Sekava cocktail äänikirjoja

Loppuvuonna tuli kuunneltua äänikirjoja jos jonkinlaisia. Tässä cocktailissa näkyy melko hyvin kuuntelijaprofiilini: kuuntelen mieluiten viihdekirjoja (dekkari tai hömppä) tai sitten lyhyitä elämäkertoja. 

Mika Waltarin Tähdet kertovat, komisario Palmu oli oletusten mukaisesti leppoisaa kuunneltavaa. Kertojamme toimii tällä kertaa poliisilaitoksen ylipäällikkönä ja pyrkii parhaansa mukaan johtamaan joukkojaan, kun aamuhämärissä Tähtitorninmäeltä löydetty "ruhjotun puliukon" tapaus muuttuukin täysiveriseksi murhaksi. Mukana on kadoksissa olevia todistajia, lättähattuja, kuoromatkan suunnittelua ja sen sellaista, Palmu toki murisee mukana. Lard Svedberg sopii lukijaksi Waltarin tekstille kuin nenä päähän. Hieman tosin paheksuin kertojamme tapaa haaveilla naisten (tai siis tyttöjen) takapuolien taputtelusta ja järkyttyä naistoimittajien käyttämistä liian piukista pöksyistä.

Tommi Kovasen ja Jenny Rostainin yhdessä kirjoittama Kuolemanlaakso päätyi alunperin kuunneltavaksi lyhyehkön pituutensa vuoksi. Kaipasin jotain kuunneltavaa, mutta en tahtonut sitoutua kirjaan liian pitkäksi aikaa. Omaelämäkerrallisessa teoksessa ehditään reilussa kuudessa tunnissa kertoa siitä, miten jääkiekkoilija Kovasen elämä meni aivan uusiksi vuonna 2013 jääkiekko-ottelussa tapahtuneen vakavan taklauksen seurauksena. Tuloksena oli aivovamma, jonka diagnosoinnissa ja hoidon aloittamisessa kuitenkin kesti varsin pitkään. Niin sanottuna odotusaikana Kovanen uskotteli sekä itselleen että läheisilleen kaiken olevan hyvin, vaikka elämänhallinta luisui käsistä yhä pahemmin. Pohjakosketuksen jälkeen alkaa hidas paluu takaisin elämään. Antti Jaakola lukee teoksen sopivasti eläytyen ja kuuntelukokemus on oikeastaan aika vaikuttava. Kirjan arvottaminen on kuitenkin todella vaikeaa, sillä miten sitä nyt ruotisi toisen ihmisen omaelämäkertaa, etenkin kun kirjassa pureudutaan todella henkilökohtaisiin asioihin. Olo on paikoin jopa tirkistelevä. Kiinnostava katsaus jääkiekon maailmaan tämä kuitenkin oli, mielenkiintoinen kommentaari kaukaloiden valtapeleistä ja toki myös aivovamman kanssa selviämisestä.

Helmet-haasteessa tämä menee kohtaan kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän, sillä en tiedä paljoakaan jääkiekosta enkä kovin paljon oikeastaan aivovammoistakaan.

Tunnelmasta toiseen, joulukuun alussa kuuntelin Sophie Kinsellan Wedding Nightin, joka on suomennettu nerokkaasti nimellä Hääyöaie. Teos on, jälleen kerran, tasaisen varmaa Kinsellaa: överi, aika pölhö ja kuunneltuna herkullisen hauska. Lottie pöyristyy, kun poikaystävä ei olekaan suhteen tilanteen kanssa samalla viivalla, laittaa välit poikki ja menee sitten naimisiin nuoruudenihastuksensa kanssa (ei aivan näin viivasuorasti, mutta kuitenkin). Isosisko Fliss yrittää estää Lottieta pilaamasta elämäänsä ja päättää yrittää sabotoida pariskunnan hääyön kreikkalaisessa luksushotellissa, jotta avioliitto voitaisiin mitätöidä. Suurin osa kirjasta onkin sitten himokkaita aikeita, jotka menevät mitä naurettavimmilla tavoilla pieleen, ja niistä seuraavaa turhautumista. Lukiessa tämä olisi voinut olla ihan hirveää, kuunneltuna hihityttävää. Finty Williams ja Beth Chalmers lukevat sisarusten roolit oivallisesti ja useamman lukijan käyttäminen toimi hyvin. Mahtuu tarinaan toki muutakin, romanssia ja elämänsuunnan löytämistä ja blaa blaa, oikein herkullinen ja mukava välipalakirja siis. 

Helmet-haasteesta tämä kuittaa kohdan kirjassa mennään naimisiin.

Mika Waltari: Töhdet kertovat, komisario Palmu

WSOY äänikirja, 2017. 10 h 12 min.

