Lavalta: Pieni Samuraityttö (Suomen Actionteatteri ja Nukketeatteri Sampo)

 Esitys nähty kutsuvieraslipulla.

Kuva: Samuli Kuusisto

Sisäistä sankaruutta etsimässä

Pieni Samuraityttö on Suomen Actionteatterin debyyttiteos, joka kuljettaa katsojan videopelien maailmaan. Vaikeiden tunteiden ja kasvamisen kanssa kipuileva Sira imaistaan mukaan Samuraisotureiden salaisuudet -peliin ja joutuu valitsemaan, millainen sankari hän tahtoo olla. Mystisesti pelimaailman tapahtumilla saattaa olla myös yhteyksiä tosimaailman pulmiin. Perheessämme pelaavat niin lapsi kuin aikuiset, joten teemaltaan esitys sopi meille kuin nenä päähän. Todettakoon, että lapsi oli kyllä hieman harmissaan, kun esityksen peliä ei ollut oikeasti olemassa.

Pieni Samuraityttö on päivitetty versio samannimisestä, vuonna 2019 esitetystä tanssiteoksesta ja osa työryhmästäkin on samaa. Tanssillisuus näkyykin esityksessä edelleen näyttävissä taistelukoreografioissa. Niihin on yhdistelty hienosti nukke- ja varjoteatteria ja harkittuja videoefektejä, erityiskiitokset annan oivallisille pelivalikoille. Lavastus on minimaalista ja nautin siitä, miten esityksessä luotettiin katsojan mielikuvitukseen.

Hanna Kalo oli löytänyt esiteini-ikäiseen Siraan juuri sopivasti särmää ja Arvo Jean-Michael Ärlig nähtiin sekä seesteisenä senseinä että teinin kanssa kipuilevana isänä. Ärlig on myös koreografioinut esityksen taisteluosuudet. Elina Vehkaoja ja Jess Jones-Gauslå tekevät oivalliset roolityöt muina onna-bugeisha -kokelaina ja Siran tunteiden peilinä. Ensemble pelaa hyvin yhteen ja näyttelee lastenesitykseen sopivalla intensiteetillä. Lapsen suosikkihahmo oli luonnollisesti Sira, ja nukkehahmoista hänelle jäi mieleen erityisesti kujeileva kappa.

Esityksen ikäsuositus oli 7+, ja se vaikutti mielestäni oikein sopivalta. 8-vuotiasta seuralaista jännitti nähdäkseni sopivasti ja hän jaksoi keskittyä esitykseen hyvin. Takanamme istuva hieman vanhempi lapsikatsoja eläytyi puolestaan esitykseen täysillä, ja minua huvittivat tunteella sopotetut kommentoinnit ja hahmojen toiminnan kritisointi. Jännittäviä kohtia tasapainottivat hyvin humoristisemmat kohtaukset ja viittaukset tuttuihin peleihin ja elokuviin.

Itselleni tarina ei tarjonnut juurikaan yllätyksiä, mutta lapselleni Pienen Samuraitytön kaltaiset kasvutarinat ovat edelleen uusia ja ihmeellisiä. Myös oma katselukokemukseni oli silti oivallinen sillä esitys on selvästi tehty rakkaudella ja rakkaudesta pelaamiseen ja pelimaailmoihin.

Lapselta 120 pistettä kymmenestä, eli isot suositukset.

Pieni Samuraityttö on nähtävissä Sampossa ainakin vielä huhtikuussa.

Kiitokset nukketeatteri Sampolle kutsuvieraslipuista.

Lavalta: Kani ja ihmeellinen pilvi (Nukketeatteri Sampo)

Teos nähty kutsuvieraslipuilla.

Lavalla nähdään Satu Lankinen, Anne Lihavainen ja Elina Vehkaoja. Kuva: Uupi Tirronen

Kanikin kaipaa ystävää

Teatterin taikaa, kuiskasi seuranani ollut kuusivuotias, kun lavasteet ensimmäistä kertaa liukuivat pöytätasolla kuin itsestään. Pienen hetken päästä kuiskaus sai riemastunutta jatkoa: äiti, se on liukuhihna! Tämä ei suinkaan ollut ainoa hetki, kun korvaani kuiskuteltiin innostuneita havaintoja nukketeatteri Sampon uusimman lastenesityksen Kani ja ihmeellinen pilvi aikana.

Kani ja ihmeellinen pilvi on suloinen esitys pörröisestä kanista ja ystävän kaipuusta. En ole lukenut teoksen inspiraationa olevaa Mary Wise Brownin lastenkirjaa Pupu ja muna, mutta eipä se ole tarpeenkaan. Viehättävä pieni tarina vie mukanaan ja runomuotoinen teksti sopii lavalle oikein mainiosti. Kanin päivät toistuvat samanlaisina ja leppoisina, mutta vähitellen Kanin mieltä alkaa painaa. Kenen kanssa jakaisi metsästä löytyneet herkut tai suorittaisi aamujumpan? Kun Kanin mieli alkoi painua entistä matalammaksi, seuralaistani huolestutti mahtaako esityksellä olla onnellinen loppu. Olihan sillä, tietenkin. Seuralaiseni totesikin, että hänen lempikohtansa oli esityksen loppu pilvimatkoineen.

Anne Lihavaisen ja Elina Vehkaojan lavaolemista on miellyttävää seurata. Kania nukettava Lihavainen saa pehmo-otuksen eloon ja oloon tunteiden koko kirjon, ja se jos mikä on minua aina nukketeatterissa viehättävä asia. Vehkaoja puolestaan muun muassa auttaa Kania yleisössä paljon riemastusta herättäneiden aamu- ja iltatoimien suorittamisessa, ja tuo iltaisin taivaalle ihmeelliset pilvet. 

Esiintyjät kannattelevat esitystä omalla läsnäolollaan ja lavastuksen osalta selvitään minimaalisella valikoimalla. Tummalle pöydälle ilmestyvät esimerkiksi sänky, keinutuoli ja pöytä, mutta pääosin fokus on pörröisessä kanissa. Kanin koti ja vaihtuvat metsämaisemat ilmestyvät silmien eteen mielikuvituksen ja äänimaiseman voimalla.

Satu Lankisen soitinosaamista onkin ihana tarkkailla. Omat ääniefektinsä saavat niin kurlutukset kuin koputukset, ja elävä musiikki tuo luonnollisesti aina oman lisänsä tunnelmaan. Tuntui myös olennaiselta, että kaikki tapahtui siinä silmien edessä. Ainakin olin vaistoavinani riemua myös muualla katsomossa, kun saimme nähdä miten hauskat äänet syntyivät paikoin aivan tavallisilla arkipäivän jutuilla. 

Koska esitys on suunnattu kaikenikäisille, joten ikäjakauma katsomossa oli poikkeuksellisen laaja, ja jos jonkinlaista sipinää ja supinaa kuului etenkin esityksen loppupuolella varsin paljon. Pienimmätkin katsojat jaksoivat silti seurata noin puolituntisen esityksen varsin hyvin, ja omia lempihetkiäni oli erään pienkatsojan kirkkaan innostunut vinkaisu erääseen tarinan loppupuolen käänteeseen. Arvostan, että esityksessä oli omia koukkujaan monenikäisille katsojille, ja nostan hattua esiintyjien keskittymiskyvylle haastavassa, joskin varmasti myös palkitsevassa ympäristössä.

Viehättävä pieni esitys, joka sopii hyvin ensimmäiseksi teatterielämykseksi, mutta viehättää myös kokenempaakin katsojaa.

Kani ja ihmeellinen pilvi on Sampon ohjelmistossa kevätkauden aikana tammi-maaliskuussa.

***

Kiitokset lipuista nukketeatteri Sampolle.

Bravo, Bravo!

Kuten niin moni muukin, olen löytänyt itseni striimiväsymyksen syvästä kuopasta. Esitykset kiinnostavat mittaamattoman paljon, mutta saan itseni tallenteiden ääreen vain harvoin. Jokin tässä lastenteatterissa kuitenkin tuntuu erilaiselta. Ehkä siihen vaikuttaa myös se, että katsomiskaverina ollut pienihminen ei vielä hahmota, että striimi ei vain ole sama kuin live-teatterissa oleminen tai että sillä ei ole hänelle samalla tavalla merkitystä. Hän katsoo esitystä ja viihtyy (tai poistuu paikalta, jos ei viihdy!).

Joka tapauksessa maaliskuun alkupuolella vietettiin Bravo!-festivaalia, joka on kansainvälinen lasten ja nuorten esittävän taiteen festivaali. Tänä vuonna tapahtumat olivat luonnollisesti verkossa ja tarjontaan kuului niin pelkästään live-vetoina nähtyjä striimejä, tallenteita kuin editoituja videoversioitakin. Tarjolla oli myös ulko- ja digiesityksiä päiväkodeille ja kouluille.

