Juha Hurme & Radiopuhelimet: Radiopuhelimet

Kohinaa radioaalloilta

Pyysin siippaa valitsemaan minulle kesällä 2017 yhden kirjan mukaan Hanko-reissulleni ja hän tyrkkäsi kouraani Juha Hurmeen ja Radiopuhelinten yhdessä kirjoittaman bändihistoriikin Radiopuhelimet (Like, 2006). On täysin mahdollista, että en ole kuullut yhtyeeltä ainuttakaan kappaletta, mutta kun suositus vahvistettiin vielä kahdelta ystävältä tulleilla kehuilla nappasin teoksen mukaani.

Hieman tätä luki kuin fiktiivistä romaania, välillä meno on nimittäin niin omituista että voinee taas todeta että joskus todellisuus on tarua ihmeellisempää. Jokseenkin kronologisesti etenevä historiikki koostuu muun muassa erilaisista keikka- ja matkakuvauksista ja bändin sisäisten muutosten kuvailusta.

Kirjaa pohtiessa mieleen tulee vain sana rötväyslukeminen, onhan tässä sellaista sekoilua ja toisaalta ihailtavaa periksiantamattomuutta. Oma miljööni vain ei tukenut lukukokemusta, join kiltisti teetä ja söin kakkua kahviloissa, kun olisi ehkä pikemmin pitänyt istua jollain urbaanilla puistonpenkillä ja juoda pussikaljaa. No, kaikkea ei voi saada.

Aivan huikea musiikkikirja, peukutan.

Juha Hurme & Radiopuhelimet: Radiopuhelimet
Like, 2006. 239 s.

Dan Simmons: Hyperion Cantos

Endymion ja paras lukupaikka Hangon kallioilla.

Teimme tuossa syksyllä 2014 ystävän kanssa kirjalainavaihtoja ja hän jysäytti syliini koko Dan Simmonsin Hyperion Cantoksen. Totesin etten ehdi neljää kirjaa heti lukea, mutta ystävä totesi että kunhan luet, hyviä ovat. Kuten tästä bloggauksesta ehkä huomaatte, tässä projektissa vähän kesti. Todetaan silti alkuun, että kirjojen lukeminen kannatti ja ihme kyllä ystävä on antanut opusten majailla luonani näinkin pitkään.

Hyperionin aloitin jouluna 2014 ja luin sitä hitaasti mutta varmasti yli tammikuun (2015) puolivälin. Seitsemän hengen joukkio on lähtenyt todennäköisesti viimeiselle pyhiinvaellukselle Hyperionin planeetalla sijaitsevaan Shriken temppeliin. Maailmanloppu saattaa tulossa eikä ole varmuutta voidaanko väkivaltainen jumalolento tuhota, mutta yritettävä on. Ensimmäinen osa keskittyy seitsemän vaeltajan lähtötarinoiden kertomiseen ja samalla liikutaan kohti määränpäätä.

Muutama ensimmäinen tarina oli ihan kiinnostava, muttei saanut minua vielä aivan vakuuttuneeksi. Tiivis teksti ja kerrontatapa eivät myöskään sopineet yhteen huonon keskittymiskyvyn kanssa ja lukeminen venyi. Loppupuolella sain kuitenkin tarinasta kiinni ja viimeiset osiot olivat myös paljon kiinnostavampia. Simmonsin luoma maailma on kokonaisuudessaan monipuolinen, täynnä petoksia ja myös aika väkivaltainen.

***

The Fall of Hyperion lähti luettavaksi vihdoin heinäkuussa 2016, kun edessä oli bussimatkoja Savon suuntaan ja takaisin. Onneksi on olemassa Wikipedia ja siellä oikein oiva synopsis tuosta edellisestä osasta, pääsin hyvin kärryille ja tarina vei mukanaan. Hahmot muistuivat mieleen yllättävän hyvin, vaikka lukemisesta oli jo aikaa.

Toinen osa jatkaa suoraan siitä mihin ensimmäinen osa jäi. Time Tombsit ovat avautuneet, pyhiinvaeltajien on kohdattava Shrike ja kenenkään kohtalo ei ole varma. Lisäksi seuraillaan intergalaktista politiikkaa, kun korkeammissa istuimissa yritetään keksiä mitä tehdä Hegemonya uhkaaville Oustereille. Loppupeleissä käsissä on kuitenkin kaikkien asutettujen planeettojen tulevaisuus. Juonikuvauksena tämä tiivistelmäni on jokseenkin kämäinen, mutta Simmonsin kerronta vei mukanaan ja pidin kirjasta kovin. Yllätyksenä tuli kuitenkin teoksen hidaslukuisuus, sillä sivuja ei ole tuhottoman paljon mutta täyteenahdetun tarinan kanssa kulkeminen on temmoltaan verkkaista.

***

Kesäkuussa 2017 sain vihdoin aikaiseksi ottaa bussimatkalle Endymionin, kun reissasin kohti Hankoa. Jälleen kerran aloitin konsultoimalla Wikipediaa ja hyppäsin siitä sitten tarinan kyytiin. Kertojahahmot ovat vaihtuneet ja kun ydintyyppien määrä yhtäkkiä väheni paljon, oli tarinaa itse asiassa melko helppo seurata. Sivutkin kääntyivät edelliskesäistä nopeammin.

Pääkertoja Raul Endymion kertoo tarinaa jonkinlaisessa kuolemansellissä. Aikanaan metsästäjäoppaana Hyperion-planeetalla toiminut nuori mies päätyy erinäisten sattumien kautta pakomatkalle nuoren Aenean kanssa. Aeneasta povataan jonkinlaista pelastajaa ihmiskunnalle ja muun muassa siksi Paxin korkea-arvoiset haluavat tämän kiinni. Alkaa melkoinen takaa-ajo planeetalta ja systeemiltä toiselle. Mukana seikkailussa on myös androidi Bettik ja toisena pääkertojana toimii Isä De Soya, joka on saanut korkeat valtuutukset saada Aenea kiinni lähes hinnalla millä hyvänsä.

Kerronnaltaan Endymion oli varsin toiminnallinen, joten syke pysyi koko ajan hyvänä ja tarinaa jaksoi seurata. Vastapainona oli kyllä paljon politiikkaa ja kulissien takana tapahtuvaa suhmurointia, mutta taisteluilla ja jännittävillä takaa-ajoilla tasapainotettu tarina jaksoi pitää otteessaan. Toiveikkaasti ajattelen, että saatan saada sarjan viimeisen osan luettua jopa tämän kuluvan vuoden aikana.

***

Tätä viimeistä kohtaa kirjoittaessa on huhtikuu 2019. En siis lukenut Cantoksen viimeistä osaa, The Rise of Endymionia, vuonna 2017. Aloitin sen kyllä kesällä 2018, mutta aika ei ollut oikea ja tartuin kirjaan uudelleen tämän vuoden alussa. Taival oli jälleen kerran hidas, luin tätä ehkä 20 sivua kerrallaan, mutta mieleenkään ei tullut lopettaa.

Raul Endymion on edelleen kuolemansellissään ja kertoo loppuosan tarinastaan Aenean kanssa. Samalla valotetaan lisää kirkon piirissä tapahtuvaa likaista peliä. Tarinassa oleva näkökulmien vuorottelu hieman hämmentää, onhan kaikki Raulin kertomaa, mutta tällekin seikalle saadaan selitys. Tämän viimeisen osan kanssa olin välillä aika tuskastunut, sillä osa kerronnasta oli jotenkin staattista ja luettelomaista. Kokonaisuus oli silti onnistunut ja olihan näin monen sadan sivun jälkeen saatava tietää, miten kaikki lopulta päättyy (kiinnostavasti, onnistuin myös arvaamaan lopun olennaisimman käänteen).

***

Mitä siis jäi käteen? Ensinnäkin vähän nolo fiilis, että tässä kesti näin kauan. Joudun ehkä askartelemaan jonkinlaisen kortin ja muuta mukavaa kärsivälliselle ystävälleni.

Toisekseen: huh. Huh huh. Simmonsin luoma maailma on massiivinen ja häkellyttävän monimutkainen. Tarina ei sulkeudu ympyränä, joitakin kysymyksiä jää ilmaan, mutta se tuntuu oikeastaan aika hyvältä. Ajatukseni eivät vielä oikein taivu sen ympärille, että tämä oli nyt tässä.

Kirjoissa oli myös kiinnostavia ajatuksia maailmasta, ihmisyydestä, siitä miten rappeuttavaa se voisi olla kaikelle jos voisimme uudelleensyntyä loputtomasti. Hurjaa.

Suosittelen siis kyllä. Näin jälkikäteen voi todeta, että suomeksi nämä olisi ehkä selättänyt ketterämmin (Like on julkaissut kirjat Jukka Ahokkaan suomentamina), mutta ehkä minä ja tämä nelikko tarvitsimme aikaa ja bussimatkoja ja tuntikausia Hangon rannoilla. Ainakin näihin kirjoihin liittyy nyt todella paljon hyviä muistoja.

Dan Simmons: Hyperion (1989), The Fall of Hyperion (1990), Endymion (1996), The Rise of Endymion (1997)

Rauhaa kaikille perheille

Perheen määritelmä kaipaa päivitystä.

Aloitan avaamalla oman katsantokantani. Perheeseeni kuuluvat puoliso, lapsi ja kaksi koiraa. Lähipiirissäni on sekä lapsellisia että lapsettomia ihmisiä ja erilaisia perhemalleja. Kenenkään ei tarvitse perustella lapsilukuaan minulle, oli se sitten nolla tai viisi. Se on jokaisen oma asia. Minulta ei ole tainnut kukaan koskaan kysyä, miksi halusin lapsen. Neuvolassa kyllä kysyttiin onko lapsi toivottu ja se siitä.

