Lavalta: Scarecrow ja Life is hard and then you die - part 3 (Mad House)

Scarecrow. Kuva: Saara Autere

Uuden vuoden alkamisen voi havaita monesta seikasta ja yksi niistä on Mad House -esitystaiteen talon uuden kauden alkaminen. Jo viidettä kertaa minulla on kausilippu, vaikka en tiedä kuinka paljon ehdin esityksissä käydä. Samapa tuo, käyn mitä käyn. Talo aukesi viime viikolla ja tänä vuonna esityksiä on viikottain pääsääntöisesti torstaista lauantaihin, tietoja esitysaikataulusta saa täältä. Ensimmäisen viikon esityksinä nähtiin esitystaiteen ryhmä Every house has a doorin Scarecrow ja Juli Apposen omaelämäkerrallinen performanssiluento Life is hard and then you die - part 3.

Hitaasti liikkuva etana ja sekalaiset ajatukset

Olen usein ajatellut, että esitystaidetta katsoessani minulla on helpompaa, jos en tiedä teoksen teemoista ja näin olen vapaa tulkitsemaan tai olemaan tulkitsematta teosta. Jälkikäteen voi sitten tutustua teosesittelyyn ja pohtia, osuiko lainkaan "oikeaan". Every house has a doorin Scarecrown kohdalla päinvastainen olisi voinut olla hyödyllistä, siis se että olisin lukenut edes nämä muutamat sanat teoksen teemoista ennen esitystä:

Lajien välinen kommunikointi, ihmisen ja kasvien väliset suhteet, ihmisen ja eläimen väliset suhteet, etanan hidas eteneminen.

Toisaalta, en tiedä olisiko sekään auttanut sen enempää kuin että olisin tajunnut lavalla olleen etanan olleen etana. Luulin sitä hahmoa nimittäin välillä siemeneksi ja jossain vaiheessa tulkinta hajosi aivan atomeiksi. Totta puhuen en tainnut tajuta teoksesta ihan hirveästi mitään.

Tällä kertaa se ei kuitenkaan haitannut, sillä olin vain onnellinen päästessäni pitkästä aikaa katsomaan esitystaidetta ja siitä, että aina ei tarvitse tajuta. Ehkä lopetan jaarittelun ja laitan tähän vain muutaman esityksenaikaisen haja-ajatuksen:

Kuinkakohan pitkä tämä puhekohta on. Ja tippuukohan tuo bambumattohattu kohta päästä.
Miltäköhän orkideamulta tuntuu jalan alla? Ei varmaan satu yhtä paljon kuin lego kuitenkaan. 
Paperilehdet, sairaan hienosti leikattuja.
Jaha, nyt lavalle tuli lapsia repimään salaattia. On muuten vähän nälkä. Muodostuukohan noista kirjaimia? Onko salaatissa A-vitamiinia?
Onkohan täällä ketään, joka ymmärtää vaan englantia tai suomea? Niitä ei ehkä häiritse, että projisointi on vähän epätahtinen. 
Jaahas, limaa. Vai onkohan toi kiisseliä? Onneksi nostivat sen läppärin talteen, ahdisti jo vähän.
No niin, siellä se siemen (eli etana) taas liikkuu. Meneeköhän se tonne ovelle asti ennen kuin tää loppuu?

Juli Apponen. Kuva: Saara Autere

Keho, kipu, kuolema, elämä

Ruotsinsuomalaisen Juli Apposen Life is hard and then you die - part 3 on yksityiskohtainen, henkilökohtainen katsaus omaan kehoon ja identiteettiin, mutta en katsojana kokenut itseäni tirkistelijäksi. On pöytä, pino paperia, muutama kynä, vesilasi, mikrofoni ja Apponen mustissa vaatteissa. Papereissa on sirpaleinen tapahtumakuvaus oman identiteetin vahvistumisesta, astrologisista kartoista, omaan muuttuvaan kehoon tutustumisesta, kivusta ja epäonnistuneista leikkauksista, kauniista sanoista. Vaihtaessaan sivua Apponen usein nuolaisee sormeaan välttääkseen paperien tarttumista toisiinsa.

Apposen puhetta kuunnellessani mieleeni nousi adjektiivi deadpan. Suomenkielinen ilmeetön tai pokerinaama ei kuvaa Apposen ilmaisua lainkaan niin hyvin. Tämä ulkoisesti tunteettomalta vaikuttava puhe, kuin tiedotustilaisuudessa, jätti tilaa omille ajatuksille ja ihmetykselle, ehkä järkytyksellekin. Aiheen puolesta olisi ollut mahdollista raivota, mehustella ja sokeerata, mutta todennäköisesti tämä oli vaikuttavinta juuri näin. Kuiva huumori tasapainottaa. Huutoon voi hukkua, mutta paperin rahinassa ja rauhallisessa ilmaisussa mahtuu katsojana hengittämään.

Jouduin lähtemään esityksen jälkeen kiireellä pois, mutta ajatukset seurasivat tiiviisti mukana. Bussissa lukeminen olisi ollut mahdotonta. Pohdin kehoa ja kipua, niitä tarinoita joita jokainen meistä piilottaa kehonsa syövereihin ja jotka ulkoisesti tarkasteltuna näyttäytyvät kliinisinä lääkärinlausuntoina ja ammattilaisten arvioina. Ja toisaalta sitä, miten niihin tarinoihin on vaikea samaistua, vaikea ymmärtää jos ei ole kokenut samaa. Helposti kauhistuu, järkyttyy, ajattelee että tässä on liikaa ja olisinko halunnut tietää tätäkään, mutta lopulta totean että tämä esitys oli hyvä, empatiaa ja ymmärrystä kasvattava, mieltä avartava ja kliinisessä rujoudessaan tosi kaunis.

Esitystaiteen pyörteissä Mad Housessa

Helmi-maaliskuussa hiissasin taas useana iltana itseni Suvilahden Tiivistämölle ihmettelemään esitystaidetta. Runosuoni ei vain ole laulanut esitysten tahtiin, kaikki rästiytyy ja haipuu mielestä. Tässä rutistettuna kolme lyhytarviota tai ajatusketjua, miten haluatte.

