Lavalta: Nightschool (Esitystaiteen seura / Korjaamo Stage)

Kuva: Otto Donner

Lempeä yökoulu vei muutoksen äärelle

Kävin tiistain ja keskiviikon välisenä yönä Essi Räisäsen ja kollektiivin järjestämässä yökoulussa, Nightschoolissa. Yö jännitti etukäteen aivan hirvittävästi. En pidä matkoista tai tilanteista, joissa en tiedä mihin olen menossa tai mitään siitä mitä tulee tapahtumaan. Nyt olin saanut vain ohjeet pakata makuupussin, makuualustan ja mukin ja tiedon siitä, että lähtisimme Korjaamon pihalta kello 19 ja palaisimme seuraavana aamuna viimeistään kello 7. Kaiken lisäksi lähdin matkaan ilman seuraa. Ja kaikki tämä oli aivan mahtavaa.

Työryhmä pyysi yön jälkeen, että emme paljastaisi yksityiskohtia matkan määränpäästä tai sinne kulkemisesta ennen esityskauden päättymistä. En siis kerro näistä asioista, mutta sen verran uskaltanen paljastaa että en odottanut päätyväni tähän kyseiseen paikkaan tai nukkuvani pientä osaa yöstäni design-sohvalla saati kuulevani hypnoottista jatkuvaa kohinaa.

Toisaalta tästä esityksestä tai kokemuksesta on ehkä muutenkin vähän vaikeaa kirjoittaa mitään tyhjentävää. Yritin aamulla unenpöpperöisenä selittää puolisolle mitä matkalla oikeastaan tapahtui, mutta sanallistaminen teki kokemuksesta jotenkin epäselvän ja hahmottoman. Yöllä kaikki tuntui loogiselta.

Jonkinlaisen kantavana teemana yökoululle oli muutos, puhuimme paljon siitä ja niistä asioista joita muutokseen ehkä tarvitaan. Spekuloimme myös sitä onko muutos itsessään tärkeää, pitäisikö kuitenkin keskittyä enemmän päämäärään kuin siihen että haluamme muutosta. Itse olen kirjoittanut yöllä reissuvihkooni muun muassa seuraavaa: Tietty epätietoisuus ja uskallus lienee tarpeellista muutokseen, mutta onko hiki pakollista?

Yökoulun rakenteeseen kuului oppitunteja, välitunteja ja ruokahetkiä. Unelmoin vieläkin eväsleivän pestosta ja keskellä yötä syöty koululounas oli miellyttävä tilaisuus. Oppitunnit olivat miellyttäviä, ajatuksia haastavia mutta silti lempeitä. Pääsin myös yön aikana katsomaan tähtiä, ihmettelemään taidetta ja otattamaan itsestäni koulukuvan. Kuvassa näkyy pörrötukkainen ja hämmentynyt, mutta iloisen oloinen tyyppi.

Pahimmista univeloista selvinneenä ja tätä kirjoittaessa alkaa oikeastaan taas vähän itkettää. Osittain ehkä siksi, että olen ylpeä itsestäni: uskalsin lähteä kokemaan tätä ja heittäytyä taide-elämykseen. Toiseksi yöstä jäi paljon hyviä muistoja: pala tähteä, muistikuva lempeästä kosketuksesta, viileä yön pimeys, lämmin viltti ympärillä, ihmiset joita en tunne mutta joiden kanssa oli hyvä keskustella ja kokea. Tällaisia yökouluja soisin kaikille.

Kiitokset koko työryhmälle (Olli Kontulainen, Milla Martikainen, Maija Nurmio, Ulla Raitio, Pauli Riikonen ja Essi Räisänen) loppukesän yön unesta, josta saa voimaa pitkäksi aikaa.

Käsittääkseni perjantain ja lauantain esityksiin mahtuu vielä mukaan, suosittelen.

Terveiset Prahasta!

Kaarlen silta siltatornista Malá Stranan suuntaan.

