Juha Ruusuvuori: Kaniikki Lupus

On se kyllä kumma, kun ei ihminen usko. Historialliset romaanit, tai oikeastaan historialliset romaanit joihin liittyy jollain tavalla uskonto, eivät ole ainakaan tähän mennessä iskeneet meikäläiseen. Ja näin kävi myös Juha Ruusuvuoren Kaniikki Lupuksen (WSOY, 1993) kanssa, mutta tartuin siihen silti koska se oli yksi lukuvalmennuslistani kirjoista.

Aloin kävellä edestakaisin salissa. Kirjoja olin aina rakastanut, vaikka en täysin niiden viisauteen luottanutkaan, eihän kukaan kirjojen kirjoittaja ole oppinut valmistamaan kultaa. Mutta tätä salattua kirjaa kohtaan tunsin piinaavaa intohimoa. Tämä kirja saattoi tarjota oikotien pyrkimyksemme päätepisteeseen. Sen löytäminen auttaisi minua päätökseen valitsemallani tiellä.

Kaniikki Lupuksen tarina sijoittuu 1350-luvun Suomeen. Olaus Lupus, yksi Turun tuomiokapitulin kaniikeista, on vetäytynyt maatilalleen Sastamalaan eikä juuri hoida virallisia virkatehtäviään. Se ei kuitenkaan ole piispaa pahemmin haitannut, joten Olaus on saanut olla väkensä kanssa rauhassa. Yhtäkkiä Lupuksen käsiin kuitenkin tupsahtaa tieto kirjasta, jonka jopa piispa tahtoo tuhota muttei kykene, ja pakkomielle valtaa miehen. Salattu kirja on löydettävä keinolla millä hyvänsä, mutta kirkon piirissä ei tähän haluun vastata ystävällisesti.

Näin niin kuin periaatteessa Kaniikki Lupus ei ollut mitenkään täydellinen huti. Pääsääntöisesti keskiaikaisen Suomen kuvaus oli kiinnostavaa, kansa tasapainottelee vanhojen pakanaperinteiden ja kristinuskon välillä. Kuvauksen oikeellisuudesta en toki osaa sanoa mitään, mutta silti. Tekstityylistä ei ole myöskään mitään valittamista, sitä luki mielellään. Itse tarina sitten, mystisen kirjan etsintä ja sen muassaan tuomat vaikeudet, muuttui mielessäni epäselväksi vyyhdiksi jonka päät jäivät löytämättä. Tarinan päätös jäi kummastuttamaan, enkä aivan ymmärtänyt miten kirjan alku liittyi koko hommaan.

Ihan mielenkiintoinen kirja siis, mutta tarinallisesti tämä jäi etäiseksi. Filosofisen pohdinnan rinnalle olisin kaivannut hieman konkretiaa siitä, mitä ihan oikeasti tapahtui. Vaikka tavallaan tuo kaniikin sisäinen taistelu uskon ja sen menettämisen välillä oli ehkä kirjan kiinnostavinta antia. Mene ja tiedä.

Jos kirja nyt kuitenkin kiinnostaa, voi siitä lukea vaikkapa julkaisuvuonna Hesarissa ilmestyneen Jukka Petäjän kritiikin.

Juha Ruusuvuori: Kaniikki Lupus
WSOY, 1993. 276 s.
Kansi: Martti Ruokonen

Irja Rane: Naurava neitsyt

Prahassa neitsyt oli vakavampi.

Irja Ranen Finlandia-palkittu Naurava neitsyt (WSOY, 1996) päätyi luettavien listalle lukuvalmentajan suosituksesta. Lukupinossa kirja ehti muhia sitten pitempään, mutta kaipasin vaihtelua nuortenromaanien rinnalle joten nappasin Ranen sitten mukaani.

Ja minä pyydän, että te korkea-arvoiset tässä kohden avaisitte sydämenne ja teroittaisitte korvanne vaatimattoman vaimon puheeseen, sillä minkä nyt kerron, ei ole maailmasta eikä ihmisistä, vaan Taivaan Armosta ja Pyhän Äidin laupeudesta lähtöisin.

