Raameissa: Finlayson Art Area

 Petri Ala-Maunuksen The Great Deluge (2016).

Tampereelta löytyy taidenäyttelyä moneen makuun ja tunnelmaan. Elokuun loppuun asti esillä oleva Finlayson Art Area esittelee taidetta teemalla Veistoksellinen, vihreä ja värikäs Finlayson rouheassa tehdasympäristössä. Kaiken lisäksi tapahtuma on ilmainen, joten teoksia pääsee katsomaan matalalla harkintakynnyksellä.

Kuusvooninkisen tiloissa on esillä teoksia usealta eri taiteilijalta. Ensimmäisessä kerroksessa pääsee näkemään Petri Ala-Maunuksen massiivisia maalauksia ja Tanya Akhmetgalievan tekstiilitaideteoksia. Erityisesti Ala-Maunuksen fantasiaan päin kallistuvat ja valuvat maisemat sykähdyttivät ja kutsuivat tarkastelemaan lähemmin. Jonkun teoksista olisin huolinut vaikka kotiin, jos meillä sellaista seinätilaa vielä olisi.

Samuli Heimosen susitöitä.

Kolmannessa kerroksessa on esillä neljän taitelijan töitä. Antti Tantun synkkäsävyisissä töissä kiinnostavinta oli niiden valmistustekniikka eli töiden veistäminen puupinnalle ja painaminen sen jälkeen. Kaisa-Leena Halisen puutyöt olivat mustuudessaan sympaattisia, karvaista puuta olisi tehnyt mieli silittää.

Samuli Heimosen susimuotokuvat olivat melkoisia katseenvangitsijoita. Näissä töissä muotokuva oli yhdistynyt mielikuvitukselliseen maailmaan ja luovaan värien käyttöön. Myös kultasilmäisen suden olisin voinut ottaa kotiin. Samassa salissa esillä oleva Minna Suoniemen videoinstallaatio Toinen valssi kannattaa ehdottomasti käydä myös katsomassa. Unenomainen tunnelma hylätyssä kartanossa, musiikki ja rauhaisa valssi olivat miellyttävää katsottavaa, mieleen tuli Kilttien ihmisten Jotakinkuin Grey Gardens.

Taidekierroksen kruunasi Tapahtumien Yönä Väinö Linnan aukiolla elokuvamusiikkia esittänyt jousikvartetti ja trumpetisti. Moon River, Third Manin teema, My Favourite Things ja moni muu tuttu sävelmä kaikui Pekka Jylhän Kukkataivas-teoksen ympärillä eikä pieni sadekaan haitannut.

Raameissa: Reima Nevalainen ja Seikkaillen kotiin (Tampereen taidemuseo)

Reima Nevalainen on Vuoden nuori taiteilija 2016 ja näyttelynsä on nyt esillä Tampereen taidemuseossa. Kollaasitekniikkaa suosiva taiteiteilijan teoksia on esillä useita kymmeniä ja niiden lisäksi näyttelyssä on myös piirroksia ja valokuvia Nevalaisen Japanin matkalta.

Täytyy myöntää, että ahdistuin Nevalaisen töitä katsellessani. Niissä esiintyvät ruhjotut, rikkinäiset ja osittaiset ihmishahmot ja kallot ja beigen- ja ruskeankirjava värimaailma veivät ahdistaviin ajatuksiin. Kiersin näyttelyn tästä syystä melko nopeasti. Yhden työn eteen pysähdyin, se oli yläkerroksesta löytynyt Ugetsu jossa oli todella kaunis taivas.

Keskikerroksesta löytyvä Olotila puolestaan ilahdutti, siellä sai piirtää itse erilaisten tehtävänantojen mukaisesti. Itse piirsin asetelman katsomatta paperiin, oli yllättävän haastavaa olla vilkuilematta mutta samalla myös kovin hauskaa.

Muumilaaksossa on tällä hetkellä esillä Seikkaillen kotiin -kokonaisuus, jossa matkataan, ehkä välillä vähän eksytään ja joudutaan vaaroihin ja palataan kotiin. Teokset on valittu museon kokoelmista ja järjestetty teemoittain. Näyttelyssä on esillä myös Tuulikki Pietilän rakentamia pienoismalleja, jotka liittyvät eri Muumi-tarinoihin.