Ohessa lyhyitä mietteitä katsotuista esityksistä näkemisjärjestyksessä.

***

Keisarin uudet vaatteet (Red Nose Company)

Olen yrittänyt päästä näkemään Red Nose Companyn Keisarin uudet vaatteet jo lähes neljä vuotta, joten taisin likimain vinkaista ilosta kun striimimahdollisuus oli viimein tarjolla. Esitys nähtiin live-vetona Zoomin kautta, mikä toimi itse asiassa yllättävän hyvin.

Tarina on se tuttu Andersenin satu, mutta luonnollisesti klovnimaisilla kiemuroilla höystettynä. Ihailen sitä, kuinka Mike ja Zin (Tuukka Vasama ja Timo Ruuskanen) venyvät ketterästi viihdyttämään lapsia ja aikuisia (ja tekevät sen oikeastaan samoja kikkoja käyttäen, mikä huvittaa minua kovin paljon). Keisarin uudet vaatteet on hieman isommille lapsille suunnattu, ikäsuositus 6-vuotiaasta ylöspäin, ja veikkaan esityksen viihdyttävän erityisesti alakouluikäisiä. Esityksessä kuullaan tuttuun tapaan modernejakin kitarakappaleita, innostetaan yleisöä osallistumaan tarinan kulkuun (mikä tuntui striimin välitykselläkin luontevalta!) ja luonnollisesti hihitellään lopussa paljaalle pyllylle.

3,5-vuotiaalle minimesenaatille esitys ei iskenyt aivan yhtä lujaa ja hän puuhaili osan aikaa omiaan, mutta mikäpä siinä, saimme me vanhemmat ainakin nauttia oivallisesta esityksestä rauhassa.

Lisäpeukku ennen esitystä toteutetulle kulissikierrokselle ja muutenkin osallistavalle meiningille, josta tuntui tulevan hyvä mieli myös esiintyjille. Kiitos!

Prinsessa Pikkiriikki (Tehdas Teatteri ja Kuuma Ankanpoikanen)

Viime kuukausina meillä on luettu ja kuunneltu Hannele Lampelan Prinsessa Pikkiriikki -kirjoja paljon. Virallinen ikäsuositus esitykselle oli 5-vuotiaasta ylöspäin, mutta lapseni tuntien päätin olla tästä välittämättä ja sehän kannatti. 3,5-vuotias Pikkiriikki-fani oli koko tunnin aivan esityksen lumoissa ja purskahti sen loppuessa itkuun, koska olisihan sen pitänyt vielä jatkua.

Pia Kalenius ja Merja Pöyhönen nukettavat Timo Väntsin ohjaaman esityksen riemukkaalla energialla. Esityksessä ehditään käydä läpi kaikki ensimmäisen Prinsessa Pikkiriikki -kirjan kolme tarinaa, tosin viimeistä oli taidettu hieman höystää Prinsessa Pikkiriikin astetta paremmilla iltasaduilla.

Nukkien koot vaihtelivat käsinukkekokoisesta lähes ihmisen kokoiseen ja myös muissa lavastuksen elementeissä leikiteltiin hauskasti kokoeroilla. Värikäs lavastus oli edukseen myös striimin välityksellä, sillä elementit oli helppo erottaa ruudultakin katsellessa.

Seurueemme pienin katsoja on puhunut esityksestä paljon ja muistellut sitä useita kertoja, joten kohderyhmään tämä osui ja upposi, eikä meitä aikuiskatsojiakaan harmittanut tipan tippaa.

OPUNTIA (Ilmatila)

Katsoin tämän viiden minuutin ilma-akrobatiaesityksen muistaakseni neljä kertaa. Talvipuutarhan Kaktushuoneessa tapahtuva esitys oli mieltä silittävä ja rauhoittava. Ilona Jäntti liikkuu Kaktushuoneen katossa jäntevänä ja sulavana, ja pehmeä liike on miellyttävässä vuorovaikutuksessa piikikkäiden kaktusten kanssa. Melkein kykenin aistimaan ja haistamaan Talvipuutarhan kostean ja mullantuoksuisen ilman.

Myös minimesenaatti katsoi esityksen, oikeastaan katsoimme sen kahdesti peräkkäin. Teemu Kyytisen video esityksestä etenee lempein leikkauksin siten, että liike tuntuu jatkuvan luontevasti siitä mihin jäätiin.

Esitys on ilmeisesti tulossa jossakin vaiheessa ainakin ikkunoiden läpi katsottavana versiona ihan paikan päälle, joten kannattaa pitää silmät ja korvat auki sen varalta.

SOON SWOON (Claire Parsons Co.)

SOON SWOON oli minulle festivaalin viimeinen esitys, katsoimme sen myöhään sunnuntai-iltana puolison kanssa. Esitys yhdistelee tanssia, jongleerausta ja mimiikkaa ja etenee ainakin videoversiossaan jonkinlaisen unen logiikan kaltaisella poljennolla. Sunnuntai-ilta saattoi siis olla joko hieman väärä tai sitten aivan oikea aika kokea tämä esitys, sillä meissä aikuiskatsojissa tämä aiheutti ainakin hihitystä ja hämmennystä.

Video eteni nimittäin mielestäni varsin hyppelehtien ja kohtausvaihdokset tuntuivat välillä yllättäviltä. En tosin tiedä oliko esityksessä ylipäätänsä mitään selkeästi seurattavaa punaista lankaa, joten kokemus saattoi olla myös hyvin autenttinen. Joka tapauksessa SOON SWOON oli vinkeä lopetus kivalle festivaalille.

***

Lämmin kiitos Bravo!-festivaalin tiimille, että saitte myös poikkeusoloissa järjestettyä näin mukavat ja monipuoliset verkkofestivaalit. Esityksiä oli helppo katsoa Youtuben ja Zoomin kautta, iloitsimme.

Toivon silti, että seuraavalla kerralla on mahdollisuus päästä taas katsomoon kököttämään. Ja että Prinsessa Pikkiriikki tulisi joskus tänne pääkaupunkiseudulle kiertueelle, jotta perheemme suurin fani pääsisi kokemaan esityksen myös livenä.

Lavalta: Vedenalainen (Nukketeatteri Sampo)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Syvyyksissä voi kohdata kaikenlaista. Kuva: Miso Macura

Kohtaa syvyys, kohtaa itsesi

Nukketeatterin Sampon Vedenalainen liikkuu sujuvasti kahden maailman välillä. Tila on pilkkopimeä, hätäuloskäyntien kyltitkin kajastavat vain ajatuksina. Mustuuden keskelle ilmestyy veden eliöitä, valoa hohtavia ja mystisiä. Pieni mietiskelijäkala liikkuu vaivattomasti veden halki. Maan pinnalla sairaalasängyn valaisee kelmeä valo ja laiturilta ei näe pintaa syvemmälle. Pinnan alle on kuitenkin helppo valua, kun todellisuuden rajat hämärtyvät.

Vanha käpertyy sängyssään koko ajan tiukemmalle sykkyrälle, käsi ei jaksa enää kurottua vesilasia kohti. Jossain pimeydessä kelluu pieni sikiö, jonka sydän sykkii tasaiseen rytmiin. Pieni poika sukeltaa lampeen ja ui kimaltavan kalan perään. En ole ehkä koskaan nähnyt yhtä kaunista nukettamista kuin tässä esityksessä. 

Hämmästelen jälleen sitä, miten nuket elävät ja hengittävät taitavien nukettajien käsissä. Hahmot ovat ilmeikkäitä, hauraita, surullisia. He kaipaavat. Nukettajat Perrine Ferrat, Johanna Kultala, Linda Lemmetty ja Mila Nirhamo havaitaan lavalla vain mustina hahmoina, jos heitä nähdään lainkaan. Ihmettelen, miten he näkevät liikkua pimeässä loihtien samalla ihmeitä esiin. 

Kuva: Miso Macura

Vedenalainen on visuaalisesti ja rytmillisesti harkittu kokonaisuus. Jenni Rutasen luomaa visuaalista maailmaa täydentävät Luca Sirviön valosuunnittelu ja Tuuli Kyttälän äänisuunnittelu. Tuntuu, että Maria-Elina Koivulalla, joka on ohjannut ja käsikirjoittanut esityksen sekä myös rakentanut sen nuket, on ollut vahva visio

Jos jotain olisin esityksestä ottanut pois, olisin ottanut puheen. Äänet kertoivat tärkeitä asioita hahmoista ja ajasta, kyllä, mutta ne myös kiskoivat minua irti esityksen maailmasta. Olisin halunnut olla veden vietävänä. Toisaalta, niinhän se oli esityksessäkin. Veden alta voi löytää vastauksia, siellä voi käydä, mutta jäädä sinne ei voi. 

