Lavalta: The Veil Project (Heijastimet)

Kuva: Mitro Härkönen

Mielestä, mielessä, mieli

The Veil Projectin ensi-ilta on juuri taputeltu loppuun ja olen heiluttanut aulassa heipat seurana olleelle ystävälle. Kävelen autolle, istun penkille ja alan itkeä. Itku on hyvälaatuista ja sen mukana kehosta poistuu jotain tahmaista. Se jättää jälkeensä tilaa jollekin uudelle.

Esitys on nykysirkusryhmä Heijastimien uusin tuotanto, jossa nähdään lavalla ilma-akrobaatti Salla Hakanpää. Lavaesiintyjiin kuului myös Edison-kissa, mutta ensi-illassa hän valitsi pysytellä piilossa ja oli läsnä vain henkisesti. Lukuohjeena esitykseen minulla on sen kuvaus akrobaattinen matka ihmismielen sisälle, ja sitä se minulle totisesti olikin.

Esityksen kuluessa aivoni naksahtavat tulkintavaihteelle ja ajatuksissani suitsin itseäni. ”Yritä nyt keskittyä vain katsomiseen, ei tarvitse tulkita koko ajan!” Ja kuitenkin oma päänsisäinen visio oli niin vahva, että lopulta annoin sen tulla ja johdattaa. Heittäydyin mukaan siihen, miten mielen syövereistä löytyviä solmuja nypittiin auki, joskus ihmetellen ja välillä niihin upoten, määrätietoisesti, vaikka kivulta ei voi säästyä. Halusin nyökytellä, että juuri tuollaista se on, ihan perseestä ja hirveää nyppiä omia kipukohtiaan, ja lopuksi kuitenkin keveyttä ja vapautta tuovaa.

Välillä unohdan hengittää ihan vain siksi, että samastun näyttämön hahmoon, hänen kamppailuunsa. Siihen, miten yksi solmu on vielä avattava, vaikka se vaatii ponnistelua, siihen, miten välillä on käperryttävä kaiken sen ajatusmössön keskelle päästäkseen siitä lopulta irti.

Olen seurannut Hakanpään uraa vuodesta 2013 ja nähnytkin lähes kaikki Suomen kamaralla nähdyt esitykset. Arvostan hänen tekemisiään hirvittävästi. Ilmaisu tuntuu tarkoituksenmukaiselta ja dynaamiselta, turhaa kikkailua ei esiinny. Jos jokin osio saakin minut henkäisemään katsomossa, koen sen osaksi tarinaa eikä tarpeeksi näyttää, että näin hurjaa se katonrajassa temppuileminen on.

Ja arvostan nimenoaan sitä, että vaikka Hakanpää on teknisestikin hyvin taitava, on keskiössä tarina. Yleisölle ei tarvitse tarjota päätähuimaavaa akrobatiaa sekunneittain, vaan välillä voi hengähtää ja keskittyä siihen, kuinka silkkiköysi keriytyy hypnoottisesti auki.

Joonas Pehrssonin häiritsevä, mutta silti kaunis äänimaisema tukee tarinaa. Alun epäselvyyden tilassa kaikki rätisee, vähitellen fragmenteista alkaa saada selvää. Mitä jos, mitä jos tästä voisikin selvitä. Suuressa roolissa on myös Ainu Palmun valo- ja videosuunnittelu, joka ohjaa katsetta, luo valoa ja varjoja yllättäviin paikkoihin. Kokonaisuus on harkittu, mutta aiheeseensa sopivasti kuitenkin myös rouhea.

Tätä kirjoittaessa esityksen näkemisestä on lähes kuukausi, mutta se on mielessä lähes päivittäin. Onneksi olin kirjannut ensimmäiset vaikutelmat jo puhelimen muistioon, sillä kirjoittaminen siirtyi mielen askarrellessa nähdyn parissa. Tuntui vaikealta jakaa tätä kokemusta, sillä se solahti jonnekin syvään kerrokseen.

Onneksi on tällaista, syviin vesiin vievää ja silti kaunista. Kiitos.

Toivottavasti The Veil Projectia on mahdollisuus nähdä vielä tulevaisuudessa. Tällä kertaa esityksiä oli neljä syyskuisessa Stoassa.

Lavalta: Lion - The Weird And Magical Abracadabra Circus Show (Kansallisteatteri)

Kuva: Joni Pakanen

Flirttailua katastrofin kanssa

Olin Lion - The Weird And Magical Abracadabra Circus Show'n jälkeen aivan poikki. Esityksen pituus on vain tunnin ja olen oikeastaan onnellinen, että se ei ollut yhtään pidempi koska en olisi varmaan kestänyt enempää. Tästä ei pidä tehdä päätelmää, että en olisi pitänyt Lionista, sillä se oli mahtava.

Esityksen sykkivä sydän on valovoimainen Marc Gassot. Minusta on hämmentävää, kuinka hän voi tehdä täysin uskottavia draamarooleja ja sitten, vähintään yhtä uskottavasti, sekoilla lavalla tähän tyyliin. Gassot on sirkuksensa ainoa esiintyjä ja hän hoitaa yhtä suurella innolla niin klovnin kuin leijonankesyttäjän työt sekä esimerkiksi vesiputken korjaamisen.

Toiminta flirttailee jatkuvasti katastrofin kanssa. Lukuisat lautaset huojuvat epätoivoa aiheuttavan hitaasti keppien päällä, sirpaleet lentelevät, eturivissä istujille jaetaan nenäliinoja. En halua paljastaa jutuista herkullisimpia, sillä iso osa esityksen viehätyksestä on sen ennalta-arvaamattomuudessa. On samanaikaisesti kauheaa ja vapauttavaa, kun tuntuu että mitä tahansa voi tapahtua.

Kaiken taustalla soi Karl Sinkkosen musiikki, joka on hymyilyttävää ja toisteisuudessaan välillä helvetin rasittavaa eli täydellistä. Kun jo yleisön sisääntullessa aloitettu pimputus viimein loppui, kuului katsomon etuosasta hyvin äänekäs "Vihdoin!" Nauratti ja samalla olin vähän samaa mieltä. Musiikki siis tukee esityksen kaaosta kohti suistuvaa tunnelmaa hyvin.

Lion ei ole yhtä ronski kuin muutaman vuoden takainen Dark Side of the Mime eikä se muutenkaan pyri samankaltaisuuteen. Se on minusta hienoa. Lion lähtee riemukkaasti omille urilleen ja nojaa vahvasti nuhjuiseen sirkusestetiikkaan. Mukaan on klovnerian ja mimiikan sekaan ujutettu hieman splätteriä, mutta ei liikaa. Tämä on sirkusta sekopäisimmillään.

Jos kaipaat elämääsi tuntia, jonka aikana pidätät hengitystäsi ja naurat riemusta ja kauhusta, niin mene katsomaan Lion. Se on kamala ja mahtava.

Kansallisteatterissa on vielä muutamia esityksiä toukokuussa ja esitys kiertää lisäksi myös Tampereen Työväen Teatterissa ja Turun kaupunginteatterissa.

Lavalta: Underneath (Recover Laboratory)

Kuva: Sofi Häkkinen

Epäpaikan olennot kohtaavat katsojan lempeästi ja suoraan

Valitsen raskaamman oven ja laskeudun kohti kosteaa tunneliverkostoa. Portaikon puolivälin jälkeen kohtaan ensimmäisen maanalaisen olennon. Recover Laboratoryn Underneath-teokseen lähdetään katsojana yksittäin ja kohdataan labyrintissa erilaisia olentoja. Niiden kanssa saa vuorovaikuttaa, jos haluaa, mutta reitin läpi voi myös vain kävellä. Minä valitsin tällä kertaa kohtaamiset ja olin vaikutettu.

Meilahden väestönsuoja näyttäytyy labyrinttimuodossaan jonkinlaisena epäpaikkana. Ilman lavastuksiakin siellä kävely tuntuisi oudolta, halleissa on autoja ja jopa moottorivene. Taiten rakennetut lavasteet näyttäytyvät silti orgaanisina, ne eivät tunnu tilaan erikseen rakennetuilta. Tuntuu, että paikan tunnun katoamisen lisäksi myös aika menettää merkitystään. Illuusiota rikkovat ainoastaan ajoittaiset opasteet, joiden olemassaolosta olin kuitenkin iloinen. Oli mukava tietää olevansa oikealla reitillä ja saada väliaikatietoja siitä, missä kohtaa labyrinttia suurinpiirtein kulkee.