Naurava neitsyt koostuu kolmesta osasta, jotka kaikki sijoittuvat Saksaan tai sen lähistölle. Ääneen pääsevät 1300-luvulla nahkurinleski Lydia ja sihteeri Bartolomeus, vuoden 1930 tienoilla puolestaan rehtori Klein. Lydian tarina kuullaan todistuksena oikeuden edessä, Bartolomeus kirjoittaa päiväkirjaa ja Klein kirjeitä pojalleen. Kaikki hahmot tuntuvat onnettomilta, omaa elämäänsä pohtivilta ja surullisilta.

Itse kirjan tapahtumat jäivät kuitenkin etäisiksi. Kaikki tuntuu pyörivän Lakson Pyhän neitsyen kappelin ja sinne tehdyn alttaritaulun ympärillä, mutta seuraussuhteet jäävät etäisiksi. Käsittääkseni Nauravan neitsyen ei ole tarkoituskaan olla juonellinen ja selkeästi etenevä, mutta itse koin ymmärtämättömyyteni etäännyttäväksi tekijäksi. Kaiken kolmen kertomuksen lukeminenkaan ei vetänyt nauhoja yhteen ja käsiin tuntui jäävän vain häilyvä käsitys siitä mitä tapahtui.

Sen kuitenkin myönnän, että Ranen kieli on kaunista ja mukaansavievää ja siksi kirjan luinkin loppuun. Jossain vaiheessa taisin jopa päättää, että ei sillä ymmärryksellä niin väliä. Hyvä päätös, muuten olisi turhauttanut enemmän. Vaikea tästä kirjasta kuitenkaan on sanoa muuta, kuin että se oli kaunis mutta hämmentävä.

Lyhyestä virsi kaunis, luulisin. Kirja ei auennut minulle ja toisinaan se tuskastutti tavattomasti, mutta jotain sellaista siinä oli josta pidin kovasti. En tiedä löysinkö sitä takakannessa mainittua vimmaa ja ironiaa, enemmän ehkä surullisia ja yksinäisiä hahmoja, mutta niin, jotain tässä oli.

Morre avaa kirjan aikakautta tarkemmin vaikkei tarinasta niin syttynytkään.

Irja Rane: Naurava neitsyt
WSOY, 1996. 406 s.
Kansi: ?

Eeva Tenhunen: Mustat kalat

Eeva Tenhusen salapoliisiromaani Mustat kalat (WSOY, 1964) tarttui lukulistalle myös lukuvalmennuksen kautta. Tenhusen esikoisromaania on kiitelty ja erilaisissa dekkariäänestyksissä se on sijoittunut kärkipaikoille ilmeisesti useampiakin kertoja. Niinpä siis minäkin tartuin opukseen suositusten saattelemina.

Tai sitten joku näistä ihmisistä, jotka kuvittelin tuntevani, joista olin oppinut pitämään, ei ollutkaan se, joksi häntä luulin vaan kauhua herättävä tuntematon.

Olavinlinnassa on kesä kukkeimmillaan ja opaskierroksilla kuhisee. Liisa Rautasalo on päätynyt kesäksi oppaaksi linnaan. Kiireiset opaskierrokset ja linnassa käynnissä olevat historialliset kaivaukset saavat kuitenkin väistyä tieltä, kun eräs oppaista löytyy murhattuna Kummitushuoneesta. Paikalle kutsutaan poliisit ja murhaa selvitellään pieteetillä, mutta kaikenlaista ehtii tapahtua ennen kuin murhaaja vihdoin selviää. Kaiken taustalla lymyilee sateessa kylpevä Linna ja sitä ympäröivä musta vesi.