Itse ihastelin erityisesti pieniä mustepiirroksia korjauslakkoineen ja Pietilän yksityiskohtaisia pienoismalleja lukuisine hahmoineen. Erityisesti Hosulin ja Sosulin näkeminen ilahdutti ja kykkihän se esi-isäkin Muumi-Talon kakluunin päällä. Näyttelyyn olisi tehnyt mieli jäädä istuksimaan ja lukemaan, tunnelmoimaan seikkailuissa.

Reima Nevalaisen työt ovat esillä 11.9. asti ja Muumilaaksoon pääsee 30.10. asti, sen jälkeen Muumi-näyttely sulkeutuu ja avautuu Muumimuseona Tampere-talossa toukokuussa 2017.

Raameissa: Ron Mueck (Sara Hildénin taidemuseo)

Ron Mueckin veistos Couple under an Umbrella (2013).

Sara Hildénin taidemuseossa on tällä hetkellä esillä kuvanveistäjä Ron Mueckin veistoksia. Töitä näyttelyssä on vain kymmenen, mutta niiden katsomiseen saa kulumaan aikaa. Sekatekniikalla työstetyt häkellyttävän aidonoloiset veistokset ihmisistä erilaisissa tilanteissa kutsuvat hypistelemään, onneksi yläkerrassa on tähän tarkoitukseen pieni malli käytetyistä materiaaleista.

Näyttelyssä on jossain määrin aavemainen tunnelma. Veistokset ovat niin elävän näköisiä, että odotan jatkuvasti niiden hengittävän tai räpyttävän silmiään. Mueckin ihmiset ovat myös lähes poikkeuksetta joko väsyneen tai hieman vihaisen näköisiä, mikä lisää tiettyä vaivaantuneisuutta. Esimerkiksi Woman with Shopping vangitsee uupuneella katseellaan.

Ehdottoman kiinnostava näyttely kuitenkin on. Mueckin työskentely on pikkutarkkaa ja ihmiskeho näyttää, no, ihmiskeholta kaikkine ryppyineen ja karvoineen. Vaikuttavimpia ovat suuret teokset, etenkin heti yläkerran aulassa esillä oleva Couple under an Umbrella joka pysäyttää jo pelkällä massiivisella koollaan.

Veistosten katselun jälkeen kannattaa käydä kurkkaamassa yläkerrassa olevaa Gautier Deblonden dokumentaarista aineistoa Mueckin työskentelystä. Valokuvat antavat jo osviittaa työn määrästä ja tarkkuudesta, mutta etenkin videomateriaali Mueckin työskentelystä on hiljentävää. Videota katsellessa voisi melkein meditoida ja ihmetellä sitä muokkaamisen, pyyhkimisen, korjaamisen ja viimeistelyn määrää.

Ron Mueckin työt ovat esillä 16.10. asti.

Raameissa: Veden kätkemiä huoneita (Jaakko Heikkilä/Kansallismuseo)

Vesi. Kuva: Jaakko Heikkilä.

Jaakko Heikkilän Veden kätkemiä huoneita on ensimmäinen Kansallismuseossa esillä oleva laaja nykyvalokuvataiteen näyttely. Vuonna 2005-2016 otettujen kuvien kautta saadaan kurkistaa venetsialaisten aatelisten palatseihin, nähdään henkilökuvia aatelisista itsestään ja päästään kokemaan myös Venetsian kaupunkikuvaa. Valokuvien lisäksi esillä on Kansallismuseon kokoelmista esiin nostettuja upeita venetsialaisia huonekaluja 1800-luvulta.

Tunnelma näyttelyssä on lähes harras. Valo siivilöityy sisään Kansallismuseon lukuisista ikkunoista, melkein voi kuvitella ulkona olevan kesäisen paahteisen Venetsian. Noin viidessäkymmenessä valokuvassa vuorottelevat lähikuvat ihmisistä, silmäykset palatsien runsaaseen loistokkuuteen, kohtaukset kaduilta ja veden heijastamat kaupunkikuvat. Asettelu on harmoninen. Salien keskiöön on nostettu lasiesineitä ja huonekaluja, kuten upea helmiäismaalilla maalattu simpukaksi muotoillut tuolit.