Tämän kesän reissukohteeksi valikoitui satunnaisotannalla Praha. Valinnan perusteena oli se, että Praha on (eurooppalainen) kaupunki jossa kumpikaan meistä ei ollut vielä käynyt. Lisäksi lennot ja hotellit saatiin sopuhintaan, joten sekään ei ollut este matkalle. 

Heinäkuinen viikko Prahassa oli jossain määrin sateinen. Tämä ei kuitenkaan tahtia haitannut, sillä sateet olivat lähinnä kuuroja ja ainoastaan yhtenä päivänä kastuimme kunnolla illalla matkalla hotellille. Ajoittaiset sateet myös pitivät lämpötilan mukavan viileänä, joten jaksoimme tarpoa kaupungissa ympäriinsä.

Maailman ainut kubistinen katulamppu.

Asustimme pienessä Old Time Hotelissa lähellä I.P.Pavlovan metroasemaa. Hotelli oli enemmänkin apartment-tyyppinen ratkaisu ja henkilökuntaa näkyi vain harvoin, mutta aamupalaa oli joka päivä tarjolla ja huone siisti joten valittamista ei ole. Huvittava sattumus kuitenkin kävi saapuessamme myöhään illalla hotelliin, kun huoneen 120-vuotias sänky hajosi spontaanisti istuessani sen laidalle selaamaan matkaopasta. Hätä ei kuitenkaan ollut tämännäköinen, sillä saimme samoin tein uuden huoneen ja pääsimme nukkumaan.

Sade ei turisteja haitannut.

Matkustimme siis Prahaan maanantai-iltana ja paluulento lähti perjantaina, myöhään illalla sekin. Aikaa kaupunkiin tutustumiseen jäi siis varsin runsaasti ja tästä otimmekin ilon irti. Tiistain vietimme lähinnä kävellen ja saalistaen geokätköjä läpi Nové ja Staré Mêston sekä Malá Stranan kaupunginosien. Samalla näimme paljon olennaisia nähtävyyksiä, kuten Astronomisen kellon, Kaarlen sillan ja Prahan linnan, jonka alueelle emme tosin tällä kertaa menneet. Lounaan söimme aivan torin lähistöllä sijaitsevassa loistamassa kasvisravintola Maitreassa (keitto ja lämmin ruoka maksoi 115 CZK eli noin neljä euroa). Pääruokana ollut "lammas" olisi mennyt täysin lihasta, ellei olisi tiennyt sen olevan kasvisruokaa. Mainiota. Kävimme myös Mucha-museossa, joka oli ihailtavan kompakti ja kaunis museo Alfons Muchan töistä. Näyttelyssä pääsee myös katsomaan puolen tunnin dokumentin taiteilijan elämästä.

Lennon Wall.

Letnan puistossa oli Alien-hevosia.

Keskiviikkona matkasimme uudelle alueelle Holésoviceen tutustumaan paikalliseen Tekniikan museoon. Olemme joka reissullamme käyneet joko luonnontieteellisessä tai tekniikan museossa, joten täälläkin se päätyi osaksi ohjelmaa. Museo oli hieno ja suuri, mutta lukuunottamatta osia näyttelyistä se oli hieman, no, tylsä. Tämä seikka varmasti johtui siitä, että samankaltaisissa museoissa on tullut käytyä jo moneen kertaan eikä näyttelyissä ollut juuri mitään uutta. Toiminnallisuutta löytyi lähinnä "lasten osastolta", jossa pääsi pelaamaan ja kokeilemaan erilaisia vakoiluun ja tarkkailuun liittyviä laitteita, mutta kahden aikuisen sulautuminen melskaavaan lapsijoukkoon ei oikein onnistunut joten jätimme puuhailun suosiolla pienemmille. 

Tekniikan museon suurin sali on kulkevälineintoilijan unelma.

