William Gibson: Neurovelho + Lukudiplomin koonti

William Gibsonin Neurovelho (WSOY, 1991) tituleerataan kirjan takakannessa kyberpunk-tyylisuuntauksen aloittajaksi. Genreä suht huonosti tuntevana vaikkakin siitä pitävänä en osaa väitettä sen kummemmin kommentoida. Sitä en kuitenkaan ihmettele, että teos on aikanaan palkittu kolmella arvostetulla palkinnolla eli Nebula-, Philip K. Dick -ja Hugo-palkinnoilla. Oli nimittäin aika hyvä.

"No mitä sinä sitten haluat?" Case nojasi rennosti luukkuun.

"Sinut. Elävän ruumiin, jossa on vielä jotenkin toimivat aivot. Molly. Minun nimeni on Molly. Minä vien sinut työnantajani luo. Se haluaa vain puhua, ei muuta. Kukaan ei yritä teloa sinua."

"Hyvä juttu."

Palkkasoturina toiminut Case on valunut pohjalle. Aikaisempi työ matriisien cowboyna on vaihtunut alhaisen palkkamurhaajan ja narkkarin elämään. Kuvaan kuitenkin astuu mystinen työnantaja Armitage, joka haluaa tarjota Caselle uuden mahdollisuuden. Kyseessä on huikean vaikea hakkerointi, temppu, johon kuka tahansa ei pysty. Casen partnerina toimii Molly, kyberneettisillä osilla kuten heijastelasisilmillä varustettu nainen. Alkaa kilpajuoksu lomittuvien juonenpäiden sokkelossa, jossa ei voi olla varma kuka on kenenkin asialla ja miksi. 

Nopeatempoisessa romaanissa liikutaan vaihtelevissa maisemissa. Toisaalla on likainen Ninsei, rähjäinen paikka jonne ei mennä kuin pakosta tai laittomien huvien toivossa. On myös mystinen matriisi, jonne Case jakkailee, viruksineen ja rikottavine jäineen. (Tuomas ystävällisesti selitti minulle kaikki tietotekniikkaan liittyvät termit, joita en tajunnut.) Avaruusalukset, painoton tila ja keinotodellisuudet tuovat oman lisänsä kirjan maisemiin. Taustalla häilyvät illuusiot, kyberneettiset viritykset, köyhyys ja vallanhimo.

Neurovelho oli huikaiseva, jopa hengästyttävä lukukokemus. Varsinkin lopun tapahtumat, jotka etenivät kuin höyryjuna, saiva Loppu oli myös elokuvallisen oloinen. Tiedättehän, leikkaus siitä kun toiminta loppuu johonkin tulevaisuuteen, jossa asiat ovat toisin. Päähenkilö pohtii elämäänsä, tekee ratkaisun, tekee jotain muuta. Myös muuten tarina oli hieno ja toteutti takakannen lupauksen kaleidoskooppisesta menosta.

Kirja toi mieleen Matrixin (joka on tainnut pihistää opukselta melko paljon juttuja), Blade Runnerin ja Johnny Mnemonicin. Tehdessäni hieman hakuja kirjan lukemisen jälkeen tulikin sitten todettua, että Mnemonic on Gibsonin kirjoittama lyhyttarina johon elokuva perustuu. Lisäksi elokuvasta löytyy yksi Neurovelhon hahmoista, Molly nimittäin. Muistelen, että elokuva oli hyvä ja nyt tekisi mieli katsoa se uudelleen.

Neurovelho oli ehdottomasti lukemisen arvoinen opus. Tarina on huikea eikä sen tekniikka tunnu vanhanaikaiselta, ainakaan minusta. Myös hahmot ovat kiinnostavia, rikkinäisiä, heihin kiintyy. Pidin kovasti, suosittelen.

Lukudiplomitehtävä (Tulevaisuuden taruja): Tee kirjasta houkutteleva mainos.

William Gibson: Neurovelho (Neuromancer, 1984)

WSOY, 1991. 279 s.

Suomentanut: Arto Häilä

Kansi: Heikki Kalliomaa

***

Deadlinea hipoen sain myös koko lukudiplomin kasaan. Projekti oli hauska ja sain luettua useamman lukulistalla jo keikkuneen kirjan. Suurimmaksi suosikikseni diplomikirjojen joukosta valikoitui haikean kaunis Leijat Helsingin yllä, hauskin diplomitehtävä puolestaan tuli tehtyä Tainaronin kohdalla.