Omia suosikkejani näyttelyssä olivat lopulta Vesi-nimiset työt, ne joissa Venetsian katumaisemat vääristyvät veden liikkeiden mukaan ja saavat taianomaisen lisän. Nämä työt jotenkin korostavat sitä, kuinka Venetsian aika on rajallinen. Uppoava kaupunki pitää loistostaan kiinni, mutta luonnon voimia vastaan on lopulta turha taistella.

Näyttely muistuttaa jollain tasolla tv-sarja Downton Abbeysta. Molemmissa aateliston asema muuttuvassa maailmassa on horjuva, mutta jo hiipuvasta loistosta pidetään kiinni. Heikkilän kuvissa venetsialaiset palatsit näyttävät aikaan jähmettyneiltä, nykyaikaan ne tuovat vain niissä esiintyvät henkilöt nykyaikaisissa pukimissaan.

Poistun näyttelystä hieman surullisena, tunnelataus on vahva. Olen silti iloinen että kävin, kuvat ovat upeita ja näyttely on taiten rakennettu. Menen varmasti vielä uudestaan ihmettelemään palatsien loistoa ja ihmisten katseita, onneksi on vielä aikaa.

Jaakko Heikkilän valokuvat ovat esillä Kansallismuseossa 28.8. asti. Museokortittomille tiedoksi, että perjantaisin museoon on vapaa pääsy klo 16-18.

Raameissa: Observationes (Jussi Heikkilä / Taidehalli)

Heikkilä on toimittaunut jokaisena näyttelypäivänä Taidehalliin uuden lintuluonnoksen. Näitä olisin mieluusti ottanut kotiseinällekin.

Muutkin mattimyöhäiset ehtivät vielä tällä viikolla kipittämään Taidehalliin katsomaan Jussi Heikkilän Observationes-näyttelyä. Me ryntäilimme sinne viime lauantaina kahden teatteriesityksen välissä, mutta kyllä se kannatti. Heikkilän retrospektiivinen näyttely esittelee taiteilijan teoksia neljältä vuosikymmeneltä ja niitä onkin aikamoinen runsaudensarvi. Suomalaisen käsitetaiteen pioneeriksi titureelattu Heikkilä käyttää töissään moninaisia materiaaleja ja yllättää myös teosten sijoittelulla, joten näyttelyssä kannattaa seinien lisäksi tiirailla paikoin myös kattoa kohti.

Itse kiinnostuin näyttelystä lähtökohtaisesti sen vuoksi, että Heikkilä tunnetaan intohimoisena lintubongarina. Blogin nimestä voinette päätellä, että linnut ovat lähellä myös omaa sydäntäni. Lintujen lisäksi teosten teemoissa käsitellään luontoa ja sen kohtaamista ihmiskulttuurin kanssa. Myös ekologinen näkökulma ja huoli luonnosta nousee useasti esiin. Teoksia ei kuitenkaan tullut katseltua otsa rypyssä, vaan niissä on tiettyä keveyttä ja leikkisyyttä ja ne saavat pikemminkin ajattelemaan kuin murehtimaan.

Pieni lintukirjasto (2011)

Taidehallin näyttely on ripustettu ilmavasti, teoksilla on tilaa hengittää ja linnuilla lentää. Lauantaisena sadepäivänä saleissa oli myös rauhallista, joten teoksia sai rauhassa katsella ja ihmetellä ilman ihmismassoja. Kohtaamisiakin silti tapahtui, erään rouvashenkilön kanssa hymähdimme yhdessä vitriinistä löytyneelle Aalto-maljakon muotoiselle linnunpesälle, muistaakseni nimeltään Villa Mairea. Parhaimmillaan teokset aiheuttivat oivalluksen hymähdyksiä, missä tahansa voi nähdä linnun kun oikein katsoo, toiset teokset taas veivät vakavampiin pohdintoihin.