Tästä positiosta kuuntelin peräjälkeen äänikirjoina Anna-Sofia Niemisen ja Niku Hoolin Aikuisten perheen ja Heini Maksimaisen Vauvattomuusbuumi - kun lakkasimme lisääntymästä -teoksen. Molemmat kirjat ottavat osaa ajankohtaiseen keskusteluun siitä, kuinka myös esimerkiksi parisuhteessa elävät ihmiset muodostavat perheen, mistä syistä ihmiset päättävät olla hankkimatta lapsia (vai tarvitseeko sen kummempaa syytä, kuin että ei halua, edes olla?) ja mitä se heille mahdollistaa. Kirjoissa lapsettomuutta käsitellään nimenomaan vapaaehtoisen lapsettomuuden näkökulmasta ja myös tässä tekstissä lapsettomuudesta puhuessani tarkoitan nimenomaan sitä. 

Aikuisten perhe oli minulla luureissa ensimmäisenä ja olen tätä kirjoittaessa itse asiassa kuunnellut sen lähes kaksi kertaa. Nieminen ja Hooli kertovat kirjassaan kymmenen vapaaehtoisesti lapsettoman ihmisen tai pariskunnan tarinan ja avaavat heidän syitään tähän valintaan. Samalla he kertovat omaa tarinaansa omasta aikuisten perheestään, jossa ei lapsia ole ja johon niitä tule. Tarinoita oli miellyttävä kuunnella, niiden sävy oli jotenkin leppoisa, ja ihmiset elivät omannäköisiään elämiä. Mahtavaa. Kirjan alussa Nieminen ja Hooli toteavatkin, että he näkevät vapaaehtoisen lapsettomuuden tai lapsien hankkimisen valintana. Valinta sulkee jonkin oven, mutta avaa uusia toisaalle. Arvostan tätä näkemystä.

Maksimaisen kirjan rakenne on jossain määrin samankaltainen. Myös siinä kerrotaan laveasti eri syistä lapsettomien elämästä 40 haastattelun kautta ja tutustutaan erilaisiin tilastoihin, kirjallisuuteen ja perhesuunnittelun historiaan. Parhaimmillaan teos oli mielestäni juuri faktatietoa analysoidessaan, vaikka esimerkiksi hedelmällisyysasioiden laaja kartoittaminen tuntuikin tässä kontekstissa hieman hassulta. Historiakatsaus siitä, miten ehkäisymenetelmien kehittyminen ja maailman muuttuminen ylipäätään antoivat ihmisille lisää mahdollisuuksia valita, oli kuitenkin pääosin kiinnostavaa kuunneltavaa.

Valitettavasti Vauvattomuusbuumin sävy oli kuitenkin toisinaan sellainen, että se ärsytti minua hirvittävästi. Toki teos ei yritäkään olla objektiivinen analyysi aiheesta, sen Maksimainen toteaa jo esipuheessaan, mutta silti minua harmitti. Kirjassa muun muassa kirjoitetaan, että rivitaloarjen valitseminen, oli sitten lapsia tai ei, on vanilja-valinta ja kirjailija ihmettelee, miten joku voi käyttää vapautensa tällaiseen kun voisi vaikkapa purjehtia maailman merillä kuten eräs toinen kirjassa esitelty pariskunta. Myös lause lapsettomat eivät ole ensisijaisesti lapsettomia nosti karvani pystyyn. Paikkansahan se pitää, totta kai, mutta rivien välistä luin myös että lapselliset ovat ensisijaisesti vanhempia. Totta kai esimerkiksi minä olen myös äiti, mutta en koe, että se on minun ensisijainen määrittelevä piirteeni tai että vanhemmuus jotenkin veisi minulta mahdollisuuden valita oma tarinani. 

Aikuisten perheessä arvostin sitä, että minulle ei tullut oloa siitä että kirja arvostelisi minun valintaani. Se yksinkertaisesti esitti toisen näkökulman ja syitä siihen. Lisää tällaista! Vauvattomuusbuumia kuunnellessani minusta tuntui, että minun elämäni nähdään mystisenä "kakkavaipparallina" eikä oteta huomioon, että lapsiperhearki harvoin on yhdenlaiseen muottiin menevää vaikka siinä onkin niin sanottuja pakollisia elementtejä, kuten lapsen hoidon järjestäminen tai se, että päätöksissä tulisi ottaa huomioon myös lapsen paras.

Tiedostan kyllä, että kummankaan kirjan ei ollut tarkoitus puhua lapsiperheiden elämästä ja se on ok. Ei tarvitsekaan. Heräsin kuitenkin entistä kipeämmin siihen, että normien purkua tarvitaan kaikenlaisista perheistä puhuttaessa. Toivon todella, että perheen määrittely muuttuisi julkisessa keskustelussa kaikenlaiset vaihtoehdot huomioonottavaksi. Olisi aiheellista, että yhteiskunnan tasolla käsiteltäisiin myös sellaisia kirjojen esittelemiä seikkoja, kuten vanhustenhuollon ongelmia, kun hoidosta koppia ottavia lapsia ei yksinkertaisesti ole. Toivon myös, että niin kutsuttuun ydinperhemalliin päätyneitä ei tarvitsisi pitää jonkinlaisina luovuttajina tai vaniljaihmisinä. Minä en halua purjehtia maailman ympäri, vaan asua täällä lähiössä perheeni kanssa. Siinä on minulle tällä hetkellä seikkailua ihan tarpeeksi ja jos sinun seikkailusi on joku muu, niin anna mennä!

Joka tapauksessa molemmat kirjat olivat tarpeellisia keskustelunaloituksia tärkeään aiheeseen ja iloitsen, jos ne saavat jonkun ajattelemaan aiheesta laajemmin tai vaikkapa ymmärtämään, että hänen ei ole pakko hankkia lapsia jos hän ei halua. Siihen ei tarvitse sen kummempaa syytä. Kirjat voivat varmasti myös toimia tarpeellisena vertaistukena, mikä on hieno juttu. Keskusteluun tarvitaan moniäänisyyttä. Rauhaa ja ymmärrystä kaikenlaisille perheille ja valinnoille, kiitos.

Ja jos joskus päästän suustani sellaisen sammakon, että "hankkisit sinäkin lapsia niin ymmärrät elämän merkityksen", saa minua läimäistä painavalla kirjalla päähän.

Ja jos kirjojen lukeminen tai kuuntelu ei nappaa, niin lue vaikka tämä Anton Vanha-Majamaan hyvä, Imagessa ilmestynyt juttu Lapseton Suomi, joka käsittelee osittain samaa aihetta.

Anna-Sofia Nieminen ja Niku Hooli: Aikuisten perhe

Kosmos, 2019. 5 h 20 min.

Lukijat: Maija Lang ja Ville-Veikko Niemelä

Heini Maksimainen: Vauvattomuusbuumi - kun lakkasimme lisääntymästä

Atena, 2019. 8 h 57 min.

Lukija: Anu Vilhunen

J. Pekka Mäkelä: Hunan

Vaikuttava Hunan kuljettaa sodan runteleman Kiinan sydämeen

Viime vuoden lukusuosikeiksini nousi itselleni hieman yllättävästi J. Pekka Mäkelän uusin romaani Hunan. Historialliset romaanit ovat lukemistossani vähemmistössä ja Kiinaan vuosien 1935-1946 välille sijoittuva tarina ei lähtökohtaisesti ehkä olisi sellainen, johon tarttuisin. Kävi kuitenkin niin onnekkaasti, että sain lukea kirjan ennakkoon päästessäni haastattelemaan ystäväpiiriini kuuluvaa kirjailijaa kirjan julkaisutilaisuuteen ja ihastuin. Loppuvuodesta luin kirjan vielä uudelleen ja se lumosi minut jälleen.

Hunanin pohja on Mäkelän isotädin Helvi Södermanin päiväkirjoissa, joita hän kirjoitti ollessaan lähetyssaarnaajana Kiinassa edellämainittuina vuosina. Kirjassa olevat päiväkirjakatkelmat ovat autenttisia, joskin niitä on jouduttu lyhentämään ja joitakin nimiä on muutettu. Päiväkirjamerkintöjen rinnalle Mäkelä on luonut kymmenen muuta kertojaa, jotka valottavat elämää Kiinan ja Japanin välisen sodan aikana eri näkökulmista. Suomalaisten lähetyssaarnaajien lisäksi ääneen pääsevät muun muassa sveitsiläinen kirjailijaksi haikaileva Johann Caspar Wolff, kiinalainen eläköitynyt virkamies Lung Po-Shan ja pahasti Nankingin verilöylyssä vahingoittunut nuori nainen Liu Chin-Chih.

Kirjan kerronnassa on mielestäni jotain viehättävän vanhanaikaista. En tarkoita, että se olisi pölyinen, vaan pikemminkin konstailematon. Ehkä tämä johtuu siitä, että olen lukenut viime aikoina paljon moderneja romaaneja, joissa kerrontaan yhdistetään milloin minkäkinlaisia elementtejä, yhdistellään erilaisia tyylejä ja kokeillaan uusia ratkaisuja. En sano, että vanhassa vara parempi, vaan että molemmille tavoille on paikkansa. Hunanin moniääninen tarina nojaa klassiseen minäkertojamuotoiseen tyyliin ja on sellaisenaan toimiva. Olen valtavan iloinen siitä, että teos ylsi viime vuoden Finlandia-ehdokkaiden joukkoon.

Teemoja teoksesta löytyy useitakin, mutta itselleni merkityksellisimmäksi nousi ihmisten tapa etsiä itselleen jokin taho, johon laittaa uskonsa ja toivonsa hankalana hetkenä. Toiselle lohtua voi tuoda rukous, toisille esi-isien kanssa keskustelu. Joku muu uppoutuu tarinoiden maailmaan tai maalaa. Toisinaan tulee vastaan myös tilanne, jossa aiemmin lohtua tuonut taho tulee hylättyä syystä tai toisesta. Pidin teeman monitahoisuudesta, yhtäkään vaihtoehtoa ei nostettu toista paremmaksi ja käsittely tuntui kunnioittavalta.