Museon jälkeen matkasimme kohti Žižkovia ja TV-tornia. Torni olikin aikamoinen näky, lievästi sanottuna häiritsevä sellainen. Korkean rakennelman seiniä kiipeää yhdeksän kasvotonta vauvaa, eikä meille oikein selvinnyt miksi arkkitehtuuri oli päätynyt juuri tähän ratkaisuun. Tunnelmasta tuli mieleen Uusi uljas maailma. Samalla alueella kävimme lounaalla Kure v Hodinkáchissa, musiikkiteemaisessa baarissa, josta sai varsin mainioita dumplingseja ja goulashia. 

Hämmentävä TV-torni.

Keskiiviikkoillaksi olimme budjetoineet reissun tyyreimmän syömisen, suuntasimme ystävän suosituksesta kaupungin parhaaksi aasialaiseksi ravintolaksi kutsuttuun Sasazuun. Neuvojen mukaan pyysimme tarjoilijalta mahdollisuutta chef's menuun ja joimme listan drinkkejä. Satsaus kannatti, sillä seitsemän ruokalajin illallinen sekä jälkiruoka kiilasivat saman tien tiensä parhaiden koskaan syömieni aterioiden listalle. Miehen sanoin: ruoka oli niin hyvää, että nauratti. Myös hinta-laatu-suhde oli kohdallaan. Kotimatkalla pistäydyimme vielä steampunk-henkisessä Cross Clubissa drinkeillä ja painuimme hotellille.

Cross Club.

Pilvisenä torstaina uskaltauduimme lähtemään vähän kaupungin ulkopuolelle ja suuntasimme Prahan eläintarhaan. Eläintarha oli ilahduttava kokemus, sillä eläinten tilat olivat tilavia ja eläimet itse vaikuttivat terveiltä ja hyvinhoidetuilta. Alue oli laaja ja tutustuimme siihen samalla kun metsästimme alueelta muutamaa mysteerigeokätköä. Hauskimmat kokemukset olivat varmaankin lemurihäkissä oleilu, tapiirin ja elefanttien sekä gorillojen ja orangin näkeminen sekä yleinen vaeltelu. Reissuun sai helposti kulutettua useamman tunnin.

Lemuriläjä.

Eläintarhareissun jälkeen suuntasimme takaisin kaupungille tarkoituksenamme vuokrata polkuvene. Sateisen ilman vuoksi moni vuokraliikkeistä oli suljettu, mutta Slav Islandin yksi vuokrapiste oli auki ja vaikka töissä ollut henkilö vaikutti siltä että olisi mieluummin lähtenyt kotiin, suostui hän kuitenkin vuokraamaan meille veneen. Kaupunki näytti kauniilta joelta katsottuna ja kahden pienen saaren välissä seilailu oli hauskaa. Näkipä vedestä myös Kaarlen sillan uudesta näkövinkkelistä.

Näkymä joelta kohti Kaarlen siltaa.

Loppuillaksi lähdimme Petrinin kukkulalle. Hankimme mukaan eväät ja nousimme huipulle köysiratavaunulla. Huipulla voi ihailla kauniita puutarhoja, luostarin pihaa ja näkötorniksi Prahan maailmannäyttelyyn rakennettua Eiffel-tornin pienoisversiota. Me jätimme näkötornin väliin, mutta kävelimme puutarhassa ja tutustuimme myös maailmannäyttelyä varten tehtyyn peilitaloon. Viimeisenä kävimme vielä tutustumassa tsekkiläiseen olutkulttuurin aivan Stáre Mêston keskiössä sijaitsevassa "kultaisessa tiikerissä" eli U Zlatého Tygrassa. Täyteenahdetussa baarissa hanasta saa Pilsner Urquellia (keskusta-alueelle poikkeuksellisesti) sopuhintaan ja tunnelma on leppoisa. Samaiseen baariin Václav Havel toi aikoinaan Bill Clintonin ja olipa seinän kuvien perusteella siellä käynyt myös yksi ikisuosikkini, Helen Mirren.

Ilta-auringossa kylpevä Praha Petrinin kukkulalta käsin.