Teoksen kuvauksessa kerrotaan sen tutkivan ihmistä ja ihmisyyden kokemusta. Suuria teemoja eivätkä niin helppoja toteuttaa, mutta minulle ne näkyivät. En ajatellut etukäteen virittäytyväni mitenkään niitä havainnoimaan, kunhan yritin lähteä avoimin mielin, ja yllätyin siitä, miten varkain minut johdateltiin ihmisyyttä pohtimaan. Pohtiminen ei toisaalta ole aivan oikea sana, sillä en myöskään kokenut aktiivisesti prosessoivani mitään, pikemminkin olin jollain tavalla ihmisyyden ytimessä. Sellaisessa paikassa, jossa voi katsoa toista silmiin ilman pelkoa tai häpeää ja tuntea tulevansa nähdyksi kokonaisena.

Ihastuin labyrintista löytämiini olentoihin. Ne olivat selvästi paikkasidonnaisia, omille reviireilleen jämähtäneitä ja osa myös hiukan ilkikurisia. Labyrintissa kulkijaa ne lähestyivät kukin omalla tavallaan, impulsseja tarjoten mutteivät pakottaen. Minä vietin aikaa niistä kaikkien kanssa. En halua pilata kenenkään kokemusta erittelemällä hetkiä tarkemmin eivätkä kohtaamiset varmasti näyttäydykään kaikille samanlaisina. Rohkaisen kuitenkin lämpimästi ottamaan impulsseja vastaan, sillä jaetut hetket jäivät väikkymään mieleen.

Kuva: Sofi Häkkinen

Tunnelissa vietettävä aika arvioidaan järjestäjän taholta puolesta tunnista kahteen tuntiin. Itse viihdyin kosteissa käytävissä ja luolissa hieman yli tunnin kiirehtimättä kulkien. Yllätyin siitä, että en kohdannut muita juuri lainkaan, vaikka tiesin labyrintissa olevan ainakin kuusi ihmistä samaan aikaan kanssani. Kokemus oli yksityinen ja miellyttävä.

Labyrintin keskivaiheilla on eräänlainen taidenäyttelyosuus, joka oli sekä rauhoittava että hieman pitkäveteinen. Olin itse labyrintissa sen verran korkeassa viritystilassa, että koin vain katsottavien teosten äärelle pysähtymisen haastavaksi. Teokset, joita sai koskea tai joiden kanssa sai tehdä jotain, tuntuivat mielekkäämmiltä. Oma suosikkini oli Pillow Talk, taiteilijaa en valitettavasti muista.

Elämyksenä Underneath on kokonaisvaltainen ja hyvin suunniteltu. Itse huomaan jännittäväni vapaasti läpikuljettavia teoksia, pelkään usein ohittavani epähuomiossa jotain, mutta täällä ohjeistus oli sen verran selkeä, että kokemukseen pystyi rauhassa uppoutumaan.* Suosittelen siis lukemaan odottelutilan lärpäkkeet huolella ja heittäytymään sitten labyrintin kiemuroihin itselle sopivalla intensiteetillä. Reitti on turvallinen ja olennot kilttejä.

Poistuttuani tunnelista aurinkoiseen syyspäivään oli pakko hengähtää hetkeksi. Olo oli läpikotaisin kohdattu. Labyrintin olennot katsoivat kohti suoraan ja lempeästi, tunsin itseni hyväksytyksi maan alla kulkiessani. Kiitos.

Labyrinttiin pääsee 20.12. asti.

Kiitokset lipusta esitykseen Recover Laboratorylle.

* Myönnetään, että esityksen jälkeen minuun iski kauhea jälkiahdistus siitä, että jätinkö kuitenkin jonkin nurkan tutkimatta ja ohitinko jotain vahingossa. Tuottajan kanssa keskusteltuani sain todettua, että ainakin löysin kaikki olennot tunneleista ja pääsin ahdistuksesta eroon. Huh.

Lavalta: Rakkaudesta - sanasto tuleville vuosikymmenille

Kuva: Jenny Mansikkasalo

Rakkaudesta tulevaisuuteen

Pari viikkoa sitten kävin tutustumassa Rakkaudesta - sanasto tuleville vuosikymmenille -esityksen harjoituksiin. Tällä viikolla koitti ensi-ilta ja kävin kuulemassa ja kokemassa sanoja maanantain ennakkonäytöksessä.

Esityksen sanastoon voi tutustua Utopedia-sivustolla. Käytän tässä tekstissä sanaston sanoja ja olen merkinnyt ne kursiivilla, merkitykset löydätte linkin takaa.

Rakkaudesta jalkautuu ensin Kalasataman alueelle alkaen kuunteluosiolla, jonka saa suorittaa haluamassaan paikassa määrätyn ajan puitteissa. Itse istuin leikkipuiston kiipeilytelineen korkeimmalla köysitasolla ja todettakoon, että köysien päällä istuminen ei ollut mukavinta mahdollista, mutta maisemaltaan paikka oli erinomainen. Nauhoitteen äänimaisema oli miellyttävä ja vaikka sanat soljuivat ohitse, jättivät ne ajatuksenpoikasia jälkeensä.

Seuraavaa osiota en halua paljastaa, todettakoon vain että kannan nyt mukanani tärkeää paperia. Kalasatamasta siirrytään takaisin Cirkoon, väliajan kahviosta löytyy teemaan sopivaa purtavaa ja esitys jatkuu Maneesi-salissa. Installaatioita, kuunteluharjoituksia, lopulta ihan katsomossa istumista. Esiintyjät ovat mahtavia. Hurmaannuin hiekkamaagista, jäin kaipaamaan öljiötä, Jenny Mansikkasalon loputon ilmassa leijuvilla tikkailla kapuaminen oli hypnoottista katsottavaa. Oli myös mahtavaa, että koko työryhmän osallisuus oli näkyvää, esimerkiksi ääni- ja valosuunnittelu olivat esillä ja läsnä.

Nyt on tosin pakko sanoa, että Rakkaudesta-esityksen kuvailu on vaikeaa, tämän tekstin kirjoittaminen on vaikeaa. Esitys on palapelimäinen kokemus ja rakentuu jokaiselle katsojalle erilaiseksi. Oikeastaan kuvaisin sitä enemmänkin hahmotelmaksi tai jonkinlaiseksi ideoiden istuttamiseksi. Siinä on mahtavia visuaalisia elementtejä ja nautin koreografioitujen osioiden ja innolla mukana olevien esiintyjien katsomisesta hirveästi, mutta jotenkin en osaa hahmottaa tätä esityksenä. Minulle Rakkaudesta oli ajatushautomo, jääkarhun katse, kosketus öljyisen puoleni kanssa, vähän nololta mutta silti kivalta tuntunut viestinvälityshetki ja jonkinlainen osittainen luopuma.

Katsojiltaan Rakkaudesta tuntuu toivovan leikinnäköä, antautumista leikkiin ratkaisujen löytämiseksi. Se siis osallistaa katsojia, mutta mielestäni miellyttävällä tavalla ilman pakkoa. Kaikki tehdään yhdessä, ketään ei huiputeta huomion keskipisteeksi. Ja jos kaikki antautuvat leikille, on leikkiminen tietysti myös hauskempaa.

Minusta tämä esitys, kutsuttakoon sitä siis kuitenkin esitykseksi, oli ihana. Rakkaudesta käsittelee tärkeää aihetta, muuttuvaa maailmaamme, mutta suhtautuu muutokseen lämmöllä. Se ei pauhaa tai käy päälle, vaan jättää olon, että ehkä tästä maailmasta tulee vielä jotain. Kulkekaamme autotahtoisten maailmasta kohti yhdentöä.

Esityksiä on vielä nyt tulevana viikonloppuna, lisätiedot täältä.

Kiitokset työryhmälle lipusta esitykseen.

ps. Oma lempisanani on ehkä maarra. Vaikka se on sanana surullinen, on siinä myös toivoa.

Rakkaudesta-työryhmä etsii uusia sanoja tulevaisuudelle

Kuva: Jenny Mansikkasalo

Olen miettinyt tulevaisuuden maailmaa lähiaikoina paljon. Viime vuonna tein sen suurimman ympäristörikoksen eli sain lapsen. Nyt pohdin, onko tätä maailmaa enää olemassa tai millaisena se näyttäytyy, kun lapseni on aikuinen. Ajatukset tuntuvat välillä musertavilta erilaisten kauhuskenaarioiden ristitulessa. Mitä tässä tilanteessa voi tehdä?

Rakkaudesta-työryhmä työstää tällä hetkellä Suvilahdessa esitystä Rakkaudesta - sanasto tuleville vuosikymmenille, jossa yritetään käsitellä asioita joille ei ole vielä nimiä. Esityksen yhtenä tavoitteena on löytää uusia sanoja, sanoja luopumiselle, surulle ja elämäntapojen muutokselle, jotta voimme jatkaa elämistä tällä maapallolla. Tämä ajatusmalli tuntuu lohdulliselta. Työryhmän kutsumana kävin seuraamassa heidän harjoituksiaan Cirkon Maneesissa.