Todelliset asiat on tehtävä pinnalla, ihmisten parissa. Piirrettävä omat rajat. Tehtävä valintoja. Oltava parempi. Oltava parempi, jotta muutkin voivat sukeltaa. 

Vedenalainen on yksinkertaisesti upea esitys. Se ei ole kevyt, mutta veden alla on loppujen lopuksi yllättävän helppo hengittää. Pimeydessä, lumpeenvarsia katsellen.

Kun minä kuolen, toivon että voin kohdata loistavasilmäisen suuren kalan pelotta.

Esitys on mahdollista nähdä nukketeatteri Sampossa vielä 21. ja 22.2. 

***

Kiitokset nukketeatteri Sampolle kutsusta esitykseen.

Maailma toi Turun taas luokseni eli Oh My Puppets! 2019

Näin esitykset kutsuvieraslipuilla.

Huhtikuu on siitä ihana, että silloin turkulainen nukketeatteri tulee minun ja monen muunkin luokse tänne Helsinkiin. Aura of Puppetsin ja Cirkon yhteistyöfestivaali Oh My Puppets! järjestettiin tänä vuonna kolmatta kertaa ja soisin niitä kertoja monta lisää. Häkellyn aina siitä taidosta ja yllätyksellisyydestä joita minulle nukketeatterin avulla tarjoillaan, oli esitys sitten minun juttuni tai ei.

Torstaisen avajaisillan esityksenä nähtiin Timo Väntsin himoihin ja haluihin pää edellä sukeltava Ole mun Querelle. Jean Genet'n teos Querelle ei ollut minulle ennakkoon tuttu, mutta ei sen tarvinnutkaan olla. Merivoimien luutnantti S on eläköitymässä haikein mielin, sillä uran päättyminen tarkoittaa myös meripoikien tiirailun päättymistä. Muistellessaan komeita nuorukaisia hän lukee samalla Querellea, todellisuus sekoittuu tarinaan, huulet painuvat huulille.

Tuntuu erikoiselta sanoa, että esitys on kaunis. Se on täynnä väkivaltaa, hyväksikäyttöä, valheita ja silti, silti siinä on jotain herkkää. Siinä on paljon seksiä, mutta se ei tunnu likaiselta. Hauskakin se on, vaikka ihmisiä puukotetaan ja halut joudutaan kerta toisensa jälkeen kieltämään tai vähintään salaamaan.

Päällimmäisenä mieleen jäi silti kauneus ja herkkyys. Väntsi herättää henkilöt eloon, olivat he sitten nukkeja, köydenpätkiä tai henkarissa riippuvia paitoja. Minä näen heidät, elän ja hengitän tarinaa, toivon että kaikki päättyisi hyvin vaikka eihän se pääty. Paitsi että päättyykin: esityksen loppukuva yllättää, naurattaa ja ilahduttaa. Haaveet voivat käydä toteen, on merkityksetöntä ollaanko tässä nyt unessa vai ei.

***

Perjantaina oli tuplailta. Olin jo valmiiksi vähän väsynyt, iloitsin kun esitykset alkoivat jo puoli seitsemältä. Haluaisin väittää, että aurinko paistoi, mutta en enää muista. 

Erika Malkin soolo Pohjatar kuljetti Pohjolan emännän Louhen luo. Kaltoinkohdeltu nainen on vääntänyt itsensä solmuun, pitää kynsin ja hampain kiinni surustaan. Lavasteet ja rekvisiitta ovat paperia, revittyä, letitettyä, rapisevaa. Viehätyin.

Malkki on parhaimmillaan häkellyttävän ilmaisuvoimainen. Kokko-linnun lento käy ytimeen, myöhemmin tuli polttaa ja puhdistaa. Minun puolestani esitys olisi voinut olla tiukemmin tunneskaalan syvässä päässä, en kaivannut komediallisia elementtejä vaan olisin voinut rypeä tuskassa ja surussa ja päästää siitä sitten lopuksi vain irti, lentää tuhkana.

Äänisuunnittelu teki esityksestä hieman katkonaisen. Vaikka musiikeissa itsessään ei ollut mitään vikaa, oli ne mielestäni jaettu liian selkeisiin osioihin jotka eivät linkittyneet toisiinsa vaan ikäänkuin katkesivat keskeltä. Se oli sääli.

Pohjatar saa toivomaan, että tietäisin Louhesta enemmän. Esityksen kannalta tiedolla ei tosin ole merkitystä, sillä tunteen äärelle pääsee muutenkin. Joka tapauksessa iloitsin, että Louhi sai olla monipuolisesti tarinan keskiössä ja pakollinen Väinämöinen nähtiin lähinnä pervona käppäukkona, tosin hulvattomasti nuketettuna sellaisena.

***

Youth - a Narrative on Jouni Järvenpään ja Antti-Juhani Mannisen näyttämöteos, joka kutsui heittäytymään nuoruuden virran vietäväksi kahisevin tuulitakein ja kivipestyin farkuin. Jossain pohjalla on Joseph Conradin samanniminen teos. Esiintyjät ovat suunnitelleet toisilleen soolot, jotka esitettiin tässä samassa illassa yhdessä, peräkkäin, jonkinlaisena assosiatiivisena jatkumona.

Esityksen kolmannen osion aikana tuijotin enimmäkseen lattialla vilistävää vaaleaa hyönteistä. Luulin sen ensin olevan osa esitystä, mutta se taisi olla ihan vain hyönteinen. Tai ehkä sokeritoukka. Jokin tuntosarvinen. Tai ehkä se oli tosiaan osa tätä kaikkea, en tiedä. Kadotin sen aina välillä, ehkä samaan lattianrakoon kuin keskittymiskykyni.

Youth - a Narrative on vaikuttunut -...- katsojan tavoista käsikirjoittaa tarinatonta esitystä tarinaksi omista lähtökohdistaan, päivän fiiliksistään ja henkilöhistoriastaan käsin. Minun fiilikseni oli iltakahdeksan aikoihin jo aika väsynyt eikä esitys antanut katsomispäivän starttiviivalta riittävän selkeää seurattavaa tietä. Vaahtomuovin palasista kyllä pidin jollain tavalla, samoin lopun jorauksesta ja siitä hyönteisestä.

Kiroilevat käsinuket eivät puolestaan olleet minun juttuni yhtään, matalataajuusäänet tummassa tilassa saivat aivoni nukuksiin ja vireystila ei riittänyt tämän luovempaan katsomiseen, etenkään kun kolmiosainen esitys kesti yli kaksi tuntia. Mutta niitä vaahtomuovinpaloja minä ajattelen edelleen, ehkä siksi että ne muistuttivat omasta kutsuvasta sängystä tai siksi, että ne olivat niin arvaamattomia.

***

Oma festivaalini päättyi lauantaipäivänä Kuuman ankanpoikasen Hikoilevaan maapalloon, jossa loruttelevat jörötutkijat (Pia Kalenius ja Merja Pöyhönen) kertoivat jöröjukkamaisia tarinoita ympäristöstämme. Esitys esitetään aina ulkona ja olimme lapsen kanssa varustautuneet tuuliseen päivään toppavaatteilla, mutta tarjolla oli onneksi myös vilttejä. Kaiken lisäksi sain nauttia viltistä pääosin itse, sillä lapsi halusi jorata esityksen aikana riemukkaiden syntikkakappaleiden tahdissa.

Minusta on mahtavaa, että lapsille tehdään esityksiä ympäristöstä ja ilmastosta. Etenkin, jos ne tehdään näin että hahmot ovat aivan sekopäisiä olioita ja siten kannustanevat kysymään, että miksi nuo noin ja näin. Että tarvitseeko ostaa kaikkea ihanaa minulle minulle minulle, miten niin punkit olivat täällä ensin ja onko kivaa poksautella muita eliöitä pois pallon pinnalta. Piikkiäkin tulee, mutta aikuisille suunnattuna. Ideaalitilanne lienee se, että lapsi on esityksestä lähtiessä innoissaan ja aikuinen voi miettiä että mites nuo esitetyt asiat suhtautuvat omiin tekemisiin. Koska aikuisten hommahan se on taata elinkelpoinen ympäristö kasvaville taaperoisille.