 Kuva: Saara Autere

Esineiden merkityksellinen merkityksettömyys

Mikko Niemistön Birthday oli minulle haastava esitys. Verkkaisessa koreografiassa esiintyjä, Niemistö itse, liikkuu esineiden seassa, liikuttaa ja asettelee niitä, luo niille tarkoituksia ja merkityksiä. Ihmiskeho värisee ja hengittää, jää sulaa, serpentiini soittaa kitaraa.

Esitys on kaunis. Tavalliset esineet, lamput, johdot ja kahvinkeitin muutamia mainitakseni, asettuvat kollaasiksi tilaan. Mahdollisia tulkintoja tuntuu olevan niin paljon, että aivot menevät lukkoon. Tuntuu, että en ymmärrä, en pääse sinuiksi esityksen rytmin kanssa.

Lopulta annan olla, rentoudun. Katson hengittävää rintakehää, ihmettelen sitä miten taitavasti sähkötykset on ajastettu. Bassomainen sydämentykytys rytmittää oloa. Lopulta kirkkaat valot syttyvät taas, Niemistö kumartaa, esitys on päättynyt. En vieläkään koe ymmärtäväni, totean vain että kaunista oli. Ehkä se riittää.

Kuva: Volumen Express

Joustava sisaruus

Samana iltana Niemistön esityksen kanssa nähtiin Volumen Expressin Sisters. Luentomainen esitys pureutuu esiintyjien sisarsuhteisiin. Moran Sanderovichin sisko asuu tiukan uskonnollisessa yhteisössä Länsirannalla lapsikatraansa kanssa, Veronika Bökelmannin sisko puolestaan on muuttanut Intiaan ryhdyttyään Hare Krishnan palvelijaksi. Vaikka siskot nykyään siis elävät hyvin toisistaan poikkeavia elämiä, on suhde silti säilynyt kaikista eroavaisuuksista huolimatta.

Pelkistetty esitys koostuu pääasiassa esiintyjien jaksotetusta puheesta. Lattialla kyllä lojuu suuri paperi täynnä piirroksia, mutta siihen ei erityisemmin kiinnitetä huomiota. Esitys ei oikeastaan tarvitse mitään muuta, eloisa kerronta vie mukanaan ja siskojen elämän poikkeavuus omastakin kokemuspiiristä on kiintoisaa kuultavaa. Naisena ja ihmisenä voi tällä pallolla olla olemassa niin monella eri tavalla.

Sistersistä jää hirvittävän hyvä mieli. Vaikka omien siskojen valintoihin suhtaudutaan myös huumorilla, on lämpö koko ajan läsnä. Sisko on sisko, vaikka asuisi muurin takana tai kumartaisi jumalilleen päivittäin. Sisko on sisko, vaikka joskus joutuukin livistämään hotellista siskon nukahdettua syömään salaa miekkakalaa.

Kuva: Saara Autere

Kiinnostava kehomatka korinoihin ja lotinoihin

Rosalind Goldbergin, Sandra Lolaxin ja Stina Nybergin Immunsystemet syleilee kehon vaiettuja osia, niitä jotka vuotavat, falskaavat ja erittävät. Henkilökohtaisia kerrottuja kokemuksia siivittävät koreografialliset elementit ja erilaisten ulokkeiden puristelu. Kokonaisuus on hämmentävä mutta jollain tavalla hellyyttävä: mystinen mamelukkikala, duokohtaus hoitopöydän kanssa ja purskahtelevat ulokkeet sopivat loppujen lopuksi kivasti yhteen.

Esimerkiksi ilmassa leijuva suolisto viehättää pitkään. Kohtaus on meditatiivinen ja jollain tavalla hellyyttävä. Omaa suolistoaan tulee harvoin ajateltua lämmöllä, mutta nyt lähetän muutaman lämpimän ajatuksen ohutsuolen mutkiin ja paksusuolen kaarteisiin. Kiitos että olet.

Immunsystemetin kehokuva on viehättävä. Keho ei aina toimi niin kuin haluaisi, siitä purskuu nesteitä milloin mistäkin aukosta ja välillä sitä täytyy korjailla, mutta oma se silti on, finneineen ja aukkoineen ja silloin kun se toimii se on ihana.

Lavalta: Teloitetut tarinat (Juha Valkeapää / Mad House)

Kuva: Tani Simberg

Kirveellä, kivellä, hirressä roikkuen

Harvoin sitä jaksaa istua teatterissakaan yli kahta tuntia paikoillaan täysin tyytyväisenä. Juha Valkeapään Teloitetut tarinat -esityksessä jaksoin. Teloitusten, kuolemanrangaistusten ja teloittajien historiasta kertova, lukemattomia yksityiskohtia sisältävä luento ja esitys piti otteessaan enkä malttanut edes nousta hakemaan virvokkeita, vaikka niitä tarjolla olikin.

Juha Valkeapää on esittänyt Teloitettuja tarinoita jo vuodesta 2013, mutta vasta nyt se nähtiin ensimmäistä kertaa suomeksi. On nostettava hattua sille, miten hyvin polveileva ja lukuisilla yksityiskohdilla höystetty teos pysyy kasassa ja jaksaa kiinnostaa. Asia maltetaan esittää kiirehtimättä, välillä voi pysähtyä kuuntelemaan kaikessa rauhassa Christoph Willibald Gluckin Dance of the Blessed Spirits -teoksen ja jatkaa sitten siihen liittyvällä anekdootilla.

Puhetta täydennetään demonstraatioilla erilaisista teloitustavoista. Sähkötuoli, teilipyörä, tuomitun repiminen kappaleiksi hevosten vetäminä, kivittäminen. Yleisökin saa auttaa, mutta itse en tällä kertaa saa itseäni nostettua tuolista ylös. Tuntuu väärältä heittää kivi, olkoon se sitten teipattu paperipallo ja kohteena täytetty tyyny.

Katsominen on oikeastaan ristiriitaista. Tuntuu väärältä viihtyä, kun lavalla esitellään henkilö toisensa jälkeen, kuolleita ja kuoleman tuoneita, ihan lähihistoriastakin. Toisaalta ei voi kieltää etteikö minua kiinnostaisi kuulla esimerkiksi pyövelin ammatin siirtymisestä isältä pojalle ja kaikenmoisista erikoisuuksista, mitä ihmiset ovat toisen ihmisen teloittamiseksi keksineet.

