Max Porter: Surulla on sulkapeite

Surun käydessä taloksi apu on usein tarpeen

Max Porterin Surulla on sulkapeite (Gummerus, 2018) on kaunisniminen pienoisromaani surusta ja siitä selviytymisestä. Perheen äiti kuolee ja isä ja pojat jäävät yksin kykenemättöminä käsittelemään menetystä, kunnes ovelle saapuu varis, joka ottaa perheen siipiensä suojaan. Surutyö voi alkaa eikä se ole aina helppoa saati kaunista katsella.

Kirjan kertojina toimivat niin isä, pojat kuin variskin. Aina ei ole ihan selvää mitä tapahtuu tai missä aikatasossa ollaan. Lisäksi surussa vellominen on tosiaan rumaa puuhaa, välillä on tarve huutaa ja antaa kyynelten valua variksen siipien suojaan. Varis ei ole mikään kiltti lohduttaja, mutta vimmainen se tehtävässään on, ei luovuta ennen kuin tilanne on selätetty.

Ihmettelin variksen valikoitumista kirjan linnuksi, en osannut sijoittaa tätä harmaa-mustapukuista lintua surun selättäjäksi. Ajattelin, että kyseessä olisi ollut korppi, kun kirjassa viitattiin useassakin kohtaa linnun esiintymiseen runoissa, mutta todennäköisesti en vain tunne brittiläistä runoutta läheskään riittävästi. Varis on toisaalta mielestäni paljon sympaattisempi kuin korppi, joten ehkä se siksikin on parempi valinta.

Lukemisen jälkeen jäi olo, että jotain meni pahasti ohi. Kirja on pettävän nopealukuinen, mittaa vain reilut sata sivua, mutta rivien välissä olisi tulkittavaa varmasti toiseksikin mokomaksi. Äidin kuolemasta puhutaan etenkin aluksi vain vihjaillen eikä sekään ole aina ihan selvää, miten isä ja pojat surustaan selviävät ja mikä varis loppujen lopuksi on vai onko se mitään. Laina-aika painoi kuitenkin päälle, joten tuuttasin kirjan nopeasti kannesta kanteen.

Vaikka vähän harmittikin, en pitänyt kirjasta niin paljon että olisin lainannut sen uudelleen ja palannut siihen. Vertaukset tuntuivat hankalilta ja tunnelma oli jotenkin epämiellyttävä. En ehkä halunnutkaan päästää kirjaa ihon alle. Kirja on markkinointitekstinsä mukaan kuitenkin hurmannut --- niin kriitikot kuin lukijatkin ja sitä on kehuttu paljon Goodreadsissa, joten kehotan muodostamaan tästä oman mielipiteen.

Yöpöydän kirjoissa kirjoitetaan tästä todella kauniisti, Kosmisen K puolestaan erittelee hienosti variksen roolia surutyössä.

Max Porter: Surulla on sulkapeite (Grief Is the Thing with Feathers, 2015)
Gummerus, 2018. 119 s.
Suomentanut: Irmeli Ruuska

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Taloudestamme ei löydy kissoja, ajoittain kissamaiseksi äityvä koira saa nyt luvan kelvata.

Pasi Ilmari Jääskeläisen uutta romaania on tullut odoteltua jo jonkin aikaa ja ilahduin kovasti Väärän kissan päivän loppukesäisestä ilmestymisestä. Lähes välittömästi kirja keräsi aimo määrän kehuja lähipiirissäni, joten odotukset olivat sitäkin myötä korkealla. Itse ehdin kirjan pariin vasta märän lokakuun saapuessa ja tulin sen kanssa haastetuksi, mutta myös palkituksi.

Kaarnan päivän pitäisi olla oivallinen. Se alkaa jäätelöllä perheen kanssa ja sen tulisi päättyä ensin vaimon kokoaman näyttelyn avajaisiin ja sitten Kaarnan juhlapuheeseen ennen Marrasvirran festivaalipäivän huipennusta, ilotulitusta. Iloiset suunnitelmat katkaisee soitto hoivakodista, jossa Kaarnan äiti tekee kuolemaa pitkään vaivanneen muistisairauden päätteeksi. Kuolema ei kuitenkaan ole se suurin ongelma, sillä pian Kaarna löytää itsensä juhlakansaa pullistelevilta kaduilta jahtaamassa äitinsä salaisuuksia ja omaa menneisyyttään. Kulmien takana vaanivat kaiken lisäksi väärät kissat, joita ei parane katsella tai saattaa joutua pahemman kerran sivupoluille.

Kipuilin kirjan kanssa aika pitkään ennen kuin pääsin todella tarinaan sisään. Se ei tosin ole täysin kirjan vika, sillä ensimmäisen kolmasosan ehdin närppiä vain lyhyissä pätkissä ja tämä teos olisi selkeästi vaatinut enemmän keskittymistä ja pidemmän yhtäjaksoisen lukuhetken heti alkuun. Hieman ennen puoliväliä koin jonkin valaistuksen tai hereilläolon hetken ja pääsin samalle aaltopituudelle Kaarnan kanssa.

Jääskeläisen kirjoitustyyli sentään oli tuttu ja turvallinen, siitä pidin edelleen kovasti. Monessa maagisrealistisessa kirjailijassa on sellainen piirre, että heidän tekstiään on mukavaa lukea mutta samalla siinä on jotain hieman epämiellyttävää ja levottomuutta herättävää. Jääskeläisellä on kerronnassaan sellaista tarkkanäköisyyttä ihmiseen, että olosta tulee vähän epämukava ja jollain tavalla se on myös kutkuttavaa.

Pidin kirjan tavasta käsitellä muistoja ja muistia ja kuvata ihmisen avuttomuutta siinä hetkessä, kun ei olekaan aivan varma mikä on todellista. Marrasvirran kuvitteellinen kaupunki toimii myös hienona näyttämönä tälle tarinalle lukuisine siltoineen ja puistoineen, joissa sumukoneet pauhaavat festivaalipäivän tunnelmaa luomassa. Erityisesti pidin miljöössä kuitenkin siitä, miten Jääskeläinen on ujuttanut Kaarnan kaupunkisuunnittelutavoitteisiin ja kaupungin jo olemassa oleviin rakenteisiin arvostusta kirjaa kohtaan. Paikoin tuntuu, että kirjan kappaleet ovat rakkauskirjeitä antikvariaateille ja kirjastoille.

Väärän kissan päivä siis haastoi minut lukijana, ehkä koiraihmiselle oli muutenkin hankalaa sallia mutanttikissojen olemassaolo. Tarina on täynnä mutkia ja sivupolkuja, eikä se paljasta kaikkea itsestään viimeiselläkään sivulla, mutta se saa aivot mukavasti nyrjälleen. Jääskeläisen tuotannossa tämä ei onnistunut ylittämään rakkauttani Lumikkoon, mutta se muistutti jälleen miksi pidän niin paljon maagisesta realismista.

Laitettakoon tämä Helmet-haasteeseen kohtaan vuoden 2017 uutuuskirja.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä
Atena, 2016. 280 s.
Kansi: Sanna Mander

Chitra Banerjee Divakaruni: The Mistress of Spices

Ystäväni kävi kaivelemassa vinttikomeroaan ihan vain sen vuoksi, että saisi lainattua minulle Chitrra Banerjee Divakarunin teoksen The Mistress of Spices (1997). Itse en ollut tästä intialaissyntyisestä kirjailijasta kuullutkaan, mutta kun minulle luvattiin maagisella realismilla maustettu rakkaustarina höystettynä aimo annoksella mausteita en tietenkään voinut kieltäytyä.

Tilosta tiedetään vain vähän, kaikkea hän ei itsekään muista. Kuitenkin on niin, että hän on päätynyt Californian Oaklandiin pitämään maustekauppaa ja sitoutunut auttamaan ihmisiä mausteiden voiman avulla, tosin vain silloin jos sitä erikseen pyydetään. Mausteiden "salarakkaana" olemisen palkintona ovat voimat auttaa ja nähdä ihmisten syvimmät toiveet, mutta hintana on että kaupasta ei saa poistua eikä käyttää taikaa itsekkäisiin tarkoitusperiin. Eräänä päivänä kauppaan kuitenkin astuu Amerikkalainen, joka tuntuu näkevän Tilon vanhan naisen ulkomuodon alla asuva nuoren ja päättäväisen naisen. Tilo joutuu päättämään totellako mausteiden käskyjä vai seurata sydämensä kutsua.

