Lavalta: Hinterland [joutomaa] (Kauri Honkakoski Company)

Kuva: Laura Vuoma

Ihmisyyden joutomailla

Viime syksynä ensi-iltansa Stoassa saanut Kauri Honkakoski Companyn Hinterland [joutomaa] on jäänyt tunnemuistiin vahvana kokemuksena. Liikekieleltään fyysisen rujo ja visuaalisuudeltaan kärjistetty, mustavalkoisuudessaan jopa räikeä teos käsitteli minulle ihmisyyttä ja sen synkkiä puolia, varjoja meissä kaikissa, jotka näkyvät tämän päivän yhteiskunnassa ympärillä turhankin terävästi.

Pelkistetty näyttämökuva ja kalpeakasvoiset, tahraisiin vaatteisiin puetut rujot hahmot ovat visuaalisesti kiinnostavia. Lavalla nähdään seitsemän esiintyjää (Oona Jama, Sonja Järvisalo, Ines Kakkonen, Liv Meijer Nordgren, Ruben Nagore Santandreu, Freia Stenbäck ja Valter Sui), joiden väliset valtasuhteet vaihtelevat ja jotka käyttävät toisiinsa valtaa julmilla tavoilla, toisten, tai ehkä oman inhimillisyytensä unohtaen. Kuka saa matkustaa vaunuissa, ketä saa ruoskia, kuka jätetään ulkopuolelle? Ja miten tämä perustellaan?

Toisinaan hahmot liikkuvat synkronoidusti ja ensiajatuksenani oli, että yhdessä toistetuissa liikkeissä on jotain rauhoittavaa. Loppujen lopuksi ne osiot olivat ajatuksen tasolla kuitenkin kaikkein pelottavimpia: miten helppoa onkaan luiskahtaa ensialkuun itsestäkin vastenmielisiin ajatusmalleihin ja tapoihin, kun niitä näkee ympärillään riittävän paljon. Esitys ei kuitenkaan sinänsä tuntunut ahdistavalta, vaan toimi itselleni ennemminkin peilinä.

Hinterlandin kaltaiset fyysisen teatterin esitykset tuppaavat olemaan minulle "hit or miss". Usein niukasti valaistut teokset, joiden äänimaisema on matalataajuuksinen, unettavat minua tai sitten uppoan jonnekin analyysikaivoon, josta en oikein pääse ylös. Tämän teoksen kohdalla tuntui siltä, että palikat olivat kohdallaan: minun oli helppo uppoutua esityksen maailmaan ja energia ei mennyt siihen, että yritän ymmärtää mitä minulle yritetään viestiä. Sisu Nojosen valot yhdistettynä pelkistettyyn lavastukseen ja Tuuli Kyttälän äänisuunnittelu tukivat esiintyjien liikekieltä ja toimintaa hyvin.

Harmittaa, etten saanut kirjoitettua esityksestä syksyllä tuoreeltaan, mutta oli mieluista palata sen pariin vielä näin monta kuukautta myöhemmin. Hinterland oli minulle ehdottomasti vuoden 2023 esityshelmiä, kiitos koko työryhmälle.

***

Hinterland myi syksyllä Stoan esitykset täyteen, ja täynnä ovat tainneet olla tämän uusintaesityskaudenkin esitykset. Lämmin suositus, jos tämä jossain vielä näyttämölle pääsee näkemään tai jos tämän viikonlopun (20.-21.1.2024) esityksiin vielä lippuja saa.

Huhtikuussa Stoassa on mahdollista nähdä Kauri Honkakoski Companyn Pulpetti, sen yritän itse päästä myös katsomaan kun edellisellä kierroksella se jäi väliin.

Lavalta: Riding on a Cloud (Baltic Circle)

Kuva: Mathilde Delahaye

Ceci n'est pas Yasser

Rabih Mrouén esitys Riding on a Cloud käynnistää tämänvuotisen Baltic Circle -festivaalin. Libanonilaisohjaajan teoksessa lavalle tuodaan hänen veljensä Yasser, joka esittää lavalla Yasseria joka on kuin hän eikä kuitenkaan ole. Pääasiassa videoista ja nauhoitteista koostuva esitys kertoo miltä tuntuu, kun kuvat menettävät merkityksensä ja muisti ei enää toimi niin kuin pitäisi.