Esitys päättyi siihen, että eräs katsojista sai syödä toivomansa viimeisen aterian koko yleisön edessä. Nuori mies oli tästä kyseenalaisesta kunniasta ehkä hieman hämmentynyt, mutta ruoka näytti maistuvan. Mahdottoman kiinnostava esitysformaatti ja mainio toteutus viimeistä piirtoa myöten.

Sitä vain toivoisin, että tämä esityksessä kuultu Elvis Costellon Let Him Dangle vaihtuisi johonkin muuhun korvamatoon, alkaa jo riittää tämä roikkuminen.

Lavalta: Pond (Kaaos Company, Maija Mustonen, Erno Aaltonen / Mad House)

Kuva: Saara Autere

Hetki lammen rannalla

Kaaos Companyn, Maija Mustosen ja Erno Aaltosen Pond oli kuin lahja. Tammikuisena lauantaina matkasimme bussilla kuin luokkaretkeläiset, eväät paperipusseissa, Suvilahdesta Korpilammelle. Matkapuhelimet pyydettiin sulkemaan ja pääsimme yhdessä retkelle lammen rannalle.

Hotelli Korpilampi on miljöönä mystinen. Sateisena iltapäivänä kivinen ja kostea julkisivu ei ole millään tavalla kutsuva. Allasosastolla tunnelma on kuitenkin omanlaisensa, kuin tasku ajan ulkopuolella. Ei ole kuin allas, sauna, avanto, kehot vedessä, metsä ikkunoiden ulkopuolella. Hyvä niin.

Varsinainen esitys koetaan heti saapumisen jälkeen. Tanssijat liikkuvat ja kelluvat vedessä, me katsojat altaan laidoilla. Taustalla jyllää Erno Aaltosen luoma äänimaailma. Suoraan sanottuna en muista esityksestä hirveästi mitään yksityiskohtia, olin sen alkaessa jostain syystä levoton ja oikeaa asentoa oli vaikea löytää. Lopulta mielen valtasi rauha ja ajatus siitä, että vesi on upea elementti. Siinä voi ihminen kellua, oli millainen tahansa. Vesi tasoittaa, mahdollistaa, rauhoittaa.

Esityksen jälkeen meillä katsojakokijoilla oli noin puolitoista tuntia aikaa vain olla. Sai saunoa, käydä avannossa, tulla kellutetuksi. Minä istuin kerrankin rauhassa saunassa ja vihdoin katajavastalla, kävin ensimmäistä kertaa elämässäni avannossa ja olin kellutettavana. Mieli oli rauhallinen ja tyyni.

Mieli on tyyni edelleen, kun ajattelen esitystä. Kirjoittaminen vain on jäänyt, kokemusta on vaikea sanoittaa. Tuntuu turhalta ja höperöltä yrittää selittää miten vedessä kuului vain satunnaisia kilahduksia kun minua kannateltiin, miten avanto oli hyytävä mutta lempeä, kuinka katajavasta pistelee muttei satuta. Selitinpä kuitenkin. Kiitos tästä lahjasta koko työryhmälle.

Lavalta: Cock, Cock.. Who's There? (Samira Elagoz/Mad House)

Oikeudesta omaan kehoon

Esityksen jälkeen totean siipalle, että sopiiko jos en keskustele esityksestä nyt mitään. Samira Elagozin dokumenttiesitys Cock, Cock.. Who's There? laittoi koko mielen niin ravisteltuun tilaan, etten yksinkertaisesti kyennyt sanomaan siitä ainuttakaan järkevää sanaa.

Kimmoke esitykseen lähti siitä, kun Elagoz raiskattiin edellisessä parisuhteessaan. Teko laittoi taiteilijan pohtimaan omaa kehoaan ja sitä mitä miehet siitä ajattelevat, miten häneen suhtaudutaan. Craigslist-ilmoituksensa kautta hän alkoi etsiä miehiä, jotka haluaisivat tavata Elagozin omassa kodissaan ja kaikki tapaamiset kuvattaisiin. Halukkaita miehiä löytyi ympäri maailman. Näistä pätkistä, Elagozin ystävien kuvaamista lyhyistä videoista, vanhempien kanssa käydyistä keskusteluista ja Elagozin omasta lavapuheesta muodostuu hyvin rytmitetty kokonaisuus siitä, miten voi saada takaisin vallan omaan seksuaalisuuteensa.

Elagozin kuvaamat videot ovat intiimejä ja paljastavia, mutta en koe olevani tirkistelemässä. Videoilla esiintyvät miehet ovat hämmentävä kokoelma persoonia. Osa haluaa esitellä omia erityistaitojaan, toinen puhua ja analysoida, seuraava osoittaa seksuaalista ylivaltaansa. Itse en uskaltaisi tällä tavalla lähteä tapaamaan vierasta ihmistä tai miestä, oli sitten läheisillä tieto siitä missä olen tai ei.

Tekisi mieleni sanoa, että Elagoz on ollut rohkea tehdessään tällaisen esityksen. Rohkeus tuntuu kuitenkin väärältä sanalta, parempi on ehkä rehellinen. Elagoz on tehnyt oman elämänsä raskaasta kokemuksesta taideprojektin, joka onnistuu olemaan informativiinen, monipuolinen ja vakavuudestaan huolimatta myös viihdyttävä.

Jos on joutunut koskaan seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi pystyy samaistumaan moneen Elagozin esittämään tunteeseen. Kun valta omaan kehoon ja päätösvaltaan kokeaa, ovat häpeä, voimattomuus ja turhautuminen mahdollisia tunteita. Jos tapauksesta kertoo, ei kuulijan reaktioita voi ennustaa. Toinen järkyttyy tavattomasti, toinen kyseenalaistaa, joku jää kylmäksi. Tämä esitys ei tehnyt mitään näistä. Laittoi se kyllä miettimään ja vähän järkyttymään ihmisluonnon synkistä syövereistä, mutta päällimmäiseksi jäi tunne hallinnasta. Minä voin päättää, minä voin kääntää asian päälaelleen. Se tuntuu hyvältä.

Kiitos Samira Elagoz. Kiitos Mad House, että toitte tämän nähtäville.

Lavalta: Mazing Cities (Ingo Toben)

Otimme oppaani Lean kanssa selfien kierroksen jälkeen.