Omiksi suosikeiksini nousivat näyttelystä moninaiset lintuteokset kuten jo etukäteen ounastelinkin. Muun muassa ylläolevan Pienen lintukirjaston huolisin kotiini minä päivänä tahansa. Toisaalta näin biologian opettajana ja merien ystävänä minua ilahduttivat myös esimerkiksi merten tilaa kommentoivat teokset, lasivitriinit täynnänsä rakkolevää ja rannalta löytynyttä muovia. 

The Journeys of Birds and the Ideas of Man (2013-2016)

Tämän viikon torstaina 10.3. Suomen Taideyhdistys juhlistaa 170-vuotista taivaltaan, silloin Taidehalliin on ilmainen sisäänpääsy ja klo 16 itse Jussi Heikkilä pitää opastuksen näyttelyssään. Suosittelen!

Näyttelyyn kuuluvia teoksia löytyy myös Luonnontieteellisen museon puolelta, itse yritän ehtiä sinne vielä viikonloppuna.

***

Taidehallista on tullut yksi ehdottomista taidemuseosuosikeistani. Se on mukavan kompakti, joten näyttelyissä on helppoa myös piipahtaa (Museokortilla, tietenkin) ja tila on tavattoman kaunis. Oma suosikkini on korkea kuvanveistosali, jonne menen yleensä viimeiseksi ja ihmettelen taidetta ja avaraa tilaa.

Raameissa: Revisiting Unknown Places (Maria Pääkkönen / Galleria Huuto)

Tiedättekö sen tunteen, kun tietää että joku ystävä on tavattoman lahjakas ja sitten tämä pääsee yllättämään vielä vähän lisää? Näin minulle kävi, kun astelin sisään ystäväni, kuvataiteilija Maria Pääkkösen näyttelyyn Revisiting Unknown Places Galleria Huudossa Jätkäsaaressa.

Galleriatilassa on esillä suuria lyijykynätöitä, jotka kuvaavat paikkaa joka ehkä on jossain olemassa tai sitten ei. Mieleni tekee mennä hipeltämään paperia, en voi uskoa että työ ei ole printti vaan ihan oikeasti kynällä tehty. Juttelen samalla Marian kanssa ja katson töitä, tilaa. Ulkona on harmaa, mutta kirkas päivä ja työt nousevat kauniisti esiin. Auringonpaisteessa tai ihmistungoksessa tunnelma olisi varmasti erilainen.

Jään katsomaan piirrettyjä oksia ja kiviä, ihmettelen ja ihastelen. Näyttely on kiehtova, tekisi mieli jäädä tilaan istumaan ja vaeltamaan, ärsyttää että on kiire mutta minkäs teet. Ihmettelen valkoista paperia piirrosten ympärillä, tavattoman tarkkaa kynänjälkeä, eläviä pintoja. On se vaan huikeaa, että on näin taitavia ystäviä.

Työt ovat esillä Huudon Jätkä 2 -galleriatilassa 28.2. asti, huhtikuussa ainakin osa töistä on esillä Jyväskylän Galleria Ratamossa. Menkää, ihastukaa.

***

Olipa ilo herättää Raameissa-tekstit taas henkiin tällä näyttelyllä, ehkä tämä tästä taas jatkuu.

Mad Housen avajaiset - dadabergintorttua ja Dadakone

Osa Heikki Sauren Kirjoituksia maasta -teoksesta.

Viime perjantaina reissasin flunssaa uhmaten Suvilahteen kohti Tiivistämöä ja Mad Housen avajaisia. Olisin saattanut jäädä kotiinkin, mutta sitten ilmoille päästettiin tieto sataa kävijää odottavista dadabergintortuista, joten matkaan oli lähdettävä. Jos joku ei vielä tässä vaiheessa tiedä, niin Mad House on nyt kolmatta kauttaan aloittava ihana esitystaiteen hullu talo Suvilahdessa.

Avajaisten päivämäärä ei ollut sattumalta valittu, sillä 5.2.1916 avattiin Zürichissä Cafe Voltaire ja koettiin dadan syntymä. Mikäs olisikaan parempi tapa juhlia tätä sekopäisen mainiota taidesuuntausta kuin esitystaidefestivaalin avajaiset. Dadan hengessä avajaisissa sai itse tuunata oman dadabergintorttunsa, kuulla dadapuheita, katsella Heikki Sauren Kirjoituksia maasta -näyttelyä ja kokeilla tämän Dadakonetta. Aulassa näytettiin myös Sándor Vályn Dadafilmsiä loopilla ja illan lopuksi musiikkia soitti dj Dadasetä, mutta tätä musiikillista ihmettä en itse enää ehtinyt kokea.