Teos tarjoaa siis monenlaista pureskeltavaa. Itselleni se antoi uutta tietoa Kiinan historiasta, sai pohtimaan uskonnon ja uskomisen merkitystä ja luonnollisesti sain myös lukea hienon tarinan. Uskon lukevani Hunanin vielä kolmannenkin kerran, sillä tuntuu että sillä on minulle vielä annettavaa.

Jos kaipaatte lisäsuosituksia, käykää kurkkaamassa bloggaukset vaikkapa Kirsin kirjanurkasta ja Eniten minua kiinnostaa tie - ja Kulttuuri kukoistaa -blogeista.

Mainittakoon vielä loppuun, että Mäkelän aikaisempaa tuotantoa tuntevat voivat löytää Hunanista erään tutun hahmon ja taisi siellä toinenkin "pääsiäismuna" vielä odottaa löytämistään. Itse löysin tuon ensimmäisen ilokseni aivan itse, toinen on vielä bongaamatta.

J. Pekka Mäkelä: Hunan
Like, 2018. 549 s.

Miki Liukkonen: O

Massiivinen O saa aikaan huimauskohtauksia

Miki Liukkosen O on järkäle. Sähköisessä muodossa sen kokoa ei voi hahmottaa fyysisesti, massiivisuudesta kertoi vain hyvin hitaasti kasvava prosenttiluku lukusovellukseni oikeassa yläkulmassa. Kirja kurottaa moneen suuntaan ja sen tarinaan nivoutuvat niin nuorten miesten uimajoukkue, mystiset huimauskohtaukset Meilahdessa, Nikola Teslan kokeet, liukumäet, tanskalainen teatteriryhmä, kokeelliset huumeet, espanjalainen haiseva ranta kuin aika moni muukin asia. Kerronta kiertää kehää, nousee, laskee ja keriytyy itsensä ympärille hajotakseen taas tangentteina jonnekin muualle. Yksinkertaisesti sanottuna informaatioähkyinen O oli minulle uuvuttava lukukokemus.

Todettakoon aluksi silti muutamia hyviä asioita. Liukkonen kirjoittaa välillä hengästyttävän kauniita ja osuvia kielikuvia. Aikapoimut ja kollektiiviset déjà vut olivat aiheina kiinnostavia ja niissä oli paljon potentiaalia vaikka mihin. Lisäksi näin laajan, moniäänisen ja lähes 900-sivuisen teoksen kirjoittaminen on ollut sen verran suuri työ, että nostan sille hattua. 

Toisaalta hyvätkin kielikuvat hukkuvat sinne massaan, etenkin jos niitä on useampi samassa virkkeessä. Moniulotteisuus tuo tarinaan erilaisia näkökulmia, mutta jos tarina hajoaa liian laajalle en ainakaan minä jaksanut jatkuvasti keskittyä siihen että kuka nyt puhuu ja missä suhteessa hän on kaikkiin muihin esiteltyihin henkilöihin. Romaanin laaja pituus ei myöskään ole synti itsessään, mutta itse olisin kaivannut hieman tiivistämistä ja fokusointia. 

Lisäksi tässä teoksessa oli todella suuri määrä eri tavoin ällöttäviä kohtauksia. Minä haen lukukokemuksestani nautintoa sanoista, mutta ruumiiden tökkiminen kepeillä tai jalkasilsan yksityiskohtainen kuvaaminen eivät tuoneet sitä minulle, olivat ne sitten vaikka kuinka hienosti sanoitettuja.

Pikaisen Goodreads-selailun perusteella uskallan todeta, että kirja on sellainen joka joko ihastuttaa tai jättää kylmäksi. Tai oikeastaan vaikuttaa siltä, että moni tämän lukenut on ollut sitä mieltä, että tämä on kerrassaan mainio. Tämä selittynee ehkä myös sillä, että moni saattaa olla niin fiksu että jättää näin pitkän kirjan kesken, jos se ei nappaa. Minä myönnän hyytyneeni vähän jo henkilöluettelon kohdalla ja satunnaisia innostumisen hetkiä lukuunottamatta tämä oli minulle enemmän liikunnanopettajan ankaran katseen alla suoritettu Cooperin testi kuin leppoisa metsälenkkeily. Omapa on sinnikkyyteni.

Jos aiot tähän kirjaan kuitenkin tarttua, suosittelen paperiversiota. Lähinnä siksi, että ainakin omassa lukusovelluksessani tai minun sorminäppäryyteni puutteen vuoksi alaviitteiden tarkistaminen oli kammottavan hankalaa ja kirjan kokonaishahmottaminenkin olisi varmaan ollut fyysisessä muodossa helpompaa.

Viime vuoden Helmet-haasteessa luin tämän kohtaan kirjassa on yksivärinen kansi. 

Miki Liukkonen: O
WSOY, 2017. 859 s.

Runohaasteen lopputulema

Vuosi lähenee uhkaavasti tai oikeastaan armollisesti loppuaan ja samalla päättyvät lukuisat lukuhaasteet. Reader, why did I marry him? -blogin Ompun luotsaama runohaaste oli miellyttävä haltuunotettava, sillä lukea sai mitä tahansa runoutta sen verran kuin mukavalta tuntui. Itse huomasin vasta nyt lukeneeni haasteeseen vain kotimaista runoutta, mutta mikäs lukiessa kun ovat niin taitava ja monipuolinen joukko.

***

Luin Tekla Inarin runo- ja valokuvakokoelman Siniset vuodet - Blue Years jo maaliskuussa. Muistan lukuhetken, istuin lähijunassa ja jotenkin ajattelen että on ollut kaunis päivä. Kauneuden illuusio voi toisaalta johtua myös teoksen kuvituksesta, tavallisista pienistä hetkistä otetuista valokuvista joissa on hätäisyyttä ja rakeisuutta, sellaista oikeanlaista. Kirja oli myös käsituntumalta miellyttävä, pehmeä ja kompakti.

Runot ovat puolestaan jatkumo, ne kuvaavat kahden ihmisen välistä rakkaustarinaa tässä tämän hetken maailmassa. Sanat resonoivat mielessä, Inari kirjoittaa selkeää ja tarkkanäköistä proosarunoa. Tuntuu hassulta sanoa, että tämä oli jotenkin helppo kokoelma, mutta se on nyt ensimmäinen mieleentuleva sana. Runot ja kuvat seurasivat toisiaan, minä pysyin perässä, nyökyttelin.

Tekla Inari: Siniset vuodet - Blue Years
Kosmos, 2017. 256 s.
Englanninkieliset käännökset: Kasper Salonen
Typografinen muotoilu: Jaakko Suomalainen

Lainattu kirjastosta.

***

Syksyllä suoritin Lyriikan perusteet -kurssia ja ensimmäisenä tehtävänä oli lukea jokin kotimainen uusi runokokoelma. Poimin omasta hyllystä Mia Röngän esikoiskokoelman Maanalaiset linnut. Rönkä on muun muassa ympäristöekologian dosentti ja ammattiosaaaminen nousee esiin myös runoissa. Takakannessa yhteiskunta- ja ekokriittisiksi kuvatut runot pursuavat luontosanastoa, metsoja, avaruussäätä, silokallioita ja suomaisemia rinnastettuna kaupunkimaisemiin, bussikatoksiin ja viemärikaivoihin.

Kokoelma on pääosin tummasävyinen, kalliot räjähtävät teiden tieltä, sanoissa on surua ja luopumista. Silti on myös lämpimiä kosketuksia, yhteisymmärryksen hetkiä ja jonain hetkenä pystyn häätämään maailmasta kaiken pahan. Palaan tähän kokoelmaan vielä varmasti, typografisiin leikkeihin ja vahvoihin kuviin.

Mia Rönkä: Maanalaiset linnut
Sammakko, 2016. 67 s.

Omasta hyllystä.

***

Alkuvuodesta ihastuin Veera Antsalon Pölyn historia -kokoelmaan ja täten syksyllä ilmestynyt uusi kokoelma Imago oli helppo valinta kirjastosta kotiin vietäväksi. Imagossa ollaan jatkuvassa muutoksen pyörteessä, katseen kohteena, on tyttö ja lasia ja heinää. Luin tätä junassa ja kirjaston sohvalla, en tiedä mitä sähläsin taas palautuksen kanssa, upposin ja toivoin ettei lapsi herää päiväunilta ihan vielä. Upposin ja jätin ajattelematta, koska se oli siinä hetkellä helppoa, vaikka tiesin, että tässä ollaan jonkin mielenkiintoisen äärellä ja että ehkä kannattaisi vähän nyt keskittyä vaikkei mukamas ehdi.

Jostain syystä mieleen ovat jääneet erityisesti Instagram-filttereiden nimet ja yliviivaukset, jonkinlainen epävarmuuden reunalla keikkuminen, onko tässä hyvä, onko? Voisin hyvin kuvitella palaavani tähän vielä, keskittyväni paremmin. Pidän siitä, että Antsalon runoja lukiessani koen olevani jonkinlaisen tajuamisen äärellä mutta en aivan, että on ajateltava ajatus vielä loppuun, pinnistettävä vähän, ja sitten löydän jotain tärkeää. Sopivan haastavaa ja kiehtovaa siis.

Veera Antsalo: Imago
Teos, 2018. 96 s.
Ulkoasu: Jenni Saari

***

Viimeisenä haasteeseen ennättävänä kokoelmana luin Tuomas Timosen Oodi rakkaudelle ja järkytyin ehkä vähän. En tiedä mitkä olivat ennakko-odotukseni, ehkä se johtui sanasta rakkaus, mutta jotenkin kokoelman maailmankuva tuntui ankealta, perusteetonta lyömistä, epävarmuutta. Runot sekoittuvat mielessäni parhaillaan kesken olevan Miki Liukkosen O:n kanssa, vaikeuteni johtuivat varmaan siitäkin.