Perjantaille olimme jättäneet vielä yhden museon. Veimme laukut aamupäivällä säilytykseen juna-asemalle ja suuntasimme kohti Juutalaismuseota. (vinkki: lippuja ei kannata jonottaa sisäänkäynnillä, vaan ne voi ostaa toimistosta joka on hautausmaan sisäänkäynniltä korttelin päässä) Kävimme tutustumassa museoon kuuluviin synagogiin (lukuunottamatta Vanhauutta synagogaa). Vaikuttavin oli ehdottomasti Pinkaksen synagoga, joka Toisen Maailmansodan jälkeen on muutettu muistomerkiksi vainoissa kuolleille juutalaisille. Seiniin on kirjoitettu käsin 77 297 vainoissa kuolleen nimet, syntymäajat ja katoamispäivät. Hämmentävä oli myös vanha juutalainen hautausmaa, jossa vanhat kivet nojaavat sekamelskassa toisiinsa. Hautausmaalta löytyy muun muassa rabbi Loewin hauta. Tarina kertoo Loewin luoneen golemin suojelemaan Prahan juutalaisia.

Vanha juutalainen hautausmaa.

Museokäynnin jälkeen kävimme vielä syömässä loistavassa Lokal-nimisessä paikassa, joka tarjoilee perinteistä tsekkiläistä ruokaa. Meillä oli vielä maistamatta Prahan kinkku, joten söimme sitä kevyenä lounaana. Hyvää oli. Loppuajan käytimme vaellellen. Kävimme The Globe Bookstoressa toisella lounaalla (koska emme onnistuneet löytämään toista Shakespare & Sons -myymälää) ja selasimme kirjahyllyjä, mutta jätimme ostokset tällä kertaa väliin. Lisäksi kävimme noutamassa vielä muutaman hauskan geokätkön. Lopulta tuli aika hakea laukut ja matkustaa takaisin lentokentälle. Praha hyvästeli meidät upealla auringonlaskulla, tänne palaamme varmasti vielä uudelleen.

***

Lopun täsmävinkit:

- Joukkoliikenne toimii mainiosti,  suosittelemme kolmen päivän korttia (310 CZK). Toisaalta kaupunki on mukavan kompakti, joten kävellen ja edullisilla kertalipuilla pärjää myös.

- Varaa mukaan hyvät kävelykengät, mielellään kahdet. (nimim. kävelin päivän kiilakorkokengissä, koska kengät eivät kuivuneet edellisillan sateen jäljiltä)

- Ruoka on edullista, ainakin jos katsoo hieman missä syö. Jos tuoppi olutta maksaa enemmän kuin 40 CZK, on hyvin todennäköistä että siitä kiskotaan ylihintaa. Kaupungissa on huikea määrä kasvisravintoloita, joissa ruoka on usein hyvää ja edullista.

- Kävely kuhisevien Nové ja Staré Mêston alueilla on mukavaa. Samalla pääsee näkemään aimo liudan nähtävyyksiä. 

- Polkuveneily Vltavalla on äärimmäisen suositeltava ja hauska kokemus. Vuokraamiseen tarvitaan henkilöllisyystodistus.

- Petrinin kukkula on ihanteellinen piknik-paikka.

- Nauti matkasta. Lisävinkkejä ja hyviä karttoja kaipaaville voin lämpimästi suositella Lonely Planetin Prague & The Czech Republic -opusta, syksyllä tulee myös uusi versio pienemmästä Prague Encounter -kirjasta.

Kupista: Mutta kumpi on oikea Café Ritter? (Wien)

Syksyisellä matkallamme Wieniin tutustuimme kaupungissa kohteiisin, jotka esiintyvät suosikkini Jonathan Carrollin kirjoissa. Yhtenä pakkokohteena oli Café Ritter, kirjassa Valkoiset omenat esiintyvä kahvila, joka on sen toisen päähenkilön eli Isabellen lempipaikkoja. Sivustolla Jonathan Carroll's Vienna kerrotaan Ritterin sijaitsevan Ottakringerstrassella, joten suuntasimme sinne eräänä iltana.