Tällä hetkellä esityksen ensi-iltaan on vähän alle kaksi viikkoa. Kohtauksia työstetään ja harjoitellaan. Suunnittelu on kuitenkin aloitettu jo vuonna 2016, jolloin muun muassa haastateltiin tutkijoita aiheen tiimoilta. Alkuperäinen lähtökohta teokselle oli utopian käsite, mutta ajatus muokkautui pian uuden sanaston kehittämiseksi. Uusia sanoja kirjoittivat muun muassa tutkijat, kirjailijat ja työryhmä. Sanastoa löytyy jo verkosta Utopedia-sivustolta ja sinne voi käydä ehdottamassa myös omia sanoja.

Mitä pelkillä sanoilla sitten voi tehdä? Esiintyjä Minna Haapasalo toteaa, että tulevaisuutta emme voi tietää, mutta sanoilla ja niiden käytöllä rakennamme sitä. Jenny Mansikkasalo, myös esiintyjä, lisää, että on tärkeää pohtia miten voimme auttaa itseämme ja toisiamme muutoksessa. Yhdessä tuottaja Inari Pesosen kanssa he kertovat, että esityksen tavoitteena on ehdottaa, keskustella ja käsitellä erilaisia, paikoin ristiriitaisiakin tulevaisuudenkuvia.

Esityksestä on pyritty saamaan mahdollisimman moniääninen ja sitä on viimeisen vuoden aikana demotettu erilaisisa yhteyksissä, jotta siitä saataisiin toimiva kokonaisuus. Tyylilaji ja tunnelma ovat vähitellen hioutuneet kohti lopullista muotoaan. Tällä hetkellä viilataan lähinnä esiintyjien omia osioita ja laitetaan askelmerkkejä kuntoon.

Noin kolmituntiseksi kaavailtu esitys alkaa kävelyosuudella Suvilahdessa. Katsojilla tulee olemaan kuulokkeet, kuten melko useassa esityksessä on viime aikoina ollut, mutta työryhmä kertoo pyrkivänsä luomaan hetkestä yksityisemmän ja omaehtoisemman eikä mitään massavaellusta. Teatteritilassa eli Cirkon Maneesissa eistyn muuntuu kollektiiviseksi kokemukseksi. Katsomisen lisäksi esitykseen on haluttu lempeää osallistamista, jonka toivotaan olevan sopivan matalan kynnyksen toimintaa. Itse pääsin harjoituksia seuratessani tätäkin hieman kokeilemaan ja ainakin tällaisessa "yksityisesityksessä" osallistuminen tuntui hieman jännittävältä, mutta teemaan sopivalta ja perustellulta. Kiinnostavaa nähdä, miten homma toimii kun katsojia on enemmän.

Mansikkasalo kertoi myös lyhyesti, kuinka esityksen ilma-akrobatiaosuuksia oli suunniteltu. Improvisaatiolähtöinen liike kuulemma lähti muokkautumaan siitä tunnelmasta, minkä kustakin käsitteestä sai. Mansikkasalo myös toteaa, että on ollut haastavaa kun liikkeen on käytävä jonkinlaisen ajatusmankelin läpi, jotta ne saadaan liittymään aiheeseen. Lähtökohtana kun ei ole "vain näyttää liikettä ilmassa, vaan löytää jonkinlainen motiivi sille liikkeelle".

Kuva: Jenny Mansikkasalo

Visuaalisesti esityksestä jäivät tässä rakennusvaiheessa mieleen kasvit, ilmapallot ja tikkaat. Valaistuksellisesti tavoitteena on käyttää ainakin jossain määrin myös luonnonvaloa, sillä esitysvalot syövät hurjia määriä energiaa ja työryhmä on myös laskeskellut tarkasti esityksen hiilijalanjälkeä ja energiankulutusta. Valosuunnittelija Jenni Pystynen kertoi muun muassa kuinka jossain vaiheessa palloteltiin ajatusta valoenergian tuottamisesta polkupyörillä ja siitä, kuinka idea hylättiin sillä tarvittavien pyörien määrä olisi ollut esityskontekstissa järjetön. Täysin omavaraiseksi esitystä ei siis saada, mutta minimikulutukseen on joka tapauksessa pyritty.

Hetken ehdin nähdä koko työryhmän työskentelemässä koreografian parissa. Aiemmin mainittujen lisäksi joukkoon olivat liittyneet esiintyjät Heikki Tolin ja Joona Lindberg, äänitiskin takana työtään teki Johannes Vartola ja tarkentavia ohjeita jakeli Emma Puikkonen. Kohtauksesta tuli hyvä mieli, odotan tämän näkemistä.

Esitys tuntuu virkistävältä synkkien tulevaisuuden kuvien maalailun lomassa. Rakkaudesta ei ehkä ratkaise kaikkia tämän maailman ongelmia, mutta ainakin näin harjoitusten perusteella se tuo minulle toivoa siitä, että jotain voi tehdä. Samanlaisena tämä maailma ei tule säilymään, mutta ehkä se, me voimme muuttua ja pelastaa siitä jotain olennaista.

Rakkaudesta - sanasto tuleville vuosikymmenille -esitystä esitetään Suvilahdessa 11.-16.9. Lisätietoa ja liput Cirkon sivuilta.

Lavalta: Laulunarvoinen (WHS Teatteri Union)

Kuva: Oona Kauhala / Milla Järvinen

Uskalla yrittää, uskalla elää

Milla Järvisen Laulunarvoinen on mieltä haastava ja kaunis nykysirkusteos. Järvisen koko vuoden kestänyt projekti tiivistyy tähän esitykseen, kokoaa yhteen saatuja elämyksiä ja ajatuksia. Rengastrapetsilla taiteiluun on yhdistetty vapaampaa ilmaisua, puhetta ja videota sekä performanssimaisia elementtejä. Alkuvoimainen esitys hämmentää ja jättää useita siemeniä mieleen itämään. Mitä jos uskaltaisinkin yrittää? Vaikka voin epäonnistua, vaikka tuntuukin että en pysty?

Lämpiössä luettavana ollut Hilja Kurkisen teksti älylaitteettomuudesta ohjasi katsomisajatuksia ehkä hieman väärään suuntaan, sillä lähdin pohtimaan esitystä sen kautta ja jäin jopa hieman kaipaamaan aiheen tarkempaa käsittelyä. Luettuani Järvisen kotisivuilta tästä projektista ajatukset järjestyivät tarkemmin ja esityskin asettui paremmin kontekstiinsa. Kun lähtöajatukseksi otetaan kaikilla aisteilla aistimista, ihmisyyttä, luonnonuskoa ja turhan stressin aiheuttamaa hengenahdistusta alan ymmärtää kohtauksia paremmin.

Kokonaisuutena esitys on ajatusvirtamainen, hieman poukkoilevakin mutta temmossaan hidas. Välillä huomasin kaipaavani selkeyttä ja suuntaviivoja ja keskittymistä rakoilutti hieman myös välillä turhan kovalla ollut musiikki, liekö ollut sitten tarkoitus vai ei. Toisaalta nautin taitavan sirkuksen katselusta ja omanlaisestaan tunnelmasta. Järvinen toimii rengastrapetsinsa kanssa läheisessä suhteessa, hellästi ja keskustellen. Tässä ei ole käytössä väline, vaan partneri.

Kaunista ja ajatteluttavaa katsottavaa tämä oli joka tapauksessa vaikka omat aivot olivat virittyneet hieman sivutaajuudelle. Järvisen ilmaisu on ilmavaa ja jotenkin häpeilemätöntä. Suurimman osan ajasta hän ei tunnu esiintyvän, vaan vain olevan hetkessä. Hetkeen pääsin itsekin välillä käsiksi. Lopussa Järvisen nostaessa viulun olalleen ja soittaessa laitan silmät vähäksi aikaa kiinni. Tässä on hyvä.

Vaikea sanoittaa, kiehtovaa katsoa, jälkimaininkeja kuulostelen vielä. Olen esityksen jälkeen huomannut keskittyväni paremmin hetkeen, jättänyt puhelimen pois, kuunnellut toista ihmistä paremmin. Tai ainakin yrittänyt.

Kiitokset WHS Teatteri Unionille kutsusta esitykseen ja Suketukselle katsomisseurasta ja purkukeskustelusta.

Lukekaa ihmeessä myös Jussi Tossavaisen erinomainen kritiikki (HS), joka valottaa lisää teoksen taustoja.