Mausteiden mystinen maailma ja intialainen kulttuuri ovat teoksessa vahvasti läsnä ja kutkuttavat mielikuvitusta. Divakarunin kerronnan poljento on miellyttävää lukea, se soljuu kuin ajatus, välillä sivupoluille ajautuen ja sitten taas aiheeseen palaten.

GoodReadsin kommenttien perusteella kirja tuntuu jakavan mielipiteet melkoisen tehokkaasti, joko tästä on pidetty kovasti tai sitten ei juuri lainkaan. Minä kuulun ensimmäiseen ryhmään. Teoksessa oli omaan makuuni sopivasti uutta ja samalla riittävästi tuttuja maagisen realismin aineksia niin että pysyin miellyttävästi mukavuusalueellani. Toki juoni oli paikoin naiivi ja välillä hieman hupsukin, mutta kokonaisuus toimi.

Divakaruni on käsittääkseni ollut varsin tuottelias kirjailija, joten tilaisuuden tullen voisin tarttua hänen teoksiinsa uudelleen. The Mistress of Spicesia suosittelen maustehifistelijöille ja sellaisille, jotka kaipaavat kerrontaansa sen pienen ripauksen magiaa.

Chitra Banerjee Divakaruni: The Mistress of Spices
1997 / Black Swan, 2005. 317 s.
Kansi: Stuart Haygarth

Minna Roininen: Unohdetut ovet - valintoihin perustuva syväkirja

Keväämmällä minulle tarjottiin luettavaksi Minna Roinisen uutta teosta Unohdetut ovet (Kirjalabyrintti, 2015). Valikoimassa oli teoksesta kahta eri versiota, joista toinen on perinteinen kirja ja toinen valintoihin perustuva syväkirja jossa lukija voi tietyssä määrin vaikuttaa tarinan kulkuun. Olen viimeksi lukenut samantapaista kirjaa joskus alakouluikäisenä, joten systeemin siirto niin sanotusti "aikuisten" kirjallisuuteen kiinnosti.

Alma asuu Tukholmassa miehensä Simonin ja heidän kissansa Sigmundin kanssa. Avioliitto on alkanut vähitellen rakoilla Alman pysytellessä kotona sairautensa vuoksi ja Simonin matkustellessa uransa vuoksi ympäri maailmaa. Eräänä päivänä Alman luokse ilmestyy kuitenkin tuntematon mies, joka kertoo Simonin olevan katoamassa uniinsa ja voin Alma voi häntä auttaa, jos vain haluaa. Alman on tehtävä päätös uskoako kummallista miestä ja päättää haluaako tai voiko hän ylipäätäänsä pelastaa Simonin.

Tarinassa liikutaan valitsemalla avainkohdissa itselle sopiva vaihtoehto kahdesta tai useammasta tarinapolusta. Itse huomasin useamman kerran arpovani haluanko valita turvallisesti vai en ja muutamaan kertaan pyysin myös tarinasta tietämätöntä siippaa valitsemaan, kun en osannut päättää. Loppuun kuitenkin päästiin kunniallisesti ja tarina saatiin saatettua päätökseensä (vaikka ahneena luinkin kolme vaihtoehtoista lopetusta).

Siirtymät tarinan sisällä tuntuivat varsin näppäriltä, vaikka paikoin tarinan jatkuvuudessa tuntui pientä kompurointia. Kokonaisuutena paketti pysyy kuitenkin mielestäni hyvin kasassa, on varmasti haastavaa sovittaa tarinapolku lukuisiin valintoihin sopivasti. Pienestä hapuilusta huolimatta olin lähestulkoon liimattu kirjaan noin päivän ajan. Lukulaitteella tuli naksuteltua menemään melkomoista vauhtia ja kun taas pääsi valitsemaan reittiä piti tietysti selvittää että mitä sieltä tulee. Käytettävyys oli myös huippuluokkaa, sillä pelkällä sormen napautuksella pääsi siirtymään oikealle sivulle.

Unohdetut ovet oli siis kokonaisuutena kiinnostava ja virkistävän erilainen lukukokemus. Vastaisuudessa tällainen lukukokemus innostaisi myös, etenkin jos kirjaa on tarjolla e-kirja-muodossa.

Myös ainakin Ja kaikkea muuta -blogin Minna on lukenut teoksen ja pohtii tekstissään pitemmin tämäntyyppisen kirjan luomisprosessia.

HelMetin lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan kirja, jonka henkilöistä kaikki eivät ole ihmisiä.

Kiitokset kustantamolle arvostelukappaleesta.

Minna Roininen: Unohdetut ovet - valintoihin perustuva syväkirja
Kirjalabyrintti, 2015.
Kansi: Natalia Maroz

Jonathan Carroll: Bathing the Lion

Leijonan ilme ei kuvaa lukukokemusta.

Oman suosikkikirjailijan uuden teoksen lukeminen on aina vähän riskialtista. On olemassa mahdollisuus, että kirja on aivan kammottava ja sitten tulee väistämättä itsetutkiskelun paikka. Lykkäsin siis Jonathan Carrollin uusimman romaanin Bathing the Lion (St. Martin's Press, 2014) lukemista reippaasti joulun yli, ennen kuin uskalsin lahjakirjaan tarttua.

Luin tuossa jokin aika sitten internetissä juttua 12 problems only Haruki Murakami fans will understand ja sen kohta 1 tuli heti mieleeni kun yritin sanailla jonkinlaista juonikuvausta tästä kirjasta. Juonen kuvaus lyhyesti tulee nimittäin olemaan varsin tyhjänpäiväinen eikä ehkä itsessään saa lähes ketään kiinnostumaan kirjasta. Siis: viisi samassa kaupungissa asuvaa ihmistä näkee yöllä tismalleen saman unen, mutta kaikki henkilöistä eivät edes tunne toisiaan. Tai eivät ainakaan tunteneet juuri tässä elämässä. Vähitellen alkaa sitten selvitä, että kaikki ovat osa harvinaisen paljon suurempaa, jopa koko universumiin vaikuttavaa systeemiä ja sitä sitten lähdetään setvimään.

Niin että en itsekään nyt ihan heti lähtisi tällä kuvauksella lukemaan tätä. Mutta koska minä luotan Carrolliin, niin luin kuitenkin ja muistin taas, miksi näistä kirjoista niin kovasti pidän. Reaalimaailman taipuminen jonkin suuremman käsissä, mielikuvitukselliset filosofiset pohdinnat, pitbullit ja tuttu kerronnan poljento nappasivat mukaansa ja saivat kevätmaniasta kärsivän lukijan keskittymään edes hetkeksi vain yhteen kirjaan. Kyllä teki hyvää.

Kiitos mies, joka hankki tämän minulle joululahjaksi. Kiitos kirjahylly, jossa on vielä lukemattomia Carrolleita jäljellä (kesällä tulee uusi pienoisromaani, jee!). Kiitos Carroll näistä kirjoista.

Jonathan Carroll: Bathing the Lion
St. Martin's Press, 2014. 280 s.
Kansi: Ervin Serrano

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Pasi Ilmari Jääskeläisen uusin romaani Sielut kulkevat sateessa (Atena, 2013) muutti meille kotiin heti ilmestyessään, mutta säästelin kirjaa paremmalle lukuajalle. Töissä oli haipakkaa, enkä tahtonut lukea kirjaa kiiressä. Niinpä se valikoitui luettavaksi rauhallisina joulun välipäivinä sohvan nurkkaan kääriytyneenä.

Judit katseli, kuinka nainen luki. Hän oli lapsena lukenut samalla tavalla - niin kuin muuta maailmaa kuin kirja ei olisi. Sitten kirjojen lumo oli jotenkin huomaamatta väistynyt.
Nainen käänteli sivuja. Judit ajatteli: Kuinka kaunis ihminen lukiessaan onkaan!

Sairaanhoitajana toimiva Judit jättää vanhan elämänsä taakseen ja muuttaa Helsinkiin saatuaan ystävältään Martalta työtarjouksen. F-Remediumin palveluksessa Judit pääsisi tekemään kotisairaanhoitajan töitä hulppealla paikalla, kunhan vain suostuu uskonnollisen yrityksen vaatimusten mukaisesti hoitamaan asiakkaidensa fyysisen kunnon lisäksi myös heidän sieluaan. Lisäksi työhön tulee uusia vaatimuksia, kun asiakkaaksi saadaan kuuluisa ateisti Leo Moreau, jota Juditin pitäisi Martan pyynnöstä vakoilla. Vaikka työ on mukavaa, painaa Juditin mieltä huoli kuolemansairaasta kummipojasta Maurista. Tämä juonikuvion asetelma ei kuitenkaan kerro itse kirjasta paljon mitään, sillä kirjassa tapahtuu paljon ja monipuolisesti.