Lukija: Lars Svedberg

Tommi Kovanen & Jenny Rostain: Kuolemanlaakso
Bazar, 2017. 6 h 6 min.
Lukija: Antti Jaakola

Sophie Kinsella: Wedding Night
Random House Audiobooks, 2013. 13 h 5 min.
Lukijat: Finty Williams, Beth Chalmers, Michael Fenton Stevens

Poliitikko kirjoittaa eli aurinkoista elämäniloa ja vieraalta tuntuvaa elämää

Jani Toivolan kehutun teoksen Musta tulee isona valkoinen luin viime kesän lukumaratonillani. Kirjasta tuli yksinkertaisesti todella iloinen olo, sillä siitä huokuu sellainen elämänilo että poskiin alkaa lukiessa sattua. Toivola kertoo teoksessa elämäntarinansa, sen miten nuori poika päätti tähdätä korkealle vaikka elämä heittikin eteen milloin minkäkinlaista estettä. Taustalla kulkee tarina Toivolan matkasta isänsä synnyinseudulle Keniaan ja tutustumisesta siihen puoleen suvusta, joka ison osan elämästä oli pysynyt tuntemattomana.

Kirjan lukemisesta on tätä kirjoittaessa jo aika pitkä aika, mutta joitakin juttuja on jäänyt tarkasti mieleen. Näen silmissäni nuoren, joka on päättänyt epäilyksistä huolimatta esittäytyä uusille koulutovereille upean tanssiesityksen myötä ja toisaalta onnellisen miehen, josta on juuri tullut isä kaikenlaisten vaikeuksien jälkeen. Omaelämäkerrallisuuden lisäksi kirja pohtii hienosti muun muassa juuria, ihmisoikeuksia ja suomalaisuutta. Sitä, että kannattaa uskaltaa, vaikka joku sanoisi että juuri sinä et jostain syystä voi. Tämä kirja on aurinko ja kuittaan sillä Helmet-lukuhaasteen kohdan sankaritarina, sillä arjen ja uskalluksen sankari Toivola minun silmissäni on.

Marutei Tsurusen, suomalaissyntyisen ja Japanin parlamenttiin ylenneen poliitikon omaelämäkerran Sinisilmäinen samurai: suomalaisella sisulla Japanin senaattiin bongasin luettavakseni Hufvudstadsbladetin kiinnostavan henkilökuvan kautta. Martti Turunen lähti aikanaan Japaniin lähetystyöntekijänä ja päätti pestin suorittamisen jälkeen jäädä maahan. Suomalainen perhe lähti takaisin Suomeen ja yhtäkkiä yksin jääneen miehen oli opeteltava sopeutumaan uuteen kulttuuriin. Vähitellen Tsurunen oppi kielen, pääsi politiikkaan kunnanvaltuutetuksi ja lopulta tie vei senaatin ylähuoneen ensimmäiseksi länsimaiseksi jäseneksi. Tällä hetkellä Tsurunen elää Japanissa vaimonsa kanssa suomalaisrakenteisessa talossa luomuviljelyä ja sauvakävelyä harrastaen.

Kiinnostavasta lähtökohdasta huolimatta Tsurusen tarina jäi vieraannuttavaksi ja itselleni oli haastavaa uppoutua siihen. Olisin lukenut mielelläni japanilaisesta kulttuurista ja miksei politiikastakin syvempää analyysia esimerkiksi suhteessa suomalaiseen kulttuuriin, mutta sen sijaan sain lukea lukuisia yksityiseltä tuntuvia pohdintoja Tsurusen perhe-elämästä. Koin myös, että arvomaailmani oli paikoin niin erilainen verrattuna Tsurusen omaan, että lukeminen oli vaikeaa. Nostan joka tapauksessa hattua Tsuruselle mielettömästä hypystä tuntemattomaan ja periksiantamattomasta suhtautumisesta poliittisella urallaan. Tällä teoksella kuittaan Helmet-haasteesta kohdan politiikasta tai poliitikosta kertova kirja.

Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen
Siltala, 2016. 266 s.

Marutei Tsurunen: Sinisilmäinen samurai: suomalaisella sisulla Japanin senaattiin
Gummerus, 2015. 327 s.

Lauren Graham: Talking as Fast as I Can: From Gilmore Girls to Gilmore Girls (And Everything in Between)

Viime syksynä Lauren Grahamilta ilmestyi hänen toinen kirjansa, jossain määrin omaelämäkerrallinen Talking as Fast as I Can: From Gilmore Girls to Gilmore Girls (And Everything in Between). Otsikkoa seuraten kirjassa keskitytään Grahamin näyttelijäuran muotoutumiseen koulun näytelmäprojekteista omituisiin takapuolicastingeihin ja lopulta päätymistä televisiotuotantojen ihmeelliseen maailmaan.

Kirjana tämä ei rehellisesti sanoen ole mikään varsinainen timantti. Graham ei käsittele asioita kovinkaan syvällisesti ja keskittyy nimenomaan kuvailemaan erilaisia työprojektejaan. Niistäkään ei toisaalta paljasteta ihmeellisyyksiä, lähinnä muistellaan hyviä ja/tai unohtumattomia hetkiä. Muutamia pettymyksiä mahtuu toki joukkoon, mutta minkäänlaisia shokkipaljastuksia kirjalta on turha odottaa. Toisaalta lukiessa tulee hyvä mieli ja kiinnostukseni Parenthood-sarjaa koskien nousi, harmi että sitä ei näemmä ole juuri nyt missään suoratoistopalvelussa.

Työasioiden sekaan mahtuu myös muutamia täysin satunnaisia lukuja, kuten Grahamin avautuminen alter egostaan Old Lady Jacksonista, jonka avulla hän käsittelee omia "vanhuuskompleksejaan". Paljon on puhetta myös esimerkiksi Grahamin sinkkuudesta ja sen nostattamasta huolesta lehdistössä, deittailun vaikeudesta showbusiness-maailmassa ylipäätänsä ja toki myös lopulta sen seurustelukumppanin löytymisestä. Söpöä.