Lavalta: What Will Have Been (Circa)

Kuva: Andy Phillipson

On vaikeaa koskettaa toista ihmistä aidosti

Circan What Will Have Been oli todellinen helmi. Cirko-festivaalilla nähty australialaisen nykysirkusryhmän esitys vei minut pohtimaan ihmissuhteita ja aidon kosketuksen haastavuutta. Lavalla kolme esiintyjää liikkuvat yhdessä ja erikseen, kehot toisiaan vasten paiskautuen, juuri toisensa ohittaen ja lopulta syleilyyn vaipuen.

Kansallisteatterin Pieni näyttämö sopii hyvin esitystilaksi. Se on riittävän intiimi ja samalla myös avoin, seinillä tai katossa ei ole esityksestä harhauttavia elementtejä. On vain lava, esiintyjät ja muutama sermi. Pelkistetty ilme sopii tunnelmaan. Puvustus on mustavalkoinen, sirkusvälineetkin hillityn värisiä kuten tavallista. Vaikka lavalla tapahtuu liikkeellisesti paljon, koen eniten pääni sisällä. Esitys ei sorru pelkkään hurjaan temppuiluun, vaan malttaa antaa liikkeelle aikaa ja saa minut keskittymään.

Lavalla nähdään sirkustaiteilijoina upeat Lauren Herley, Daniel O'Brien ja Keaton Hentoff-Killian. Jokaisella on selkeästi oma osaamisalueensa, kellä köysi ja kellä trapetsi tai akrobatia, mutta olennaisinta on yhteispeli. Suurinta osaa liikkeistä ei voisi tehdä, ellei luotto vastapariin olisi täydellinen. On uskallettava syöksyä, antautua. Liikettä täydentää viulisti Lachlan O'Donnellin musiikki. Klassisen musiikin sävelien lisäksi kuullaan elektronista musiikkia ja tässäkin yhdistelmä toimii.

Kuulostaa ehkä elitistiseltä, mutta eniten minua häiritsivät esityksessä väliaplodit. Ymmärrän ne toisaalta, esiintyjien kehot pystyvät huimaaviin suorituksiin ja yhteispeli on hengästyttävää. Minun keskittymiseni taputtaminen kuitenkin rikkoi, olisin halunnut pysytellä esityksen keskittyneessä tunnelmassa ja taputtaa hurjasti sitten lopussa kuten toki teinkin.

What Will Have Been oli yksinkertaisesti kaunis esitys. Se ei kosiskele hurjilla tempuilla tai vitsaile, vaan keskittyy nimenomaan tarkkaan liikkeelliseen ilmaisuun ja mahdollistaa vapaan assosioinnin. Tässä teoksessa tiivistyi paljon siitä, mistä nykysirkuksessa niin kovasti pidän.

Lavalta: Pessi ja Illusia (Pirjo Yli-Maunula / Cirko)

Kuva: Pekka Mäkinen

Satumetsä kumisee ja rapisee

Tämän vuoden Cirko-festivaali on täyttä vauhtia käynnissä ja sen myötä Helsingissä nähdään vierailuesityksiä maailman eri kolkista. Ei tule silti unohtaa kotimaista nykysirkusosaamista, sillä yksi festivaalin kiinnostavimpia vierailuja minulle oli oululaisen Pirjo Yli-Maunulan ja työryhmän teos Pessi ja Illusia. Yrjö Kokon klassikkosadusta ponnistava esitys on suunnattu lapsiyleisölle ja viehättää visuaalisuudellaan ja ilmavuudellaan.

Tarinan keskiössä ovat menninkäinen Pessi ja keijukainen Illusia. Illusia laskeutuu omasta maailmastaan metsään ja tutustuu siellä Pessin kanssa erilaisiin olentoihin. Osa metsän asukeista on ystävällisiä, toiset taas vaarallisia. Ystävien avulla vaikeuksista kuitenkin selvitään ja lopussa lavalle laskeutuu rauha.

Noin tunnin pituinen satuesitys on viehättävä matka Kokon luoman tarinan siimekseen. Alkuperäistä kerrontaa ei tosin seurata orjallisesti, vaan Yli-Maunulan työryhmä pikemminkin tulkitsee sitä viitteellisesti. Olennaiset, tarinasta monelle varmaankin muistuvat elementit kuten hämähäkkien viemät siivet ja talvella liikkuva Valkoinen Kuolema on kyllä säästetty tähänkin versioon.

Esityksen lavalla nähtävä työryhmä koostuu tanssijoista (Milla Virtanen, Teemu Tuohimaa, Katri Lausjärvi), sirkustaiteilijoista (Sanna Vellava, Katja Korström) ja muusikoista. Osaamisen laajuus näkyy kiinnostavana lavatoimintana. Ilma-akrobatiaa nähdään niin rengastrapetsilla, liinalla kuin köydessäkin ja tanssillinen ilmaisu lattiatasossa on hienoa katseltavaa. Temput ovat näyttäviä, mutta palvelevat silti tarinan kuljetusta eikä niillä haeta yksittäistä vau-efektiä vaan pidetään pikemminkin yleisö tiukasti satumaailman pyörteissä.

Äänisuunnittelija Aake Otsalan ja muusikoiden Kyösti Salmijärvi ja Markus Lampela luoma äänimaisema on kiinnostava. Soittimina käytetään paljon puisia puhaltimia, mutta myös esimerkiksi pahviputkia, pulloja ja nauhalta kuullaan muun muassa koivuklapiksylofonia. Tunnelma on maaginen. Pirjo Valisen lavasteet ja puvustus hivelevät silmää: hahmot on luotu tyylitellen ja kimalteleva satumetsä saa kontrastia puvuista, joissa on käytetty materiaalina muun muassa paperia. Valkoisen Kuoleman ja Illusian kamppailussa käytettävä paperista valmistettu liina on myös ehdottomasti yksi esityksen näyttävimpiä visuaalisia elementtejä hurjuudessaan.

Omaan makuuni esityksessä olisi ollut voinut olla vielä enemmänkin hurjuutta alkuperäisteosta noudattaen, mutta toisaalta ymmärrän tietynlaiset pehmennykset lapsiyleisöä silmällä pitäen. Jännittävää katsomossa joka tapauksessa oli. Kokonaisuutena Pessi ja Illusia oli kaunis matka mielikuvitukselliseen metsään ja sen asukkaiden elämään, jossa sekä kamppaillaan olemassaolosta että ehditään nauttia hetkestä.

Kiitokset pressilipusta Cirkolle. Festivaali jatkuu vielä tämän viikon ajan.

Lavalta: IIRIS (Zero Gravity Company)

Kuva: Heikki Järvinen

Inhimillisyyttä pölyn ja kuoleman maassa

Zero Gravity Companyn uusin teos IIRIS tuo lavalle 17 sirkustaiteilijaa, jotka yhdessä improvisoiden luovat viisi kohtausta pohjaten T.S. Eliotin runosta The Hollow Men. Kohtausten välineet on toki päätetty etukäteen, on vertikaaliköyttä, trapetsia ja rengasta, ja välimerkkejä on matkan varrella, mutta liikemateriaali on uutta niin esiintyjille kuin katsojille.

Tunnelma vaihtelee kohtaus kohtaukselta, mutta intensiteetti pysyy jatkuvasti. Minne tahansa lavalla katsookin näkee jotain kiinnostavaa, kehonhallintaa ja visuaalisesti miellyttävää liikettä. Oikeastaan esiintyjät muodostavat erilaisissa kokoonpanoissaan jonkinlaisen organismin, joka liikkuu kuin yhtenä, osiinsa reagoiden. Värimaailma esityksessä on pölyinen, harmaata ja ruskeaa on paljon, ja silloin on myös helpompi keskittyä kehoihin kun silmä ei harhaile

Esitys ei tunnu improvisoidulta, vaikka se sitä on. Esiintyjät ovat keskittyneitä, hyvin läsnä hetkessä, ja tämä keskittyneisyys vie mukanaan. Ajatus ei pääse harhailemaan muualle. Tunnelma on pääosin jollain tavalla uhkaava, onhan myös esityksen taustalla vaikuttava Eliotin runo synkkä, mutta välillä olen myös liikuttunut. Silmät kostuvat huomaamatta.

Perjantaina Verkatehtaalla järjestettiin keskustelutilaisuus esityksen jälkeen, puhumassa olivat esityksen ohjaaja Reija Tapaninen, esiintyjät ja työryhmän tekniikasta vastaavat jäsenet. Moni puhui siitä, kuinka esityksen aikana omankin kehon valtaa rauha ja keskittyneisyys ja kuinka prosessin aikana on oppinut sietämään myös keskeneräisyyttä ja kokeilua. Sitä ajatusta kannan nyt mukanani, sitä että täällä voi kulkea, kokeilla, liikkua toisiin reagoiden. Joskus syntyy jotain hienoa, joskus vähemmän, mutta yksin kangistuu helposti totuttuun ja turvalliseen.

