E.L.James: Femtio nyanser av honom (Fifty Shades of Grey)

Fifty Shades of Grey päästää sisäisen jumalattaren valloilleen – tai sitten ei

E.L. Jamesin Fifty Shades of Grey, Twilight-fanifiktiosta ponnistanut eroottinen romaani, julkaistiin alunperin vuonna 2011 ja se puhuttaa ihmisiä edelleen. Trilogiaksi muodostuneen kirjasarjan viimeisestä osasta tehty filmatisointi sai ensi-iltansa tänä vuonna, joten leffakansipokkaria näkee tällä hetkellä kirjakaupoissa. Itse totesin aika varhaisessa vaiheessa, että tulen kirjaa tuskin lukemaan, mutta viimevuotisen ruotsinkielisen lukuhaasteen innoittamana päätin lukea teoksen ruotsinnoksen Femtio nyanser av honom elokuun haastekohtaan en bok som du inte vill andra ska se dig läsa. Tämän tekstin ajankohdasta voinette jo päätellä, että lukeminen ei suinkaan tapahtunut elokuussa saati nopeasti, vaan luin kirjaa hitaasti syyskuusta tänne maaliskuulle asti.

Tarina on yksinkertainen. Kömpelö ja omasta mielestään tavallistakin tavallisempi, juuri collegesta valmistuva Anastasia Steele kirjaimellisesti kompuroi suoraan häikäisevän komean miljonäärin Christian Greyn syliin. Erinäisten tapahtumaketjujen kautta Ana pääsee Christianin kanssa treffeille, mutta järkyttyy ymmärtäessään että Christian ei suinkaan halua perinteistä parisuhdetta vaan solmia Anan kanssa sopimuksenalaisen dominanssiin ja alistuvuuteen perustuvan seksisuhteen. Neitsyenkaino Ana pohtii kuitenkin mielessään, että Christianin kovan kuoren alla täytyy olla myös rakastumiseen kykenevä mies ja niinpä Ana päättää suostua ehtoihin, tietyin varauksin.

Tämän myötä kirjassa harrastetaan paljon seksiä (anteeksi, pannaan, kuten Christian asian tuskastuttavan usein tahtoo ilmaista), tuskastellaan Christianin pidättyväisyyttä sekä pyöritellään silmiä ja purraan huulta (mikä johtaa lähes joka kerta piiskaukseen ja seksiin). Lisäksi Christianin luulisi olevan lähellä kaljuuntumista, sillä hän haroo hiuksiaan todella, todella usein. Luonnollisesti Anan ja Christianin suhde myös muuttuu monimutkaisemmaksi ja kirja päättyykin jonkinlaiseen cliffhangeriin, jonka lopputulos on kuitenkin helposti pääteltävissä. Totta puhuen juoni muistuttaa varsin paljon alkuperäisen Twilightin juonta, tosin siinä ensimmäisessä osassa ei muistaakseni harrastettu seksiä lainkaan.

Wikipedian mukaan tätä teosta on myyty maailmanlaajuisesti yli 70 miljoonaa kappaletta, mikä tuntuu aika hurjalta. Itsekin olen nyt osa tätä tilastoa, vaikka käyttämäni summa olikin vaatimattomat 3,61 euroa Stockmannin alennuslaarilla käynnin myötä. En suoraan sanottuna aivan ymmärrä kirjan suosiota: se ei ole mitenkään erityisen upeasti kirjoitettu ja ainakin ruotsinkielisenä yli 500 sivun mitta tuntuu todella ylimitoitetulta. Kirjassa jaksetaan kertoa hyvin, hyvin yksityiskohtaisesti jokainen kosketus ja hyväily, mutta toisaalta se häveliäästi viittaa asioita tapahtuvaksi där nere. Toki muistetaan myös kertoa jokaisesta kondomipakkauksen repäisystä ja siitä, miten Ana muistaa ottaa ehkäisypillerinsä joka aamu. Ei sillä, ehkäisy on tärkeää ja hieno juttu, mutta luottakaa nyt vähän lukijaankin. Minun mielestäni Christian oli lisäksi ärsyttävä kontrollifriikki ja Anassa ärsyttävintä taisi olla hänen jatkuva selostuksensa sisäisestä jumalattarestaan (inre gudinna!), joka tilanteesta riippuen tanssi salsaa, murjotti, valmistautui kilpajuoksuun tai heitti kärrynpyöriä.

Lähdin sitten googlaamaan ja löytyihän sieltä artikkeli poikineen siitä, miksi kirja on niin järkyttävän suosittu. Elite Dailyn jutussa on haastateltu psykologi ja parisuhdeneuvoja tohtori Dardashtia, joka listaa seitsemän tieteellistä (?) syytä siihen, miksi sarja on niin suosittu. Syiksi on listattu muun muassa Christianin ihmeellinen täydellisyys (rikas, vastaa nopeasti sähköposteihin, tahtoo hemmotella), Christianin ja Anan välinen seksuaalinen jännite ja se, että kirja mahdollistaa "lepohetken" naisille, joista tuntuu että heidän täytyy olla koko ajan kontrollissa. Tavallaan syyt ovat ihan loogisia mutta, kuten Colette Bennett CNN:n GeekOut-blogissa toteaa, minä en vaan tajua. Ei iske. Toisaalta jos tämä kirja saa jonkun lukemaan kirjoja enemmänkin tai jos kirja yksinkertaisesti viihdyttää ja tuo iloa elämään niin hei, siitä vaan.

Pakko vielä loppuun mainita siitä kohtauksesta eli internetissäkin lukuisista paikoista luettavissa olevasta tamponikohtauksesta, Kadeen Griffits tiivistää nettijutussaan aika hyvin sen hyvät ja huonot puolet. Ihan kiva sinänsä, että kuukautisten aikana harrastettavan seksin tabua rikotaan, mutta älä nyt hyvänen aika mene siitä vain kysymättä repimään toisen tamponinnarusta ja sitten vielä heitä sitä tamponia vessanpönttöön, senkin ympäristörikollinen.

En siis voi sanoa nauttineeni orgastisesti tämän teoksen lukemisesta, mutta tulipahan kerrattua kehosanastoa ruotsiksi (oli muuten helppolukuista kieltä, siinä mielessä plussaa). Ja en aio lukea seuraavia osia, sillä minä olen jo Twilightini lukenut, kiitos vain. Sori vaan, oi sisäinen jumalattareni.

Suketuskaan ei löytänyt sisäistä jumalatartaan, Pihin naisen elämää -blogissa puolestaan kiitellään kirjaa viihdyttävyydestä.

E.L. James: Femtio nyanser av honom (Fifty Shades of Grey, 2011)
Norstedts, 2012. 553 s.
Kääntäjä: Jimmy Hofsö
Ulkoasu: Jennifer McGuire

Michaela von Kügelgen: Vad heter ångest på spanska?

Elämän kanssa kipuilua Ecuadorissa

Michaela von Kügelgenin esikoisteos Vad heter ångest på spanska? (Förlaget, 2017) osui tutkaani Instagramissa. Kirja oli voittanut Helsingin Kirjamessuilla palkinnon Snyggaste boken i Svenskfinland ja pistinkin sitten kirjan varaukseen hienon kannen ja kiinnostavan nimen perusteella.

Erikalla on kaikki hyvin. Hän on juuri allekirjoittanut työsopimuksen arvostetusta lakifirmasta ja on lähtenyt ennen sitä Ecuadoriin opiskelemaan espanjaa ja näkemään maata. Paitsi että mielessä kaihertaa ero miesystävästä ja tunne siitä, että elämä ei ole sittenkään menossa aivan oikeaan suuntaan. Kaikki olisi helppo turruttaa alkoholilla ja yhdenillanjutuilla, mutta matkallaan Erika tajuaa että hänen on päätettävä, mitä hän itse elämältä haluaa. Apuna tässä hänellä on Ecuadorissa tavattuja uusia ystäviä, kuten rempseä norjalainen Ingrid ja baaritiskin takaa löytyvä komea Jacques.

Ruotsin kielen lukuharjoituksena kirja on oivallinen. von Kügelgenin tyyli on yksinkertainen ja siten helppolukuinen, Erikan mielenmaisemia ei juuri kielikuvilla maalailla. Ei tarina niitä toisaalta tarvitsekaan. 