Loput diplomisuoritukset löytyvät alla olevista linkeistä.


* Niccolò Ammaniti: Minä en pelkää (Jännitystä)
* Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä (Menneisyyden tarinoita)
William Gibson: Neurovelho (Tulevaisuuden taruja)
* Leena Krohn: Tainaron (Fantasiaa)
* William Golding: Kärpästen herra (Ihmisiä)
* Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen (Matkalla)
* Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia (Luontotarinoita)
* Miika Nousiainen: Metsäjätti (Huumoria)
* Claire Castillon: Äidin pikku pyöveli (Lyhytproosaa)
* Henrik Ibsen: Nukkekoti (Runoja, näytelmiä)

Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä

Minun Töölöni vuonna 2009.

Kjell Westön Leijat Helsingin yllä (Otava, 1996) vei minulta jalat alta. Ensimmäiset viisikymmentä sivua olin hieman pihalla siitä kuka kukin on, mutta sen jälkeen osasin olla vain ihastunut. Muutaman päivän ajan elin mukana Rickardin eli Rikun perheen elämässä kaikilla aisteilla.

Niin: on juuri sellainen ilta että jos katsoo pitkään ja kärsivällisesti kaupungin ylle, taivaalla voi nähdä ihmisten unelmat. Ne purjehtivat mustaa samettia vasten kuin värikkäät, fosforinhehkuiset leijat. Ne on maalattu kaikilla ajateltavissa olevilla väreillä, ne ovat punaisia, vihreitä, keltaisia, sinisiä, violetteja ja vaikka millaisia: värillä ei ole väliä, tärkeintä on että ne ovat siellä, että ne ovat kukistaneet pimeyden, että ne keinahtelevat vapaasti ja laiskasti tuulen mukana, että ne LIITÄVÄT.

Henrik Bexar on sota-ajan lapsi, Ruotsiin lähetetty ja Suomeen palannut. Skrottomsiin hän ei aio jäädä, hän tahtoo suureen kaupunkiin. Vaimoksi löytyy Benita, entinen Miss Tampere, varakkaasta perheestä. Perheeseen siunaantuu kolme lasta, Dani, Marina ja Rickard. Leijat on tarina heistä kaikista, heidän perheestään ja suvustaan. Mutta ennen kaikkea se on Rikun tarina, kasvukertomus Helsingin kaduilta. Tarina, jota kertovat Riku ja Marina.

Kaapelitehtaalla satoi. 2009.

Westön Helsinki on samaan aikaan ruma ja kaunis. Vanhaa Helsinkiä ihastellaan, uudempiin elementtitaloihin suhtaudutaan viileästi. Eloon heräävät minulle erityisesti Töölö ja Munkkiniemi. Ja Ratakadun koulu, minun harjoittelukouluni, jalkapallokentät ja Johanneksen kirkko.

Bexarien perheen elämä ei ole helppo. Rakkaudettomuus ja juurettomuus vaivaavat, samoin tietty levottomuus. Kaikki kolme sisarusta etsivät paikkaansa maailmassa ja samaa tekevät myös vanhemmat. Yhteiskuntakaan ei pysy muuttuvan maailman perässä, uusia yrityksiä perustetaan, rahoilla keinotellaan ja lopulta koittaa yhdeksänkymmentäluvun lama. Eikä yksinkertaista ole sekään, kun jouluna lahjapaketista löytyy väärän helsinkiläisjoukkueen pusakka.

Johanneksen kirkko. 2010.

Sillä Suomenlinnassa hän tuntee kaupungin läsnäolon selvemmin kuin koskaan. Ympärillä on kesä, kaikki on sinikimalteisen ja hehkuvanvihreän ystävällistä. Hän tuntee että häntä koskettaa suuri sykkivä Ruho, jokin jättiläismäinen ja muotoa muuttava, melskaava, työtä tekevä ja nälkäänsä hotkiva ykseys, jossa kaikilla ja kaikella on paikkansa näennäisestä sekasorrosta huolimatta.