Tuttua Jääskeläisen edellisistä kirjoista Sieluissa oli yliluonnollisen läsnäolo arkitodellisuudessa. Jumalalliset väliintulot, sammakkomaisin piirtein tuijottavat sateessakulkijat ja maailmankuvan nyrjähtäminen kuuluvat peruskuvastoon. Sade kirjassa on tauotonta (sekoitin kirjan vuodenajan jatkuvasti tähän nyt ulkona vallitsevaan sadetalveen, vaikka kirjassa eletään kesää). Arjesta poikkeava tarjoillaan minun makuuni sopivalla tavalla. Alunperin pelkäsin kirjan olevan minulle liian pelottava, mutta ei se onneksi ollutkaan, ainoastaan sopivan karmiva. Karmivuudessaan se toi itse asiassa mieleen jokin aika sitten lukemani Hautalan Itsevalaisevat, mutta Sielut ei saanut minussa aikaan samanlaisia epämiellyttäviä väristyksiä.

Kirja myös sisältää paljon erilaisia viittauksia kauhukirjailija H.P.Lovecraftiin. Koska tunnen kyseistä kirjailijaa varsin huonosti en tiedä kuinka suoria viittaukset olivat, mutta jotain samankaltaisia piirteitä näinkin rajallisella tuntemuksella kykeni huomaamaan. Kirjallisten viittausten ystävät saavat muutenkin nauttia koko kirjan mittaan, sillä vastaan tulee niin tuttuja kirjoja kuin niiden henkilöhahmojakin. Mieleen nousivat hivenen ahdistavat, mutta hienot The Unwritten -sarjakuvat.

Kiinnostavuudestaan huolimatta kirjassa oli myös muutamia piirteitä, jotka jäivät mietityttämään. Mietin, miksi Maurin sairauden piti olla kuvitteellinen, eikö ollut ainuttakaan neurologista sairautta jonka taudinkuva olisi samankaltainen? Lisäksi huomasin, enemmän itsestäni, että minua häiritsee se kun kerrotaan kirjan henkilöiden käyvän vessassa. Itse varsinainen vessaanmeno ei ole ongelma, mutta huomaan vaivaantuvani jos kirjassa kuvataan tarkemmin sitä mitä he siellä tekevät. Pohdin asiaa ja totesin, että vaivaannus johtuu ehkä siitä että se tekee kirjan hahmoista liiankin inhimisillisiä ja toisaalta minua ei oikeastaan kiinnosta kuinka hahmot pyyhkivät takapuolensa. Nämä ovat kuitenkin loppujen lopuksi melkoisen merkityksettömiä seikkoja suuremmassa skaalassa.

Ennen kaikkea Sielut oli minulle kirja lukemisesta ja sen hienoudesta. Vaikka pääteemana nopeasti katsoen tuntui olevan uskonnollisuus, uskonnottomuus ja maailman hahmotus, nousi minulle päällimmäiseksi arvostus lukemista (ja fiktiota) kohtaan. Kirjat voivat kuljettaa lukijan uusiin maailmoihin, saada tajuamaan jotain uutta ja ymmärtämään jotain olennaista ympäröivästä maailmasta. Itselläni ainakin tämän kirjan loputtua päässä surrasi niin paljon, että oli hankala nukahtaa.

En ryhdy tässä suosittelemaan Sieluja varauksettomasti kaikille, sillä jos käyttäisin tähtiarviointia saisi Sielu niitä ihan päivän mukaan jotain kahdesta neljään. Itse kuitenkin loppupeleissä pidin kirjan haasteellisuudesta ja syvyyksistä joihin se kuljetti. Seuraavaa odotellessa.

Minna kuvaa tätä kypsimmäksi ja painavimmaksi Jääskeläisen teoksista, Morre pohtii kirjan nimistöä hienosti ja Salla puolestaan ruotii kirjaa kriittisemmin vaikka lukikin sen loppuun.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa
Atena, 2013. 550 s.
Kansi: Jussi S. Karjalainen

Jonathan Carroll: Voice of Our Shadow

Veimme Joen syntymäpäiväjäätelölle Mariahilfer Strassen puljuun, aivan kuten kirjassakin.

Wienin matkalukemiseksi oli ehdottomasti saatava se viimeinen lukematon Jonathan Carrollin kaupunkiin sijoittuva teos, Voice of Our Shadow (Gollancz, 2002; alunperin julkaistu 1983). Aloittelin kirjaa lentokoneessa ja bongailin siinä esiintyneitä paikallisia kohteita reissun mittaan reittiemme varsilta.

There are cafés where you can sit all morning over one cup of wonderful coffee and read a book without anyone ever disturbing you. Small, smelly movie theaters with wooden seats, where a couple of sad-looking models put on a "live" fashion show for you before the feature goes on. I had a favourite gasthaus where the waiter brought dogs water in a white porcelain bowl with the name of the restaurant on the side.

Joseph on tavallisen oloinen mies, kirjailija, jonka novellin pohjalta päädytään tekemään kuuluisuuteen nouseva näytelmä. Vaikka näytelmällä ei tunnu olevan tekstin kanssa mitään tekemistä, saa nuorukainen sen verran rojalteja että pääsee muuttamaan Wieniin. Kaupungissa Joe tapaa kiehtovan pariskunnan, Paul ja India Taten, elokuvateatterissa. Kolmikon ystävyys syvenee, kunnes vähitellen elämää alkavat varjostaa pelko ja ahdistus. Joen menneisyys ei jätä hänen ajatuksiaan rauhaan ja reaalimaailman rajat alkavat häilyä.

Voice of Our Shadow pohtii paljon hyvyyttä ja pahuutta, ihmisten tekojen seurauksia. Mitä tapahtuu, jos aiheuttaa toisen henkilön kuoleman? Voiko asiasta päästää koskaan irti saati sitten päästääkö asia sinusta? Carroll osaa loistavasti loihtia silmien eteen kammottavia kohtauksia, jotka jäävät hyvällä tavalla kallonpohjaan kummittelemaan.

Näin suoraan sanottuna Voice of Our Shadow ei kuitenkaan noussut Carroll-suosikkieni joukkoon. Tarinaa oli mielenkiintoista lukea paikan päällä Wienissä, mutta viehätys perustuikin lähinnä siihen sillä kaupunkia kuvataan kirjassa kauniisti ja kiehtovasti. Periaatteessa muutkin elementit olivat kunnossa, kauhu kipristeli varpaita ja silti jotain jäi puuttumaan. Homma lässähti jotenkin kasaan ja nostatus ei saanut arvoistansa lopetusta vaan aiheutti lähinnä hämmennystä.

En aio silti hylätä rakasta kirjailijaani, vaan laitan toivoni seuraavaan luettavaan teokseen. Ehkä se taas muistuttaa minua siitä, miksi Carroll on niin mainio tarinankertoja.

(ja ehkä se oli ihan hyväkin, että kirja oli vähän nihkeää luettavaa, olisin muuten ollut aika vaitonaista matkaseuraa)

Jonathan Carroll : Voice of Our Shadow
Gollancz, 2002. Alkup. julkaistu 1983. 208 s.
Kansi: John Ashberyn maalaus

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Aloitan Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena, 2006) eräänä perjantaina junassa. Kirjan alussa kerrotaan Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta. Nostan katseeni ylös ja huomaan minua vastapäätä istuvan nuoren miehen lukevan juuri kyseistä teosta. Tämän on oltava hyvä merkki.

Lukijan nimi oli Ella Amanda Milana. Hän oli 26-vuotias nainen ja hän koostui muun muassa kauniisti kaartuvista huulista ja viallisista munasarjoista.

Ella Milana tekee äidinkielen opettajan sijaisuutta kotikaupungissaan Jäniksenselällä. Piskuinen kaupunki on muuten tavallinen, mutta sieltä on kotoisin maailmallakin tunnettu ja arvostettu lastenkirjailija Laura Lumikko. Lumikko on perustanut Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seuran, johon kuuluminen on suuri kunnia.