Toisaalta pidin kovasti riemukkaan sekopäisestä runosta Satu 2: Daniil Harms ja Punahilkka, sen pistin siipallekin luettavaksi ja hän nauroi, Harmsin absurdi tapa kirjoittaa oli saavutettu riemukkaasti. Pidän myös itseäni vähän tylsänä, sillä runot Satunnaisia onnenhetkiä 1 ja 2 olivat suosikeitani tässä kokoelmassa. Tylsältä siksi, että ne olivat ehkä sellaisia klassisempia, vaikkapa onnittelukorttiin tai vastaavaan sopivia, ihan vain kauniita hetkiä hienoin kielikuvin kuvattuina. Että miksi minä en nyt voi pitää enemmän noista monimerkityksellisemmistä ja haastavammin tulkittavista? Mutta fakta on, että pidin enemmän onnenhetkistä ja saa nyt olla niin.

Tuomas Timonen: Oodi rakkaudelle
Teos, 2007. 84 s.
Kansi: Camilla Pentti

Lainattu kirjastosta.

Kuittaan tällä myös Helmet-haasteen kohdan kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi.

***

Luin haasteeseen yhteensä kahdeksan kokoelmaa. Tämän lisäksi minulla on kuitenkin vielä lainassa kirjastosta useampi ja olen hankkinut tänä vuonna omaan kotihyllyyn ainakin kahdeksan uutta runoteosta, joten tästä on hyvä jatkaa runojenluvun tiellä. Uusi haastekin taitaa olla tuloillaan!

Veera Antsalo: Pölyn historia
Tekla Inari: Siniset vuodet - Blue Years
Maria Matinmikko: Värit
Joni Pyysalo: Kuolema, rakkaus ja lisälaitteet
Paperi T: Post Alfa

Mia Rönkä: Maanalaiset linnut

Veera Antsalo: Imago

Tuomas Timonen: Oodi rakkaudelle

Haasteeseen kuului myös luettujen kirjojen nimiä käyttäen kirjoitettu runo, johon sai lisätä myös muita sanoja kunhan kokoelmien nimet ovat siinä esimerkiksi kursiivilla eroteltuina. Tässä omani:

Mitä on odotettavissa, kuolema, rakkaus ja lisälaitteet?

Edessä siintävät siniset vuodet, ehkä muutkin värit

Vaivalla luotu imago kuormittaa

eikä post alfa kiinnosta

jäljelle jää kuitenkin vain pölyn historia

oodi rakkaudelle on turha, raakkuvat maanalaiset linnut

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki

Hennot ja vahvat, vanhemmat ja vauvat

Juha Itkosen Ihmettä kaikki (Otava, 2018) oli kirja, jonka ajatumista lukulistalleni en voinut välttää. Näin ainakin ajattelen. Olen imuroinut itseeni kaikenlaista vanhemmuutta käsittelevää kirjallisuutta tarpeeseeni ymmärtää ja käsitellä, joten en minä voinut ohittaa tätä, vaikka moni oli sanonut sen olevan todella surullinen kirja.

Olin valmistautunut siihen, surullisuuteen. Odotin, että milloin se itku tulee, milloin. Itkin tätä lukiessani kuitenkin vain onnesta ja helpotuksesta. Ihmettä kaikki, hyvin meni. Kuitenkin.

Itkonen kertoo kirjassaan siitä, miten nelihenkisen perheen arki ja rutiinit menevät uusiksi iltatähden ilmoittaessa itsestään. Kaikki ei nimittäin suju onnen huumassa, tulee komplikaatioita, lääkärikäyntejä, vaikeita päätöksiä ja ryppyjä parisuhteeseen. Ja sitten turruttavan surun keskeltä lähdetään uuteen alkuun ja uusiin pelkoihin. Toisaalta on kuitenkin myös hetkiä, jolloin parisuhteessa ollaan lähempänä toista kuin koskaan, onnea siitä, kun lapsi nykäisee happiviikset itse irti ja huojennusta, kun lääkärit ja hoitajat kerta toisensa jälkeen sanovat, että hyvin menee, tänäänkin.

Kirja tuli erityisen lähellä, sillä sen aikajänteen viimeinen kesä on sama kesä, kun minä mittasin päivittäin verenpainettani useita kertoja ja ravasin tutkimuksissa itseni ja lapsen vuoksi. Aika, jonka usein kuvataan olevan olla ihanaa ja tulevaisuudenuskoa täynnä, olikin täynnä pelkoa ja jännitystä. Sen saman kesän lopussa sain tuijottaa maailman ihmeellisintä lasta, johon oli kiinnitetty jos jonkinlaisia piuhoja ja jonka aina välillä sai ottaa syliinsä tuhisemaan.

Objektiivisesti arvioituna oma tilanteeni ei ole verrattavissa Itkosen kuvaaman perheen tilanteeseen. Surujen ja pelkojen suuruuden vertailu lienee kuitenkin turhaa, sillä ne ovat kuitenkin tunteita joihin voi samaistua ja joista lukiessa saa tunteen siitä, että ei ole yksin. Ja että vauvat ovat ihmeellisiä, suomalainen terveydenhuolto on ihmeellistä ja että vauvoista on huolehtimassa aika huippuja tyyppejä.

Mutta niin, ei tätä kirjaa määritä kuitenkaan suru. Siinä puhutaan kyllä paljon surullisista asioista ja surun kohtaamisesta, mutta kuitenkin halutaan löytää yhteinen reitti, yhteinen tulevaisuus ja luottaa siihen, että yhdessä pärjätään. Tästäkin ja tälläkin kertaa. Ja se on niin hieno ajatus, että itkettää. Luin viimeiset sivut kirjasta istuessani päiväunia nukkuvan lapseni vieressä, kuuntelin hänen hengitystään ja ajattelin, että tähän asti mekin olemme päässeet. Ihmettä kaikki.

Kiitos Juha Itkonen, että kirjoitit tämän kirjan ja sanoitit niin hienosti monenlaisia tunteita. Kiitos.

Helmet-haasteesta kuittaan tällä kohdan kirja käsittelee vanhemmuutta. 

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki
Otava, 2018. 293 s.
Ulkoasu: Piia Aho

Makoto Yukimura: Planetes

Ruutu albumista Planetes #3.

Maailma näyttää pieneltä ja kauniilta avaruudesta käsin

Kyselin elokuussa Twitterissä spefiin kallistuvia mangasuosituksia ja kolme ihmistä suositteli minulle Makoto Yukimuran neliosaista Planetes-sarjaa. 2070-luvulle sijoittuvassa sarjassa Kuussa on jo siirtokunta, Marsiin on lähetetty miehitetty lento ja suunnitteilla on retkikunnan lähettäminen Jupiteriin. Avaruus on kirjassa enemmän kuin paikka, sillä sen kautta pohditaan elämän suuria kysymyksiä ja omaa merkitystä maailmassa.

Sarjan keskiössä on joukko avaruuden roskakuskeja, jotka keräävät vaarallista avaruusromua Maan ja Kuun kiertoradoilta. Jurilla, Hachimakilla, Feellä ja myöhemmin Ailla on kaikilla omat syynsä kerätä romua, vaikka työ on vaarallista eikä kiitosta siitä tunnu juuri heruvan. Parhaimmillaan Yukimuran kerronta on, kun keskitytään henkilöiden elämäntarinoiden kipupisteisiin. Toki sarjasta löytyy myös huumoria ja tasapaino näiden piirteiden välillä säilyy hyvin.

Avaruusromutilanteen kriisiytyminen ja Jupiter-lentoon liittyvät välillä pöyristystä herättävät päätökset saivat ajattelemaan tällä hetkellä käynnissä olevaa ilmastonmuutoskeskustelua. Voiko pieni joukko ihmisiä vaikuttaa? Miksi ihmisellä on tarve valloittaa avaruus, eikä pitää huolta omasta planeetasta? Millainen on ihminen, joka kokee voivansa tehdä uhrauksia oman kunnianhimonsa nimissä?

Vaikka olen lukenut mangaa viimeksi joskus lukiossa ilahduin, kuinka luontevasti oikealta vasemmalle lukeminen kuitenkin sujui. Oikeastaan eniten sai nikotella suomen kielen kanssa, sillä erityisesti erilaiset äänitehosteet kuten läps ja ärrh näyttävät mangassa silmääni kovin vääriltä. Käännöksessä itsessään ei kuitenkaan ollut mitään vikaa, vaan Antti Kokkosen suomennos on sujuvaa luettavaa.

Yukimuran piirrostyylin kehityskaari sarjan aikana on hienoa seurattavaa. Muistan ensimmäisen osan kohdalla hieman nyrpistelleeni jotenkin huolimattoman oloisesti piirretyille hahmoille, mutta neljänteen osaan päästessä piirrosjälki oli jo aivan erilaatuista. Kauneimpia olivat mielestäni avaruuteen sijoittuvat, yksityiskohtiin keskittyvät piirrokset.

Planetes oli paljon ajatuksia herättävä lukukokemus, jossa avaruus on kaunis ja laaja ja ihminen lopulta hyvällä tavalla pieni. Avaruustaistelun himoon tämä ei toimi, mutta ihmisyyteen liittyvissä kysymyksissä on hyvä istuskella kuun pinnalla ja tuijottaa mustaan tyhjyyteen.

Tästä sarjasta kuittaan neljä pistettä Sarjakuvahaasteeseen ja Spefi-haasteesta kohdan spefimanga.

Makoto Yukimura: Planetes #1-4 (Puratenesu #1-4, 2001-2004)
Punainen jättiläinen, 2011-2012.
Suomennos: Antti Kokkonen

Juha-Pekka Koskinen: Matilda pelastaa maailman

Matilda herättelee vanhempia maailmanpelastustalkoisiin

Viime viikkojen aikana minä ja varmasti moni muukin on ajatellut paljon ilmastoa ja ilmastonmuutosta. Poikkeuksellisen leudon lokakuun luettavaksi sopiikin sitä myöten Juha-Pekka Koskisen uusin lastenkirja Matilda pelastaa maailman. Siinäkin tuskastellaan ilmastoahdistuksen parissa, mutta pohditaan myös keinoja sen vähentämiseksi.

