Lavalta: Angels in America (Kansallisteatteri)

Kuva: Mitro Härkönen

Elämässä kiinni

Muistan, kun Angels in America -tv-sarja rantautui Suomeen 2000-luvun alussa. Sarjaa mainostettiin laajasti ja katsoinkin sitä muutaman jakson, mutta sen ajan minulle sarja oli liian ”aikuinen” ja jätin sen kesken.

Muistan törmänneeni mainintoihin tv-sarjasta ja näytelmän versioinneista maailmalla aika ajoin, mutta teiniminun kokemus ei innostanut lähempään tarkasteluun. Kunnes sitten Kansallisteatterin version promokuvat läjähtivät somessa eteeni, ja totesin tahtovani nähdä esityksen jo puhtaasti sen näyttelijäensemblen vuoksi.

Kannatti, sillä Angels in America on kaikessa massiivisuudessaan upea.

1980-luvun New Yorkiin sijoittuvan näytelmän henkilöt kipuilevat kukin tahoillaan. Aids on vielä uusi sairaus, josta ei tiedetä juuri mitään ja parannuskeinot ovat kortilla. Epätietoisuus synnyttää pelkoa ja eripuraa, eikä tilanne ainakaan paranna seksuaalivähemmistöjen haurasta asemaa. Näytelmässä eri taustoista tulevien henkilöiden kohtalot kietoutuvat sotkuisesti yhteen, ja maallisten pulmien lisäksi maan kamaralle saapuu myös enkeli, joka on valinnut ihmisten joukosta itselleen uuden profeetan.

Kushnerin alkuperäinen versio on massiivinen yli kuusituntinen esitys, mutta Kansallisteatterissa on saatu erityislupa lyhentää teos nyt nähtävään noin neljään tuntiin. Tätä myöten tyhjäkäyntiä ei todellakaan ole, mutta tahti ei silti tunnu hätäiseltä, ja ainakin minulle ummikolle tarina avautui selkeänä ja upeana. Ohjaaja Linda Wallgren on tehnyt upeaa työtä niin sovituksen kuin ohjauksen kanssa, ja Juho Gröndahlin suomennos kuulostaa hyvältä. Erityismaininta siipassa suurta hilpeyttä herättäneelle Susikoira Roi -vitsiväännökselle.

Työryhmä on käsittämättömän hyvä. Aleksi Holkon ja Markku Haussilan olen nähnyt näyttelevän yhdessä ennenkin ja myönnän, että heidän vuoksi esityksestä alunperin kiinnostuin. Kannatti. Inke Koskisen maanisen intensiivinen enkeli on hengästyttävä. Kristiina Halttu liikkuu näennäisen keveästi roolista toiseen ja tasapainoilee koomisten hahmojen kanssa tarkasti. Timo Tuominen on ihastuttavan rasittava Roy Cohnina. Otto Rokan ja Aksa Korttilan esittämän pariskunnan solmujen ratkonta on kiehtovaa katsottavaa. Leo Ikhilorin hahmoa nähdään verrattain vähän, mutta hänestä piirtyy ihailtavan moniulotteinen kuva. Kehumista voisi jatkaa vielä pitkään, mutta saanette ideasta kiinni.

Hyvää näyttelijäntyötä tukee Tarja Simonen onnistunut lavastus ja Ville Virtasen tyylikäs valosuunnittelu ja käsittämätön upea livemusiikki, josta vastaavat Stina Koskinen ja Joonas Outakoski. Meni nyt namedroppailuksi, mutta minkäs teet kun tahdon kaikkia hehkuttaa.

Että jos tällaista tuntien pituista puheteatteria tehdään, niin ihanaa, että se tehdään just näin. Kushnerin teksti on Wallgrenin ja työryhmän käsissä yhtaikaisesti kiinni tapahtuma-ajassaan ja tässä päivässä, ja sen sanoma radikaalista toivosta osuu viime aikojen runnomaan sydämeeni syvästi.

Tällä oli huimaa aloittaa oma teatterivuosi 2025.

***

Syksyn 2025 esitykset tulevat myyntiin nyt tammikuussa, suosittelen.

Todettakoon esityksen ulkopuolelta vielä, että oli riemastuttavaa löytää väliaikatarjoilun valikoimasta hodareita. Yli neljätuntisen esityksen kanssa tankkaus oli perusteltua, serviisi kävi sutjakasti ilman ennakkotilausta ja vegaanivaihtoehtokin löytyi.

Lavalta: Voi Luoja! (Espoon kaupunginteatteri)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Kuva: Juusto Westerlund

Alkusanat

Näin Voi Luoja!:n viime vuoden helmikuussa hieman ennen kuin teatterit sulkivat ovensa. Sulkujen jatkuessa bloggauskin jäi sitten julkaisematta. Eilen (12.3.) esityksestä nähtiin livestream, ja koska tallenne on katsottavissa vielä seitsemän päivän ajan, totesin julkaisemisen olevan jopa ajankohtaista. Koska kyseessä on perinteisehkö puheteatterikappale, uskoisin sen toimivan myös striimattuna esityksen.

Jumalallinen väliintulo Espoossa

Terapian tarpeessa on yksi jos toinenkin, ja israelilaisen Anat Govin näytelmässä Voi Luoja! tarvetta kokee myös Jumala. Jumala ja psykoterapeutti asettuvat esityksen mittaisen istuntonsa aikana monessakin kohtaa napit vastakkain, mutta ratkaisun on löydyttävä, ettei kaikkivoipa päädy äärimmäisiin ratkaisuihin. Espoon kaupunginteatterin lavalla nähtävä Taru Mäkelän ohjaus Govin komediasta on hauska, älykäs ja luonnollisesti täynnä viittauksia Raamatun kertomuksiin. Kuuleeko Jumala ihmisten pyyntöjä? Kuka loppujen lopuksi kaipaa armoa ja lempeää katsetta?

Jumala on ymmärrettävästi valinnut psykoterapeutikseen juutalaisen, onhan heillä niin sanotusti pitkä yhteinen historia. Terapeutti Ella on tosin uskossaane päileväinen, ja myös tämä puoltaa Jumalan valintaa, sillä eihän terapeutin tulisi olla potilastaan kohtaan liian helläkätinen. Joka tapauksessa tämä eittämättä perusteltu elementti teki esityksestä itselleni myös hieman vieraan. Luterilaisen uskonnon lävistämässä maailmassani muun muassa purkaus sianlihaa popsivasta juutalaisesta ei iske tarkoitetulla tehollaan, kun viittaus on tuttu lähinnä opitun kautta eikä merkitys ole omassa arjessani niin painokas. Tällä en kuitenkaan tarkoita, että esitystä olisi pitänyt jotenkin muuttaa, vaan että se näyttäytyy ihmisille varmasti erilaisin painokkuuksin. 

Esitys nojaa vahvasti näyttelijöiden taitoihin, sillä suurin osa tapahtumista läpikäydään paikallaan istuen. Jännite kuitenkin säilyy, sillä istuvathan lavalla Sanna-Kaisa Palo ja Martti Suosalo. Kaksikon kemia toimii, ja konkarinäyttelijöinä he osaavat pitää katsojien kiinnostusta yllä.

Hattua täytyy nostaa myös terapeutin autistista poikaa esittävälle Ari Kauppilalle. Hänen pääasiallinen lavaolemisensa koostuu itsenäisestä puuhailusta, joka on kuitenkin olennainen osa lavan tapahtumia. Kauppila onnistuu sulkeutuu omaan maailmaansa ja tekemään hahmosta kiinnostavan.

Lavastus on pelkistetty, vaikka sitä elävöitetäänkin aika ajoin projisoinneilla ja tunnelmaa luodaan äänimaiseman avulla. Kokonaisuus toimii, vaikka itse olisin oletettavasti katsellut tyytyväisenä myös vieläkin riisutumpaa esitystä. Aivan esityksen lopussa muutamat ääneen liittyvät valinnat tuntuivat jopa hieman liiankin alleviivaavilta, mutta tulipahan asia selväksi.

Voi Luoja! oli oivallista puheteatteria, jonka sisältö on oletettavasti myös napakoitunut ensi-illan jälkeen. Esitys tarjoaa kiinnostavaa pureksittavaa uskosta, uskonnosta ja hyvyydestä samalla, kun saa seurata upeiden näyttelijöiden työskentelyä. Ei lainkaan hassumpi valinta siis, jos kaipaa katsottavaksi perinteisempää teatteritaidetta.

Lavalta: Niskavuoren Heta (Teatteri Jurkka)

Kuva: Marko Mäkinen

Oletettua moniulotteisempi Heta

Olen nähnyt Hella Wuolijoen Niskavuoren Heta -näytelmän edellisen kerran noin viisitoista vuotta sitten. Muistikuvat ovat hatarat, muistan lähinnä vahvatahtoisen Hetan, uhrautuvanoloisen Akustin ja surullisen Siipirikon. Toissakesänä koin puolestaan Järvenpään teatterissa Niskavuoren nuoren emännän, jossa Heta näyttäytyi itsepäisenä mutta silti haavoittuvaisena hahmona. Tältä pohjalta oli kiinnostavaa lähteä katsomaan millainen Heta oli tuotu Teatteri Jurkan versioon.

Ella Mettänen ja Eero Ojala ottavat tekstistä niskalenkin ja luovat kahdestaan lavalle koko näytelmän henkilökavalkadin Henri Tuulasjärven ohjauksessa. Teksti on työryhmän yhdessä sovittama. Ihastuin jo kolme vuotta sitten kolmikon taitoon tuoda lavalle elävä ja hengittävä Lokki ja vaikka Heta osoittautuikin minulle haastavammaksi palaksi, onnistui se silti viehättämään. Suurin kiitos menköön tälläkin kertaa Mettäsen ja Ojalan loistavalle yhteispelille. Hahmot on otettu omiksi ja niiden nahkoihin solahdetaan silmänräpäyksessä. Koskettavin ja täysin oli ehdottomasti Mettäsen kovapintainen Heta, jota ehkä onnistuin viimein oikeasti jollain tavalla ymmärtämään. Toisaalta yllätyin Ojalan Akustista, joka näyttäytyi muistamaani moniulotteisempana ja paljon kiinnostavampana hahmona.

Täytyy silti myöntää, että ensimmäisellä puoliajalla minua ärsytti hahmojen koomisuus. Piereskelevä Akusti ei sopinut hahmosta luomaani mielikuvaan, kierosilmäinen rovasti hämmensi ja muutenkin teksti vaikutti muuttuneen mystiseksi hupinäytelmäksi. Tämänhän pitäisi olla hyvänen aika draamaa, onnettomia ihmisiä ja surullisia kohtaloita!