Heikki Sauren Kirjoituksia maasta -teosta on koottu yli 20 vuotta ja se koostuu maassa lojuneista paperinpaloista ja esineistä joissa on kirjoitusta. Kokoelmaan kuuluu yhteensä noin 2000 löytöä. Näky on melkoisen vaikuttava, tavallaan huvittava, ihanan inhimillinen ja myös herkkä. Viestien sisällöt vaihtelevat kauppalistoista kiukkuisiin viesteihin ja rakkaudenosoituksiin. Laajaa kokoelmaa on myös hankala sisäistää kerralla, paluu teoksen ääreen lienee pakollista. Dadakoneessa voi puolestaan klikkailla itselleen oman dadarunon, joka koostuu paperinpaloista irrotetuista ja runnelluista sanoista. Omassa runossani on muun muassa katkelma ellä usuvtnei ja sen viesti tuntuu jotenkin lohdulliselta. Näyttely ja Dadakone ovat esillä Tiivistämön aulassa 27.2. asti.

Unohtaa ei tule myöskään niitä dadabergintorttuja. Suurella tarjoilupöydällä oli iso läjä blankoja torttuja ja kylkiäisenä jos jonkinlaista strösseliä ja pursotettavaa asiaa. Oma suosikkini oli ehdottomasti hammastahnamainen pyntgel, en edes tiedä mitä se on suomeksi. Meikäläisen torttu näytti joka tapauksessa tältä:

Ihana Baarin puolella ehdin vielä kuunnella pari dadamaista puhetta ja todistaa Mad Housen taas avatuksi, sitten tuli aika livistää toisaalle. Mainio alku varmasti taas hienolle kaudelle kuitenkin, ohjelmaa voitte käydä tutkimassa täältä. Minä olen jo varannut lippuni suurinpiirtein kaikkeen eli siellä nähdään!

Tove 100v -näyttely ja Muumikirjat ja minä -haaste

 Esi-isä ei olisi halunnut kuvaan.

Kiinnostavien näyttelyiden kohdalla käy usein niin, että niiden tulemisen huomaa ja niistä innostuu tajutakseen vihdoin, että itse asiassa näyttely loppui jo viikko sitten. Tällä kertaa ei onneksi käynyt niin, sillä Ateneumin Tove Jansson -näyttely jatkuu vielä 7.9. asti. Me menimme sinne jo (tai vasta) nyt, sillä viimeisillä viikoilla näyttelyyn voi odottaa olevan jonoa ja tungosta.

Tove Jansson on yksi niistä suomalaisista taitelijoista, joista pidän hurjasti. Kuten monelle muullekin, minulle tutuimpia hänen töitään ovat kuitenkin erilaiset muumikuvitukset ja -kirjat. Ateneumin näyttelyssä on esillä kuitenkin paljon muutakin, sillä se vie kävijän läpi Toven töiden 1930-luvulta viimeisimpiin töihin asti. Esillä on myös Janssonin vanhempien töitä ja nuoren Toven piirustuksia.

Kronologiseen järjestykseen aseteltu näyttely on kattava ja monipuolinen. Itse pidin eniten 1940-luvun sota-ajalle sijoittuneista muotokuvista ja 60-70-luvun meriaiheisista maalauksista. Sen sijaan 70-luvun muut abstraktimmat öljymaalaukset jäivät minulle vieraammiksi, näin tosin tuppaa käymään samankaltaisten teosten kanssa usein. Maalausten ohella näyttelyssä on esillä myös muun muassa Garm-lehteen tehtyä satiirisia ja rohkeitakin pilakuvia ja erilaisia luonnoksia. Lisäksi Tampereen Muumimaailmasta on lainassa useita Tuulikki Pietilän kanssa tehtyjä muumi-kuvaelmia, joiden kautta pääsee esimerkiksi kurkistamaan ensimmäiseen, Pentti Eistolan valmistamaan Muumitaloon ja Muumipappa ja meri -kirjan majakkaan.

