Anders Tjernshaugen: Tiaisten salainen elämä

Lintubongari.

Yritän lukea säännöllisesti uusia luonnontieteellisiä kirjoja pysyäkseni jotenkin kärryillä ja saadakseni uusia mausteita opetukseen. Anders Tjernshaugenin Tiaisten salainen elämä (Atena, 2016) vaikutti kiinnostavalta heti ensikuulemalta. Norjalainen tietokirjailija seuraa teoksessaan vuoden ajan tiaisten elämää omassa pihapiirissään ja tapaa myös tutkijoita, jotka valottavat tiaisten elämän salaisuuksia lisää.

Tjernshaugenin kerronta on leppoisaa ja rullaa mukavasti. Ote on tarttuva, lintujen tarkkailua voi aivan hyvin tehdä kahvikuppi kädessä ja toisinaan ikkunasta ulos vilkaisten. Lisätietoa haetaan tiaistutkijoilta ja tutkimusalueilta, välillä kahlataan läpi artikkeleita. Tekstistä kuultaa läpi innostus aiheeseen ja lämpö oman pihapiirin lintuja kohtaan, jännitys siitä kuka pönttöön muuttaa pesimään ja miten pesintä lopulta sujuu. Pihalintujen elämää kuvataan havaintojen kautta, pohditaan laulun voimakkuutta ja reviirikiistoja niin oman lajin kuin lajirajojen ylikin.

Kuvitus on miellyttävä. Luvut alkavat koko sivun valokuvilla, lisäksi sivuilla on paljon piirroskuvia joilla havainnollistetaan muun muassa tiaisten kuviointeja. Enpä esimerkiksi tiennyt (tai muistanut) miten talitiaisten sukupuoli erotetaan, nyt tiedän. Muutenkin miellyttävä on hyvä adjektiivi kuvaamaan tätä kirjaa: kaikki on kovin leppoisaa, mieli on hyvä, muutama luku on kiva lukea vaikka työmatkalla. Lisää olisin toisaalta voinut lukea tiaisten värityseroista ja ihmeellisyyksistä ja käyttäytymismalleista, muun muassa parinmuodostus ja tiaisten parisuhteet muutenkin olivat kiinnostavaa luettavaa.

Kirjan luettuani huomasin kuulevani lintuja paljon enemmän, niihin osasi yhtäkkiä taas kiinnittää huomiota. Yritän tunnistaa erilaiset titityyt ja kurkkia pensaikkojen lomaan mitä pikkulintuja siellä hyppeleekään. Bongaan myös poikashöyheniään vaihtavia talitiaisia ja ilahdun ja seuraan pihatuijassamme kasvaneiden sinitiaisten lentopyrähdyksiä. Ensi kesäksi laitan pihallemme tiaispöntön tai kaksi.

Suosittelen Tiaisten salaista elämää letkeiden tietokirjojen ja pikkulintujen ystäville. Biologian peruskäsitteiden tuntijalle kirjassa on paljon tuttuakin, mutta teksti on sen verran selkokielistä että se ei liene vaatimus.

Myös Lukupinon Simo on lukenut tämän ja tykästynyt tiaisiin.

Anders Tjernshaugen: Tiaisten salainen elämä (Meisenes hemlige liv, 2015)
Atena, 2016. 223 s.
Suomentanut: Ulla Lempinen

Kari Enqvist: Ensimmäinen sekunti - Silminnäkijän kertomus

Tulipa tartuttua vihdoin ensimmäiseen Kari Enqvistin kirjoittamaan teokseen kun päädyin osallistumaan lokakuussa Helsingin Kirjamessuilla järjestettyyn Enqvist-lukupiiriin. Käsittelyn alle päätyi herran teoksista uusin eli Ensimmäinen sekunti - Silminnäkijän kertomus (WSOY, 2014).

Ensimmäisen sekunnin jälkeen ei ole tapahtunut mitään mielenkiintoista.

Ensimmäinen sekunti johdattelee lukijan maailmankaikkeuden ensi hetkiin tutkimaan mitä ihmettä siellä oikein tapahtuu. Samalla perehdytään kosmologian tieteen kehittymiseen eli kuinka pienestä hiukkasfysiikan kaveriksi rinnastetusta alasta kasvoi aivan oma erikoisalueensa. Aiheen haastavuus huomioon ottaen on Ensimmäinen sekunti yllättävän ymmärrettävä.