Libanonin sisällissodan aikana Yasserin pään läpi kulkee tarkk'ampujan luoti. Henki säilyi, mutta kyky yhdistellä asioita ja niitä esittäviä kuvia katoaa. Kuvien merkitys ei aukea ilman todellisen asian vieressä oloa ja esimerkiksi teatterin lavalla esitettävät asiat muuttuvat todeksi, niitä ei kykene käsittämään fiktioksi. Työstääkseen tätä Yasser alkoi lääkärin kehotuksesta kuvata videoita ja osa niistä nähdään tässä esityksessä.

Videoita katsellessa ja Yasserin tarinaa kuunnellessa mielen valtaa pelko. Miltä tuntuisi jos ei muistaisi, ei pystyisi käsittämään yhteyksiä? Samalla aivot työskentelevät ylikierroksilla kun kuuntelen arabiankielistä puhetta, luen tekstityksiä, katson videota ja tarkkailen samalla lavalla istuvaa Yasseria, sitä miten oikean kehopuoliskon käyttö on hankalampaa ja miten hän järjestelmällisesti avaa cd-koteloita ja laittaa levyjä soittimeen yksi toisensa jälkeen.

Videoilla nähdään ilon hetkiä häissä, mennään katsomaan ampumapaikkaa. Nauhoitteilla puhutaan suvusta, runoudesta, siitä miten ohjaajana toimiva veli on valinnut esitykseen vain osan videoista vaikka kaikki olisivat ansainneet tulla näytetyiksi, kaikki ovat kuvaajalle tärkeitä. Ehkä juuri siksi esitys ei kuvaakaan todellista Yasseria, kuten alussa sanotaan, se kyllä kuvaa häntä mutta ei ole hän.

Esitys kyseenalaistaa lopulta itsensä. Onko tämä tarina joka kannattaa kertoa näin isosti? Onko siinä mitään erikoista, kun sama tai jotain samanlaista on tapahtunut niin monelle muullekin? Ajatus pysähdyttää, se tuntuu vähän ikävältäkin kun on itse katsomassa ja kokemassa. Toisaalta niinhän se menee, ajatus on looginen. Miksi jonkun tarina on tärkeämpi kuin toisen, miksi juuri se kannattaa kertoa?

Tästä ajatusketjusta huolimatta olen sitä mieltä että kannatti kertoa ja kannatti katsoa. Yhden ihmisen muistoista ja ajatuksista saadaan käynnistettyä ajatusketjuja muualle, siihen miten jotkut hetket ovat tärkeitä ja miksi. Ja miksi toisaalta kaikki hetket ovat tärkeitä, ovat jatkumo siinä mitä meistä tulee. Tunnen kiitollisuutta siitä, että muistan ja siitä että minua muistutettiin siitä.

Esityksen ehtii nähdä Kanneltalolla vielä huomenna keskiviikkona klo 18.

Kiitokset kutsusta Kanneltalolle.

Lavalta: Asetelmia (Esitystaiteen seura)

Kuva: Jenna Ojala

Harvoin tulee katsoneeksi toisen ihmisen varpaita niin läheltä. Näin ajattelen kesken Esitystaiteen seuran Asetelmia-esityksen, kun Tuukka Vasama kävelee catwalk-lavalla ohitseni. Ajattelen paljon muutakin, mutta jostain syystä nämä teippikengistä pilkottavat varpaat jäivät mieleen. Asetelmia on Tuomas Timosen runoista ponnistava nykyteatteriesitys, jossa runot elävät, sanat asettuvat näytille ja näyttelijöiden fyysisyys pökerryttää.

Varpaiden lisäksi täytyy kyllä sanoa, että pidin kovasti myös Tuomas Timosen runoista. Runojen Virkamies on kiinnostava hahmo kaikessa empivyydessään ja yritteliäisyydessään. Toki oli myös sipuleita, orvokeita ja mustikoita. Esityksessä runot kerrastuvat ja kiertyvät Laura Rämän ja Vasaman käsittelyssä, keriytyvät itseensä ja avautuvat taas. Vihtori Rämä ohjaa äänekästä spektaakkelia pöydän takaa, taustalla soivat Verneri Pohjolan ja John Coltranen kappaleet.

