Lavalta: Homoäiti (Kansallisteatteri)

Kuva: Mitro Härkönen

Missä menevät minun rajani

Heini Junkkaalan Homoäidin ennakkoesityksessä minulla oli Katsojan rooli. Olen viimeisen reilun vuoden aikana kuluttanut paljon äitiyttä ja vanhemmuutta käsittelevää kulttuuria ja olen joko sukeltanut teokseen pää edellä tai etäännyttänyt itseni. Nyt annoin itselleni luvan vain katsoa ilman sen suurempaa immersiota.

Osittain tässä auttoi se, että esitys kutsuu mukaan jonkinlaiseen väärässä tai oudossa tilassa olemiseen. Homoäidillä ei ole omia lavasteita, vaan se esitetään Omapohjassa Lista-esityksen lavasteissa. Valaistus on kirkas, eikä kuvita tunnelmia. Teksti esitetään kertoen, välillä jopa paperista lukien, eikä sitä juurikaan rikasteta liikkein vaan ainoastaan äänenpainoin tai äänentuottotapoja vaihdellen. Lisäksi näyttelijä Katja Küttner ja Junkkaala keskustelevat esityksen aikana keskenään, kommentoivat, säätävät mikrofoneja. Küttner on kiinnostava puhuja, häntä jaksaa kuunnella, ja neljännen seinän rikkominen ei tuntunut kikkailulta, vaan sopi esitykseen.

Siksi yllätyin, kun esityksen jälkeen purskahdin itkuun. Sisälleni oli kasvanut vajaan kaksituntisen aikana omituinen hahmoton tunnemöykky, josta en oikein saanut otetta. Tuskastelin muun muassa esityksen henkilökohtaisuutta ja rajattua näkökulmaa, jolloin ystävä totesi että ei kai kaikkien esitysten nyt tarvitse liikkua yksityisestä yleiseen. Ei tarvitse, hän on ihan oikeassa. Tuskin äitiydestä voisi muutenkaan tehdä esitystä, joka resonoisi kaikissa äitiyden kanssa tekemisissä olevissa. Sitten aloin jauhaa ahdistuksesta, siitä miten tässäkin esityksessä käsitellään myös niin sanottuja äitiyden kiellettyjä tunteita: sitä ettei aina jaksa (mitään), pysty olemaan rationaalinen ja rauhallinen vanhempi, sitä että haluaisi olla välillä yksin. Aiheista puhuminen on tärkeää, mutta huomaan kaipaavani tällä hetkellä omaan prosessiini ja asian käsittelyyni jotain muuta. Vaikkapa sitä, että olisi myös ok puhua siitä miten kivaa äitiys oikeastaan on, vaikkei aina jaksakaan tai kokee riittämättömyyttä ja ajattelee jatkuvast sitä, että oma lapsi on kuolevainen.

Yön yli nukuttuani pystyn kuitenkin jo suhtautumaan esitykseen analyyttisemmin ja rauhallisemmin. Se ei tunnu enää niin lohduttomalta kuin miltä se tunnemöykkyni keskeltä näyttäytyi. Käsiohjelma antaa uutta perspektiiviä. Asiaa ajateltuani esityksen rajauskin on hyvä. Minulle se käsitteli omien rajojen ja kontrollin menettämistä, kuolemaa ja kuolevaisuutta ja pelkoa. Ja samalla minun oli vedettävä raja itseni ja esityksen väliin ja todettava, että minä en jaksa juuri nyt ottaa tätä esitystä osaksi minua.

Minä en juuri nyt jaksa tuntea suuremmin syyllisyyttä tai sympatiaa tämän minulle vieraan ihmisen prosessoinnin äärellä ja ehkä se on ihan ok.

Kiitokset Kansallisteatterille lipusta esitykseen ja ystävälle upeasta keskustelusta esityksen jälkeen.

Konkarinäyttelijät lenkkareissaan

Erkki Saarela. Kuva: Rauno Träskelin

Tänä keväänä Teatteri Jurkan lavalla oli mahdollista nähdä kaksi konkarinäyttelijää monologipuuhissa. Erkki Saarelan jo vuodesta 1982 esitetty Mysteerio Buffo johdatti Dario Fon neljän lyhyen näytelmän pariin, Pekka Laihon Ylpeys puolestaan syventyi ruotimaan sellissä istuvan miehen elämäntarinaa. Kovin paljon yhteistä näillä kahdella esityksellä ei siis ollut, lähinnä pelkistetty lavastus ja se, että molemmat miehet esiintyivät lenkkareissa.

Mysteerio Buffon koomisissa raamatullisissa kertomuksissa käytiin Kaanaan häissä,  todistettiin ilveilijän syntyä, nähtiin Lasaruksen kuolleista herääminen ja lopulta tutustuttiin paheelliseen paavi Bonifacius VIII:n. Saarela piti yleisöä tiukasti hyppysissään ja vaikka Fon teksti ei itsessään tehnyt minuun suurensuurta vaikutusta, oli Saarelan lavatyöskentelyä huumaavaa seurata. Tuntui melkein siltä, että tulisi istua aivan penkin reunalla ettei menettäisi mitään. Se ei toisaalta olisi ollut järkevää, sillä aika ajoin Saarelan ääni kajahtaa niin kovaa että reunallaistuja todennäköisesti tömähtäisi takamukselleen maahan. Tuolilta tippumisen voisi toisaalta aiheuttaa myös naurunpurskahdukset, joten itsensä oli syytä asemoida istuimelleen kunnolla.

Lopuksi sain vielä laulaa paavi Bonifaciuksen kuorossa ja se oli hienoa se. Poistuessani kuuntelin vanhemman pariskunnan keskustelua, jossa he totesivat Saarelan olleen aivan yhtä loistava myös kolmekymmentä vuotta sitten. Voin hyvin uskoa tämän.

Pekka Laihon Ylpeys. Kuva: Marko Mäkinen

Jos Buffon katsomossa nauratti, veti Ylpeys mielen vakavaksi. Teksti on Laihon itsensä kirjoittama, ensimmäinen laatuaan, ja esitys Pasi Lampelan ohjaama. Tarinallisesti se putoaa siihen syvään poteroon, jossa vellovat jo monet aikaisemmat synkkiin mielialoihin vaipuvien miesten tarinat. Kertoja on mies, kotoa aikaisin lähtenyt, merille karannut. Naiset kuvataan paljolti seksuaalisuuden kautta, on tissiä ja persettä, kauniit sanat pääsevät ilmoille vain sivulauseissa. Toisinaan mielestä ottaa otteen "tuttu musta", joka saa järjen hiljenemään ja nyrkit heilumaan.

Esityksen jälkeen olo on outo. Laiholla on karismaattinen ääni ja sinänsä tekstiä oli suurimman osan aikaa miellyttävää kuunnella, mutta sen sisältö ei tuntunut samaistuttavalta tai tarjonnut minulle juuri mitään uutta. Vain muutamassa kohdassa kerronnassa onnistuttiin tekemään koskettavia havaintoja, nousemaan jonnekin korkeammalle ja silloin tuntuu hyvältä. Mustarastas olisi saanut laulaa enemmän. Muutoin teksti jäi vieraaksi, en löytänyt vankilassa istuvan miehen mietteistä tarttumapintaa vaikka enpä toisaalta ensisijaista kohdeyleisöä tainnut ollakaan. Esityksen miehisyys tuntui synkältä ja vähän pölyiseltäkin, eikö tällaisesta ajatusmaailmasta päästä eteenpäin?

Toisaalta meillä oli esityksen jälkeen teatteriseuralaisteni kanssa todella kiinnostava keskustelu esitettäväksi valittavista tarinoista, muutoksentarpeesta, oppivasta ihmisestä ja kehollisuudesta, joten siinä mielessä esitys lunasti paikkansa kevään menokalenterissani.