Ja olihan siinä lopulta niitäkin, niinkin paljon että kurkkua kuristi. Toisella puoliskolla koomiset elementit tuntuivat jäävän yksi kerrallaan pois ja lopulta lavalla oli vain perinnönjaossa täysin murtunut Heta. Kontrasti hihityttävään alkuun oli massiivinen ja erittäin toimiva. Jos läpi näytelmän oltaisiin kahlattu tuskastuneina, ei loppu varmasti olisi ollut niin voimakas. Esityksen näkemisestä on jo monta viikkoa, mutta edelleen sen tehokas loppukuva kouraisee jotain sisälläni.

Eiköhän ole siis niin, että jatkossakin tulen saapumaan ilolla katsomaan tämän kolmikon tekemisiä. Tämän voi ottaa toiveena: haluan ja kaipaan lisää tällaisia klassikkotulkintoja ja -tuuletuksia. Ensimmäistä kertaa tuntuu oikeasti siltä, että todella haluaisin myös lukea Wuolijoen näytelmät.

Esityksiä teatteri Jurkassa 13.4. asti.

Kiitokset lipusta Teatteri Jurkalle.

Konkarinäyttelijät lenkkareissaan

Erkki Saarela. Kuva: Rauno Träskelin

Tänä keväänä Teatteri Jurkan lavalla oli mahdollista nähdä kaksi konkarinäyttelijää monologipuuhissa. Erkki Saarelan jo vuodesta 1982 esitetty Mysteerio Buffo johdatti Dario Fon neljän lyhyen näytelmän pariin, Pekka Laihon Ylpeys puolestaan syventyi ruotimaan sellissä istuvan miehen elämäntarinaa. Kovin paljon yhteistä näillä kahdella esityksellä ei siis ollut, lähinnä pelkistetty lavastus ja se, että molemmat miehet esiintyivät lenkkareissa.

Mysteerio Buffon koomisissa raamatullisissa kertomuksissa käytiin Kaanaan häissä,  todistettiin ilveilijän syntyä, nähtiin Lasaruksen kuolleista herääminen ja lopulta tutustuttiin paheelliseen paavi Bonifacius VIII:n. Saarela piti yleisöä tiukasti hyppysissään ja vaikka Fon teksti ei itsessään tehnyt minuun suurensuurta vaikutusta, oli Saarelan lavatyöskentelyä huumaavaa seurata. Tuntui melkein siltä, että tulisi istua aivan penkin reunalla ettei menettäisi mitään. Se ei toisaalta olisi ollut järkevää, sillä aika ajoin Saarelan ääni kajahtaa niin kovaa että reunallaistuja todennäköisesti tömähtäisi takamukselleen maahan. Tuolilta tippumisen voisi toisaalta aiheuttaa myös naurunpurskahdukset, joten itsensä oli syytä asemoida istuimelleen kunnolla.

Lopuksi sain vielä laulaa paavi Bonifaciuksen kuorossa ja se oli hienoa se. Poistuessani kuuntelin vanhemman pariskunnan keskustelua, jossa he totesivat Saarelan olleen aivan yhtä loistava myös kolmekymmentä vuotta sitten. Voin hyvin uskoa tämän.

Pekka Laihon Ylpeys. Kuva: Marko Mäkinen

Jos Buffon katsomossa nauratti, veti Ylpeys mielen vakavaksi. Teksti on Laihon itsensä kirjoittama, ensimmäinen laatuaan, ja esitys Pasi Lampelan ohjaama. Tarinallisesti se putoaa siihen syvään poteroon, jossa vellovat jo monet aikaisemmat synkkiin mielialoihin vaipuvien miesten tarinat. Kertoja on mies, kotoa aikaisin lähtenyt, merille karannut. Naiset kuvataan paljolti seksuaalisuuden kautta, on tissiä ja persettä, kauniit sanat pääsevät ilmoille vain sivulauseissa. Toisinaan mielestä ottaa otteen "tuttu musta", joka saa järjen hiljenemään ja nyrkit heilumaan.

Esityksen jälkeen olo on outo. Laiholla on karismaattinen ääni ja sinänsä tekstiä oli suurimman osan aikaa miellyttävää kuunnella, mutta sen sisältö ei tuntunut samaistuttavalta tai tarjonnut minulle juuri mitään uutta. Vain muutamassa kohdassa kerronnassa onnistuttiin tekemään koskettavia havaintoja, nousemaan jonnekin korkeammalle ja silloin tuntuu hyvältä. Mustarastas olisi saanut laulaa enemmän. Muutoin teksti jäi vieraaksi, en löytänyt vankilassa istuvan miehen mietteistä tarttumapintaa vaikka enpä toisaalta ensisijaista kohdeyleisöä tainnut ollakaan. Esityksen miehisyys tuntui synkältä ja vähän pölyiseltäkin, eikö tällaisesta ajatusmaailmasta päästä eteenpäin?

Toisaalta meillä oli esityksen jälkeen teatteriseuralaisteni kanssa todella kiinnostava keskustelu esitettäväksi valittavista tarinoista, muutoksentarpeesta, oppivasta ihmisestä ja kehollisuudesta, joten siinä mielessä esitys lunasti paikkansa kevään menokalenterissani.

Pekka Laihon Ylpeyden ehtii nähdä Jurkassa vielä tällä viikolla 8. ja 9.5. ja syyskaudella Turussa, Saarela puolestaan kiertää Buffon kanssa edelleen ja esityksen voi esimerkiksi Teatterifesteillä heinäkuussa.

Lavalta: Veriruusut (KOM-teatteri)

Oman elämän haltuunotto herättää riemua Maijassa ja Sigridissä (Oona Airola ja Helmi-Leena Nummela). Kuva: Marko Mäkinen

Kukkikoot ruusut muistoksenne

Ihan suorilta myönnän, että sisällissota tai sota yleensä ei ole minua lähtökohtaisesti kiinnostava aihe. Anneli Kannon Veriruusut-romaanin sentään tiesin, mutta en ole sitä lukenut. Näillä eväillä lähdin siis kutakuinkin ilman ennakko-odotuksia katsomaan KOM-teatterin kevään ensi-iltaa, Lauri Maijalan ohjaamaa ja dramatisoimaa Veriruusut-näytelmää. Vaikka tapahtumat ovatkin menneisyydessä, on teoksesta helppo löytää yhtymäkohtia tämän päivän keskusteluun tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista.

On vuosi 1918 Valkeakoskella ja 15-vuotta täyttänyt Sigrid ohjataan hakemaan töitä paperitehtaalta, sillä onhan sen ikäisenä jo tuotava kotiin rahaa. Onneksi paperitehtaan naisjoukko ottaa aran tytön suojiinsa, auttaa välttämään tehdaspampun kourivia käsiä ja opastaa naisen elämän tärkeissä asioissa kuten muodissa. Pian kaupunkiin kuitenkin perustetaan punakaarti, sisällissota alkaa ja tehdas suljetaan. Naiset eivät tahdo jäädä syrjään ja toimettomiksi vaan päättävät perustaa naiskaartin. Jalkaan vedetään vanhempia pöyristyttävät housut ja opetellaan ampumaan kiväärillä. Sodan aikana pisteitä ei kuitenkaan saa jaloista aikomuksista saati aina rohkeudestakaan, mutta onneksi on ystäviä joiden kädestä pitää pahimmalla hetkellä.

Ensemble on hieno. Helmi-Leena Nummela on vakuuttavasti tarinan myötä kasvava Sigrid ja Oona Airola ihastuttava tämän ystävänä, lempeän kotikasvatuksen saaneena Maijana. Inka Reyesin palavasilmäinen Saima ei tarvinnut sanoja tehdäkseen vaikutuksen ja näyttelijän muutos hiljaiseksi Maijan sulhaseksi, Anttoniksi oli häkellyttävä. Vilma Melasniemi oli viehättävän rempseä kaartilainen, Saga Sarkola puolestaan roolissaan suloinen ja herkkä. Ursula Salo sukkuloi vimmalla vahvoista naisrooleista inhottavaksi tehtaanpampuksi, ihan puistattaa. Ja vielä Eeva Soivio, joka vuoroin on sydäntäsärkevän ihana Lyyti ja sitten kiroileva, muistoihinsa jumiin jäänyt äiti. Nähdään lavalla myös miesnäyttelijöitä, KOMin vakiokasvot Juho Milonoff ja Niko Saarela sekä Antti Autio hoitavat roolinsa hienosti. Tila on kuitenkin selvästi tällä kertaa annettu naisille ja hyvä niin.

Esitystä katsoessa minuun taisi iskeä niin sanottu Wonder Woman -efekti. Yhtäkkiä tutunoloisen tarinan pääosassa olivat ihan oikeasti naiset ja siihen oli niin paljon helpompi samaistua. Tuntui samaan aikaan hyvältä ja pahalta, sillä eihän tällä tarinalla arvattavastikaan mitään kovin onnellista loppua ollut vaikkei se vailla toivoa ollutkaan. Itketti.

Koko esityksessä ihailen sitä, miten pienellä voidaan saada vaikuttavaa aikaan. Markku Pätilän lavastus on pienieleinen mutta tehokas. Pyörönäyttämöä käytetään hienosti hyväksi ja katsomon läpi kulkeva käytävä mahdollistaa erilaisia sisääntuloja lavan takaosassa olevien oviaukkojen lisäksi. Esimerkiksi paperitehtaan toimintaa kuvaavat musiikilliset kohtaukset olivat upeaa katsottavaa. Myös valaistuksella (Tomi Suovankoski) onnistutaan rajaamaan tilaa ja keskittämään katsetta. Valo on tarvittaessa terävää tai pehmeää. Kerronnan lomaan on ujutettu työväenlauluja ja niillä onnistutaan joko viemään tarinaa eteenpäin tai kertomaan jotain hahmoista ja se oli hienoa se, etenkin kun näyttelijät myös itse soittivat milloin mitäkin soitinta.