Eeva Tenhusen salapoliisiromaani on agathachristiemäinen jokseenkin leppoisasti etenevä teos. Toki murhia (!) tapahtuu, mutta viime aikoina lukemistani dekkareista poiketen ei taustalla ole esimerkiksi yletöntä väkivaltaa tai alkoholinkäyttöä. Mukavaa vaihtelua siis. Lisäksi oli mukava seurata kirjaa näkökulmahenkilö Liisan näkövinkkelistä, Liisa kun ei neuvokkuudestaan ja auttamisenhalustaan huolimatta ryhdy ilmastointikanavissa hiippailevaksi sankarittareksi.

Harmikseni tosin arvailin murhaajaksi aivan toista henkilöä, pahus. Olisihan se pitänyt tietää. Toisaalta olin myös tyytyväinen tullessani juksatuksi. Tenhunen rakentaa jännityksen kirjassaan hyvin ja tunnelma säilyy. Sateinen Savonlinna on oivallinen miljöö tapahtumille, christiemäisyyden lisäksi kirjassa on ehkä jotain suomifilmimäistäkin. Hyvällä tavalla toki.

- Tiedätte kaikki, miksi olen kutsunut teidät koolle. Luulen viimeinkin voivani kertoa teille totuuden.

Kokonaisuudessaan Mustat kalat oli erittäin hyvä kirja. Dekkarien lukeminen on jäänyt minulla viime vuosina vähemmälle, mutta tällaisia lukisin mieluusti enemmän. Tenhusen tuotannosta löytyy onneksi vielä monta opusta ja kaiken lisäksi niissä seikkailee muun muassa tässäkin kirjassa tavattu komisario Martti Halla.

Näillä sanoin voinkin todeta ihastuneeni Eeva Tenhuseen. Ihastukaa tekin.

Mustat kalat löytyy myös Oksan hyllyltä -blogista, jossa tätä suositellaan kesäfiiliksen nostatteluun ja myös Ja kaikkea muuta -blogissa pidettiin kirjasta kovasti.

Kirja on ensimmäinen suoritukseni Rikoksen jäljillä -haasteeseen.

Eeva Tenhunen: Mustat kalat
WSOY, 1964. 241 s.
Kansi: unohdin katsoa kirjasta

Mikä ihmeen lukuvalmennus ja millaista siellä on?

Joitakin viikkoja sitten äitini vinkkasi minulle jutun Kirjasto-lehdestä, jossa kerrottiin lukuvalmennuksesta. Lukuvalmennus kuulosti sen verran mielenkiintoiselta, että kotona jo huojuvia kirjapinoja uhmaten otin yhteyttä Kallion kirjaston lukuvalmennukseen. Tuumasta toimeen, pian löysin itseni suunnittelemasta lukuvalmentaja Maria Kotilan kanssa minulle sopivaa lukuvinkkilistaa.

Lukuvalmennus on suunnattu kaikenlaisille lukijoille. Sen tavoitteena on luoda lukuvinkkilista sellaisista kirjoista, joita valmennettava ei ole lukenut ja jotka häntä kiinnostaisivat. Ennen listan luomista kartoitetaan tarpeet: onko tarkoitus tutustua uuteen kirjallisuuden lajiin, aihepiiriin tai tiettyyn aikakauteen? Kyselyssä kartoitetaan myös millaisia kirjoja valmennettava ei haluaisi lukea ja miten hän yleensä lukee.

Luen itse tällä hetkellä mielestäni melko monipuolisesti kaikenlaista kirjallisuutta, mutta lukuunottamatta muutamia viime vuosia on kotimaisen kirjallisuuden tuntemukseni melkoisen huono. Niinpä pyysin kirjalistaa ennen vuotta 2000 ilmestyneistä kotimaisista romaaneista, jotka "eivät olisi liian ankeita". Genrerajoituksia en listalle antanut.