Ella kutsutaan Seuran jäseneksi ja tylsänpuoleinen elämä on muuttumassa matkaksi kirjailijuuteen kunnes kummia tapahtuu: kesken hienojen juhliensa Laura Lumikko katoaa mystisesti. Tästä huolimatta Ellan jäsenyys Seuraan on voimassa ja niinpä hän käyttää uutta asemaansa selvittääkseen mahdollisimman paljon kuuluisasta kirjailijattaresta. Sitä varten Ellan on pelattava Peliä, jossa tietoja saadakseen on laitettava myös itsensä likoon.

Hän oli kuin mykän farssin unissakävelijä. Hän räpytteli silmiään, levitti ne ammolleen ja luotasi tyhjyyttä yleisön päiden yllä.
Kun Laura Lumikon jalka osui viidennelle askelmalle, tapahtui se, mitä kaikki yrittivät jälkeenpäin kovasti ymmärtää ja analysoida.

Vertasin jo Harjukaupungin salakäytävien yhteydessä Jääskeläistä armaaseen Jonathan Carrolliini. Lumikon lukemisen jälkeen tunne vain vahvistui ja tunnen löytäneeni kotimaisen vastineen suosikkikirjailijalleni. Jääskeläisen maaginen realismi on sopivan pelottavaa, omalaatuista ja seksikästä. Lisäksi, ainakin tässä kirjassa, on paljon koiria. Arvostan. (Tälle vertailulle en mahda mitään, sillä Carroll on ensimmäinen maaginen realistini ja väistämättä sitä tulee peilattua muita hänen teksteihinsä ainakin jossain määrin.)

Suurin ongelma Lumikon kanssa oli se, että se loppui. Tarinaa olisi lukenut ilokseen vielä pitkään. Toisaalta, kukapa tietää, ehkä kirja on aivan erilainen kun avaan sen seuraavan kerran.

Lumikko ja yhdeksän muuta oli minulle hyvin lähellä täydellistä lukukokemusta. Odotan innolla Jääskeläisen seuraavaa, syksyllä ilmestyvää romaania.

Muun muassa Zephyr ihastui Lumikon maagiseen maailmaan, Amma puolestaan vaistosi kirjassa liikaa kalmanhajua.

ps. Kiitos taas Tuomakselle parhaasta kuvausavusta ja sietokyvystä silloin, kun kuvattava marmattaa.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Atena, 2006. 322 s.
Kansi: Susanna Raunio

Jonathan Carroll: The Heidelberg Cylinder

Jonathan Carrollin The Heidelberg Cylinder (Mobius New Media, 2000) on kallein koskaan hankkimani kaunokirjallinen teos. Maksoin kirjasta 79 puntaa eli 95 euroa ja se on kaiken lisäksi tästä kyseisestä opuksesta suhteellisen matala hinta. Kyseessä on nimittäin teos, jota painettiin ainoastaan 1000 kappaletta ja joka on varustettu sekä herra kirjailijan että kannen kuvittajan nimikirjoituksilla. Ja koska herra Carroll nyt sattuu olemaan se minun kirjailijani, oli opus tietysti saatava kokoelman kruunuksi.

Ymmärtänette siis, että kynnys kirjan avaamiseen oli suuri. Mitä jos se on ihan huono? No, ei ollut. Se oli juuri sellainen ärsyttävä ja ihana Carroll-kirja josta pidän vaikkei tämä ihan suosikiksi noussutkaan.

Right then Chapter Two began but none of us knew it yet. Before anyone had a chance to say more, the doorbell rang. I looked at Rae to see if she was expecting someone. She shook her head. Who now?

Bill Gallatinin elämä heittää tutun ja turvallisuuden ulos ikkunasta, kun hänen ovelleen ilmestyvät Veljet Brooks ja Zin Zan. He kertovat, että Helvetti on täynnä ja Saatana hoitaa ongelmaa kotiuttamalla kuolleita takaisin maan pinnalle. Ja nimenomaan Billin naapuruston taloihin. Saatana ei toki myöskään kysele lupia tähän talojenvaltaukseen, joten olisi joko pingottava pakoon tai liityttävä Brooksin ja Zin Zanin edustamaan järjestöön.

Kirjan juonta on melkoisen hankala setviä auki, sillä samalla tulisi paljastaneeksi kaiken sen kivan, jota kirjaan on jemmattu. Luvassa on kuitenkin yllättäviä paljastuksia Helvetin luonteesta, kohtaamisia oman itsen ikävien puolien kanssa ja elämänfilosofista pohdintaa. Ja mikä oikeastaan on Heidelberg Cylinder?

Five feet away a giant Irish wolfhound stood next to a nothing-looking man. Both of them were on fire. I mean, both man and dog were in big bright flames. The guy was smiling and came towards me. Before I could do anything he stuck out a burning hand to shake and said, "I'm Mel Shaveetz. Nice to meet you. We just moved in here a couple of days ago. Haven't met many people yet."

Vaikka The Heidelberg Cylinderin perimmäiset teemat uivat melko syvissä syövereissä, on kirja paikoin hauska. Siis niin hauska, että nauratti. Ja sitten seuraavalla aukeamalla niin sydäntäsärkevä, että taas sai lähettää henkiset jupinat ihanan inhottavalle kirjailijalle. Carrollin teokset vievät omat ajatukseni yleensä melkoisen filosofisille linjoille, mutta kirjoista ei valmiita vastauksia tarjoilla. Itseäni nämä ajatusleikit viehättävät kovasti ja askartelen niiden kanssa pitkään kirjojen lukemisen jälkeen.

Näin jälkipuintina kirjan hintaa onneksi tasoittaa se, että olen lähes kaikki Carrollin kirjat hankkinut nettiantikvariaateista eli maksanut suurimmasta osasta noin 5 euroa kipale. Kuinka paljon sinä olisit valmis maksamaan todella paljon haluamastasi kirjasta?

Nykyään tämä tarina löytyy myös Carrollin lyhyiden tarinoiden kokoelmasta The Woman Who Married a Cloud (Subterranean Press, 2012). Lisäksi muutamia Carrollin novelleja voi lukea ilmaiseksi täällä.

Haasteet: Kirjavuori Mount Everestille, ensimmäinen kirja.

Jonathan Carroll: The Heidelberg Cylinder
Mobius New Media, 2000. 73 s.
Kannen kuva: David McKenna

Téa Obreht: Tiikerin vaimo

Téa Obrehtin Tiikerin vaimo (WSOY, 2012) sai odottaa lukuvuoroaan hyllyssä varsin pitkään, muttei onneksi turhaan: minä nimittäin rakastin tätä kirjaa. Tiivistettynä Tiikerin vaimo oli minulle maagisen ruma ja kaunis, pölyinen ja kuuma, yönsininen ja mystinen, mausteinen ja raikkaan veden makuinen.

Varhaisimmissa muistoissani isoisä on kalju kuin kivi ja hän vie minut katsomaan tiikereitä. Hän panee hatun päähänsä, vetää ylleen isonappisen sadetakin, ja minulla on kiiltonahkakengät ja samettimekko. On syksy, ja olen neljän vanha. Miten selvää kaikki onkaan: isoisän käsi, raitiovaunun iloinen kohina, aamun kosteus, tungos meidän noustessamme ylös mäkeä linnoituksen puistoon. Ja isoisällä on aina rintataskussa Viidakkokirja: siinä on kullatut kannet ja vanhuuttaan kellastuneet sivut. En saa pidellä sitä, mutta se on auki isoisän polvella koko iltapäivän, kun hän lukee siitä minulle pätkiä.

Natalia on matkalla ystävänsä Zorán kanssa Brejevinan kylään. Maa on sodan runtelema ja he ovat viemässä rokotteita kylän orpokotiin. Nuoret naiset eivät kuitenkaan pääse edes perille, kun huonot uutiset tavoittavat heidät: Natalian rakas isoisä on kuollut ja kaiken lisäksi kaukana kotoa, pienessä Zdrevkovin kylässä, jossa isoisällä ei edes ollut mitään järkevää syytä olla.

Vaikka Natalian tehtävä Brejevinassa on kesken, eivät ajatukset isoisästä jätä häntä rauhaan. Mitä kaikkea isoisä oli jättänyt elämästään kertomatta? Miten tarinat kuolemattomasta miehestä ja tiikerin vaimosta liittyvät kaikkeen? Ja mitä isoisä teki Zdrevkovissa?

Isoisän sydän vavahteli, ja hän saattoi jo nähdä silmissään, miten tiikeri kävi hänen kimppuunsa, mutta  hän ajatteli Viidakkokirjaa, sitä miten Mowgli oli härnännyt Shere Khania soihtu kädessä kivellä, tarttunut rampaa tiikeriä leuan alta nujertaakseen tämän - ja hän ojensi kätensä pressun alta ja kosketti ohi lipuvaa karkeaa turkkia.