Vähän toivon edelleen, että olisin saanut hankittua tämän äänikirjana. Grahamin ääni oli tosin helppo kuulla päässään tätä lukiessa, mutta luulen että paikoin hyvinkin puheenomainen kirja olisi ollut entistä viihdyttävämpi ja toisaalta olisin halunnut kuulla miltä Graham kuulostaa kertoessaan Edward Herrmanista. Itseäni vähän itketti.

Suosittelen teosta Gilmoren tytöt -faneille, myös heille, jotka eivät Year in the Life -jaksoille niin lämmenneet. Ja lisäksi suosittelen Grahamien romaania Someday, Someday, Maybe, joka oli äänikirjana ihanan symppis.

Lauren Graham: Talking as Fast as I Can: From Gilmore Girls to Gilmore Girls (and Everything in Between)
Ballantine Books, 2016. 224 s.

Lapsia sodan jaloissa faktassa ja fiktiossa

Syksyllä käänsin katseeni sekä 1940-luvun Siperiaan että tämän päivän Pakistaniin. Ruta Sepetyksen Harmaata valoa -teoksessa matkataan hyytävän kylmään Siperiaan epätietoisuus sydämessä ja Malalan tarinassa matkataan hätäkuljetuksena Pakistanista Iso-Britanniaan Talibanin ammuttua sinua kasvoihin. Sekä Malalan että Sepetyksen teosta suositteli minulle viime keväänä eräs oppilaskaksikko, kiitos teille jos tätä luette.

Harmaata valoa repäisee henkilönsä rauhallisesta arkielosta kotoa Liettuasta ja sulloo heidät täpötäysiin junanvaunuihin matkalle kohti Siperian vankileirejä. Lahjakas piirtäjä Lina yrittää epätoivoisesti lähettää viestejä toisaalla viedylle isälleen kamppaillessaan samalla selviytymisestä äitinsä ja pikkuveljensä kanssa. Tarina Siperiaan kuljetetuista liettualaisista perustuu kirjailijan isosedän perheen tarinaan ja pohjaa siten tositapahtumiin 1940-luvun Neuvostoliiton vallan aikana.

Sepetyksen tekstin tunnelma on voimakas ja vaikuttava. Päällimmäisenä tunteena on järkytys ihmisen epäreiluudesta ja julmuudesta, onneksi perässä seuraa jonkinasteinen helpotus siitä että kaikille ei käy huonosti ja toivolle on maailmassa vielä sijaa. Hienoa teoksessa ovat sen hyvän ja pahan väliset harmaan sävyt: äärimmäisissä olosuhteissa on tehtävä ratkaisuja, jotka harvoin ovat parhaita mahdollisia.

Näiden ajatusten jälkeen Malalan kertomus on entistä kylmäävämpää luettavaa. Eikö ihminen tosiaan opi omasta historiastaan mitään? Malala Yousafsai nousi maailman tietoisuuteen kirjoittaessaan blogia BBC:n urdunkieliselle sivustolle elämästään Talibanin alaisuudessa ja esiintyessään sittemmin isänsä kanssa ja yksin erinäisissä haastatteluissa puhuen tyttöjen koulutuksen puolesta. Lokakuussa 2012 talibanit hyökkäsivät koulubussin kimppuun ja ampuivat Malalaa ja kahta muuta tyttöä. Malalaa ammuttiin päähän, mutta nopeiden ratkaisujen avulla hänet saatiin ensin pidettyä hengissä ja sitten siirrettiin Isoon-Britanniaan kuntoutumaan. Vuonna 2014 Malalalle myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto yhdessä Kailash Satyarthin kanssa.

Minä olen Malala: koulutyttö, jonka Taliban yritti vaientaa on tärkeä kirja. Malalan ja toimittaja Christina Lambin yhteisteoksessa käydään läpi Pakistanin epävakaata historia ja Talibanin valtaannousua ja kerrotaan millaista elämä ennen rauhallisessa Swatin laaksossa yhtäkkiä oli. Tapahtumista on kyllä lukenut uutisista, mutta Pakistan on fyysisesti niin kaukana että asiaa ei ole tullut ajateltua, no, ajatuksella. Malala antaa tapahtumille kasvot. Tyttö, jonka lempiväri on vaaleanpunainen, joka kaipaa takaisin Pakistaniin ja haluaa päihittää ystävänsä luokkansa parhaana opiskelijana on yhtäkkiä henkilö, jonka lähes koko maailma tuntee ja jonka tehtäväksi on nyt sälytetty olla tyttöjen oikeuksien puolestapuhuja.

Teos avaa kiinnostavasti sellaisen maailmankolkan historiaa josta itse tiedän vain vähän. Politiikan ja historian selostuksen ohella kerronta on kuitenkin myös hyvin henkilökohtaista ja sävyttyy Malalan perheen elämän kokemusten kautta. Malalasta annetaan kuva ahkerana tyttönä, joka silti on selkeästi vielä lapsi tai ainakin nuori, sellainen joka riitelee välillä ystäviensä ja veljiensä kanssa. Tarina on hämmästyttävä. Samalla se kertoo paljon myös ihmisluonteesta: Malalan sairasvuoteelle tulvi kortteja ja lahjoja ympäri maailman, sillä hän oli tunnettu kasvo. Pakistanissa hoidettavien sairasvuoteet tuskin tulvivat kukkalähetyksiä.