Itse säästyin vaikeilta kysymyksiltä, sillä puolitoistavuotias seuralaiseni halusi esityksen jälkeen mennä kiipeilemään mystisen metallimöhkäleen päälle ja esitti lähinnä vain kovaäänisen vastalauseen kotiinlähdölle. Esityksessä viihdyimme joka tapauksessa molemmat ja miksipäs ei, kun oli lennokkaita loruja, vänkää musiikkia ja ripaus ajateltavaa vielä siinä päällä.

***

Ensi vuotta odotellessa tai tulisi sitten edes se tunnin juna Turkuun niin saisin ehkä itseni raahattua sinne useammin nukketeatterin pariin. 

Lämpimät kiitokset järjestäjille kutsuvieraslipuista.

Lavalta: Laiva on lastattu (Nukketeatteri Sampo/SAMPO2018-festivaali)

Kissan Kehtolaulun aika. Kuva: Uupi Tirronen

Laiva on lastattu lauluilla ja leikeillä

SAMPO2018-festivaalilla oli varsin mukavasti tarjolla myös lasten nukketeatteria ja kävimme minimesenaatin kanssa katsomassa perjantaiaamuna Nukketeatteri Sampon oman Laiva on lastattu -esityksen. Yllätykselliseksi laivamatkaksi naamioitu nukketeatterikonsertti tarjoilee monipuolisen valikoiman hauskoja ja lempeitä lauluja.

Laivan miehistönä puuhailevat Susan Aho, Iivo Barić ja Antero Niemistö soittaen huimaavaa valikoimaa soittimia. Mukana seikkailee kyydin Marenkisaarille pyytävä sympaattinen Eetu-otus ja matkan varrella törmätään muun muassa merenneitoihin, merirosvoihin ja käärmeisiin. Nuketus, josta pääosan hoitaa Barić, on onnistunutta ja esimerkiksi köysikäärmeet olivat viehättäviä ja Eetusta oli saatu todella ilmeikäs tyyppi.

Tempoltaan Laiva on lastattu on rauhallinen ja etenkin siirtymissä jopa hieman hidas. Toisaalta nautin leppoisasta tunnelmasta, mutta paikoin olisin kaivannut hieman napakampaa otetta. Esiintyjät olivat joka tapauksessa mainioita, hyvin yleisönsä ottavia ja innostavia silloin, kun yleisön apua kaivattiin.

Esityksessä kuullaan yksitoista hauskaa kappaletta. Minimesenaatin suosikki taisi olla mystisiin tunnelmiin vievä, ennustajanaisesta kertova Tuulia Untuluu ja omassa päässäni on puolestaan soinut kohta viikon esityksen nimikappale Laiva on lastattu. Erityisesti mieleen jäivät myös k-kirjaimella leikittelevä Kapteeni KK ja hauska Merirosvolaulu.

Oman näppituntumani mukaan Laiva on lastattu sopinee parhaiten päiväkoti-ikäisille ja alakoulun ensiluokkalaisille. Kohta vuoden täyttävä minimesenaatti jaksoi kyllä esityksen varsin hyvin ja vaikutti viihtyvän, mutta päiväuniajan lähestyessä ruokatauko lähes tunnin kestävän esityksen puolivälin tienoilla oli välttämätön. Mukava, lämminhenkinen ja leppoisa konsertti sopii myös vähän aremmille katsojille.

Esitys on mahdollista nähdä tänä syksynä lokakuussa Sellosalissa, Malmitalossa ja nukketeatteri Sampon omissa tiloissa. Tarkemmat tiedot löytyvät esityskalenterista.

Kiitokset Sampolle lipuista esitykseen.

Lavalta: Mowgli (Divadlo U staré herečky/SAMPO 2018 -festivaali)

Mowgli ja susi. Kuva: Divadlo U staré herečky

Ulvontaa ja naurua Intian viidakossa

Nukketeatterifestivaali SAMPO 2018 on taas saapunut Helsinkiin ja tarjoilee loppuviikon ajan koti- ja ulkomaista nukketeatteria kaikenikäisille eri puolilla kaupunkia. Festivaalin ensimmäinen esitys oli sopivasti lapsille tai oikeastaan monenikäisille suunnattu tšekkiläisen Divadlo U staré herečkyn Mowgli. Esitys pohjautuu Rudyard Kiplingin teokseen Viidakkokirja ja on siten varmasti monelle tarinaltaan tuttu.

Pieni Mowgli-poika lähtee seikkailemaan Intian viidakkoon ja löytää sieltä paljon uusia ystäviä, kuten leikkisän suden ja huolehtivaisen karhun. Mowgli leikkii viidakossa karhun yrittäessä pelastaa tätä milloin miltäkin vaaralta, mutta varjoissa vaanivan tiikerin kukistamiseen tarvitaan jo aikamoista neuvokkuutta ja yhteistyötä. Ihmispojan seikkailujen rinnalla seurataan viidakossa vaeltavan perhosentoukan puuhastelua. Nukettaja Jana Vyšohlídová esittää kaikki hahmot ilmeikkäästi ja esimerkiksi minimesenaatti hörähteli useaan otteeseen Mowglin hupsuille edesottamuksille.

Esityksen tarina on sen verran yksinkertainen, että sitä on helppo seurata sanattomana. Eläinten äänteet on joka tapauksessa tehty hauskasti ja esimerkiksi karhun brumbrum-ääntelyllä voi ilmentää aikamoista skaalaa tunteita. Äänisuunnittelu ja musiikki tukevat tarinaa hyvin. Esimerkiksi tiikerin lähestymisestä varoitetaan uhkaavalla murinalla useaan kertaan, joka etenkin lapsia ajatellen oli hyvä asia. Jännittävään kohtaukseen ehti vähän varautua, vaikka toisaalta pelkkä äänikin herätti levottomuutta ja kysymyksiä siitä missä ihmeessä se tiikeri oikein lymyilee.

40 minuutin pituista esitystä suositeltiin kolmevuotiaasta ylöspäin ja yleisöreaktioiden perusteella ikäsuositus vaikutti järkevältä. Jännittävät kohdat olivat selvästi aika pelottavia, mutta kukaan ei tahtonut kuitenkaan salista pois vaan turvallisen aikuisen kainaloon käpertyminen riitti. Minimesenaatti ei tainnut vielä pelottavuuksista kauheasti ymmärtää, vaan katseli lähinnä kiinnostuneena välkkyviä valoja. Itse puolestani olin tiikerin hyökkäyksestä hieman järkyttynyt, sillä siinä saivat ystävälliset eläimet aikamoista kyytiä eikä tarinassa kerrottu, selvisivätkö kaikki. Onneksi nukkeja pääsi ihmettelemään esityksen jälkeen ja lapset pääsivät niin rapsuttelemaan karhua kuin myös kokeilemaan tiikerin teräviä hampaita.

Mowgli muistutti minua jälleen kerran siitä, kuinka hienoja tarinoita nukketeatterin keinoilla voidaan kertoa. Luděk Joskan eläväiset nuket ja upeat puut toivat intialaisen viidakon aivan silmien eteen Vyšohlídován taitavan nukettamisen myötä. Humoristinen ja jännittävä tarina sopii niin lapsille kuin aikuisille ja on turvallisessa seurassa myös hieno tapa tutustua nukketeatterin maailmaan.

Kiitokset lipusta nukketeatteri Sampolle.

Lavalta: Lennä lennä leppäkerttu (Nukketeatteri Sampo)

Kuva: Nikke Puskala

Värikäs matka metsän hyönteisten maailmaan sopii monenikäisille

Olen käynyt Nukketeatteri Sampossa edellisen kerran oletettavasti ollessani vaahtosammuttimen kokoinen, joten oli jo aikakin palata sen katsomoon ja tutustuttaa samalla minimesenaatti uuteen teatteriin. Viime viikolla ensi-iltansa sai monenikäisille sopiva sanaton esitys Lennä lennä leppäkerttu. Pieni leppäkerttu turhautuu epäonnisiin lentoharjoituksiinsa ja lähtee kuljeskelemaan metsään tutustumaan muihin siellä eläviin hyönteisiin ja etsimään omaa paikkaansa.

Iivo Barićin käsikirjoittama ja ohjaama esitys on lämminhenkinen. Tahti on mukavan verkkainen ja katsomossa ehtii hyvin ihmetellä milloin mistäkin ilmestyviä hyönteisiä, metsään kasvavia kasveja ja sieniä. Äänimaisema on pehmeä ja kiinnostava ja sen avulla esitys kulkee miellyttävästi eteenpäin. Meillä kotona lauleskellaan edelleen hyönteistrion popiti-pom-laa -laulua.

