Saila Susiluoto: Huoneiden kirja

Huokoisia tiloja

Saila Susiluodon Huoneiden kirja -runokokoelman (Otava, 2003) voi kokea monin tavoin. Sen voi avata ja alkaa lukea runoja järjestyksessä, tai sitten voi seurata ensimmäisten sivujen lukuohjetta, heittää kolikkoa kuudesti ja antaa heittotuloksen päättää, mihin runoon tai huoneeseen päädyt. Kolikonheitoilla voidaan päätyä 64 eri lopputulokseen ja kokoelmassa löytyy runoja sama määrä.

Luin tällä kertaa kokoelman perinteisellä menetelmällä, matkasin huoneesta huoneeseen sivujen määräämällä tavalla. Kuljin muutama huone kerrallaan, toisten parissa viihdyin pitempään kuin toisissa. Oli lukutapa mikä tahansa, ennustan tälle teokselle monia lukukertoja. Se on kokonaisuus, kyllä, mutta se mahdollistaa myös harhailun ja eksymisen.

Ai mistä tämä kokoelma kertoo, mihin se keskittyy? Teknisesti ottaen se on kokoelma proosarunoja, jotka asettuvat sivuilleen usein, mutteivät aina, yhtenä kappaleena. Tekstin tasolla niissä on vilahtavia hahmoja, tyttöjä ja poikia, muttei aina heitäkään. Paljon vettä, paljon puita, kosteutta, huminaa. Välillä ihan rauhallista ja toisinaan levotonta, hätäistäkin. Sanat nostattavat mieleen kuvia, eloisia ja pelottavia, loputtoman kauniita.

Susiluodon luomat huoneet ovat tiloja, joihin haluan astua uudelleen. Ne eivät tyhjene kerralla, eivät luovuta vastauksiaan ehkä koskaan täysin, ja hyvä niin. Silti ne ottavat minut vastaan, antavat ihmetellä ja tehdä omat johtopäätökseni. Jokin näissä runoissa tuntuu minusta turvalliselta.

Vauhdiketta tämän kokoelman lukemiseen sain perjantaina Turussa ensi-iltansa saavasta Huoneiden kirja -elämyksestä*. Yli sata taiteilijaa on muuntanut kokonaisen rakennuksen tuulenpuhkomaksi taloksi, jonne Susiluodon runojen huoneet ovat muotoutuneet taiteilijoiden näkemyksiksi. Ja kuten sanottu, nämä runot suorastaan tulvivat visuaalisuutta ja aisteja kutkuttavia sanankäänteitä, joten odotan valtavan paljon sitä, miltä huoneet tosimaailman tilaan tulkittuina näyttävät.

Kokoelman lukeminen ei muuten ole millään tavalla välttämätöntä esityksen kokemista varten, mutta itse uskon tämän kokemisjärjestyksen olevan itselleni juuri hyvä. Turun Huoneiden kirja on avoinna vain 29.8. asti, joten sisään astumisesta haaveilevia suosittelen suuntaamaan lippukaupoille. Nyt lippuja oli vielä hyvin saatavilla!

* olen itse menossa kokemaan Huoneiden kirjan pressinäytöksessä, kiitokset järjestäjille kutsusta!

Runohaasteen lopputulema

Vuosi lähenee uhkaavasti tai oikeastaan armollisesti loppuaan ja samalla päättyvät lukuisat lukuhaasteet. Reader, why did I marry him? -blogin Ompun luotsaama runohaaste oli miellyttävä haltuunotettava, sillä lukea sai mitä tahansa runoutta sen verran kuin mukavalta tuntui. Itse huomasin vasta nyt lukeneeni haasteeseen vain kotimaista runoutta, mutta mikäs lukiessa kun ovat niin taitava ja monipuolinen joukko.

***

Luin Tekla Inarin runo- ja valokuvakokoelman Siniset vuodet - Blue Years jo maaliskuussa. Muistan lukuhetken, istuin lähijunassa ja jotenkin ajattelen että on ollut kaunis päivä. Kauneuden illuusio voi toisaalta johtua myös teoksen kuvituksesta, tavallisista pienistä hetkistä otetuista valokuvista joissa on hätäisyyttä ja rakeisuutta, sellaista oikeanlaista. Kirja oli myös käsituntumalta miellyttävä, pehmeä ja kompakti.

Runot ovat puolestaan jatkumo, ne kuvaavat kahden ihmisen välistä rakkaustarinaa tässä tämän hetken maailmassa. Sanat resonoivat mielessä, Inari kirjoittaa selkeää ja tarkkanäköistä proosarunoa. Tuntuu hassulta sanoa, että tämä oli jotenkin helppo kokoelma, mutta se on nyt ensimmäinen mieleentuleva sana. Runot ja kuvat seurasivat toisiaan, minä pysyin perässä, nyökyttelin.

Tekla Inari: Siniset vuodet - Blue Years
Kosmos, 2017. 256 s.
Englanninkieliset käännökset: Kasper Salonen
Typografinen muotoilu: Jaakko Suomalainen

Lainattu kirjastosta.

***

Syksyllä suoritin Lyriikan perusteet -kurssia ja ensimmäisenä tehtävänä oli lukea jokin kotimainen uusi runokokoelma. Poimin omasta hyllystä Mia Röngän esikoiskokoelman Maanalaiset linnut. Rönkä on muun muassa ympäristöekologian dosentti ja ammattiosaaaminen nousee esiin myös runoissa. Takakannessa yhteiskunta- ja ekokriittisiksi kuvatut runot pursuavat luontosanastoa, metsoja, avaruussäätä, silokallioita ja suomaisemia rinnastettuna kaupunkimaisemiin, bussikatoksiin ja viemärikaivoihin.

Kokoelma on pääosin tummasävyinen, kalliot räjähtävät teiden tieltä, sanoissa on surua ja luopumista. Silti on myös lämpimiä kosketuksia, yhteisymmärryksen hetkiä ja jonain hetkenä pystyn häätämään maailmasta kaiken pahan. Palaan tähän kokoelmaan vielä varmasti, typografisiin leikkeihin ja vahvoihin kuviin.

Mia Rönkä: Maanalaiset linnut
Sammakko, 2016. 67 s.

Omasta hyllystä.