Lähes kolmituntinen esitys kantaa pituutensa yllättävän hyvin. Erityisesti ensimmäisellä puoliajalla ei kellon vilkuilu käy mielessäkään ja toinenkin puolisko käynnistyy vaikuttavasti. Loppupuolella ilmaa on sitten hieman liikaa, tarina päästää otteestaan. En tiedä onko ongelma rytmityksellinen, tuntuu hieman että toiseen puoliskoon on yritetty saada lisää pituuttaa ettei se olisi liian lyhyt. Onneksi loppu on hieno, mieleen tulee Les Misérablesin loppukohtaus enkä ihmettelisi vaikka se olisi jonkinlaisena esikuvana tässä ollutkin.

Lopulta verkkokalvoille jää vahvimpana kuva naisjoukosta, joka on jähmettynyt kesken liikkeen rynnätessään kohti mahdollista vapautta. Se on hieno kuva.

Kiitokset KOM-teatterille lipusta esitykseen ja mukavan bloggari-illan järjestämisestä!

ps. Mainittakoon vielä, että esitykset alkavat jo klo 18 mikä oli kyllä mainio juttu näin pitkän esityksen ollessa kyseessä!

Lavalta: Kangastus 38 (Kansallisteatteri)

Rouva Wiik (Cécile Orblin), Milja-neiti (Noora Dadu) ja Matilda (Edith Holmström). Kuva: Mitro Härkönen

Vuoden 1938 Helsinki ihmisineen elää ja hengittää Kansallisteatterin lavalla

Se on hieno hetki, kun sielu halajaa päästä näkemään puheteatteria ja sitten pääsee katsomaan jotain sellaista kuin Kansallisteatterin Kangastus 38. Näyttelijöiden yhteispelistä elävä, Kjell Westön romaaniin perustuva näytelmä on visuaalisesti kaunis ja kerronnallisesti ehjä. Vuoteen 1938 sijoittuva esitys tuo lavalle koskettavien ihmiskohtaloiden lisäksi ihanan, sumuisen Helsingin.

Keväällä 1988 rouva Wiik työskentelee varatuomari Claes Thunen konttoristina ollen korvaamattomana apuna, mutta jakaen itsestään vain vähän. Eräänä päivänä Thunen keskiviikkokerhon miehet kokoontuvat toimistolla ja eräs heistä herättää rouva Wiikin kipeät muistot eloon. Enää hän ei aio alistua hiljaisena. Samaan aikaan otsikot kertovat Kolmannen valtakunnan noususta, tanssilavoilla soi iskelmä ja Helsingin Olympiastadion avataan pian.

Ratkaisu tuoda Milja Matilda Wiik lavalle kolmen näyttelijän voimin on aluksi hämmentävä, mutta pian ihastuttavan toimiva. Noora Dadu, Edith Holmström ja Cécile Orblin näyttelevät upeasti yhteen ja tuovat hienosti esille rouva Wiikin eri puolia. Ei kestä kauaa, että heitä alkaa katsella yhtenä. Hahmo on menneisyytensä vainoama ja kolmella näyttelijällä sisäiset ristiriidat ja muutenkin päähenkilön monitahoisuus saadaan kiinnostavasti esille. Ihminen kantaa sisällään kaikkia versioita itsestään.

Koko ensemble. Kuva: Mitro Härkönen

Asianajaja Thune (Timo Tuominen) on näytelmän mieshahmoista kiinnostavin. Vaikka keskiviikkokerhon tapaamisissa hän saattaa esiintyä koväänisenä ja rempseänä, on Thunessa kuitenkin kiinnostavaa herkkyyttä jonka Tuominen tuo esiin. Kerhon miehet (Antti Pääkkönen, Esa-Matti Long ja Petri Liski) jäävät jokseenkin etäisiksi juutalaista näyttelijää ja runoilijaa "Jogia" (Kristo Salminen) lukuunomatta, vaikka roolityöskentely onkin kaikilta oikein oivallista. Toisaalta ehkä hyväkin näin, tarina on kuitenkin rouva Wiikin.

En ole lukenut tätä Westön romaania vielä, mutta hänen tyylinsä on helppo tunnistaa myös näytelmästä. Esitys on itse asiassa melko tekstipohjainen sanoittaessaan henkilöiden sisäisiä tuntoja. Paikoin tekstin määrä tuntuu ylitsevuotavalta, mutta jotenkin sen kanssa onnistutaan luovimaan niin, ettei puutumisen tunne iske.

Anna Sinkkosen pukusuunnittelu on kaunista katseltavaa. Etenkin rouva Wiikin tyylikkäät, viimeisen päälle laitetut asut ihastuttavat kenkiä myöten. Miehet ovat liiveissään ja puvuissaan klassisen tyylikkäitä. Ville Toikan valosuunnittelu, Katri Rentton lavastus ja Paula Lehtosen videosuunnittelu tuovat lavalle menneisyyden Helsingin elävänä. Erityisesti videoiden käyttö ilahdutti minua kovasti, sillä tuntui että niillä oli todella merkitystä ja ne toivat lisäarvoa.

Ensimmäisellä puoliajalla mietin vielä menneisyyden Kapteenin henkilöllisyyttä ja pohdin, yritetäänkö minua huiputtaa pyörittämällä kaikkia keskiviikkokerhon jäseniä lavalla rouva Wiikin kanssa. Täytyy myöntää, että hieman harmistuin arvatessani henkilöllisyyden heti, mutta toisaalta, ehkä siinä ei ollut mitään arvattavaa? Jostain syystä keittelin tästä päässäni mysteerinäytelmää, vaikka salaperäisyys saattoi olla vain päässäni. Tästä lievästä harmittelusta huolimatta Kangastus 38 on upeasti kerrottu tarina naisesta ja menneisyyden painosta, uusista aluista ja umpikujista.

Vielä monta viikkoa myöhemminkin ajattelen, että olipas hieno ja tyylikäs. Bravo.

Kevään esityksiin on vielä lippuja, viimeinen näytös on 22.5.

Kuva: Mitro Härkönen

Lavalta: Mästaren och Margarita (Teatteri Viirus)

Kuva: Jonatan Sundström

Harmaa ja kakofoninen Moskova

Siitä on jo vuosia kun luin Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan, mutta rakastuin tähän klassikkojärkäleeseen silloin palavasti. Niinpä tällä hetkellä molemmat Helsingissä pyörivät tulkinnat kiinnostavat kosolti ja ensimmäisenä ehdin tutustumaan Teatteri Viiruksen versioon Mästaren och Margarita. Uusissa Jätkäsaaren tiloissa esitettävä Egill Pálssonin ohjaus juhlistaa samalla teatterin 30-vuotista taivalta ja tuo lavalle näyttelijöitä Viiruksen eri vaiheilta.

Teatterisaliin astellaan työmaan jyrinää kuunnellen, sillä lavalla on jo täysi tohina päällä. Näiden työhaalaristen henkilöiden tarkoitus jäi minulle loppujen lopuksi hieman avoimeksi, mutta heidän keskustelustaan päästään joka tapauksessa varsinaiseen tarinaan. Moniaalle rönsyilevässä kertomuksessa seurataan niin professori Wolandin eli Saatanan ja tämän kätyreiden edesottamuksia Moskovan kaduilla, Pontius Pilateksen tuskaisia päiviä paahtavassa Jerusalemissa ja lopulta Mestarin ja Margaritan rajoja rikkovaa rakkaustarinaa. Kolmituntiseksi venyvä esitys ei valikoi kolmen tarinan välillä, vaan kuljettaa vahvasti mukana niistä jokaista.

Tekstin määrä esityksessä on puuduttava ja osa siitä hautautuu äänimassan alle niin, että en aivan ehtinyt mukaan. Tekstityslaitteen käyttö olisi sinänsä saattanut toki helpottaa asiaa, mutta silloin ei välttämättä olisi ehtinyt katsella esitystä ollenkaan, joten ehkä parempi näin. Joka tapauksessa olisin toivonut jotain muuta ratkaisua kertojanäänen runsaalle käytölle, sillä se teki tunnelmasta pysähtyneen ja katsomisesta suoraan sanottuna paikoin tylsää.

Näyttelijät suoriutuvat joka tapauksessa oivallisesti. Maria Ahlrothin katse viehättää, hänen Wolandinsa on kipakka ja herttaisen pikkumainen. Toisella puoliajalla show'n varastaa puolestaan Minna Haapkylä, hänen Margaritassaan on lihaa luiden ympärillä ja lento yli Moskovan on kaunista katsottavaa. Martin Bahne, Robert Enckell, Iida Kuningas ja Tobias Zilliacus tekevät kaikki vakaata näyttelijäntyötä. Viehättävin taisi silti olla musiikista vastaavan Ville Kabrellin kissanhahmoinen Begemot viiksineen, vaikka tällä ei repliikkejä olekaan. Kuten edellä kuitenkin totesin, olisin nimenomaan mieluummin katsellut enemmän näyttelemistä kuin kuunnellut pelkkää puhetta. Radioteatterina tämä muuten olisi varmaan toiminut hyvin, sillä kyllähän nämä näyttelijät osaavat lausua elävästi.

Visuaalisesti esitys jätti myös ristiriitaisen olon. Milja Salovaaran rakennustyömaahenkinen lavastus, jonka keskellä kohoavat kaivinkoneiden kaulat, on kauttaaltaan harmaa ja tuntuu, että henkilöt hukkuvat kaikkeen siihen pölyiseen värittömyyteen. Toisaalta tasaisen väriselle pinnalle saa loihdittua häikäisevän upean ja konkreettisesti pyörryttävän valoshow'n Wolandin juhlien aikana. Lauri Lundahlin valosuunnittelu oli muutenkin kiinnostava ja monipuolinen, sitä katsoi siis ihan ilokseen vaikka välillä häikäisikin.

Kakofoninen työmaaksi muutettu Moskova tuntui hieman keskeneräiseltä, mutta loppujen lopuksi olen kuitenkin esityksen kokemisesta tyytyväinen. Tiivistäminen ja tekstin karsiminen olisi varmaankin tuonut esitykselle lisää ryhtiä, silti saatanalliset juhlat valoineen ilahduttivat verkkokalvojani niin paljon että jo sen takia kannatti.

Kiitokset kutsuvieraslipusta Viirukselle.

Lavalta: Meganin tarina (Valtimonteatteri)

Kuva: David Kozma

Viestejä ihmisyyden synkältä puolelta

En muista milloin olen viimeksi istunut niin hiljaisessa katsomossa. Valtimonteatterissa pyörii nyt Tuomas Timosen kirjoittama ja David Kozman ohjaama näytelmä Meganin tarina, joka perustuu tositapahtumiin. 13-vuotias Megan tekee itsemurhan käsistä riistäytyneen nettikiusaamisen seurauksena ja jättää jo valmiiksi saumoistaan ratkeilevan perheensä kipuilemaan tyttären poismenon kanssa. Kovalla intensiteetillä esitetty teos ei innostanut katsomosta naurua, vaan sekä väliajalle että esityksen jälkeen salista poistui vakavailmeisiä ihmisiä.