Obrehtin kieli on hypnotisoivaa, vaikka pitää jalat, tai käpälät, maassa. Maagisia asioita tapahtuu, väki on taikauskoista ja vanhoista perinteistä pidetään kiinni kynsin ja hampain. Silti kaikki tuntuu todelta. Vaikka Natalia on suurimmalta osin tarinan kertoja, on isoisä ja heidän suhteensa kirjan pääosassa. Ja siksi kirja on myös tarina Natalian kasvusta, siitä tarpeesta ymmärtää, jotta hän voi jatkaa omaa elämäänsä.

Minä nautin Tiikerin vaimon lukemisesta suunnattomasti. Kirjassa oli lumoa, joka veti otteeseensa jo työmatkan aikana ja otti taas mukaansa kun kirjan pariin ehti palata. Tästä tuli todennäköisesti tämän vuoden parhaita lukukokemuksia.

Tässä lienee paikallaan kehua myös käännöstä, sillä käännös soljui luettuna mukavasti ja tasaiseen tahtiin. Tuli sellainen olo, kuin olisi itse kävellyt isoisän kanssa kohti eläintarhaa tai katsellut öisellä kadulla, kuinka elefanttia houkutellaan tyhjän kaupungin halki pitkin raitiovaunukiskoja.

Obrehtin hieno esikoinen sopii oivasti tähän synkkään marraskuuhun tuoden siihen hieman lämmintä valoa jostain kaukaa. Ehkä tämä on ennen kaikkea tarina tiikereistä, mitä ne kullekin meistä sitten edustavatkaan.

Tiikerin vaimoa on luettu kirjablogeissa suhteellisen ahkeraan: esimerkiksi Morre piti tätä hyvänä muttei aivan napakymppinä, Suketus palkitsee kirjan kahdella waulla ja Jaakko kiteyttää oivallisesti sen, miksei kirjaa kannata lukea liian nopeasti.

Iso kiitos ihanalle Saralle, jonka blogin arvonnasta tämän teoksen taannoin pokkasin.

Téa Obreht: Tiikerin vaimo (The Tiger's Wife, 2011)
WSOY, 2012. 362 s.
Suomentanut: Irmeli Ruuska
Kansi: Mary Evans / Picture Library

Haruki Murakami: 1Q84

Murakamin 1Q84:n kolmososa hyppi ensin silmilleni Omenan kirjastossa ja kun Norkku vielä luki ja arvioi opuksen kaikki kolme osaa, oli tähän tartuttava. Kyseessä on siis Haruki Murakamin trilogia 1Q84 (Book One and Two 2009, Book Three 2010, translated in 2011).

And after you do something like that, the everyday look of things might seem to change a little. Things may look different to you than they did before. I've had that experience myself. But don't let appearances fool you. There's always only one reality.


Yritin jo kerran selittää kirjan juonta miehelle. En onnistunut. Voin siis melkoisen varmasti luvata, että en tule paljastaneeksi juonen kulusta käytännössä mitään.

Tarinaa kertovat Tengo ja Aomame. Tengo on matematiikkaa opettava kirjailija, joka päätyy mutkan kautta kirjoittamaan uudelleen tarinaa nimeltä Air Chrysalis joka kertoo taianomaisen tarinan pikkuihmisistä (Little People) ja siitä, miten ne maailmaamme vaikuttavat. Aomame on viralliselta ammatiltaan liikunnanohjaaja, mutta pinnan alla on muutakin: Aomame on salamurhaaja, mutta ei mikään perinteinen ostettavissa oleva sellainen vaan kohteena ovat väkivaltaiset miehet.

Kertojista kumpikin päätyy valintojensa vuoksi rinnakkaismaailmaan 1Q84, jossa säännöt ovat erilaiset. Vaikka outo maailma tuo yksinäisyyden tunteen, löytyy Aomamen ja Tengon väliltä yhteys joka juontuu 20 vuotta sitten tapahtuneeseen hetkeen.

Like it or not, I'm here now in the year, 1Q84. The 1984 that I knew no longer exists. It's 1Q84 now. The air has changed, the scene has changed. I have to adapt to this world-with-a-question-mark as soon as I can. Like an animal released into a new forest. In order to protect myself and survive. I have to learn the rules of this place and adapt myself to them.

Kaksi ensimmäistä kirjaa keskittyvät esittelemään sekä olennaisia henkilöhahmoja että avaamaan pikkuihmisten ja Air Chrysaliksen merkitystä. Murakami ei päästä lukijaa helpolla, sillä tekstiä on paljon ja se on intensiivistä. Kaikkeen kuvailuun tunnutaan suhtautuvan yhtä suurella hartaudella; ruoanlaittoa kuvaillaan yhtä pikkutarkasti kuin olennaisimpia tapahtumaketjuja. Välillä mietin, onko osasyy pikkutarkkaan ja säännölliseen kerrontaan käännöksessä, että mahtaako japanin kieli soljua eri tavalla kuin englanti. En tiedä.

En saanut 1-2-osia kulkemaan julkisissa mukana, joten se oli pelkästään kotikirjana. Pääasiallisena huomiona kuitenkin se, että kiire Murakamilla ei ole. Ja ehkä se on hyväkin; mielestäni Tengo ja Aomame ansaitsevat että heidän tarinansa kerrotaan huolella ja toisaalta Murakami myös osasi pitää minulle jännitystä yllä.

Kolmas osa jatkaa siitä, mihin toinen osa jäi mutta kertojien joukkoon on nyt liittynyt myös Ushikawa, omituisen näköinen mies joka tekee töitä Aomamen ja Tengon vastapuolelle jonkinlaisen yksityisetsivän tehtävissä. Kolmannen kertojan mukaanottaminen hidastaa tarinan kulkua ja sotkee välillä myös ajantajun kun kaikki henkilöt pyritään yksi kerrallaan saattamaan samaan pisteeseen ajassa. Välillä tämä turhautti, etenkin heti toisen osan lukemisen jälkeen, sillä jotenkin kaipasin päästä ja loppuun, saada tietää.

Tämä on toinen Murakamini, ensimmäinen oli Kafka rannalla. Molemmissa oli useita seksikohtauksia, mutta Murakami suhtautuu kohtauksiin pääosin hyvin kliinisesti eli mitään eroottista kirjallisuutta tämä ei tosiaan ole. Seksi on Murakamille lähinnä väline, jota välillä tarvitaan tarinan eteenpäin kuljettamiseen tai henkilöhahmojen kehittämiseen ja se kuvataan samalla pikkutarkalla ja objektiivisella otteella kuin kaikki muukin. (Huvittava tieto: 1Q84 oli lähellä voittaa Literary Review'n Bad Sex in Literature - palkinnon, en kyllä tavallaan ihmettele..)

1Q84 muistutti minua taas siitä, miksi pidän maagisesta realismista kirjallisuuden lajina. Arkisen ympäristön muuttaminen mystiseksi ja jopa pelottavaksi kiehtoo minua jostain syystä loputtomasti. Siinä mielessä tämä on poikkeuksellista, että yleensä en perusta mistään pelottavasta, en elokuvista tai kirjoista. Maagista realismia en kuitenkaan osaa olla lukematta. Murakami, Jonathan Carroll ja Pasi Ilmari Jääskeläinen edustavat minulle tällä hetkellä niitä kirjailjoita, jotka onnistuvat tuomaan minulle näitä kammottavan kiehtovia pelkokicksejä. Toisaalta lukemisen jälkeen on myös rauhallinen olo, tuntemus siitä että on hetken ollut osa jotain ihmeellisempää maailmaa.

Lyhyesti 1Q84 on tarina yksinäisyydestä, rakkaudesta, ja salaisuuksista. Murakami ei kerro kaikkea, mutta antaa lukijalle paljon työstettävää. Logiikkaa ei aina ole, mutta toisaalta, onko sitä jatkuvasti tässä meidänkään maailmassamme?

Suosittelen luettavana syksyisenä tai talvisena iltana viltin alla tahi villasukat jalassa. Juomaksi teetä.

Rinnakkaismaailmoissa on seikkaillut myös Norkku (1&2 ja 3).

Haruki Murakami: 1Q84 Books One and Two
Random House. 2011. Kääntänyt japanista Jay Rubin. 623 s.