Omaksi suosikikseni jää esityksen neljäs kohtaus Toivo. Tässä osiossa ei ole välineitä, kehoja vain, jotka eri tavalla tasapainoillen pyrkivät yhdessä kohti jotain. Laumana, laumasta turvaa hakien. Jään katsomaan, kuinka monella eri tavalla ihminen voi tasapainoilla käsillään tai päällään, yhdessä muiden kanssa. Välillä hapuillen, välillä notkeasti nousten ja sieltä laskeutuen.

Poistuessa olo on vaikuttunut ja rauhallinen. Kotimatkalla en oikein jaksa keskittyä kirjaan, ajattelen vain kehoja ja fyysisyyttä. Oli upeaa nähdä niin paljon hyvin hallittua liikettä, joka ei pyri saamaan katsojaa haukkomaan henkeä, vaan laittaa keskittymään, kohdistamaan katseen jalkaan, käteen, kosketukseen.

Kiitokset työryhmälle kutsuvieraslipusta ja Sirkusinfolle yhteiskuljetuksen järjestämisestä Hämeenlinnaan.

Lavalta: Veitsenterällä (Vesa Purokuru/Cirko)

Kuva: Eemeli Nättinen

Ilmaan heitetyt toiveet

Helmikuussa kirjoittaminen oli vaikeaa. Osin se johtui siitä, että moni nähty esitys ui jonnekin ihon alle, sai herkistymään niin paljon että sanoja ei löytynyt. Yksi tällaisista oli Vesa Purokurun Cirkossa nähty sooloesitys Veitsenterällä, tarina miehestä joka lähti kokeilemaan omia rajojaan ja harjoittelemaan epäonnistumista ja luopumista.

Päällimmäisenä ajatuksena mielessä esityksen jälkeen oli kaiken kattava inhimillisyys ja ihmisen rajallisuus. Monologissaan Purokuru käy läpi elämänsä käännekohtia, pohtii omaa uraansa taiteilijana, sitä kuinka homma äkkiä vain lähti vaikka perhe vähän katsoikin alta kulmain isän uutta harrastusta. Yrittänyttä ei silti laitettu, vaan harjoitteleminen jatkui ja repertuaariin tuli uusia temppuja. Lisäpuhtia haettiin milloin koti- ja milloin ulkomaisilta kursseilta. Tutuksi tulivat tasapainoilu, ilma-akrobatia ja onpa esitykseen hiottu huolella myös hurja koripallo-ottelu, jossa päättäväinen hyökkääjä heittää korinsa yksipyöräisellä ajaessaan.

Esitys ei ehkä sinänsä huimaa päätä kuin jotkin sirkusteokset eikä sen tarvitsekaan, 54-vuotiaan keho kun ei yleisesti ottaen taivu kaikista henkeäsalpaavimpiin temppuihin. Ihailua ne silti herättävät jongleerauksesta köysiakrobatiaan, hyvä jos omissa käsissä pysyy kerrallaan kaksi heiteltävää esinettä ja niidenkin tulisi olla pyöreitä. Esitys kuitenkin muistuttaa, että koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa. Toki reisilihas saattaa toisinaan revetä ja tavallisesti epäonnistumisen tunne on jatkuvasti läsnä, mutta senkin kanssa voi elää.

Veitsenterällä on matka kasvusta, isyydestä, harjoittelusta, kivusta ja suurista toiveista, valosta joka näyttää tietä. Se ei ole esitys, joka jää mieleen vain teknisesti kauniina vaan myös sydäntä lämmittävänä hetkenä. Kiitos Vesa Purokuru tästä kurkistuksesta taiteilijan sieluusi, kiitos epäonnistumisen askeleista, tiskiharjoista, ylävitosista.

Kiitokset Cirkolle kutsuvieraslipusta esitykseen.

Lavalta: BLAM! (Aleksanterin teatteri/Cirko)

Kuva: Søren Meisner

Turboahdettu testosteronipläjäys

Tammikuussa Helsingin nykysirkusskeneen syöksähti Kristján Ingimarsson Companyn kiitelty toimintapläjäys BLAM! Esitys oli vieraillut Tampereen Teatterikesässä jo vuonna 2014, mutta nyt se saatiin myös pääkaupunkiseutulaisten iloksi Alesanterin teatterin ja Cirkon yhteistuontina. Mainostekstillä Die Hard meets The Office -markkinoitu teos lupasi lavalle komiikantäyteistä toimintaa ja sitä se myös toi.

Kolme konttorirottaa ahertaa työssään pomon valvovan silmän alla. Jokaisena irtoavana hetkenä unohdetaan kuitenkin aherrus ja heittäydytään leikin pyörteisiin. Lehtikoteloista rakentuu tuhoajarobotin haarniska, naulakosta konekivääri ja vesiautomaattikin pääsee kuvioihin mukaan. Lopulta sankarit huolivat mukaan myös hieman liiankin kovasti yrittävän pomonsa, jolla on tarve päästä osaksi jengiä ja toimintaa. Viimeistään tässä vaiheessa työnteko on muisto vain ja koko poppoo heittäytyy mielikuvituksen vauhdikkaisiin pyörteisiin.

Neljän miehen kohellus ja taiturointi lavalla on näyttävää katsottavaa. Komediallinen sanaton ilmaisu on tarkkaa ja parhaimmillaan herkullista, temppuilu on vauhdikasta ja suoraan toimintaelokuvien kliseisestä kuvastosta. Mukaan mahtuu myös muutama traagisempi hetki, mutta niihin ei jäädä vellomaan vaan avuksi otetaan useimmiten tuliase. Lopulta koko toimisto on kääntynyt kirjaimellisesti ylösalaisin eivätkä pojiksi muuttuneet miehet taida itsekään tietää miten tilanteeseen päädytttiin.

Välillä hirvitti toden teolla temppujen uhkarohkeus. Lavasteet heiluivat, koreografiat saivat olla millintarkkoja ja ajoitukset kohdallaan. En varsinaisesti ihmettele, että keskiviikon ensimmäisessä näytöksessä esitys jouduttiin Didier Oberlén loukkaantumisen vuoksi keskeyttämään. Lauantaina tällistä oli jäljellä enää vain rantu otsassa.

Hengenpidättämisen lomassa tulin silti pohtineeksi onko vaarallisten temppujen esittäminen todella tarpeen? Toki sirkustaiteilijoiden hommassa on aina riskinsä, aina voi kaatua, tippua, kompastua, mutta onko kohtaloa tarve uhmata? Toki adrenaliininhöyryinen toiminta kohottaa pulssia myös katsomossa ja välillä huokaistaan huojennuksesta, mutta vähempikin voisi riittää.

Viihdyin siis esityksessä, nautin koreografioista ja sanattoman ilmaisun taidokkuudesta, mutta väsyin testosteronipumpattuun tunnelmaan. Napakoittamalla esitystä olisi se ollut kenties viihdyttävämpi, nyt tuntui että hyvää tuli liian paljon ja vain liian vähän varioiden kerralla.

Kiitokset kutsuvieraslipuista Cirkolle ja Aleksanterin teatterille.

Lavalta: Dive (WHS/Cirko)

Kuva: Riku Pihlanto

Merenneito ja minä

Yritin ihan tosissani kirjoittaa eilen näkemästäni Salla Hakanpään Divestä kunnollisen ja asiallisen arvion. Hauduteltuani ja puhistuani totesin, että ei se onnistu. Jostain syystä tämä esitys meni ihon alle ja se ei suostu muuttumaan tavalliseksi tekstiksi.

Olen odottanut Diven näkemistä vuodesta 2014. Tai oikeastaan voisi sanoa että vuodesta 2013, sillä silloin näin Hakanpään edellisen sooloteoksen Pinta. Se oli ensimmäinen tiedostaen näkemäni nykysirkusesitys ja varmasti osasyyllinen siihen, miksi laji tänä päivänä niin paljon minua kiinnostaa. Panokset olivat siis kovat, kun astelimme Kallion Urheilutalolle.

Dive esitetään uimahallissa ja Hakanpää taitelee esityksessä sekä veden yläpuolella että pinnan alla. Vesi on minulle rakas elementti, joten siinäkin mielessä jännitti. Tokihan paniikki meinasi iskeä heti alussa kun tajusin, että minulla on katsomossa toinen kahdesta tolppapaikasta. Mitä jos en näe mitään? Onneksi pelko oli turha. Paikalta näki ja vaikka vähän piti välillä kuikuilla ja vaihtaa asentoa sen teki vaistomaisesti, sillä esitys oli lumoava.

Hakanpään esittämä hahmo kulkee kohti kiehtovaa vedenpintaa ja lopulta sen läpi. Kuva köyteen kietoutuneista, glitterkenkiin verhotuista jaloista ja veden pinnan alla näkyvästä liehuvasta mekosta on vahvana mielessäni. Tässä vaiheessa myös hirvitti, veden alla vietetty aika on niin pitkä ja asetelma niin hurja että hetken ehti epäillä noustaanko sieltä ylös laisinkaan.