Ja toisaalta on myös paljon kaunista. Hyviä hetkiä, kookoksen tuoksua ja tuoreita vadelmia. Didde-mummin skonsseja, jotka leivotaan silloin kun viili on hapantunut kellarissa. Pienten poikien riemua pukki-kisoissa ja tilastoja ohiajavista automerkeistä. Kuumia suudelmia ja hippiaatetta, rohkeita tekoja ja oman itsensä saavuttavista vihdoin ja viimein.

Stadion. 2009.

Leijat Helsingin yllä oli minulle käytännössä täydellinen kirja. Siinä oli kokonainen ihmiselämä, tai oikeastaan monta sellaista, iloineen ja murheineen. Se on hieno kirja ja aion varmasti lukea sen vielä uudelleen. Ehkä ensi kerralla jopa alkukielisenä.

Lukudiplomitehtävä (Menneisyyden tarinoita): Kuutamolla. Kirjoita päähenkilön elämästä kaksi totuutta ja yksi valhe.

1. Riku joi ensimmäisen kerran itsensä humalaan kolmetoistavuotiaana.
2. Riku on hypännyt benji-hypyn.
3. Riku on seurustellut Miss Tropical Fruit -kilpailun perintöprinsessan kanssa.

Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä (Drakarna över Helsingfors, 1996)
Otava, 1996. (Seven-pokkari, 2009) 527 s.
Suomentanut: Arja Tuomari
Kansi: Jaakko Ollikainen

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Harper Leen klassikkoteos Kuin surmaisi satakielen (Koko kansan kirjakerho, 1984; To Kill A Mockingbird, 1960) on pyörinyt hyllyssä lukemattomana useampia vuosia. Lukudiplomi-projektin aloittaminen selvästi kannatti, sillä sen tiimoilta on tullut luettua nyt useampi tällainen hyllyn vakiasukas.

Kun oli kulunut tarpeeksi monta vuotta, että kykenimme silmäilemään niihin taaksepäin, me joskus keskustelimme tapauksista, jotka johtivat tuohon onnettomuuteen. Minä olen sitä mieltä, että kaikki sai alkunsa Ewelleistä, mutta Jem, joka on minua neljä vuotta vanhempi, väitti, että se alkoi sinä kesänä, jolloin Dill tuli meille, jolloin Dill ensimmäisen kerran herätti ajatuksen saada Boo Radley tulemaan ulos.

On 1930-luku Maycombin piirikunnassa, Alabamassa. Elo kaupungissa on suhteellisen rauhallista ja sisarukset Scout ja Jem leikkivät ja tekevät kolttosia lähiympäristössä ystävänsä Dillin kanssa. Rauhallinen elämänmeno kuitenkin häiriintyy, kun heidän asianajajaisänsä Atticus päätyy puolustamaan mustaihoista Tom Robinsonia, jota syytetään valkoisen naisen raiskauksesta. Atticus uskoo miehen syyttömyyteen, mutta kaupunkilaisten mielissä Robinson on selvästi syyllinen ja Atticus saattamassa sekä itsensä että sukunsa suureen häpeään.

Robinsonin tapaus ja oikeudenkäynti toimivat jonkinlaisena taustatarinana Scoutin kasvutarinalle. Kirjan alkaessa poikamainen tyttö on kuusivuotias ja kasvaa tarinan kuluessa yhdeksänkesäiseksi. Äkkipikainen tyttö joutuu opettelemaan uusia puolustautumiskeinoja nyrkkien tilalle ja kohtaamaan maailman, jossa kaikki eivät todellakaan ole samanarvoisia vaikka se hienoa olisikin.

- Jollei sinun olisi pakko puolustaa häntä, niin miksi sitten puolustat?

- Monesta eri syystä, sanoi Atticus. - Ensimmäinen syy on se, että jollen tekisi sitä, en enää voisi pitää päätäni pystyssä kulkiessani kaupungissa enkä voisi edustaa tätä piirikuntaa lainsäädännössä, enkä voisi kieltää sinua enkä Jemiä enää mistään.

- Tarkoitatko, että jos et puolusta tätä miestä, niin Jemin ja minun ei pitäisi piitata sinusta enää milloinkaan?

- Suurin piirtein niin.

Leen kirja on kiinnostava ja teema, valitettavasti, edelleen ajankohtainen. Vaikka kuinka elämme mukamas tasa-arvoisessa maailmassa, kohtaa eriarvoisuutta joka päivä ja varmasti siihen syyllistyy itsekin jopa tiedostamattaan. Kirjassa eriarvoisuuden kohtaaminen tuntuu olevan suurin isku Scoutin veljelle Jemille.