Eleonoora Kauhanen esittää Megania kivuliaan aidosti ja tuo syvyyttä sekä hahmoonsa että koko esitykseen hypnoottisella laululla. Muutenkin näytelmän nuoret näyttelevät uskottavasti, esimerkiksi Meganin veljeä Briania esittävä Kasperi Kola tuo lavalle vahvaa tunnetta vaikkei tällä paljon varsinaisia repliikkejä olekaan. Mona Kortelampi ja Timo-Pekka Luoma, esityksessä Meganin vanhemmat, onnistuvat erityisesti surun ja avuttoman turhautumisen tulkitsemisessa.

Esityksessä yhdistetään lavanäytteleminen lyhyisiin elokuvapätkiin. Periaatteessa videokuva näyttämöllä tuntuu jo menneen talven lumilta, mutta Mara Jelinkon kuvaamat videot ovat sen verran laadukkaasti kuvattuja ja tukevat tarinaa niin hyvin, että yhdistelmä toimii. Videoiden avulla saadaan myös laajennusta lavakuvaan ilman turhaa lavastesäätämistä eikä näyttelijöiden tarvitse myöskään hyppiä roolista toiseen. Varsinainen lavastus on kliinisen mustavalkoinen, näyttelijät mustissa suruasuissaan, mikä omalta osaltaan tiivistää tunnelmaa. Myös Romulus Chiciucin äänisuunnittelu tukee tarinan kerrontaa.

Erityisesti ensimmäinen puoliaika, jossa seurataan Meganin kuolemaan johtavia tapahtumia, on intensiivistä katsottavaa. Herkän ja murrosikäisen Meganin innostusta uudesta ystävästä ja lopulta musertavaa surua on kamalaa seurata. Toisella puoliajalla keskitytään tapauksen jälkipyykkiin ja siinä näytelmän teho hieman rakoilee, sillä tilanne on sekava ja erityisesti aikuiset käyttäytyvät niin epämiellyttävästi että pahaa tekee. Meganista tehdyn dokumentin näyttö monelta "ruudulta" yhtä aikaa aiheutti myös keskittymisen hajoamista, sillä mistään puheesta ei oikein saanut selkoa ja koko tapauksen käsittely jäi täten hieman epäselväksi.

Nettikiusaamisesta tehtiin Meganin tapauksen jälkeen rikos Yhdysvalloissa, mutta ongelma ei ole poistunut. Verkossa kiusataan nykyään niin nuoria kuin aikuisiakin ja vaikka lopputulos ei yleensä onneksi ole yhtä vakava kuin Meganin kanssa, voivat seuraukset olla kauaskantoisia. Esityksessä kiusaaminen tapahtuu nykyään jo vanhanaikaisessa MySpace-palvelussa, sillä tapahtuma-aika on jätetty todellisten tapahtumien mukaisesti vuoteen 2006. Hieman hassua tämä on siksi, että esityksessä käytössä kuitenkin on uusia läppäreitä ja padeja, mutta katsottakoon tätä aikavääristymää tällä kertaa läpi sormien.

Näytelmä on sinänsä ongelmallinen, että tyydyttävää ratkaisua sen esittämään tilanteeseen ei saada. Oikeastaan esityksen edetessä turhauma vain kasvaa, sillä pahimman jo tapahduttua moni näytelmän henkilö käyttäytyy edelleen hirveällä ja itsekkäällä tavalla. Meganin äiti löytää ratkaisun suruunsa aktivismin kautta, isä vaipuu yhä syvemmälle mustuuteen. Näin se toisaalta menee oikeassakin elämässä, että yksinkertaisia ja takuuvarmoja ratkaisuja nettikiusaamisen ratkaisemiseen ei ole.

Hyvää mieltä Meganin tarinasta ei siis itselleen saa, mutta ajatuksia herättävän kokemuksen kyllä. Jos työskentelet nuorien kanssa, mene katsomaan. Ja vaikket työskentelisikään, niin mene silti, sillä aihe on tärkeä ja tämä tulkinta siitä hieno.

Viimeinen esitys on Valtimonteatterilla 11.11.

Lavalta: Vähän niin kuin Alaskassa (Malenkiteatteri)

Kuva: Sonja Järvisalo

Vähän niin kuin Alaskassa on esitys sisaruudesta ja elämän jähmettymisestä

Malenkiteatteri tuo syksyiseen Helsinkiin mahdollisuuden viettää hetken ajan ulkopuolella. Sonja Järvisalon ohjaama Vähän niin kuin Alaskassa on näytelmä unitautiin sairastuneesta Deborahista ja tämän heräämisestä 29 vuotta myöhemmin. Nuorena tyttönä sairastunut Deborah joutuu kamppailemaan ymmärtääkseen nykyhetkeä ja ajan tuomia muutoksia. Vastapainona Deborahin hapuilevalle otteelle todellisuudesta on sisar Pauline, joka on juurruttanut itsensä vahvasti hetkeen ja paikkaan jääden huolehtimaan sairaasta sisarestaan. Kiinnostavinta teoksessa onkin sisarten välinen dynamiikka ja heidän luonteidensa erilaisuus.

Työryhmän tulkinta on herkkä ja intensiivinen. Tanssi ja fyysinen teatteri ovat hyvä lisä tähän unen ja valveen, ja toisaalta toden ja valheen rajamailla keikkuvaan esitykseen. Pelkkänä tekstinä tämä todennäköisesti tuntuisi turhan raskaalta. Kiinnostavaa on myös lääkärin hahmon esiintyminen vain äänenä, se tuo esitykseen lisää unenomaisuutta ja tekee Deborahin hämmennyksen jollain tavalla ymmärrettävämmäksi. Vesa Purokurun rauhallinen ja matala ääni sopii kohtauksiin hyvin.

Tiia Rantala on palavasilmäinen Deborah, intohimolla elämään suhtautuva mutta uudessa tilanteessa silti kovin hauras. Vastaparina tälle on huoliteltu Nuppu Koivun Pauline, joka on joutunut tekemään elämässään epätyydyttäviä valintoja mutta tuntuu suhtautuvan niihin vailla suurempaa katkeruutta. Molempien esiintyjien tanssiharrastus ja kiinnostus fyysiseen ilmaisuun näkyy kauniisti, fyysistä teatteria olisi voinut tuoda esille jopa vahvemmin. Erityisesti esityksen lopussa nähty sisarusten yhteinen "tanssi" on viehättävää katsottavaa.

Visuaalisesti esitys on pelkistetty. Valkoisena kylpevä huone muutamine viherkasveineen kannustaa useisiin mielikuviin: toisaalta tilan mieltää kliiniseksi sairaalahuoneeksi, mutta toisaalta näkymä vie ajatukset myös jonnekin fyysisen maailman ulkopuolelle. Miltä näyttää sellaisen mielen sisällä, joka on ollut kuin poissa päältä viimeiset 29 vuotta?

Uskaltaudun kahden esityksen kokemuksella luonnehtimaan Harold Pinterin tekstejä hieman omituisiksi ja haastaviksi. Deborahin unitautiin vaipuminen ja sen vaikutukset erityisesti tämän siskon Paulinen elämään avautuvat vähitellen, mutta kaikkea ei paljasteta ja iso osa tapahtumien kulusta uniajan ulkopuolella jää katsojan itse pääteltäväksi. Näytelmän henkilöiden, Deborahin, Paulinen ja lääkärin, väliset suhteet ovat jopa tapauksessa kiinnostavat ja saavat ajatukset kuhisemaan tulkinnoista.

Malenkiteatterin esityksestä näkee, että se on rakkaudella tehty. Lavalta paistaa keskittyminen ja tekemisen palo. Kunnioitettavaa on myös haastavaan tekstiin tarttuminen ja liikkeellisen ilmaisun siihen lisääminen. Vähän niin kuin Alaskassa ei päästä katsojaa helpolla, sillä se vaatii suurin piirtein yhtä intensiivistä läsnäoloa niin penkilläistujalta kuin esiintyjiltäkin. Heräävän ihmisen tajunnanvirtaan heittäytyminen ei ole helppoa, mutta kiinnostavaa se on.

Esityksiä on vielä 18.-22.10. Höyhentämön tiloissa Korkeavuorenkadulla, lisätiedot täältä.

Kiitokset Malenkiteatterille lipusta esitykseen. Kurkkaa myös syyskuussa tekemäni haastattelu tämän esityksen tekemisestä.

Lavalta: Adding Machine - Erään herra Zeron tarina (Teatteri Tuike)

Kuva: Teatteri Tuike

Irti oravanpyörästä kohti tuntematonta

Keväällä kuljin lähes joka aamu samaan aikaan junalla Pasilaan ja nousin kolisevia väliaikaisportaita kymmenien muiden työmatkalaisten kanssa. Nähtyäni teatteri Tuikkeessa näytelmän Adding Machine - Erään Herra Zeron tarina ajattelin näinä aamuina paljon herra Zeroa ja työn toistuvuutta, sitä miten kierrämme niin usein samaa kehää ja jopa ihan viihdymme siinä. Tai viihdymme, kunnes tajuamme, että ehkä tässä elämässä voisi olla muutakin.

Herra Zero on listannut numeroita samassa yrityksessä 25 vuotta valittamatta. Kotona odottava vaimo sen sijaan valittaa senkin edestä tyytymättömyyttään ja miehensä vätysmäistä meininkiä. Elämä menee kuitenkin aivan sekaisin, kun Zeron odottamaa palkankorotusta ei kuulukaan ja iso pyörä niin sanotusti heittää ja huolella. Taakse saavat jäädä niin turvallinen työ kuin kotielämäkin, kun elämälle lähdetään etsimään uutta suuntaa.

Tätä Elmer Ricen kirjoittamaa näytelmää, joka on muuten alunperin vuodelta 1923, ei ole aiemmin esitetty Suomessa. Kirjoitusvuodestaan huolimatta teksti tuntui todella modernilta ja ajankohtaiselta, toisaalta työelämän ja elämänvalintojen aiheuttamat haasteet ovat aina relevantteja aiheita.