Juhani ja Hanna Virtasen elämä heittää kuperkeikkaa, kun perheeseen syntyy Matilda. Lapsen ensimmäinen sana on napakka "miksi" eikä kyselyille näy loppua, vaan neuvokas tyttö alkaa etsiä tietoa myös itsenäisesti. Päiväkodissa ollaan helisemässä tiedostavan Matildan vaatiessa tehokkaampia kierrätystoimia eikä uudistuksilta säästytä kotonakaan. Leppoisaan eloon tottuneet vanhemmat saavat huomata, että arkipäivän toimissa on parantamisen varaa itse kullakin.

Oikeastaan kivointa on, että kirjassa näytetään lapsen voivan vaikuttaa asioihin ja että vanhemmat joutuvat ottamaan opiksi ja ottavatkin niin hyvin, että alkavat ajatella asioita itsekin. Pienien ympäristötekojen hyötyä on vähätelty, mutta itse tahdon ajatella että kun riittävän moni tekee ja tahtoo, syntyy myös muutosta.

Paula Melan kuvitus tuo kirjaan eloa ja näyttävyyttä. Matilda on ulkonäöltään jonkinlainen nykyajan Peppi Pitkätossu, mutta ei jää esikuvansa jalkoihin vaan niin sanotusti jallittaa aikuisia omalla tyylillään. Kuvitus on paikoin myös aika hurjaa, sillä ilmastoahdistuksesta kumpuavat ajatukset piirtyvät hurjina esiin sekä tekstistä että kuvista.

Toivoisin siis, että kirjaa luettaisiin yhdessä aikuisen kanssa. Vaikka tarina ei sinänsä ole pelottava, saattavat Matildan ajatuksissa vellovat mustat tulevaisuudenkuvat tuhkassa kahlaavista ihmisistä ja synkissä vesissä ajelehtivista valaiden luurangoista aiheuttaa ahdistusta. Saavat ne toisaalta aiheuttaakin, sillä tilanne on vakava, mutta voin hyvin kuvitella pienen itseni vaipumassa ahdistuspyörteeseen ilman keskustelukumppania. Eikä tämän lukeminen varmasti ole haitaksi aikuisellekaan, sillä keneltäpä lapsi voi niitä parempia tapoja muuten oppia?

Lue meille äitikulta -blogissa pohditaan, onko kyseessä kuitenkin kierrätysopas vanhemmille ja myös Lastenkirjahyllyssä ajatellaan kirjan fokuksen olevan enemmän aikuisissa.

Juha-Pekka Koskinen: Matilda pelastaa maailman
Karisto, 2018. 43 s.
Kuvitus: Paula Mela

Koukussa jatkosarjoihin

Aktivoin vaihteen vuoksi taas Storytel-tilaukseni ja tähän ovat syynä nimenomaan Storytelin omat jatkoäänikirjat, joita ei luonnollisesti muualta kuunteluun saa. Pääasiassa kymmenosaiset tarinat tulee jostain syystä kuunneltua normaalia tehokkaammalla tahdilla, tässä vaiheessa voisi oikeastaan puhua jonkinlaisesta binge-kuuntelusta.

Raikkaan tuulahduksen kevyen kirjallisuuden maailmasta toi Elina Kilkun Vaimovallankumous Maruska Veronan lukemana. Anni seurustelee kaikin puolin upean Mikan kanssa, mutta täydellisen kosinnan edessä Anni ei kykene sanomaan kyllä vaan toteaa haluavansa erota. Ihan näin radikaaleihin toimenpiteisiin ei heti ryhdytä, mutta selkeyttääkseen ajatuksiaan Anni lähtee unelmiensa New Yorkiin ystävänsä Irenen luokse. Voiko romanttisten komedioiden parisuhdemalli olla kuitenkin väärässä vai löytyykö rakkaus sittenkin Empire State Buildingin huipulta?

Kilkun teksti pursuaa kliseitä, mutta hyödyntää niitä nerokkaasti ja kyseenalaistaa romanttisen komedian konventioita. Iskut osuvat ja uppoavat ja välillä tulee itsekin irvisteltyä, kun tulee taas muistaneeksi miten sekopäisiä ajatuksia romanttiset tarinat syöttävät meille täysin hyväksyttävinä.

Annin ja Irenen New York -sekoilu oli omaan makuuni hieman liian viinanhuuruista (itse olisin sammunut jo alkumetreillä ja tarina olisi jäänyt kokematta), mutta muutoin menevää. Oli mukava vierailla elokuvista tutuilla paikoilla kirjallisesti. Lisäksi Kilkku onnistuu kirjoittamaan tarinalle niin mahtavan lopun, että melkein itketti. Oli siinä sitä siirappiakin, mutta eri tavalla kuin voisi odottaa. Sydän tälle.

Miina Supisen Lumottu elämä ryömii synkemmissä tunnelmissa. Tarinan keskiössä ovat Youtube-tähdet Sakura ja Margit ja psykologian väitöskirjaansa pakertava Ahti. Sakura kutsutaan osallistumaan mullistavaan tosi-tv-ohjelmaan, Salaisuuksien kartanoon, jossa kauhut kirjaimellisesti kaivetaan osallistujien alitajunnasta uuden teknologian avulla. Sattumoisin sarjaa kuvataan Pihjalavirran kartanossa, jossa vuosia sitten tapahtuneen tragedian salat Margit ja Ahti tahtovat selvittää saadakseen tietää totuuden vanhempiensa kohtalosta.

Lumottu elämä etenee koukuttavasti ja kuuntelin kaikki kymmenen osaa likimain vuorokaudessa. Vauhdikkaita käänteitä riittää ja arvoitus aukeaa vähitellen, Anni Kajos lukee hyvällä intensiteetillä. Harmillisesti tuntui että lopetus oli turhan kiireinen ja viimeinen jakso jätti ilmaan aikamoisen liudan kysymyksiä siitä, ymmärsinkö ollenkaan mitä lopussa tapahtui vai ajattelenko asiaa liian monimutkaisesti. Mukaansatempaava tarina, mutta jätti jälkeensä kuitenkin enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Valikoimasta löytyy myös muutamia lyhyempiä sarjoja kuten JP Koskisen neliosainen Helppoa rahaa. Alunperin tarina on ilmestynyt Me Naisten jatkokertomuksena, äänikirja on tehty 2016 ja näemmä Helppoa rahaa on tänä keväänä ilmestynyt myös romaanimuodossa Likeltä. Joka tapauksessa tarinassa hypätään kosmetiikkateollisuuden maailmaan, jossa kauniin ja kiiltävän pinnan alta voi löytyä jos jonkinlaisia salaisuuksia.

Entinen Miss Kesäheinä Jonna on kurjassa tilanteessa. Töitä ei ole ja mieskin on alkanut karsastaa sohvalla makoilevaa puolisoa. Pelastus saapuu uuden kosmetiikkayrityksen Lux Lunan muodossa Jonnan päästessä firmaan malliksi ja tuotetestaajaksi. Palkka on huikaiseva ja työ on helppoa, työyhteisökin tuntuu mukavalta ja hyväksyvältä. Vähitellen homma alkaa kuitenkin vaikuttaa kummalliselta: yrityksen toimintaan tuntuu liittyvän naurettava määrä salailua eikä oloa helpota kohtaaminen firman entisen mallin kanssa. Helppo raha ei yhtäkkiä tunnukaan ihan niin mukavalta asialta.

Elina Aallon lukema tarina on nopeasti kuunneltu, mikä ei ole oikeastaan yhtään hassumpi juttu. Kerronta pysyy napakkana ja tarina pitää otteessaan. Ihan suosikikseni se ei Koskisen tuotannosta pääse, mutta ei tosiaan lainkaan pöllömpi. Intensiivinen ja kiva välipala.

Kira Poutasen aurinkoa ja ihastusta pulppuava Ibiza ei puolestaan lähtökohtaisesti tuntunut osuvan omaan lukumakuuni lainkaan, mutta kun nyt tähän kuuntelumaratoonaamiseen tuli lähdettyä niin pitihän tätäkin kokeilla. Poutanen lukee kasarille sijoittuvan lomatarinansa itse.

Kertoja Jutta löytää valokuvan ystävästään Tarjasta vuodelta 1986 ja sukeltaa päätä pahkaa muistoihin samasta vuodesta. 19-vuotiaiden tyttöjen bilematka Ibizalle muuttuu jännittäväksi, kun he tutustuvat samassa hotellissa asuvaan trendikkääseen ruotsalaisseurueeseen ja etenkin komeaan Stefaniin. Lisämakua tuo mystinen, jumalista voimaa tihkuva Es Vedran saari, joka vaikuttaa etenkin Juttaan häkellyttävän voimakkaasti.

Lähtökohtaisesti Ibiza tuntuu olevan tarina lomaromansseista, mutta Poutanen onnistuu myös tekemään kiinnostavia havaintoja ihmisistä ja siitä, miten pinnan alla oleva persoona on yleensä paljon monipuolisempi kuin päältäkatsoen näyttää. Hahmot ovat monitahoisia ja herättävät kuunnellessa tunteita, esimerkiksi juuri Stefan on tavattoman iljettävä ja puistatuksia herättävä mutta tunnistettava kusipää.

Ihan niin koukkuun en tähän Poutasen tarinaan jäänyt, mutta tuli se ihan näppärästi kuunneltua loppuun ja viime metreillä saatiin tarinaan vielä vähän yllätyksiäkin. Leppoisa, mutta yllättävän synkkäsävyinen lomatarina siis.

Muutamia kotimaisista jatkosarjoja on vielä kuuntelematta, niiden kimppuun siis seuraavaksi. Oletko itse kuunnellut Storytelin jatkosarjoja? Mitä olet pitänyt?

Myös Kirsin kirjanurkassa on kuunneltu Storytelin jatkiksia ja pohdittu muutenkin äänikirjakuunteluaan, käy ihmeessä lukemassa.

ps. Tätä postausta ei ole tehty yhteistyössä Storytelin kanssa vaan olen pulittanut kuuntelujakson ihan itse, viime syksynä sain kyllä heiltä ilmaisen kuukauden kokeilujakson.