Helsinki toisen silmin

Kaikkea sitä pääseekin Helsingissä kokemaan kun vain pitää silmät ja korvat auki ja on valmis kikkailemaan kalenterinsa kanssa. Viime viikolla Mad House Helsinki ja FFT Düsseldorf toivat yhdessä sekä Helsinkiin että Düsseldorfiin mielikuvitukselliset Mazing Cities -kaupunkikierrokset, joissa oppaina toimivat toisessa kaupungissa olevat nuoret.

Osittain aikataulusyistä ja osittain haastaakseni kokemaani kammoa öistä Helsinkiä kohtaan lähdin mukaan illan viimeiselle kierrokselle kello 21.30. Yksin ei onneksi tarvinnut lähteä, sillä samalle kierrokselle lähti toinenkin katsoja ja yhteensä meitä olisi mukana kulkevan tabletin ääreen mahtunut neljä. Luurit korville, skype päälle ja matkaan.

Oppaanamme toimiva Lea johti meidät CityCenteristä kohti Ruttopuistoa ja alkoi samalla kertoa tarinaa puiston fiktiivisestä historiasta soittaen välillä kitaraa. Pimenevä ja syksyinen kaupunki tarjosi kauhuelementeillä höystetylle tarinalle hienot puitteet, vähän jännitti. En muista myös koskaan katsoneeni Ruttopuistoa näin ajatuksella. Se on kirkon portailta iltahämärissä katsottuna todella hieno, kokeilkaa vaikka.

Lea oli mahtava ja innostunut opas. Hänen rakentamansa hieman alle tunnin pituinen kierros tarjosi jännitystä ja kiinnostavia ajatuksia ihmisyydestä. Oli myös mahtavaa olla näin suorassa kontaktissa esiintyjään. Tarvittaessa pystyimme kysymään tarkentavia kysymyksiä ja Lea vastaili hyvällä meiningillä.

Esityksestä jäi valoisa mieli, vaikka tarina paikoin synkkä olikin. Konsepti on kiinnostava, voi aistia että ohjaaja Ingo Toben on kehitellyt erilaisia taideprojekteja nuorten kanssa jo pitempään. Tekee vain mieli hihkua miten voikin olla näin hienoja tapahtumia! Ja vielä ilmaiseksi! Olen innoissani.

Tapahtuma päättyi jo, mutta Mazing Cities -esityksistä on tekeillä dokumentti. Itse odotan sitä kiinnostuksella, sillä Suomesta käsin oppaina toimineiden maahanmuuttajanuorten kierrokset Düsseldorfissa olivat varmasti kiinnostavia ja Helsingissäkin mahdollisia kierroksia oli kolme erilaista.

Lavalta: Jeminan monta elämää (Helsinki Dance Company)

Kuva: Marko Mäkinen

Helou Jemina

ja kiitos sun upeasta Jeminan monta elämää -show'sta eilen! Olin aika väsynyt kun tulin paikalle, mutta sun vaaleanpunaisiin unelmiin verhottu salonki otti lämpimästi vastaan myös uupuneen kulkijan. Toivotit lentoemopersoonassasi meidät myös niin ystävällisesti tervetulleeksi että eihän siinä voinut kuin piristyä.

Välillä kyllä ihan säikähdin monipersoonallisuuttasi, vaihdoit niin nopeasti roolista toiseen että hirvitti. Aika rääväsuisia myös ne jotkut, Annet ja Mairet vai mitä niitä oli. Ja sit välillä olin ihan pihalla, että mitä nyt tapahtuu ja mitä sä yrität sanoa. Sä oot niin nopee!

Toisaalta olit kyllä tosi ihana ja herkkä. Vaikka välillä kiroilit ja mitä, niin liikekielesi on valloittavaa ja oot tosi hyvä tanssimaan ja ilmaisemaan itseäsi. Jotain tosi koskettavaa sussa oli, haavoittuvaisuuttakin, vaikka ovelasti sitä yritit sitten peittää. Ja sun vaatemallisto on upea, se printtiaamutakki, ou jee.

Lopetit esityksen niin kuin diivan pitääkin, yleisö söi kädestäsi kun pyörähtelet vaaleanpunaisissa tyllihelmoissasi ja laulat if only we could always live in dreams. Ihan vaan tuon hetken takia sua kannatti tulla katsomaan. Kerro sille Karttusen Jyrkille kans terveisiä että on se aika ystävällinen kun on antanut kehonsa sun käyttöön tällaisella kokonaisvaltaisella tavalla.

Pus ja kiitos,
Linnea

ps. Mun mielestä se Merylkin on kyllä aika ihana, vaikka imitoit sitä kyllä herkullisesti. Kannattaa katsoa Kuolema pukee häntä jos et oo nähnyt, siinä ois sulle hyvä taistelupari se Merylin hahmo siinä.

pps. Kiitos karkeista, ne oli hyviä.

ppps. Tässä on sulle viel mun emansipaatiotanssivideo, mulla ei oo pinkkiä eikä glitteriä mut kuiteski!

Video, jonka Linnea (@kujerruksia) julkaisi 19. 10ta 2016 klo 12.49 PDT

Lavalta: Everything by my side (Fernando Rubio/Helsingin Juhlaviikot)

Sara Melleri ja Ulla Raitio. Kuva: Petri Anttila

En osaa sanoa Fernando Rubion Everything by my sidesta oikein mitään. Tai osaan sanoa paljonkin, mutta en mitään konkreettista. Jollain tavalla en edes muista, mitä sen kymmenen minuutin aikana minulle kerrottiin. Lopputulemana kuitenkin kävelin silmät kyynelissä pitkin sateista Keskuskatua kohti kotia.

Kadulla järjestettävässä esityksessä esitystilana on seitsemän sänkyä, yksi kullekin katsojalle. Esitys on kahdenkeskinen, näyttelijän ja katsojan välinen, vaikka kadulla kulkeekin jatkuvasti muita ihmisiä. Perjantain iltaesityksessä sängyt oli nostettu sateen yllättäessä Makkaratalon sisäpihan suojiin, mutta ihmisiä siitä silti kulki. Eikä se oikeastaan haitannut. Tuntui kuin sängyn ympärille olisi muodostunut jonkinlainen kupla, muualta kuuluvat äänet ovat huminaa.