Perinteishenkisiin puutarhahaalareihin sonnustautuneet esiintyjät Sofia Airas ja Satu Lankinen ovat lavalla läsnäolevia ja keskittyneitä. Hymyileväkasvoisia hyönteisiä nuketetaan hienosti ja esiintyjien yhteispeli on toimivaa. Soitinvalikoimakin on monipuolinen. Minua ilahduttaa joka kerta, kun näen lämmöllä ja taidolla pienille tehtyä teatteria, sillä näistä tyypeistähän ne tulevaisuuden katsojat saadaan.

Kuva: Nikke Puskala

Visuaalisesti Lennä lennä leppäkerttu oli viehättävän runsas ja elinvoimainen. Värit ovat kirkkaita ja sekä nuket että lavasteet (Tape ja Emma Komulainen) on tehty upeasti. Erityisesti ihastelin soivia kukkia ja sieniä sekä eri tavalla viriteltyjä hyönteisiä ja nilviäisiä. Esimerkiksi oopperaa laulava kotilo oli kerrassaan hurmaava. Immanuel Paxin valosuunnittelu toi kauniin lavastuksen hienosti esille.

Minimesenaatin fiilistelyreaktioiden perusteella hänen suosikkejaan olivat loppupuolella lavalle levittäytynyt tähtitaivas rauhallisen musiikin kera ja hämähäkin soolokappale. Muutkin vauvaikäiset katsojat, joita ilokseni oli useampia, jaksoivat katsoa hieman yli puolituntisen esityksen varsin hyvin ja myös hieman vanhempi lapsiyleisö oli innostuneesti mukana. Lastenteatterin aikana saa onneksi välillä hieman sipistä ja riemuita.

Leppäkertun matkaan ehtii kevätkaudella 26.5. asti, esityskausi jatkuu syksyllä.

Kiitokset Nukketeatteri Sampolle kutsusta esitykseen.

Tiedoksi muille (vauva)vanhemmille: nukketeatteri Sampoon pääsevän alle 1-vuotiaat veloituksetta ja jos lapsella menee hermo ja joutuu poistumaan esityksen alkupuolella, voi lipun vaihtaa uuteen.

Viehättävää nukketeatteria lapsille ja lapsenmielisille

Palikkateatteri. Kuva: Jussi Virkkumaa

Yksi varma kevään merkki on turkulaisen Aura of Puppetsin Oh My Puppets! -nukketeatterifestivaalin saapuminen Helsinkiin. Tänä vuonna ohjelmistoon on otettu erikseen lapsille sopivia esityksiä Oh My Little Puppets! -kokonaisuutena ja me kävimme minimesenaatin kanssa katsomassa esityksistä kaksi.

Ko-Koo-Mon Palikkateatteri on ajatukseltaan miellyttävän yksinkertainen. On mustalla liinalla peitetty pöytä, esiintyjä ja puisia, eri puulajeista veistettyjä palikoita. Palikat heräävät esityksessä eloon ja niistä rakentuu vaikka mitä: kaupunki, dromedaari, auto. Ajatukset laukkaavat heti lapsuuden palikkaleikkeihin ja mielikuvituksen tuomaan vapauteen. Kai Ruohosen veistämien palikoiden muotokieli on lempeää ja esiintyjän käsissä palikat liikkuvat niin vaivattoman oloisesti, että ei voi kuin ihmetellä.

Esitys on sanaton ja siten kieli ei ole edellytys katsomiselle. Palikoiden leikkiä ja liikettä tukevat hauska musiikki ja äänimaisema. Minimesenaatti ei välttämättä ehkä ymmärtänyt kaikkea mutta toisaalta, mistäs minä tiedän. Voi olla että hän näki palikoissa kaikenlaista lennokasta. Joka tapauksessa hän jaksoi seurata esitystä herkeämättä ja jaksoi sen jälkeen olleessa työpajassa maistella hieman puista palikkaa.

Makkarapiruetti. Kuva: Mila Nirhamo

Fillariteatterin Makkarapiruetti on suunnattu vähän isommille lapsille, sillä osa sen viehätyksestä perustuu absurdeihin ja sympaattisiin tarinoihin. Sanojen ohessa tärkeässä roolissa ovat kuitenkin myös nukketeatteri ja klovneria, joten katsottavaa ja ihmeteltävää riittää myös pienelle ihmisille. Esitys pohjautuu Reetta Niemelän samannimiseen runoteokseen.

Esityksen ohjaaja ja dramatisoija Mila Nirhamo on itse myös lavalla. Hän polkee paikalle Pärrällään, jonka kyydistä löytyy kaikki tarpeellinen tarinoiden kertomiseen. On mummoja jos jonkinlaisia, lokin piknikpöytä, kurpitsakuu. Taustalla soi Tuuli Kyttälän musiikki, Nirhamon kanssa lavalla ovat Iida Vanttajan luomat nuket. Tarinat ovat hauskoja eivätkä noudata mitään juonellista jatkumoa, mikä näin aikuisen päälle on paikoin haastavaa mutta ihanan vapauttavaa. Katsomossa ollut päiväkotiryhmä ei ainakaan tuntunut pistävän pahakseen ja minimesenaatti toi oman lisänsä esityksen äänimaailmaan riemukiljunnallaan. Kokonaisuutena Makkarapiruetti oli visuaalisesti miellyttävä, sanallisesti kaunis ja tasapainoili hienosti hauskan ja lempeän välimaastossa. 

Kaiken kaikkiaan minimesenaatin ensimmäinen nukketeatterikokemus oli siis erittäin onnistunut ja myös tämä äiti-ihminen on harvinaisen onnellinen siitä, että Suomessa tehdään näin laadukasta ja monipuolista nukketeatteria. 

Oh My Little Puppets! -esityksistä ehtii nähdä vielä Siiran sirkusmatkan ja Makkarapiruetin lauantaina 14.4. Cirkossa.

Kiitokset kutsuvieraslipuista Aura of Puppetsille.

Muistoja Mad Housesta

Nature Theatre of Oblivia. Kuva: Saara Autere

Mad Housen viides kausi tuli ja meni. Ilokseni ehdin vinguttaa kausikorttia niin, että sen hankkiminen oli jopa kannattavaa, mutta kaikista esityksistä en saanut aikaiseksi kirjoittaa kauden aikana. Päänsisäisen kovalevytilan vapauttamiseksi tässä lyhyesti muisteloita vielä kuudesta Mad Housen katon alla koetusta elämyksestä.

Oblivia: The Nature Theatre of Oblivia

Tämä esitys pinkaisi suoraan suosikikseni näkemästäni Oblivian tuotannosta. Viisi esiintyjää (Mikko Bredenberg, Alice Ferl, Timo Fredriksson, Anna-Maija Terävä ja Annika Tudeer) luovat äänimaiseman (Ferl) ja valojen (Meri Ekola) avustuksella lavalle metsän, sellaisen oikein perinteisen jossa vanhat puut natisevat, eläimet elelevät ja jonne toisinaan eksyy joku ihmisyksilökin lenkkeilemään. Työryhmän liikekieli on riemastuttavaa ja tunnistettavaa. Mieleen ovat jääneet erityisesti huolestunut peuralauma ja orgaanisen pomppivaiset puput sekä aivan riemastuttava pahka (jota en tosin tunnistanut, mutta heti kun se minulle kerrottiin oli pahkaisuus ilmiselvää). Meditatiivinen ja äärimmäisen miellyttävä esitys.

Tämän esityksen voi vielä nähdä Kanneltalossa 18.-20.4.

Antti-Juhani Manninen: Assholes

Tässäpä harvinaisen kaksijakoinen esitys, sillä ensimmäinen puolisko tästä oli mielestäni aivan huippu ja toisen aikana alkoi jopa vähän suututtaa. Tilaan saapuessa lavalla lojuu hämmentäviä, isoja naamiohahmoja aivan kuin jostain etelän kliseisillä suomalaisturisteilla kuorrutetusta lomahelvetistä. Muutama näistä hahmoista herää eloon ja oloon, alkaa viettää lomapäivää lukien (Dan Brownia, tietysti) ja kuvia ottaen. Ensinäkemältä tyypit tuntuvat vastenmielisiltä, mutta vähitellen heitä alkaa katsoa lämmöllä ja lempeydellä. Että tässä me ollaan, samassa tilassa.

Toisella puoliskolla hahmot ovat kadonneet ja lavalla on ihan vain ihmisiä, näyttelijöitä (Jouni Järvenpää, Jaakko Lilja ja Liana Potila). Toiminta on kooste omituisia hetkiä. Yhdessä vaiheessa eräällä on päässään jättimäinen persaukko, esiintyjät tuijottavat liian pitkään, en saa ajatuksesta kiinni. Alun lempeys on poissa, ahdistaa. Turvaudun katsomalla loppupuolella lavalle vapautettujen paristoilla toimivien kierivien pallojen (onko näille joku sana?) irrationaalista toimintaa. Puoliksi siis aivan super, puoliksi ei yhtään mun juttu.