Positronit, Higgsin bosonit ja muut kaverit seikkailevat inflaation ja alkuräjähdyksen kourissa kuljettaen lukijaa mukanaan. Enqvist yrittää selkeyttää tätä kaikkea käyttämällä erilaisia analogioita Radiomäen hiihtäjistä kaukaisuuteen venyviin kumimattoihin. Osa toimii ja lisää ymmärrystä, toisissa lähetään niin lennokkaaseen liitoon että taisin jäädä sen hiihtäjän kanssa Ärrälle kahville tiputtuani kyydistä.

Oli kiinnostavaa tutustua uuteen käsitteeseen eli kosmiseen inflaatioon, jolla ei ole mitään tekemistä taloustieteen kanssa. Myönnettäköön tässä tosin, että viimeisen sivun jälkeen tarkistin vielä hakemiston kautta ensimmäiset inflaatiosta kertovat sivut että ymmärtäisin paremmin. Siinä vaiheessa syttyi lamppu, vasta. Että siis tämä kosminen inflaatio, maailmankaikkeuden laajeneminen, tapahtui ennen varsinaista alkuräjähdystä ja siihen voidaan tukeutua kun selitetään sitä mitä nyt voidaan teleskoopein ja avaruusluotaimin havaita. Melkoisen siistiä.

Lähestymistapana pidin myös siitä, että kosmologian uranuurtajat seikkailivat sivuilla kehittämiensä mallien ja kirjoittamiensa artikkelien kautta. Historiallinen lähestymistapa toi hankalasti käsitettävää aihetta hieman inhimillisempään suuntaan ja se ei mielestäni ole huono asia. Rakettitiedettä ei ole olemassa, toisaalta on asialleen ja alalleen omistautuneita ihmisiä, jotka voivat saavuttaa onnistumisia uurastuksen tai onnenpotkujen kautta.

En kuitenkaan koe olevani vielä Enqvistin viimeisillä sivuilla ehdottamassa tilassa, jossa tavallinenkin ihminen pystyy rationaalisella tavalla vaihtamaan mielipiteitä esimerkiksi kosmisesta inflaatiosta ja siitä, mitä sekunnin triljoonasosan triljonasosan aikaisessa maailmankaikkeudessa tapahtui. Sen sijaan voin kyllä todeta tutustuneeni uuteen termiin, oppineeni ehkä jotain lisää kosmologiasta ja jään kiinnostuksella odottamaan, milloin nämä tutkimustulokset päätyvät opettamieni aineiden oppikirjoihin.

Täytyy silti vielä todeta, että Kirjamessuilla koetun paneelin jälkeen kirja avautui vielä paremmin tai ainakin sai huojennusta omaan ymmärtämättömyyteensä siitä, että Enqvist totesi kirjan lukemisen olevan enemmän riippuvainen emootioista kuin siitä täydellisestä ymmärtämisestä. Hyvä niin.

Jori kirjoittaa kirjasta Enqvistiä enemmän lukeneen näkökulmasta (ja jolta sain vinkkejä Enqvistin parissa jatkamiseen), Kirjavinkkien Mikko toteaa teoksen olevan hyvä johdatus kosmiseen inflaatioon.

Kari Enqvist: Ensimmäinen sekunti - Silminnäkijän kertomus
WSOY, 2014. 223 s.
Kansi: Jussi Karjalainen ja Veikko Somerpuro

Massimiano Bucchi: Newtonin kana

Ei Newtonin vaan miehen valmistama kana.

Ruoka, tiede ja niiden yhdistyminen molekyyligastronomiassa ovat itselleni läheisiä aiheita, olihan gradunikin perusidea siellä. Näin ollen syksyllä suomeksi julkaistu Massimiano Bucchin Newtonin kana - tiede keittiössä (Gaudeamus, 2014) tuli pyydettyä ihan arvostelukappaleena luettavaksi.

Bucchi kertoo teoksessaan ruoanlaiton noususta tieteen pariin valottaen sitä historiallisesta näkökulmasta. Newtonin kanassa viljellään kiinnostavia ja hauskoja anekdootteja kuuluisista luonnontieteilijöistä ja heidän tavalla tai toisella ruokaa koskevista tutkimuksistaan sekä pyrkimyksestä saada gastronomia luonnontieteeksi esimerkiksi fysiikan ja kemian rinnalle.