Molemmat teokset toimivat itselle hyvänä muistutuksena siitä, että vaikka se oma napa kieltämättä lähinnä onkin niin oikeasti kannattaa lukea niitä uutisia. Vaikka itkettää ja pännii ja ahdistaa. Ja jos joskus voisi vaikka tehdä jotakin, löytää sen jonkun lahjoituskohteen josta toivottavasti menevät rahat oikeasti oikeaan paikkaan. Ehkä joskus olisi maailma, jossa kaikki saisivat asua kotimaassaan niin halutessaan ja jossa kaikilla olisi oikeus opiskella, kaikilla oikeus olla lapsi.

Harmaalla valolla kuittaan HelMet-haasteen kohdan et ole ikinä ennen kuullut kirjasta ja Minä olen Malala -teoksella kohdan Nobel-voittajan kirjoittama kirja.

Ruta Sepetys: Harmaata valoa (Between Shades of Grey, 2011)
WSOY, 2011. 354 s.
Suomentanut: Marja Lyytinen

Malala Yousafsai ja Christina Lamb: Minä olen Malala: koulutyttö, jonka Taliban yritti vaientaa (I am Malala: The Girl Who Stood Up for Education and Was Shot by the Taliban, 2012)
Tammi, 2014 (uudistettu painos). 292 s.
Suomentanut: Jaana Iso-Markku
Kansi: Mario J. Pulice ja Ploy Sipirant

Joan Didion: Maagisen ajattelun aika ja Iltojen sinessä

Joan Didion on nimenä minulle tuttu, ei sen kummemmin. Huhtikuussa oli Teatteri Jurkan bloggareille järjestämä Lue, koe, kirjoita -haaste, jossa luettiin Didionin teokset, päästiin Katri Kekäläisen inspiroivalle teatterikritiikin kirjoittamisen intensiivikurssille ja lopulta nähtiin näytelmä Maagisen ajattelun aika ja kirjoitettiin siitä. Ensimmäisen osion eli kirjojen lukemisen suoritin kiireellä ennen kritiikkikurssia, mutta tämä varsinainen bloggaaminen venyi luovasti kesäkuulle.

Teoksessaan Maagisen ajattelun aika (Like, 2007) Didion elää läpi miehensä kuoleman jälkeisen vuoden. Kuolema tapahtuu yllättäen joulukuussa, kotona vietettynä iltana avioparin palattua juuri sairaalasta koomassa makaavan tyttärensä luota. Vuoden aikana Didion yrittää selittää itselleen miehensä kuolemaa, käy läpi siihen johtavia tapahtumia ja jää kiinni pyörteisiin, jotka heittävät tämän menneen hetkiin.

Surun kokemus teoksessa on yksityinen, kuin läpileikkaus Didionin tunteman menetyksen anatomiaan. Yksityisyys aiheutti minulle sen, että koin vaikeaksi samaistua ja liikuttua hänen surustaan, enhän minä tuntenut hänen miestään tai tytärtään tai ihmisiä joista kirjassa kerrotaan. Sen sijaan alan kyllä verrata surun kokemista omaani, niihin tunteisiin joita on itse kokenut.

On kirja toki surullinen ja koskettava, mutta välillä tulee hieman tirkistelevä olo. Suru on, no, niin yksityistä ja jättää Didionin sanoin ihmisen niin hauraaksi ja jollain tavalla läpinäkyväksi. Ja ehkä siinä on sekin, että kirja vie ajattelemaan sitä omaa surua ja jään analysoimaan, en haluaisi juuri nyt tehdä sitä.

Puhtaana lukukokemuksena Maagisen ajattelun aika oli kuitenkin varsin miellyttävä, vaikka tauon jälkeen kerronnan rytmiin oli hidasta päästä. Ajatus hyppii ajasta ja paikasta toiseen kirjassa ja sitten omassakin päässä. Rytmin tullessa tutuksi teksti soljuu ja kulkee kuin polveileva joki.

Teoksessa Iltojen sinessä (Like, 2012) on siirrytty ajassa eteenpäin. Miehen menetyksestä on tuskin alettu toipua, kun Quintana-tytär joutuu sairaalasta toiseen ja aika vie kohti vääjäämätöntä kohtaloa. Didion muistelee teoksessa tytärtään, vanhemmuuttaan, pohtii omaa vanhenemistaan ja yksin olemistaan.

Luettuna Maagisen ajattelun ajan jälkeen Iltojen sinessä oli jollain tavalla helpompi, se ei ollut yhtä hauras vaikka surullinen olikin. Lyhyestä mitastaan huolimatta teoksen painolasti on sivujaan raskaampi. Jotenkin kauheaa kuitenkin sanoa, että tämä oli tosiaan kevyempi itselle, ehkä osasin jo valmistautua tyyliin, suruun, vääjäämättömään.