Pekka Laihon Ylpeyden ehtii nähdä Jurkassa vielä tällä viikolla 8. ja 9.5. ja syyskaudella Turussa, Saarela puolestaan kiertää Buffon kanssa edelleen ja esityksen voi esimerkiksi Teatterifesteillä heinäkuussa.

Lavalta: Sotilaspoika (KOM-teatteri)

Kuva: Ilkka Saastamoinen

Pelastakaa sielumme

Suomessa itsenäisyyspäivä ja talvisota kulkevat edelleen käsi kädessä. Teemaan sopivasti kelpasi marssia juhlapäivänä KOM-teatteriin, jossa palkittu Sotilaspoika-monologi oli vierailulla. Esitys ei kaunistele, rysäyttää vain tiiviissä muodossa sodanvastaisuuden päin kasvoja.

Johannes Holopainen on Joe, kirkasotsainen nuori mies joka lähtee sotimaan ja palaa sieltä sairaalaan ilman raajoja, ilman kykyä puhua. Luodit iskeytyvät rintaan ja samalla murskautuu usko sotimiseen. Kuka on koskaan palannut kuoltuaan kertomaan, että oli hienoa ja kunniakasta kuolla vapauden vuoksi? Ja kuinka kertoa kaikesta hirveydestä, kun et voi enää puhua tai viestiä ja silti sinua pidetään hengissä?

En tunne Dalton Trumbon alkuperäisteosta, mutta se ei liene tässä edes tarpeen. Viesti kaikuu kyllä, S-O-S, S-O-S. Essi Räisäsen ohjaama sovitus ilmeisesti ottaa jotain vapauksia. Minulle se toimii.

Esitys ei päästä helpolla. Se tulee KOMin aulanäyttämöllä lähelle, joskus jopa syliin. Pullo kuohuvaa kiertää. Holopainen tulkitsee vahvan fyysisesti, kiemurtelee lattialla, hyppii ja huutaa. Läsnäolo on vahva, tunnelma painostava. Tämä ei ole mukavaa.

Poistuessa tulee paha olo. Maailma on ihan hirveä paikka välillä.

En halua nähdä tätä esitystä uudelleen, mutta olen tyytyväinen että näin. Kiitos.

Lavalta: FAIL - virheellinen esitys (Kiasma-teatteri/Baltic Circle)

Kuva: Tani Simberg

Nousu häpeän alhosta

Noora Dadun FAIL - virheellinen esitys oli se Baltic Circle -festivaalin esitys, jonka halusin nähdä. Viime vuoden keväänä nähty Dadun monologi Minun Palestiinani vaikutti ja oli kiinnostavaa nähdä millainen tämä jatko-osa, joka ei ole jatko-osa, olisi. Palestiinasta tässäkin puhutaan, hetken, mutta sitten siirrytään häpeään ja masennukseen.

Edellisen esityksen jälkeen Dadun puhelin alkoi soida. Haastatteluihin, paneeleihin ja esityksiin haluttiin yhtäkkiä näyttelijä, jolla on "tausta" tai joka voisi esittää arabia. Dadua ei huvittanut. Tästä ponnistetaan pohdintaan representaatiosta. Kuka saa esittää ketä, voiko näyttelijä tehdä mitä vain? Tähänkään aiheeseen ei tosin jäädä, vaan monologissa hypellään aiheesta toiseen. Välillä katsotaan videopätkiä Noorasta 45 vuoden päästä, mitä tahansa voi tapahtua, tulevaisuus on auki. Nyt on kuitenkin nyt, ulkona on loskaa ja mieli on täynnä ahdistusta jonka on päästävä ulos.

Raja esiintyjän ja katsojien välillä on selvä, katsomme toisiamme ikkunan lävitse. Se tuntuu vähän hassulta ja samalla tärkeältä. Jotenkin ikkunan takaa sanottuja asioita kuuntelee eri tavalla, ne ovat tärkeämpiä ja painokkaampia. Vaikka tunnelma on paikoin kipeän humoristinen ja överi, on tärkeää ottaa huomioon että tässä ei vain jutustella. Yleisö laitetaan seinää vasten ja tuntuu pahalta. Kyllähän minä edellisestä esityksestä vaikutuin, mutta teinkö mitään? En. Hävettää.

Häpeä-ääntä ei kuitenkaan lähde, sanaton jos jotain. Mietin esityksen aikana myös muita häpeän aiheista, arkipäiväisempiä sellaisia, ja nauran kun Dadu demonstroi eri luokitteluihin kuuluvia häpeä-ääniä. Veikkaan, että jokaiselle löytyy sieltä se oma tuttu sadattelu tai vinkaisu.

En ole aivan varma mitä mieltä olen lavalla lopussa ryömivästä Emilia Kokon Turiseva tissi -hahmosta. Hämmentynyt ainakin. En oikeastaan muista kohtauksesta paljon mitään, verkkokalvoille on jäänyt kuva vain punaisista ilmapalloista ja vappulasien roikkuvasta silmämunasta.

Jollain tavalla tämä loppukohtaus kuitenkin vapauttaa, päästää taas hengittämään. Ahdistus ei unohdu, mutta Eeva Semerdjievin laulava koivu lohduttaa. On tässä maailmassa jotain hyvääkin. Mutta niin, se ahdistus. Mitä tälle maailmalle voisi tehdä, kun laulava puu ei sitä paranna?

Esityksiä on Kiasma-teatterissa vielä 10.12. asti.

Lavalta: Riding on a Cloud (Baltic Circle)

Kuva: Mathilde Delahaye

Ceci n'est pas Yasser

Rabih Mrouén esitys Riding on a Cloud käynnistää tämänvuotisen Baltic Circle -festivaalin. Libanonilaisohjaajan teoksessa lavalle tuodaan hänen veljensä Yasser, joka esittää lavalla Yasseria joka on kuin hän eikä kuitenkaan ole. Pääasiassa videoista ja nauhoitteista koostuva esitys kertoo miltä tuntuu, kun kuvat menettävät merkityksensä ja muisti ei enää toimi niin kuin pitäisi.

Libanonin sisällissodan aikana Yasserin pään läpi kulkee tarkk'ampujan luoti. Henki säilyi, mutta kyky yhdistellä asioita ja niitä esittäviä kuvia katoaa. Kuvien merkitys ei aukea ilman todellisen asian vieressä oloa ja esimerkiksi teatterin lavalla esitettävät asiat muuttuvat todeksi, niitä ei kykene käsittämään fiktioksi. Työstääkseen tätä Yasser alkoi lääkärin kehotuksesta kuvata videoita ja osa niistä nähdään tässä esityksessä.

Videoita katsellessa ja Yasserin tarinaa kuunnellessa mielen valtaa pelko. Miltä tuntuisi jos ei muistaisi, ei pystyisi käsittämään yhteyksiä? Samalla aivot työskentelevät ylikierroksilla kun kuuntelen arabiankielistä puhetta, luen tekstityksiä, katson videota ja tarkkailen samalla lavalla istuvaa Yasseria, sitä miten oikean kehopuoliskon käyttö on hankalampaa ja miten hän järjestelmällisesti avaa cd-koteloita ja laittaa levyjä soittimeen yksi toisensa jälkeen.

Videoilla nähdään ilon hetkiä häissä, mennään katsomaan ampumapaikkaa. Nauhoitteilla puhutaan suvusta, runoudesta, siitä miten ohjaajana toimiva veli on valinnut esitykseen vain osan videoista vaikka kaikki olisivat ansainneet tulla näytetyiksi, kaikki ovat kuvaajalle tärkeitä. Ehkä juuri siksi esitys ei kuvaakaan todellista Yasseria, kuten alussa sanotaan, se kyllä kuvaa häntä mutta ei ole hän.

Esitys kyseenalaistaa lopulta itsensä. Onko tämä tarina joka kannattaa kertoa näin isosti? Onko siinä mitään erikoista, kun sama tai jotain samanlaista on tapahtunut niin monelle muullekin? Ajatus pysähdyttää, se tuntuu vähän ikävältäkin kun on itse katsomassa ja kokemassa. Toisaalta niinhän se menee, ajatus on looginen. Miksi jonkun tarina on tärkeämpi kuin toisen, miksi juuri se kannattaa kertoa?