Meille katsojille annettiin sänkyämme vastaava numero ja pyydettiin kävelemään, istumaan, ottamaan kengät pois ja pujahtamaan peiton alle kasvot kohti näyttelijää. Kymmenisen minuuttia kestävässä esityksessä näyttelijä kertoo hiljaisella äänellä sinulle, minulle, pieniä tarinoita hetkistä, sellaisista jotka törmäyttävät sisällä jotakin.

Esityksen alkaessa minua itkettää ja sitten hymyilyttää, kun näyttelijäni hymyilee minulle. Välillä pidän silmiä kiinni, katson näyttelijää silmiin silloin kun hän katsoo minua ja välillä katson hartiaa, alahuulta, leukaa. Yritän olla katsomatta rumaa mainoskylttiä seinässä, sen onneksi unohdin nopeasti. Päässä humisee hyvällä tavalla, olen vain siinä hetkessä. Lopulta kuulen sanat, jotka kertovat minulle esityksen päättyneen. Hymyilen, nousen, laitan kengät jalkaan ja poistun.

Everything by my side tarjosi lempeän kymmenminuuttisen hektisen viikon päätteeksi. Mieli jäi valoisaksi, silmät hyvällä tavalla kyynelisiksi. Kotiin kävellessä mietin, että kyllä tämä elämä tästä, hyvä siitä tulee. Erityiskiitos omalle näyttelijälleni Sara Mellerille, jolla on kaunis hymy ja rauhoittava ääni.

Esityksiä on vielä tänä viikonloppuna lauantaina ja sunnuntaina 20.-21.8. osana Helsingin Juhlaviikkojen ohjelmistoa.

Lavalta: Ritual Reality (Tukkateatteri)

Tampereen Tapahtumien Yönä ympäri kaupunkia löytyi jos jonkinlaista ohjelmaa. Itse päädyin harhailemaan Tukkateatteriin, jossa esitettiin illan aikana kahdesti Ritual Reality –performanssi. Tosi-tv-ohjelmista ammentavassa rituaalissa palvottiin milloin mitäkin ruudussa pyörivää formaattia sopivin menoin. Sinä saat ruusun, toinen kutsutaan päiväkirjahuoneeseen. Ja selfie, selfie, selfie.

Noin puolituntinen performanssi on pituudeltaan juuri sopiva. Esiin ehditään nostaa useita formaatteja, joita katsellaan ensin hetki ja sitten suoritetaan rituaaleja. Myös yleisöä osallistetaan, mutta melko kivuttoman oloisesti. Tosi-tv:n minäminä-kulttuuriin se myös sopii, minäkeskeisyys ja yksilön esiinnostaminen. Esiintyjät Miia Säppi ja Terhi Meriläinen hoitavat kivikasvoiset roolinsa mainiosti mitä papittaria nyt sitten olivatkin, ihailin sitä pokan pitämiskykyä hämmentävienkin tilanteiden keskellä.

Jonkin verran harmittelen, että ensimmäinen rivi oli niin tiiviisti esitystilan ympärillä, takakatsomosta näki hieman rajoitetusti lattianrajassa olevaa rekvisiittaa ja jotain jäi ehkä tajuamatta. Olisihan toki voinut sinne itsekin istua, kaksi paikkaa taisi olla vapaana, mutta en kehdannut mennä sinne kahviani ryystämään. Mukana kuitenkin pysyi hyvin.

Kokonaisuutena Ritual Reality olisi voinut hyötyä pienestä jäsentelystä ja tiivistämisestä, toki jos esitys on esillä ensimmäisiä kertoja sillä on potentiaalia jämäköityä ajan kuluessa. Ehdoton suosikkini esityksen kohdista oli liturginen osio, jossa kaksiäänisesti lueteltiin formaatteja, se oli absurdiudessaan hienoa. Ritual Reality täytti mainiosti sielustani löytyneen performanssinmentävän aukon.

Lavalta: Remote Helsinki (Rimini Protokoll / Korjaamo Stage)

Yhteiskuva lauman kanssa.

Seuraan opasteita kohti Hietaniemen haustausmaan taiteilijakukkulaa, allekirjoitan vastuuvapauspaperin ja saan korvilleni kuulokkeet. Tihkusateisessa perjantai-illassa on alkamassa Rimini Protokollin ja Alexander Weinsteinin Remote Helsinki, joka on osa Korjaamo Teatterin Stage-festivaalia. Kun kaikki ovat saaneet kuulokkeensa, on aika aloittaa kierros tekoälyn ohjaamana.

Suuri osa elämyksen hienoutta on sen yllätyksellisyys, joten en aio avata kierroksen tapahtumia sen tarkemmin. Joka tapauksessa liikumme ympäri Helsinkiä maan päällä, sen alla ja lopulta ylläkin. Hyvät kävelykengät tekevät kierroksesta mukavamman. Lisäksi ei tarvitse yhtään huolestua, että joukosta voisi eksyä tai joutuisi tekemään jotain yksin. Laumana ollaan, laumana tehdään.

Esitys on jossain määrin osallistava, mutta kuulokkeet korvillaan on kuin omassa kuplassaan. On turvallinen olo ja jotenkin lauman mukana kulkeminen antaa rohkeutta tehdä. Toki voi heittäytyä vähemmänkin, ei siitä kukaan rankaise. Hauskaa oli myös seurata kuplan ulkopuolella olevien, siis täysin tavallisten ohikulkijoiden reaktioita, hämmentyneitä katseita, hymyjä, epäileviä vilkaisuja olan yli.

Tekisi mieli kovasti kertoa ja analysoida suosikkikohtiani. Sanottakoon nyt kuitenkin vain, että katsomossa oleminen oli avartavaa, loppuhuipennus kosketti ja tekoälyn sanomiset jättivät mietittävää. Esityskonsepti oli mahtava ja tällaiseen osallistuisi mielellään myös muissa paikoissa, samanlainen kierros on jo toteutettu muun muassa Moskovassa, Antwerpenissä ja Milanossa. Odotan myös kiinnostuksella alkavatko samankaltaiset esitykset yleistyä kaupunkikuvassa, en pistäisi pahakseni.

Remote Helsinki toi lopulta mukanaan kevyemmän olon. Paikoin esitys on surumielinen, ehkä vähän uhkaavakin, mutta lopulta mieltä lämmittää että on ollut hetken osa laumaa ja vaikka kaikki tämä on ohimenevää, on sitä silti ollut läsnä hetkessä. Tehnyt joukon mukana, hymyillyt, katsonut tuntematonta hetken silmiin.