Kana nousee esiin muuten muissakin kuin Newtonista kertovissa anekdooteissa, muun muassa Baconilla oli oma kanansa. Ruoka-aineet tuntuvat myös liikkuvan tiedepiireissä tiiviisti mukana niin hyvässä kuin pahassa. Toisaalta tuttujen aineiden avulla on helppo tuoda tiede lähelle suurta yleisöä, toisaalta kollegoiden halveksuttuja tutkimuksia verrataan keittiössä puuhasteluun.

Leppoisaan lukemiseen Newtonin kana on kuitenkin hieman raskas. Lähdeviittaukset on jätetty tekstin sisään, joten sulkumerkkien seassa luoviminen hidastaa lukemista ja tuo kaiken lisäksi mieleen sen jo taakse jätetyn gradun. Lisäksi usein turvaudutaan pitkiin lainauksiin, jotka kiinnostavuudestaan huolimatta muuttivat lukemisen luonnetta. Muutoin teksti on kyllä varsin sujuvaa vaikkei mitenkään kovin leikilliseksi missään vaiheessa ryhdy. Rakenteellisesti kirja on joka tapauksessa hauska, se on nimittäin jaettu lukuihin alkupaloista digestiiviin.

Erityisesti pidin lopun molekyyligastronomia-osuudesta, jossa kerrotaan varsin kattavasti tästä nuoresta tieteenalasta ja jätetään hienosteleva molekyylikokkaus nestemäisine salaatteineen sun muineen täysin huomiotta. Mieleen jäivät myös kiistat kaakaon terveyshaitoista, Pasteurin tutkimukset mikro-organismeista ja Robert Hooken tieteelliset kokeet Caffé Garrawayssa.

Newtonin kana oli alkukankeuden jälkeen varsin mielenkiintoista lukemista. Teksti pysyy ymmärrettävällä tasolla, mutta toisaalta lisälähteitä halajavalle on tarjolla kattava luettelo artikkeleita ja kirjoja, joihin tutustua. Ruoan ja tieteen ystävälle tämä ei ole lainkaan hassumpi valittava luettavaksi, eli suosittelen tätä kyllä jos aihe nappaa vähänkään.

Kiitokset Gaudeamukselle arvostelukappaleesta.

Massimiano Bucchi: Newtonin kana - tiede keittiössä (Il pollo di Newton. La scienza in cucina, 2013)
Gaudeamus, 2014. 216 s.
Suomentanut: Laura Lahdensuu
Kansi: Heikki Rönkkö

Tommi Hoikkala & Petri Paju: Apina pulpetissa

En löytänyt kouluun liittyviä kuvia, joten tässä teille kilejä.

Tommi Hoikkalan ja Petri Pajun yhdessä kynäilemä Apina pulpetissa - Ysiluokan yhteisöllisyys (Gaudeamus, 2013) osui silmään jo viime vuonna katalogeja selaillessani. Kaksi "tutkijasetää" (käytän tässä setä-ilmaisua, koska myös Hoikkala ja Paju sitä itsestään käyttävät) päättivät sukeltaa toden teolla yläkouluikäisten pariin ja viettivät lähes kokonaisen lukuvuoden eteläsuomalaisen ysiluokan kanssa. Härkälän 9C-luokan arki tuli tutkijoille tutuksi ja tuloksena oli muun muassa Pajun väitöskirjan lisäksi tämä varsin populaaristi kirjoitettu tietoteos koulumaailmasta.

Luokassa tehdyn työn määrä oli vakio, sitä tehtiin paljon, mutta tehdyn työn jakautuminen koulun pedagogiikan ja nuorten kasvun identiteettityön välillä vaihteli ja eri oppilailla ne painottuivat eri tavoin. Nämä eivät toki ole joko/tai-vaihtoehdot, sillä samaan aikaan voi laittaa hiuksia ja kuunella opetusta, kuten monet kerrat havainnoimme. 

Lempinimet Lintsari (Hoikkala) ja Hikari sekä Angst B (Paju) ansainneet tutkijat seikkailivat oppilaiden kanssa oppitunneilla, kävivät kokeissa, lauloivat Lucia-juhlassa ja kävivät toisinaan ruokatunnilla syömässä kepsua eli kebabia. Samalla tutkijat kirjoittavat havaintojaan ylös, kuvaavat ja haastattelevat oppilaita, opettajia ja vanhempia. Vähitellen muodostuu kuva luokasta, jossa sosiaaliset prosessit ajavat kovaa ohi koulun virallisesta sisällöstä.