Tästä ajatusketjusta huolimatta olen sitä mieltä että kannatti kertoa ja kannatti katsoa. Yhden ihmisen muistoista ja ajatuksista saadaan käynnistettyä ajatusketjuja muualle, siihen miten jotkut hetket ovat tärkeitä ja miksi. Ja miksi toisaalta kaikki hetket ovat tärkeitä, ovat jatkumo siinä mitä meistä tulee. Tunnen kiitollisuutta siitä, että muistan ja siitä että minua muistutettiin siitä.

Esityksen ehtii nähdä Kanneltalolla vielä huomenna keskiviikkona klo 18.

Kiitokset kutsusta Kanneltalolle.

Lavalta: Niin kauas kuin omat siivet kantaa (Teatteri Jurkka)

***

1.11.2016 Niin kauas kuin omat siivet kantaa -monologin vierailu Teatteri Jurkassa.

Tämä "teksti" on Jurkan #Teatterikritiikin syventävälle jatkokurssille tehty kokeellisen kritiikin kurssitehtävä.

Lavalta: Ilta Emmin kanssa (Teatteri Jurkka)

Kuva: Aino Ojanen

Viuhtomiseen verhottu henkilökuva Emmi Jurkasta

Hopeanhohtoiset hansikkaat välkkyvät valokiilassa, kun Erkki Saarelan tulkitsema Emmi Jurkka pelmahtaa lavalle. Ilta Emmin kanssa vietetään vahvasti muistojen vietävänä, pianisti Eero Ojanen ottaa kiinni Emmin sanoista ja antaa koskettimien tuoda ilmoille Mustalaisruhtinattaren sävelet. Emmi täyttää koko lavan laajoilla liikkeillään, eturivissä on turha edes ajatella nuokkumista sillä kumarassa istuva saisi äkkiä heilahtavan käden nenäänsä. Lähellä ne heiluvat raajat käyvät joka tapauksessa monta kertaa. 

Emmi liikkuu lavalla helmat heiluen ja hyppien, vähän šokeeratenkin, eläen omalla tavallaan valovoimaisesti teatteridiivan elkein. Kerronnan punainen lanka katoaa aika ajoin anekdoottien ja kaupunkien sumaan, mutta ei se haittaa. Emmin nauru palauttaa kaikki taas tähän hetkeen, tähän tilaan. Mielessä vilisevät kuvat Kansallisteatterin tyhjästä päänäyttämöstä, ahtaista asunnoista, pettyneestä ilmeestä kun puoliso onkin jo käynyt lunastamassa illan kassan.

Todellista Emmiä tuskin lavalla kuitenkaan nähdään, tai ainakaan Emmiä haavoittuvaisimmillaan. Aidot tunteet ja huolet tavataan sivulauseissa ja omatuntoa kolkuttavissa kummitteluissa, mutta ne sivuutetaan pian remahtamalla nauruun. Kaikilla on kuitenkin oltava hauskaa, kaikkien on viihdyttävä, ja siksi juoruilemme lähinnä hauskoista asioista pyöräyttäen rannetta vielä kerran viettelevästi. Olennaista on pitää yllä mielikuvaa Emmi Jurkasta, joka ei miesten jalkoihin jäänyt ja joka halusi perustaa juuri omanlaisensa huoneteatterin. Ymmärrän häntä, ei tässä mitään olla ruikuttamaan tultu vaan kertomaan mihin sitä naisihminen halutessaan pystyy. 

Emmin nauru jää takaraivooni kaikumaan, voi tyttö kuule voin kuvitella hänen sanovan ja raapaisevan tulta sikariinsa. Kaikenlaista sitä voisi kertoa, elämästä ja pettymyksistä, rakkauksista, kädet heiluen. 

***

Teksti on kirjoitettu harjoituksena Teatteri Jurkan #Teatterikritiikin syventävä jatkokurssi -kurssille.

Kirjoitimme kurssilla myös harjoituksena näytelmästä lyhyen, tietylle medialle suunnatun tekstin. Oma kohteeni oli Image, alla kyseinen teksti.

***

Historia keskustelee nykypäivän kanssa

Teatteri Jurkan Ilta Emmin kanssa nojaa vanhaan teatteriperinteeseen ja historian siipien havinaan. Oman aikansa kulttuurivaikuttaja Emmi Jurkkaa esittää herkullisesti pitkän linjan teatterintekijä Erkki Saarela. Antaako pyöriskely menneisyyden tomuissa kuitenkaan nykykatsojalle yhtään mitään?

Päältä katsoen esitys on vanhanaikainen: lavalla on näyttelijä, piano ja sen soittaja. Mies naisen vaatteissakaan ei ole enää mikään uusi tai šokeeraava juttu.

Toisaalta esitys avaa ikkunan menneisyyteen, päästää vertaamaan. Tänä päivänä nainen voi olla teatteritaiteen professori, asia jota monologin Emmi tosin paheksui, aiemmin naisnäyttelijä sai tyytyä viittauksen aviopuolison kautta tai siihen, että ensi-iltakassa oli jo lunastettu. Johonkin on siis päästy, ehkä jopa eteenpäin.

Kaiken maailman kokeellisuuden ja immersiivisyyden aikana Ilta Emmin kanssa uskaltaa myös radikaalisti luottaa vanhaan ja hyväksi todettuun, ehkä jopa farssimaiseen ilmaisuun. Tekniset kikkailt ovat minimissä, keskiössä on näyttelijän oma osaaminen. Ottakaapa siitä mallia, teakilaiset.

Lavalta: Minävaurio (Metropolia)

Kuka minä olen? Kuka sinä olet? Miten muodostat kuvan siitä millainen itse olet? Muun muassa näitä kysymyksiä ajattelin katsoessani Joonas Veijasen esikoisohjausta Minävaurio. Vain viidelletoista katsojalle kerrallaan esitettävä monologiesitys koostuu palasista, jotka eivät ensinäkemältä liity toisiinsa mutta nivoutuvat lopulta yhteen minäkuvan muodostuksen palasiksi.

Lähtökohtaisesti ajatus itsestä kertovasta esityksestä herättää mielikuvia oman navan kaivelusta, se ei herätä mielenkiintoa. Minävaurio osaa kuitenkin nostaa esityksen pois sulkeutuneesta minäkeskeisyydestä yleisen tarkastelun alle. Ensivaikutelma on tärkeä, miten muodostat muille oikean kuvan itsestäsi? Vai haluatko huijata, näyttää olevasi jotain muuta? Lavalle nostetaan erilaisia hahmoja kirkkaiden valojen alle ja altistetaan minuudet vaurioille, niihin hetkiin jolloin illuusio särkyy ja jotain pääsee suojausten ohi.

Alf Blomquist ottaa lavan haltuunsa luontevalla varmuudella. Vaikutun lisää, kun luen esityksen facebook-sivulta että Blomquist ei edes ole virallisesti näyttelijä tai alan opiskelija. Ilmaisu on monipuolista ja fyysistä, tarkka kehonhallinta ei selvästi ole esiintyjälle vierasta. Lavalla nähdään sekä lähes mauttoman överiä karikatyrisointia, vakuuttavaa, rauhallista olemista että ketterää improvisointia. Unikohtauksessa puolestaan nähdään tai tarkemmin kuullaan herkullista eläytymistä lassijaleevimäiseen tapaan.

Alkuvaiheessa kohtaukset tuntuvat paikoin turhan pitkitetyiltä, asia ei etene ja oma ajatus alkaa harhailla jonnekin aivan muualle kun hiljaisuus vain jatkuu. Tiivistämiselle olisi ollut tilaa, esityksen vahvuudet ovat sen tiivissä tunnelmassa ja arvaamattomuudessa. Toisaalta loppukohtauksessa venyvä hetki ja tyhjä tuijotus puoltavat paikkaansa, vaikuttavaa näkyä minäkuvan särkymisestä katsoin lumoutuneena.

