/Image Comics

Staplesin piirrosjälki on huikean hienoa ja nautittavaa katsottavaa. Sopivan rouheaa, silti kaunista ja väritykseltään upeaa. Vaughan puolestaan on rautainen tarinankertoja. Kaksikko pelaa hienosti yhteen ja tarinankuljetusta on mainiota seurata niin tekstillisesti kuin kuvallisestikin.

Suosittelen lämpimästi. Kiitokset Herra ja Rouva Sivukirjastolle.

ps. Pieni varoitus: jos luet tätä julkisissa, saatat saada lähistöllä istuvilta vanhemmilta tädeiltä hämmästyneitä katseita.
pps. Mies oli selvittänyt, että Vaughan oli alkanut kirjoittaa tätä ollessaan koululainen. Respect.

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga #1
Image Comics, 2012. 160 s.

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga #2
Image Comics, 2013. 144 s.

Joe Hill & Gabriel Rodriguez: Locke and Key I:Welcome to Lovecraft

Kuva: Gabriel Rodriguez & Jay Fotos (Welcome to Lovecraft)

Ystävä suositteli luettavaksi Joe Hillin käsikirjoittamaa Locke and Key -sarjakuvaa. Suhtauduin hommaan hieman epäillen, opus kuulemma olisi pelottava, mutta varasin kuitenkin sarjan ensimmäisen osan Welcome to Lovecraft (IDW Publishing, 2008) kirjastosta.

Tylerin, Kinseyn ja Boden isä murhataan kammottavalla tavalla heidän kesämökillään ja niinpä he muuttavat äitinsä kanssa setänsä luo Lovecraftissa sijaitsevaan Keyhouseen. Lapsia vaivaavat muisto isästä sekä tieto siitä että toinen tappajista istuu nuorisovankilassa. Kaiken lisäksi Keyhouse itsessään on omituinen, etenkin sen pihalla sijaitseva kaivorakennus jonka asukilla ei tunnu olevan puhtaat jauhot pussissaan. Kun isän murhannut nuorukainen vielä onnistuu pakenemaan vankilasta erikoisissa olosuhteissa tiivistyy jännitys entisestään.

Ensimmäiseksi on sanottava, että Joe Hillin tarinankerrontataidot ovat erittäin mainiot. Jännitys pysyy yllä ja tiivistyy vielä silloinkin, kun uskoo kaiken olleen jo nähty. Gabriel Rodriguezin selkeä ja julma piirrosjälki sopii synkkään tarinaan erinomaisesti. Kuvat eivät ole sellaisia, joita haluaisi ripustaa seinälleen, mutta taitavia ne ovat.

Toiseksi totean, että tarina oli minulle aivan liian pelottava. En ole suuri kauhun ystävä, mutta siedän sitä pienissä annoksissa. Locke and Key oli kuitenkin niin kammottava, että luin sitä silmät suurina pystymättä laskemaan albumia käsistäni ja silti tavallaan halusin lopettaa. Sarjakuva on väkivaltainen, vaikka kuvat pysyvätkin siedettävällä tasolla, mutta pahinta on mielen sisään hiipivä kauhun ja paljaan pelon tunne.

Ensimmäinen osa jättää kutkuttavasti lankoja roikkumaan, mutta mietin kahdesti tartunko kakkososaan. Miehelle lupasin hankkia sen kirjastosta, hän toimikoon esilukijanani.

Joe Hill & Gabriel Rodriguez: Locke and Key 1: Welcome to Lovecraft
IDW Publishing, 2008. 152 s.