Blue Exhaust. Kuva: Saara Autere

Niko Hallikainen: Blue Exhaust

Blue Exhaust on Niko Hallikaisen ensimmäinen sooloteos, joka käsittelee muun muassa yksinäisyyttä ja unettomuutta sukeltaen syvälle tummasävyiseen mielenmaisemaan. Tästä huolimatta esitys ei ollut ahdistava. Hallikaisen puherytmi on hypnoottista ja siihen samplattu musiikki tukee tunnelmaa. Yleensä tämänkaltainen musiikki ei ole minulle sitä ominta, mutta äänisuunnittelultaan tämä teos oli aivan timanttinen. Mieleen on jäänyt vahvana sekä pelkitetty lava-asetelma että sen luomat mielikuvat romuttuvista Hudson-joen laitureista ja sumuisesta maisemasta, yksinäisestä vaelluksesta kohti jotain. Blue Exhaust oli täysi ja mieleenpainuva esitys.

Tästä esityksestä kannattaa lukea Jussi Keskitalon hieno bloggaus.

Orfee Schuijt: Shaking The Libidinous

Tästä esityksestä voin suoraan sanoa, että en kyllä tajunnut. Käsiohjelmasta lunttasin sitten jälkeenpäin, että Schuijtin esitys käsitteli muun muassa seksin dramaturgiaa ja totuttuja rooleja ja tavoittelee libidon abstrahoimista tanssillisen koreografian ja tekstieditoinnin keinoin. Esitys jakautui kahteen osaan: ensimmäisessä tilassa sai vaellella vapaasti ja ihmetellä ruutuja, joissa tavalla tai toisella seksiin liittyvät lauseet täydentyivät hitaasti ja toisessa katsottiin perinteisesti katsomosta käsin kahden tanssijan koreografiaa. Koreografia itsessään oli tavallaan ihan kiinnostava, mutta myös minun silmiini huvittava. Oli kuitenkin vaikea sanoa saisiko esitykselle nauraa, joten tyydyin puremaan posken sisäpintaa esiintyjän reisien osuessa läiskytellen kivilattiaan. Tulipa nähtyä tällä kaudella yksi tällainen ei yhtään mun juttu -esitys, vaikka idean puolesta tämä olikin oikein kiinnostava.

Näiden lisäksi ehdin katsomaan toista Juuso Kekkosen, Jamie MacDonaldin ja Miss Vinyl Envyn luotsaamaa Punch Up! - Resistance and Glitter -iltaa. Illan aikana nähtiin niin stand upia, burleskia kuin dragiakin. Line up oli kiinnostava ja olo oli illan jälkeen kohotettu. Itse tarvitsen selvästi tosin vielä katsojana rohkeutta ja kokemuspisteitä siihen, että osaisin innokkaasti remuta ja taputtaa burleski- ja dragnumeroiden aikana, olen liian rutinoitunut lopetustaputtaja. Näille illoille muuten lupailtiin mahdollisesti jatkoa, joten kannattaa pitää silmät ja korvat auki jos kiinnostaa.

Kokonaisuutena Mad Housen viitoskausi oli oikein mainio ja jätti taas hetkeksi kylläisen olon esitystaiteen suhteen (lisäksi söin varmaan viisi Mad Barin mutakakkua, se oli hyvää). Seuraavaa kautta odotellessa!

Lavalta: Missing Amelia Earhart (Kuuma Ankanpoikanen)

Kuva: Jussi Virkkumaa

Tyttö, joka halusi lentää

Viime kevätkauden yksi minulle rakkaimmista esityksistä oli Oh My Puppets! -festarin yhteydessä nähty Merja Pöyhösen sooloteos Missing Amelia Earhart. Harmitti, etten saanut siitä silloin kirjoitettua. Nyt kuitenkin huomasin, että teos on tulossa Helsinkiin sekä tänä viikonloppuna nukketeatteri Sampoon (loppuunmyyty) että huhtikuussa KokoTeatteriin, joten siitä puhuminen on taas ajankohtaista. Esityksiä on tänä keväänä myös Turussa.

En ole aivan varma, mistä viehätykseni ilmailusankari Amelia Earhartiin johtuu. Ehkä osittain siitä, että vuonna 1937 maailmanympärilennollaan kadonnut Earhart jätti jälkeensä Amelia Earhartin muotoisen aukon. Kukaan ei tiedä, mitä hän olisi vielä voinut tehdä, mihin hän olisi voinut pystyä. Earhart ei varmaankaan ollut täydellinen ihminen, mutta kiinnostava hän oli ja esimerkillinen siinä, että unelmiaan voi toteuttaa vaikka muut niille nauraisivatkin.

Nukketeatteritaiteilija Merja Pöyhösen käsissä Earhartin tarina herää eloon. Taivaalle kaipaavan herkän lentäjän kulkua eivät voi lopulta estää röhöttävät rahamiehet tai pulloon turvautuvat, katoavaisuuttaan parkuvat kartanlukijat. Karikatyyrimaiset mutteivät falskit hahmot on taiten tehty, nuket ovat Pöyhösen ja Heini Maarasen valmistamia. Inhottavimpia tekee mieli paiskoa millä tahansa käteen osuvalla, Ameliaa puolestaan haluaisi kannustaa ja halata. Pöyhönen tuo myös itsensä osaksi esitystä nimittäen itseään Earhartin ulkonäkökaimaksi, mutta löytäen myös syvempiä merkityksiä heidän väliselleen suhteelle. Unohtaa ei saa myöskään maailman sympaattisinta lemmikkipingviiniä, joka omalta osaltaan keventää tunnelmaa ja tuo huumoria esitykseen..

Viime maaliskuussa kuvasin esitystä sanoilla ilmava, kaunis, rikkinäinen ja toiveikas esitys. Vimmaisen ja rohkean Amelian tahto päästä lentämään resonoi kehossa edelleen. Silmien eteen nousee välähdyksiä pienistä lentokoneista, hiekasta muovautuvista hahmoista, yksin tikkailla istuvasta Ameliasta, Pöyhösestä itsestään nahkainen lentäjänlakki päässään. Menisin katsomaan tämän koska tahansa uudestaan eli lienee sanomattakin selvää, että suosittelen.

Lavalta: Veden alla (Teatteri Tuike)

Juliste: Reeta Kantanen

Matka vedenalaisen maailman lumoon ja haavoittuvuuteen

Paikallisteatterimme Teatteri Tuike jatkaa laadukkaan lastenteatterin tuottamista ja tuo lavalla tällä kertaa merellisen seikkailun Veden alla. Animaatioa, nukketeatteria ja näyttelemistä sulavasti yhdistävä sanaton seikkailu viehättää visuaalisella ilmeellään ja onnistuu samalla ilmaisemaan huolta ympäristön tilasta olematta osoitteleva.

Pieni tyttö keltaisessa sadetakissaan nauttii syksyisestä sadesäästä, joka muuttuu yllättäen tulvaksi. Vesi vie tytön mennessään, mutta ei hätää: veden alla voikin pienellä avustuksella hengittää ja törmätä mitä ihmeellisimpiin eläimiin kuten merihevosiin, meduusoihin ja rauskuihin. Syvyyksissä lymyää kuitenkin myös jotain mustaa ja pelottavaa. Vähitellen valkenee että kaikki ei ehkä olekaan sitä miltä näyttää ja että merenalaisiin asioihin voi vaikuttaa yksinkertaisin tavoin.

Riina Nieminen esittää valloittavasti seikkailuun päätyvää tyttöä. Olen nähnyt Niemisen viimeksi aivan erilaisessa roolissa kauhunäytelmässä ja on ilo huomata miten erilaiseen ilmaisuun hän taipuu. Veera Aaltonen, Tanja Hautakangas, Aarne Linden ja Kimmo Tähtivirta huolehtivat mustissa vaatteissaan nukettamisesta sulautuen hämmentävän hyvin teatterin varjoihin. Mira Laineen nuket ovat taiten tehtyjä ja muun muassa tiukkailmeinen vanha mies jäi hymisyttävänä mieleen. Omaa rooliaan esittävät Bastian Salmelan hurmaavat animaatiot, jotka luovat taustan seikkailulle ja monesti myös esittelevät lavalle tulevat hahmot ennen niiden ilmestymistä.