Tuikkeen version on tunnelma on surrealistinen ja mukavan nyrjähtänyt. Näytelmän alkaessa en todella olisi arvannut, mihin kontrolloidusta toimistohelvetistä lopulta päädytään. Steampunk-henkinen puvustus ja tunnelma sopivat esitykseen oivallisesti. Lavastus on Tuikkeelle tyypillisesti pelkistetty, visuaalisuutta haetaan enemmän fyysisen teatterin kautta ja se toimii hyvin.

Esityksen näyttelijät ovat teatteri Tuikkeen ilmaisukoulun aikuisharrastajia ja jälleen kerran sain ilahtuneena katsella, miten paljon osaamista ja intoa tästä porukasta löytyykään. Esimerkiksi Miika Elmgren esittää herra Zeroa viehättävän pidättyväisesti, toimistotöissä puutunutkin voi yllättää. Kiinnostavin hahmo näytelmässä oli kuitenkin mystinen Shrdlu, jota Ia Nissinen ja Mimmu Korvenpää esittävät yhdessä. Hahmo oli kaksijakoisuudessaan kiehtova ja yllättävä, vähän pelottavakin.

Aplodien jälkeen olin aika pöllämystynyt. Vaikka minulla ei ollut varsinaisesti mitään ennakkotietoja esityksen teemoista, olin yllättynyt kuinka syvällinen tarina oikeastaan olikaan. Mustan huumorin sävyttämä tarina jäi pitkäksi aikaa mieleen pyörimään ja sai pohtimaan sitä, miten paljon me loppujen lopuksi siedämmekään ja miten vaikeaa itsensä oravanpyörästä repäiseminen voi olla.

Lavalta: Prinsessa Hamlet (Q-teatteri)

Prinsessa Hamlet (Lotta Kaihua) ja hovineitonsa Horatia (Elena Leeve). Kuva: Pate Pesonius

Prinsessan kruunun murskaava paino

Kirin kiinni kevään kiinnostavia esityksiä ja jonkinmoisella sumplimisella sain kalenteriin mahdutettua vielä Q-teatterin Prinsessa Hamletin. E.L. Karhun viime vuonna julkaistu uusi näytelmä on saanut Tunturikadun näyttämöllä Linda Wallgrenin ohjauksessa komean ja kimaltavan, mutta samalla syvän ja vaikuttavan tulkinnan. Näytelmä ponnistaa Shakespearen tekstistä, mutta kasvaa omaksi teoksekseen prinsessasta, joka ei aio jäädä unohduksiin.

Prinsessa Hamletia ihailevat kaikki. Fanipostia saapuu ja kansa odottaa päivää, jolloin valta vaihtuu äidiltä tyttärelle. Hamlet itse kuitenkin jää usein jumiin kauhun tunteeseen, pelkää, ja silloin auttaa vain ystävä ja hovineito Horatian seura tai liekkien loimu. Kukkulalta voi katsoa merelle ja tuntea elävänsä. Hulluus vie prinsessan Lontooseen, jossa kuorolaulu raikaa mutta rauhaa ei löydy.

Pidän kovasti pääosaroolissa aloittaneesta Lotta Kaihuasta, mutta esitystä katsoessa en ehtinyt edes kaivata häntä. Emmi Parviainen on uskottava Hamlet, veitsenterällä elävä. Ei minua myöskään haittaa, että Parviaisen roolin kuninkaallisena vartiomiehenä oli tullut paikkaamaan yksi suosikeistani, Sanna-Kaisa Palo. Palon vahvaa ääntä kuunteli ilolla myös kertojan roolissa.

Elena Leeve on upea ilmestys itsenäisenä, mutta lopulta ylempiensä tahtoon taipuvana Horatiana. Haukkahansikas kädessään ja maiharit jalassaan hän on kuin nykyajan metsästäjäjumalatar. Leea Klemola on upea synkkäsilmäisenä kuningattarena, Hannu Kiviojan Eno tuo tarvittua keveyttä raskauteen. Eero Ritala puolestaan hämmentää Ofeliona, kompleksisena hahmona jonka serenadi Hamletille on pelottavan koskettava. Lyhyesti sanottuna ensemble on siis loistava.

Ina Saarrisen loihtima lavastus on pelkistetyssä muodossaan toimiva. Taustalla kimaltavat hopeaiset verhot, keskellä kohoavat portaat joita pitkin voi nousta kallioille tai Lontoon maailmanpyörään. Annika Salorannan mustavalkoiset puvut ovat hämmentäviä ja kauniita, erityisesti kuningattaren napakasti istuvat asut loistavat arvovaltaa jota sisällä kipuileva hahmo yrittää itselleen vielä saada.

Huomaan tämän tekstin olevan hyvin ulkopuolelta kirjoitettu, visuaalista näkymää havainnoiva. Tunteita Prinsessa Hamletista onkin vaikea laittaa sanoiksi. Istuin katsomossa kuin lamaantuneena ja katselin katosta leijailevaa tuhkaa, välillä itketti. En tosiaan osaa sanoa mikä tässä näytelmässä oli niin hienoa. Kokonaisvaltaisesti se kuitenkin iski, esityksen jälkeen oli vaikea hengittää.

Esityksiä vielä 13.5. asti. Suosittelen, jos vitkuttelitte laillani. Ikuisuuskiitos Heidille, joka sanoi että kannattaa.

Lavalta: Macbeth (Kansallisteatteri)

Kuva: Mitro Härkönen

Kaatuu ihminen, kaatuu maailma

Kevätkaudella Kansallisteatterissa ensi-iltansa saanut Macbeth on kirvoittanut toveripiirissäni niin moninaisia kommentteja, että olihan se lopulta mentävä myös itse katsomaan mistä on kyse. Janne Reinikaisen ohjauksessa ja hänen Eva Buchwaldin kanssa tekemässään sovituksessa tragedia on kokonaisvaltainen. Maailma ja hallitsijat tuhoutuvat ja ihmisen itsekkyys johtaa katkeraan itsetuhoon.

Minulle tämä on ensimmäinen näkemäni kokoversio Macbethistä, joten kiinnostavaa tämä oli siinäkin mielessä. Macbeth palaa voitokkaana sotaretkeltään ystävänsä Banquon kanssa ja he kuulevat noidilta ennustuksen, jossa luvataan Macbethin nousevan kuninkaaksi. Mies ajattelee, että odottaa kohtalon täyttyvän itsekseen, mutta vaimonsa Lady Macbethin painostuksesta Macbeth päätyy tekemään entistä hirveämpiä hirmutekoja, jotka syöksevät tämän hulluuteen ja lopulta tuovat tuhon tullessaan.

Nimiroolissa nähdään oikein mainio ja hulluuden rajoille uskottavasti vaipuva Antti Luusuaniemi. Taisteluparinaan tällä on Katariina Kaitueen lady Macbeth, vahvatahtoinen ja kunnianhimoinen, mutta sielultaan lopulta herkkä persoona. Seppo Pääkkönen on mainio jalat maassa -henkisenä Banquona ja Karin Paciuksen lordi Lennox jäi myös mieleen kiinnostavana hahmona. Näyttelijäensemble on muutenkin kokonaisuudessaan oikein mainio ja osaava.

Esityksen tähtiä minulle olivat kuitenkin Kati Lukan lavastus ja Tarja Simonen puvustus. Kliinisen lasisina ja metallisina kohoavat elementit huokuvat kylmyyttä ja luovat hyvän taustan hahmojen sisäiselle kuohunnalle. Simonen puvustus puolestaan on nykyaikaan kumartava muttei hupsutteleva ja sen värimaailma on kiinnostava. Erityisesti lady Macbethin rikinkeltaiset asut ja tehosteet nousevat komeasti esiin. Max Wikströmin valosuunnittelu korostaa hyvin visuaalisia elementtejä ja luo tunnelmaa.

Kuva: Mitro Härkönen

Timo Hietala on säveltänyt esitykseen kiinnostavan äänimaailman, joka viehättää tummuudellaan. Musiikista vastaa monitoimiosaaja Joakim "Jusu" Berghäll, joka kiltissään soittaa lavalla niin kitaraa, rumpuja, saksofonia kuin pianoakin. Kansallisteatterissa on näkynyt nyt ilahduttavan paljon esityksiä, jossa muusikot pääsevät lavalle osaksi esitystä ja tähänkin näytelmään se sopi oivallisesti.

Esityksen ensimmäsitä puoliaikaa tuntui joka tapauksessa vaivaavan jonkinlainen rytminen omituisuus, en päässyt tarinaan siis oikein mukaan ja huomasin lähinnä analysoivani nimenomaan visuaalisuutta. Toisella puoliajalla pääsin paremmin esityksen makuun. Macbeth ja ladynsa vaipuvat vähitellen syvemmälle hulluuteen ja näkevät verta kaikkialla, mutta lopettaa he eivät osaa. Tunnelma tihenee loppua kohden herkullisesti. Harmillisesti hyvin kehittynyt jännite katkaistaan Antti Nylénin näytelmään kirjoittamalla kaksitoista- tai kuusitoistasäkeisellä puheella, joka pakottaa katsojan ajattelemaan maailman tuhoa ja ihmisen heikkoutta sen edessä. Asia sinänsä on ihan paikkansapitävä ja näytelmään sopiva, mutta tuntui että me katsojat olimme siellä jo ja tässä haluttiin vain varmistaa, että ymmärsiväthän kaikki, mistä on kyse. Harmillista.

Kokonaisuutena Macbeth on erikoinen kokemus. Visuaalisesti se on upea ja näyttelijät ovat hyviä. Musiikki sopii tunnelmaan. Ensimmäistä puoliaikaa vaivaava hitaus kuitenkin uuvutti ja teemojen selittäminen tuntui hupsulta. Vanhahtava kieli myös tuntui välillä kiistelevän modernin näyttämökuvan kanssa, en tiennyt miten olisin suhtautunut. Olen kuitenkin tyytyväinen, että kävin esityksen katsomassa, nyt on tämäkin kuningasnäytelmä jonkinlaisena versiona nähty ja ihmetelty.

Lavalta: Taide (Kaarina-Teatteri)

Serge, Yvan ja Marc kinastelevat taiteesta. Kuva: Henna Salminen

Kuka määrittää taiteen arvon?

Kaarina-Teatteri pääsi yllättämään huhtikuussa iloisesti. Teatterissa esitetään nyt Yasmina Rezan tekstiä Taide Mikko Rantasen ohjaamana ja nimensä mukaisesti esityksessä sukelletaan pää edellä taiteen maailmaan. Varsinaisen näytelmätekstin lomaan on ripoteltu erilaisia performansseja, jotka rikkovat esityksen rakennetta ja sopivat sen teemaan erittäin hyvin. Mikä on (hyvää) taidetta ja kuka sen saa määritellä?