Asetelmia saa minut pökertyneeksi. Pitkällä pöydällä, lavalla siis, tapahtuu paljon ja äänivalli puskee päälle. Rämä ja Vasama hoippuvat, juoksevat ja vääntyvät kuolleet kuusenrangat selissään ja keho teippiä täynnä. Aistit ylikuormittuvat, huomaan että minun on vaikea keskittyä ja tuntuu etten ymmärrä. Toisaalta välillä tunnelma pysähtyy, liike lakkaa ja on pakahduttavan hienoa. Tuijotan esille nostettua banaania, esiintyjän nenänpäästä putoavaa hikipisaraa ja hengityksen tahdissa kohoilevaa selkää. Löydän lähtiessäni laukustani pienen palan kuivunutta kuusenoksaa, hymyilyttää vaikken kaikkea muuta ehkä kiinni saanutkaan.

Korjaamo Stagen esitykset ovat jo menneet, mutta esitys on nähtävissä Korjaamon tiloissa vielä loka- ja marraskuussa.

Kiitokset kutsuvieraslipusta Esitystaiteen seuralle.

Hullu lokakuu Mad Housessa

Art makes you sane and wonderfully mad, I say.

Lokakuussa kävin katsomassa huikean määrän esittävää taidetta. Osittain tästä voi syyttää Suvilahdessa järjestettyä Mad House -tapahtumaa. Kuukauden kestänyt tapahtuma toi Helsinkiin liudan kotimaisia ja ulkomaisia taiteen moniosaajia, jotka esittivät mitä erilaisempia performansseja ja esityksiä. Itse hankin tapahtumaan kuukausilipun (miten hieno keksintö!) ja ravasin tapahtumissa sydämeni kyllyydestä. Silti osa kiinnostavista esityksistä jäi näkemättä.

Kuukausilipun mahtava piirre oli joka tapauksessa se, että kun sen oli hankkinut, oli esityksiin lähtemisen kynnys paljon pienempi. Esitykseen lähtemiseen riitti, että se kuulosti edes etäisesti kiinnostavalta. Täten tuli hypättyä pois omalta mukavuusalueelta ja katsottua myös erilaisia esityksiä.

Mad Housen aikana ehdin nähdä seuraavat esitykset:
Ehkä-tuotannon ilta: Heli Meklin ja Beta Collective
Todellisuuden tutkimuskeskuksen RMEO & ULIA
Via Negativa & Oblivia: In Transition (Work in Progress)
Via Negativa: On the Right Track
Domini Públic
Kuriton Company: We're Halfway There
Gnab Collective: Hamlet Private

Lisäksi osallistuin Curt Richterin Nomadic Studio: Portrait as Performance -projektiin, jossa Richter otti pop up -studiossaan kuvia halukkaista ja käyttää niitä loppujen lopuksi näyttelyssä ja kirjassa. Itse kävin kuvattavana heti avajaisiltana. Richter oli todella mukava ja kuvat sai myös omaan sähköpostiin, niistä tuli hyvä mieli.

Kiittää täytyy myös virvokkeista vastannutta Ihana Baaria, josta sai esimerkiksi ä-lyt-tö-män hyvää porkkanakakkua ja flunssantappojuomaa.

Toivon Mad Houselle monia uusia tuotantokausia (ja jatkuvaa mahdollisuutta hankkia kuukausilippu)! Chin chin!

***

Mad Housen 1. tuotantokausi päättyy virallisesti keskiviikkona, jolloin tapahtuma laitetaan purkkiin Open Stage -tapahtumalla klo 19.00 alkaen.

Lavalta: Hamlet Private (Gnab Collective)

Cécile Orblin. Kuva: Marion Maisano

Pyöreällä pöydällä on kynttilä, pääkallo ja korttipakko. Näyttelijä Cécile Orblin toivottaa minut tervetulleeksi katsomaan Hamlet Privatea. Jännittää vähän, tämä on esitys jota olen Mad Housen tarjonnasta odottanut kaikista eniten.

Esityksestä tekee erikoisen se, että sen esittää yksi näyttelijä yhdelle katsojalle kerrallaan ja esitys toteutetaan baarissa tai kahvilassa. Noin 40 minuutin ajan näyttelijä käy katsojan kanssa läpi Hamletin tarinaa Talmeh-korttien avulla. Kortit on varta vasten esitystä varten tehty, niissä esiintyy Orblin itse ja ne kuvastavat hetkiä ja henkilöitä Hamletin tarinassa.