Tarina on nimittäin todella tavallinen. Lukiessa se jotenkin vähän ärsytti, että tähänkö minä nyt aikaani kulutan. Nuori nainen kipuilee elämänsä kanssa, ihastuu salskeisiin ulkomaalaisiin ja kipuilee vähän lisää. Lisäksi tunnistin Erikassa ja tämän epävarmuudessa paljon itseäni ja se tekee lukukokemuksesta minulle usein vaikean, mikä ei sinänsä ole huono asia. Tuleepahan kohdattua niitä omia kipukohtia, mietittyä että miksi itsekin huolehtii usein asioita etukäteen (ehdin esimerkiksi eräänä päivänä diagnosoida pahanhajuishengitykselliselle koiralle ientulehduksen ja elimellisen sairauden, ennen kuin tajusin sen syöneen haisevan sonninsudin).

Lukukokemuksena Vad heter ångest på spanska? ei siis ollut maailmaa mullistava, mutta jotenkin mukava se oli. Jos haaveilet reissaamisesta Ecuadoriin tai kaipailet vähän potkua takamuksille oman hookaamisen suhteen, lue tämä. Kummasti sitä nimittäin ärsyyntyy siitä omastakin edeltäkäsinhuolehtimisesta, kun on ensin ärsyyntynyt kirjan päähenkilölle.

Litterarumin Julia kirjoittaa viisaita tästä kirjasta ja nostaa esiin muun muassa seikan, että hän ei ainakaan osaa nimetä yhtään toista tällaista suomenruotsalaista romaania.

Helmet-haasteesta kuittaan tällä kohdan kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt. 

Michaela von Kügelgen: Vad heter ångest på spanska?
Förlaget, 2017. 250 s.

Kansi: Linn Henrichson

Välipäivien erikoinen eli vuoden bloggaamatta jääneet

Kuvassa Pekka ja Teija Isorättyän teoksen Nature Morte heittämä varjo Kiasman seinällä.

Ärsyttää, ärsyttää ihan hirveästi että tämän vuoden bloginpito on ollut retuperäistä ja sekavaa. Todella monta hienoa kirjaa on jäänyt kunnolla ruotimatta. Toki niistä voisi vielä kirjoittaa omat postauksensa, mutta koska muistikapasiteettini on rajallinen, olisivat tekstit paljolti torsoja ja sisältäisivät lähinnä muminaa siitä että kirja oli hieno mutten muista siitä juuri mitään. Tähän postaukseen on nyt kerätty tänä vuonna luettuja teoksia, joita en saanut kivasti niputettua minkään teeman alle. Luvassa muistinvaraisia pika-arvioita, kirjat on esitelty lukujärjestyksessä.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus, 2016. 215 s.

Helmikuussa luettu viime vuoden Finlandia-voittaja oli minulle surullinen kirja surullisesta miehestä. Harmaaseen helmikuuhun se sopi tunnelmaltaan hyvin. Lukemisen jälkeen yritin päästä aamulla ennen töitä katsomaan Tuomiokirkkoa, mutta aikaa oli liian vähän ja korkeat talot tiellä. Sääli. Tuulinen Helsinki oli tässä teoksessa minulle läheisin, se tuntui kauniilta ja tutulta. P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sari ehti julistaa tämän yhdeksi vuoden hienoimmista jo julkaisuvuoden helmikuussa.

James Frey ja Nils Johnson-Stelton: Endgame - Pelin säännöt (Rules of the Game)
WSOY, 2016. 355 s.

Endgame-trilogia tuli luettua päätökseen, kun viimeinen osa sattui sopivasti vastaan kirjastossa. Pidin siitä, että piinaavan yksityiskohtaisesti kuvattua väkivaltaa oli kakkososaa vähemmän ja inhimillisyyttä oli enemmän. Pää yritti kuitenkin koko ajan analysoida, että mitkä osat tästä teoksesta ovat niitä kulta-aarteen luo vieviä vihjeitä ja se oli aika raskasta. Tunnelmakin oli todella synkkä ja tätä ajatellessa on aika paha olo. En jää kaipaamaan, vaikka idea näissä olikin ihan vänkä.

Anu Partanen: Pohjoinen teoria kaikesta (The Nordic Theory of Everything: In Search of Better Life, 2016)
Tammi, 2017. 307 s.

Kiinnostava omakohtainen teos Yhdysvaltojen ja pohjoismaiden valtiojärjestelyjen eroista. Pohjoismaiden osuudet tuntuivat kyllä paikoin turhan sliipatuilta ja Yhdysvaltojen lomake- ja säätöhelvetti vaikutti puolestaan ihan kamalalta, en ymmärrä miten tuollaista voi olla. Teksti on pääosin helppolukuista ja Partanen käsittelee aiheita laajasti vakuutuksista talouteen, sairaskorvauksiin ja niin edelleen. Jos jotain, niin tämän kirjan lukemisen jälkeen olin todella, todella onnellinen siitä että sain synnyttää Suomessa ja saan olla tuetulla äitiysvapaalla. Suketus analysoi kirjaa bloggauksessaan oikein mainiosti, menkää sinne lukemaan.

Carrie Fisher: Delusions of Grandma
Simon & Schuster, 1999 (alkup. 1994). 256 s.

Rakastin tätä kirjaa. Enemmän tai vähemmän omaelämäkerrallinen teos kertoo Hollywood-käsikirjoituksia korjaavasta Corasta, joka tulee yllättäen raskaaksi ja alkaa kirjoittaa kirjeitä syntymättömälle lapselleen. Totta puhuen muistan tästä kirjasta todella vähän, luin tätä vähän sekavaan aikaan, mutta muistan sen tunteen siitä miten pidin Fisherin kirjoitustyylin haastavasta, mutta mukaansatempaavasta rytmistä.

J.K. Rowling: Hogwarts: An Incomplete and Unreliable Guide
Pottermore Limited, 2016. 79 s.

Bussimatkalukemiseksi valittu Tylypahka-kirja tuli luettua käytännössä yhdeltä istumalta. Ihailen, kuinka Rowling on ympännyt maailmaansa niin paljon yksityiskohtia ja tuntuu osaavan vastata kaikkeen, mitä häneltä siihen liittyen voisi kysyä. Potter-fanille oivaa lisälukemistoa, sai kaipaamaan kirjasarjaan uudelleen tarttumista.

Ina Westman: Syliin
Kosmos, 2016. 250 s.

Syliin oli minulle alkuvuoden tärkeimpiä kirjoja toimien jonkinlaisena terapeuttisena luettavana. Luin tämän itse asiassa kahdesti, ensin e-kirjana ja sitten paperilta. Ensimmäinen lukukerta meni sumussa, toisella järjestelin tarinan palaset päässäni. Episodimainen romaani kertoo muun muassa äitiydestä, äidiksi tulemisen vaikeudesta ja toisille helppoudesta, heistäkin jotka eivät äideiksi edes halua. Hyvä mieli tästä ei tullut, mutta jollain tavalla se lohdutti. Helmet-haasteessa tämä oli minulle kohta kirjassa on monta kertojaa. Lumiomenan Katja kehuu, kuinka Westman onnistuu muun muassa kirjoittamaan yksityisestä yleistä.

Carrie Fisher: The Princess Diarist
Blue Rider Press, 2016. 257 s.

Tämä teos vahvisti käsitystäni Fisherin oivallisista kirjoittajan kyvyistä. Fisher on analyyttinen, hauska, tuppaa harhautumaan sivupoluille ja jotenkin pysyy silti asiassa. Kokonaisuutena teos on hieman sekava ja se tuntuu enemmän Fisherin päänsisäiseltä, yksityiseltäkin pohdinnalta kuin yleisölle suunnatulta omaelämäkerralta. Kirjaan liitetyt päiväkirjakatkelmat Star Warsin kuvaamisen ajalta ovat helposti samaistuttavaa luettavaa, sillä samantapaisia asioita olen itsekin 19-vuotiaana omaan päiväkirjaani kirjoittanut (tosin en tietenkään ollut matkalla megatähdeksi, mutta silti). Surullinen ja jotenkin brutaali, mutta silti hauska omaelämäkerrallinen teos. Kuittaan Helmet-haasteen kohdan elämäkerta tai muistelmateos.

Randall Munroe: What if?: Serious Scientific Answers to Absurd Hypothetical Questions
John Murray, 2015 (alkup. 2014). 304 s.

Oivallinen populaaritieteellinen teos pienissä pätkissä luettavaksi, sopii esimerkiksi hammaspesun yhteyteen. Munroen vastaukset omituisiin tiedekysymyksiin ovat viihdyttäviä ja hyvin selitettyjä. Jos sinä tai joku läheisesi tuppaa kyselemään absurdeja tai vaikkei tuppaisikaan, kannattaa kirja lukea, koska hauskahan tämä on. Teos on myös suomennettu nimellä Entäs jos... (WSOY, 2015). Esimakua teoksesta voi fiilistellä Munroen pitämältä xkcd-verkkosarjakuvasivulta.