***

Alkuvuodesta ihastuin Veera Antsalon Pölyn historia -kokoelmaan ja täten syksyllä ilmestynyt uusi kokoelma Imago oli helppo valinta kirjastosta kotiin vietäväksi. Imagossa ollaan jatkuvassa muutoksen pyörteessä, katseen kohteena, on tyttö ja lasia ja heinää. Luin tätä junassa ja kirjaston sohvalla, en tiedä mitä sähläsin taas palautuksen kanssa, upposin ja toivoin ettei lapsi herää päiväunilta ihan vielä. Upposin ja jätin ajattelematta, koska se oli siinä hetkellä helppoa, vaikka tiesin, että tässä ollaan jonkin mielenkiintoisen äärellä ja että ehkä kannattaisi vähän nyt keskittyä vaikkei mukamas ehdi.

Jostain syystä mieleen ovat jääneet erityisesti Instagram-filttereiden nimet ja yliviivaukset, jonkinlainen epävarmuuden reunalla keikkuminen, onko tässä hyvä, onko? Voisin hyvin kuvitella palaavani tähän vielä, keskittyväni paremmin. Pidän siitä, että Antsalon runoja lukiessani koen olevani jonkinlaisen tajuamisen äärellä mutta en aivan, että on ajateltava ajatus vielä loppuun, pinnistettävä vähän, ja sitten löydän jotain tärkeää. Sopivan haastavaa ja kiehtovaa siis.

Veera Antsalo: Imago
Teos, 2018. 96 s.
Ulkoasu: Jenni Saari

***

Viimeisenä haasteeseen ennättävänä kokoelmana luin Tuomas Timosen Oodi rakkaudelle ja järkytyin ehkä vähän. En tiedä mitkä olivat ennakko-odotukseni, ehkä se johtui sanasta rakkaus, mutta jotenkin kokoelman maailmankuva tuntui ankealta, perusteetonta lyömistä, epävarmuutta. Runot sekoittuvat mielessäni parhaillaan kesken olevan Miki Liukkosen O:n kanssa, vaikeuteni johtuivat varmaan siitäkin.

Toisaalta pidin kovasti riemukkaan sekopäisestä runosta Satu 2: Daniil Harms ja Punahilkka, sen pistin siipallekin luettavaksi ja hän nauroi, Harmsin absurdi tapa kirjoittaa oli saavutettu riemukkaasti. Pidän myös itseäni vähän tylsänä, sillä runot Satunnaisia onnenhetkiä 1 ja 2 olivat suosikeitani tässä kokoelmassa. Tylsältä siksi, että ne olivat ehkä sellaisia klassisempia, vaikkapa onnittelukorttiin tai vastaavaan sopivia, ihan vain kauniita hetkiä hienoin kielikuvin kuvattuina. Että miksi minä en nyt voi pitää enemmän noista monimerkityksellisemmistä ja haastavammin tulkittavista? Mutta fakta on, että pidin enemmän onnenhetkistä ja saa nyt olla niin.

Tuomas Timonen: Oodi rakkaudelle
Teos, 2007. 84 s.
Kansi: Camilla Pentti

Lainattu kirjastosta.

Kuittaan tällä myös Helmet-haasteen kohdan kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi.

***

Luin haasteeseen yhteensä kahdeksan kokoelmaa. Tämän lisäksi minulla on kuitenkin vielä lainassa kirjastosta useampi ja olen hankkinut tänä vuonna omaan kotihyllyyn ainakin kahdeksan uutta runoteosta, joten tästä on hyvä jatkaa runojenluvun tiellä. Uusi haastekin taitaa olla tuloillaan!

Veera Antsalo: Pölyn historia
Tekla Inari: Siniset vuodet - Blue Years
Maria Matinmikko: Värit
Joni Pyysalo: Kuolema, rakkaus ja lisälaitteet
Paperi T: Post Alfa

Mia Rönkä: Maanalaiset linnut

Veera Antsalo: Imago

Tuomas Timonen: Oodi rakkaudelle

Haasteeseen kuului myös luettujen kirjojen nimiä käyttäen kirjoitettu runo, johon sai lisätä myös muita sanoja kunhan kokoelmien nimet ovat siinä esimerkiksi kursiivilla eroteltuina. Tässä omani:

Mitä on odotettavissa, kuolema, rakkaus ja lisälaitteet?

Edessä siintävät siniset vuodet, ehkä muutkin värit

Vaivalla luotu imago kuormittaa

eikä post alfa kiinnosta

jäljelle jää kuitenkin vain pölyn historia

oodi rakkaudelle on turha, raakkuvat maanalaiset linnut

Paperi T: post-alfa

Yksityiskohta Myyrmäen juna-aseman graffitista.

Rytmikäs sukellus rap-miehen mielenmaisemaan

En kulje nykyrunouden trendien aallonharjalla, joten julkaisuvuotensa hittituote Paperi T:n post-alfa (Kosmos, 2016) oli minulta vielä lukematta. En itse asiassa ole aivan varma, olenko koskaan tietoisesti kuullut yhtään Paperi T:n kappaletta. Todennäköisesti en. Yhden haastattelun olen sentään lukenut.

Ei tämä runojen lukemista kuitenkaan haitannut, tämä sivistymättömyyteni, vaan ahmaisin kokoelman yhdeltä istumalta. Niin, sekään ei toki ole runojen suhteen yleensä se paras tapa, mutta tällä mennään. Olisi niissä varmasti ollut enemmänkin pureksittavaa, jos olisi malttanut ja ehtinyt pysähtyä. Intellektuellin nuoren miehen mielenmaisema on betoniseinää, kaupungin jylyä, kuuluisuuden kiroa, viiniä ja tupakkaa.

Luin kokoelman jonkinlaisena pitkänä rap-kappaleena, biitti löytyi pään sisästä. Osittain tykkäsin, osittain en. Joitain asioita oli sanottu hirvittävän hienosti ja rytmiikka oli, kuten olettaa saattaa, erinomaista, mutta toisaalta välillä tuntui että olen ihan liian tyhmä näitä lukemaan kun en tiennyt kaikkia runoissa mainittuja henkilöitä ja ehkä vähän myös tuntui, että minulle kettuillaan. Yleisfiilis on kuitenkin ehdottoman positiivinen ja kokonaisuutena tämä oli mukavan helppolukuinen olematta turhan heppoinen.

Visuaalisesti tämä oli myös kiinnostava, mustat sivut ja valkoinen teksti. Romaanin kohdalla ei varmaankaan olisi kovin miellyttävää lukea, mutta runojen väljällä taitolla tuntui silmissä miellyttävältä. Muutenkin teos on esineenä jotenkin harvinaisen onnistunut.