Scout eli Jean Louise on oikeastaan varsin hauska hahmo, vaikka tuppaa olemaan toisinaan melkoisen ärsyttävä. Annettakoon se hänelle anteeksi. Lisäksi huomasin tuntevani sympatiaa Scoutin opettajaa Caroline-neitiä kohtaan. Neitiparka yritti käyttää uusia opetusmenetelmiä parhaansa mukaan, mutta kaikkia menetelmiä ei vain ole tarkoitettu käytettäväksi kaikkien lasten kanssa.

Kuin surmaisi satakielen ei ehkä ollut minulle mitenkään erityisen mullistava kirja, mutta hienon ja helposti lähestyttävän tarinan se kertoo yhtä kaikki. Kirja myös herättelee pohtimaan omia asenteitaan ja tällainen itsetutkiskelu on harvoin pahitteeksi. Voisin myös kuvitella katsovani kirjasta tehdyn elokuvan, onhan siinä Atticuksena hurmaava Gregory Peck.

Suketus ei lämmennyt Scoutille, Norkku puolestaan ihastui ja pohti kirjan yhteiskunnallista vaikuttavuutta ilmestymisvuotenaan.

Lukudiplomitehtävä (Matkalla): Vertaa päähenkilöä itseesi.

Kuten aiemmin jo tekstissäni sanoin, on Scout melkoisen poikamainen tyttö. Äitiä ei perheessä ole ja suurimman osan ajastaan hän viettää isoveljensä sekä perheen taloudenohoitajan, Calpurnian, kanssa. Mekot eivät kuulu Scoutin pukeutumistyyliin, ellei häntä siihen erikseen suitsita.

Minä kävin kyllä pienenä lävitse prinsessakauden, mutta olen ilmeisesti ollut suhteellisen käytännöllinen prinsessa, sillä hameen kuulemma kykeni huoletta tunkemaan ulkoiluhaalareiden sisään. Leikeissä esitin kuitenkin usein miespuolisia osia ja myös nykyään teatterihommissa olen esittänyt suhteellisen monta miesrooliksi luettavaa suoritusta (tämä tosin johtunee osittain myös siitä, että teatteriporukassamme miesten määrä on huomattavan pieni).

En myöskään koe itseäni mitenkään erityisen tyttömäiseksi. Viime vuosina olen tosin alkanut pitää mekkoja ja hameita enemmän, mutta housut tuntuvat edelleen luontevimmalta varustukselta. Olen muutenkin saanut harjoitella tyttömäisyyttä, sillä osaan olla Scoutin tavoin itsepäinen ja teen mielelläni asiat itse. Näinhän tekee myös Scoutin olennaisin naisen roolimalli, Calpurnia.

Minussa ja Scoutissa saattaa siis olla hyvinkin paljon samaa, mutta toivon etten ole aivan yhtä äkkipikainen. Toki minäkin osaan kiukustua, mutta tukkanuottasille äidyn (ainakin nykyisin) varsin harvoin.

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen (To Kill a Mockingbird, 1960)

Koko kansan kirjakerho, 1984. 374 s.

Suomentanut : Maija Westerlund

Kansi: Seppo Polameri

Niccolò Ammaniti: Minä en pelkää

Niccolò Ammanitin Minä en pelkää (Otava, 2004) on pyörinyt hyllyssäni pitkään. Olen aikoinani ostanut sen pokkaritarjouksen yhteydessä kirjamessuilta ja opus on sen jälkeen matkannut mukanani kolmessa muutossa. Muiden kannustamana sain vihdoin kirjan luettua Lukudiplomi-haasteen yhteydessä.

Istuuduin, suljin silmäni, tuin otsaani kättä vasten, vedin henkeä. Tunsin houkutusta juosta karkuun, pinkoa muiden luo. Mutten voinut. Minun täytyisi sitä ennen katsoa kuoppaan vielä kerran.
Menin reunalle ja kurkotin kaulaani.
Se oli lapsen sääri. Ja kyynärpää törrötti riepujen seasta. 
Kuopan pohjalla makasi lapsi.