'You know the Ritter: it's a big place with a real 1950's feel to it - very smoky and full of shadows even in the middle of the day. ---'

Ottakringer Strasse oli hieman syrjässä keskustasta ja niinpä harhailimme hieman ennen kuin löysimme perille. Lopulta pieni kahvila kuitenkin löytyi ja pääsimme sisään. Hämyisessä paikassa tuntui olevan mukava tunnelma, ruokalistat tuotiin pöytään pian. Englantia paikassa ei juuri puhuttu, mutta toinen tarjoilija sai selitettyä meille sen verran että saimme tehtyä tilauksemme.

Jälkiruokalistalta tilasimme Mohr in Hemdin (itävaltalainen pieni suklaakakku) ja Kaiser Schmarrenin (itävaltalainen revitty pannukakku kompotin kanssa) kahvin kera. Molemmat perinteiset jälkiruoat olivat todella hyviä ja kruunasivat illan mukavasti. Myös kahvi oli hyvää. Tunnelma oli leppoisa, nurkassa alkoi soittaa jazzyhtye ja viereisessä huoneessa pelattiin biljardia.

Café Ritter oli oikein mainio paikka ja matkasimme (pienen harharetken jälkeen) metrolla takaisin hotellille. Seuraavana päivänä meitä kuitenkin kohtasi yllätys. Nousimme Mariahilfer Strassella metrosta ja edessämme komeili, mikäs muuukaan, toinen Cafe Ritter. Mistään emme löytäneet tietoa, kumpi näistä olisi todella se oikea, viitteelliset kuvaukset kun sopivan kumpaankin. Päätimme joka tapauksessa myöhään eräänä toisena iltana testata myös tämän toisen paikan.

Kello oli tässä kakkos-Ritterissä käydessämme jo varmaan lähempänä kymmentä illalla. Ei siinä mitään, tilasin kuitenkin pienen kahvin (eli espresson) ja Apfelstrudelin. Vähän oli hönö olo siihen aikaan juoda kahvia, seuralaiset ottivatkin Sturmia (=syyskauden erikoisuus, ns. puolivalmista viiniä, hyvää sekin!).

Miljöö oli vanhanaikaisen hienostunut, sohvat punaista nahkaa ja tarjoilijoilla mustat liivit. Palvelu sen sijaan oli hieman hämmentävää, mutta toisallta kuulemma myös melko wieniläistä. Tarjoilijaa sai odottaa melko pitkään ja esimerkiksi loppusumman päädyimme laskemaan itse ja jättämään rahat pöydälle odotettuamme noin 10 minuuttia laskua. Struudeli oli joka tapauksessa varsin hyvä.

Matkan aikana en tosin saanut missään vaiheessa selville, että kumpi näistä oli se Ritter. Nyt sain vihdoin aikaiseksi selattua kirjaa ja ennen kahvilassa tapahtuvaa kohtausta Isabelle on syömässä ravintolassa Windmühlgassella, joka on Mariahilfer Strassen poikkikatu. Tämä toinen Ritter siis on todennäköisesti Isabellen kahvila, sillä myös moni muu kirjojen tapahtumapaikoista sijoittuu tämän alueen lähelle. Itse kuitenkin tykästyin enemmän siihen ensimmäiseen, jotenkin persoonallisempaan ja lämminhenkisempään paikkaan, joten ajattelen sitä todisteista huolimatta Isabellen yhteydessä.

Helena Petäistö: Aamiainen Cocon kanssa Pariisissa, Strasbourgissa ja Lyonissa

Hammasharjakirjan osaan joutui tällä kertaa Helena Petäistön matkakirja Aamiainen Cocon kanssa Pariisissa, Strasbourgissa ja Lyonissa (Tammi, 2001). Täytyy myöntää, että Petäistön hienostunut ja samalla herttaisen innostunut tapa kertoa ranskalaisista kaupungeista toi iltarutiiniin tiettyä hillittyä glamouria.