Olisin ehkä jonain toisena aikana osannut suhtautua näihin kirjoihin eri tavalla. Nyt ne olivat minulle vaikeita, tämä teksti on tosiaan ollut luonnoksissa jo usean kuukauden enkä ole palannut siihen. En myöskään aikone palata näihin teoksiin enää. Jollain tavalla kuitenkin arvostan Didionia, sitä rohkeutta jolla hän kirjoittaa asiat esiin ja asettaa oman rikkinäisyytensä kaikkien näkyville.

Joan Didion: Maagisen ajattelun aika (The Year of Magical Thinking, 2005)
Like, 2007. 221 s.
Suomentanut: Marja Haapio

Joan Didion: Iltojen sinessä (Blue Nights, 2011)
Like, 2012. 151 s.
Suomentanut: Kirsi Luoma

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina

Tämä on niitä hetkiä kun olet päättänyt laittaa postauksen ilmoille ja tajuat ettei sinulla ole teoksesta tai siihen liittyen mitään järkevää kuvaa, paitsi tämä Instagramiin otettu. Ja sitten päätät mennä sillä, koska tällaisia lukuvalolla valaistuja hetkiä Muumi-lakanoissa tämän lukeminen oli.

Satu Rämön Islantilainen voittaa aina (WSOY, 2015) oli taas kerran niitä kirjoja, jotka kävelivät vastaan kirjaston bestseller-hyllyssä ja joita ei voinut siihen jättää, vaikka lukemista oli kotonakin. Onneksi tämän kirjan tapauksessa impulsiivisuus ei haitannut, sillä nojatuolimatka Islantiin ja sen ihmeellisyyksiin oli oikein miellyttävää luettavaa.

Rämön historia Islannin kanssa alkaa vuodesta 2003, kun hän lähti sinne vaihtoon. Kokemus ei lähtenyt ihmisestä sitten millään ja sittemmin karu saarivaltio tarjosi myös puolison ja kodin. Teoksessaan Rämö kertoilee kiinnostavasti omasta sopeutumisestaan islantilaiseen yhteiskuntaan maahanmuuttajan näkökulmasta, ihmettelee islantilaisuuden erityispiirteitä ja antaa kiinnostavaa tietoa niin alueen historiasta kuin luonnostakin.

Tätä tekstiä kirjoittaessani kirjan lukemisesta on aikaa jo yli kuukausi, joten tarkimmat muistikuvat ovat nolosti päässeet unohtumaan. Jälkimaku on kuitenkin tavattoman positiivinen. Rämö kirjoittaa iloisesti ja tarkkanäköisesti eikä turhaan siloittele rosoja Islannin pinnasta. Samalla teos sytyttää Islanti-kuumeen, milloin tähän myyttiseen maahan saisi retken aikaiseksi? Tulivuoriperäisyys, kuumat lähteet ja laajat jäätiköt kiinnostavat tavattomasti, onneksi niitä voi kokea ensihätään täältä kotisohvaltakin.

Suosittelen teosta lämpimästi matkakuumeisille, Islanti-faneille ja leppeän nojatuolimatkailun ystäville. Lisää arvioita ja infoa voit käydä kurkkaamassa vaikka kirjailijan omasta blogista.

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina. Elämää hurmaavien harhojen maassa.
WSOY, 2015. 282 s.
Kannen kuva: Gudny Hilmasdóttir

Patti Smith: Just Kids

Mielestäni vaikeinta on kirjoittaa tekstiä kirjasta, joka ei ole juuri tehnyt mitään vaikutusta tai sellaisesta, joka iski suoraan sydämeen. Patti Smithin teos Just Kids (2010), jonka luin valmistautuakseni Robert Mapplethorpen näyttelyyn Kiasmassa, oli jälkimmäistä laatua. Kirjasta on vaikea sanoa mitään ja lukukokemuksen jonkinlainen henkilökohtaisuus tuo tunteen, että paljastaa itsestään liikaa jos kirjoittaa mitään.

Teoksessaan Patti Smith kertoo elämästään ja vaiheistaan Robert Mapplethorpen rinnalla. Tapaaminen New Yorkissa 1960-luvun loppupuolella, taiteellistien urien eteneminen, vähittäinen teiden erkaneminen muttei yhteyden katkeaminen ja lopulta Mapplethorpen kuolema, siinä teoksen sisältö raadeltuna. Tämän rungon ympärille kääriytyy Smithin kuvaus elämästä New Yorkin hotelleissa ja pienissä huoneissa, viimeiset kolikot joilla ostetaan vähän ruokaa ja käydään museoissa, taidetarvikeliikkeestä pihistetyt siveltimet.

Smithin tekstiä oli ilo lukea. Jonkinlainen rauha siinä laskeutui, teksti soljui, kaikki tuntui kiinnostavalta vaikka sekä Smith että Mapplethorpe olivat ennestään tuttuja vain niminä. Muitakin tuttuja nimiä tipahtelee kotikärrykaupalla, mutta flowtilassa ei onneksi tarvitse tarkistella tai ahdistua tietämättömyydestä, lukee vaan. Kerronta on intiimiä, rakkaudella kyllästettyä. Samanlainen fiilis tuli aikoinaan lukiessani Bob Dylanin Chronicles I -teosta ja sehän sopii, Dylanhan oli yksi Smithin tärkeimpiä esikuvia.