Kimmo Ohtonen: Soturin tie (Ikimaa #1)

Perinteikäs fantasiaseikkailu pohjoisissa maisemissa

Kuusilaaksossa Oliver ja hänen äitinsä ovat outolintuja eivätkä he juuri ole kyläläisten kanssa tekemisissä. Kun äiti katoaa, ei kukaan halua auttaa, kunnes Oliverin uniin ilmestyy valtava, todelliseksi osoittautuva karhu. Alkaa vaarallinen matka Ikimaahan, jonne Oliveria saati tämän äitiä ei todellakaan tahdota takaisin. Samaan aikaan Kalla, harvenevan Hukkaklaanin nuorin, yrittää epätoivoisesti saavuttaa menestystä soturikoulussa päästäkseen metsänvartijaksi suojelemaan susilaumaansa.

Soturin tie aloittaa Kimmo Ohtosen nuorille suunnatun Ikimaa-fantasiatrilogian. Ikimaassa valta on vaihtunut ja julma kuningas yrittää saada vanhat kuiskaajasuvut ja niiden voimaeläimet kukistettua saadakseen itselleen lisää valtaa. Muutenkin valtakunnan tilanne on epävakaa, sillä kuninkaan valtaannousu ei ole sujunut ongelmitta. Tässä uudessa maassa Oliver joutuu opettelemaan selviytymistä uudenlaisissa ympyröissä ja avuksi tähän tehtävään saadaan luonnollisesti Kalla, joka tuntee metsän ja soturin taidot kuin omat taskunsa.

Kuusilaakson dystooppisen ja karun maiseman jälkeen siirtymä Ikimaan reheviin havumetsiin tuntuu helpottavalta. Ohtosen luontokuvaus on asiantuntevaa ja siihen on selvästi panostettu. Oliverille tuntemattomien metsäneläinten pikkutarkka kuvailu tuntuu paikoin jopa hieman huvittavalta. Pohjoisesta luonnosta ja voimaeläimistä ponnistava tarina on sympaattinen ja Ohtonen onnistuu myös pujottamaan tarinaansa kiinnostavia koukkuja tulevasta.

Harmillisesti teos tuntuu hieman viimeistelemättömältä. Lauserakenteet ovat paikoin toisteisia ja tuntuu, että kirja olisi voinut käydä läpi vielä yhden editointikierroksen. Lisäksi tarina nojaa mielestäni liikaakin lajityyppinsä klassisiin elementteihin. Nuori poika matkaa uuteen maailmaan ja saa tietää salaisuuksia menneisyydestään, toinen kertoja on maailmassa kuin kotonaan ja taitava kuin mikä, pahat tyypit ovat todella pahoja ja niin edespäin. Toisaalta kirjassa on myös sen verran hyviä ajatuksia, että sen jaksoi kuitenkin lukea ongelmitta loppuun.

Soturin tie ei siis noussut suureksi suosiksi omassa lukemistossani, mutta toisaalta toivotan lämpimästi tervetulleeksi suhteellisen helppolukuisen ja maltillisenpituisen kotimaisen fantasiakirjan. Löytäköön se kohderyhmästään paljon innostuneita lukijoita.

Kirsin kirjanurkassa pidettiin erityisesti päähenkilöiden tasavertaisuudesta, Suketus jäi kaipaamaan kirjalle pikaista jatkoa.

Helmet-haasteesta kuittaan kohdan kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan ja pisteen Jatkumo-haasteeseen.

Kimmo Ohtonen: Soturin tie (Ikimaa #1)
Otava, 2018. 335 s.

David Mitchell: Luukellot

Viimeiset osiot kirjasta luin Viljandin kauniissa kesäilloissa.

Uuvuttavuuteen asti upea

David Mitchell on ollut lukulistallani jo vuosia, mutta vasta nyt sain tartuttua hänen teoksiinsa. Aloitin uusimmasta suomennetusta, tämän vuoden Tähtifantasia-palkinnon saaneesta Luukelloista. Tarinassa maagisen realismin elementit yhdistyvät koukuttavaan kerrontaan. Teoksella on mittaa ja massaa eikä se päästänyt helpolla, mutta lukeminen oli silti nautinnollista.

Tarina alkaa 1980-luvun puolivälin tienoilla ja kulkee eri henkilöhahmojen kerronnan kautta aina lähitulevaisuuteen 2040-luvulle saakka. Tarinan keskiössä on Holly Sykes, sydämensä murjonut teini, josta aikuistuessa ja vanhetessa kasvaa tärkeä pelinappula enemmän tai vähemmän ihmiskunnan kohtaloa määrittävässä sodassa. Horologit ja ankoriitit, hyvät ja pahat kuolemattomat, kehoaan vaihtavat sielut kamppailevat nimittäin keskenään siitä, miten ihmisiä eli hauraita luukelloja on suotavaa tässä ajan virrassa kulkiessa hyödykseen käyttää.

Kerronta polveilee ja näkökulman vaihdokset pakottavat eräänlaiseen palapelin kokoamiseen koko lukemisen ajan. Pitkä aikaväli ja moniaalle haarautuva tarina aiheuttavat sen, että juonta on vaikea selittää eikä se myöskään tunnu tarkoituksenmukaiselta. Itse lukiessa mietin paljon aikaa, selviytymistä, koko ajan huonommin voivaa maapalloa ja sekopäiseksi muuttuvaa ihmiskuntaa. Toivon, että Mitchellin kuvaamaa tulevaisuutta ei tule, mutta pelkään sitä.

Mitchellin hahmot eivät ole pääsääntöisesti erityisen mukavia. He sekoilevat, tekevät huonoja ratkaisuja, ovat itsekkäitä tai paikoin jopa kusipäitä. Jotenkin heidän kanssaan jaksaa silti viettää aikaa ja syytän tästä ehkä hieman Jonathan Carrollia, jonka itseriittoisten (mies)kertojien seurassa tuppaan viihtymään. Toisaalta myös viehätyin hahmojen epätäydellisyydestä ja ehkä paikoin ymmärsinkin heitä.

Luukellot oli täysi, raskas ja palkitseva kokemus. On myönnettävä, että olin uupua sen kanssa moneen kertaan. Osiot olivat pitkiä eivätkä tuntuneet loppuvan koskaan. Luin kirjaa hyytymiseen asti ja aloitin sen kolmesti. Silti sitä ei halunnut jättää kesken ja loppuessa saapui haikeus: nytkö tämä jo loppuu?

Näin jokin aika lukemisen jälkeen kirja on mielessäni kuin iso möykky, josta muistan satunnaisia kohtauksia. Vaikka se ei siis juoneltaan jäänyt mieleen kirkkaana, onnistui se vakuuttamaan minut siitä että Mitchellin loputkin kirjat on luettava. Kuulemieni kommenttien perusteella paras on vielä edessä, odotan innolla.

Suketus on kirjoittanut kirjasta erinomaisen bloggauksen ja paljolti hänen innostamanaan kirjaan tartuin, lue!

David Mitchell: Luukellot (The Bone Clocks, 2014)
Sammakko, 2017. 644 s.
Suomentanut: Einari Aaltonen

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua

Tarina lyhyt, pohdinta pitkä

Erkka Mykkäsen esikoisnovellikokoelma Kolme maailmanloppua koostuu kolmeen osioon jaetuista 25 kuvitelmasta. Pääosin sivun tai muutaman pituiset, synkät ja usein aikakäsityksiltään vähintäänkin joustavat tarinat kuljettavat sumuisille järville, syöksevät alas jyrkänteeltä ja saavat näkemään Krista Kososen milloin missäkin.

Novelleissa seikkailevat lähes poikkeuksetta nimettömäksi jäävät miehet ja naiset. Jotkut heistä saavat jääpuikkoja naamoihinsa, toiset höyryttävät parsakaalia. Moni heistä tuntuu olevan jollain tavalla eksyksissä elämänsä kanssa, muutosten tai päätösten edessä. Tulevaisuus tuntuu epävarmalta ja sitä se monelle onkin.

En ole ihan varma mitä mieltä näistä novelleista olisin. Jollain tavalla ne resonoivat juuri lukemani Maija Sirkjärven novellikokoelman kanssa, samanlaista outouden tunnetta oli molemmissa. Toisaalta välillä ärsytti, erityisesti vaatteitansa alituiseet riisuvat naiset, että mikä pointti siinä alastomuudessa nyt oli ja pitääkö niitä miehiä sitten vielä sujautella sisäänsä. Välillä toiset kuvitelmat tekivät pesän jonnekin aivon harmaaseen osaan ja pulpahtanevat sieltä pintaan sopivan hetken tullen. Ajattelen jiistään riistettyä trapetsitaiteiliarta, eteisessä kompastunutta aviomiestä, aggressiivista siiliä. Minuakin on muuten purrut siili, mutta se tapahtuma ei päättynyt lainkaan niin dramaattisesti kuin tarinassa Siili.

Jotenkin aika miellyttävä lukukokemus kuitenkin. Pitkänmallinen, ohut kokoelma sopii mukavasti käteen ja sen kansi, Markus Pyörälän käsialaa, on nätti kuin mikä sekä paperikannellaan että ilman. Päässä surisee. Koska kuvitelmat olivat niin lyhyitä, voisin kuvitella palaavani niihin vielä uudelleen. Tuntuu, että lyhyestä mitastaan huolimatta tai juuri siksi niissä on vielä paljon pureksittavaa jäljellä.

Viimeinen novellihaasteen peukutus lähtee novellille Hälytys ominaisuuden näkökulma kautta. Tämä on yksi kokoelman harvoja minäkertojan kautta kerrottuja tarinoita. Olen kuullut tämän pari vuotta kirjailijan itsensä ääneenlukemana ja se muistui luettuna todella vahvana mieleen. Alkaako sinullakin tinnittää?

Luetut, lukemattomat -blogin Liisa ilahtui Mykkäsen kyvystä yllättää kerta toisensa jälkeen, Kirjakaapin kummitus nostaa myös esiin novellien pitkän jälkimaun.