Sanottakoon vaikka, että ei lainkaan harmittanut tämän kokoelman lukeminen ja jos tämä on runokokoelmana toiminut edes jollekulle porttihuumeena nykyrunouteen niin aivan huippua. 

Amma innostui tämän myötä 2010-luvun runoudesta, Tuijata löysi teoksesta tiivistettyjä elämäntilatuntoja.

Paperi T: post-alfa
Kosmos, 2016. 96 s.

Joni Pyysalo: Kuolema, rakkaus ja lisälaitteet

Runo valaisee mielen 

Torstaiaamu bussissa matkalla kaupunkiin. Luen Joni Pyysalon Kuolema, rakkaus ja lisälaitteet (WSOY, 2006) läpi lähes kokonaan ja räpyttelen kyyneliä silmistä. Miten voikin olla runous näin hyvää(tekevää)?

Erityisesti pidin kokoelman keskimmäisestä osasta Rakkaus on rikkaruoho. Siinä rakkaus eli ja hengitti sanoissa, rivien välissä, väljillä sivuilla. Sen olisin voinut lukea läpi uudelleen ja uudelleen. Pidin minä niistä kahdesta muustakin, mutta timanttisin osuus oli siellä keskellä turvassa. Voisi ajatella että rakkaus ja arkipäivän kauneus ovat hieman banaaleja runoaiheita ja ehkä niin, mutta minuun Pyysalon ilmaisu osui ja upposi.

En minä osaa tästä kokoelmasta sanoa muuta kuin että se oli hieno, ihana ja itkettävä ja että toivon muistavani sen hetken bussissa, kun oli runoja, vauva nukkui, aurinko paistoi ja tuntui että tähän maailmaan mahtuu surujenkin keskelle rakkautta.

Melkein, melkein ehti harmittaa että onnistuessani jokin aika sitten löytämään tästä kappaleen (lukematta sitä ensin itse) lahjoitin sen suorilta ystävälle. Toisaalta tiedän, että hänen käsissään tämä kokoelma on loistavissa käsissä. Lisäksi universumi selvästi tahtoi olla minulle kiltti, sillä ajattelin tätä kirjoittaessani tarkistaa josko tämä kuitenkin jostain löytyisi omaan hyllyyn ja löytyihän se.

Analyyttisempaa ja perinpohjaisempaa analyysia kokoelmasta löytyy esimerkiksi Kiiltomadosta.

Joni Pyysalo: Kuolema, rakkaus ja lisälaitteet
WSOY, 2006. 82 s.

Maria Matinmikko: Värit

Kaikkia värejä ei näe yhdellä kertaa

Ensikosketukseni Maria Matinmikon Väreihin (Siltala, 2017) oli kun yritin löytää sitä kirjakaupasta ystävälle. En löytänyt, mutta varasin sen itselleni kuitenkin kirjastosta. Jo kirjan kansi, Markus Pyörälän suunnittelema, on hämmentävä, sillä sen olemus muuttuu valaistuksen mukaan. Sisältä löytyy lisää hämmennystä kuuden osion verran. Tekstit vievät mukanaan, mutta en ole aivan varma minne niiden mukana päädyn ja jokainen sivunkääntö ellei jopa virkkeiden väli on usein hyppy aivan toiseen karttaruutuun.

Sivulla 77 sanotaan Mitä teemoja? Ei ole mitään teemoja. Hieman tällainen fiilis minulle jäi tästä kokoelmasta, vaikka onhan siellä teemoja ja yhtenäisiä ajatuksia, mutta en nyt sitten osaa niitä kuitenkaan eritellä. Kirjan kuudella osiolla kun tuntuu olevan yhteisiä säikeitä ja ei sitten kuitenkaan. Ongelma lienee omanikin, runomuoto on useammassa osiossa kerronnallista ja vie ajatukseni pienoisromaaneihin ja siinähän sitä ollaan. Luen ahmien ja nopeasti edeten ja sitten kompastun kun en ihan pysy perässä. Ei se sinänsä haittaa.

Pidin kuitenkin hirvittävästi Matinmikon runojen yllätyksellisyydestä, yhtäkkiä silmien eteen lävähtävästä ilmassa leijailevasta nakkikeitosta ja kauko-ohjattavista dinosauruksista. Välillä leikillinen kieli vakavoituu ja painautuu hampaisiin, kun tarkastellaan esimerkiksi yhteiskunnallisia ongelmia kuten tyttöjen sukuelinten silpomista.

Veikkaan, että Värit avautuisi minulle paremmin useamman lukukerran myötä eikä se ole lainkaan huono asia. Nytkin luin kokoelman puolitoista kertaa ja toisella kierroksella uusia yhteyksiä ja merkityksiä avautui. Jos kohtaamme teoksen kanssa vielä uudelleen uskon, että löytäisimme uusia keskustelunaiheita sen kanssa.

(Tokihan huomasin vasta tätä kirjoittaessani, että tämä on Matinmikon Väritrilogian kolmas osa! Voisin lukea toisetkin, Valkoisen ja Mustan.)

Lue ihmeessä myös Tekstiluolan Tuomaksen analyyttinen ja kiinnostava teksti ja Reader, why did I marry him? -blogin Omppu ei olisi halunnut palauttaa kirjaa kirjastoon.

Tällä myös yksi suoritus #runo18-haasteeseen.

Maria Matinmikko: Värit
Siltala, 2017.
Graafinen suunnittelu: Markus Pyörälä

Veera Antsalo: Pölyn historia

Kerronnallinen runoteos vie tarkastelemaan maailman rakennetta ja historian kerroksia

Veera Antsalon Pölyn historialla (Teos, 2015) oli niin ihana nimi, että se oli pakko ottaa kirjastosta mukaan. Kirjailijan toinen runoteos vie matkalle maailmaan, joka rakentuu milloin savesta, milloin asfaltista ja hajoaa ja muuttuu jatkuvasti joksikin muuksi. Jatkuvajuonisen oloinen runoteos on tunnelmaltaan haikea ja kaunis.

Pölyn historiassa Pariisin kaduilta ensimmäistä kertaa tavattava Kerääjä kerää, ihmettelee, tutkii. Hän tapaa John Waynen, luokittelee pölyhiukkasia, näkee hevosen lautaselta ilmaan pöllähtävän tomupilven. Kun törmään tekstissä mainintaan Amelia Earhartista, alkaa vähän itkettää. Jostain syystä juuri teoksesta löytyneen kahden, täysin ohimenevän Earhart-maininnan vuoksi pidän siitä hirvittävän paljon.