Näytelmän on kuratoinut FT Tuula Karjalainen, jonka kirjoittama teos Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta on muiden muassa hurmannut myös kirjabloggarit. Itselläni teos on vielä lukematta, mutta odotan sitä kovasti ja näyttelyn perusteella vielä enemmän. Ateneumiin järjestetty näyttely oli mielestäni monipuolinen ja sopivan kompakti, sillä yhteen kerrokseen järjestetyn näyttelyn kiertäminen sujui hyvin ja sen ajan jaksoi keskittyä teoksiin.

Kierros piti tietysti päättää museokauppaan. Itse usein hankin postikortteja kauniista teoksista, nyt ostin yhden omakuvataulun ja myös yhden valokuvan Janssonista saaristossa. Ilahduin myös kovasti puisista jääkaappimagneeteista, nyt meillä seikkailevat vesihevonen ja hämmentävän paljon koiraamme muistuttava esi-isä. Museokaupan aulassa voi myös kokeilla erilaisia muumiaiheisia päähineitä ja vaatteita sekä häntiä.

Myös esimerkiksi Niina T. on käynyt näyttelyssä ja kuvailee tekstissään muutamia teoksia yksityiskohtaisemmin.

***

Kesäkuussa sain Luetut, lukemattomat -blogin Liisalta Muumikirjat ja minä -haasteen.* Haasteeseen vastaaminen sai odottaa aikansa, mutta olen miettinyt usein mitä tähän nyt kirjoittaisin.

Mummoni meille neulomat muumihahmot. Etualalla Muumipappa, Muumipeikko ja Hemuli.

80-luvun lopulla syntyneenä varhaisin muumimuistoni on, ei varmaankaan yllättävästi, japanilainen animaatiosarja. Monelle nämä pyöreät muumihahmot eivät ole oikeita muumeja lainkaan, mutta itselleni ne ovat olennainen osa lapsuutta. Televisiosta nauhoitetut jaksot katsottiin vhs-kaseteilta moneen kertaan sadepäivinä kesämökillä. Varhaisiin muistoihin kuuluu myös se, kuinka pelkäsin Jäärouvaa, Mörköä ja Taikurin hatussa muuttuvaa Muumipeikkoa. Äiti myös jaksaa kertoa, kuinka Niiskuneiti oli suurin idolini ja kuljin ympäriinsä hiusrenksu nilkan ympärillä. Pikkuveljeni oli vielä kovempi muumifani kuin minä. Nukkapintaiset figuurit muuttuivat pian kaljuiksi, kun niillä leikittiin niin ahkerasti (ja saattoivat ne joutua toisinaan suuhunkin). Itselläni puolestaan oli iso ja rakas Muumipeikon muotoinen tyyny, joka tosin traagisesti katosi eräällä pyöräilyreissulla.

Muumikirjoihin tutustuminen alkoi puolestaan kuvitetuilla teoksilla. Muistan äidin lukeneen meille paljon Kuinkas sitten kävikään?-kirjaa, jonka kurkistussivut jaksoivat kiehtoa kerta toisensa jälkeen. Lisäksi meillä, tai se taisi olla oikeastaan pikkuveljen lahjaksi saama, luettiin kokoelmakirjaa jossa oli useampia muumikirjoja yhteispainoksena. Kirjojen lukemisesta en tosin muista muuta, kuin että kirjan sivut olivat kiiltävät.

Jossain vaiheessa sain syntymäpäivälahjaksi boksin, jossa oli kahdeksan ensimmäistä Muumit-sarjakuva-albumia. Niitä luin ala-asteikäisenä paljon, tosin osa jutuista varmaan meni iloisesti ohi. Tarkoituksena on lukea nuo kirjat taas uudelleen, ainakin Muumit Rivieralla -tarina (löytyy sarjakuvapainoksesta nro 2) ennen elokuvan ilmestymistä.

Niiskuneiti ja nappisilmäinen Nuuskamuikkunen tervehtivät.