Italialaisessa vuoristokylässä on kuuma. Lapsilauma juoksentelee ympäriinsä ja keksii erilaisia kilpailuja karkoittaakseen tylsyyden. Hävittyään vedon Michele joutuu kapuamaan autioon taloon ja löytää samalla kuopan, jonka pohjalla makaa pieni poika. Onko poika kuollut? Miksi hän on kuopassa? Ja kuka hänet on sinne laittanut? Michele päättää pitää suuren löytönsä salaisuutena ystäviltään ja alkaa kuroa vyyhtiä auki.

Harmittoman oloinen seikkailu muuttuu kuitenkin pian todelliseksi jännitysnäytelmäksi, kun Michele ymmärtää löytönsä merkityksen. Minä en pelkää on paahteinen ja pölyinen jännityskertomus. Pienen pojan mietteet ja toiminta kuljettavat tarinaa eteenpäin. Toisinaan mielikuvitus otetaan avuksi, kun todellisuus tuntuu liian pahalta. Tällainen lapsinäkökulma alkaa olla jo kovin tuttu, viimeksi esimerkiksi Soucyn Tulitikkutytön yhteydessä.

Jännittävästä arvoituksesta huolimatta Minä en pelkää on enemmän pienen pojan kasvutarina kuin varsinainen jännityskertomus. Mitä tapahtuu, kun silmiään ei voi enää ummistaa todellisuudelta? Ja miten löytää se rohkeus jota välttämättä tarvitaan jotta voisi tehdä sen mikä on oikein?

En tiedä onko kirjan oikoluvussa tullut kiire, kahden tytön nimet menevät tekstissä jatkuvasti sekaisin ja hämmensivät. Muutoin kerronta oli lapsenomaista niin kuin kertojaratkaisun huomioon ottaen voisi olettaa. Perusajatukseltaan Ammanitin kirja on kiinnostava ja se on lisäksi nopealukuinen. 70-luvun lopun italialaiskylä tuntuu aidolta ja kuuman auringon ja pölyn voi tuntea ihollaan.

En kuitenkaan päässyt kunnolla tarinan sisään, jostain syystä kaikki pysyi hyvin etäisenä, ja siksi kirja jäi minulle lähinnä ihan hyväksi lukukokemukseksi. Näin jokin aika kirjan lukemisen jälkeen se tuntuu ehkä jopa ärsyttävältä, vaikka sainkin kirjan luettua loppuun melko kivuttomasti.

Kuutar ihastui huomattavasti enemmän ja katsoi myös elokuvan (sis. juonipaljastuksia), myös Naakku innostui ja kehuu kirjaa paremmaksi kuin elokuvaa.

Lukudiplomitehtävä (Jännitystä): Kirjoita uutinen kirjan rikoksesta.

Koska en halua paljastaa kirjasta aivan kaikkea, valitsen (toivottavasti en sääntöjenvastaisesti) kirjan alussa mainitun huhun (joka jossain määrin on kyllä lähtökohtana kirjan juonenkuljetukselle) ja teen siitä paikallislehteen oman pikku-uutisen.

Maanviljelijä Melichettin tilalla tapahtuu kummia 

Nimettömän vihjeen mukaan Melichettin kadonneeksi ilmoitettu mäyräkoira ei suinkaan ole kadonnut, vaan kohtalo on ollut huomattavan paljon karumpi. Tyttären pienen koiran ovat kuuleman mukaan syöneet maatilan siat.

Tiedonantajamme mukaan Melichetti olisi heittänyt koiran sioille hermostuttuaan epäonnistuneeseen sisäsiisteyskoulutukseen. Vaikka siat tunnetaan yleensä rauhallisina eläiminä, olivat ne syöneet koiran alta aikayksikön.

Herra Melichettiä ei olla vielä tavoitettu asian tiimoilta, mutta poliisilaitos on luvannut ottaa asian tutkintaan.

Niccolò Ammaniti: Minä en pelkää (Io non ho paura, 2001)
Otava, 2004 / Seven-pokkari, 2005. 272 s.
Kannen kuva Minä en pelkää -elokuvasta.