Tämä kirja ei kerro nähtävyyksistä vaan elämyksistä ja elämännautiskelusta ja kunkin kaupungin parhaasta annista sillä saralla.

Petäistö kertoo kaikista kolmesta kaupungista ammattitaidolla ja selvänäköisyydellä, mutta toisaalta myös rakkaudella ja lämmöllä. Tekstistä kuultaa läpi, että maa ja matkailu ovat kirjoittajan sydäntä lähellä mikä ei nyt Petäistön tietäen tunnu mitenkään yllättävältä. Jokaisesta kaupungista kertova luku sisältää "alkusanat", jonka jälkeen hypätään pienien alustuksien jälkeen hotellien, ravintoloiden, kahviloiden ja ostospaikkojen maailmaan. Lisäksi tarjoillaan muutamia nähtävyysvinkkejä niille, jotka ovat jo nähneet kaiken.

En osaa sanoa kuinka moni kirjan hotelli- tai ravintolasuosituksista pitää paikkansa, tämä lukemani versio kun on vuodelta 2001. Pienellä selailulla selvitin, että kirjasta on ilmestynyt uusi, tarkistettu painos vuonna 2007 joten tarkempien tietojen tarpeessa suosittelen kääntymään kyseisen version puoleen. Ainakin useampi kahvila vaikutti suositusten perusteella siltä, että jos ne tulisivat vastaan voisin piipahtaa.

Myönnän olevani aina yhtä vilpittömän hämmästynyt, kun huomaan, että jonkun mielestä Pariisi ei olekaan maailman kaunein kaupunki. Ihmettelen, onko hän katsonut kaupunkia ollenkaan vai onko hänen työmatkansa rajoittunut vain lentokenttään ja asiakaskäynteihin tai lomamatkansa pelkkään kapakkakierrokseen, ja onko hänen hotellinsa sijainnut taas sellaisessa osassa Pariisia, jota suomalaiset matkatoimistot mainostavat "hyvänä alueena keskustassa", vaikka sinne asti tai juuri sille alueelle ei kenelläkään pariisilaisella tulisi mielenkään viedä ulkomaalaista.

Myönnän olevani tämän opuksen kanssa puolueellinen, minä kun rakastan Ranskaa jostain syystä. Vaikka en puhu kieltä. Se vain joskus 16-vuotiaana muuttui minulle sellaiseksi ihanaksi maaksi, vaikka ymmärrän vaikkeivät kaikki siitä pitäisikään (eikä tarvitsekaan, enemmän Ranskaa minulle!). Tämä kirja sai haaveilemaan uuden Pariisi-matkan sijaan junamatkasta vaikkapa juuri Lyoniin ja samalla houkuttelee ajatus ranskan intensiivikurssista.

Tässä kaupungissa kävijän suuri nautinto - ellei suoranainen velvoite - on siis käyttää kaikki liikenevä vapaa-aika herkutteluun ja lähtiessään täyttää vielä matkalaukku haisevilla matkamuistoilla. Lyonista löytyy käsittämätön määrä sekä kalliita huippuravintoloita että tavallisia pikkubistroja, kaikki valmiita hämmästyttämään kävijää taidoillaan ja tarjoiluillaan.

Aamiainen Cocon kanssa tarjosi leppoisan nojatuolimatkan kolmeen ranskalaiseen kaupunkiin. Parasta antia kirjassa olivat jokaisen kaupungin kaunokirjallisemmat esittelyt ennen hotelli-, ravintola- ja ostospaikkasuosituksia.

Lisäksi myönnän olevani pikkiriikkisen kateellinen siitä, että Petäistö on saanut syödä Alain Ducassen ravintolassa. Mutta annan anteeksi, koska tämä postaus antoi myös mainion tekosyyn heitellä tänne taas Pariisi-valokuvia.

Helena Petäistö: Aamiainen Cocon kanssa Pariisissa, Strasbourgissa ja Lyonissa
Tammi, 2001/ 2007. 127 s./224 s.
Piirrokset: Anni Riipinen
Ulkoasu: Leena Kilpi