Esityksiä on kesän loppuun asti, liput ostetaan etukäteen esimerkiksi Tiketistä.

Kiitokset kutsuvieraslipusta esitykseen.

Lavalta: Transgeneration-torstai (Mad House)

Mad Housessa vietettiin marraskuun ensimmäisellä viikolla Transgeneration-viikkoa, jonka aikana ohjelman painopiste oli lapsissa ja senioreissa. Torstaina 5.11. oli mahdollista nähdä kolme ns. senioriosastoon kuuluvaa esitystä eli belgialaisen Geert Vaesin performanssi Come Watch Me Die - or how to take life less seriously ja kahden kotimaisen performanssitaiteen vanhemman polven taitajan eli Helinä Hukkataipaleen ja Inari Virmakosken performanssit Suloinen (suklaasydän) ja Sweet and sour milk.

Geert Vaesin performanssi esitettiin Tiivistämön takalavalla intiimissä tunnelmassa. Katsomo on melko pieni ja täynnä. Lavalle astelee 84-vuotias Walter Bourdin avustajansa, luurankoasuun pukeutuneen muusikon Pascalin avustuksella. Olen vähän hämmentynyt. Bourdin ei vain voi olla oikeasti vanha, huomaan ajattelevani, hänellä on pakko olla maski. Käytän paljon aikaa siihen, että mietin naamioita ja maskeja ja tuijotan käsiä. Lopulta annan periksi ja annan Vaesin hahmon, anteeksi siis Bourdinin, tarinan viedä mukanaan. Pahvilaatikosta poimitaan esineitä ja niiden tarinat kerrotaan, yleisö saa esineet itselleen. Esitys on hyvin elämänmakuinen, piristävä, nautin elämänfilosofiaa mieluusti tällä tavalla. Lopuksi pankki räjäytetään hulvattomalla loppunumerolla täynnä energiaa. Jäi hyvä mieli. Yhdessä laulettua Tumbalalaikaa olen hyräillyt aina välillä esityksen jälkeenkin.

”You want to know how to take your life less seriously? Imagine your parents having sex. Really, that’s how life starts. These two people had sex. How serious can that be?” - Walter Bourdin
Tauon jälkeen nähtiin vielä edellä mainitut kaksi performanssia. Helinä Hukkataival aloittaa omalla esityksellään, jonka kerrotaan saaneen alkunsa siitä ajatuksesta, että ollaakseen hyväksytty tai rakastettu pitäisi näyttää joltain muulta tai jollain tavalla paremmalta kuin itse on. Pienen pöydän ääressä Hukkataival valmistaa ihanan tuoksuisen suklaahauteen suklaasta ja kermasta ja valelee sen kasvoilleen. Tekoprosessiin kuuluu toki myös suklaan napostelu, se on hellyttävää. Esitys on meditatiivinen, minusta on mukavaa katsoa kun joku puuhastelee ruoka-asioiden äärellä. Hypnoottisuutta lisää samanaikaisesti kuvattu ja Hukkataipaleen päälle heijastettava video esityksestä. Tapahtuma loppuu hyväksyntään, yhteiseen läsnäoloon. Suklaa ja hymy yhdistävät.

Virmakosken performanssista, jonka aiheen luin myöhemmin olevan pakolaisuus, en sen sijaan päässyt aivan kärryille. Seisoimme avoimen tilan seinustalla ja lähinnä tilan keskellä tapahtuvassa performanssissa muun muassa kylvetettiin jalkoja maidossa, edettiin matolla kuin jääpiikkien avulla ja huudettiin. Toisaalta oli se hetki, kun Virmakoski kulki katsojan luota toiselle ja katsoi kaikkia silmiin. Se oli hyvä katse, hieno hetki, jotain kaunista siinä välittyi. Että ehkä se oli tässä se tämän esityksen tärkein minulle. Sen katseen muistan vieläkin.

Tällaiset seikkailut esitystaiteen maailmassa tällä kertaa. Saa nähdä mitä seuraavaksi.

Lavalta: Make My Day (Pilvi Porkola) ja Dark Energy Kitchen (Leena Kela & Kaisa Henttunen)

Syksyn Mad House -festivaali käy nyt viimeistä viikkoaan ja tänään ehdin itse viimeistä kertaa paikalle. Tällä kertaa kahden esityksen illassa oli vuorossa Pilvi Porkolan Make My Day ja Leena Kelan ja Kaisa Henttusen Dark Energy Kitchen. Pitkä päivä painoi vähän takaraivossa, mutta jotenkin siellä oli myös kutina että pitäisin näistä esityksistä. Onnekseni kutina oli oikeassa.

Kuva: Pilvi Porkola

Make My Dayssa Pilvi Porkola työskenteli yhdessä neljän koreografin kanssa lähtökohtanaan ajatus vaikutteille alttiina olemisesta. Porkola valloittaa näyttämön yhdessä vierailevan tähden eli poikansa Antonin kanssa. Tilaa mitataan (1080 cm x 1070 cm, muuten) ja otetaan haltuun kävelemällä erilaisin tyylein ja erilaisin varustein. Miten kävelyyn vaikuttavat lökärit ja tennarit tai valkoiset bootsit? Keneltä ihminen näyttää, näyttääkö esiintyjä kenties joltain julkkikselta ja miten se häneen vaikuttaa?

Porkolan esitys on lämminhenkinen ja intiimi. Yleisöön otetaan paljon kontaktia, mutta toisaalta näyttämöllä nähdään myös hyvin yksityisiä hetkiä äidin ja pojan välillä. Nojatuolissa luetaan sarjakuvia, kynsiä lakataan. Äidin toimintaa voi katsoa ja vähän nauraa ja palata taas omaan olemiseensa. Ja sitten taas mietitään, että onko se ookoo että esiintyjällä on käytössään iso tila ja katsojalla vain hyvin pieni, se yksi penkki vain. Lisäksi jos myös esiintyvä nuori mies haluaa oikeasti näyttää isona Ewan McGregorilta, yhdeltä lempinäyttelijältäni, on hänellä siihen hyvät mahdollisuudet. Kyllä. Ihan tosi lempeä esitys. Tykkäsin.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Lyhyen tauon jälkeen päästiin ruoanlaiton maailmaan, tavallaan, Leena Kelan ja Kaisa Henttusen Dark Energy Kitchenin myötä. Kela on performanssitaiteilija ja Henttunen fenomenologinen kosmologi ja yhdessä he kokkailevat koekeittiössään pimeän energian teorioita. Aivan loistava idea, sanon, ja se on oivasti toteutettu.