Kirjavinkkien Mari luki suomennoksen lähes yhdeltä istumalta, samaisen sivuston Hannu kehuu alkuperäisteosta julkaisuvuotensa parhaaksi tietokirjaksi.

Stina Niemi ja Aino Öhman: Elämäni - potilasrunoja
S & S, 2016. 90 s.

Symppiksiä palapelirunoja "leikkauspöydältä" eli lääkäreiden hullunkurisesti sanelemia juttuja runoiksi leikattuna ja liimattuna. Välipalana ihan leppoisa, mutta nopeasti unohtuva kokoelma.

Ralf Andtbacka: Vallarna
Förlaget, 2016. 106 s.

Päädyin lukemaan ruotsinkielistä nykyrunoutta Finlandssvensk läsutmaningenin myötä ja olipa se hyvä juttu. Andtbackan Vallarna-kokoelman valitsin kirjakaupasta selailun perusteella, jokin teoksessa kutsui. Pidinkin tästä kolmiosaisesta runoteoksesta ihan hirveästi, mutta sen lukeminen vaati keskittymistä. Proosaa luen jo ruotsiksi suhteellisen sujuvasti, mutta runoihin piti ihan oikeasti keskittyä. Kaikkea en ymmärtänyt, en lähellekään, mutta tuntui että tunne välittyi ja se lienee olennaisinta. Kokemuksen innoittamana hankin kirjamessuilta läjän ruotsinkielistä runoutta.

Hanna Morre: Tuonen tahto
Osuuskumma, 2016. 133 s.
Kansi: Magdalena Hai

Pännii ihan hirveästi, etten saanut kesällä kirjoitetuksi tästä sillä pidin tästä pienoisromaanista paljon. Espoolaispariskunnan elämä särkyy, kun heidän tyttärensä kuolee rattijuopon yliajamana. Puolisot yrittävät selvityä tilanteesta kumpikin tavallaan. Kesällä kirjoitin muistiin näin: Erinomainen romaani parisuhteesta, surusta ja siitä selviämisestä maltillisin kauhumaustein. Väkevästi kirjoitettu! Olen iloinen, että kirja löytyy kotihyllystä, sillä aion palata siihen vielä myöhemmin. Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika summaa tämän kerralla ahmaistavaksi kamaksi, itsekin myönnän lukeneeni tämän käytännössä yhdeltä istumalta.

Laura Restrepo: Intohimon saari (La Isla de la Pasión, 1989)
Fabriikki, 2015. 315 s.
Suomentanut: Laura Vesanto

Myös tästä Restrepon tositapahtumiin perustuvasta romaanista minulla olisi ollut paljon sanottavaa, siis silloin kesäkuussa kun sen luin. Teos kertoo eristyneestä Clippertonin saaresta ja meksikolaisista, jotka muuttivat saarelle asumaan 1900-luvun alkupuolella. Hurja tarina sotilastukikohdan perustamisesta käsittämättömissä olosuhteissa, meren voimasta, perhesuhteista, inhimillisyydestä. Tämäkin on teos, joka jää pysyvästi omaan hyllyyn. Vastustamaton faktaa ja fiktiota yhdistelevä teos. Mitä luimme kerran -blogin Lauralta teos poisti lukujumin enkä itsekään tämän kanssa jumittelemaan joutunut.

Julio Cortázar: Tuli on kaikki tulet (Todos los fuegos el fuego, 1966)
Teos, 2015. 192 s.
Suomentanut: Anu Partanen

Cortázarin kertomuskokoelma oli kaikessa nyrjähtäneisyydessään makuuni. Mieleen palasi tätä lukiessa muun muassa ranskalainen Claire Castillon ja ei ehkä ihmekään, sillä Argentiinassa syntynyt Cortázar asui suuren osan elämästään Ranskassa. Hurmaavan omituisia kertomuksia. Mieleen palaa erityisesti kokoelman alkupuolella oleva novelli useita viikkoja kestävästä liikenneruuhkasta, jonka aikana ihmiset muodostavat jonkinlaisen pienoisyhteiskunnan.

Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin? (La septième fonction du langage, 2015)
Gummerus, 2017. 377 s.
Suomentanut: Lotta Toivonen

Tämä teos elää mielessäni aivan omaa elämäänsä, sillä voisin vaikka vannoa bloganneeni tästä. No, joka tapauksessa teos sekoittelee riemukkaasti filosofiaa, keskustelutaitoa, semiologiaa ja robertlangdonmaista toimintaa ja toi paikoin mieleen Douglas Adamsin Dirk Gently -kirjat. Intellektuellit viittaukset menivät varmasti paljolti ohi, mutta nautin herkullisen absurdista tunnelmasta. Haastava, muttei älyvaikea. Omppu kirjoittaa teoksesta blogissaan riemastuttavasti, kannattaa lukea bloggauksensa ja tarttua sitten tähän. Tai toisinpäin.

Clara Parkes: Knitlandia: A Knitter Sees the World
Harry N. Abrams, 2016. 160 s.

Luulin tätä kirjaa lainatessani saavani mukavan hupsuttelukirjan neulomisesta, mutta sainkin arvostetun ja tunnetun (niin, tässä se kai sitten nähdään tämä neulontaharrastukseni vakavuus) lanka-asiantuntija Parkesin matkakertomuksia. Ei siinä mitään, mukava kirja tämä oli näinkin ja olihan se leppoisaa matkustella Parkesin siivillä ympäri Yhdysvaltoja, Islantia ja Pariisia erilaisissa käsityötapahtumissa, kahviloissa, tehtaissa ja vaikka missä. Osaisinpa langoista niin paljon kuin Parkes, olen aina hukassa jos pitäisi valita työhön jokin muu lanka kuin ohjeessa ilmoitettu.

Helmet-haasteesta kuittaan tällä kohdan kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, vaikka Parkesille neulonta onkin pikemminkin henki ja elämä kuin harrastus.

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää
Atena, 2016. 344 s.

Lifländer kirjoittaa hengästyttävän kaunista kieltä ja jättää tarinan vähän jalkoihinsa. Itse teos herätti paljon ajatuksia salaisuuksista, valinnoista ja rakkaudesta, mutta jäi hieman viimeistelemättömän oloisiksi. Olisin kaivannut Tonin hahmolle lisää perusteluja, hän tuntui irtonaiselta juonteelta. Helmistä ja Kertusta, vanhenevista naisista salaisuuksineen ja muistoineen, ja erityisesti heidän ystävyytensä kuvauksesta pidin kuitenkin paljon. Leena Lumi kehuu Lifländerin tekstiä töydelliseksi.

Helmet-haasteesta kuittaus kohtaan kirja kertoo vanhenemisesta.

Hanna Hauru: Jääkansi
Like, 2017. 117 s.

Haurun teos on ensimmäinen lukemani teos tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista, tarkoituksena on lukea ne kaikki. Jääkansi on taidokkaasti kirjoitettu teos 1950-luvun tienoilta, sodan lopusta, kertomus tytöstä jonka maailma murtuu ja jonka kasvaminen naiseksi on kipua täynnä. Tämä oli minulle ihan kauhean vaikea luettava. Ihailin kieltä, mutta tarina ahdisti minua niin hirveästi että tuntui kuin iholle jäisi limainen kerros, josta en pääse eroon. Ristiriitainen kokemus siis, mutta ihan hirveän hieno kirja. Kannattaisiko kokeilla vielä Haurulta jotain muuta, suositelkaa? Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja suosittelee tätä joka tapauksessa ilmaisuvoimaisen, tiiviin tekstin ystäville.

Raksin tällä kuitenkin Helmet-haasteesta kohdan kirjan nimi on mielestäsi kaunis.

Richard McGuire: Here
Hamish Hamilton, 2014. 304 s.

Here on kauneimpia lukemiani sarjakuvaromaaneja, vaikka sarjakuvaksi kutsuminen voikin olla hieman harhaanjohtavaa. Teoksessa seurataan erään huoneen nurkkaa läpi vuosikymmenten, tai oikeastaan vuosisatojen ja -tuhansien. Samalla aukeamalla voi olla kurkistus niin esihistoriaan, 50-luvulle kuin tähän päivään. Ensimmäisillä sivuilla tarinan seuraaminen tuntuu hieman sekavalta, mutta rytmiin pääsee pian ja alkaa nauttia aikojen välillä vellovasta, pettävän yksinkertaisesta kerronnasta. Todella upea teos.