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua
WSOY, 2015. 86 s.
Ulkoasu: Markus Pyörälä

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja

Räpistely läpi kielellisesti runsaiden novellien

Kiukutteleva novellienlukija tässä moi. Harry Salmenniemen Uraanilamppu ja muita novelleja -kokoelmaa (Siltala, 2017) nousi julkaisunsa jälkeen usein esille kulttuurikuplani sisällä. Itse pääsin kokoelmaan pariin näin vuoden myöhässä ja todettakoon, että tekstit turhauttivat minua suunnattomasti. En ollut varma pidetäänkö minua pilkkana, viihdytetäänkö minua vai kenties isketäänkö silmää. Ehkä näitä kaikkia.

Novellit ovat kielellisesti ansiokkaita ja yllätyksellisiä ja jättivät olon puullapäähänlyödyksi. On riemukasta sekaisuutta, kuten Fantastinen salaatti, tai tavallisuuteen naamioitua kuumottavaa dystopiahenkisyyttä kuten Uraanilampussa. En voi silti sanoa, että olisin hurmaantunut, koukuttunut tai ihastunut ja se harmittaa minua kauheasti, sillä olisin kovasti halunnut innostua näistä teksteistä.

Toisaalta Salmenniemi kirjoittaa myös Lukeminen on terveellinen, mukava pikku pahe joka auttaa ihmistä ymmärtämään itseään paremmin ja siitä olen ihan samaa mieltä. Nyt en tosin kyllä enää muista että mistä novellista on ylipäätään kyse, mutta kai tämänkin kirjan lukeminen oli jonkinlaista paheellisuutta sillä en tiedä tekikö se minulle mitään hyvää mutta luin sen silti (ja osan novelleista moneen kertaan).

Peukutan tästä kokoelmasta novellia Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani piirteen hahmo osalta, koska jostain (tai oikeastaan varmaan varsin tietystä) syystä tämä novelli, jossa kirjailija, niin, tuskastelee, tuntui jonkinlaiselta avaimelta koko kokoelmaan (vaikka en kyllä varmaan löytänyt sitä oikeaa lukkoa). Jostain syystä näin tämän tapahtuvan Lauttasaaren Mutterikahvilassa (jossa en tosin ole koskaan käynyt) ja se viehättää minua ajatuksena kovasti.

Lukekaapa tämän räpistelyni sijaan vaikkapa Ompun perinpohjaisempi kirjoitus tai Kiiltomadon Paavo Kässin analyyttinen pureutuminen teokseen.

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja
Siltala, 2017. 177 s.

André Aciman: Call Me By Your Name

Mullistava ensirakkaus matkaa mukana läpi elämän

Alkaa olla yleisesti tunnustettu tosiasia, että näen kehutut elokuvat vuosia myöhässä mutta toisinaan onnistun lukemaan sentään kirjan, johon ne perustuvat. Vaikka Call Me By Your Namea on moni kehunut ja ihaillut en saanut itseäni teatteriin, mutta sain sentään varattua André Acimanin romaanin kirjastosta.

Italian Rivieralla aurinko hohkaa ja kultaa kaiken. 17-vuotias Elio viettää kesää kuten aina ennenkin, kunnes taloon saapuu professori-isän kesän tutkimusassistentti, amerikkalainen Oliver. Siniseen, hulmuavaan paitaan ja milloin minkäkin värisiin uimahousuihin pukeutuva mies sytyttää Elion intohimot. Ikäerostaan huolimatta älykkäät nuoret miehet heittäytyvät vähitellen salaisen kesäromanssin pauloihin, joka jättää heihin vuosia kestävät jäljet.

Acimanin kirjoitustyyli on intensiivinen. Etenkin kirjan kaksi ensimmäistä osiota hehkuvat, sykkivät Elion nuoruuden tuskaa ja vimmaa. Ihastuminen, rakastuminen ja himo on kuvattu voimakkaasti. Kun kesäparatiisista poistutaan, menettää kirja hetkeksi tehoaan kuin hahmojen epävarmuuden aika heijastuisi myös tekstiin. Tarinan loppupuoli vetää kuitenkin asioita komeasti yhteen ja havainnollistaa, miten vimmainen ensirakkaus voi kulkea mukana läpi elämän muuttaen muotoaan mutta silti vahvasti mukana pysyen. Muutosta sävyttää haikeus.

Paikoin olo oli lukiessa todella vaivaantunut, sillä tunnekuvaus oli niin intiimiä ja henkilökohtaista. Ei sellaisia asioita pääse todistamaan toisten ihmissuhteista, siis muualla kuin kirjallisuudessa, olo on tirkistelevä. Toisaalta tunteen vahvuus veti mukaansa, vellontaan sai heittäytyä ja löytää tunnemyrskystä tuttuja hetkiä.

Näin jälkikuohuissa kirjan lukeminen oli myös jollain tavalla puhdistava kokemus. Tarinassa katsotaan nuoruutta ja rakkautta lopulta lempeästi, niin Elion kuin myös erityisesti tämän isän kautta. 

Call Me By Your Name on tunteiden vuoristorata täynnä aurinkoa, ladattuja katseita, odotusta, rakkautta ja väistämättä myös pettymyksiä. Vahvatunnelmainen romaani vie mukanaan, vaikka sen lukeminen olikin välillä raskasta ja takkuavaa juurikin tunteiden palon ja niissä vellomisen vuoksi. Kaunis, kehollinen, kuristava, kiinnostava.

André Aciman: Call Me By Your Name

Atlantic Books, 2017 (alkup. 2007). 248 s.

Helmiä Helsinki Litistä

Olen kerrankin valmistautunut Helsinki Litiin lukemalla kirjailijoiden teoksia etukäteen! Kuvittelen, että tämän vuoksi kirjaston varausjononi ei pullahda tapahtuman seurauksena käsittämättömäksi, mutta epäilen että jollain tavalla niin silti käy. Se on kuitenkin selvää, että tänäkin vuonna kirjailijakattaus on kiinnostava ja odotan keskusteluja innolla.

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran (Det var vi, 2017)
Otava, 2018. 224 s.

Hashemzadeh Bonden kirja on kitkerän katkera, täysi ja terävästi kirjoitettu. Tarinassa uidaan surun, menetysten, elämän satunnaisuuden ja ihmisten epäreiluuden myötä syvissä vesissä, mutta jotenkin tämä ei silti tuntunut raskaalta vaan vaikuttavalta. Hieno suomennos on Jaana Nikulan käsialaa.

Päähenkilö Nahid on Ruotsiin pakolaisena tullut iranilaisnainen, jolle elämä heittää kierrepallona vielä syövän. Tauti tuntuu epäreilulta, tämäkin vielä kun kotimaan olot ovat epävakaat, parisuhde on kariutunut ja suhde tyttäreen on vaikea. Nahidissa on vimmaa ja tahtoa, hän ei tahdo hyväksyä lähestyvää kuolemaa ja kaipaa läheisiltään omistautumista, ehkä jopa jonkinlaista uhrautumista. Tunteet tuntuvat inhimillisiltä. Itselleni vahvimmaksi teemaksi nousi surun hallitsemattomuus.

Pidin tästä kirjasta hirvittävästi ja uskon lukevani sen vielä uudelleen. Hashemzadeh Bonde on onnistunut kirjoittamaan tiivistunnelmaisen ja kauniin kirjan.

Helmet-haasteesta kuittaan kohdan maahanmuuttajan kirjoittama kirja.

Kirjaluotsissa teoksen kehutaan olevan virkistävällä tavalla erilainen maahanmuuttoa ja pakolaisuutta käsittelevä romaani.

Domenico Starnone: Solmut (Lacci, 2014)
WSOY äänikirja, 2018. 5 h 9 min.

Totean heti, että Starnonen kirja ei ollut yhtään minun juttuni. Tai no, tavallaan pidin Starnonen vähäeleisestä ja tyylikkäästä kerronnasta, mutta ensisijaisesti tämä oli minusta jokseenkin pitkäveteinen. Kuuntelin kirjan Toni Kamulan lukeman ja olin alussa aivan hukassa, aloitin kolmasti, mutta pääsin sitten mukaan Starnonen rauhalliseen poljentoon ja vaihtuviin kertojiin. Suomennos on Leena Taavitsainen-Petäjän ja se yhdessä Kamulan makustelevan kerronnan kanssa sai minut ajattelemaan auringossa kylpeviä seiniä, parvekepuutarhoja ja pölyisiä katuja.

Solmut oli minulle tarina yhdestä avioliitosta ja perheestä, sanomatta jätetyistä asioista ja eri tavoin muistetuista hetkistä, väärinkäsityksistä ja ehkä väärin perustein tehdyistä periksiannoista. Kuunnellessa ajattelin toki myös paljon Elena Ferrantea, kaikki nämä avioliittohuhut, tiedättehän, ja kerronta tuntui minusta myös todella paljon samalta, sillä aivan samat visuaaliset jäljet minulla on myös Loistavasta ystävästäni. Tai ehkä italialainen kirjallisuus ei ole minun juttuni? En minä tiedä. Tavallaan kiinnostavaa, mutta pölyistä, auringonhohtoista mutta pölyistä.

Oksan hyllyltä -blogissa haluttaisiin kieltää kirjan lukeminen avioliittoa suunnittelevilta pareilta.

Morten A. Strøksnes: Merikirja (Havboka, 2015)
Gummerus, 2018. 312 s.

Epäilin jo viime syksyn Gummeruksen tiedotustilaisuudessa, että tulen pitämään tästä teoksesta ja olin oikeassa. Strøksnes kertoo kirjassaan Merikirja eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana ensisijaisesti missiostaan pyydystää jäähai ystävänsä Hugon kanssa, mutta päätyy tarinoimaan aika paljon muustakin. Vaikka miesten tavoite pyydystää hai on jokseenkin älytön, on kirjassa paljon tärkeää asiaa.