Jos lyhytmuistini ei pätki hirveästi testattiin keittiössä yhteensä viittä pimeän energian teoriaa ruokaa laittamalla ja lopuksi vielä tutkittiin pallomaista universumia ja sen laajentumista. Kaavat eivät ehkä jääneet mieleen saati sitten ne hienot nimet, mutta keittiössä syntyi niin boolia, smoothieta, salaattia, pääruokaa kuin jälkiruokakahviakin. Ruokalajeissa sekoiteltiin toisiinsa sopivissa suhteissa vakioita, säteilyä ja milloin mitäkin. Osa teorioista toimi kauniisti, osa ei niinkään, mutta kaikki oli äärimmäisen viihdyttävää. Voin kertoa, että näyttää huimalta kun porkkana pilkkoutuu masiinassa, kun smoothieta jäädytetään kuivajään avulla kiinni kankaaseen ja miten tällä jälkimmäisellä demonstroitiin muun muassa avaruuden kaareutumista ja aineen kiihtymistä. Ja että booli ei ollut kovin hyvää, mutta teoria toimi. Ja että pallomainen vauvauniversumi on todella söpö, etenkin kun sen pinnalla on strösseliä galaksiklustereita. Jos televisiosta tulisi tällaisia tieteellisiä kokkiohjelmia niin katsoisin saletisti.

Molemmat esitykset ehtii nähdä vielä huomenna perjantaina Mad Housessa klo 19.00 ja 20.00, kaiken lisäksi samalla lipulla pääsee molempiin esityksiin. Menkää ihmeessä.

Hullu lokakuu Mad Housessa

Art makes you sane and wonderfully mad, I say.

Lokakuussa kävin katsomassa huikean määrän esittävää taidetta. Osittain tästä voi syyttää Suvilahdessa järjestettyä Mad House -tapahtumaa. Kuukauden kestänyt tapahtuma toi Helsinkiin liudan kotimaisia ja ulkomaisia taiteen moniosaajia, jotka esittivät mitä erilaisempia performansseja ja esityksiä. Itse hankin tapahtumaan kuukausilipun (miten hieno keksintö!) ja ravasin tapahtumissa sydämeni kyllyydestä. Silti osa kiinnostavista esityksistä jäi näkemättä.

Kuukausilipun mahtava piirre oli joka tapauksessa se, että kun sen oli hankkinut, oli esityksiin lähtemisen kynnys paljon pienempi. Esitykseen lähtemiseen riitti, että se kuulosti edes etäisesti kiinnostavalta. Täten tuli hypättyä pois omalta mukavuusalueelta ja katsottua myös erilaisia esityksiä.

Mad Housen aikana ehdin nähdä seuraavat esitykset:
Ehkä-tuotannon ilta: Heli Meklin ja Beta Collective
Todellisuuden tutkimuskeskuksen RMEO & ULIA
Via Negativa & Oblivia: In Transition (Work in Progress)
Via Negativa: On the Right Track
Domini Públic
Kuriton Company: We're Halfway There
Gnab Collective: Hamlet Private

Lisäksi osallistuin Curt Richterin Nomadic Studio: Portrait as Performance -projektiin, jossa Richter otti pop up -studiossaan kuvia halukkaista ja käyttää niitä loppujen lopuksi näyttelyssä ja kirjassa. Itse kävin kuvattavana heti avajaisiltana. Richter oli todella mukava ja kuvat sai myös omaan sähköpostiin, niistä tuli hyvä mieli.

Kiittää täytyy myös virvokkeista vastannutta Ihana Baaria, josta sai esimerkiksi ä-lyt-tö-män hyvää porkkanakakkua ja flunssantappojuomaa.

Toivon Mad Houselle monia uusia tuotantokausia (ja jatkuvaa mahdollisuutta hankkia kuukausilippu)! Chin chin!

***

Mad Housen 1. tuotantokausi päättyy virallisesti keskiviikkona, jolloin tapahtuma laitetaan purkkiin Open Stage -tapahtumalla klo 19.00 alkaen.

Lavalta: RMEO & ULIA (Todellisuuden tutkimuskeskus // Mad House)

Kuva: Heli Blåfield

Tihkusade ei haittaa. Vaellamme Suvilahden piha-alueen poikki kohti esityskontteja, istuimiksi saa taittotuoleja mutta seistäkin saa. Tarjotaan vilttejä ja sadeviittoja, en ota kumpaakaan, laitoin villaa ylle. Alkamassa on Todellisuuden tutkimuskeskuksen RMEO & ULIA.

Shakespearen tarina on lähes kaikille tuttu. Nuori pari, riitelevät suvut, tuhoontuomittu rakkaus. Tällä kertaa katkelmia näytelmästä ovat tulkinneet kolme ohjaajaa: 9-vuotias Ranja, mielenterveyskuntoutuja Stella ja Tšetšenian sodassa sotinut Ruslan. Lavalla nähdään (pääasiallisesti) Julioina Iida-Maria Lindstedt ja Talvikki Eerola, Romeona Timo Torvinen ja useissa muissa rooleissa Risto Santavuori. Romeon ja Julian, tai Rmeon ja Ulian, kuinka vain, tarina muuttaa muotoaan ohjaajan oman katsantokannan mukaan. Kohtauksesta toiseen siirrytään kuin metrolla, tuttu ääni humisee taustalla eikä ole varma millaiselle laiturille seuraavaksi saapuu.

Ranjan ohjaama, esityksen aloittava naamiaiskohtaus on leikillisin. Barbiet taipuvat Romeoksi, Mercutioksi ja Benvolioksi. Näyttelijät kuljettavat nukkejaan. Räppäävät. Suudelmia satelee, Amor laskee. Nukkeja pitää kohdella kauniisti.

Stellan käsissä Romeo saa depressiodiagnoosin ja Julia on maaninen. Klassinen parvekohtaus on aivan omanlaisensa, vaikka itselle hyvin tutut repliikit kohtausta kuljettavatkin. Sukkapuikot hakkaavat lasiin, rakastavaiset hapuilevat toistensa luo vaikka se tuntuu vaikealta. Ohjaajan tekemä Kyyhky ja käärme -kappale jää mieleen.