Vikas Swarup: Slummien miljonääri (Q and A: Slumdog Millionaire, 2005)
WSOY, 2013. 335 s.
Suomentanut: Pirkko Biström

Nyt välipäivinä olen kirinyt läpi Helmet-haasteesta puuttuvia teoksia, Slummien miljonääriä suositeltiin minulle Intiasta kertovaksi kirjaksi. Tunnetuksi Hollywood-elokuvaksikin kuvattu teos kertoo 18-vuotiaasta Ram Mohammad Thomasista, joka onnistuu kuin ihmeen kaupalla voittamaan tv-tietokilpailussa miljardi rupiaa. Thomasia syytetään vilpistä ja tässä teoksessa hän yrittää kohta kohdalta perustella, miten oikein tiesi vastaukset kysymyksiin. Olen nähnyt elokuvasta aikoinaan sen lopun, mutta selvästikään en muistanut sitä kunnolla, sillä teos oli yllätyksiä täynnä. Ideana tämä palapelimäinen romaani on kiinnostava, lukiessa olin välillä malttamaton pääsemään tarinassa eteenpäin, Thomas nimittäin kertoo tarinansa hyvin, hyvin polveilevasti. Kirja kuitenkin herätti kiinnostuksen katsoa myös elokuva tällä kertaa kokonaan.

Huh. Tuntuipa puhdistavalta saada nämä kirjat tänne. Harmittaa silti vähän, monia näistä teoksista olisin halunnut nostaa esiin ihan erikseen, mutta tällä mennään ja ensi vuonna uudelleen. Muutamia postauksia on tulossa vielä tämän vuoden kirjoista, ne olen kirjoittanut aika päiviä sitten mutta jostain syystä ne ovat jääneet vielä julkaisematta.

Jälkikirjoitus tammikuussa

Jostain syystä olin unohtanut merkitä Goodreadsiinkin, että luin viime vuonna myös Neil Gaimanin Norse Mythologyn. Oletettavasti lukuaika on ollut joskus keväällä, en muista enkä löydä tästä mitään merkintää mistään kanavastani. Kirja oli niin sanotusti ihan kiva, ajattelin että Gaiman olisi kehitellyt teeman ympärille jotain omaa mutta kirjassa olikin "vain" myyttikertomuksia uudelleenkirjoitettuna. Mukava niitäkin oli lukea, mutta en nyt mitenkään ihmeellisesti innostunut. Thor oli aika pöljä ja symppis.

Lisäksi luin myös Rachel Brathenin Yoga Girlin. Se oli kiva joogakirja, vaikken siihen aikaan kyllä pystynytkään joogaamaan. Kirjassa oli myös reseptejä, niitä otin muutaman talteen. Kerronnassa oli ehkä vähän liikaa aforistisuutta mutta oli se sellainen opus, jonka voisin lainata vaikka uudestaan.

Tarinoita saaristosta ja veden ääreltä

Olen lukenut tänä vuonna usean kirjan, joissa asutaan, ollaan ja kaivataan veden äärellä. Ehkä avoin vesi, on se sitten järvi tai meri, tuo tunteita pintaan ja herättää pohtimaan eloa ja oloa. Tämä erilaisuutta pursuava nelikko jäi vahvasti mieleen tunnekirjoina.

Karoliina Timosen Kesäinen illuusioni kului käsissä kesäisellä Hanko-retkelläni, sivujen välissä lienee edelleen hiekkaa. Klarissa matkaa yksin Saimaan saareen pohtimaan avioliittoaan ja rauhoittumaan. Kesän paahteisen rauhan rikkoo tutustuminen naapurin kiinnostavaan herraan, joka haluaa tarjota muutakin kuin viileitä juomia. Tunnelma tiivistyy kuin ukkonen järvenselän yllä. Teos tuntui vahvasti elokuvalliselta, se oli helppo nähdä päässään taidokkaasti leikattuina kohtauksina. Outo tunnelma jäi pitkäksi aikaa mieleen kytemään.

Kirjasfääri-blogissa analysoidaan teosta ansiokkaasti.

Jarkko Volasen esikoisromaani Hiekankantajat lumosi minut luontokuvauksellaan, saaristokuvaus tuntui silittävän sielua. Aura ja Henri hankkivat itselleen kunnostusta kaipaavan kodin saaristosta ja rakentavat sinne pesää, vaikka talvi on tulossa ja Henri joutuu olemaan paljon mantereella. Tuekseen uusissa haasteissa Aura löytää Camillan, reipashenkisen pastorin, joka ei pelkää saariston kylmyyttä tai ihmisten nuivia katseita. Vaikka luonto oli tässä teoksessa ihana ja upea, olin tarinallisesti usein hukassa vaihtuvien aikatasojen kanssa enkä aina ottanut ihan selvää henkilöistäkään. Sulkeutuneen saaristoyhteisön kuvaus oli kuitenkin ahdistavuudessaan kiehtova ja sai kaikista vaikeuksista huolimatta haaveilemaan omasta piilopirtistä kalliosaarella, oli siellä hiekkapoukamaa tai ei. Elina Warstan taitelema kansi on yksinkertaisuudessaan upea ja siksi kuittaan tällä Helmet-haasteen kohdan kirjan kansi on mielestäsi kaunis.

Itse poimin tämän kirjan luettavaksi Aina joku kesken -blogista löytyvän tekstin perusteella, siellä elettiin ja hengitettiin tätä teosta vahvasti.

Philip Teirin Så här upphör världen (suom. Tällä tavalla maailma loppuu) oli minulle vahvasti suomenruotsalainen romaani asettuen jonnekin Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla - ja Johan Bargumin Sensommar -teosten rinnalle. Erik ja Julia matkaavat kesäksi Pohjanmaan rannikolle mukanaan lapsensa, muistonsa ja kasa suupielestä livautettuja valheita. Erik yrittää peitellä työnsä menettämistä, Julia kipuilee kohdatessaan pitkästä aikaa naapurin Marikan ja sitä myötä lapsuutensa. Pariskunnan lapset seikkailevat yksin kallioilla aikuisia tarkastelle, jotenkin irtonaisina. Vettä sataa, kesä kuluu. Tunnelma on utuinen, vähän painostava, ihmiset etsivät itseään ja toisiaan. Teirin ruotsi on miellyttävää lukea, mutta eksyksissä olevien ihmisten maailmaan en oikein päässyt.

Lumiomena-blogissa kuvataan kirjan tyyliä kipeäksi ja kepeäksi.

Helena Wariksen Linnunsitoja on spekulatiivisen fiktion edustajana tämän nelikon outolintu, mutta pääosin eristyneelle majakkasaarelle sijoittuva teos sulahtaa joukon jatkoksi silti yllättävän mutkattomasti. Zem pakenee koneiden hallitsemasta kuilusta ja muiden vallan alta saarelle vastarintaliikkeen pesäkkeeseen, josta kyyhkyt ovat ainoa luotettava viestintäkeino ulkomaailmaan. Pienen yhteisön sääntöihin ja rytmiin on haastavaa sopeutua, eikä Zem oikein löydä paikkaansa. Kuiluun jääneen veljen kohtalo askarruttaa ja matkaseuraksi tullut veljen ystävä Thom tuntuu etäiseltä. Lohtua saarella tuovat kujertavat kyyhkyt. Waris on kirjoittanut tiiviin ja kauniin romaanin. Maailmasta saa tehdä omat päätelmänsä, samoin lopusta, ja pidin ratkaisua kiinnostavana. En kaivannut selityksiä, kaikki tuntui riittävän tutulta ja pääteltävissä olevalta kun samantyyppisissä maailmoissa on tullut seikkailtua. Ihana pienoisromaanin mittoihin jäävä dystopia, pidin erityisesti avoimesta lopusta jonka voi tulkita haluamallaan tavalla.

Myös Kirjavinkkien Mikko piti teoksen avoimuudesta.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
WSOY, 2015. 165 s.

Jarkko Volanen: Hiekankantajat
Teos, 2017. 240 s.
Kansi: Elina Warsta'

Philip Teir: Så här upphör världen
Schildts & Söderströms, 2017. 250 s.
Kansi: Sanna Mander

Helena Waris: Linnunsitoja
Otava, 2017. 171 s.
Kansi: Sami Saramäki

Rikoksien ratkaisua pohjoismaalaisittain

Pitkästä aikaa luin useamman rikosromaanin, sattumoisin kaikki mieskirjailijoiden teoksia. Lukuretkelläni onnistuin seikkailemaan perinteisesti hieman synkkämielisten tai päähänpotkittujen miesten kanssa niin Suomessa, Norjassa kuin Tanskassakin. Ruotsi jäi tällä kertaa pois reitin varrelta, mutta onneksi yksi teos oli sentään kirjoitettu toisella kotimaisella tilanteen tasoittamiseksi.