Palasista koostuva esitys jättää mieleen vahvoja visuaalisia kuvia, Griegin Vuorenpeikkojen tanssi jää kaikumaan päässä. Teema on kiinnostava ja teknisesti esitys on taitava Minävaurio vaikuttaa vaivihkaa, onnistuu kietomaan pikkusormensa ympärille. Esityksestä välittyy into tekemiseen ja uuden kokeiluun sekä itsensä alttiiksi laittamiseen. Illuusioiden särkymiseltä ei säästy kukaan.

Esitys on Joonas Veijasen teatteri-ilmaisun ohjaajan AMK-tutkintoon kuuluva työharjoittelu Metropolia Ammattikorkeakoulun esittävän taiteen tutkinto-ohjelmassa. Esityksiä on 28.10. asti, lippuja puolestaan jäljellä vähän esitystilan pienuuden vuoksi.

Kiitokset kutsuvieraslipusta esitykseen.

Lavalta: Siipirikko (Valtimonteatteri)

Kuva: Mikko Kauppinen

Siipirikon loputtua ulkona odottava avara taivas tuntuu lahjalta. Ahdistunut tunnelma on jäänyt iholle, vielä kotonakin tuntuu että kuivunutta hikeä ei saa millään pois. Siipensä menettäneen hävittäjälentäjänaisen tarina kaappaa mukaansa ja pakottaa keskittymään, laittaa ajattelemaan rakkautta, sotaa ja tuhoa, ihmisen haurautta.

Hävittäjälentäjä on sankari. Ohjaamosta käsin voi hallita allaan näkyvää maisemaa, tiputtaa pommin, suorittaa täten onnistuneen lennon ja mennä sitten jätkien kanssa bisselle. Päivä toisensa jälkeen tätä aavikon pölyssä, kunnes elämänmuutos pakottaa laittamaan jalat maahan. On pakko pitää huolta jostakusta muusta kuin itsestään. Aavikko vaihtuu toiseen takaisin kotimaassa, ohjaamo konttiin josta kauko-ohjata lennokkia sotatantereella. Sehän on melkein sama asia, lentää kuitenkin saa. Paitsi että ei se ole, siipirikko ei pääse enää siniseen vaan jää harmaiden ruutujensa vangiksi.

Ihailen Ulla Virtasen kykyä solahtaa rooliinsa, olla taistelulentäjä ja äiti ja niin kovin ihminen. Yhteenpurrut hampaat, sormien ahdistuneet nytkähdykset ja tiukkaan nyrkkiin pusertunut käsi kertovat paikoin enemmän kuin suusta tulevat sanat. Sanat muuttuvat välillä huudoksi ja särähtävät korvaan, mutta niinhän se menee, siis silloin kun ihminen huutaa. Vahvalla otteella minut kuljetetaan sinisyyteen hävittäjälentäjän ohjaamossa ja pakotetaan sitten maahan, pakotetaan seisomaan ahtaassa kontissa tuijottaen harmaita ruutuja ja niillä näkyvää liikettä. Katson kuinka itsevarmuus muuttuu pakokauhuksi ja hauraudeksi, tuntuu että toisella puoliajalla lentäjän saisi rikottua vain koskettamalla.

Siipirikko on ahtaan tilan näytelmä, se tarvitsee ympärilleen seiniä päästäkseen ihon alle ja jyskyttämään kallonpohjalle. Valtimonteatterissa tämä toteutuu. Matala tila, pelkistetty lavastus ja harkitut projisoinnit ohjaavat kuvittelemaan kaiken sen muun itse. Räjähdykset, aavikon hiekan, vaaleanpunaisen ponin. Siihen keskelle Virtasen karisma, vimma ja epätoivo, muuta ei tarvita.

En ihmettele, miksi tämä George Brantin näytelmäteksti on palkittu useampaankin otteeseen. Jermo Grundström on tehnyt tässä Suomen kantaesityksessä hienon ohjaustyön, palaset ovat kohdillaan ja lopullinen vaikutus jysähtää perille vasta kotimatkalla. Mietin katsooko joku minua jostain, tälläkin hetkellä vaikka olen kotona. Ajattelen aavikolla tapahtuvia räjähdyksiä, hiekan pöllähdystä, huutoa joka ei taivaalle kuulu.

Esityksiä on tällä hetkellä jäljellä enää kaksi, perjantaina ja lauantaina (19.-20.8.), menkää!

Lavalta: Hamletinkone (KOM-teatteri)

Kuva: Noora Geagea

KOM-teatteri avasi tänä keväänä kolmannen esitystilansa, teatterin lämpiöön rakennetun aulanäyttämön, ja asetti sen ensimmäiseksi esitykseksi Heiner Müllerin näytelmän Hamletinkone. Lauri Maijalan ohjauksessa tämä Müllerin mahdottomaksi luonnehdittu käsikirjoitus muuttuu jonkinlaiseksi episodimaiseksi kabareeksi, julistukseksi ja synnintunnustukseksi tai ehkä lopulta vain avunhuudoksi. Mitä voi tehdä, jos toivoisi vain olevansa kone tässä vyöryvässä maailmassa?

Niko Saarela esittää Hamletinsa sopivan ylimielisellä varmuudella ja pöyhkeydellä. Marzi Nyman puolestaan loihtii taustalle jos jonkinlaista äänimattoa ja musiikkia, keekoilee koroissaan ja tuo surusilmäisenä Ofeliana vastapainoa elämäänsä turtuneelle Hamletille. Kahden esiintyjän dialogi on toimiva, kemiat kohtaavat, mutta jollain tavalla esitys myös tuntuu hyvin sisäänpäinkääntyneeltä. Se vaikuttaa ohikiitävillä kauniilla hetkillään, mystisillä kuvillaan ja anteeksipyytelemättömyydellään, mutta ei kutsu mukaansa.

Toisaalta se on myös, kuten siippani lausui, kuin Kuninkaan paluu -elokuva siinä mielessä, että se on kuin loppumassa moneen otteeseen mutta jatkuu aina vain. Hamletinkone tai ainakin sen Hamlet tekee itsestään suuren numeron, mutta ei tunnu väsyneessä intellektuelismissaan saavan mitään aikaan, aivan kuin se tai hän olisi tämän raunioituvan maailman lisäksi hieman pitkästynyt itseensä.

Kukaan ei kyllä väittänytkään tätä esitystä helpoksi, voikohan postmoderni draama edes olla helppoa? Eikä esitys myöskään ollut miellyttävä, se oli raaka, raju ja rumankaunis. Myönnän kuitenkin nauttineeni kiinnostavasta esitystilasta ja viehättyneeni siitä kaksijakoisuudesta, kun voimme pöydissämme istua viinilasit tai teekupit käsissämme ja todistaa yhden ihmisen voimatonta kamppailua maailmaa vastaan.

Lavalta: Maagisen ajattelun aika (Teatteri Jurkka)

Kuva: Marko Mäkinen

Ihminen on surussaan kovin yksin

Teatteri Jurkan intiimiin teatteritilaan on kevään ensimmäiseksi ensi-illaksi tuotu monologinäytelmä Maagisen ajattelun aika, joka perustuu Joan Didionin samannimiseen palkittuun teokseen. Omaelämäkerrallisessa tarinassaan Didion käsittelee tai ainakin yrittää käsitellä surua, joka kumpuaa puolison äkillisestä kuolemasta samaan aikaan kun pariskunnan tytär makaa sairaalan teho-osastolla huonossa kunnossa.  