Ruslanin lopetus on pysäyttävä, väkivaltainen. Kuuluisa kuolinkohtaus on siirretty Tšetšeniaan, Romeo ja Julia sodan jaloissa kokien epäoikeudenmukaista kohtelua vieraan vallan taholta. Kohtaus on vähäeleinen, äänet eivät ole kovia, mutta alta paistaa viha epäoikeudenmukaisuutta kohtaan. Kritiikki Venäjän toimista Tšetšeniassa on suorasanaista ja hiljaisen hyökkäävää. Kohtaus tuntuu keskustelevan tämänhetkisen mediatilanteen kanssa. Vaikka loppu antaa aihetta toivoon, on olo jotenkin mustelmainen.

Auto ajaa pois. Esityksen loputtua jalat tuntuvat vähän jäykiltä, vaikka sade loppuikin. Viimeinen osio on jättänyt lopulta olon hieman neuvottomaksi, surulliseksikin. Niin paljon vihaa ja surua.

Onneksi hetken hengitystauon jälkeen mieleen alkaa kuitenkin nousta myös rakkaudellisia ajatuksia Kerro rakkaudesta -installaation jäljiltä. Ja Julialle kirjoitetun kirjeen jälkeen. Rakkauskin on mahdollista, jos sen eteen tekee töitä.

Kiitokset Todellisuuden tutkimuskeskukselle ajatteluttavan esityksen luomisesta. Ainut mitä jäin kaipaamaan, oli tilaisuus antaa aplodit.

Myös Skenetissä on pohdittu esitystä.

Lavalta: Ehkä-tuotannon illassa Heli Meklin ja Beta (Mad House)

 In Your Mind. Kuva: Laurent Champoussin

Maanantai-ilta sattui vielä olemaan kulttuuririennoista vapaa, joten päätin extempore lähteä Suvilahteen katsomaan Ehkä-tuotannon iltaa, jossa oli luvassa kaksi Heli Meklinin teosta ja lisäksi Betan. Kannatti siis selvästi ostaa Mad Housen kuukausikortti, kun voi tehdä päätöksiä hatusta vetäen. Satunnainen lähtö aiheutti tosin tällä kertaa sen, etten tiennyt teoksista etukäteen mitään ja siten niitä tuli myös katsottua siitä näkökulmasta.

Illan aloitti Heli Meklinin In Your Mind, jossa lavalla nähtiin Meklin itse ja Anne Hiekkaranta. Bootsit ja stetsonit päässä lavalla astelevat Meklin ja Hiekkaranta esittävät omintakeista koreografiaansa. Lavalla nähdään laukka-askelia, kuullaan kantojen kopinaa ja riemukseni lassotaan jatkoroikilla lautalehmiä. Lopussa nähdään irrotteleva muotinäytöstä muistuttava kohtaus. Esitys tuntuu oudolta, mutta samalla kiehtovalta. En osaa verrata esitystä mihinkään näkemääni, mutta huomaan silti pitäneeni esityksestä.

Edellisen teosparina toimiva Move the way you like because I like the way you move toi lavalle Meklinin pariksi ohjaajana toimivan Ludovic Kerfendalin. Meklin ja Kerfendal tekevät yhdessä koreografisia harjoituksia ja tanssivat, vaikka esityksen alussa Kerfendal tekeekin selväksi että I'm not a dancer. Tanssitaustaa tai ei, Kerfendalin vapaamuotoinen liike tuo hymyn huulille ja saa hyvälle tuulelle. Lavalla nähdään versio diskotanssista (on muuten totta, että ei sitä diskomusiikkia juuri kuuntele kuin siellä diskossa), improvisoidaan lyhyitä koreografioita erilaisiin musiikkeihin ja nähdään Kerfendalin suunnittelema huikea loppuhuipennus. Kerfendal on lavalla vaivaantunut, mutta liikkeessä on vapautta ja iloakin satunnaisen turhautumisen ohella. Esityksen loppuessa olo on vapautunut.

Move the way you like because I like the way you move. Kuva: Laurent Champoussin

Kotona sitten luin*, kuinka Meklin on tehnyt teokset yhteistyössä Hiekkarannan ja Kerfendalin kanssa. Meklin vietti aikaa molempien kanssa tutkien kehollisuutta ja tehden erilaisia harjoituksia päätyen lopulta valmistamaan edelliset esitykset. Mahtavaa. Pidän ideasta hurjasti ja olen iloinen, että lähdin näitä katsomaan.

Illan viimeisenä esityksenä nähtiin Betan Viva Like Ever, lavalla esiintyivät Antti Jussila, Jari Kallio ja Anna Torkkel. Rehellisesti sanottuna tämä illan kolmas teos tuntui kaikista vieraannuttavimmalta. Makkaran syöminen lavalla, mystiset sienihattuihmiset ja ääneen luetut satumaiset katkelmat kameleonteista ja merileijonista eivät tuntuneet avautuvan. Alun pitkä hiljaisuus vaivaannutti. Vasta lopussa lavan muuttuessa siniseksi ja tilanteen rauhoittuessa, muuttuessa vähemmän kaoottiseksi, tuntui olo mukavemmalta. En oikein ymmärtänyt mitä teoksessa sanottiin ja olo oli varsin hämmentynyt.

Kuva: Beta

Palasin sitten tämänkin teoksen kohdalla lukemaan teoskuvausta facebook-tapahtuman sivulta ja koin jonkinlaisen ahaa-elämyksen. Jos teoksen pointti oli kanssataiteilijoihin sekä nykytaiteen konventioihin kohdistuvan vihan ja katkeruuden kautta ryömiä kohti ekstaattista ja positiivista luomistilaa, saan vihdoin jonkin tarttumapinnan teokseen. En tiedä ymmärsinkö vieläkään enkä tiedä pidinkö varsinaisesti teoksesta, mutta jotenkin koen saaneeni jonkinlaisen tajuamisen hetken. Ja se riittäköön tällä kertaa.

Kiitos siis Heli Meklin ja kanssataitelijat sekä Beta ja tietysti Mad House mielenkiintoisesta maanantai-illasta!

*Extempore.fi-sivuilla on hyvä haastattelu Heli Meklinistä.