Matti Remeksen Regatta-teosta myytiin viime vuoden kesällä Hangossa kaikkialla, sijoittuuhan teos vahvasti paikallisiin maisemiin purjehduskilpailu Regatan aikoihin. Ruben Waaraa kiusaa tuntematon henkilö, joka on muun muassa lähettänyt lehteen tämän kuolinilmoituksen, ja naisystäväkin jätti. Jotenkin näitä asioita märehtiessään Waara onnistuu sotkeutumaan muun muassa merellä kadonneen naisen etsintään ja murhatutkimuksiin. Tarkempaa analyysia tästä Ruben Waara -sarjan yhdeksännestä osasta on saatavilla esimerkiksi Kirsin kirjanurkasta.

Ryhdyin lueskelemaan tätä e-kirjana Hanko-kaipuuseni ja suoraan sanottuna sinnittelin loppuun vain miljöötä fiilistellen, sillä juoni tuntui välillä köpöiseltä ja henkilöt epäuskottavilta. Lisäksi teoksen naiskuva on kammottava, en todella ymmärrä miksi lähes kaikki naishenkilöt tuntuivat mielestäni varsin epämiellyttävästä Rubenista sekaisin tai olivat muuten täysin lapasia mieshenkilöiden rinnalla.

Norjan Jo Nesbø on ollut minulle tähän asti tuntematon suuruus, mutta kun sain suosituksen kuunnella herran uusimman teoksen Jano äänikirjana päätin tutustua. Yleensä luen kaikki sarjat ensimmäisestä osasta aloittaen, mutta tällä kertaa rohkaistuin ja aloitin pokkana tästä Harry Hole -sarjan 11. osasta. Tämä luonnollisesti aiheutti hieman hankaluuksia kuunteluun, kun henkilöiden väliset suhteet ja historia eivät olleet tuttuja, mutta parin tunnin kuuntelun jälkeen olin jo auttavasti kärryillä.

Oslossa riehuu sarjamurhaajaa, joka surmaa nettideittailun kautta löytyneet uhrinsa väkivaltaisesti ja juo kaiken lisäksi heidän vertaan. Vaikean tapauksen houkuttamana Harry jättää lehtorin työnsä ja lähtee tutkimaan tapausta, joka osoittautuu hankalaksi ja vaaralliseksi monella tapaa. Huolta aiheuttaa myös Harryn puolison vakava sairastuminen. Monimutkainen juonikuvioiden verkko kiristyy loppua kohti ja päättyy aikamoiseen huipennukseen, joka minusta kuitenkin oli hieman sekava. Myönnettäköön tosin, että loppua kuunnellessani ajoin autolla ja kuuntelin samalla navigaattoria, joten voi olla että jotain jäi hoksaamatta. Suuremmalla Harry Hole -asiantuntemuksella varustetun bloggauksen voi lukea vaikka Rakkaudesta kirjoihin -blogista.

Viimeisenä lähdin Tanskaan Jussi Adler-Olsenin Osasto Q -sarjan pariin, sillä ruotsinkielisessä lukuhaasteessani lokakuussa tuli lukea mieskirjailijan kirjoittama dekkari (jos siis olet nainen). Omistan sarjan kolmannen osan suomeksi, mutta BookBeatista löytyi ensimmäinen osa Vanki ruotsiksi nimellä Kvinnan i rummet. Siinä onnettomuuden ja kollegan tapaturmaisen kuoleman jälkeen töihin palaava, ei työpaikallaan kovin pidetty Carl Mørck sijoitetaan Kööpenhaminan poliisilaitokselle vastikään perustettuun Osasto Q:hun selvittämään korkean profiilin selvittämättömäksi jääneitä rikoksia.

Ensimmäiseksi tapauksekseen Mørck valitsee sattuman kaupalla tunnetun poliitikon Merete Lynggaardin katoamisen. Avukseen jutun selvittämiseksi hän värvää osastolleen palkatun apulaisen Assadin, jolla ei ole minkäänlaista poliisikoulutusta saati valtuuksia, mutta intoa ja muita taitoja sitäkin enemmän. Tutkimusten ohella seurataan samalla karuun huoneeseen lukitus vangin toivottomalta tuntuvaa selviytymiskamppailua ja nokkelimmat varmaan hoksaavat kuka siellä oikein kykkiikään. Adler-Olsen oli tästä kolmikosta ehdottomasti suosikkini, vaikka arvasinkin syyllisen ja paheksuin hieman megalomaanisuutta. Muun muassa Luettua elämää -blogissa kerrotaan myös tästä teoksesta.

Näissä rikosromaaneissa Norjan ja Tanskan sankarit veivät meiningin perusteella ehdottomasti voiton. Erityisesti Mørck oli minulle mieleen, sillä vaikka hänelläkin oli ongelmansa ei tässä keskitytty niin paljoa niiden vatvomiseen, oman olon surkutteluun ja ryyppäämiseen vaan itse tapauksen selvittämiseen. Waaran puolustukseksi on tosin sanottava, että hän ei ole poliisi saati sitten etsivä, mutta sen enempää en viitsikään enää puolustella. Seuraavaksi haluaisin silti lukea rikosromaanin, jossa ei vatvota epäonnista parisuhdetta, ryypätä tai kärsitä alkoholismista ja jossa ei mielellään olisi myöskään liikaa verimässäilyä (sori Jano, mutta välillä ällötti).

Matti Remes: Regatta
Tammi, 2016. 274 s.

Jo Nesbø: Jano (Tørst, 2017)
Johnny Kniga, 2017. 19 h 15 min.
Suomentanut: Outi Menna
Lukija: Jukka Pitkänen

Jussi Adler-Olsen: Kvinnan i rummet (Kvinden i buret, 2007)
Bonnier Pocket, 2012. 349 s.
Käännös: Leif Jacobsen

Åsa Larsson & Ingela Korsell: Nidstången (Pax #1)

Finlandssvensk läsutmaningen on edennyt minulla nyt miten sattuu ja aikataulut paukkuvat joka suuntaan, mutta olen edelleen sinnikkäästi mukana vaikka kuukausihaasteista jäljessä olenkin. Kesäkuun kirjana oli joka tapauksessa aikanaan en fantasybok som inte verkar innehålla några drakar joten painelin etsintähommiin Tikkurilan kirjaston lasten- ja nuortenosastolle. Useamman lohikäärmepitoiselta vaikuttavan teoksen seasta käteen tarttui Åsa Larssonin ja Ingela Korsellin yhdessä kynäilemä teos Nidstången, siitä näes muistelin Hublasta lukeneeni ja kirjailijoistakin toinen oli tuttu.

Nidstången aloittaa Mariefredin kaupunkiin sijoittuvan Pax-sarjan. Alrik ja Viggo ovat erinäisten käänteiden myötä päätyneet asumaan sijaisperheeseen Mariefredissä, mutta joutuvat heti ensimmäisinä koulupäivinä vaikeuksiin. Alrikin kolttosia päästään onneksi hyvittämään läheiseen puutarhaan, mutta puutarhanhoitajilla Magnarilla ja Estridillä on poikien varalla mietittynä muuta kuin kitkemistä. Ennustuskortit nimittäin ovat luvanneet vanhan kirjaston puolustajiksi avustajia ja näyttää uhkaavasti siltä, että nuoresta iästään huolimatta Alrik ja Viggo ovat nämä odotetut pelastajat. Teoriaa tukee kovasti se, että joku selvästi haluaa pojat pois Mariefredistä ja äkkiä.

Mytologia ja taikuus yhdistyvät kutkuttavasti ja minun lukumakuuni sopivan jännittävästi. Täytyy myöntää, että jätin kirjan lopun lukematta illalla kun pelkäsin että näen turhan levottomia unia. Kerronta on toimintapainotteista ja henkilöhahmoihin saadaan tässä osassa vasta pintapuolinen kosketus. Toisaalta osia sarjaan on ilmestynyt jo kahdeksan, joten oletettavasti taustoja syvennetään kirjojen kuluessa. Oikeastaan tässä tapauksessa pidän ratkaisusta, sillä tarina nappasi heti mukaansa ja hahmoista annettiin kuitenkin sen verran tietoja että heihin sai hieman tutustua ja uteliaisuus heräsi.

Kerrontaa syventävät Henrik Jonssonin sarjakuvamaiset kuvitukset. Tyyli sopii hyvin kirjan tunnelman ja pidin Jonssonin kynänjäljestä muutenkin. Työhistoriassa miehellä on muun muassa DC:n Batmanin piirtämistä enkä lainkaan ihmettele, jälki sopii varmasti hyvin myös supersankarihommiin.