Mikä toki on siinä iässä ihan luonnollista ja sen toteavat myös Hoikkala ja Paju. Toki koulussa myös opiskellaan, mutta suurimmalle osalle tärkeintä on se, mihin ryhmään luetaan kuuluvaksi ja mitä muut ajattelevat. Kouluun tullaan tapaamaan kavereita. Hoikkala ja Paju ovatkin kiinnittäneet erityistä huomiota ryhmiin, kuka hengaa kenenkin kanssa ja miksi ja miten luokka tuntuu jopa hieman kliseisesti jakautuvan "hikkeihin" ja "koviksiin".

Populaarista lähestymistavasta ja varsin lyhyestä pituudesta huolimatta kirjan lukemiseen kuluu aikaa. Asioiden sisäistämisessä kestää, puhekieliset pätkät katkovat tekstin rytmiä. Ei sillä että se haittaisi. Informaatiota kirjassa on paljon ja ainakin näin opettajan ammatissa toimivalle sisällöllä on paljon sanottavaa. Oli esimerkiksi ihan hyvä muistuttaa itseään jälleen kerran siitä, että vaikka kuinka toivoisin oppilaiden pitävän minun aineistani, tapahtuu siellä koulussa niin paljon muutakin. Ja se on ihan hyvä, että tapahtuu.

Toisaalta tapahtuu myös ikäviä. Hoikkala ja Paju nostavat esiin myös kiusaamisen, syrjimisen, toisen maahantallomisen. Ryhmissä toimiminen ei ole pelkästään positiivista, sillä käytännössä aina joku jää ryhmän ulkopuolelle vasten tahtoaan. Eikä sitä ole välttämättä aina helppo esimerkiksi opettajan havaita, sillä pienin elein, ilmein ja viattomalta kuulostavien sanojen takana voi piillä vaikka mitä.

Toisin kuin opettajapersoonaa painottavassa ajattelussa olettaan, koululuokka ei ole vakio. Päivä ja viikko eivät ole vakioita, oppilaiden ja opettajien mielentilat eivät ole vakioita eivätkä pedagogisten kehien sykkeet ole vakiot. Opettajan persoonallisuuden lisäksi on pitkä lista asioita, jotka vaikuttavat työrauhaan. Samaa virhepäätelmien listaa voidaan jatkaa: opettaja edustaa vain itseään. Hän on pedagoginen persoona, ammatin ja roolin ottanut hahmo, sukupuoleton, iätön, väsymätön tasainen pedagoginen kone, minkä tahansa aineen opettaja.

Pseudonyymein suojattu Härkälän koulun 9C vaikuttaa tekstin perusteella melkoisen tavalliselta ysiluokalta. Toki puuhakkaalta ja puheliaalta sellaiselta, mutta kuitenkin. Tutkijasedät tuntuvat sulautuvan tutkimuskohteidensa päivittäiseen rytmiin melko sulavasti. Alussa varmaan takapenkissä istuvat miehet tuntuivat kummilta, mutta Angst B:n päiväkirjaotteiden perusteella luokka tuntui pääosin toimivan melkoisen normaalisti.

Ja toisaalta kirja herättää myös helpotuksen tunteen, että onneksi ei koskaan enää ikinä tarvitse itse olla yläkouluikäinen. Toki oppilaiden kanssa (toivottavasti) saa olla tekemisissä monia vuosia työn puolesta, mutta itse en ainakaan enää jaksaisi sitä emotionaalista ryöpytystä. Onneksi aika kultaa muistot, ainakin jossain määrin, ja yläkoulun muistot ovat mössöytyneet epämääräiseksi osioksi elämänhistoriaa.

Apina pulpetissa on oiva katsaus yläkoulun maailmaan, vaikka tietyllä tavalla se on jo hieman vanhentunut. Nuorten maailmassa pari vuotta on iso harppaus ja facebook on vuodesta 2010 vaihtunut jo whatsuppiin sun muihin. Joka tapauksessa äärimmäisen suositeltava kirja yläkouluelämästä kiinnostuneille tai niille, jotka siitä ajattelevat tietävänsä paljon.

Suketus siteeraa omassa tekstissään oivaa "ihanneopettaja-kohtaa" ja suosittelee kirjaa niin opettajille kuin koulumaailmaa muuten kommentoivillekin.

Tommi Hoikkala & Petri Paju: Apina pulpetissa - ysiluokan yhteisöllisyys
Gaudeamus, 2013. 246 s.
Kansi: Satu Kontinen