Pinnan alle on luotu kiehtova maailma, jota katsomosta käsin päästään kokemaan videokuvan välityksellä. On käsittämätöntä, että epäseksikkääseen uimahallin altaaseen on saatu luotua niin satumainen maailma. On se vieraudessaan tosin myös pelottava, mutta sopivalla tavalla. Tekee mieli sukeltaa vielä kerran, hypätä tuntemattomaan ja antaa mennä. Esityksen hahmo leikkii, kokeilee, löytää itsestään jotain.

Tarina pitää otteessaan, aika kuluu liiankin nopeasti. Miten tämä voi olla näin hieno? Miten Hakanpää osaa? Miten tämä on tehty? Hengästyttää, ei tee mieli puhua. Ei tee näemmä monen muunkaan, hiljaisen lumoutuneina valumme kohti räntäistä katua. Kannatti odottaa. Kiitos. Kiitos. Kiitos.

***

Dive on osa What the Cirk? -festivaalin ohjelmaa ja se esitetään vielä perjantaina 18.11. Tällä hetkellä liput ovat loppuunvarattuja, mutta perjantaina kannattaa olla vielä kärppänä vapautuvien paikkojen varalta.

Lavalta: #Hope (Duo D'LYh/Kanneltalo)

Kuva: J-P Salminen

Kommunikaatiossa ei aina tarvita sanoja

Kiinnostavia pienten toimijoiden nykysirkusesityksiä on nykyään paljon tarjolla. Kanneltalossa nähtiin tällä viikolla Duo D'Lyhin uusin esitys #Hope, jossa esiintyvät Sanni Sarlin ja Kaito Takayma. Sarlinin erikoisalaa ovat rengastrapetsi ja hulavanteet, Takayman puolestaan jongleeraus ja esinemanipulaatio. Kaikkia taitojaan käyttäen duo luo lavalle pienieleisen ja viehättävän esityksen.

Teos on saanut inspiraationsa ihmistenvälisestä kommunikaatiosta. Itse jumitin ensimmäisissä kohtauksissa miettimään liikaa symboliikkaa ja viittauksia tai oikeastaan sitä, etten löytänyt niitä selkeästi. Lopulta tajusin rentoutua ja katsoa esiintyjiä. Yhdessä ja erikseen he liikkuvat lavalla, välillä selvästi toista väärin lukien ja konfliktiin ajautuen, toisessa kohdassa taas ymmärtäen ja saman tahdin löytäen. Omia suosikkikohtauksiani olivat Takayaman taitava pallotemppuilu, miten voikin ihmiskeho kyetä moiseen, ja Sarlinin viehättävät hulanumerot.

#Hopen musiikki on sekopäistä särinää ja jumittavaa jurnausta. Kaikki klipit on haalittu Creative Commons -kirjastoista muodostaen kiinnostavan kokonaisuuden. Kappaleet sopivat numeroihin hyvin vaikka välillä epätahtisuudellaan aivoja nyrjäyttävätkin.

Arvostan tässä esityksessä paljon myös sitä, että iltapäivien näytökset olivat maksuttomia. Toivottavasti todella moni nuori pääsi tätä katsomaan ja ehkä samalla kokemaan uudenlaisen taidemuodon.

Esitys on jollain tavalla kovin sympaattinen. Se ei yllätä katsojaa hengästyttävän vaarallisin tempuin, mikä ei toisaalta tarkoita sitä ettei taitoa olisi. #Hope on miellyttävä katsaus kahden sirkustaiteilijan osaamiseen ja siihen, mitä kaikkea hienoa kaksin voi saada aikaan.

Kanneltalon esitykset ovat ohi tältä erää, mutta Duo D'Lyhiin voi tutustua esimerkiksi heidän kotisivuillaan. Kiitokset Kanneltalolle kutsusta esitykseen.

Lavalta: Cutting Edge (WHS/Juhlaviikot)

Kuva: WHS

WHS:n uusin teos Cutting Edge oli minulle lähtökohtaisesti olennaisin nähtävä esitys Helsingin Juhlaviikoilla. Pään katkaisun teemasta riivitään esiin niin suuria kysymyksiä kuin mustaa huumoria. Esitys yhdistelee klassisia taikatemppuja, videota, tanssia ja illuusioita kallossa jyskyttävään äänimaisemaan ja vyöryttää silmien eteen liudan häiriintyneitä kuvia.

Lavalla nähdään kolme esiintyjää, Inês Campos, Vera Selene Tegelman ja Jukka Tarvainen. Yhteispeli toimii ja kaikki vakuuttavat kyvyillään Kalle Nion ohjauksessa. Tarvainen jää elävästi mieleen päättömänä kouristelevana ruumiina ja toisaalta ruumiittomana päänä milloin milläkin jalustalla tai pöydällä pyörimässä. Hieno on myös perinteinen naisenkatkaisu-temppu, näin sen ensimmäistä kertaa livenä. Monista hienouksista on ehdottomasti kiittäminen myös taitavaa valaistusta ja siitä vastaavia Jere Mönkköstä ja Joonas Tikkasta.

Kuva: WHS

Visuaalisesti esitys on järisyttävän hieno vaikka kuvasto onkin paikoin painajaisia aiheuttavaa. Vähempää en WHS:lta toisaalta odottanutkaan. Ihmiset siirtyvät lavalla paikasta toiseen taianomaisesti, välillä nähdään kehoja ilman päitä ja toisaalla pyörivät puolestaan irtopäät. Hieno on muun muassa Camposin ja Tarvaisen kohtaus, jossa päät ja kehot vaihtavat kamppailussa omistajiaan, vaikuttavin kohtaus tosin on todennäköisesti suoraan edestä katsottuna. Viimeinen kohtaus jää myös vahvana mieleen: ohut muoviverho saadaan liikkumaan hämmentävän elävästi ja sen taakse ilmestyvät unenomaiset hahmot vääntävät oman käsityskyvyn rajoja.

En voi sanoa pitäneeni esityksestä, se ei ollut katsomiskokemuksena erityisen miellyttävä. Totean kuitenkin ilokseni vaikuttuneeni esityksestä, istuneeni välillä kuin lamautuneena lavalla näkyvien ihmeiden edessä. Paikoin voin pahoinkin, katkaistut päät renessanssimaalauksissa eivät selvästi ole minun juttuni. Tunnereaktion sain joka tapauksessa ja olen tyytyväinen, että kävin katsomassa tämän.

Lavalta: Metsä - The Forest Project (Sade Kamppila ja Viivi Roiha/Cirko)

Kuva: Ryoko Uyama

Sade Kamppila ja Viivi Roiha ovat tuoneet Cirkon kanssa esityksensä Metsä - The Forest Project kauniiseen Vallisaareen. Ilma- ja pariakrobatiaa yhdistelevä luonnossa liikkuva teos yllättää ja hymyilyttää, vaikka on liikkuvuudessaan myös haastava. Luonto mainitaan teoksen kolmanneksi esiintyjäksi, mutta minulle kolmantena pyöränä mukana oli pikemminkin naiseus.

Esitys alkaa Vallisaaren Tykistölahdelta, josta kävelemme esiintyjien perässä kohti Kuninkaansaarta. Pelkkä ympäristö itsessään on kokemisen arvoinen luontopolkuineen ja historiansa vuoksi. Pian kuitenkin pysähdymme ja jäämme katsomaan esityksen ensimmäistä osiota. Köydet nivoutuvat osaksi metsämaisemaa yllättävän hyvin, Kamppila riippuu hiuksistaan. Sanallisesta osiosta osa meni minulta ohi Rauli-myrskyn puhaltaessa, mutta muistan että metsään on mentävä jos haluaa jotakin tapahtuvan.

Esityksestä tekee haastavan sen rikkonaisuus. Kuuden kohtauksen välillä liikutaan välillä pitkiäkin matkoja minkään tapahtumatta. Luontokokemuksena kävelykin on kyllä kiinnostavaa ja nautin merimaiseman katselusta, mutta palaaminen esityksen tunnelmaan tarpomisen jälkeen on paikoin vaikeaa. Viimeiset osiot nivoutuvat toisiinsa paremmin kuin alku ja katsoessani rannalla kärrynpyöriä ja voltteja tekevää Kamppilaa olen eniten esityksen pauloissa.