Orblin nostaa pakasta kortteja ryhmittäin, saan valita mitkä minua viehättävät tai puhuttelevat eniten. Järjestän kortteja haluamiini järjestyksiin. Tämän lämmittelyn jälkeen korttipakka sekoitetaan ja samalla pohditaan jotain kysymystä, jota itse päässään on vatvonut, jonka parissa on empinyt. Kun on valmis, pakka lasketaan pöydälle. Orblin nostaa pakasta jälleen kortteja, kuusi kappaletta, jotka antavat katsojalle vastauksen kysymykseen, tai ainakin suuntaviivoja sen pohtimiseen. Näyttelijä tulkitsee kortteja ja niiden merkitystä, mutta katsoja saa itse päättää niiden vaikutuksen ja merkityksen. Empiminen kysymysten äärellä on esityksen tärkeimpiä teemoja ja tässä saa rauhassa empiä ja miettiä omaa kysymystään, pysähtyä myrskyn silmään ja katsoa palaa omasta itsestään.

Lopuksi näitä kysymyksen pohtimiseen käytettyjä kortteja käytetään vielä kertomaan Hamletin tarina, siis se Shakespearen alkuperäinen, mutta korttien määräämällä tavalla. Toisilla esiin nousevat eri kohtaukset kuin toisilla. Itselleni Hamlet on tuttu ja jollain tavalla hyvin läheinenkin näytelmä ja olin oikeastaan hieman yllättynyt, kuinka ehjänä tarina saadaan kerrottua käyttämällä vain kuutta korttia ja niiden elementtejä.

Kaiken tämän kirjoitettuani huomaan, että minun on hirvittävän vaikeaa sanoa esityksestä paljonkaan, Omaa esityskokemusta on hankala avata enkä sitä välttämättä haluakaan siitä tämän enempää kertoa. Kokemus on jollain tavalla yksityinen, lämmin, mutta samalla niin intensiivinen että sen jälkeen ei tee mieli jäädä ihmisten keskelle istumaan. Orblin on ihanan läsnäoleva ja jollain tavalla turvallinen johdattaja empimisen teemojen äärelle. Esityksen jälkeen huomaan olevani vain tavattoman vaikuttunut ja liikuttunut, olen oikeastaan edelleen ja siitä tämä kirjoittamisen vaikeuskin varmasti kumpuaa.

Myös mies oli samaan aikaan katsomassa omaa versiotaan Hamletista, hän tosin englanninkielistä versiota näyttelijä Claudia Schwartzin kanssa. Myös hän totesi esityksen olleen yksi parhaista näkemistään tai kokemistaan esityksistä.

Hamlet Private on, lyhyesti sanottuna, yksi vaikuttavimpia koskaan kokemiani teatteriesityksiä. Kiitos Cécile Orblin, kiitos Gnab Collective, kiitos Mad House.

***

Hamlet Private on ensimmäinen osa Gnab Collectiven Päätös-trilogiaa ja se on esitetty ensi kertaa vuonna 2012. Tämän jälkeen esitys on kiertänyt maailmalla saaden seurakseen muun muassa saksan- ja italienkieliset tulkinnat. Trilogian toinen osa Polku (oma kokemukseni) sai ensi-iltansa tänä vuonna ja viimeinen osa esitetään ensi vuonna (2015).

Lavalta: Domini Públic (Roger Bernat)

Kuva: Domini Públic/Roger Bernat

Oletko syntynyt Suomessa? Tienaatko kuussa yli 3 000 euroa? Asutko Pitkänsillan pohjoispuolella? Oletko pitänyt asetta kädessä? Onko seksi mielestäsi yliarvostettua? Aiotko hankkia lapsia? Oletko ollut jääkiekko-ottelussa? Menetkö teatteriin saadaksesi iskun vasten kasvoja?

Muun muassa tällaisia kysymyksiä osallistujat kuulivat kuulokkeistaan osallistuessaan Domini Públic -esitykseen Tiivistämön pihalla. Vastauksesta riippuen käveltiin joko pelikentän oikeaan tai vasempaan reunaan, tai keskelle, tai tehtiin jonkinlainen ele kuten nostettiin kädet ilmaan. Kysymykset vaihtelivat yleisestä henkilökohtaiseen. Joihinkin kysymyksiin joutuu miettimään omaa vastaustaan ennen reagointia. Samalla huomaa skannaavansa muita katsojia: kuka reagoi samoin kuin minä, kenen kanssa seison nyt ryhmässä.

Domini Públic esitettiin tällä viikolla ensimmäistä kertaa suomeksi Mad Housessa. Roger Bernat'n kehittämä yhteisöllinen peli saa ihmiset muodostamaan pieniä yhteisöjä ja ryhmiä, joita esityksen lopussa käytetään jonkin aivan uuden, fiktiivisen luomiseen. Esitys on kiertänyt ympäri maailmaa eikä ihme, sillä kokemus on ehdottoman kiinnostava.