Haruki Murakami: 1Q84 Book Three
Random House. 2011. Kääntänyt japanista Philip Gabriel. s.364

Kannet: Suzanne Dean

ps. Tätä ei ollut mitenkään helppo kirjoittaa, sillä laajan rinnakkaismaailman avaaminen muutamassa lauseessa tuntui käytännössä mahdottomalta. Jos pidit Kafkasta rannalla, uskaltaisin ehdottaa että pitäisit myös tästä.

pps. Hymisytti myös kun tässä luettiin Kadonnutta aikaa etsimässä. 
"Have you read it?"
"No, I've never been in jail, or had to hide out for a long time. Someone once said unless you have those kind of opportunities, you can't read the whole of Proust."

Jonathan Carroll: Valkoiset omenat

Sanottakoon heti alkuun, että minä rakastan Jonathan Carrollin kirjoja. En siis osaa olla kovin objektiivinen kertoessani tästä kirjasta, siis Carrollin toisesta suomennetusta teoksesta Valkoiset omenat (Loki-kirjat, 2006; White apples 2002).

Sen sijaan hän kysyi, mikä Vincentistä oli tärkeintä elämässä. Hän toivoi, että mies sanoisi jotain ihmeellistä tai ainakin hämmästyttävän erilaista, ei, että tärkeintä oli "rakkaus" tai "vapaus" tai "yksilöllisyys", ei niitä nuivia kliseitä. -- Siinä missä Vincent halusi rakastaa kuin hullu, Isabelle halusi, kerrankin elämässään, ihailla ja kunnioittaa miestä. Ettrich aisti, että paljon riippuisi hänen vastauksestaan siihen kysymykseen. Hän katsoi pitkään käsiään ja vastasi lopulta: "Se, että tulee ymmärretyksi."

Vincent Ettrich on naistenmies, eikä välttämättä mukavin sellainen. Eräänä päivänä hän onnistuu iskemään viehättävän naisen, Coco Hallisin, ja tästä tarina vasta alkaa. Coco Hallis ei nimittäin ole mikään joka päivä vastaantuleva pimatsu, eikä Ettrichkään ole enää sitä mitä luulee; hän on nimittäin kuollut. Lisäksi kuvioihin pölähtää vielä entinen rakastettu Isabelle, joka ilmoittaa olevansa raskaana ja että heidän lapsensa, Anjo, on tekevä myöhemmin jotain ihmeellistä.

Jos tässä vaiheessa huippaa, niin lohdutan vähän. Carrollin kirjat eivät ole fantasiaa, vaan ennemmin maagista realismia. Kummallisia asioita tapahtuu, mutta kaikki on integroitu tähän niin kutsuttuun normaaliin maailmaamme hyvin perustellen.

Kaaos arvostaa särkyneitä sydämiä ja petettyjä lupauksia. Niin pateettista kuin se onkin, rakkauden edessä kaikki ovat samanarvoisia, ja yksin kuolema voi aiheuttaa ihmissielussa yhtä suurta myllerrystä.

Vincent Ettrich ei ole mitenkään miellyttävä ihminen. Hän on manipuloiva (ja vielä taitava siinä), vähän itsekäs eikä aina niin kohteliaskaan. Ja silti, jollain tavalla, niin kovin inhimillinen, että en minä voi kuin pitää hänestä. Aina minulle ja näille kirjojen renttumiehille käy näin. Eikä Isabellekaan ole mikään pyhimys; hänellä on monia luonnevikoja eikä hän osaa aina tehdä oikeita päätöksiä. Toisaalta, ehkä juuri siksi olen niin viehättynyt tähän kirjaan. Että kaikki ei ole aina niin täydellistä, henkilöhahmotkaan.

Loppupeleissä Valkoiset omenat on kirja rakkaudesta ja valinnoista, joita teemme elämämme aikana. Sen maailma ei ole mustavalkoinen, vaan näyttäytyy harmaan sävyissä. Ja se tuo tähän maailmaan ripauksen jotain maagista, joka on kuitenkin uskottavaa. Esimerkiksi kirjan esittelemä mosaiikkiteoria on mielestäni yksi kiinnostavimmista kuulemistani ajatuksista siitä, mitä meille kuoleman jälkeen saattaa tapahtua.

Miehen mielipide

Valkoiset omenat on selvästi myöhempää Jonathan Carrollin tuotantoa, sen olisin osannut aavistaa jo tekstistä. Yleinen tyyli joka Carrollilla oli Naurujen maassa on nyt jalostunut hieman eksentrisemmäksi ja selkeän lukijaa kuljettavan tarinan sijaan puhutaan enemmän tunteista, tilanteista ja eri ajatuksista. Tekstillisesti kirja on todella upea ja Carroll osaa kirjoittaa. Amerikkalaista elokuvaakaan tästä ei taatusti saisi suorilta monien tasojen ja asioiden ratkaisemattomuuden tähden.

Ainoa mikä välillä pisti korvaan oli ns. "exposition fairy", eli henkilöhahmot selittivät enemmän asioita kuin näyttivät. Selittämisestä olisi toki päässyt eroon paksuntamalla kirjaa 100-200 sivua eikä se olisi tehnyt lainkaan pahaa, sillä maagiseen realismiin jäi helposti koukkuun. Mielenkiintoisia hahmoja oli lukuisia ja niiden syventäminen olisi tehnyt terää, potentiaalisesti heihin törmää seuraavassa kirjassa. Viimeisen 50 sivun aikana oli pakko kysyä jatkuvasti montako sivua oli jäljellä, sillä en vain yksinkertaisesti voinut ymmärtää, kuinka tarina voitaisiin siinä sivumäärässä sitoa tyydyttävästi nippuun. Siinä kuitenkin onnistuttiin…tai ehkä sitä ei oikeastaan haettukaan. Loppu oli silti varsin mainio.

Arvostin myös sitä, ettei kirjassa ollut oikeastaan lainkaan hyviä tai pahoja ihmisiä, kaikki olivat enemmänkin harmaan sävyjä. Tästä ilmeisesti jotkut ovat jopa ottaneet nokkiinsa, kun ikäville ihmisille käy hyvin. Minusta se on vain realistista.

***

Sen verran maalailen tulevaa tähän, että tämä kirja on lähdössä tammikuussa blogisynttäreiden aikaan hyllystäni. Pitäisin kirjan itse, mutta koska minulla on sama teos jo englanniksi ajattelin etsiä tälle uuden hyvän kodin. Eli jos tutustuminen herra C:hen kiinnostaa niin pysykäähän kuulolla.

Lisäksi Valkoisten omenien tarina jatkuu kirjassa The Glass Soup (2005).

Mosaiikkiteoriaa ovat makustelleet Penjami, Ilse ja Satu.

Haruki Murakami: Kafka rannalla

Olin viime perjantaista eilisiltaan hyvin läheisissä suhteissa Haruki Murakamin teoksen Kafka rannalla (Tammi, 2009; Umibe no Kafuka 2002, suomennettu englanninkielisestä käännöksestä Kafka on the Shore 2005) kanssa. Maagista ja lumoavaa 639 sivuista tiiliskiveä ei ihan noin vain jätettykään kesken.

Kafka istuu rantatuolissaan,
miettii mikä panee maailman liikkumaan.
Kun sydämesi sulkeutuu,
sfinksi liikkumaton
uniasi puhkoo veitsivarjollaan.


Kafka rannalla on nuoren pojan, maailman kovimman 15-vuotiaan, Kafka Tamuran tarina. Kafka karkaa kotoa ja lähtee Takamatsuun, Shikokuun, tietämättä aivan varmasti miksi. Kafkan tarinaan limittyy vanha herra Nakata, mies, joka ei ole ihan viisas. Mies, joka kantaa mukanaan sateenvarjoa ja puhuu kissoille. Se, miten kahden henkilön matkat limittyvät toisiinsa, jääköön Murakamin kerrottavaksi, koska tässä tarinassa kyse on hyvin paljon löytämisestä.

Kafka rannalla on enemmän kuin tarina. Se on matka ja maalaus. Ajatus. Murakamin maailmassa on jotain kiehtovalla tavalla kammottavaa. Kuin silkkinen musta variksen sulka, herätessä unohtunut uni, hiljainen varjo. Kammottavuutta, joka saa niskakarvat pystyyn ja kaikki vastaanottimet auki; mitä seuraavaksi tapahtuu ja haluanko minä edes tietää sitä?