Olisin ehkä luokitellut kirjan itse pienoisromaaniksi, ellen olisi poiminut sitä mukaani nimenomaan runohyllystä. Lukiessa ajattelin paljon Leena Krohnia ja erityisesti Tainaronia, tässä oli tunnelmaltaan jotain samaa, vierauden tuntua ja ympäristön tarkkailua ilman varsinaista osallistumista tapahtumiin.

Antsalon ilmaisua on miellyttävää lukea. Teos on siitäkin mukava runoteos, että sen voi lukea yhteen pötköön ilman kummallista ähkyn tuntua, sillä teoksen luvut ovat melko pitkiä ja runoilmaisu vapaamuotoista. Varmastikin tyyliä voisi kuvailla myös hienoilla runoustermeillä, mutta termien ollessa minulle vieraita tyydyn toteamaan teoksen olevan tyyliltään viehättävä.

Tällä aloitan #runo18-haasteen ja kuittaan Helmet-haasteen kohdan kotimainen runokirja.

Veera Antsalo: Pölyn historia
Teos, 2015. 80 s.
Kansi: Jenni Saari

Lavalta: Scarecrow ja Life is hard and then you die - part 3 (Mad House)

Scarecrow. Kuva: Saara Autere

Uuden vuoden alkamisen voi havaita monesta seikasta ja yksi niistä on Mad House -esitystaiteen talon uuden kauden alkaminen. Jo viidettä kertaa minulla on kausilippu, vaikka en tiedä kuinka paljon ehdin esityksissä käydä. Samapa tuo, käyn mitä käyn. Talo aukesi viime viikolla ja tänä vuonna esityksiä on viikottain pääsääntöisesti torstaista lauantaihin, tietoja esitysaikataulusta saa täältä. Ensimmäisen viikon esityksinä nähtiin esitystaiteen ryhmä Every house has a doorin Scarecrow ja Juli Apposen omaelämäkerrallinen performanssiluento Life is hard and then you die - part 3.

Hitaasti liikkuva etana ja sekalaiset ajatukset

Olen usein ajatellut, että esitystaidetta katsoessani minulla on helpompaa, jos en tiedä teoksen teemoista ja näin olen vapaa tulkitsemaan tai olemaan tulkitsematta teosta. Jälkikäteen voi sitten tutustua teosesittelyyn ja pohtia, osuiko lainkaan "oikeaan". Every house has a doorin Scarecrown kohdalla päinvastainen olisi voinut olla hyödyllistä, siis se että olisin lukenut edes nämä muutamat sanat teoksen teemoista ennen esitystä:

Lajien välinen kommunikointi, ihmisen ja kasvien väliset suhteet, ihmisen ja eläimen väliset suhteet, etanan hidas eteneminen.

Toisaalta, en tiedä olisiko sekään auttanut sen enempää kuin että olisin tajunnut lavalla olleen etanan olleen etana. Luulin sitä hahmoa nimittäin välillä siemeneksi ja jossain vaiheessa tulkinta hajosi aivan atomeiksi. Totta puhuen en tainnut tajuta teoksesta ihan hirveästi mitään.

Tällä kertaa se ei kuitenkaan haitannut, sillä olin vain onnellinen päästessäni pitkästä aikaa katsomaan esitystaidetta ja siitä, että aina ei tarvitse tajuta. Ehkä lopetan jaarittelun ja laitan tähän vain muutaman esityksenaikaisen haja-ajatuksen:

Kuinkakohan pitkä tämä puhekohta on. Ja tippuukohan tuo bambumattohattu kohta päästä.
Miltäköhän orkideamulta tuntuu jalan alla? Ei varmaan satu yhtä paljon kuin lego kuitenkaan. 
Paperilehdet, sairaan hienosti leikattuja.
Jaha, nyt lavalle tuli lapsia repimään salaattia. On muuten vähän nälkä. Muodostuukohan noista kirjaimia? Onko salaatissa A-vitamiinia?
Onkohan täällä ketään, joka ymmärtää vaan englantia tai suomea? Niitä ei ehkä häiritse, että projisointi on vähän epätahtinen. 
Jaahas, limaa. Vai onkohan toi kiisseliä? Onneksi nostivat sen läppärin talteen, ahdisti jo vähän.
No niin, siellä se siemen (eli etana) taas liikkuu. Meneeköhän se tonne ovelle asti ennen kuin tää loppuu?

Juli Apponen. Kuva: Saara Autere

Keho, kipu, kuolema, elämä

Ruotsinsuomalaisen Juli Apposen Life is hard and then you die - part 3 on yksityiskohtainen, henkilökohtainen katsaus omaan kehoon ja identiteettiin, mutta en katsojana kokenut itseäni tirkistelijäksi. On pöytä, pino paperia, muutama kynä, vesilasi, mikrofoni ja Apponen mustissa vaatteissa. Papereissa on sirpaleinen tapahtumakuvaus oman identiteetin vahvistumisesta, astrologisista kartoista, omaan muuttuvaan kehoon tutustumisesta, kivusta ja epäonnistuneista leikkauksista, kauniista sanoista. Vaihtaessaan sivua Apponen usein nuolaisee sormeaan välttääkseen paperien tarttumista toisiinsa.

Apposen puhetta kuunnellessani mieleeni nousi adjektiivi deadpan. Suomenkielinen ilmeetön tai pokerinaama ei kuvaa Apposen ilmaisua lainkaan niin hyvin. Tämä ulkoisesti tunteettomalta vaikuttava puhe, kuin tiedotustilaisuudessa, jätti tilaa omille ajatuksille ja ihmetykselle, ehkä järkytyksellekin. Aiheen puolesta olisi ollut mahdollista raivota, mehustella ja sokeerata, mutta todennäköisesti tämä oli vaikuttavinta juuri näin. Kuiva huumori tasapainottaa. Huutoon voi hukkua, mutta paperin rahinassa ja rauhallisessa ilmaisussa mahtuu katsojana hengittämään.

Jouduin lähtemään esityksen jälkeen kiireellä pois, mutta ajatukset seurasivat tiiviisti mukana. Bussissa lukeminen olisi ollut mahdotonta. Pohdin kehoa ja kipua, niitä tarinoita joita jokainen meistä piilottaa kehonsa syövereihin ja jotka ulkoisesti tarkasteltuna näyttäytyvät kliinisinä lääkärinlausuntoina ja ammattilaisten arvioina. Ja toisaalta sitä, miten niihin tarinoihin on vaikea samaistua, vaikea ymmärtää jos ei ole kokenut samaa. Helposti kauhistuu, järkyttyy, ajattelee että tässä on liikaa ja olisinko halunnut tietää tätäkään, mutta lopulta totean että tämä esitys oli hyvä, empatiaa ja ymmärrystä kasvattava, mieltä avartava ja kliinisessä rujoudessaan tosi kaunis.