Teos on yhtäaikaisesti tavattoman mielenkiintoinen ja todella rasittava. Aina varsinaisen tarinan päästessä alkuun Strøksnes harhautuu sivupolulle kertomaan jostakin kiinnostavasta tai ajankohtaisesta mereen liittyvästä asiasta. Tutuksi tulevat niin muovipyörteet, mystiset syvänteiden eläimet kuin Norjan kalastusteollisuus. Täytyy kuitenkin myöntää, että kuukausi lukemisen jälkeen faktat ovat jossain määrin unohtuneet ja vahvimpana kuvana mielessä on kaksi miestä kumiveneessä tiputtamassa haisevia ruhonosia Jäämeren syvyyksiin.

Sivupolkujen vuoksi kirja tuntuu huomattavasti mittaansa pidemmältä, sillä ainakin tuntuu siltä että luin tätä kirjaa hyvin, hyvin pitkään. Tästä huolimatta on todettava Katriina Huttusen suomennoksen olevan oivallinen ja huolella tehty, eihän se hänen vikansa ole että kirjailija ei pysy aiheessa. Joka tapauksessa jos meri on elementtisi, olet kiinnostunut miellyttävästä tietokerronnasta etkä menetä hermojasi jaaritteluun, lue tämä.

Helmet-haasteessa kuittaan tällä luonnollisesti kohdan kirjassa on mukana meri.

Reader, why did I marry him? -blogissa kyllästyttiin Strøksnesin jaaritteluun.

Tällä hetkellä minulla on vielä kesken Johannes Anyurun loistava ja hämmentävä He hukkuvat äitiensä kyyneliin ja Ayòbámi Adébáyòn avioliittoromaani Älä jätä minua. Voinen siis todeta, että festivaaleille on saatu kiinnostavia kirjailijavieraita ja että kirjallisuus elää ja hengittää hyvin ilmassa leijuvasta siitepölystä huolimatta.

Neljäs Helsinki Lit tänään ja huomenna 25.-26.5. Savoyssa ja keskustelut näkyvät myös Ylen kautta.

Ted Chiang: Stories of Your Life and Others

Fantastisen tarkkanäköisiä spefinovelleja

Katsoimme tänä vuonna vihdoin elokuvan Arrival (2016) ja se oli todella hieno. En ole aikaisemmin nähnyt elokuvaa, jossa kohtaaminen avaruusolioiden kanssa on kuvattu niin kauniisti ja olipa tarina muutenkin upea. Uskoisin, että kyseessä on elokuva, josta moni scifiä yleensä vierastava pitäisi. Sittemmin huomasin tarinan perustuvan Ted Chiangin novelliin ja lainasin kirjastosta koko kokoelman Stories of Your Life and Others (2002), joka on julkaistu myös leffakannella nimellä Arrival (2016).

Chiangin tekstiä on fantastista lukea. Hän kirjoittaa esteettisesti ja pikkutarkasti, yksityiskohtiin keskittyen ja tarinan aihetta elävästi kuvaten. Tarinoissa muun muassa kuljetaan ylös Babylonin tornia aina konkreettiseen taivaankanteen asti, pohditaan matematiikan estetiikkaa, koetaan luonnonmullistuksina ja ihmeinä toteutuvia enkelien vierailuja ja kaiken tämän lisäksi katsotaan ihmistä jotenkin todella kauniisti ja ymmärtäen.

Oikeastaan voisin kirjoittaa kaikista kokoelman tarinoista vaikka kuinka pitkään. Ihailin, kuinka Story of Your Lifesta oli saatu tehtyä visuaalisesti niin näyttävä ja alkuperäistekstistä eroava elokuva, jonka ajatus oli kuitenkin säilynyt kirkkaana ja kauniina. Sen lisäksi että tarinassa pohditaan kiinnostavasti kieltä ja kommunikaatiota, on se samalla surullinen ja jotenkin myös lohdullinen tarina vanhemmuudesta, rakkaudesta ja elämän valinnoista. Hell Is The Absence of God puolestaan pohtii kiinnostavasti muun muassa ihmeitä, armon ansaitsemista ja uskoa. Novelli on voittanut lukuisia palkintoja (Hugo, Locus ja Nebula), enkä ihmettele. Chiang onnistuu tasapainoilemaan kerronnassaan puolia ottamatta ja tarjoaa siten hyvän tarinan lisäksi myös paljon ajattelemisen aihetta.

Understand-tarina sai minut ajattelemaan Kukkia Algernonille, tarinassa oli samaa surua ja hämmennystä vaikka se päättyikin lopulta hyvin erilaiseen tilanteeseen. Division By Zero kertoo niin kauniisti matematiikasta ja rakkaudesta, että pakahduin. Tower of Babylon oli minulla haastava tarina, sillä se kirjaimellisesti sai maailmallisen hahmotuskyvyn sekaisin. Huikeaa. En voi kuin ihailla Chiangin terävää kynää ja päätä.

Novellihaasteen puitteissa peukutan tarinaa Liking What You See: A Documentary tapahtumapaikan puolesta. Dokumenttimaisesti, usean kertojan puheenvuorojen kautta etenevä novelli pohtii ihmismielen muokkausta keskittyen erityisesti calliagnasiaan, jossa ihminen ei kykene luokittelemaan tai arvottamaan ihmiskasvoja kauneuden perusteella. Chiang onnistuu tarjoamaan asiaan monta näkökulmaa, jotka saavat ajattelemaan ja tekstissä olisi aihetta osuvaksi Black Mirror -sarjan jaksoksi.

Spefi-lukuhaasteesta kuittaan kohdan spefinovellikokoelma.

Ted Chiang: Stories of Your Life and Others
Vintage, 2010. 306 s. (Alkup. Tor, 2002.)

Maailmalla palkittuja teoksia

Han Kangin Vegetaristi oli yksi viime kevään kohistuista käännösteoksista. Itse luin tämän korealaisen teoksen viime kesän lukumaratonillani ja se olikin sen verran synkkää antia, että loppuaika oli luettava jotain kevyempää ja helpommin mielessä sulavaa. Kiinnostava tämä omituinen teos toisaalta oli, joten ei lukeminen harmittanutkaan.

Kotirouva Yeong-hye lopettaa lihansyönnin toistuvien, väkivaltaisten painajaisten vuoksi. Elämänmuutos vaivaa kovasti läheisiä ja sekä aviomies, lanko että sisar yrittävät saada Yeong-hyeta muuttamaan mieltään. Itse Yeong-hyeta ei päästä teoksessa kuulemaan lainkaan, vaan tämän vetäytymistä oman mielensä uumeniin jonnekin toisaalle seurataan vain edellä mainittujen perheenjäsenten kautta. Näin kerronta on itse asiassa ehkä kiinnostavampaa, sillä havaintojensa kautta kertojat kertovat lopulta ehkä enemmän itsestään.

Teoksesta on jäänyt mieleen muutama harvinaisen voimakas kohtaus, kuten ateljeessa tapahtunut maalaaminen, ruoan pakkosyöttäminen ja eräskin päällä seisominen. Jälkimmäisin tosin nousee mieleen lähinnä ansiokkaan Sivumennen-podcast-jakson vuoksi, mutta ei se ole huono juttu sekään. Miksikään suureksi suosikiksi teos ei kuitenkaan noussut, koin tarinan etäännyttävänä ja jälkiolo oli omituinen.

Teos voitti Booker-palkinnon vuonna 2016.

Innostuneemman jutun tästä voi lukea vaikka Pieni kirjasto -blogista, siellä teosta pidettiin muun muassa helppolukuisena mutta lukijaa haastavana.

Viime vuoden Helmet-lukuhaasteessa luin tämän kohtaan ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja.

***

Anthony Doerrin romaanista Kaikki se valo jota emme näe kohistiin puolestaan sen ilmestymisvuonna 2015, mutta itse välttelin kirjaa ja otin sen luettavaksi vasta viime vuonna suurimman pölyn laskeuduttua. Muistaakseni kirja tarttui kirjastosta mukaan, kun se oli nostettu esille presidentti Obaman suosittelemana teoksena.

Teos on tyylipuhdas lukuromaani ja sellaisena sitä myös markkinoitiin. Suuri, huolella kirjoitettu ja koskettava tarina vie toisen maailmansodan aikaan. Sokea Marie-Laure pakenee isänsä kanssa Pariisista Bretagneen omituisen setänsä talon suojiin ja opettelee isänsä rakentaman pienoismallin avulla liikkumaan uudessa, vieraassa kaupungissa. Saksalainen Werner puolestaan on asunut nuoruutensa orpokodissa kuunnellen sisarensa kanssa radioaalloilta outoja kertomuksia luonnontieteistä ja on radioharrastuksensa vuoksi päätynyt sodassa erityistaitoja vaativaan tehtävään. On ennalta-arvattavaa, että lopulta Marie-Lauren ja Wernerin tarinat kietoutuvat yhteen erikoisella ja ehkä hieman yllättävälläkin tavalla.

Myönnettävä on, tarina oli hieno ja suuri ja taidolla kokoon kudottu. En tiedä oliko se makuuni jopa liian taitava ja täydellinen vai odotinko liikoja, mutta jotain särmää jäin kaipaamaan. Hienoja kuvia tästäkin teoksesta on toisaalta jäänyt mieleen, simpukankuorien tuntu käsiin, Louvren jännittävät käytävät, Jules Vernen lukeminen pistekirjoituksella, surullinen, rätisevä pianokappale radioaalloilla. 

Hieno romaani tämä kuitenkin on, sellainen helposti mukaansa vievä. Suomennos on sujuva, tarina kaunis ja herkkä, en ihmettele kehuja.

Teos on voittanut muun muassa Pulizer-palkinnon vuonna 2015.

P.S. Rakastan kirjoja -blogissa teosta tituleerataan kaunein sanankääntein Suureksi Romaaniksi.

Viime vuoden Helmet-lukuhaasteessa luin tämän kohtaan kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa.

Han Kang: Vegetaristi (채식주의자, 2007)
Gummerus, 2017. 215 s.
Suomentanut: Sari Karhulahti

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (All the Light We Cannot See, 2014)
WSOY, 2015. 554 s.
Suomentanut: Hanna Tarkka