Näytelmässä Serge (Jukka-Pekka Katajisto) on ostanut naurettavan kalliin taulun, joka on kaiken lisäksi kokovalkoinen. Mitä siinä on nähtävää? Hänen ystävänsä Marc (Jussi Tanhuanpää) on ostoksesta tavattoman pöyristynyt, Yvan (Kari Rantanen) puolestaan yrittää ymmärtää taidevalintaa sen minkä onnettomilta avioliittojärjestelyiltään ehtii. Kolmen miehen ystävyyssuhde joutuu moneen koetukseen, kun kukin väärinymmärtää toista vuoron perään ja taiteen tulkinta aiheuttaa yllättäviä erimielisyyksiä.

Ensimmäisellä puoliajalla jaksan hetken kummastella tyylilajien vaihdoksia sekä kohtausten sisällä että niiden väleissä. Toiminta siirtyy performanssitaiteesta nykytanssiin ja täysin liioiteltuun näyttämöilmaisuun. Melko pian vaihdokset alkavat kuitenkin tuntua järkeviltä ja tuovat jo valmiiksi herkulliseen tekstiin hyvän lisän. Arto af Hallströmin ja Inkeri Kivirikon suomennos toimii oivallisesti ja sopii näyttelijöiden suuhun.

Siippa ei ota väliajalla uskoakseen, että Kaarina-Teatteri on harrastajateatteri. Produktio on ammattimainen ja vaikka esimerkiksi lava ei suurensuuri ole eivätkä resurssit välttämättä sellaisia kuin kaupunginteattereissa, on toteutus tehty kunnianhimoisesti. Esimerkiksi Anniina Kuulan överitaiteellinen puvustus on ilo silmälle.

Toisen puoliajan aloittava laulumanifesti räjäytti sitten pankin. Räkätämme puolison kanssa eturivissä vedet silmissä, sillä monotonisesti laulettu byrokraattinen teksti taiteen valtionavustuspolitiikasta vai mistä olikaan triangelilla ja tamburiinilla epätahtisesti säestettynä oli täyttä kultaa. Tämä osio oli ehkä vaihtoehtotaiteellisista välikkeistä oma suosikkini, jotenkin niin aito ja tunteella tehty.

Kokonaisuutena Taide jätti hyvälle mielelle ja sai pohtimaan taidetta ja sen olemusta. Kuka saa määritellä mitä taide saa maksaa tai millaisesta taiteesta kannattaa tai saa pitää? Päällimmäisenä mieleen jäi kuitenkin loppupeleissä se, miten mainio pokka koko näyttelijäkolmikolla on. Vaatii taitoa ja luottoa työryhmään heittäytyä absurdiin ilmaisuun ja tehdä se vakuuttavasti.

Lämmin kiitos Kaarina-Teatterille kutsusta esitykseen.

Lavalta: Tursaspyyhekumi ja muita valeuutisia (Valtimonteatteri)

Esityksellä on useampi upea ja toinen toistaan nyrjäyttävämpi juliste. Visuaalinen suunnittelu: Tomi Flyckt.

Sisäisiä ja ulkoisia vaikuttamisyrityksiä

- Linnea hei. Sisäinen äänesi täällä.
- Hmm?
- Ootko huomannut, että sulla on ihan tosi monta tekstiä blogiin kirjoittamatta? Viimeisimpänä tuo viimeviikkoinen Valtimonteatterin Tursaspyyhekumi ja muita valeuutisia.
- Joo, mutta on ihan hirveä kirjoitusblokki! En oo saanut yli kuukauteen mitään kunnollista kirjoitusinspiraatiota. On mulla ajatuksia kirjoista ja esityksistä, mutta mitään ei vaan tule ruudulle.
- No jos mä kyselen ja sä vastaat, ok?
- Ok.

- Niin että tää Tursaspyyhekumi on tuon nettisivun mukaan yhteiskunnallinen trilleri ja satiitinen teatterileikki. Mitä se tarkoittaa tai mitä siinä näytelmässä tapahtuu?
- No, trilleri se ainakin oli ja esityksellisesti leikillinen, siis ei mikään kaavoihinsa kangistunut. Mitä siinä sitten tapahtui niin en ole ihan varma. Oli Mies, jolla on mystinen laatikko, ja sitten on Nainen, joka tietää epäilyttävän paljon kaikenlaista tästä Miehestä ja myös yleisöstä. Todella painostava tunnelma koko ajan eikä voinut olla varma mitä seuraavaksi tapahtuu. Myös yleisössä sai siis olla varuillaan.
- Oliko tää yleisön osallistaminen ahdistavaa?
- Ei oikeastaan. Tai tavallaan joo, koska esimerkiksi Mona Kortelammella eli tällä Naisella on ihan hullun pistävä katse, sellainen intensiivinen, että olihan se aika jännää olla siinä katseen alla. Toisaalta oli sitten sekä ennen esitystä että väliajan jälkeen sellaista hyvää improa näyttelijöiden välillä ja arvostin esimerkiksi sitä, että meitsi ja blogi sieltä bongattiin esiin. Se oli todella siistiä, kiitos.

- Mutta mitä siinä esityksessä siis tapahtuu?
- No siis tämä Mies eli Salla Kozma on pakenemassa jotain, ei olla ihan varmoja että poliiseja vaiko kenties bulgarialaista salamurhakoplaa koska hän on keksinyt tursaspyyhekumin. Ja tää Nainen on sitä mieltä, että ei voi pitää paikkansa ja kertoo mitä oikeasti on tapahtunut. Tosin tätä oikeasti on tämän näytelmän puitteissa tosi vaikea määritellä, kun teemana on manipulaatio ja mielipidevaikuttaminen, muun muassa. Ja sillä tarinalla tai tapahtumilla ei sinänsä ole niin väliä, tärkeää on se miten se tehdään. Ja tässä on tehty hyvin, tykkäsin. Absurdia, synkkää ja sit hyvää näyttelijäntyötä ja dynamiikkaa. Teksti on myös hyvä, alkuperäinen on siis japanilaisen Minoru Betsuyakun ja sitten ohjaaja Valto Kuuluvainen on siitä sovittanut ja päällekirjoittanut. Ilmankos oli sellainen Murakami-tunnelma.

- Jäikö mikään mietityttämään?
- No ei oikeastaan, olin vaan tosi fiiliksissä kun oli näin makea ja omanlaisensa esitys. Tai sitä ihmettelin, että kuuluiko nämä ohjaajan välihuudot ekalla puoliajalla hommaan, ne tuli välillä vähän puskista. Mutta kai ne kuului? Ja vaikka tarinasta ei nyt ihan päässyt selville että mikä oli totta niin se ei todellakaan haitannut. Oli vaan pää pyörällä.
- Vielä jotain sanottavaa?
- Lavastuksellisesti tää oli tosi jännä, tykkäsin, ja tokalla puoliajalla tuli ihan paha olo yhdessä kohtaa, en tiedä mitä se mössö siellä oli mutta hyi. Ja tykkäsin hirveästi siitä, että neljäs seinä oli välillä rikki ja näyttelijät puhuivat ääni- ja valotyyppien kanssa, kommentoivat. Se sopi tähän tosi hyvin.
- Eli suosittelet?
- Ehdottomasti! Jos haluaa nähdä jotain erilaista teatteria ja sietää tai kaipaa outoutta ja mielenmyllerrystä niin tämä on just hyvä.

***

Kiitokset Valtimonteatterille kutsuvieraslipusta ja Tuomakselle siitä, että patisti käyttämään Fiktiivisiä keskusteluja -formaattia blokin tappamiseen.

Lavalta: Rikhard III (Kansallisteatteri)

Kuva: Tuomo Manninen

Kansallisteatterin Rikhard III ei tiedä, onko lintu vai kala

Jussi Nikkilän Kansallisteatterin debyyttiohjausta Rikhard III on kehuttu paljon, sitä todistavat useat positiiviset lehdissä julkaistut arviot. Minulla ei ole näytelmään läheistä suhdetta, tarinan tiesin sentään suurin piirtein, mutta mitään versiota en ollut aiemmin nähnyt. Lähdin siis puhtaalta pöydältä katsomaan kerrontaa vallanhimosta, kostosta ja kirouksista ja, myönnettäköön, näkemään Kristo Salmista nurjana kuningaspyrkyrinä.

Rikhardista ei koskaan pitänyt tulla kuningasta. Gloucesterin herttuan arvo ei hänelle riitä ja Rikhard päättää nousta kruunupääksi hinnalla minnä hyvänsä. Liian kallis ei ole veljen tai ystävän henki tai läheisten luottamus. Lipeväkielinen kieroilu johdattaa tyrannimaisen miehen valtaistuimelle, mutta samettipielus ja raskas panta otsalla eivät tuo onnea, kun alamaiset pelkäävät ja liittolaiset kaikkoavat. Himoitusta valtakaudesta tulee lyhyt ja verinen.

Esityksen päättyessä olo on vähintäänkin hämmentynyt. Rikhard III:n pitäisi olla tragedia, onhan siinä vallankaappaus, veljesmurhaa, kostonhimoisuutta ja lopulta kaiken menettävä lyöty mies. Nimen ohessakin lukee tragedia viidessä näytöksessä. Kansallisteatterin versiossa tästä kaikesta on kuitenkin tehty paikoin pesunkestävää sketsiviihdettä. Clarencen murhaajat kähisevät, hihittävät ja ryyppäävät ja Rikhardin mielipuolisuus tuntuu huvittavalta, kuin hän haluaisi kalifiksi kalifin paikalle.

Toisaalta paikoin esitys ottaa itsensä hyvin vakavasti. Etenkin loppukohtaus on vaikuttava, haamut huutavat sumusta, Rikhard III joutuu kaivamaan kerrosten alta murtuneen miehen joka ei valtakuntaansa kauaa saanut pitää. Hämäryyteen hiipuvat haaveet ovat mennyttä vain. Näyttelijät ovat myös hirvittävän taitavia. Salmisen ohella Milka Ahlroth, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen ja Juha Varis tekevät tarkkaa työtä ja ei ole epäilystäkään, etteivätkö valinnat olisi harkittuja, en vain ymmärrä niitä.