Ruotsin suhteen kirja oli palkitseva ja samalla paikoin haastava luettava. Peruskieli rullasi siis mukavasti, mutta fantasiaulottuvuus toi sanastoon sellaisia termejä jotka eivät aivan niin helposti kääntyneet. Esimerkiksi nidstångenille en vieläkään keksinyt sopivaa suomennosta, vaikka merkityksen löysinkin lopulta googlailemalla ja wikipedian artikkelisivujen kieliä vaihtamalla. Nopealukuinen tämä joka tapauksessa oli, sillä tarinaa ei ole turhia pitkitetty. Pieni miinus lopun cliffhangerista, jonka toki ymmärrän, julkaistiinhan sarjan toinen osa samaan aikaan ja täytyy myöntää että itseäkin alkoi heti himottaa toisen osan käsiinsaaminen.

Hippasen ihmettelen, että sarjaa ei ilmeisesti ole suomennettu yhden yhtä osaa, menevän kauhupainoitteisen fantasian luulisi iskevän suomalaiseenkin lukijakuntaan. Suosittelen mahdollisesta kielimuurista huolimatta testaamaan, itsekin joutunen hankkimaan seuraavia osia kirjastosta.

Åsa Larsson & Ingela Korsell: Nidstången (Pax #1)
Bonnier Carlsen, 2014. 142 s.
Kansi ja kuvitus: Henrik Jonsson

Tove Jansson: Bildhuggarens dotter

Finlandssvenka läsutmaningenin huhtikuun teemana oli en inhemsk klassiker med bokstaven A i titeln eller i författarens namn. Omasta kirjahyllystä löytyi teemaan sopivasti Tove Janssonin Bildhuggarens dotter, jota en tosin ehkä itse ensisijaisesti klassikoksi mieltänyt mutta joltain klassikkolistalta sen kuitenkin internetiä selaillessani löysin. Olen ostanut teoksen taannoin kirjamessuilta sen kummemmin asiaan perehtymättä ja ajattelin pääseväni lukemaan jonkinlaista omaelämäkertaa. Paikkansahan se sitten pitikin, tavallaan, sillä teos olikin kokoelma lyhyitä kertomuksia Janssonin lapsuudesta ateljeessa mutta sisällyttäen kerrontaan lapsen maailman ihmeellisyyden.

Tätä kirjoittaessa lukemisesta on, jälleen kerran ja vähän nolosti, jo varsin reippaasti aikaa, joten terävimmät muistikuvat kirjasta ovat jo aikaa sitten haipuneet jonnekin. Mieleen on kuitenkin jäänyt ateljeen kipsipöly, isä-Janssonin ja silkkiapinan erikoinen yhteiselo ja nuoren Toven vaeltelu saaristossa.

Ruotsiksi tämä soljui kauniisti enkä muuta odottanutkaan. Välillä kompastelin vaikeampien sanojen kanssa, sillä runollisuus on vielä vaikeaa luettavaa andra inhemskalla. Tunnelmaan on kuitenkin helppo päästä ja kun Janssonin tyyli on tuttu pysyi tässä hyvin mukanakin.

Totta puhuen on myönnettävä, että muistan kirjasta todella vähän. Kevään lukemiset menivät syystä jos toisestakin vähän sumussa ja kun luin tätä vielä lähinnä iltaisin ennen nukkumaanmenoa ovat muistijäljet tavattoman hatarat. Kirja saa siis jäädä vielä kotihyllyyn, palaan siihen joskus uudelleen. Uskallan silti suositella tätä Toven tekstien ystäville.

Tove Jansson: Bildhuggarens dotter
Schildts, 1968 (uusintapainos 2003). 146 s.
Kannen kuva: Per Olov Jansson

Merete Mazzarella: Om livets mening

Jos elämän tarkoitusta on välttämättä pohdittava, on tässä hyvä maisema sille.

Koin helmikuussa vastustamatonta tarvetta ostaa kirja ja jostain syystä tämä himo kohdistui erityisesti Merete Mazzarellan uusimpaan teokseen Om livets mening. Niinpä koukkasin kadulta Niteeseen ja tein kaupat, noin vain, sillä päähän oli iskostunut ajatus että jollain tavalla juuri tämä teos toisi minulle mielenrauhaa.

En tiedä toteutuiko tämä tavoite varsinaisesti. Oikeastaan teos ei tuo mielenrauhaa, vaan hieman ahdistaa, sillä monet teemoista saavat vellomaan ihmismielen synkissä vesissä ja pohtimaan sitä kuinka paljon pahaa tähän maailmaan mahtuukaan. Sota, terrori-iskut ja myös ne pienemmät pahat, ikävät teot arjessa ja haastavat ihmissuhteet.

Tavallaan Mazzarella ei tarjoile teoksessaan mitään uutta. Teemat ovat yleismaailmallisia: pahuus, suru, anteeksianto, myötätunto. Toisen pohdintaa lukiessa kirkastuu toisaalta myös mieli, omia ajatuksiaan voi peilata tekstiin ja pohtia itsekseen. Minulla teksti oikeastaan aukesi kunnolla vasta, kun ryhdyin selaamaan eli toisin sanoen lukemaan kirjaa uudelleen tämän tekstin kirjoittamista aloittaessani. Osin syynä on varmaan myös ruotsin kieli, sen lukeminen vaatii edelleen enemmän prosessointia, mutta tämän kursorisen uudelleenluvun aikana totesin että en ole valmis kirjasta luopumaan vaikka olin sille jo uutta kotia kaavaillut.

Joka tapauksessa teoksen loppu kirkastuu, puhutaan hyvästä elämästä ja valinnoista. Lopulta Mazzarella pääsee ajatukseen, jossa toteaa että elämän tarkoitusta ei loppujen lopuksi ehkä kannatakaan miettiä niin tarkkaan. Ehkä riittää, jos ihmettelee aina välillä ja oppii rakastamaan kysymyksiä vaikkei niihin vastausta löytyisikään.

Teos oli minulla osa finlandssvenska läsutmaningenin suorittamista ollen helmikuun kirja (något som gör dig upphetsad ja innostunut tosiaan olin ostoksilla käydessäni ja miksen myös lukiessani).

Teos on myös suomennettu nimellä Elämän tarkoitus.

Merete Mazzarella: Om livets mening
Schildts & Söderströms, 2017. 225 s.

Alice Munro: För mycket lycka

Laahaan jäljessä Svenska Ylen Finlandssvenska läsutmaningen -haasteessa, mutta sentään vain reilulla viikolla. Ehkä päivämäärät eivät ole niin tärkeitä. Joka tapauksessa maaliskuun kirjana oli tarkoitus lukea jotain kirjailijalta, joka on en levande nobelpristagare. Päädyin Alice Munroon, minulle vielä lukemattomaan kirjailijaan, ja Tuomas Aitonurmi suositteli minulle twitterissä tätä För mycket lycka -novellikokoelmaa ensiaskeleeksi kirjailijan maailmaan. Se osoittautui oikein hyväksi suositukseksi ja lukeminen onnistui tosiaan myös ruotsiksi.

Kymmenestä novellista koostuva kokoelma on palkittu ilmestymisvuonnaan 2009 Man Booker -palkinnolla ja vuonna 2013 Munrolle tosiaan myönnettiin myös Nobelin kirjallisuuspalkinto. Hienoja titteleitä, mutta enemmän omassa vaakakupissani painoi se että moni ystävistäni pitää kovasti Munron kirjallisuudesta. Nyt ymmärrän miksi. Munro kirjoittaa kirkkaasti ja tarkkanäköisesti, osaa tarkentaa ihmiselämän kipupisteisiin ja kertoa niistä niin että sydäntä pistää.

Mieleni tekisi eritellä miksi mistäkin novellista pidin, mutta tarinalangat ovat menneet päässä jo sohjoksi. Novelleista pitäisi kirjoittaa heti muistiin sana tai kaksi että muistaisi, nyt pystyn kyllä palaaman niiden tarinoihin kirjaa selaamalla mutta lauseiksi laittaminen ei onnistu. Sanottakoon silti, että erityisesti kokoelman viisi ensimmäistä tarinaa viehättivät ja ahdistivat minua.

Kokoelman lopussa minuun iski väsymys tai ehkä loppupään novellit eivät enää tuntuneet niin osuvilta. Barnlek-novellin kanssa kamppailin monta päivää, en saanut kahden tytön poukkoilevasta tarinasta otetta ja sen pinnan alla väijyvä synkkyys ahdisti. Viimeiset kaksi novellia, Trä ja För mycket lycka, luin myös tuskallisen hitaasti, pää ei jaksanut keskittyä ruotsiin ja tarinat jäivät etäisiksi.