Didion on jäänyt yhtäkkiä kovin yksin ja vaikka sairaalan sosiaalityöntekijä määrittelee hänet loistotyypiksi, ei selviäminen ole niin yksinkertaista. Pyörteet vievät nykyhetkestä muistojen syövereihin ja jatkaminen tuntuu vaikealta, kun kaikki on niin sekaista. Kristiina Halkola esittää Didionia kuulaasti ja kirkkaasti. Teksti ei ole mitenkään helppo, sillä asiaa, vuosilukuja ja nimiä, on paljon ja haastavan siitä tekee myös sen henkilökohtaisuus. 

Tarinassa kierretään kehää puolison kuoleman ympärillä tapahtunut kieltäen, toivoen että jos asiat järjestää juuri oikein eikä kenkiä heitetä pois palaa hän lopulta takaisin. Vaikka surusta ja sen aiheuttamista tuntemuksista puhutaan paljon, ei sitä silti juuri tuoda yleiselle tasolle lukuunottamatta toteamusta siitä, että tämä tapahtuu kyllä hyvä yleisö teillekin ellei ole jo tapahtunut. Halkolan kerrontaa kuuntelee silti mielellään, lämmintä ääntä ja tunnetta sanojen takana.

Johanna Freundlich on ohjaamisen ohella myös puvustanut ja lavastanut näytelmän. Halkolalle puetut valkoiset vaatteet näyttävät keveiltä ja niiden ilmavuus toistuu lavaa reunustavissa riippuvissa kankaissa. Pelkistetystä ilmeestä huolimatta lava tuntuu täydeltä: on tuolia, metallista kaariporttia, printteriä ja pöytää. Tilaa täytetään myös Rene Ertomaan säveltämillä musiikkikatkelmilla, jotka tuntuvat symboloivan vaihdoksia tunnetiloissa ja joutumista aina vain uusiin pyörteisiin.

Haastavuudestaan huolimatta Maagisen ajattelun aika jää päähän pyörimään eikä hellitä otettaan. Surun henkilökohtaisuus korostuu ja saa solahtamaan niihin omiin pyörteisiin ja menetyksen tunteisiin. Tärkeistä ihmisistä on hyvä pitää kiinni kun voi, sillä arkinenkin hetki voi olla se viimeinen.

***

Näytelmän katsominen oli osa Teatteri Jurkan bloggareille järjestämää Lue, koe, kirjoita! -haastetta, jossa luettiin kaksi Didionin kirjaa, päästiin Katri Kekäläisen pitämälle teatterikritiikin intensiivikurssille ja lopulta katsottiin näytelmä ja kirjoitettiin siitä. Kiitos Jurkalle hienon kokonaisuuden järjestämisestä, oli ilo olla mukana!

Lavalta: Puhuva pää (Janne Saarakkala / Mad House)

Kuva: Saara Autere

Ajatusvirran lempeää poljentoa

Janne Saarakkalan Puhuva pää -esitys on joka kerralla erilainen. Tunnin mittaisessa yhden miehen stand up -show'ssa Saarakkala puhuu ulos kaiken, mitä hänelle tulee esityshetkellä mieleen. Ajatukset liikkuvat muun muassa kehon tuntemuksista ja esitystilassa nähdystä muistoihin, sellaisiinkin joita ei ehkä julkisesti haluaisi ääneen ajatella.

Voisi kuvitella, että toisen ajatusvirran kuunteleminen tunnin ajan on raskasta ja pöljää, mutta se ei pidä paikkaansa. Saarakkalan aloitettua yksinpuhelunsa oma pää tyhjenee ja huomaa vain kuuntelevansa. Ei päänsisäistä analyysiä tai hairahtumista omille ajatuspoluille, kaikki keskittyminen on esityksessä ja se on tavattoman rentouttavaa. Kaiken lisäksi Saarakkala puhuu mukavasti, ei mitään kovin maailmaamullistavaa ehkä, mutta perusasenteelta mieleen tuleviin asioihin suhtaudutaan lempeästi.

Tunti kuluu yllättävän nopeasti. Noin puolet esityksestä Saarakkala puhuu side silmillä, toisella puoliskolla side poistetaan ja katse käännetään välillä katsomoonkin. Puheenvirta on käytännössä katkeamaton ja siinä ehditään miettiä niin omia tuntemuksia edellisen päivän samaisesta esityksestä, muistella vanhoja nolojakin asioita ja miettiä, mitä katsomossa istuva äiti ystävineen mahtaa nyt ajatella. Loppupuoliskolla Saarakkala suorittaa myös tehtävän, joka on määritetty viimeviikkoisella yleisökilpailulla. Meidän esityksessämme pestiin hampaita ja samalla jatkui tietysti taukoamaton puhe, se onnistui hämmentävävän hyvin.

Ainut irtoaminen tästä ikään kuin meditaatiostani tapahtui, kun päädyin itse Saarakkalan katseen kohteeksi. Ei siinä itsessään mitään, mutta onnistuin kiinnittämään katseen tahattomalla, rankan viikon aikaansaamalla haukotuksella. Siitä olen kuitenkin kiitollinen, että Saarakkala pelasti minut nolostukselta jättäen mainitsematta haukotukseni. Kiitos siitä.

Esityksen jälkeen suurin osa meistä katsojista jäi vielä keskustelemaan Saarakkalan kanssa esityksestä. Saarakkala kertoo, että monelle tulee esityksen jälkeen tarve jakaa, sanoa jotain, ja huomaan itsekin sanoittavani ajatuksiani vaikken itse tässä tilaisuudessa mitään lopulta ääneen sanokaan. Puhuva pää jätti mukavan olon, jonkinlaisen helpotuksen toisaalta siitä että ajatustila on taas itsellä ja kiitollisuuden, että sai kuitenkin olla siitä hetken erossa.

Puhuvan pään voi kohdata Mad Housessa vielä 21.4., silloin esitys on englanniksi.

Lavalta: Huijarisyndrooma (Juuso Kekkonen)

Kevät tuli ja toi jälleen lavoille Juuso Kekkoselta uuden monologin. Huijarisyndroomassa Kekkonen yrittää selittää kaksikymppiselle itselleen nykymaailman menoa ja omaa elämäänsä. Tarina rönsyilee työelämän kokemuksista politiikan kommentointiin ja kikkelivitsien kautta aikakautemme vertaamista tunnettuun scifi-kuvastoon. Puhutaan esityksessä toki myös monille tutusta huijarisyndroomasta, siis siitä kuinka ihminen pelkää jonkun tulevan ja paljastavan hänen olevankin vain huijari alallaan eikä suinkaan hyvä siinä mitä tekee.

Näkemistäni Kekkosen monologeista oli Huijarisyndrooma minulle selvästi haastavin. Sulattelun jälkeen tuntui, että tämä johtui nimenomaan yleisön asemasta tässä esityksessä, siis siitä että yleisöllä oli tässä rooli 20-vuotiaana Kekkosena eikä suinkaan katsojina. Samaistuminen on paikoin vaikeaa, sillä kerrotut asiat ovat paljolti henkilökohtaisia tuokiokuvia vaikkakin suurelta osin hauskoja ja siten nautittavia anekdootteja. 

Esitys hyppelee iloisesti asiasta toiseen, mutta onnistuu kuitenkin löytämään punaisen lankansa kerta toisensa jälkeen. Paikoin tosin tuntui, että asiaa on liikaakin ja sulateltavaa on paljon, toisaalta on mielestäni otettava huomioon, että kyseessä oli ensi-ilta ja esitys tiivistynee ja terävöityy esityskauden jatkuessa. Arvostan joka tapauksessa Kekkosen kykyä pitää langat loppupeleissä käsissään ja se, että esitys pääsee loppukaneettiinsa hyytymättä tienposkeen.

Kiinnostavaa itselleni oli myös se, millaisia linkkejä esityksessä oli muualle. Aivan puskista, vaikkei tavallaan yllättäen, tulee yhtymäkohta jokin aika sitten nähtyyn Big Mysteryyn, jota Kekkonen oli käsikirjoittamassa. Pienen pätkän tekstistä olin myös kuullut edellisenä viikkona Feminist Comedy Nightissa Suvilahdessa. Eivät nämä niin sanotut toistot kuitenkaan haitanneet, hyvät kohdat kestävät sen kyllä.