Keskustelemme esityksen jälkeen ja päädymme tulokseen, että näytelmä on ollut joko täysin kammottava tai pirullisen hyvä. En ole vieläkään aivan varma mihin päädyn. Näyttelijät ovat ajoittaisesta karikatyyrimäisyydestään huolimatta oivallisia, Pietu Pietiäisen valaistus on huikea, Mila Laineen elävä musiikki soi kuin Rikhardin päänsisäisenä orkesterina tunnetiloihin reagoiden. Vastapainona on sitten jonkinlainen kesäteatterimaisuus, ystävääni lainaten en oikein tiedä onko tavoitteena niin sanottu aito shakespearelaisuus jossa yleisö nousee reagoimaan ja saa möyhytä esityksen päälle, ottaa osaa.

Ehkä tämä vielä jossain vaiheessa loksahtaa päässäni oikealle paikalleen ja saan selkoa tästä tunteiden sekamelskasta. Ajoittain toivon, että eilinen esitys olisi ollut omituinen aprillipila, mutta jotain niin kiehtovaa tässä Nikkilän ja työryhmän tulkinnassa oli etten osaa päästää siitä irti.

Lavalta: Kokki, varas, vaimo ja rakastaja (KOM-teatteri)

Kuva: Noora Geagea

Onko enemmän aina enemmän?

KOM-teatterin satsaus keväälle on tulkinta Peter Greenawayn klassikkoelokuvasta Kokki, varas, vaimo ja rakastaja. Riko Saatsin dramaturgia ja ohjaus johdattaa runsaaseen ravintolamiljööseen, jossa rahalla voi ostaa ravintolan ja komeita annoksia muttei hyvää makua tai rakkautta. Haastava ja viihdyttävä esitys jättää takin tyhjäksi ja pään surisemaan, mitä jää käteen kun lasku on maksettu?

Todettakoon alkuun, että en ole nähnyt Greenawayn elokuvaa, joten en voi verrata teoksia keskenään. En ole itse asiassa nähnyt ainuttakaan ohjaajan teosta, Yövartiokin jäi kesken kun synkkä visuaalisuus ei pitänyt hereillä perjantai-iltana. Kiehtova teos tuo alkuperäinen joka tapauksessa lienee, tai ainakin runsas ja sekopäinen.

Joka tapauksesa Le Hollandais -ravintolassa nähdään ilta toisensa jälkeen öykkärimäinen varas (Niko Saarela), joka viehättävän vaimonsa (Vilma Melasniemi), konstailemattoman äitinsä (Eeva Soivio) ja huonotapaisen pikkuveljensä (Eero Milonoff) kanssa tilaa kalliit annokset ymmärtämättä niiden hienouksista juuri mitään. Imagon säilyttäminen on kuitenkin tärkeää, samoin vouhotus omista oikeuksista ja siitä miten muut ovat väärässä. Vaimo viehättyykin ravintolassa enemmän intellektuelliin, milloin ketäkin ajattelijaa siteeraavaan rakastajaan (Elmer Bäck) ja varastaa hetkiä tämän kanssa milloin naistenhuoneessa, milloin keittiön takatilassa.

Keittiössä on aivan oma maailmansa. Antto Melasniemi loihtii lavalla herkullisia annoksia tilaajille samalla kun kokki (Marc Gassot) yrittää pitää maksajan tyytyväisenä. Johannes Holopainen tarjoilee annokset pettämätön hymy huulillaan hahmonsa haikaillessa kirjojen ja sivistyksen perään, vaikka muut tätä typeränä pitävätkin.

Kuva: Noora Geagea

Näyttelijäsuoritukset ovat tasaisen hyviä, KOMissahan tämä osataan. Näyttelijöiden siirtyminen rooleista esityksen kriittiseenkin kommentointiin on paikoin onnistunutta, paikoin raskasta. Pää menee pyörälle runsaudensarvessa. Erityisesti toisen näytöksen rikottu tunnelma, kohtuullisen kiinnostava virtuaalitodellisuusmaailma ja lopussa ihmisluonnon sortuminen synkimpiin haluihinsa saavat aivot paikoin vinkumaan. Elementeissä on paljon sellaista mistä pidän, mutta valinnanvaikeus iskee. Mihin keskittyä, kun kaikkialta saa kaikkea?

Vaikka esitys on siis visuaalisesti viehättävä ja kosiskelee jatkuvasti katsojaa heittämällä silmille muuttuvaa lavakuvaa, on se lopulta sisäisesti ruma. Ihmisten himot ja halut eivät näyttäydy kauniina tai puhtaina, kaunista on korkeintaan viimeisen päälle laitettu ja aseteltu ruoka. Muuten suhmuroidaan nurkissa, vaihdetaan ruumiinnesteitä ja pyritään puhumaan niin, että muiden ääni peittyy.

Kokonaisuutena Kokki, varas, vaimo ja rakastaja jättää samantyyppisen tunteen kuin pitkä ja runsas ravintolaillallinen. Pää on hieman pyörällä viinistä, vatsa on turvoksissa ja illan kulku on sumua. Mitä oikein tapahtui? Jatkoilla asiaa puidaan, mutta seuraavana päivänä kirkkain ajatus on jo haalistunut. Kiinnostava ja ajatuksia herättävä kokemus yhtä kaikki, synkkä on ihmisen mieli ja luonto toisinaan.

Kiitokset KOM-teatterille kutsuvieraslipuista.

Lavalta: Näytelmä joka menee pieleen (Tampereen teatteri)

Koko Polyteknisen Draamaseuran esiintyjäkaarti. Kuva: Harri Hinkka

Onni onnettomuuksista

Tampereen teatterin Näytelmä joka menee pieleen on esitys, jossa on kaikki ainekset todelliseen pieleenmenemiseen. Tarkkaan ajoitettu komedia on taitolaji, etenkin kun se taipuu farssin puolelle, ja esitys on myös teknisesti vaativa. Tampereella onneksi osataan, sillä esitys on äärimmäisen herkullinen ja koettelee tosissaan naurulihaksia.

Polytekninen Draamaseura on päässyt esittämään huolella valmisteltua mysteerinäytelmää Murha Havershamissa. Puitteet ovat komeat ja kaikki on periaatteessa valmista, mutta kommelluksilta ei säästytä. Joku unohtaa vuorosanansa, tarpeisto on kateissa, lavasteet romuttuvat, teknikko unohtuu selaamaan matkapuhelinta ja milloin mitäkin. Jos jokin voi esityksessä mennä pieleen, niin tässä esityksessä se tapahtuu.

Iso osa näytelmän viehätyksestä on sen yllätyksellisyydessä. Koskaan ei tiedä mikä moka tapahtuu seuraavaksi ja kuka on siihen syyllinen. Esityksen olisi myös voinut viettää pelkästään katsellen ääni- ja valoteknikon, intohimoisen Duran Duran -fanin Teuvo Hiltusen (Tomi Alatalo) tempauksia. Tätä ei kuitenkaan käytännössä voi tehdä, sillä varsinaiset näyttelijät ovat karikatyyrimäisyydessään herkullista katsottavaa.

Etenkin Risto Korhonen (Lari Halme) esityksen ohjaajana, kaiken muun suunnittelijana ja tarkastaja Carterin roolissa teki vaikutuksen. Miten voikin ihminen hiljaksiin hajota lavalla epätoivossaan atomeiksi? Henry Leudon (Risto Korhonen) hovimestariparka herätti sympatiaa, näyttämömestari Anne Moilanen (Mari Turunen) puolestaan ilahdutti kekseliäisyydellään. Roolitus on onnistunut, tai ainakin Tampereen teatterin puolesta näin, Polyteknisen Draamaseuran näyttelijät taitavat kaivata vielä hieman harjoitusta ja napakampaa ohjausta. (Jos nämä tuplanimet tässä ihmetyttävät, niin hankkikaa esityksen käsiohjelma. Suosittelen.)

En ole esityksen nähtyäni lainkaan yllättynyt, että se on kerännyt maailmalla jos jonkinlaisia palkintoja ja kehuja. En silti myöskään usko, että kotimainen versio jää alkuperäisen jalkoihin. Tampereella tehdään tarkkaa ja koomisesti hulvatonta työtä ja jopa farssin vierastaja nauroi itsensä tärviölle.

Tämä esitys tuli minulle ehdottomasti tarpeeseen loppuvuoden kiireruljanssin keskellä. Esitystä pääsee onneksi katsomaan vielä ensi vuodenkin puolella.

Lämpimät kiitokset kutsuvieraslipuista Tampereen teatterille.

Lavalta: Robin Hoodin sydän (Turun kaupunginteatteri)

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Sydämen ääntä ei voi vastustaa

Pari vuotta sitten kävin katsomassa Ryhmäteatterin Robin Hoodin sydämen kolme kertaa. Pidin siitä valtavasti. Turun kaupunginteatterin versiolla samaisesta näytelmästä oli siis suuret saappaat täytettävänään. Ilokseni turkulainen versio oli vahvasti omannäköisensä ja pärjäsi vertailussani varsin hyvin.

David Farrin uudelleensovitus klassikkotarinasta nostaa esille ihmissuhteet. Säpäkkä Marion (Julia Korander) ei aio suostua avioliittoon julmalle kruununtavoittelija Juhanalle (Miska Kaukonen) ja livistää Sherwoodin metsään. Hieman täynnä itseään oleva ryöväri Robin Hood (Markus Järvenpää) ei kuitenkaan huoli iloiseen joukkoonsa naisia, joten Marionille ei jää muita vaihtoehtoja kuin houkutella mukaansa palvelijansa Pierre (Olli Rahkonen), pukeutua mieheksi ja perustaa oma rosvojoukko. Kaksi ryövärijoukkoa päätyvät vääntämään kättä metsän herruudesta, mutta voimat on yhdistettävä kun prinssi Juhanan juonet vaativat väliintuloa. Vahvatahtoisten persoonien välillä leiskuaa tosin muukin kuin vain kilpailuhenki.