Lavalta: Asetelmia (Esitystaiteen seura)

Kuva: Jenna Ojala

Harvoin tulee katsoneeksi toisen ihmisen varpaita niin läheltä. Näin ajattelen kesken Esitystaiteen seuran Asetelmia-esityksen, kun Tuukka Vasama kävelee catwalk-lavalla ohitseni. Ajattelen paljon muutakin, mutta jostain syystä nämä teippikengistä pilkottavat varpaat jäivät mieleen. Asetelmia on Tuomas Timosen runoista ponnistava nykyteatteriesitys, jossa runot elävät, sanat asettuvat näytille ja näyttelijöiden fyysisyys pökerryttää.

Varpaiden lisäksi täytyy kyllä sanoa, että pidin kovasti myös Tuomas Timosen runoista. Runojen Virkamies on kiinnostava hahmo kaikessa empivyydessään ja yritteliäisyydessään. Toki oli myös sipuleita, orvokeita ja mustikoita. Esityksessä runot kerrastuvat ja kiertyvät Laura Rämän ja Vasaman käsittelyssä, keriytyvät itseensä ja avautuvat taas. Vihtori Rämä ohjaa äänekästä spektaakkelia pöydän takaa, taustalla soivat Verneri Pohjolan ja John Coltranen kappaleet.

Asetelmia saa minut pökertyneeksi. Pitkällä pöydällä, lavalla siis, tapahtuu paljon ja äänivalli puskee päälle. Rämä ja Vasama hoippuvat, juoksevat ja vääntyvät kuolleet kuusenrangat selissään ja keho teippiä täynnä. Aistit ylikuormittuvat, huomaan että minun on vaikea keskittyä ja tuntuu etten ymmärrä. Toisaalta välillä tunnelma pysähtyy, liike lakkaa ja on pakahduttavan hienoa. Tuijotan esille nostettua banaania, esiintyjän nenänpäästä putoavaa hikipisaraa ja hengityksen tahdissa kohoilevaa selkää. Löydän lähtiessäni laukustani pienen palan kuivunutta kuusenoksaa, hymyilyttää vaikken kaikkea muuta ehkä kiinni saanutkaan.

Korjaamo Stagen esitykset ovat jo menneet, mutta esitys on nähtävissä Korjaamon tiloissa vielä loka- ja marraskuussa.

Kiitokset kutsuvieraslipusta Esitystaiteen seuralle.

Kirsti Kuronen: Paha puuska

Paha puuska on selittämätön tunne,
vie mukanaan vaikka ei olisi järkevää
Kirsti Kurosen kirjassa vie Laurin junan alle
ilman selitystä
ja yksin jää sisko
Hilla 14 vee
vanhempien, kokoonkuivuvan perheen kanssa

Sivuja vain 75
ja teksti runomuodossa
tavattoman helppolukuisena
ajatusten virtana, solahdettavana
ei loppusointuja
hetkiä vain, keskusteluja
ja lauluja
hiljaisuutta sammaloituneella kivellä
ja kysymys miksi

Silmä kostuu kuin vahingossa
ei paasausta tai ylimääräistä melodraamaa
silti koskettaa ja saa miettimään
hätiköityjä päätöksiä
yksinäisiä päiviä
pahoja puuskia
toivon kipinöitä
ja lopulta ilahduttaa
hymyilyttää

Kirsti Kuronen: Paha puuska
Karisto, 2015. 75 s.
Kansi: Tuija Kuusela

Antti Holma: Kauheimmat runot

Alkusyksyn runotapauksia lienee tämä Antti Holman kirjoittama toimittama runokokoelma Kauheimmat runot (Otava, 2015), jossa maamme takarivin runoilijat Reino Leino, Sirsi Sunnas, Edith Södermalm ja Karin Toisiks-Paraske kynäilevät sulosäkeitään tilanteeseen jos toiseenkin. Eli pitihän se sieltä bestseller-hyllystä mukaan kaapaista, kun kohdalle osui.

Kokoelmasta voi löytää täydennystä värssykokoelmiinsa, aiheina kun ovat muun muassa kodin juhlahetket ja vastaanottaja voi olla ystävä, rakas tai sitten elämän kolhima. Reino Leino luotaa kansan syviä tuntoja draamakuningasmaisin elkein, Sunnas loruttelee minkä kerkeältä kieleltään ehtii, Toisiks-Paraske yrittää luovia lounaismurteen viidakossa ja Södermalm kuvittaa sanoillaan kolmikymppisen ryhmäliikuntaohjaajan sielunmaisemaa.

Parhaimmillaan nämä runot olivat meillä ehkä aamiaspöydässä muutama kerrallaan ääneen luettuna. Aamu voi olla aurinkoinen tai harmaa, kumpikin kelpaa, yksi tai kaksi muhevaa runoa jaksaa hymyilyttää. Nimikin kun lupaa, että nyt ei olla siellä korttiin kirjoitettavien kauniiden runojen maailmassa vaan ryömitään satiaisten, jätösten ja kyl vaan niin pahan elämäntuskan parissa. Vaikka toisaalta sieltä saattaa yhtäkkiä yllättää tuo Toisiks-Paraske oikeasti aika koskettavalla runollaan rakkaus. Seuraavassa runossa tosin raikaa taas pieru, että eipä siinä kauaa ehtinyt hempeillä.

Massa-annoksena Kauheimmat runot käy vähän puuduttavaksi, siis esimerkiksi silloin jos odottaa lettujen paistumista ja sinä aikana lukee kaksi kolmasosaa runoista yhteen putkeen. Silloin menevät Leinot ja Sunnakset sekaisin ja hymy vähän hyytyy, ei mahda mitään. Vaikea laji tämä huumori. Silti samaistuin ehkä eniten Södermalmin runoihin lehtikaaleineen sun muineen, ehkä siksi että lähdemateriaali on näistä eniten tuttua viime vuosilta.

Myöntää täytyy kuitenkin, että kyllä tuo Holma osaa runoillatoimittaa. Inspiraation lähde löytyy ja on selvä, mutta kopion mustemaista makua ei tunnu. Että hauska ja sympaattinen, etenkin niinä pieninä annoksina, aina laina-ajan puitteissa käy että päädyn ahmimaan ja sitten vähän harmittaa.