Parhaimmillaan Kekkonen on kielikuvissa ja mielikuvien luomisessa. Silmien eteen piirtyvät niin kommuunista löytyvä maailman paras vessa kuin korppien yhteiskuntakin. Veikkaan, että myöskään nyky-yhteiskunnan meiningin vertaaminen natsidiskomunaan ei haihdu mielestä aivan heti. En kuitenkaan avaa tätä sen kummemmin, saatte itse käydä katsomassa esityksen jos haluatte tietää. Huijarisyndrooma näyttäytyi minulle jonkinlaisena esittelynä Juuso Kekkosen maailmaan ja sen myötä on ehkä helppo mennä katsomaan myös muita hänen monologejaan kun tietää, mistä lähtökohdista esiintyjä niissä puhuu.

Huijarisyndrooman ehtii nähdä Helsingissä huhti- ja toukokuussa ja esitys käy vierailemassa myös Turussa ja Oulussa. Lisäkommentteja voitte puolestaan käydä lukemassa vaikka Puistojatkot-blogista, sieltäkin oltiin katsomassa ensi-iltaa.

Kiitokset kutsuvieraslipusta esitykseen.

Lavalta: Pedon varjo (Teatteri Toivo)

Kuva: Teatteri Toivo

Kolme päivää tunnontuskia ja tasoittavia ja uuteen nousuun vieviä juomia ei lähtökohtaisesti kuulosta virkistävältä aiheelta teatteriesitykselle. Päätin kuitenkin luottaa Teatteri Toivoon ja painelimme katsomaan mitä aiheesta on saatu irti kevään Pedon varjo -esityksessä.

Perjantaipäivänä mies napsahtaa ja työkone lentää toimiston ikkunasta ulos. Alkaa viikonloppu täynnä alkoholia, oksennusta, krapulaa, naisia ja rötväämistä ystävien kanssa. Kotona odottavat vaimo ja lapset, mutta sinne ei kehtaa palata ainakaan heti, ei sen Stockan Herkussa tapahtuneen katastrofaalisen riidan jälkeen ainakaan. Mitä pyörii miehen päässä, kun omat teot tuntuvat oikeutetuilta mutta paha olo velloo ympäriinsä eikä suuntaa tunnu löytyvän?

Toivolla Pedon varjo on toteuttu monologin muodossa. Lavalla on ainoastaan näyttelijä Anssi Kömi nojatuoleineen. Pelkistetyssä toteutuksessa paino on paljolti näyttelijän harteilla ja sen painon Kömi kyllä kantaa hyvin. Näytelmän miehestä saa hämmentävän kuvan karismaattisena ja jossain määrin epämiellyttävänä henkilönä, uskottavana sellaisena kuitenkin kaikessa röyhkeydessään.

Kömin työtä komppaa oivallisesti Erno Hulkkosen musiikki ja muutenkin äänisuunnittelu on tässä hienossa roolissa. Äänin ja valoin saadaan avitettua sopivasti katsojan mielikuvitusta niin, että esiin piirtyvät niin keittiöt, terassit kuin täpötäydet baarinkin. Tilan seinillä hiippailee aika ajoin myös mapping-tekniikalla toteutettu tiikeri, josta vastaavat Victor Pardinho (mapping) ja Silva Kuusniemi (animaatiot), sitä oli katsonut enemmänkin!

Varautuneista ennakko-odotuksista huolimatta Pedon varjo onnistui yllättämään positiivisesti eikä jättänyt aiheestaan huolimatta niljaista oloa iholle. Mieskin kiitteli ilahtuneensa kun taustatietoja tarkemmin tutkimatta oli odottanut jotain alushousuissa ulosteissa kierimistä. Tässä oli kuitenkin menty tyyli ja viimeistelty näyttelijäntyö edellä, hienoa, muuta en Toivolta toisaalta odottanutkaan.

Pedon varjon ehtii nähdä vielä ensi viikon keskiviikkona.

Kiitokset kutsuvieraslipusta Toivolle, siippa tuli mukana ihan itse hankkimallaan tiketillä.

Lavalta: Läski (Teatteri Takomo)

Kuva: Kari Hakli

Onneksi on muita bloggaajia, jotka muistuttavat ja huikkailevat kiinnostavista esityksistä, meinasi nimittäin tämä Teatteri Takomon Läski livahtaa ohi. Saimme sen kuitenkin kalenteriin mahdutettua varsin korkein odotuksin.

Raisa Omaheimon kirjoittama ja Elina Kilkun ohjaama ja dramatisoima esitys käsittelee lihavuutta. Sitä, millaista on olla lihava tässä yhteiskunnassa, jossa mukavia vaatteita ei löydy omassa koossa ja lehdet kehottavat säännöllisin väliajoin laihduttamaan. Sitä, miten kadulla vastaantuleva satunnainen ihminen saattaa yhtäkkiä kokea oikeudekseen haukkua sinua ja olemustasi. Sitä, miten vaikkapa lääkäri saati sitten treffikumppani ei näe ihmisessä muuta kuin kilot. Sitä, miten surullinen ihminen voi olla. Ja toisaalta sitten myös sitäkin, miten ihminen voi olla iloinen, onneksi.

Läski naurattaa tarkkanäköisyydellään, saa ajatukset rullaamaan ja mielen käymään ylikierroksilla. Samaistuttavaakin löytyy, varmaan jokaiselle jostain. Välillä on myös ihan kamalaa, kun lavalla periaatteessa kerrotaan humoristisia asioita ja ketään ei naurata yhtään, ei tekijää eikä yleisöä.

Puhepätkien välissä valot välkkyvät ja taustalla soi kumea äänimaisema. Toiminta lavalla tuntuu tällöin uhkaavalta ja ahdistavalta, ehkä niin oli tarkoituskin. Itselleni ne jäivät esityksen vaikeimmin lähestyttäviksi osiksi, vieraannuttivat.

Esityksen jälkeen puimme miehen kanssa ajatuksia minäkuvista, oman pään omituisuuksista ja siitä, että on hirveän kiva mennä lenkille vain siksi että haluaa mennä lenkille. Ollaan ihmisiä toisillemme ja itsellemme, käsiohjelmassa mainittua täydellistä maailmaa odotellessa.

Lukekaa ihmeessä myös Tallen rohkea ja hieno teksti tästä esityksestä ja itsestään.

Lavalta: Annikas Sacre (Oblivia)

Kuva: Antti Ahonen

Oblivian Annika Tudeerin sooloteos Annikas Sacre oli viimeisiä esityksiä, jotka näin viime vuoden puolella. En saanut tuoreeltaan siitä kirjoitettua mitään, mutta esitys on jäänyt mieleen muhimaan, miellyttävällä tavalla. Jotenkin sitä muistaa sen joulukuun puolivälin torstai-illan, hämärän Helsingin ja näkymän Pohjois-Esplanadille Nicken-näyttämön ikkunoista. Ja toki sen, kun esitys vihdoin alkaa ja Tudeer saapuu lavalle tanssien.

Annikas Sacre on Tudeerin oma versio Sacre du Printempsistä eli Keväuhrista, skandaalimaisesta baletista joka esitettiin ensimmäistä kertaa Pariisissa vuonna 1931. Baletin on säveltänyt Igor Stravinsky ja alkuperäisen koreografian siihen teki Vatslav Nižinski. Mutta siitä viis, sillä tämä ei ole toisinto eikä se voikaan olla, sillä alkuperäistä koreografiaa ei ilmeisesti tallennettu mihinkään ja versioita on tehty lukemattomia. Tässä Tudeerin versiossa Kevätuhri on lähtökohtana, mutta samalla aiheet kurottuvat taiteesta puhumiseen, uuden ajan alkamiseen, henkilökohtaiseen historiaan ja sukujuuriin ja muodostavat kiinnostavan kokonaisuuden.