Esityksen lopussa, fiktion loputtua, löydän itseni makaamasta kylmältä asfaltilta kiiltävästä metallipaperista tehdyllä huovalla. Olo on hämmentynyt ja tuli siellä ulkona vähän kylmäkin, samalla sitä on innoissaan uudenlaisesta kulttuurikokemusta. Fiktiivisen kohtauksen luominen tuntui tavallaan jopa hankalammalta kuin alun kysymyksiin vastaaminen, sillä yhtäkkiä ei tiennyt mitä tapahtuu. Pelissä muodostuneet yhteisöt päätyivät kohtaamaan toisiaan yllättävällä tavalla ja se oli tavallaan myös kiinnostavampaa kuin alku, ihmisten reaktiot yllättävien tilanteiden edessä.

En minä osaa muuta sanoa, kuin että oli hienoa ja erilaista. Kiitos.

Lavalta: In Transition - Work in Progress (Oblivia & Via Negativa) // On the Right Track - A cabaret of the political absurd (Via Negativa)

 Kuva: Oblivia & Via Negativa

Tiistai oli taas tuplaesitysten ilta. Mad Housen yhteydessä nähtiin slovenialaisen Via Negativan ja Suomessa toimivan mutta kansainvälisen Oblivian yhteistyöesityksen työn alla oleva In Transition ja Via Negativan On the Right Track - A cabaret of the political absurd.

In Transition oli lempeä matka mielikuviin ja ihmisyyteen. Alussa on lavalla makaava nainen ja mielikuvia siitä, mitä hän voisi esittää. Rannalle nukahtanut nainen. Puistossa kaatunut, vielä vihreä puu. Torpedo matkalla kohti Atlanttia ylittävää alusta. Muut näyttelijät siirtyvät vähitellen lavalle, kuvittelu jatkuu. Paikalleen asettuneista ihmisistä voi tulla yllättävän monta asiaa mieleen.

Jossain vaiheessa palataan nykyhetkeen, puhutaan siitä miten elämäänsä voisi ehkä elää. Voisi kuunnella toisia enemmän, olla kohtelias. Käyttää sanoja kiitos ja ole hyvä. Ja että on ihan ok kerätä kotiinsa kirjoja eikä niitä silti ole pakko lukea (kiitos).

Esitys on vielä harjoitusvaiheessa ja se saa ensi-iltansa seitsemäs joulukuuta Ljublanassa, Sloveniassa. En tiedä, millainen lopullinen esitys tulee olemaan mutta toivotan joka tapauksessa lämminhenkiselle työryhmälle hyvää esityskautta.

***

Kuva: marcandrea / Via Negativa

Via Negativan On the Right Trackissa lavalle astelevat taustalaulajat. Bändi puuttuu, samoin lead-laulaja. Keikkaa ei kuitenkaan kehtaa jättää kesken tai pitämättä, oma työ tehdään muista riippumatta. Välillä yritään ehkä irrottaa vähän siitä aiemmin sovitusta, mutta lopulta palataan takaisin omalle paikalle ja omiin kuvioihin. Lavalla nähdään myös epätahtinen Techno-Fog-sumulaite.

On the Right Track on hyvin mahdollisesti yksi viihdyttävimpiä keikkoja, joita olen koskaan nähnyt. Absurdia, toki, ja niin se oli esiintyjistäkin joiden keskustelu laulupätkien välissä oli ystävällisesti tekstitetty. Itse en flunssapäissäni ajatellut sen kummempia, mutta mies totesi heti esityksen jälkeen että tämähän oli ihan selkeä poliittinen kommentaari. Ja niin se olikin, kun kävin sitten lukemassa esityksen kuvauksen. Ihan hyvä, että mukana on fiksumpi katsoja (tämä ei ole sarkasmia). 

Politiikka on vain demokraattisten arvojen tyhjä kuori, joka pitää yllä illuusiota mahdollisuuksista ja vapauksista lukee tapahtuman kuvauksessa. Kun asiaa sitten ajattelee, ei homma ole missään nimessä kaukaa haettu. Voisin ehkä joskus lukea nämä tapahtumakuvaukset etukäteen, niin osaisin katsoa esityksiä älykkäämmästi.

Oli silti todella ihana esitys, jos niin sopii sanoa. Siitä tuli hyvä mieli, vaikka politiikka onkin ihan ihmeellistä ja käsittämätöntä.

Nothing's gonna stop us now!