Siina ihastui kokoelmaan ja kirjoittaa siitä lämpimästi, käyhän lukemassa. Ja kuittaanpa tällä nyt kuulkaas HelMetin lukuhaasteen kohdan runokirja.

Antti Holma: Kauheimmat runot
Otava, 2015. 192 s.
Kansi: Elina Warsta

Jonna Ruuska: Kuovin huuto

Jonna Ruuskan Kuovin huuto (Books on Demand, 2014) päätyi lukulistalle erinäisten sattumusten kautta. Runoilija itse otti minuun yhteyttä kirjan ilmestymisen tiimoilta, mutta kiire vei mennessään ja suoraan sanottuna unohdin koko asian. Erästä toista teosta lainatessani päädyin sitten varaamaan myös Kuovin huudon kirjastosta.

Esikoisrunoteoksensa Ruuska on jaotellut seitsemään osaan. Jokaisessa osiossa luonto on pääosassa, mutta tunnelmat vaihtelevat. Esimerkiksi jokaiselle vuodenajalle on oma osionsa. Väljästi taitetussa teoksessa runoille on paljon tilaa, jokaisella sivulla vain yksi. Parempikin varmasti niin.

Suoraan sanottuna luin Kuovin huudon aivan liian nopeasti. Loppukevään työrutistus vei aikaa lukemiselta ja kirjasta oli jo seuraava varaus, joten loppupeleissä luin runot kahdessa päivässä. Ei mikään idyllisin tilanne siis ja siksi en minkäänlaisiin syväanalyyseihin ryhdy.

Kaikesta huolimatta viihdyin Ruuskan runojen parissa varsin hyvin. Luonnossa liikkuminen on selvästi kirjailijalle itselleen tärkeää ja se näkyy runoista, siitä miten luontoa arvostetaan ja toisaalta miten sen väärinkäyttöä surraan. Satumaisista kielikuvista pidin kovasti ja siitä kuinka kaikki herää eloon omalla tavallaan. Iltakävelyllä voi nähdä yksinäisen pajun jälkiä ja siitä kuinka juuri jäätynyt lätäkkö parkaisee kun siihen astuu.

Eniten pidin Ruuskan lyhimmistä runoista, tuokiokuvista, kahden tai kolmen rivin mittaisista. Niissä Ruuska mielestäni parhaimmillaan onnistuu luomaan vahvan tunnelman pienellä määrällä sanoja. Nämä lyhyimmät myös muistuttavat minua yhdestä suosikkirunoilijastani, Risto Rasasta. Tällaisia ovat esimerkiksi Ihana kesäilta, jossa mökki-illan tunnelma välittyy tuoksuineen tai Kaipaus, jossa kuullaan kirjalle nimensäkin antanut kuovin huuto. Pidemmät runot olisivat vaatineet minulta parempaa keskittymistä ja rauhoittumista. Ehkä palaan niihin joskus myöhemmin.

Kuovin huuto sopinee oivallisesti luonnon ja luontorunojen ystäville, rauhoittumiseen, kielikuvien kaipuuseen.

Jonna Ruuska: Kuovin huuto
Books on Demand, 2014. 120 s.
Kannen kuva: Jonna Ruuska

Lavalta: Finnphonia Emigrantica - Kymmenen kuvaa Suomesta kymmenellä kielellä (Stoa)

Esityksen juliste (Octavian Bâlea)

Varoitan heti alkuun, hyvä lukija, että tämä teksti tulee sisältämään varauksetonta hehkutusta. European theatre collectiven ja Stoan yhteistuotanto Finnphonia Emigrantica - Kymmenen kuvaa Suomesta kymmenellä kielellä oli vaikuttava, kaunis ja rauhoittava esitys, josta poistui hymy kasvoillaan.

Stoan salissa tunnelma on taianomainen. Lavalla nähdään viisi taiteilijaa, joiden äidinkieli ei ole suomi. He esittävät musiikin säestyksellä suomalaisuudesta kertovia runoja omilla kielillään, laulaen ja lausuen. Esityksessä kuullaan niin unkaria, ugandaa, venäjää kuin tanskaakin. Paikoin runot muuntuvat äänimaisemiksi, joita kuunnellessa tekee mieli laittaa vain silmät kiinni ja nauttia sanoista.

Vaikka kieltä ei tuntisi, välittyy tunne sanojen takaa. Esitys on tekstitetty suomeksi, mutta täysin välttämättömänä en tekstin seuraamista pitäisi. Paikoin melodramaattiset runot suomalaisuudesta taipuvat eri kielille helpon oloisesti. Omiksi suosikeiksini nousevat eri kielin soiva Olli Sirkiän runo Nopeasti vaihtuva maisema humoristisuudellaan, Tabermanin Äidit-runon ranskaksi taipunut esitys sekä hypnoottinen Jukka Vienon Saunassa, joka esitettiin suomeksi.

Hatunnosto kuuluu tällä kertaa kaikille esiintyjille. Romulus Chiciucille ja Olga Shiskinalle, jotka lausunnan ohella huolehtivat musiikista, Mad Icelle ja hänen loistavalle lavakarismalleen sekä upeita äänimaisemia loihtineille Ágnes Kaszásille ja Sara Souliélle. Sekä tietysti David Kozmalle, esityksen ohjaajalle, joka on tuonut tämän kokoelman nähtäville.

Finnphonia Emigrantica on hypnoottisen kaunis ja rauhoittava esitys. Se ansaitsee tulla nähdyksi.

Esityksiä on vielä huomenna 9.2. klo 17 sekä maaliskuussa 18.3. ja 19.3. Menkää ihmeessä.

Lämmin kiitos European Theatre Collectivelle lipuista esitykseen.

Eeva-Liisa Manner: Kamala kissa ja Katinperän lorut: epäkohteliaita runoja ja parodioita

Kuvan kissa, ystäväni luona asuva Helmi, ei ole lainkaan kamala.

Eeva-Liisa Manner on minulle tuttu lähinnä lukioajoilta, kun ajattelin olevani kovin taiteellinen ja luin runoja kirjastossa välitunneilla. Kamala kissa ja Katinperän lorut -runoteokseen (Tammi, 1985) tartuin, kun Liisa haastoi minut lukemaan sen Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen puitteissa. Vaikka itse olen myönnettävästi enemmän koira- kuin kissaihminen aloitin teoksen lukemisen kiinnostuksella.