Lavalla nähdään vain Annika Tudeer, mutta katsomosta esitykseen osallistuu myös Oblivian Timo Fredriksson, joka kysymyksillään saa esityksen pyörimään ja tapahtumat etenemään. Täytyy myöntää, että ensimmäistä kertaa kuullessani replikointia jostain takaani oli fiilis hämmentynyt, eihän katsomossa puhuta. Järkytyksestä päästyäni ratkaisu innosti. Esityksen valmistamiseen ovat osallistunut myös Lina Teir dramaturgina ja musiikkina kuullaan Oblivian esityksistä tuttua Juuso Voltin kädenjälkeä. Kokonaisuutena Annikas Sacre on hallittu mutta samalla elävä, ei liian kiillotetun tuntuinen.

Esitys on, kuten esityspaikasta voi päätellä, ruotsinkielinen ja jälleen sain huomata, että kyllä tätä toista kotimaista on miellyttävää kuunnella. Sointi on kovin erilainen verrattuna suomeen. Lisäksi on aina ilo huomata että pysyy kärryillä ja ymmärtää, vaikkei kieltä päivittäin käytäkään. Rohkeasti siis vain ruotsinkielisiin esityksiin, toverit. Ja vaikkei ymmärtäisi niin kehonkieli kertoo paljon.

Annikas Sacresta jäi levollinen olo. Siinä oli komiikka ja dramatiikkaa, jotain pimeää ja toisaalta paljon valoa. Kiitos Heidi, että pyysit aveciksi tähän esitykseen.

Ilokseni huomasin, että esitys pyörii Svenskanin Nickenissä vielä nyt tammikuussa. Tiedot esitysajoista sun muista löydätte täältä.

Lavalta: PLAY RAPE (Anna Paavilainen / Baltic Circle)

Anna Paavilainen. Kuva: Tani Simberg

Olin pari viikkoa sitten Espoossa katsomassa Breaking the Wavesia. Esityksessä oli paljon sellaista mistä pidin, mutta siinä olleet lukuisat raiskauskohtaukset tuntuivat pahalta sekä katsomossa olijana että näyttelijöiden puolesta. Mietin pitkään olivatko kohtaukset tarpeellisia ja toisaalta myös sitä miten niistä on työryhmässä keskusteltu ja niitä valmisteltu. Toivottavasti oli puhuttu edes jotenkin. Tähän omaan aivotyöhöni tuntui vastaavan kuin kaikuna Baltic Circlessä esitettävä Anna Paavilaisen sooloteos PLAY RAPE, "vihaisen nuoren naisen tilitys teatteriraiskauksien problematiikasta 2000-luvun Suomessa".

Monologissaan Paavilainen roolittaa itsensä vanhemman näyttelijättären nahkoihin ja alkaa hahmon kautta puida teatteriraiskauksia, niiden tekemistä ja seurauksia. Hahmon takaa paistaa kuitenkin kirkkaana omakohtaisuus ja se, että tämä Verna Piponiuksen puhe on Paavilaisen omaa prosessia. Tilanteet puskevat läpi, viimeistään siinä vaiheessa kun tajuaa että yhden puheen kohteena olevista esityksistä on nähnyt. Nuoren naisen näyttelijänuran alku on niin rankka, että lopulta burnoutien kierre johtaa taukoon koko näyttelemisestä. Paavilainen vetää koko esityksen tavattoman hienolla preesensillä lähtien kaikkien katsojien kättelystä heidän saapuessaan esitykseen ja olemalla lavalla tavattoman auki.

Esitys pui teatterimaailman lainalaisuuksia ja rakenteita. Kuka päättää mitä ja miten tehdään ja miten tietyt asiat esitetään ja sitä hankaluutta mikä on sanoa, että minä en halua, voi tai pysty esittämään tätä näin. Ja toki myös sitä, että tämä teatteriraiskauksien problematiikka on nimenomaan naisten ongelma. Miesnäyttelijä joutuu harvoin työssään raiskatuksi, naisnäyttelijä saattaa illasta toiseen maata lavalla selällään ja tuijottaa teatterin katon freskoa. Välillä on turvauduttava defenssinauruun ja komiikkaan, vaikka eihän tämä hauskaa ole.

Minulle tämä kysymys on tärkeä myös teatterikatsojan näkökulmasta. Onko tosiaan tarpeellista altistaa näyttelijä (kuvitteelliselle) väkivallalle illasta toiseen ja toisaalta näyttää tätä katsojille? Itse en katso raiskauskohtauksia ajatellen, että onpa tässä nyt väkevää näyttelemistä. Ne aiheuttavat fyysistä ahdistusta. Lavalta käsin voi vaikuttaa muutenkin, silmille hyökkäävää väkivaltaa konkreettisesti tai viitteellisesti en kaipaa. Siksikin tämä Paavilaisen puheenvuoro oli minulle tärkeä, se antoi ehkä jotain avaimia käsitellä esimerkiksi tuota Breaking the Wavesia. Toivottavasti tämä on myös alku sille, että voi ja pitää keskustella ja avata ja rikkoa rakenteita.

Hyvää keskustelua oli myös esityksen jälkeen Klockrikenin tiloissa järjestetyssä paneelissa, jossa keskustelijoina olivat Paavilaisen lisäksi Mika Myllyaho, Elina Knihtilä, Pyry Nikkilä ja Hanna Helavuori. Muutosta on ehkä tapahtumassa, hitaasti ja ainakin nuoremmassa polvessa, mutta avauksia tarvitaan. Paljon puhuttiin siitä, kuinka vaikeaa näyttelijän voi olla vetää rajoja siihen mitä voi tai kykenee tehdä ja että kenen on viime kädessä vastuu siitä että mitä näyttämöllä (tai tv-ruudulla tai elokuvissa) näytetään. Keskustelematta tosin jäi se, että miten asiaan puututaan tai miten sitä hoidetaan sen jälkeen kun ikävyyksiä on jo tapahtunut. Millainen on paranemisprosessi ja millaista tukea siihen saa, sekin olisi tärkeää.

Pohdituttava ja silmiäavaava ja jollain tavalla myös puhdistava ilta. Kiitos Anna Paavilainen. Kiitos keskustelunavauksesta ja, no, ajatuksista.

Lavalta: Minun Palestiinani (Teatteri Takomo / Ryhmäteatteri)

Kuva: Mitro Härkönen

Noin kolmen tunnin jälkeen Ryhmäteatterin Helsinginkadun näyttämön katsomossa seistään ja taputetaan. Noora Dadun monologinäytelmä kahdelle näyttelijälle eli Minun Palestiinani on juuri päättynyt. Aplodien päätyttyä kadulle poistuu liuta ihmisiä, joiden kommentit esityksestä ovat hämmentyneitä ja vaikuttuneita.

Peruutetaan vähän taaksepäin. Maaliskuussa Minun Palestiinani saa ensi-iltansa Teatteri Takomossa ja näytökset myydään loppuun hurjaa vauhtia. Meiltä se jäi väliin ja se harmittaa vähän. Huhtikuun lopussa puolestaan sähköpostiin kolahtaa Ryhmäteatterin infokirje, jossa kerrotaan Palestiinan tulevan toukokuussa vierailulle. Samana päivänä tapaan ystäväni Heidin ja kysyn pitääkö tämä mennä katsomaan. Heidi sanoo kyllä, joten minä varaan liput kevään viimeiseen näytökseen.

Palataan Helsinginkadulle. Teatteri on aivan täynnä, muutkin ovat selvästi kuulleet kehuja. Minun Palestiinani on siis Dadun, puoliksi palestiinalaisen mutta Kuusankoskella syntyneen suomalaisen näyttelijän, monologi Palestiinan ja Israelin tulehtuneesta tilanteesta, mutta myös hänen omasta suhteestaan konfliktiin ja sen ratkaisemiseen, maahan jossa hänellä on paljon sukulaisia muttei varsinaisia juuria. Monologin aikana ehditään puhua terrorismista, kertoa kohtaamisista israelilaisten ja palestiinalaisten kanssa, jäädä jumiin lentokentälle, esittää tyhmiä kysymyksiä ja lopulta tarjota myös vastauksia.