Veden alla on kokonaisvaltainen katsomiskokemus. Näyttelijäntyö ja visuaalinen ilme ovat jo itsessään viehättäviä, mutta settiä täydennetään vielä Otso Heloksen musiikilla ja Timo Matinveden valosuunnittelulla. Noin nelikymmenminuuttisessa tarinassa edetään miellyttävän verkkaisesti ja annetaan katsojan uppoutua vedenalaisen maailman tunnelmaan. Esimerkiksi meduusojen parvessa olisin viihtynyt pidempään ja rauskun mahaakin olisin voinut kutitella.

Nina Rinkisen ohjaamasta ja käsikirjoittamasta esityksestä jäi tavattoman hyvä mieli. Oli ilo myös istua tyynyillä lapsikatsojien ympäröimänä ja tuntea se jännitys ja hyvä kihinä esityksen aikana. Veden alla on taitavasti rakennettu esteettinen elämys, joka onnistuu myös jättämään jotain pohdittavaa kotimatkalle.

Esityksiä on jäljellä vielä neljä ja niistä viimeinen on 18.9., suosittelen lämpimästi. Esitystä suositellaan yli 4-vuotiaille.

Lavalta: Tapaus Hamlet (Teatteri Harakka)

 Hamletia ahdistaa. Kuva: Sakari Hokkanen

Shakespearen Hamlet on eittämättä klassikko. Jollain tasolla pidän näytelmästä hirveästi, mutta toisaalta sen pituus ja masentavuus on alkanut puuduttaa. Teatteri Harakan Tapaus Hamlet pudistaa yli 400-vuotiaasta tekstistä pölyt ja kaiken lisäksi lysti on lyhennetty puoleentoista tuntiin, jonka pystyy kepeästi istumaan ilman väliaikaa myös Harakan Taiteilijatalon vanhan luentosalin penkissä.

Tarina on vanha tuttu. Tanskan prinssi Hamlet palaa kotiin myöhästyen juuri isänsä hautajaisista ja saapukin äitinsä ja setänsä häihin. Isän haamu vaatii kostoa katalalle veljelleen ja Hamlet alkaa vähitellen flipata kaikesta siitä ahdistuksesta ja juonittelusta joka hovissa velloo. Tyttöystävä Ofelia jää unohduksiin, Horatio-ystävästä ei ole apua ja tragediasta kun on kyse niin melkein kaikkihan siinä sitten lopuksi kuolevat.

Teatteri Harakan versiossa Hamletia näyttelee riemastuttavan anttituiskumainen ja karismassaan vaikuttava Mikko Virtanen. Virtanen tuo lavalle angstisen ja hämmentyneen Hamletin. Surkuhupaisa terapiakäynti, elämän ja kuoleman suuret kysymykset ja avuttomuus uudessa tilanteessa tuovat Hamletin samaistuttavasti tähän hetkeen. Tukena lavalla on mainio Outi Herrainsilta, joka näyttelee säpäkästi Ofelian roolin ja liikuttelee nokkelasti myös muita paperinukkeina lavalla nähtäviä hahmoja. Ohjaaja Sakari Hokkanen hoitaa tekniikan ohella myös Horation roolin yrittäen tukea Hamletia, ollaanhan me täällä, mutta eihän prinssi siitä paljoa piittaa.

Synkkä luentosali on lavastettu oivasti, seinät on paperoitu työryhmältä ylijääneillä ideoilla ja joka puolella irvistelevät Hamletin kasvot. Esityksessä yhdistetään hyvin näyttelemistä, nukketeatteria ja videota, mikään ei tunnu turhalta kikkailulta. Parasta on kuitenkin ehkä se, että ensimmäistä kertaa minulle jää Hamletista hyvä mieli. Jotenkin työryhmä on kaivanut esiin jotain omaa, joka jättää hymyn huulille. Että voihan se näinkin mennä, hyvänen aika.

Esityksen jälkeen kiertelemme vielä Harakan kallioilla ja puhumme esityksestä, kehumme ja kehumme. Tapaus Hamlet oli hulvaton ja röyhkeä, mutta silti tarkkanäköinen ja hillitty, juuri sopiva balanssi kaikessa. Suosittelen lämpimästi reissua Harakkaan, muistakaa vain nostaa viitta laiturilla ylös jotta yhteysvene osaa noutaa teidät mukaansa kohti Taiteilijatalon pienois-Tanskaa ja sen kuohuja.

Kuva: Sakari Hokkanen

Teatteri Harakan Tapaus Hamlet on niitä esityksiä, joka olisi jäänyt näkemättä ilman kanssabloggaajien arvokkaita vinkkauksia. Talle onneksi tästä kirjoitti alkusyksyn vinkeissään ja kun esitys vielä tuli puheeksi viime viikolla niin pitihän se kalenteriin mahduttaa, kiitos siitä! Myös toinen kollega Katri ehti käydä tämän viikonloppuna tsekkaamassa.

Esityksiä on jäljellä vielä neljä ja niistä viimeinen on 4.9. Lisätietoa esityksestä ja sinne saapumisesta löytyy facebook-tapahtumasta.

Kiitokset Harakalle kutsuvieraslipusta esitykseen.

Lavalta: Pulcinella, Maccus, Bucco ja Kukko (Teatteri Metamorfoosi)

Pulcinella kohtaa muun muassa karhun. Kuva: Teatteri Metamorfoosi

Kansallismuseon Linnanpihalla on elokuun aikana mahdollista kokea käsinukketeatteria italialaisin ja suomalaisin maustein. Teatteri Metamorfoosi on tuonut lavalle esityksen Pulcinella, Maccus, Bucco ja Kukko, jossa kapinallinen Pulcinella riehuu milloin missäkin ja aiheuttaa kaaosta mennessään. Lähes sanaton esitys nojaa fyysiseen huumoriin ja kauhistuttaisi suorasukaisuudellaan ellei se naurattaisi niin paljon.

Pulcinellan tarinaa kertovat hahmon kaksi isää, Maccus ja Bucco, ja lisäksi ensembleen kuuluu kukko, joka huolehtii musisoinnista ja laulusta. Tarina kulkee kohtaamisesta toiseen ja minne Pulcinella meneekin tuntuu hän saavan aikaan kaaosta ja hävitystä. Käyttäytymissääntöjä ei ole, vaikka toisaalta esityksessä nähdään myös mainio lakanoidenvetokohtaus. Erityismaininnan haluaisin antaa myös Kuoleman upean hugosimbergmäiselle olemukselle.

Paikoin Pulcinellan toiminta on niin väkivaltaista, että heikompaa hirvittää samalla kun kaiken koomisuudelle ei voi kuin nauraa. Esiintyjät Riina Tikkanen ja Johanna Kultala tekevät loistavaa työtä niin käsinukkien kuin myös naamioden takana. Iika Hartikainen huolehtii kukkona musiikista ja tekee sen erinomaisesti, myös kukon ilmeet olivat mainioita. Ajoitukset toimivat, falsettimaiset äänet piipittävät ja katsomossa naurattaa, joten voinee todeta Elina Putkisen ohjauksen onnistuneen.

Esityksen jälkeen suupieliin sattuu kaikesta nauramisesta ja omasta naamanvääntelystä kun mietti, että saako tälle nyt edes nauraa. Pulcinellan kohtaamiset muun muassa luutaa heiluttavan rouvan, huutavan vauvan, karhun ja tiukkailmeisten vartijoiden kanssa ovat kaoottisia ja mitä vain voi tapahtua. Ehdottoman nautittavaa nukketeatteria miellyttävässä sisäpihamiljöössä tämä Pulcinella jne., suosittelen.

Esityksiä on jäljellä runsaasti (viimeinen 28.8.), joten tätä ehtii vielä hyvin katsomaan. Suositusikäraja on viidestä ylöspäin.

Lavalta: On nälkä, on jano (Hotvasa)

Kuva: Bastian Salmela / Hotvasa

Ennen pääsiäistä ehti käydä kokemassa kulttuuria taas paikallisessa teatterissamme Tuikkeessa, kun Hotvasan aikuisille suunnattu nykynukketeatteriesitys On nälkä, on jano saapui sinne vierailulle. Esitys perustuu Maaria Päivisen samannimiseen romaaniin vuodelta 2014 ja sen tarina sukeltaa pää edellä tunteiden ja seksuaalisuuden suohon.

Emilie Silvia Grass menettää otteensa elämästään, matemaattisen tarkasta sellaisesta, kun hänen puolisonsa herra Blumen ottaa ja lähtee. Niinpä Emilie ryhtyy sutenööriksi ja purkaa ahdistustaan ja kaipuutaan miesuhreihinsa ja yrittää taas löytää paikkaansa maailmassa, jossa matriisilaskenta ei enää palauta tunteita paikoilleen. Esitys yhdistelee nukketeatteria ja näyttelemistä hienosti ja pääjuonta rytmittävät kiehtovasti kuvatut tarinat maksullisten miesten huoneista.