Järvenpää ja Korander ovat mainioita päärooleissaan ja toimivat esityksen kantavana voimana. Tämä näytelmä ei toimisi ilman loistavaa Robinia ja Marionia. Näytelmä on tosin roolitettu oivasti muutenkin. Kaukosen Juhanassa on iljettäviä Game of Thrones -tv-sarjan Ramsayta muistuttavia piirteitä ja muun muassa Rahkonen oli viehättävä elitistisenä hovipalvelijana. Oli myös mukava nähdä lavalla Guy Gisbornen roolissa Oula Kitti, jonka taistelukoreografioita olen ihaillut useampaan otteeseen eri näytelmissä. Kitti on luonnollisesti tehnyt koreografiat myös tähän ja upeat ne ovatkin, hyvintehtyä teatterimiekkailua jaksaisin katsoa vaikka kuinka pitkään. Loppuhämmingin aikana oli myös tauotettu kohtauksia oivaltavasti näkökulman siirtyessä hetkeksi muualle ja taistelun jatkuessa sen jälkeen kuin ei mitään.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Toiminnan lisäksi tarina nojaa paljolti huumoriin, paikoin se osuu ja paikoin ei. Olen monta viikkoa hekotellut letkauksille kuten nyt sattui piispaa leukaan ja Järvenpään sekopäiselle pappinaamioitumiselle, haitarilla soitettu Kirkossa-kappale pääsi myös yllättämään täysin puskista. En ole katsomossa se helpoin nauratettava, joten nämä naurut olivat ihan ansaittuja. Välillä olin toisaalta aivan pihalla: mystinen metsänhenki-kohtaus ei auennut minulle ja prinssi Juhanan höykytys olisi voinut olla vähemmän slapstickmäinen.

Loppufiilis Robin Hoodin sydämestä on hieman kaksijakoinen. Välillä kohtaukset vaihtuivat räpäyksittäin ja tuntui että pysähtyä ei ehtinyt, rytmitys tuntui kummalta ja paikoin repliikeistä ei tahtonut saada selvää. Marionille olisi myös voinut antaa enemmän ruutuaikaa, ainakin miekan kanssa. Toisaalta parhaimmillaan esitys oli aivan huikea, nauroin täydellisesti ajoitetuille sutkauksille ja ihastelin komeita taistelukoreografioita. Viivan alla ollaan siis vahvasti plussan puolella ja reissu aurinkoiseen Turun Sherwoodin metsään ehdottomasti kannatti.

Kiitos Lukuharjoituksiin osallistuneille eli haastekoonti

Starttasin tammikuussa tämän blogin toisen näytelmälukuhaasteen nimellä Lukuharjoituksia. Yksinkertaisesti tarkoituksena oli lukea näytelmiä ja osallistumiseksi riitti matalalla kynnyksellä yhden näytelmän lukeminen. Itse otin loka-marraskuussa kirin haasteen kanssa ja luin itse seitsemän näytelmää.

Mukaan lähti ilahduttavan paljon osallistujia ja moni myös luki itsensä taidemesenaatiksi eli kuittasi haasteeseen yli kuusi luettua näytelmää. Laskujeni mukaan näytelmiä luettiin noin 54 (kyllä, en ole määrästä aivan varma) ja eniten niitä taidettiin lukea juhlavuoteen sopivasti Shakespearelta. Näytelmien kirjo oli laaja, listalta löytyy kaikenlaista antiikin näytelmistä nykydraamaan niin koti- kuin ulkomaisiltakin kirjailijoilta. Ohessa on lista haasteeseen luetuista näytelmistä linkkeineen eli siitä vain lukuvinkkejä etsimään.

Aiskhylos: Oresteia (Orfeuksen kääntöpiiri)

Edward Albee: Who's Afraid of Virginia Woolf? (Orfeuksen kääntöpiiri)

Jacinto Benavente: Veijareita (Jokken runonurkka)

Pedro Calderón de la Barca: Elämä on unta (Hyönteisdokumentti)

Minna Canth: Spiritistinen istunto (Yöpöydän kirjat)

Minna Canth: Työmiehen vaimo (Jokken runonurkka, Evarian kirjahylly)

Agatha Christie: Hiirenloukku (Orfeuksen kääntöpiiri)

Euripides: Heracles and Other Plays (Hyönteisdokumentti)

Euripides: Medeia (Eniten minua kiinnostaa tie)

Dario Fo: Can't Pay? Won't Pay? (Tarukirja)

Hilja Haahti: Ikiaartehet / Idän tietäjät / Kymmenen neitsyttä (Hyönteisdokumentti)

Ludvig Holberg: Jeppe Niilonpoika (Hyönteisdokumentti)

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Yöpöydän kirjat)

Henrik Ibsen: Peer Gynt (Yöpöydän kirjat)

Maria Jotuni: Näytelmät (Evarian kirjahylly)

Gotthold Ephraim Lessing: Nathan Viisas (Hyönteisdokumentti)

Rosa Liksom: Family Affairs
Rosa Liksom: Rikos

Reko Lundán: Aina joku eksyy (Eniten minua kiinnostaa tie)

Reko Lundán: Teillä ei ollut nimiä (Eniten minua kiinnostaa tie)

Sofi Oksanen: Puhdistus (Jokken runonurkka)

Eugene O'Neill: The Hairy Ape (Jokken runonurkka)

Eugene O'Neill: Pitkän päivän matka yöhön (Orfeuksen kääntöpiiri)

Harold Pinter: Betrayal (Jokken runonurkka)

Harold Pinter: The Birthday Party (Tarukirja)

Harold Pinter: The Birthday Party and Other Plays (Hyönteisdokumentti)

Harold Pinter: Tea Party (Jokken runonurkka)

Bernard Pomerance: The Elephant Man (Orfeuksen kääntöpiiri)

Yasmina Reza: The Unexpected Man

J.K. Rowling, John Tiffany ja Jack Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi (Yöpöydän kirjat, Evarian kirjahylly)
Arvo Salo: Lapualaisooppera

William Shakespeare: Erehdysten komedia (Yöpöydän kirjat)

William Shakespeare: Hamlet (Orfeuksen kääntöpiiri)

William Shakespeare: Kuinka äkäpussi kesytetään (Cilla in Wonderland)

William Shakespeare: Macbeth (Tarukirja)

William Shakespeare: Myrsky (Cilla in Wonderland)

William Shakespeare: Romeo ja Julia (Yöpöydän kirjat)

William Shakespeare: Timon Ateenalainen (Hyönteisdokumentti)

George Bernard Shaw: Pygmalion (Jokken runonurkka)

Elina Snicker: Maamme - nykykuvia Suomesta

August Strindberg: Neiti Julie (Orfeuksen kääntöpiiri)

Anton Tšehov: Kolme sisarta (Kirjan jos toisenkin)

Mati Unt: Hyvää iltaa, rakkaat vainajat (Hyönteisdokumentti)

Hilja Valtonen: Salainen ase (Kirjan jos toisenkin)

Oscar Wilde: The Importance of Being Earnest

Tennessee Williams: A Streetcar Named Desire 

Jos lukemasi näytelmät puuttuvat listauksesta niin huikkaile. Maanantaiväsymyksessä otin tähän nyt mukaan vain ne, jotka koontipostauksen olivat minulle erikseen linkkailleet.

Marraskuu sai minut myös hövelille päälle ja päätin arpoa näytelmän lähetettäväksi jollekulle. Armoitettu random.org suosi tällä kertaa Tarukirjan Margitia, laittelen sinulle sähköpostia.

Kiitos kaikille osallistujille ja lukekaahan näytelmiä!

Lavalta: Koska olet minun (Espoon kaupunginteatteri)

Kuva: Catrin Svenfors

Itsepäisen rakkauden merkitsemät naiset

Edith Södergran on minulle, kuten varmasti myös monelle muulle, rakas runoilija. Hän oli jonkinlainen oman aikansa outolintu, runouden uudistaja ja erikoinen persoona. Espoon kaupunginteatterissa tällä viikolla kantaesityksensä saanut Virpi Haataisen näytelmä Koska olet minun ei kuitenkaan jää pelkäksi elämäkertamaiseksi kertomukseksi, vaan keskittyy Södergranin ja kulttuuritoimittaja Hagar Olssonin myrskyisään suhteeseen. Vahvojen naisten mittely on komeaa ja koskettavaa katsottavaa.

Tarina nähdään välähdyksinä Hagarin (Ella Pyhältö) näkökulmasta. Edith (Helena Kallio) on kuollut ja Hagar matkustaa tapaamaan tämän äitiä (Lena Labart) materiaalin toivossa. Jotain pitäisi ystävästä ja kilpakumppanista, joka oli ehkä vielä jotain muutakin, kirjoittaa. Tuttu paikka saa kaikki kipeät, hauskat, ohikiitävät ja suuren merkityksen saaneet muistot palaamaan.

Södergranin oikeasti omaa ääntä kuullaan vasta lopun runossa Landet som icke är. Muuten hänet nähdään paljolti juuri muiden silmien kautta: suurena taiteilijana, rakkaana mutta hauraana tyttärenä, ehkä rakastettunakin. Vain paikoin nähdään todella se vimmainen nainen, vahvatahtoinen oman tiensä kulkija. Toisaalta vahvatahtoisia ovat Hagar ja Helena-äitikin, itsepäisiä omien tunteidensa ja rajoitteidensa kanssa.

Ensi-illassa esitystä oli jouduttu muuttamaan Helena Kallion jalkavamman vuoksi. Ei sitä tosin olisi välttämättä huomannut, mitä nyt kiinnitti muutamassa kohdassa huomiota siirtymiseen tarvittaviin kainalosauvoihin. Ei tunnu siltä, että lavalla olisi jouduttu tekemään kompromisseja, sillä tarina ja näyttelijät kantavat sitä kevyen oloisesti. Lopussa tarvittavaa Sofian roolia tuuraava Outi Vuoriranta hoitaa myös osansa hienosti.

Toisaalta vahvan lavailmaisun kanssa paikoin töksähtelevästi vaihtuvat valot ja äänet tuntuvat turhan pisteliäiltä, ehkä jopa nykyaikaisilta. Niihin kiinnittää liikaa huomiota, keskittyminen itse näytelmään häiriintyy. Toisen puoliajan valokuvakohtaus biletunnelmineen tuntuu irtonaiselta. Kohtausten pehmeistä valoista kylläkin pidin, siitä kuinka ne loivat sisäänpäinkääntynyttä tunnelmaa pelkistetysti lavalle tuodussa eristyneessä talossa Karjalassa.

Kokonaisuutena Koska olet minun on kiinnostava, sirpaleinen näytelmä. Tapahtumat näyttäytyvät kuin Edithin vimmalla repimät paperit, jotain puuttuu hetkien välistä, ehkä hetkistä itsestäänkin. Naisten keskinäistä dynamiikkaa seuraa kuitenkin ilokseen, kaikki ovat omalla tavallaan rikkinäisyydessään niin kovin inhimillisiä ja tosia.