Minun Palestiinani on vähintäänkin, jälleen Heidiä siteeratakseni, yleissivistävä. Lisäksi se on sydämeenkäypä, tavattoman hauska, vakavaksi vetävä ja mielenkiintoinen. Noora Dadu tekee näyttelijä Iida-Maria Heinosen kanssa hienolla tavalla yksityisestä yleistä ja saa esityksen koskettamaan, vaikka itsellä ei olisi kuin satunnaisiin uutisiin rajoittunut suhde Israelin ja Palestiinan tilanteeseen. Vaikka konfliktista on ollut jonkinlainen käsitys, sai esityksen aikana melkomoisen määrän napakkaan muottiin laitettua informaatiota tilanteesta kaiken sen henkilökohtaisen käsittelyn lisäksi.

Nyt toivon vain, että esityksestä syntyneet ajatukset eivät unohdu minulta eivätkä muiltakaan katsojilta. Että jaksaisi olla hereillä, yrittää ymmärtää ja ehkä tehdä jotain.

Lavalta: Alli Jukolan tarina (Kansallisteatteri)

Kuva: Tuomo Manninen

Kansallisteatteri järjesti maanantaina ensimmäisen bloggari-iltansa ja samaan syssyyn pääsi katsomaan Willensaunassa pyörivää monologia Alli Jukolan tarina. Mika Myllyahon ohjaama esitys ammensi inspiraationsa Riina Katajavuoren teoksesta Wenla Männistö, mutta nuoren seksipakkauksen sijaan oman estradin sai veljesten taivaasta puhuva äiti Alli.

Alli Jukola kertoo pilvenreunalta omaa elämäntarinaansa. Elämän miehet, ne joiden myötä pojat maailmaan tulivat ja ne jotka äidin rinnalla asuivat, saavat tarinasta luonnollisesti ison siivun. Helppo ei ole seitsemän pojan äidin elämä ollut, mutta Allin asenteena tuntuu olevan elämä kantaa. Huoli poikien pärjäämisestä on silti vielä suuri ja siksi Allikin vielä viettää aikaansa jonkinmoisessa välitilassa seitsikon elämää tarkkaillen. Seurana on toisinaan kolmen ensimmäisen isä Juha Jukola, jonka kanssa satunnaisesti musisoidaan.

Lavalla Alli Jukolaa tulkitsee mainio Paula Siimes, jonka olemus on konstailematon ja kerrontatapa sympaattinen. Traagistenkin elämäntapahtumien taustalta löytyy elämänilo, joka kuultaa myös Siimeksen kerronnassa. Alli Jukolan hahmoon lavalla uskoo ja samalla tuntee sympatiaa äidin huolesta holtittomia poikiaan kohtaan. Siimeksen lisäksi lavalla nähdään muusikko Samuli Laiho, joka säestää Allin kertomuksia ja äityy toisinaan myös laulamaan mukana.

Alli Jukolan tarina on tuotu lavalle yksinkertaisena ja selväpiirteisenä. Lavastuksen suurin elementti on Jukolan perheen jonkinmoinen sukupuu, siirreltäville palikoille puolestaan heijastetaan videota ja niiden sisältä saadaan tarvittaessa pientä rekvisiittaa. Visuaalisesti tämä pelkistetty näkymä viehätti kovasti.

Itse monologia ei puolestaan ole pituudella pilattu, kesto on vain noin tunnin verran. Itse olisin voinut ottaa esitykselle mittaa hieman enemmän, nyt loppupuolella tuntui siltä että kaasu painettiin holtittomasti pohjaan ja yhtäkkiä oltiin jo lopussa kertomassa veljesten vaiheita vaikka vasta pohdittiin että pärjäävätköhän ne nyt ollenkaan. Lopettava kappale oli kuitenkin hieno, sopivan koruton ja poikiaan rakastavalle äidille sopiva.

Katajavuoren teos on minulla vielä lukematta, mutta lukulistalle se menee viimeistään nyt. Allin tarina oli mielenkiintoinen ja veljesten päivitys nykypäivään herkullisen oloinen, joten täytyyhän sitä päästä kokemaan vielä loputkin tarinasta.

Lavalta: Miehen lailla (Juuso Kekkonen)

Kuva: Jalmari Eskelinen

Juuso Kekkosen Iholla-trilogian ensimmäisen osan Outo homo ensi-illasta on nyt noin kaksi ja puoli vuotta. Pidin esityksestä valtavasti niillä molemmilla kerroilla, kun olen sen nähnyt. Toinen osa, Pilkkaa jumalaa, ei osunut niin vahvasti, mutta sai kuitenkin törmäytettyä ajatuksia ja oli siksi kovin mieluinen. Muun muassa näiden seikkojen vuoksi kolmatta osaa Miehen lailla tuli odotettua suurella mielenkiinnolla: mitä tällä kertaa?

Miehen lailla sai alkunsa keväällä 2014, kun Kekkosta alkoi kuumottaa itänaapurin tilanne. Tästä havainnosta kummunnut esitys käsittelee muun muassa Vladimir Putinia ja Venäjän tämänhetkistä tilannetta, mutta kertoo myös Kekkosesta itsestään ja hänen suvustaan. Siitä, miten hänen sukupolvensa ei kanna sellaisia sotatraumoja kuin edelliset ja siitä, miten tämän saman sukupolven pitäisi myös herätä tekemään jotain tämän maapallon hyväksi. Siitä, miten kivaa on että kaupasta voi ostaa ananaksia ja miten se silti on vähän väärin. Ja siitä, millaista on olla mies, tai ainakin siitä millaista on olla mies nimeltä Juuso Kekkonen.

Seuralaisena ollut siippa totesi kotimatkalla, että vaikka esitys ensin tuntui jokseenkin epäkoherentilta ja sen kohtaukset irtonaisilta, oli se loppujen lopuksi kuitenkin tavattoman yhtenäinen. Olen samaa mieltä. Pintapuolisesti irrallisilta tuntuvat anekdootit, tositarinat ja havainnot nivoutuvat kokonaisuudeksi, jonka punainen lanka ei ole mitään helposti rispaantuvaa tekokuitua.

Itselläni esityksen jälkeen on vähän sellainen olo, että olen aika puolustuskyvytön näiden Kekkosen esitysten edessä. Voin myöntää ihan suoraan, että menin katsomaan tätä odottaen pitäväni esityksestä ja toki senkin, että tällä kertaa istuin katsomassa esitystä lehdistönäytöksessä eli siis ilmaiseksi. Ja sanon silti, että pidin, aivan hurjasti.

Olen pitänyt koko trilogiasta siksi, että esitykset herättävät minussa ajatuksia. Esityksen aikana sitä toki keskittyy kuuntelemiseen ja ajatusten kasailuun, mutta kotiin lähtiessä päässä alkaa surrata. Mitä minä tästä ajattelen ja mitä minä voisin tästä nyt repiä irti? Tämä on hyvä.

Miehen lailla -esityksen jälkeen jäin eniten pohtimaan tätä päivää ja sen ilmiöitä. Miksi ihmiset kaipaavat tai vähintäänkin nojautuvat tarpeen tuleen karismaattiseen johtajaan? Voiko karismaattinen johtajahahmo olla hyvä ihminen? Ja lopulta kuitenkin: mikä on minun roolini tässä maailmassa osana omaa sukupolveani?

Iholla-trilogia on nyt siis saanut viimeisen osansa ja kysymykseksi jää: mitä seuraavaksi, Juuso Kekkonen?

Miehen lailla -esitykset Helsingissä IVA-näyttämöllä 18.3.-28.3. Tarkemmat tiedot esimerkiksi tapahtuman facebook-eventistä.

Kiitokset kutsusta lehdistönäytökseen!