Jos pystyisinkin nyt heti pyyhkäisemään olemattomiin tämän, joka on minä. Pohdin asiaa aivan vakavissani. Jos minä nyt tämän paksun puiden seinämän sisällä tällä poluttomalla polulla lakkaisin hengittämästä, tietoisuuteni hautautuisi hiljaa pimeyteen, viimeinenkin synkän ja väkivaltaisen vereni pisara valuisi ulos ja DNA:ni maatuisi heinikkoon. Silloin taisteluni olisi ohi.


Kafka rannalla oli kummallinen ja hämmentävä lukukokemus ja tuntuu vähän hassulta kirjoittaa tekstiä kirjasta, jota ei taida vielä itsekään ymmärtää. Luulen, että tulen vielä lukemaan tämän uudestaan joskus, sitten kun se on saanut hautua. Ehkä ymmärrän sitten enemmän. Ymmärrän enemmän taivaalta satavia kaloja, kynnyskivistä, pitkän matkan rekkoja, vanhoja vinyylejä ja pelottavia metsiä.

Murakami kirjoittaa eteenpäinvievästi ja älykkäästi. Tarinan lomaan on nivottu viittauksia niin kirjallisuuteen, antiikin taruihin kuin populaarikulttuuriinkin. Kafkan tarina ei ole pelkkä matka kasvamiseen, se on myös matka omaan identiteetiin. Ja se on matka myös monelle muulle tarinan henkilölle. On kuolematonta rakkautta, surua, iloa, löytämistä ja kadottamista.

Minä mietin, onko tässä kirjassa tapahtunut lost in translationia. Ei siis sillä, kirja on käännetty mielestäni todella hyvin, mutta se on kuitenkin käännetty englanninkielisestä käännöksestä eikä alkuperäisestä tekstistä. Mietin vain.

Joka tapauksessa Kafka rannalla on ehdottoman vaikuttava lukukokemus ja varmasti yksi tämän vuoden mieleenpainuvimmista minulle. Hämmentävä ja kaunis. Pelottava ja palkitseva. Ehdottoman suositeltava, jos etsii suurta ja kuitenkin pientä maagista tarinaa höystettynä salaisuuksilla ja niin kovin erilaisilla kohtaloilla.

Kafkan kanssa rannalle päädyin Katjan arvion perusteella ja ovat tästä kirjoittaneet myös ainakin Jenni ja Zephyr.

Jonathan Carroll: The Ghost in Love

Heinäkuisella retkellä Akateemisessa kirjakaupassa minä näin pokkarihyllyssä hänet, Jonathan Carrollin uusimman, The Ghost in Love (2008, Tor). Soitin miehelle: saanko minä ostaa tämän. Sain luvan. (minulta muuten puuttuu enää vain yksi Carrollin kirja, tosin se maksaa yli 100 puntaa, mutta ehkä jonain päivänä)

Minua vähän jännitti, kuten niin usein lempikirjailijoiden kanssa käy. Mitä jos tämä on vain perushyvä. Sama tunne kuin Kissing the Beehiven kanssa. No. Ei se ollut vain, onneksi.

Almost everyone has come close to actually living dreams like those once or twice in their lives. Maybe it was that perfect date when you were twenty, or one magic afternoon in Istanbul, an hour, a meal, a dance, a walk by a lake in the rain you wouldn't trade for anything. How tempting if it were somehow possible to go back to those experiences and live them forever.


Ben Gouldin oli tarkoitus kuolla eräänä liukkaana talvipäivänä, mutta jostain syystä hän jäi eloon. Edes Angel of Death, Kuoleman enkeli, ei tiedä miksi. Varmaa on vain, että jotain ennennäkemätöntä on tapahtumassa ihmisten parissa.

Koska Ben ei suostunut kuolemaan, on hänen kummituksensakin jäänyt jumiin maan päälle, ja rakastunut toivottomasti Benin tyttöystävään, pitkään kuvaamataidonopettajaan German Landisiin. Ujutetaan sekaan vielä ihastuttava sekarotuinen koira, Pilot, hämmentävän maagisia tapahtumia, donitseja persikanvärisissä laatikoissa ja zouk-musiikkia, ja lopputuloksena on The Ghost in Love.


At birth you're given a very complicated board game but no instructions on how to play it. You must try to work out all the rules yourself. At the same time, you must play the game. Once. If you lose, doom. No, oops, I'm just a beginner, can I try that wrong move again? No, you cannot. No second chances. Figure out the rules now from nothing while simultaneously playing the game of life. How could a person not fail?


Jonathan Carrollin kirjoista on vaikea kertoa tai kirjoittaa niin, että niistä ei paljastaisi liikaa sillä suurin ilo niiden lukemisessa on sen kaiken ihmeellisen löytäminen. Carrollin kirjat ovat minulle pysäyttäviä kokemuksia; ne tarjoavat tavallisesta poikkeavia ajatusketjuja ja irrottavat minut arjesta hetkeksi. Vaikka The Ghost in Lovessa on enkeleitä, haamuja ja verzejä, ei se missään nimessä ole fantasiaa vaan maagista realismia. Ennen kaikkea se on kirja ihmisyydestä ja siitä, mistä jokainen meistä rakentuu ja miten omilla päätöksillämme vaikutamme sekä minuuteemme että elämäämme.

The Ghost in Love sai minut hymyilemään (kuten A Chinese farmer invented the idea of ghosts three thousand years ago ---. God thought it was such a novel and useful idea that He told his angels to make the concept real and allow it to flourish within the system), kaipaamaan, pohtimaan miksi minä olen niin ihastunut mieheni käsiin ja jopa pyyhkimään kyyneliä silmistäni kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun olin laskenut kirjan käsistäni. Tällä kertaa en ollut niin vihainen Carrollille kuin The Glass Soupin lopussa, mutta hieman kiukkuinen kyllä. Annan kuitenkin anteeksi, taas.

Tiedän jääväni kaipaamaan Beniä, Germania ja Pilotia ja toivon, että minullakin on oma verz. The Ghost in Lovea suosittelen alkusyksyn kirpeän viileisiin päiviin luettavaksi sohvalla tai pitemmällä matkalla, siis jos tietää varmasti osaavansa havahtua kirjan maailmasta oikealla pysäkillä. Pasi Ilmari Jääskeläisen ystäville myös.

Vaikka suhtaudunkin herra C:hen hieman mustasukkaisesti, tässä vielä linkkejä blogiarvioihin Carrollin suomennetuista teoksista; Naurujen maa Katjan ja Satun silmin sekäValkoiset omenat Ilsen kokemana.

The Ghost in Loven ensimmäisen kappaleen voi ladata luettavakseen täältä.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Nähtyäni Järjellä ja tunteella-blogissa tämän tekstin, tiesin, että minun on aika tarttua Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytäviin (Atena, 2010). Yhtään arviota en ollut kirjasta vielä lukenut. Sattumoisin kirja oli lähikirjastossani hyllyssä, joten juoksin samantien hakemaan sen ja otin matkalukemiseksi viikonlopun Nilsiän reissulle.

Enpä tiennyt perjantaina kirjan avatessani minne jouduin. Voin jo tässä vaiheessa sanoa, että tämä kirja sai minut tuntemaan itseni röyhkeän tungettelevaksi ja suunnattoman murheelliseksi. Samalla se sai minut rakastumaan suinpäin, tulisesti.

He huomasivat nopeasti, että salakäytävät vaikuttavat ajatteluun ja erityisesti muistiin. Sisällä asiat vääristyvät ja tuntuvat toisenlaisilta kuin maan päällä. Aikakin kulkee omalla tavallaan: välillä se hidastuu, välillä kiihtyy ja joskus pysähtyy kokonaan. Jälkeenpäin he muistavat eri asioita tai samoja asioita, mutta eri tavalla. Joitakin asioita he eivät muista lainkaan. Usein he ovat maan päälle noustuaan huomanneet kaiken salakäytävissä tapahtuneen jääneen hämärän peittoon ja jäljelle on jäänyt vain hölmistynyt olo, jonka salakäytävät ihmiselle aiheuttavat. 

Kustantaja Olli Suomisella tuntuisi olevan elämä mallillaan. Keski-ikäisellä Suomisella on omakotitalo, opettajavaimo Aino ja Lauri-poika sekä Kirjatornin kustantamo, joka sekin menestyy varsin hyvin. Elämään tuo jännitystä lähinnä viikottainen elokuvakerho sekä mystisesti katoilevat sateenvarjot.