Oikeastaan pääsin todella mukaan tapahtumiin vasta kolmannessa kohtauksessa, kun me katsojat keräännyimme ringiksi esiintyjien ympärille ja katsoimme pariakrobatiaa. Kohtaus oli intiimi ja se omassa kehossa olemisen vaivattomuus ja toisen liikkeisiin sulautuminen vaikutti. Yllättävän hyvin tästä meditatiivisesta tunnelmasta siirryttiin huumorilla suomalaisiin karhunkarkotusperinteisiin, jonka aikana nähtiin hieman muitakin mättäitä kuin mitä metsässä voisi odottaa näkevänsä. Alastomuus oli kuitenkin tässä esityksessä miellyttävän luontevaa ja konstailematonta, yksinkertaisesti osa esitystä.

Kokonaisuutena Metsä jäi minulle erikoiseksi kokemukseksi. Nautin uudesta esitystilasta ja taitavasta akrobatiasta, mutta kipuilin keskittymisvaikeuksien ja ulkopuolisuuden tunteen kanssa. Lopputulema on joka tapauksessa plussan puolella ja näiltä tekijöitä menisin kiinnostuksella katsomaan projekteja jatkossakin.

Esityksiä oli Vallisaaressa vain elokuun viimeisenä viikonloppuna, lokakuussa esitys matkaa Bordeauxiin. Lisätietoa esityksestä ja artisteista voit löytää projektin sivuilta.

Kiitokset Cirkolle kutsuvieraslipusta.

Lavalta: Super Sunday (Race Horse Company/Teatterikesä)

Kuva: Petter Hellman

Onnistuin nappaamaan itselleni ainakin sillä hetkellä viimeisen lipun perjantaiseen Race Horse Companyn Super Sunday -spektaakkeliin, jota esitettiin Teatterikesän aikana Sorin Sirkuksen tiloissa. Kotimainen äijäsirkus onnistui hurmaamaan sekopäisellä show'llaan ja vastasi samalla myös päivän adrenaliiniannoksesta.

Rauli Kosonen, Petri Tuominen, Kalle Lehto, Mikko Karhu, Odilon Pindet ja Mikko Rinnevuori saapuvat lavalle komeilla kilpahevosillaan ja siitä lähtien esitys vuorotellen naurattaa ja saa pidättämään hengitystä, välillä molempia samaan aikaan. Reteästi havaijipaitoihin ja sortseihin sonnustautuneet miehet temppuilevat lavalla muun muassa keinulaudoilla ja trampoliineilla unohtamatta vaikuttavaa kuolemanpyörää. Hurjuuksien lisäksi esitys on näyttävä myös visuaalisesti, sillä väriä löytyy niin lavasteista kuin asuistakin.

Osaaminen on ensiluokkaista, mutta kaikki tuntuu hoituvan vaivattoman näköisesti ja pilke silmäkulmassa. Kaveria läimäistään leikillisesti, samalla ollaan tarkkana siitä että temppujen varmistukset on tehty ja patjat varmasti oikeassa kohdassa. Tunnelma on sopivan överi, kuvitteelliset henkselit paukkuvat onnistuneiden temppujen jälkeen.

Kuva: Petter Hellman

Rytmitys on esityksessä hyvä. Tylsistymään ei pääse ja massiivisempia varusteluja vaativien temppujen väliin mahtuu hyvin niin sanotusti pienemmän kaavan akrobatiaa ja muun muassa huvittava nunchaku-näytös. Loppupuolella nähtyä Jeesus-viittausta en ihan ymmärtänyt, se oli mielestäni muusta tematiikasta irrallinen, mutta täytyy myöntää että kuolemanpyörä ja elmukelmu olivat lopulta unohtumaton yhdistelmä.

Kaiken sen testosteronin ja muiden höyryhormonien tuiskeessa minua alkoi kaiken lisäksi itkettää. Onhan se nyt hienoa, mihin kaikkeen ihmeelliseen ihmiskeho pystyy. Tämän tunteen saavat aikaan minussa pääsääntöisesti vain baletti ja nykysirkus. Kannatti mennä, hienoja taitajia ja hauskaa oli.

Race Horse Company kiertää esitystensä kanssa suhteellisen ahkerasti, joten kehotan pitämään silmät auki esitysten varalta. Itse yritän myös päästä ryhmää katsomaan kunhan tulevat taas tänne Helsinkiin.

Lavalta: Valomatka (Sirkustyöryhmä Heijastimet / Bravo!)

Kuva: Timo Wright

Toissaviikolla vietettiin kansainvälistä Bravo! -festivaalia lapsille ja nuorille suunnatun teatterin merkeissä. Oma tärppini tälle viikolle oli Sirkustyöryhmän Heijastimet valmistama, festivaalilla kantaesityksensä saanut Valomatka, jossa yhdistellään nykysirkusta ja varjoteatteria.

Tarinassa on kiireinen kaupunki, jonka varjot kasvavat ja hämärtävät asukkaiden eloa. Tyttö nimeltä Sisko (Salla Hakanpää) saa tästä tarpeekseen ja lähtee etsimään valoa varjonsa kanssa. Tarinankerronta on toteutettu mainiosti, esiintyjinähän lavalla ei tosiaan ole kuin Hakanpää, mutta valojen suuntaamisilla on saatu aikaan hieno illuusio useammasta esiintyjästä. Kaikenlaista sitä voi tehdä, nostaa vaikka kaverin vierelle istumaan ja keinutella köydellä.

Valomatkan tunnelma on miellyttävän rauhallinen. Kerronta tuo mieleen sellaiset niin sanotusti kunnolliset sadut, joissa ei turhia kiirehditä ja maltetaan keskittyä hetkeen ja tunnelmaan. Oma fiilis oli unenomainen ja rauhallinen, pidin siitä että hetkeksi sai pysähtyä ja nauttia sanattomasti esitetystä tarinasta ja hienosti tehdyistä animaatioista.

Kuva: Ainu Palmu

Tarina ja sen animaatiot ovat Ainu Palmun käsialaa ja herättävät myös ihailua. Akvarellityyliin valmistetut maisemat ja värikkäät paikat ihastuttavat, tyyli tuo mieleen muun muassa Camilla Mickwitzin tyylin. Lisäksi animaatio toimii erinomaisesti varjoteatterin kanssa, ei voinut kuin ihailla rytmitystä.

Osuvan kommentin kuulin edessäni istuneelta pieneltä tytöltä, joka kysyi äidiltään esiintyikö toi tosiaan yksin tuolla. Esiintyihän hän, tosin äiti muisti hienosti mainita että tarvitaan myös valotekniikan ihmisiä sun muita apuun. Kokonaisuutena Valomatka oli ilahduttava ja näin ainakin aikuisikäistä rauhoittava kaiken arkitohinan keskellä.

Lavalta: Queer Masculinities (Transforces On Stage / Mad House)

Christian van Schijndel: The Gentleman. Kuva: Transforces

Mad Housen on valloittanut viime ja tämän viikon ajaksi aktivistiryhmä Transforces, joka puhuu ja toimii transnäkyvyyden ja -hyvinvoinnin sekä sukupuolen moninaisuuden puolesta. Viime viikolla tapahtuma tarjosi nähtäväksi kattauksen tanskalaisten queer-taiteilijoiden esityksiä Queer Masculinities -illassa.

Illan ajoitti Miss Fishin ja Carla from Helles7edin Organs. Performanssiduon esityksessä tutkittiin muun muassa kehoa ja sukupuolta viime vuosisadan malliin heijastettujen videoiden ja liikkeen yhdistämisen kautta. Vaikka idea on lähtenyt vanhoista ajatusmalleista ja paljon on kehittynyt, on esitys myös vahvasti nykupäivässä - sen todistaa jo muutaman viikon takaisten uutisten selailu ja ihmisten tarve luokitella toisia sopiviin muotteihin. Organs oli komeaa katsottavaa, paikoin karua ja vähän pelottavaa ja seuraavassa hetkessä videota ja ihmiskehoa yhdistellään mitä upeimmin.

Nykysirkustaiteilija Michiel Tange van Leeuwenilta nähtiin illassa kaksi esitystä, Very Large Green Triangles, Part I ja Part II. Ensimmäinen esitys vei jalat alta, sillä en osannut odottaa näkeväni näin huikaisevaa nykysirkusta tässä illassa. van Leeuwen valloittaa lavan käsittämättömän korkeissa koroissaan ja jatkaa sitten upeisiin käsiseisontoihin, edelleen niissä kreiseissä koroissa. Toisessa osiossa puolestaan nähdään muun muassa jonglöörausta ja kävelyä huiman korkeilla puujaloilla. Akrobaattisten toimien lomaan oli saatu ujutettua myös jos jonkinlaista ajatusta ja nämä esitykset jäivätkin ehkä istuttamine ajatuksineen parhaiten mieleen.