Kirjan lukemisen lomassa ehdin myös käydä Kiasmassa katsomassa Mapplethorpen valokuvanäyttelyn. Oli mielenkiintoista nähdä reaalimaailmassa kuvat, joista kirjassa puhuttiin tai esimerkiksi katsoa kokeellinen lyhytelokuva Still Moving. Näyttely oli ehdottomasti kokemisen arvoinen. Erityisesti pidin muotokuvista ja ihmiskehon veistoksellisuutta tutkineista töistä, näyttelyn Eros-huoneessa pääsi puolestaan näkemään Mapplethorpen eroottista kuvastoa ja aikalaisia (ja nykykatsojia) shokeeranneita töitä.

Että niin, tykkäsin ihan hirveästi. Jotenkin iski tähän hetkeen ja tunnetilaan.

Kiitos E:lle vielä kirjan lainasta, kun e-kirja piti palauttaa ja muut kappaleet olivat liesussa.

Lisäksi tällä kirjalla raksi elämäkertahaasteeseen ja HelMet-haasteeseen täppä kohtaan kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä.

Patti Smith: Just Kids
Ecco, 2010. 320 s.

Nelson Mandela: Pitkä tie vapauteen

Ihan hyvin kulkee jättipokkari bussilukemisena.

"Minkäköhän poliitikkoelämäkerran lukisi elämäkertahaasteen minihaasteeseen?"
"No olisko toi Mandela hyvä, se voisi olla kiinnostava?"
"Hyvä idea!"

Jossain määrin tällainen keskustelu tuli käytyä ja sitä myötä varasin kirjastosta Nelson Mandelan omaelämäkerran Pitkä tie vapauteen (WSOY, 1994). Leuka siinä sitten vähän loksahti, kun varaushyllyyn oli pölähtänyt 900-sivuinen järkälemäinen Bon-pokkari, mutta en sitten ruvennut pyörtämään suunnitelmia. Onneksi teos osoittautui varsin nopealukuiseksi, vaikka sen kanssa tulikin viihdyttyä aika pitkään.

Ei minulle tullut ilmestystä, ei erityistä valaistumista eikä totuuden hetkeä. Lukemattomia loukkauksia, nöyryytyksiä, ohi kiitäviä hetkiä kertyi koko ajan lisää. Ne synnyttivät minuun vihan ja kapinahengen, halun taistella kansaani kahlitsevaa järjestelmää vastaan. Ei ole mitään tiettyä päivää, jolloin olisin sanonut: Tästä lähtien omistaudun kansani vapauttamiseen. Huomasin vain tekeväni niin enkä voinut tehdä toisin.

Tämä omaelämäkerta kattaa Mandelan elämän synnyinvuodesta 1918 aina vuoteen 1994, jolloin Etelä-Afrikassa järjestettiin ensimmäistä kertaa demokraattiset vaalit. Vaaleihin kulminoitui pitkä taistelu apartheid-hallintoa vastaan ja teos kertookin Mandelan elämänvaiheiden lisäksi hyvin tarkkaan myös ANC:n eli Afrikan kansalliskongressin toiminnan historiasta. Etelä-Afrikan historia afrikaanerihallinnon alaisena on kiinnostavaa ja myös sivistävää luettavaa, sillä 90-luvun alussa olen itse ollut niin pieni ettei siellä vallinneesta tilanteesta ole ymmärrettävästi ollut tietoinen.

Mandela kirjoitti tämän elämäkerran ensimmäisen version ollessaan suorittamassa elinkautistuomiotaan Robben Islandin vankilassa. Vankilatuomion aika vie kestostaan huolimatta kirjasta kuitenkin melko lyhyen siivun. Alussa muun muassa pohjustetaan pitkään sitä, kuinka Mandela ylipäätään tuli lähteneeksi mukaan ANC:n politiikkaan eikä päätynyt sukunsa määrittämälle uralle kuninkaan neuvonantajaksi. Nuori Mandela opiskeli ahkerasti saadakseen itselleen lakimiehen paperit ja käyttikin näitä taitojaan lukuisia kertoja hyväkseen pitkän poliittisen uransa aikana.

Huomio kiinnittyi kirjaa lukiessa myös siihen, että on erikoista kuinka näinkin isossa ja suurta kansanosaa koskevassa asiassa taisto henkilöityy yhteen ihmiseen. Mandelan lisäksi poliittisia vankeja oli useita kymmeniä ja ANC:n toiminnassa mukana lukuisia muita johtohahmoja, mutta aiemmin olin kuullut heistä vain muutamasta. Henkilöityminen on ollut myös varmasti raskasta ja käsittämättömän vaikeaa ja Mandela kirjoittaakin paljon siitä, kuinka vaikeaa oli valita perheen ja Etelä-Afrikan kansan puolustamisen välillä.

Viimeisen sivun jälkeen olo on voipunut. Mandelan ja lähipiirin sekä yleisesti ottaen koko Etelä-Afrikan mustan väestön kokemukset tuntuvat kohtuuttomilta ja vaikeilta käsittää. Surullisinta kuitenkin on se, että tilanne ei ole maassa vieläkään niin hyvä kuin teoksen toiveikkaasta lopusta voisi ymmärtää. Epätasa-arvoa on edelleen ja maassa kärsitään esimerkiksi korkeasta työttömyydestä.