Osa runoista oli minulle vaikeita lukea, rytmiikka oli välillä haastavaa ja helpoiten sain runoista selvää lukemalla niitä itsekseni ääneen. Toisaalta kaikki aiheetkaan eivät aivan iskeneet, kun runojen kissat olivat toisinaan kovin poliittisia ja väkivaltaisia. Tai sitten olin vain hämmentynyt

Roosa oli suora sosialistinen kissa,
Marxin ja Bebelin kanssa naimisissa.
Häntä poltti leppymätön totuuden tuli,
ja siinä hänen sielunsa murtui ja suli.
Hän luki Manifestit ja Kapitaalit
ja hävisi kauan kaikki kansanvaalit,
(runosta Roosa Lux En Bourg)

Läheisimmiksi tässä teoksessa nousivat T.S.Eliotin teoksen Old Possum's Book of Practical Cats runoja mukailevat Mannerin runot. Mielestäni meillä on ollut tuo Old Possum's Book kun olin pieni, mutta en nyt ainakaan googlailulla löytänyt tietoa siitä että se olisi suomennettu. Teos on minulle läheinen myös Cats -musikaalin kautta, joka on yksi suosikkimusikaaleistani.

Hän on entinen Kuningas Oidipus,
mutta meille hän olkoon pelkkä Pus.
Hän tuuraa näyttämön rappujen alla
ja viettää päivänsä luuraamalla,
tuo monitaituri estradien,
kavaljeeri Suurien Diivojen.
(runosta Saapasjalkakissa, oletettavasti Gus the Theatre Cat -runoa mukaillen)

Franz Toikkasen mezzotintot olivat mielestäni mainio kuvitus tälle teokselle, erityisesti kannen pörröinen ja pöllämystynyt kissa herätti minussa suurta ihastusta.

Vaikka kissamaiset runot eivät minua täysin ihastuttaneetkaan, oli lukukokemus silti kokonaisuudessaan positiivinen. Kirjan ensimmäinen osa, Teema ja muunnelmia, oli ehdoton suosikkini ja niitä runoja luin ilolla useamman kerran.

Koko lailla kirjallisesti -blogin Jenni antaa vanhan bloginsa puolella kissaihmisen näkökulman tähän teokseen.

Eeva-Liisa Manner: Kamala kissa ja Katinperän lorut: epäkohteliaita runoja ja parodioita
Tammi, 1985. 67 s.
Mezzontintot: Franz Toikkanen.

ps. Onneksi on koulussa töissä, äidinkielenopettajalta oli helppo tarkistaa miten Manner taipuu.

Post-it-lappuja ja kirjankansirunoja

Eihän tässä voi olla kuin otettu: kujerruksia sai nyt useammasta osoitteesta itselleen I <3 your blog -tunnustuksen. Kiitos anni.M, Liisa, Erja, Annika K ja Jenni sekä Raija kaikille teille tasapuolisesti, olette myös kaikki ansainneet oman tunnustuksenne!

Tunnustuksen säännöthän menevät seuraavasti:
1) Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
2) Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3) Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
4) Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin. 

Minulla ei ole harmainta aavistusta missä kaikkialla tämä on jo kiertänyt, mutta tuplaus ei varmaan haittaa joten laitetaanpa lappusia lentämään

Liinalle Sivukirjastoon
peikkoneidolle uppoa hetkeen-blogiin
Lukukoira Börjelle
Lurulle Lurun lukuihin
Mikalle Taas yhteen kirjablogiin

Saatte laittaa tunnustuksen eteenpäin jos haluatte tai sitten voitte fiilistellä sitä haluamallanne tavalla (esimerkiksi kakun syöminen on hyvä idea). Ja syökää te kaikki muutkin kakkua.

Samaan syssyyn muistin, että minulla on muhinut kesäkuusta (!) asti anni.M:n minulle välittämä kirjankansirunohaaste. Kirjat palasivat muuton jälkeen hyllyihin tuossa heinäkuun aikana, joten nyt tämä haaste oli jopa mahdollista toteuttaa. Tässä omat kyhäelmäni.

Hiljainen tyttö
Naisen talloma
            Lentoharjoituksia
           Kaikki muuttuu paremmaksi

                   14 solmua Greenwichiin
                   Matkoilla Euroopassa
Muutoksia
                                   Päivää, isä

Ihana meri

Tyrskyt

                  Tuhat purjetta

                  Katoamispiste

Kirjankansirunojen tehtailu oli kerrassaan mainiota, ainut harmituksen aihe oli se etten kirjoittanut silloin kesällä muistiin niitä jotka silloin tulivat mieleen. Mutta mennään tänään näillä, hauskaa oli.

Keräsin tänään auringonkukkia ja teen uunijuureksia. Tulkoon syksy!

I love you straightforwardly eli Jos olisin ja rakkausrunoja -haasteet

Tarinoiden taikaa-blogin Tintti haastoi minut hauskaan Jos olisin...-haasteeseen, jossa lauseet on tarkoitus täydentää omasta hyllystä löytyvien kirjojen nimillä. Sain vihdoin ja viimein, purettua kirjat muuttolaatikosta joten haasteeseen osallistuminen onnistuu vähän helpommin.

Lisäksi Lumiomenan Katja haastoi minut kertomaan rakkausrunosuosikkini ja koska haasteet ovat mielestäni molemmat mukavan hempeitä, laitan runot tähän samaan postaukseen.

Jos olisin jokin kesä, olisin pitkän päivän ilta.

Jos olisin matka, olisin lentoharjoituksia.

Jos olisin kasvi, olisin valkoinen oleanteri.

Jos olisin paikka, olisin Montmartren kadut.

Jos olisin hetki, olisin viiniä keittiössä.

Jos olisin tunnetila, olisin huolimattomia unelmia.

Jos olisin näkymä, olisin ihana meri.

Jos olisin toive, olisin aamiainen Tiffanylla.

Jos olisin elämänvaihe, olisin nainen ryhmäkuvassa.

Jos olisin esine tai asia, olisin tuhat purjetta.

Jos olisin kysymys, olisin kuinka äkäpussi kesytetään.

ps. eilen vuosi kihloissa <3

Ja ne runot. 

Tämä ei ole varsinaisesti runo, vaan osa Tuomas Peurakoski Ensemblen kappaleesta Beguine (jonka voi kuunnella täällä).

Ja veden virrat mukanaan

tanssiamme kuljettaa

liike viestin molemmille kirjoittaa

eikä meistä kumpikaan

muista mistä toinen 

saapuikaan

Ja mielestäni kaunein Pablo Nerudan sonetti numero xvii, jonka kolmas kappale on minulle rakkain:

I do not love you as if you were salt-rose, or topaz,
or the arrow of carnations the fire shoots off.
I love you as certain dark things are to be loved,
in secret, between the shadow and the soul.