Sitten Olli saa vaimoltaan hääpäivälahjaksi Kerttu Karan kirjoittaman Elokuvallisen elämänoppaan ja kaikki kääntyy ympäri. Facebookin kautta Ollille taas tutuksi tuleva Kerttu paljastuu kadonneeksi nuoruudenrakkaudeksi ja hän haluaa, että Kirjatorni kustantaa hänen seuraavan kirjansa, Maagisen kaupunkioppaan Jyväskylästä. Mikään ei luonnollisesti ole enää ennallaan, ja tästä lukija pääsee mukaan elämää suurempaan, tai ehkä juuri yhden täyden elämän kokoiseen tarinaan.

Harjukaupungin salakäytävät aivan kuhisee mystisiä merkityksellisyys- eli M-hiukkasia. Niitä on ympärillämme, jos ne vain huomaa. Ja niillä voi täyttää omaa elämäänsä, jos hallitsee sen taidon. Todellisuuden raja hämärtyy ja värit piirtyvät yhtäkkiä selkeämmin. Tässä ja nyt on vain päärynämekkoinen tyttö, katoilevat sateenvarjot, luotaantyöntävät ja pelottavat salakäytävät ja menneisyyden haamut. Mukaan heitetään vielä suurta rakkautta, kaipuuta, himoa ja pelkoa.

Kuten kaikki elokuvallinen toiminta, myös suudelman varastaminen vaatii rytmi- ja tilannetajua ja kykyä vaikuttaa tunnelmaan niin että kaikki tilanteen osatekijät osoittavat tienviittojen lailla kohti suudelmaa. Lienee sanomattakin selvää, että maagisten paikkojen M-hiukkassäteily edesauttaa uhkayrityksen onnistumista kaikissa tapauksissa vähentämällä osapuolten hidasta jatkumohakuisuutta.
Kerttu Kara: Elokuvallinen elämänopas


Yksi syy, miksi rakastin Harjukaupungin salakäytäviä niin paljon on se, että Jääskeläisen kirjoitustyyli toi mieleeni tähänastisen elämäni suurimman kirjailijarakkauden, Jonathan Carrollin. Molempien hienovaraisessa ja silti suorasukaisessa kielessä on jotain taianomaista. Kumpikin kirjailija on myös saanut minut suuttumaan, rakastumaan, suremaan ja jäämään täysin tarinan lumoihin.

Jääskeläinen on myös järjestänyt lukijoille aikamoisen yllätyksen. Hämmentävän, ehkä jopa poikkeuksellisen. Jääköön se kunkin itse löydettäväksi.

Huomaan, että minun on vaikea kirjoittaa tästä. Salakäytävät jäivät elämään omaa elämäänsä minun sisääni, eivätkä tahdo tulla ulos. Jääkööt siis sinne asumaan, päärynöineen kaikkineen. Harjukaupungin salakäytävät on ehdottomasti tämän vuoden tärkeimpiä lukukokemuksia minulle. Siispä lisää Jääskeläistä, kiitos. Lumikko ja yhdeksän muuta minulla on jo lukemattomana kirjahyllyssä.

Jonathan Carroll: Kissing the Beehive

 

Jonathan Carroll on ehdottomasti tämänhetkinen suosikkikirjailijani. Luettuani Naurujen maan (Loki-kirjat, 2005) toisen kerran ja löydettyäni Carrollin toisen suomennetun romaanin Valkoiset omenat (Loki-kirjat, 2006) olin varma että meillä on yhteinen tulevaisuus. Minulta puuttuu hyllystä vielä seitsemän hänen kirjaansa (10 löytyy jo) mutta aion ne kyllä metsästää jossain vaiheessa.

'Forget it - I've thought through all the "what abouts", believe me. I started a short story but it was so dreary that even my pen threw up. I'm telling you, it's bad. It's not writer's block, it's writer's drought. My brain's Ethiopia these days.'

Kissing the Beehiven (Indigo, 1998) kertoja on Sam Bayer, bestseller-kirjailija joka kärsii tuhottoman pahasta kirjoitusblokista. Bayer on tyypillinen Carrollin sankari; naissuhteissaan epäonnistunut lahjakas mies, josta ainakaan minä en voi olla pitämättä. Kertoessaan tarinaa nuoruudestaan tyttärelleen hän löytää ratkaisun pulmaansa; Bayer aikoo kertoa Pauline Ostrovan tarinan. Pauline oli kaunis, älykäs ja erikoinen nuori nainen, jonka ruumiin Bayer teini-ikäisenä löysi joesta kellumasta.

Bayer aloittaa laajamittaisen selvitystyön siitä, mitä Crane's Viewn kylässä todella tapahtui vuosia sitten. Murhaa ei koskaan ratkaistu, ja moni on varma että siitä tuomittu henkilö ei todella olisikaan syyllinen. Apuna mysteerin selvittämisessä Bayerilla ovat mm. hänen tyttärensä Cassandra sekä Crane's Viewn poliisipäällikkö ja Bayerin lapsuudenystävä Frannie McCabe.

Keskiöön Bayerin rinnalle nousee kuitenkin mystinen nainen, Veronica Lake ('Yup that's the name. I guess my mother was kind of a sadist.'). Veronica on varsinainen ihmenainen, joka on sekä kasvattanut vuohia Afrikassa että tekee dokumenttielokuvia. Lisäksi hän on Bayerin vannoutunut fani. Tokihan sitä voi sitten arvata, mitä tästä kohtaamisesta seuraa. Ristiriitoja kuitenkin ilmenee, kun nousee esiin että Veronica ei olekaan ihan normaalia naapurintyttömateriaalia. Lisää hämmennystä soppaan tulee kun joku alkaa lähetellä Bayerille viestejä kirjasta ja tuntuu tietävän asioiden kulusta vähän liikaakin.

'Your story is your soul. The longer you're with someone, the more you trust them, the more you're willing to tell. I believe when you find your real partner, you tell them everything until there's nothing left. Then you start from the beginning, only this time it's their story as well as yours.'

Carroll kirjoittaa yksinkertaisen vangitsevasti. Sanat eivät ole vaikeita, mutta taitavaa on se miten ne asetetaan. Pienten yksityiskohtien huomioiminen ja asioiden kuvaaminen hieman poikkeavasta, erilaisemmasta näkökulmasta tekee Carrollista kirjailijan minun makuuni.

I realized things were on the verge of going too far when I decided to wash all my hats.

Kirjasta löytyy myös viittaus Wieniin, joka ainakin tähän mennessä on löytynyt jokaisesta lukemastani Carrollin kirjasta. Hänen toinen tavaramerkkinsä ovat bullterrierit, jotka nekin taidettiin jossain välissä mainita. Carroll itse asuu Wienissä ja hänellä myös on oma bullterrieri, sellainen valkoinen. Pidän myös Carrollin kirjojen nimistä, sillä niiden merkitys paljastuu usein vasta kun luet kirjaa eteenpäin. Niin on myös Kissing the Beehiven tapauksessa.

Jälleen kerran tällä kerralla Carroll sai minut olemaan täysin liimattuna tähän kirjaan kahden päivän ajan. Olin myös hieman ärtynyt kirjan lopusta, vaikka se olikin juuri sellainen kuin piti. Carroll vain sattuu olemaan sellainen kirjailija, joka osaa hyvällä tavalla todella raivostuttaa loppuratkaisuillaan.

Totta puhuen minun on hankala kirjoittaa Carrollista, sillä hän todella on minun se kirjailijani. Carroll on kirjailija, joka sekä naurattaa, saa minut rakastumaan hahmoihinsa ja jolle olen myös todella suuttunut useamman kerran (ja antanut yhtä monta kertaa anteeksi). Hänen kirjansa onnistuvat aina yllättämään minut maagisella realismillaan ja imaisemaan minut matkaansa. Aina uutta aloittaessani pelkään, että tuleeko nyt se Carroll josta en pidä. Niin ei onneksi vielä ole käynyt.

Rakkaimpia esineitäni on viime vuonna mieheltäni saama joululahja. Se on kankainen nenäliina, joka on päivätty Wienissä joulukuussa 2010 ja siinä on tervehdys minulle herra Carrollilta. Lahja on yhdistelmäviittaus lempikirjailijaani ja yhteen suosikkisarjoistani Big Bang Theory ja sen jaksoon The Bath Item Gift Hypothesis.

Onko kukaan teistä lukenut Carrollia? Tavallaan minua harmittaa se että hänestä ei tunnuta kauheasti Suomessa tiedettävän, mutta toisaalta olen salaa onnellinen että saan pitää häntä niin sanotusti itselläni.