Teos on joka tapauksessa ehdottoman kiinnostava ja lukemisen arvoinen, mutta vaatii jonkin verran istuma- ja käsilihaksia. Poliitikkoelämäkerraksi tämä oli myös oikein hyvä valinta, sillä kiinnostus pysyi yllä koko kirjan ajan.

Nelson Mandela: Pitkä tie vapauteen (Long Walk to Freedom, 1994)
WSOY, 1995 / Bon-pokkari, 2014. 902 s.
Suomentanut: Heikki Älli
Kansi: Scanbox Entertainment

3 x äänikirja

Äänikirjojen kuuntelu onnistuu myös pihatöiden lomassa.

Työpaikka vaihtui tässä vuoden alussa ja samalla lisääntyi äänikirjojen kuuntelu, sillä osa työmatkasta tulee suoritettua kävellen. Audiblesta on tullut hankittua jos jonkinlaista kuunneltavaa ja sattumoisin tulin kuunnelleeksi peräkkäin kolme teosta, joista kaikista on myös tehty elokuva.

Frank W. Abagnale (Stan Reddingin kanssa): Catch Me If You Can

Frank Abagnale Jr:n tarina lienee monille tuttu Leonardo DiCaprion tähdittämästä elokuvasta, joka siis pohjautuu tähän kirjaan. Omaelämäkerrassaan tämä huijarimies kertoo, miten lähti nuorena kotoa ja päätyi yhdeksi jahdatuimmista konnista ikinä. Eikä ihme, sillä Abagnale onnistui loppupeleissä varsin lyhyen uransa aikana esiintymään uskottavasti muun muassa lääkärinä, lakimiehenä ja, ehkä tunnetuimmin, Pan Amin pilottina.

Nykypäivänä Abagnalen jäljittäminen olisi ehkä ollut helpompaa, sillä dokumenttien ja shekkien väärentäminen on ainakin käsittääkseni tullut vaikeammaksi (ja osin nimenomaan Abagnalen ansiosta). En voi silti olla ihailematta Abagnalen kekseliäisyyttä ja ennen kaikkea pokkaa, jota huijausten suorittaminen on vaatinut. Toisaalta ketkuilusta sai myös maksaa. Abagnalen aika ranskalaisessa vankilassa on harvinaisen karua kuultavaa ja vaikka sieltä sitten päästiin pois ja loppupeleissä taas vapaalle jalalle, saatiin Abagnale lopulta kiinni. Kirja tosin jättää lopullisen kiinnijäämisen kertomatta, mikä tavallaan oli vähän harmillista.

Kirjan lukijana toiminut Barrett Whitener oli aivan loistava ja piti omalta osaltaan yllä kiinnostusta teokseen. Elävästi luettu ja juuri sopivasti eläydytty, tykkään. Kuuntelin äsken muistinvirkistykseksi pienen pätkän ja melkein teki mieli alkaa kuunnella kirjaa uudelleen. Suosittelen siis lämpimästi, jos tosielämän huijaritarinat kiinnostavat.

Christopher Priest: The Prestige

The Prestige valikoitui kuunneltavaksi puhtaasti sillä perusteella, että pidin tavattomasti samannimisestä, Hugh Jackmanin ja Christian Balen tähdittämästä elokuvasta. Pääosa tarinasta sijoittuu 1800-luvun loppuun ja 1900-luvun alkuun, jossa kaksi taikuria päätyvät toistensa verivihollisiksi ja yrittävät kaikin tavoin sabotoida toistensa työtä. Olinkin varsin hämmentynyt, kun kirjaversio alkoikin jostain nykyajan tienoilta.

Kerronnaltaan kirja siis poikkeaa elokuvasta paljonkin, sillä Robert Angier'n ja Alfred Bordenin tarina kuullaan päiväkirjamerkintöjen kautta ja niiden avulla pyritään ratkaisemaan nykyajassa vielä kytevää päähenkilön sukuun liittyvää mysteeriä. Päiväkirjamuotoinen teksti ei ollut kuunneltavana sitä mielenkiintoisinta ja kun vielä luulin muistaneeni kaikki olennaiset käänteet, oli kirjan ensimmäinen puolisko melkoista takkuamista ja kuuntelu hidasta.

Jossain puolivälin tienoilla sitten tajusin ja muistin, että tarina olikin monimutkaisempi ja innostuin teoksesta uudelleen. Aivan yhtä lennokkaisiin fiiliksiin en päässyt kuin elokuvan kanssa, mutta pidin tästä kaikesta huolimatta kovasti. Lavataikuruus, petokset ja juonittelu pitivät otteessaan ja Simon Vancen luentaa oli mukava kuunnella.

Sophie Kinsella: Confessions of a Shopaholic

Sophie Kinsellan Himoshoppaaja-sarjan aloitusosa oli tämän äänikirjakolmikon suurin yllättäjä. Nappasin kirjan jostain kampanjasta toisen kylkiäisenä ja ajattelin, että olisihan se kiva välillä kuunnella jotain leppoisampaa. Mutta ehei, tämähän oli harvinaisen laadukasta ja koukuttavaa chick littiä, jota kuuntelin aivan onnessani.