I love you as the plant that never blooms
but carries in itself the light of hidden flowers;
thanks to your love a certain solid fragrance,
risen from the earth, lives darkly in my body.

I love you without knowing how, or when, or from where.
I love you straightforwardly, without complexities or pride;
so I love you because I know no other way

than this: where I does not exist, nor you,
so close that your hand on my chest is my hand,
so close that your eyes close as I fall asleep. 

Toivottavasti herra Neruda ei pahastu sonetinsa lainaamista. Hänen kokoelmansa 100 Love Sonnets on rakkaimpia kirja-aarteitani. Voisin tässä lainata vielä esimerkiksi rakasta herra Cohenia tai Risto Rasaa mutta annan nyt Nerudan puhua meidän kaikkien puolesta.

Ihanaa heinäkuun loppua teille kaikille.

Anni Sinnemäki & Milka Alanen: Sokeana hetkenä

Anni Sinnemäen ja Milka Alasen runoista ja valokuvista koostuva teos Sokeana hetkenä (Nemo, 2003) joutui odottelemaan yöpöydällä luvattoman pitkään. Runojen ja kuvien muodostamiin tuokioihin oli hankala upota, kun päässä pyörivät graduasiat.

Nyt halveksin haaveita

joita rakastin silloin

se mitä toivoin oli vailla

todellista syvyyttä

eikä edes maksanut mitään

Halusin lapsia ja rapistuneen talon

minuun vetosivat runot

joista en ymmärtänyt mitään

Runosta Minä olin nuorena niin kypsä

Useimmille Anni Sinnemäki lienee tutuin pesteistään sekä Ultra Bran että eduskunnan riveissä, minulle enemmän Ultra Bran kautta. Osaan monta UB:n kappaletta ulkoa ja Vesireittejä-kappaletta oli mahtava kuunnella sinä kesänä, jona ajoin joen vartta ennen aamukuutta töihin. Sen sijaan Ultra Bran keikalla en ole koskaan ollut, eikä yhtye sijoittune ihan suosikkieni top kymmeneen, mutta aika lähelle kuitenkin.

Sokeana hetkenä on kiinnostava kokoelma Sinnemäen tekstejä, joita kuvittavat Milka Alasen häikäisevän värikkäät valokuvat. Ultra Bran levyttämiä runoja tai tekstejä oli minulle selkeästi hankalampi lukea, ne kun eivät tuntuneet samalta luettuina kuin kuultuna. Sen sijaan ne, joita en ollut koskaan kuullut, niin, osa niistä hiipi jonnekin mielen kulmaan ja teki sinne pesän.

Miehillä on suuret

kämmenet

joilla aivan vastasyntynyt

voi levätä

vaikka he lapsena käyttäisivät

sukkahousuja

eivät he enää tee niin

Runosta Leveä selkä

Sinnemäen esikoisrunokokoelma sisältää kiinnostavia ajatuksia elämästä, etenkin rakkaudesta. Runot ovat omalla tavallaan kovin arkisia, joskus puhekielisiäkin (Hei tuu jo takain / ja sitten vastaisit / mustakin on ollut tosi / kurjaa ilman sua). Juodaan kahvia, poltetaan tupakkaa ja käännetään tyynyjä.

Myönnän, keskityin tähän teokseen huonosti. Mutta sanon että lukekaa, tai kuunnelkaa. Vaikka runo kerrallaan, kesämökin laiturilla tai ratikkapysäkillä.

Sokean hetken ovat kokeneet myös ainakin Hanna ja Sara.

Anni Sinnemäki & Milka Alanen: Sokeana hetkenä
Nemo, 2003. 117 s.

Ulkoasu: Ilona Ilottu / dog design.

Caj Westerberg: Yönmusta, sileä

Lainasin joskus vuoden alussa innoissani runokirjoja, mutta sopivaa hetkeä ei tuntunut löytyvän. Lainasin uudelleen ja uudelleen, kunnes ilmoitus tuli: liikaa uusimisia. Teokset kuitenkin houkuttelivat niin paljon, että päätin ahmia ne. Toinen teoksista oli Caj Westerbergin Yönmusta, sileä (Otava, 2011), toisesta kirjoitan myöhemmin.

Ja onneksi ahmin, koska etenkään Westerbergiä en olisi halunnut jättää välistä. Westerberg kirjoittaa ilmavia, pääosin lyhyitä runoja. Runoja, jotka eivät ole hankalia, vaan ovat pikemminkin kuin kuvia johonkin lyhyeen hetkeen. Kuten tämä:

Hiljaisuudessa
kellon tikityksen kaktus.
osiosta Talvi

Ymmärrätte ehkä mitä tarkoitan.

Westerberg muistuttaa minua ikisuosikistani Risto Rasasta. Runon ei tarvitse aina olla monimutkainen, kielikuviltaan hämärä, riimitykseltään tarkka. Se voi vain olla.

Samaa tunnelmaa hehkuu koko kirjan taitto. Teos on miellyttävän neliömäinen, kanneltaan kaunis, sivuilla on tilaa sanoille, runot saavat olla valkoisella paperilla ruuhkautumatta. Outi Oittinen sanoo Savon Sanomissa ilmestyneessä arviossaan: Vaatii rohkeutta ja kokemusta käyttää kokonainen valkoinen sivu yksinkertaisesti sanoille: "Yönmusta, sileä".

Hippiäinen
piirtää männikön hiljaisuuteen
hiushalkeaman
osiosta Kesä I

Ainut, mikä kokoelmassa jäi harmittamaan, oli se että sen osioihin ei kuulunut Syksyä. Talvi, Kevätkunnostus ja Kesä kyllä löytyivät, mutta minä olisin halunnut nähdä Westerbergin syksyn.

Tämän kokoelman aion hankkia sitten uuteen kotiin, rakkaan Rasan Tuhat purjetta -teoksen vierelle, että ehdin tutustua siihen vielä rauhassa.

Westerbergiin ovat tutustuneet myös Jenni (jonka jutusta teoksen löysin ja joka kirjoittaa muutenkin kiinnostavasti runojen lukemisesta) ja Maria.

Caj Westerberg : Yönmusta, sileä.
Otava, 2011. 71 s.
Kannen kuva: Marjatta Nuoreva.
Sarja-asun suunnittelu: Päivi Puustinen.