Ihailen joka tapauksessa Munron tapaa kirjoittaa ja kertoa, sitä miten erilaisia tarinat olivat ja muodostivat silti eheän kokoelman. Jokin sama pohjavire, tekisi mieleni sanoa häiriö maisemassa, tuntui yhdistävän niitä. Luen varmasti vielä Munrolta jotain muutakin, suosituksia saa esittää.

Lue ihmeessä myös Suketuksen, Munroa laajemmin lukeneen, tarkkanäköinen arvio tästä samasta teoksesta. Siellä on osattu sanoittaa, miksi tämän kokoelman novellit ovat lukemisen arvoisia.

Alice Munro: För mycket lycka (Too Much Happiness, 2009)
Nørhaven, 2013. 345 s.
Käännös: Rose-Marie Nielsen
Kansi: Lotta Kühlhorn

Jonas Jonasson: Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann

Svenska Yle kantoi tänä vuonna kortensa lukuhaasteiden kekoon ja lanseerasi den finlandssvenska läsutmaningen 2017 -haasteen, jossa luetaan yksi (ruotsinkielinen) tiettyyn teemaan sopiva kirja kuukaudessa. Tammikuun teema oli en gul bok eli keltainen kirja ja selailin Book Beatin valikoimista itselleni jo kauan lukematta olleen Jonas Jonassonin Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann (2009).

Sata vuotta täyttänyt Allan Karlsson on pitkästynyt elämäänsä vanhainkodissa ja päättää syntymäpäivänään karata. Tie vie bussiasemalle, josta Allan saa erinäisten sattumusten myötä mukaansa rahaa täynnä olevan laukun ja sitä myöten peräänsä kostonhimoisia jengiläisiä. Onneksi raha ja sattumat tuovat eteen myös ystäviä ja lopulta Allanilla on pakomatkakumppaneinaan liuta varsin erikoisia persoonia. Vauhdikkaat käänteet seuraavat tässä tarinassa toisiaan ja kun nykyhetkessä on suvanto siirrytään kirjassa kuulemaan Allanin vaihderikkaasta elämästä räjähde-eksperttinä maailmanhistorian pyörteissä.

Periaatteessa kirja oli varsin viihdyttävä ja Jonassonin tekstiä oli helppo lukea myös ruotsiksi. Täytyy kuitenkin sanoa, että lukiessa taisin tuskastua enemmän kuin nauttia, etenkin kun kirja tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Tiivistämistä olisi voinut harrastaa aika reippaasti. Allanin mystiset seikkailut myös muistuttivat turhan paljon Forrest Gumpin vastaavia (miten voikin yksi ihminen olla aina "oikeassa" paikassa "oikeaan" aikaan?) ja minua ärsytti Allanin piittaamattomuus matkan varrelle jääneisiin ruumiisiin niin menneessä kuin nykyisyydessäkin.

Onpahan kuitenkin nyt tämäkin moderni hittiromaani luettu ja koettu ja ruotsinkielinen lukuhaaste saatu hyvälle alulle.

Esimerkiksi Kirsin kirjanurkassa tämä on kuunneltu Kari Ketosen lukemana äänikirjana ja sielläkin manailtiin teoksen pituutta.

Jonas Jonasson: Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann
2009 (e-kirja 2013). 371 s.

Ingmar Bergman: Persona

Viime vuoden marraskuussa Kansallisteatterin lavalla nähty Persona nostatti niin paljon kysymyksiä, että päädyin varaamaan tekstin kirjastosta. Ingmar Bergmanin Persona (Norstedts, 1966) ei tosin ole varsinainen näytelmäteksti, vaan enemmänkin käsikirjoitus elokuvaa varten tai elokuvasta.

- Att ha något att tro på. Att utträtta något, att tycka att ens liv har mening. Sånt tycker jag om. Att hålla fast vid något orubbligt, vad som än händer. Det tycker jag, att man ska. Att betyda nånting för andra människor. Tycker du inte det också?

Näyttelijätär Elisabet Vogler on lopettanut puhumisen, mutta muuta terveydellistä vikaa hänestä ei löydy. Lääkäri lähettää taiteilijan merenrantahuvilalleen nuoren hoitajan, Alman, kanssa. Elo huvilalla on rauhaisaa ja Alma alkaa vähitellen kertoa Elisabetille elämästään yhä enemmän. Elisabetin oma tarina aukeaa vain lyhyiden välähdysten kautta. Lopulta tarina päätyy konfliktiin ja sen kautta (avoimiksi jätettyihin) kysymyksiin. Mitä todella tapahtui jää ainakin osittain katsojan (tai lukijan) itse päätettäväksi.

Tekstin luettuani olen edelleen hieman hämilläni, mutta toisesta syystä kuin viimeksi. Tällä tavalla koettuna tarina nimittäin avautui minulle aivan eri tavalla ja sai tulkinnan kääntymään päälaelleen. Sanoissa huomasin keskittyväni enemmän Almaan, mikä toki on luonnollista kun Elisabet ei juuri puhu eikä tekstimuodossa pääse persoonansa kanssa niin vahvasti esiin. Esipuheessaan Bergman kutsuu lukijan tulkitsemaan tarinaa haluamallaan tavalla, vapauttavaa.

Oli myös mukava lukea pitkästä aikaa jotain ruotsiksi. Bergmanin teksti on selkeää ja poljento mukava, osan sanoista tosin hypin yli kun en viitsinyt kuljettaa sanakirjaa mukanani. Mukaanpääsyä tarinaan kieli ei siis vaikeuttanut, vaan toi sen tavallaan jollain tavalla myös lähemmäksi.

Oli miten oli, olen joka tapauksessa sitä mieltä että Persona on hieno teos. Edelleen jossain määrin ymmärrystäni pakoileva, mutta kuitenkin. Pitäisiköhän tässä vielä katsoa se elokuvakin, en koe olevani vielä kyllästynyt tarinaan?

Ingmar Bergman: Persona
Norstedts, 1966. 95 s. + kuvaliite

Jonas Gardell: Döden (Torka aldrig tårar utan handskar #3)

Olen lukenut Jonas Gardellin Torka aldrig tårar utan handskar -trilogiaa hissun kissun. Sain sysäyksen vihdoin lukea kolmannen osan, kun Yle näytti uudelleen sarjan pohjalta tehdyn tv-sarjan. Sarjan toteutus on erittäin onnistunut ja vaikka ehdinkin sitten nähdä myös viimeisen osan ennen kirjan lukemista, otin Dödenin (Norstedts, 2013) työn alle.

"Du är så vacker nu", viskar han. "Så lugn. Du har inte ont längre. Jag har inte heller ont."
Omärkligt skakar han på huvudet och upprepar ytterligare två gånger orden, som en liten vers han försöker inpränta i sitt minne.
"Du är så vacker nu. Så lugn. Du har inte ont längre. Jag har inte heller ont."

Döden vie loppuun Benjaminin ja Rasmuksen tarinan ja kertoo samalla myös, mitä muille parin ystäville lopussa tapahtui. Nimestä voi arvata, että kuolema on vahvasti läsnä. Aids korjaa homoseksuaaleja kuin maamies viljaa, eivätkä lääkkeet ole vielä niin kehittyneitä että taudin etenemistä saataisiin sairastuneilla pysäytettyä. Ilmapiiri on myös edelleen epäileväinen. Yhteiskunnan viha näkyy tässä osassa vähemmän, suuremmassa osassa on se kuinka sukulaiset miesten kuoltua tapasivat haihduttaa heidän todellisen taustansa ja syöpäyhdistys sai suuria lahjoituksia, kun oikeaa kuolinsyytä ei kehdattu myöntää.

Pääosassa Benjaminin mietteiden kanssa on tässä kirjassa Bengt, jonka tarina kerrotaan muun lomassa. Teatteritähdeksi nousevan nuorukaisen tarina on sydämeenkäypä ja surullinen, niin kuin on toki monen muunkin hahmon. Hahmoista puhuminen tosin tuntuu hassulta, sillä vaikka tarina kerrotaankin fiktiivisten hahmojen suulla on kaiken taustalla totuuspohja siitä, mitä todella tapahtui.

Kirjan suurin tunnevaikutus pysyi maltillisena, sillä tv-sarja oli jo ehtinyt paljastaa sen miten päähenkilöille käy. Sarjan katsominen ei silti poistanut kirjan viehätystä, sillä Gardellin kertoma tarina vie mukanaan. Yllätyksekseni tunnepuolella mentiin myös todella paljon positiivisilla teillä, sillä Gardell on onnistunut lisäämään tekstiinsä ajatusta elämän arvokkuudesta ja oman elämän elämisen tärkeydestä. Ja se on positiivinen sanoma.