Becky on töissä sijoitusneuvoja jakavassa lehdessä, mutta on oman finanssielämänsä suhteen aivan jumissa. Alennusmyynneissä on pakko juosta, paha olo korjataan shoppaamalla ja merkkihuivi on ostettava vaikka tilinylitys on ollut realiteetti jo jonkin aikaa. Pankki alkaa hengittää kannoilla ja Becky yrittää epätoivoisesti korjata tilannettaan, mutta homma ei ole niin yksinkertainen. Soppaa hämmentävät sympaattiset vanhemmat, varakkaampi ystävä ja komeat miehet.

Pelkällä juonikuvauksella en tästä olisi uskonut kiinnostuvani, mutta eloisa kerronta ja Emily Grayn loistava lukuääni veivät heti mennessään. Työmatkoilla saatoin aiheuttaa hämmennystä puhistessani ääneen Beckyn edesottamuksille ja jupistessani, kun täydellisiin tilaisuuksiin ei osattu tarttua. Onneksi kyseessä on kuitenkin chick lit ja loppuun osasi odottaa onnellisempaa loppua. Huh. Ovatko ne loputkin Himoshoppaajat hyviä, kannattaisiko hankkia?

Tällä triolla kuittaan HelMet-haasteesta kohdan kirja, josta on tehty elokuva.

Frank W. Abagnale: Catch Me If You Can
Blackstone Audio, 2002. 8 h 36 min.
Lukija: Barrett Whitener

Christopher Priest: The Prestige
Blackstone Audio, 2006. 12 h 9 min.
Lukija: Simon Vance

Sophie Kinsella: Confessions of a Shopaholic
Recorded Books, 2003. 11 h 44 min.
Lukija: Emily Gray

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni

Kymmenen päivää sitten, 5.2.2015, pitkän linjan kirjailija Joni Skiftesvikille myönnettiin Runeberg-palkinto omaelämäkerrallisesta teoksesta Valkoinen Toyota vei vaimoni (WSOY, 2014). Muistin lukeneeni kirjasta jonkun jutun lähempänä ilmestymistä, mutta en sen kummempia. Kirjabloggaajien parissa virisi joka tapauksessa ajatus kirjoittaa kirjasta yhtäaikaisesti tänään.

Kirjaa ei meinannut saada käsiinsä, kirjaston varausjonot olivat ymmärrettävästi kasvaneet varsin äkkiä. Yllättäen sähköpostilistoilla roikkuminen toi ratkaisun, sillä #kirja-sivuston ystävänpäivälahjana teoksen sai ladata itselleen Elisa Kirjasta alennushintaan. Aikaa oli vielä riittävästi, joten teos sujahti lukulaitteeseen varsin nopeasti.

Yritin ajatella muita asioita kuin kipua. Pihanperän rankoja pitäisi sahata ja halkoja pilkkoa, mutta talossa ei ollut pilkkojaa. Nurmi pitäisi leikata, mutta ei ollut leikkaajaa. Pilkkoja ja leikkaaja makasi sängyssä, pelkäsi vaimonsa kuolevan ja toivoi itselleen unta, joka toisi ainakin hetkeksi helpotuksen. Mutta uni ei tullut, eikä kipu hellittänyt. Mikään ei ollut pitkään aikaan ollut niin kuin ennen eikä se johtunut EU:sta.

Teoksen alussa, vuonna 2011, Skiftesvikin vaimo viedään valkoisella Toyotalla kohti Helsinkiä saamaan uutta, kauan odotettua sydäntä. Perään olisi tarkoitus lähteä, mutta oma terveys ei anna periksi. Mystiset kivut vievät myös kirjailijan itsensä sairaalaan ja saavat muistelemaan menneitä, oman elämän tärkeitä hetkiä. Osa niistä on tavattoman surullisia, kuten oman pojan Kimin traaginen menetys, osa humoristisia kuten jotkin lehtimiesaikojen kuvauksista.

Kirjaa aloittaessani en olisi uskonut, että tarina veisi niin vahvasti mukanaan. Vei kuitenkin. Skiftesvik kirjoittaa tarkasti ja eloisasti niin suruista kuin iloistakin. Paljon on yhteen elämään mahtunut, kohtaamisia ja käänteitä, vaikeita päätöksiä. Takaumien lisäksi seurataan tilannetta sairaaloissa, Hilkka-vaimon sydämensiirtoa ja Skiftesvikin oman terveydentilan tutkimusta. Vaikka pääosa aiheista on vakavia, ei teos kuitenkaan ole raskas. Pikemminkin se on elämänmakuinen, luovuttamaton, eteenpäin pyrkivä.

Kyllä minä sanoisin, että Runeberg-palkinto on ansaittu. Valkoinen Toyota vei vaimoni on helppolukuinen, mutta ei silti mitään pikaruokaa. Nakuttelin kirjan käytännössä päivässä lukulaitteen näytöltä, tarinan imuun jäi samoin tein. Skiftesvikin perheen elämä ja sen tapahtumat jäänevät vielä mieleen kajastamaan, herättämään ajatuksia.

Oman tekstinsä kirjasta julkaisevat nyt samaan aikaan Kirsin kirjanurkka, Kirjakaapin kummitus, Erjan lukupäiväkirja ja Kirjallisena. Minna. Muutama bloggaus on tulossa vielä myöhemmin.

HelMet-lukuhaasteeseen raksitaan kohta kirja, jonka nimessä on väri.

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni: Elämänkuvia
WSOY, 2014. 173 s.
Kansi: Seppo Polameri