Vähän jännitti katsomoon istuessa että mitä sieltä tulee, olin ennen esitystä ehtinyt lukea nelisenkymmentä sivua Päivisen teoksesta. Ihan turhaan kuitenkin jännitin, sillä vimmainen teksti oli lihallisuuksineen tuotu lavalle mainiosti, sopivasti pilkettä silmäkulmassa muttei lekkeriksi laittaen.

Nina Rinkinen kannattelee harteillaan päätarinaa esittäen Emilietä hurmaavan epävakaasti ja siihen sopivalla kiihkolla. Karo Lauronen taiteilee roolista toiseen niin hillittynä Blumenina kuin arvokkaana rehtorisrouvanakin. Nukettamisesta ja muutenkin esineiden eloon herättämisestä vastaa taitava Anna Sucksdorff, joka on myös rakentanut koomisiakin piirteitä saavat sikiö- ja kohtunuket. Näyttelijöiden ja nukkejen lisäksi kerrontaan on käytetty heijastettuja kuvia ja animaatioita, jotka sopivat tyyliin oivallisesti.

Kokonaisuutena On nälkä, on jano oli kiinnostava ja esitystekniikaltaan raikas. Ensimmäisestä puoliajasta pidin enemmän, se oli jollain tavalla ehjempi, toisella puoliajalla tipuin hieman kärryiltä siitä että kuka ja mikä ja missä mennään ja kuka diilaa ja ketä. Melkoisen hengästyttävää oli myös, mutta toisaalta myös todella hauskaa, katsomossa oli itse asiassa varsin hilpeä tunnelma. Suosittelen lämpimästi.

Esityksen ehtii nähdä Teatteri Tuikkeella vielä 1. ja 2.4., menkäähän!

Lavalta: Romeo & Julia (Aura of Puppets / TEHDAS teatteri)

Kuva: Jussi Virkkumaa / Aura of Puppets

Turku on minulle hyvä teatterikaupunki. Sinne tulee lähdettyä suhteellisen harvoin, mutta silloin kun tulee ovat odotukset esitysten suhteen yleensä korkealla ja niin tälläkin kertaa. Pettyä ei ole silti tarvinnut kertaakaan. Tällä kertaa lavalla lumosi TEHDAS teatterin ja Aura of Puppetsin yhteisproduktio Romeo & Julia, jossa Shakesprearen klassikkonäytelmä on tuotu lavalle nukketeatterin keinoin.

Tarina on tuttu. Veronan kaupungissa kaksi sukua, Montaguet ja Capuletit, ylläpitävät pitkää vihaa. Rakkaus ei kuitenkaan katso nimeä ja niinpä sukujen vesat, Romeo ja Julia, rakastuvat toisiinsa ja yrittävät kaikin keinoin päästä naimisiin. Ongelmana on vain se, että Julia on luvattu kreivi Parisille ja liittoa vastaan tuntuvat muutenkin olevan suurin piirtein kaikki paitsi Julian imettäjä ja pappi Lorenzo. Nukketeatteritulkinnassa ei kuitenkaan tyydytä tähän perinteiseen versioon, vaan tarina on siirretty kaoottisella kaatopaikalle, jossa huumejengit riehuvat, kaikilla on jokin riippuvuus ja toiveet paremmasta tulevaisuudesta riippuvat henkäyksen kaltaisten lankojen varassa. Julian perheessä on väkivaltaa ja huumeriippuvuutta, Romeo haistelee kavereidensa kanssa liimaa ja saa käsiinsä aseen. Repliikit ovat kuitenkin pääosin niitä vanhakantaisia ja tuovat oman kontrastinsa lavan synkälle miljöölle.

Nukettajat ovat esityksessä tavattoman taitavia. Paikoin jopa groteskin näköiset alastomat, hieman perunasäkkimäiset nuket saadaan vaikuttamaan inhimillisiltä ja samaistuttavilta. Nukettajia ei ole myöskään yritetty piilottaa, vaikka asusteet ovatkin kaikilla mustat ja naamatkin on monella mustattu, välillä he tanssivat ja riehuvat lavalla kuin nukkensa. Sirpä Järvenpää ja Toni Kandelin tekevät vahvaa työtä pääparina. Muissa ihmisrooleissa nähdään ja kuullaan Lee Lahikaista, Jaakko Liljaa, Niina Lindroosia, Anna Nekrassovaa, Alma Rajalaa, Outi Sippolaa, Maiju Tainiota ja Lotta Virtasta. Suurin osa esittää useampaa roolia ja hyvin se sujuu kyllä kaikilta, osaamista on vaikka muille jakaa.

Balthazar, Romeo ja Julia. Kuva: Jussi Virkkumaa / Aura of Puppets

Omia suosikkejani nukettamisen kannalta olivat kuitenkin, ihmishahmojen inhimillisyydestä huolimatta, Balthazar-koira (Nanna Mäkinen) ja Capuletien Omega-kana (Maria-Elina Koivula). Liikehdintä ja äänet olivat aidon oloisia ja nuket kekseliäästi valmistettuja, esimerkiksi kana oli valmistettu valkoisesta naistenkengästä. Esityksen jälkeen kävin myös keskustelemassa ystäväni kanssa, joka oli myös nähnyt esityksen ja kehuimme kilpaa myös itse lavasteiden ja maiseman liikettä. Esimerkiksi loppukohtauksessa nähty meri oli kaunis ja liikkeissään ilmava.

Lavalle on onnistuttu luomaan oikeasti koskettava versio näytelmästä. Toki tarina on edelleen paikoin melodramaattinen, mutta jotenkin se ei tässä turhauta. Rumassa ja ankeassa ympäristössä tarina pääsee oikeuksiinsa ja onnistuu rakkaustarinan lisäksi kommentoimaan myös tätä aikaa ja sellaisia oloja ja tilanteita, jossa liian moni tällä hetkellä elää ilman mahdollisuutta paremmasta tulevaisuudesta. Komeaa työtä, kiitos.

Romeo & Julian ehtii nähdä TEHDAS teatterissa vielä marraskuussa, liput Tiketistä. Lisäksi esitys on myös osa marraskuista TIP-festiä.

Kiitokset Aura of Puppetsille kutsuvieraslipusta.

Lavalta: Perhosia askelten alla (Kansallisteatteri)

Kuva : Janne Siltavuori / Kansallisteatteri

Hiljennyn astuessani Omapohjan katsomoon. Musiikki on rauhoittavaa, lavalla on hiekkaa ja valoja. Olen tullut katsomaan Perhosia askelten alla, ranskalaisen Jean Cagnard'in nukeille kirjoittamaa näytelmää.

Nuori poika Chorten ja vanha mies Banbousha pakenevat kotoaan yli vuorien kohti toista maata. Vaikka koti-ikävä on kova, ei takaisin voi kääntyä valloittajien pelossa. Matkan varrella kulkueeseen liittyvät mystinen jakki ja nuori tyttö Song pienen veljensä Tsangpon kanssa. Kulku vuoristossa ei ole helppoa yksin, saati sitten kun pienimmiltä loppuvat voimat. On vain seurattava jakkia ja ajateltava lämpimiä sanoja kuten aurinko.

Kuulin esityksestä kehuja jo sen ensi-illan jälkeen tutuilta. Idea nykynukketeatterista vaikutti muutenkin kiinnostavalta, en nimittäin muista olleeni aikuisiällä teatterissa jossa olisi käytetty esityksessä ainoastaan nukkeja. Anne Rautiaisen ohjauksessa Janne Siltavuoren valmistamat nuket heräävät eloon. Jouko Keskinen, Karin Pacius ja Markus Virtanen kohtelevat hahmojaan lämmöllä ja pian unohdan sen, että Chorten seuralaisineen eivät liiku itse.

Lavastus on kaunis, unenomainen ja kulmikas. Kylmät vuoret lumipyryineen ja pelottavine, perässä seuraavine valloittajineen vetävät katsojan maailmaansa. On tuulta, askelten kaikua ja kylmää lunta. Valo- ja äänisuunnittelu on mietittyä, kiitokset Hannu Lahtela ja Esko Mattila. Jakin huuto nostaa edelleen karvani pystyyn, vaikka olen samalla rauhallinen.

Seurana ollut mies ehti miettiä jo paljon teoksen tematiikkaa, pohtia sielunvaellusta ja merkityksiä. Itse olin huono keskustelukumppani kotimatkalla, haikeus iski vasta junassa.

Perhosia askelten alla teki hyvää sielulle. Kiitos.

Esitys Kansallisteatterin ohjelmistossa vielä toukokuun puoliväliin, käykää katsomassa.