Kotilan koottua listan sovittelimme jonkin aikaa aikataulujamme yhteen ja myöhästyneestä junasta huolimatta sain luovittua tieni Kallion kirjastoon. Tapaaminen toteutettiin kirjaston kellarikerroksessa, josta löytyy kokoussalinakin toimiva Suomen Dekkariseuran Dekkarikirjasto. Hämyisän huoneen pöydälle oli tuotu hurja määrä kirjoja, joita ryhdyimme seuraavaksi käymään Kotilan kanssa läpi.

Reilun tunnin ajan Kotila esitteli minulle kirjoja, avasi niiden taustoja ja perusteli, miksi oli valinnut juuri nämä romaanit. Valitut kirjat oli myös löyhästi ryhmitelty erilaisiin kategorioihin, kuten Klassikkoja, joihin voi palata kerta toisensa jälkeen ja Pienen yhteisön kuvauksia. Ilokseni huomasin, että ainoastaan kaksi kirjaa esille nostetuista noin muutamasta kymmenestä oli sellaisia, jotka olen lukenut. Waltarin Sinuhe egyptiläisestä jopa muistin jotain, mutta noin kahdeksasluokkalaisena luettu Tove Janssonin Kunniallinen petkuttaja ansaitsisi kyllä uudestaan lukemisen.

Listalta löytyivät seuraavat teokset, lueteltuina tässä siinä järjestyksessä kuin ne minulle annetussa listassa ovat.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla (1962)
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen (1945)
Daniel Katz: Kun isoisä Suomeen hiihti (1969)
Antti Tuuri: Pohjanmaa (1982)
Veikko Huovinen: Kolme viiksiniekkaa (sis. teokset Veitikka, Joe-setä, Pietari Suuri hatun polki)
Irja Rane: Naurava neitsyt (1996)
Juha Ruusuvuori: Kaniikki lupus (1993)
Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies (1994)
Hannu Raittila: Ei minulta mitään puutu (1998)
Hannu Salama: Juhannustanssit (1964)
Orvokko Autio: Viistotaival (1980), Kotipesä (1982) ja Merkki päällä (1985)
Juhani Kellosalo: Hanneksen evankeliumi (1994)
Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava (1998)
Harri Sirola: Abiturientti (1980)
Riitta Vartti: Taifuunivuosi (1998)
Tove Jansson: Kunniallinen petkuttaja (1982)
Maria Jotuni: Huojuva talo (1963)
Staffan Bruun: Ajatolla Veikko (1995)
Paul-Erik Haataja: Rosvo ja poliisi (1996)
Outi Pakkanen: Tarjoilija, pyyhkikää taulu (1986)
Eeva Tenhunen: Mustat kalat (1964)

Mainion tapaamisen jälkeen sain napata mukaani haluamani kirjat. Periaatteessa olisin voinut ottaa vaikka kaikki, mutta järki ehti mukaan ja nappasin laukkuun vain viisi kirjaa sekä Kotilan paikalle tuoman Aino Kallaksen Sudenmorsiamen, jonka hän oli huomannut olevan minulla lukematta Osuuskummajaisten sadan merkittävän spefiteoksen listalla. Mukaan lähtivät siis Katz, Rane, Tenhunen, Ruusuvuori ja Jansson (listalla lihavoituina).

Pöly ihmetteli että taasko tänne tuotiin jotain kirjoja.

Vielä en kirjoja ehtinyt tietystikään lukea, mutta kuvausten perusteella veikkaan osumia tulleen. Kotila muistutti suositusten toki olevan aina subjektiivisia, mutta suositteleminen jollain toisella tavalla olisi varmasti harvinaisen hankalaa. Omaan kirjalistaani olen joka tapauksessa hyvin tyytyväinen, samoin koko palveluun.

Lisää tietoa Kallion kirjaston lukuvalmennuksesta löytyy täältä, Itäkeskuksen kirjaston lukuvalmennuksesta puolestaan täältä. Lukuvalmennukseen päästäkseen ei myöskään tarvitse asua HelMet-alueella, sillä vinkkaus voidaan tosiaan tehdä myös sähköpostitse. Suosittelen lämpimästi.