Ancient Orderin Orifice oli itselleni ehkä illan raskain osio, vaikka se kiinnostava olikin. Orificessa kaksi Uranuksen asukkia saapuu maapallolle ja ihmettelee sen omituisia konventioita sukupuolen määrittämisestä, seksuaalisuudesta ja lopulta myös eläinten oikeuksista. Esiintyjät olivat groteskeissa maskeissaan ja asuissaan hämmentäviä ja ihmettelyissään hurmaavia, mutta tyylillisesti esitys ei ollut niin omaan makuuni eikä se juuri tarjonnut uutta pureksittavaa. Hämmennyin myös lopun hypystä eläinten oikeuksien maailmaan, ei siinä, tärkeä aihe sekin mutta tuntui aikamoiselta loikalta sukupuolipuheen jälkeen.

Musiikillista viihdykettä iltaan tarjoili transvestiittitaiteilija Ramona Macho/Bo Hagen Clausen, joka esitti muutamia laulujaan ja numeroitaan. Ramona Macho oli esiintyjänä oikein viehättävä, mutta jäi valitettavasti kovin Christian van Schijndelin jalkoihin, joka esiintyi sekä häntä ennen että hänen jälkeensä upean The Gentleman -hahmon kanssa. van Schijndelin esitys taisi vetää jalat alta koko yleisöltä, sillä erityisesti viimeisen numeron jälkeen hurrausta kuului katsomon osasta jos toisestakin eikä vinkeästi tarjoillusta samppanjasta tainut kieltäytyä kukaan. Gentlemanista voisi sanoa, että siinä oli herralla karismaa ja classia, huhhuh.

Oikein mainio ilta siis monimuotoisine esityksineen kuten kuuluukin. Yle kirjoitti viime viikolla hienon jutun tästä esityskokonaisuudesta ja Transforcesista, suosittelen, ja samaan syssyyn voi käydä lukemassa myös Puistojatkot-blogin fiiliksiä illasta.

Tällä viikolla tapahtuman puitteissa on mahdollista päästä näkemään kahden esityksen ilta, jossa nähdään Teemu Mäen Transformations - Otteita maskuliinisuuden sanakirjasta ja Eino - henkilökohtainen sukupuolihistoria. Esitykset ovat torstaista sunnuntaihin.

Lavalta: Tyttö joka söi kuolleita lintuja (WHS Teatteri Union)

Kuva: Nina Haukkovaara

Olen iloinen, että olin katsomassa Milla Järvisen esitystä Tyttö joka söi kuolleita lintuja yksin. Myönnettäköön, että olin suurimman osan esityksestä hieman hämmennyksissäni mutta silti kiinnostunut. En ajatellut asiaa sen kummemmin. Poistuessani salista huomasin kuitenkin kurkkua alkavan kuristaa ja silmissä tuntui painetta, ei tehnyt mieli puhua kenenkään kanssa.

Tyttö joka söi kuolleita lintuja on Milla Järvisen "ruumiillinen rengasmonologi", joka on valmistettu yhdessä teatteriohjaaja Anni Mikkelssonin ja skenografi Henri Tuulasjärven kanssa. Teatteri Unionin lavalle on tuotu intiimi hetki pienin mutta puhuvin lavastuksellisin elementein. On kaksi rengastrapetsia ja muutama tarkoin valittu esine ja Järvisen asut.

Alussa Järvinen saapuu tilaan kuin varkain oven kolahtaessa. Esitys alkaa hitaasti ja omat aivoni alkavat jo raksuttaa, minun on vaikea saada tunnelmasta kiinni. Järvisen Ghibli-animaatiolta kuulostava höpöttely kuulostaa oudolta ja tuntuu kuin mitään ei oikein tapahtuisi. Jälkikäteen ajateltuna tapahtuu paljonkin. Esityksen ensimmäinen puolisko on yksinkertaisuudessaan kiehtova, satuttava, ruma ja herkkä. Tuntuu että on katsomassa jotain hyvin yksityistä ja intiimiä, ei aivan tirkistellen mutta melkein.

Äänitetty monologinauha tauottaa esityksen Järvisen vaihtaessa asua. Toisella puoliskolla ymmärrän, miksi käsiohjelmassa kiitetään niin montaa tahoa sulista. Asu on näyttävä ja vähän pelottavakin. Kohtaus aloitetaan laululla ja vähitellen asun osien pudotessa Järvinen siirtyy renkaalle. Alkaa hengästyttää, jaksaisin katsoa rengastrapetsilla temppuilua pitempäänkin. Tuntuu, että muutkin yleisössä pidättävät hengitystään. Lopulta saavutaan pysäyttävään finaaliin, kun kaikki on tehty ja sanottu ja jäljelle jää vain ääni. Ja se ääni puskee läpi kaikista suojauksista.

Tyttö joka söi kuolleita lintuja on kaunis, ruma, hullu, rohkea, yksityinen ja vavahduttava. Se ravistelee muttei tee itsestään suurta numeroa. Se on yksi vaikuttavimmista esityksistä, jotka olen hetkeen nähnyt.

Kiitos Milla Järvinen ja työryhmä.

Kiitokset WHS Teatteri Unionillekutsusta esitykseen.

Esityksen ehtii nähdä Teatteri Unionin tiloissa vielä 11.10. Sen jälkeen mahdollisuus tähän on vielä Lahdessa 15.10. ja 17.10. Koulutuskeskus Salpaus/Sirkuskeskuksen tiloissa.

Lavalta: Swan of Tuonela (WHS / Verkatehdas)

Juhee Lee ja joutsen. Kuva: WHS

Syksyn kalenteri alkaa olla jo varsin täysi kulttuuririentojen osalta, mutta jotain neuvotteluvaraa siellä edelleen on. Etenkin, jos armoitetut bloggaajakollegat suosittelevat jotain erittäin painavasti. Näillä puhein lähdimme siipan kanssa ajamaan kohti Hämeenlinnan Verkatehdasta nähdäksemme WHS:n ja Sungsoo Ahn Pick-up Groupin yhteisproduktion Swan of Tuonela.

Sibeliuksen sävellyksistä innoittunut esitys yhdistää lavalle monenlaista osaamista. Sungsoo Ahn on loihtinut lavalle komeita koreografioita ja Ville Walo huolehtinut ohjauksesta. Esiintyjiä nähdään estradilla yhteensä kuusi (Juhee Lee, Huyn Kim, Jeeyeun Kim, Heehwon Yang, Noora Juppi ja Ville Walo), heidän lisäkseen musiikista vastaavat Hauschka, Samuli Kosminen ja Markus Hohti. Matti Niinimäen projisoinnit voitaneen myös laskea yhdeksi esiintyjäksi.

Esitys teki sellaisen vaikutuksen, että huomaan turvautuvani tässä lähinnä luettelointiin ja teknisten asioiden läpikäyntiin. Yritän nyt kuitenkin ja aloitan sillä, että WHS on aikaisemmilla esityksillään onnistunut vakuuttamaan ja täten odotuksen Swan of Tuonelaa kohtaan olivat korkealla. Pettymään ei onneksi tosiaan joutunut, sillä lavalle oli tälläkin kertaa tuotu visuaalisesti komeaa, anteeksipyytelemätöntä, paikoin tummasävyistä ja paikoin tavattoman huvittavaa osaamista.

Heehwon Yang & Noora Juppi. Kuva: WHS

Kerrankin olisi tosin ollut hyötyä lukaista läpi käsiohjelma ennen esityksen alkua. Lemminkäisen ja Tuonelan joutsenen tarina ei suoraan sanottuna ollut aivan tuoreessa muistissa ja esityksestä olisi tarinallisesti saanut ehkä enemmän irti lukemisen jälkeen. Toisaalta Swan of Tuonela oli komeaa katsottavaa myös ilman referenssejä, joten eipä tässä paljoa hävitty.

Nykytanssin ja -sirkuksen liitto toimii joka tapauksessa esityksessä hienosti. Jo alun koreografia painovoimaa uhmaavine liikkeineen saa mielen hämmentymään; onko katossa lankoja tai piilossa tukipylväitä? Jäi selvittämättä. Kauan ei kuitenkaan ehdi miettiä, kun kohtaukset vaihtuvat ja lavalla nähdään muun muassa tankotanssia, akrobatiaa, upeita viuhkoja niin lavasteissa kuin tanssijoillakin, joutsenia monissa muodoissa, hiustenkuivaajia, koreografioita jotka tasapainottelevat hallitun kaaoksen rajamailla, absurdeja näkyjä.

Kiitos. Nautimme joka hetkestä.

Jos esitys palaa vielä kiertämään Suomeen, suosittelen erittäin lämpimästi sen katsomista. Esityksiä Verkatehtaalla on 3.10. asti ja sen jälkeen sitä esitetään Seoulissa, Koreassa 25.-28.10.

Swan of Tuonelan voi nähdä tammikuussa 2016 Espoon kaupunginteatterissa. Lisätietoa täältä.