Kirjaa lukiessani huomasin toisaalta myös, että kolmen osan välillä tuntuu tapahtuvan toistumista ja tapahtumien toistumista. Tai vähintään samojen täytelauseiden toistumista. En ollut aikaisemmin kiinnittänyt asiaan huomiota ja siihen saattaa vaikuttaa myös se, että luin kesäkuussa Lukuisa-blogin Lauran tekstin sarjan toisesta osasta. Toisto on joka tapauksessa siellä ja se tuntui välillä siltä, että kirjan latomisessa sivut ovat menneet välillä sekaisin ja tietyt kappaleet toistuneet. Ongelma on kuitenkin pieni.

Kokonaisuudessaan Torka aldrig tårar utan handskar on hieno trilogia. Aihe on tärkeä ja se kertoo, miten Ruotsissa on noustu vihan ja epäilyn ajasta kohti tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. Samalla se tuntuu rakkaudenosoitukselta niille, jotka jäivät jälkeen. Suosittelen kirjoja lämpimästi, kaikki osat ovat nyt ilmestyneet myös suomeksi Johnny Knigan kustantamana.

Jonas Gardell: Döden (Torka aldrig tårar utan handskar #3)
Norstedts, 2013. 291 s.
Kansi: Pompe Hedengren

Jonas Gardell: Sjukdomen (Torka aldrig tårar utan handskar #2)

Jonas Gardell kirjoittaa sydämeenkäyvästi, muuta en osaa sanoa. Jos trilogian ensimmäinen osa, Kärleken, sai palan kurkkuun, saa Sjukdomen (Norstedts, 2013) silmät vaivihkaa kostumaan raitiovaunussa istuessa. Tarina on fiktiota, mutta, kuten Gardell toteaa, on se silti tosi ja monelle tapahtunut.

Men med stora svarta bokstäver mot gul botten ropar tidningen ut det.
För att ingen skall missa eller inte känna det.
Hatet.
"Präst om homosexuella: DET ÄR BRA ATT DE FÅR AIDS!"

HI-virus on saavuttanut Ruotsin. Salakavala tauti huolestuttaa suurinta riskiryhmäänsä homoseksuaaleja, mutta myös muu yhteiskunta on varpaillaan. Tartunnan saaneet halutaan merkitä ja eristää. Vihapuhe on yleistä ja sairastuminen halutaan salata.

Yhtäällä ovat Benjamin ja Rasmus, vihdoin yhdessä, mutta uutukainen parisuhde on täynnä ongelmia ja kipuilua. Tarina pyörii edelleen nuorten miesten ja heidän perheidensä ympärillä. Mitä tapahtuu, kun Jehovan todistaja yrittää yhdistää molemmat maailmansa? Ja mitä tekee Rasmus, jolle rakastaminen tuottaa vaikeuksia? Toisaalla ovat muut, sairastuneet, pelkäävät, ystäväpiiriin kuuluvat. Suru tulee käsinkosketeltavaksi.

Vaikka henkilöhahmojen tarinat koskettavat, tuntuvat järkyttävimmiltä Gardellin tekstiinsä ujuttamat lainaukset. Käsittääkseni erilaisista haastatteluista ja lausunnoista peräisin olevat aidot tekstinpätkät vihasta, epäilyksistä ja syrjinnästä tuntuvat pahalta. Tuntuu jopa kummalliselta lukea, kun tietää että tällä hetkellä naapurimaassa seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat huomattavasti paremmalla tolalla.

Stående i kalsongerna mitt på golvet i sitt gamla pojkrum, med ansiktet svullet av gråt och brist på sömn och med rösten darrande av rädsla och beslutsamhet.
"Jag år homosexuell. Så. Nu vet ni det."

Kirjan rakenne on sirpaleinen. Aikatasosta toiseen hypitään vapaasti, lapsuudesta nykyaikaan ja takaisin. Samalla eri henkilöhahmot saavat omat puheenvuoronsa, kertovat kantansa. Pääjuonen tapahtumakaaren voi aavistaa heti alussa, mutta silti lopussa pala nousee kurkkuun. Ei näin pitäisi käydä, missään, kellekään.

Jonas Gardellin trilogia on tärkeä. Sen tapahtumahetkistä ei ole edes kovin pitkää aikaa ja ehkä juuri siksi kirjan vääryys tuntuu niin räikeältä. Gardell myös yhdistelee oivallisesti fiktiivistä tarinaa ja oikeaa historiaa, jolloin kirjan palapelimäinen rakenne sekä herättää tunteita että lisää tietoa.

Kolmas osa, Döden, on jo kirjastosta varattuna. Odotan sen lukemista kovasti, mutta tiedän että se tulee olemaan ihan kamalaa. Tämän toisen osan suomennos, Sairaus, on tänä keväänä ilmestynyt Johnny Knigan kautta.

Sanna kehuu muun muassa Gardellin kaunista kieltä ja kirjan suomeksi lukenut Katri nostaa esiin tarinan aitouden .

Jonas Gardell: Sjukdomen (Torka aldrig tårar utan handskar #2)
Norstedts, 2013. 296 s.
Kansi: Pompe Hedengren

Jonas Gardell: Torka aldrig tårar utan handskar 1. Kärleken

Jonas Gardellin Torka aldrig tårar uran handskar -trilogian ensimmäisestä osasta Kärleken (Norstedts, 2012) haluaisi sanoa paljon. Niin hyvä se on. Ja silti tuntuu, että siitä ei osaa sanoa juuri mitään.

Joku on sairas ja makaa eristetyllä osastolla. Toinen istuu vieressä ja lukee runoja.

Att berättä är en sorts plikt.
Ett sätt att hedra och att sörja och att minnas.
Föra minnets kamp mot glömskan.

Nuori mies matkustaa Koppomin kylältä Tukholmaan asumaan tätinsä luokse. Vapaus koittaa vihdoin Rasmukselle, vapaus olla sellainen kuin on. Sellainen, joka ei voi kotona olla. Toisaalla on Benjamin, Jehovan todistaja, nuori hänkin. Vahva uskossaan, iloitsee siitä mitä tekee. Kunnes: Du vet om att du är homosexuell? Eller hur? Vaikka oman seksuaalisuutensa tunnustaisi, avoimesti tai varovasti, ei sen toteuttaminen kuitenkaan ole helppoa.

Tunnelma 1980-luvun Tukholmassa ei ole homomyönteinen. Rakkautta tai edes hetken kosketusta etsivät miehet kokoontuvat tunnettuihin paikkoihin, puistoihin ja porttikongeihin, pisoaareille ja metroasemille. Yksinäiset katseet vaeltavat, nyökkäyksiä vaihdetaan. Noustaan tuntemattomiin autoihin, ajetaan suojaisiin paikkoihin ja asuntoihin, joihin ei enää löydä uudelleen. Kaikki tehdään salaten, osa häveten. Samaan aikaan maailmalta kantautuu uutisia sairastapauksista, jotka tuntuvat koskevan erityisesti homoseksuaaleja. Mutta huoli ei vielä tunnu todelliselta.

Så mycket längtar han. Som en feber i hans kropp. Han är som en tom plastpåse på gatan som vinden tar tag i lite hur som helst, kastar fram och tillbaka och gör med den lite hur den vill.

Osa ruotsista meni ohi ymmärryksen, vain joitain sanoja vaivauduin tarkistamaan. Kieli oli kuitenkin mielestäni melko helppolukuista, tuntemattomia verbejä pystyi päättelemään. Gardellin teksti on hämmentävää. Se osaa yhdistää tietoiskumaisen kerronnan homoliikkeestä ja aids-epidemian alusta hienoon tarinaan, joka riipii.

Jonas Gardellin teos on viisas. Se on myös surullinen, vaikkei vielä itkettänyt. Minulle luvattiin, että seuraavat osat tulevat sen tekemään. Mutta tässä oli vielä toivoa ja onnea, rakkautta, vaikka aidsin varjo huhuilee jouluaaton lumipyryn läpi.

Lukekaa tämä.

Kirja on suomennettu nimellä Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin osa 1: Rakkaus (Johnny Kniga, 2013). Lue suomennoksesta vaikka Ilselän Minnan teksti, se sai minut varaamaan tämän kirjastosta. Trilogian toinen osa ilmestyi keväällä ruotsiksi, kolmas nyt syksyllä.

Jonas Gardell: Torka aldrig tårar utan handskar 1. Kärleken
Norstedts, 2012. 291 s.