Muumikirjoja luin itsekseni jonkin verran, mutta sitä en varsinaisesti muista. Vahvimmat muistot ovat joka tapauksessa animaatiosta ja se varmaan jyrää osan kirjamuistoista. Nyt olen kuitenkin alkanut hankkia kirjoja myös omaan hyllyyn ja suurin osa niistä taitaa jo meiltä löytyäkin. Suosikkikirjojani ovat Vaarallinen juhannus teatterimaailmoineen ja Muumipapan muistelmat koska se on niin jännittävä. Molemmat ovat muuten suosikkejani myös animaatiosarjassa. 

Tove-näyttelyn jälkeen aloin haaveilla erityisesti Muumit ja suuri tuhotulva - ja Muumipappa ja meri -kirjojen lukemisesta. Teokset varmasti mahtuvat syksyn lukusuunnitelmiin.

Haastan muumikirjamuistoistaan kertomaan Luettua elämää -blogin Elinan.

* Haaste on alunperin lähtöisin Opusculo-blogista.

Kivilaattoja ja kandidaatintutkielmaa

Kerrankin muistin mennä Ateneumin näyttelyyn ajoissa, eihän litografianäyttely Painavat kivet lopukaan kuin vasta 15.1. Minä ihastuin litografiaan toden teolla siinä vaiheessa, kun tutustuin ranskalaisen Toulouse-Lautrecin töihin ja luin hänen elämäkertansa Punainen Mylly (Pierre de la Mure). 

Toulouse-Lautrec

Ateneumissa on esillä litografioita niin koti- kuin ulkomaisiltakin taiteilijoilta. Kotimaisista pidän erityisesti Kuutti Lavosesta (joskus äiti on luvannut lahjoittaa minulle sen meillä kotona olevan työn, oih) ja siitä jostain taiteilijasta jonka nimen ehdin jo unohtaa (oi voi). Scherfbeckiltäkin oli esillä muutama kaunis työ. 

Ulkomaisista näyttelyssä esillä olleista suosikkejani olivat luonnollisesti tuo Lautrec sekä Matisse (vahva, vaivaton viiva viehättää). Erikoismaininnan ansaitsevat myös mainiot vanhat koulujen opetustaulut, joita myös mielelläni ottaisin seinälleni. Ihastuin myös virolaisen graafikon Eduard Viiraltin suloiseen virtahepografiikkaan mutta sitäpä ei tietenkään löytynyt korttina/julisteena saati sitten netistä. Höh.

Helmikuussa Ateneumissa avataan Carl Larssonin näyttely, senkin mielelläni kävisin kurkkaamassa jos vain muistaisin.

Kävimme kurkistamassa myös Lapin taika - näyttelyä (8.1. asti, tiukoille meni), jossa oli esillä Lapin inspiroimaa taidetta 1800-luvulta nykypäivään. Reidar Särestöniemen pikkutarkat työt viehättivät, samoin lukuisat uivat porot ja hyttyset. Oli siellä myös omituinen videoteos Mark Robertsilta, Terra Incognita, jonka voi katsoa täällä. Sitä kuvitteli rauhoittavaksi kunnes huomasin että eihän se auto käänny mihinkään! Turhauma!

Ja olihan ne kokoelmatkin käytävä pikakurkkaamassa kun viime Ateneum-käynnistä on jo aikaa. Harmitus tuli kyllä siitä, että aikanaan Edelfelt - näyttelyssä olleet Virginie ja kauniit pastellityöt olivat taas muualla. Mutta on se Ateneum vaan kiva, ei mahda mitään. Ollapa vielä alle 18-vuotias lukiolainen, joka kykeni ravaamaan Lautrec-näyttelyssä kahden kuukauden aikana kolmesti ilman pääsymaksua.

***

Niin ja kuten otsikossa jo ilmoitettiin niin pitäähän tästä nyt ihan vähän leveillä: kandidaatintutkielmani on nimittäin nyt arvioitu, hyväksytty ja kävin tänään tulostamassa siitä versiot tiedekunnalle. Vielä pitää viritellä omaa hyllyyn tuleva versio mutta tässä se nyt on. Eli ei kun gradun kimppuun seuraavaksi!

Leppoisaa loppiaista kaikille!