William Golding: Lord of the Flies (suom. Kärpästen herra)

William Goldin klassikkoteokseen Lord of the Fliesiin (Faber & Faber, 1954) eli Kärpästen herraan tulee törmänneeksi milloin missäkin yhteydessä. Se myös keikkuu usein koulujen lukulistoilla, mutta itse en ollut sitä koskaan tullut lukeneeksi. Viimeksi törmäsin siihen nähdessäni elokuvan Silver Linings Playbook, jossa teos tiivistettiin oivallisesti muutamalla lauseella. Nyt kuitenkin päätin tarttua kirjahyllystämme löytyvään opukseen lukudiplomisuorituksen merkeissä.

They had guessed before that this was an island: clambering among the pink rocks, with the sea on either side, and the crystal heights of the air, they had known by some instinct that the sea lay on every side. But there seemed something more fitting in leaving the last word till they stood on the top, and could see a circular horizon of water. 
Ralph turned to the others.
"This belongs to us."

Lyhykäisyydessään Lord of the Fliesin idea on seuraava: joukko poikia päätyy lento-onnettomuuden seurauksena autiolle saarelle keskelle merta. Aikuisia ei ole mailla halmeilla, joten nuorukaiset tietysti nauttivat olostaan uimalla, syömällä hedelmiä ja leikkimällä rannalla.

Kirjan päähenkilöinä ovat Ralph, Piggy ja Jack. Ralph on urheilullinen poika, joka päätyy johtamaan poikajoukkoa tavoitteenaan tietysti saada pelastusjoukot saapumaan saarelle. Piggy puolestaan on astmaattinen ja paksu poika, joka saa kaikki parhaat ideat mutta jota muut pojat eivät juurikaan arvosta. Jack on kuoropoikien johtaja, joka päättää ryhtyä metsästämään saarelta löytyviä sikoja ja parantaa joukkion ravinnonsaantia.

Once more that evening Ralph had to adjust his values. Piggy could think. He could go step by step inside that fat head of his, only Piggy was no chief. But Piggy, for all his ludicruous body, had brains. Ralph was a specialist in thought now, and could recognize thought in another.

Juonen erityispiirteitä en viitsi ihan hirveästi eritellä, sillä en itsekään tiennyt lukiessani niitä kaikkia ja hyvä niin. Voinette kuitenkin kuvitella mihin suuntaan poikien ensin iloinen oleskelu alkaa muuttua kun kaikenlainen kontakti sivistykseen katkeaa eikä kukaan ole enää kertomassa mitä tehdä ja milloin. Auringonpaisteessa koettu ilonpito muuttuu yön pimeydessä peloksi näkymättömistä vaaroista.

Oikeastaan Lord of the Flies oli kammottava lukukokemus nimenomaan siksi, että se voisi ihan hyvin olla totta. Ihminen ei toden totta ole kovin mukava eläinlaji ja se, että kirjan henkilöt ovat nimenomaan lapsia tekee siitä karmivamman. Golding kirjoittaa hyvin ja aidosti, kuvaillen saarta kauniisti ja poikien kokemuksia jotenkin neutraalilla kertojanäänellä ja ehkä siksi niin vahvasti.

Lyhyesti sanottuna tämä Goldingin klassikko oli äärimmäisen kiinnostava lukukokemus, antoi ajattelun aihetta ja sai vähän pelkäämään kanssaihmisiä. Bonuksena tajusin vihdoin erään Fables-sarjakuvissa olevan viittauksen tähän kirjaan.

Lukudiplomitehtävä (Ihmisiä): Valitse muutamia musiikkikappaleita, jotka sopivat päähenkilön elämään. Perustele valintasi kirjoittaen.

Ensimmäinen kappalevalinta oli ilmeinen, mutta jouduin silti pyytämään siihen miehen apua. Tuomas Peurakoski Ensemblen kappale Jarkko on saanut inspiraatiota nimenomaan tästä kirjasta. Kappaleessa nuori, karismaattinen Jarkko johdattaa ystävänsä metsään perustamaan uutta ihmiskuntaa, mutta kaikki ei menekään aivan niin kuin pitäisi. Tämä kappale sopisi parhaiten ehkä Ralphille.

Jackille valitsisin Rage Against the Machinen kappaleen Killing in the name of. Raivoisa kappale sopii hyvin Jackin vaiheittaiselle muodonmuutokselle hienostuneesta kuoropojasta metsästäjäksi.

Piggy saa itselleen kappaleen Mr Cellophane musikaalista Chicago. Mr Cellophanen kertojanääni muistuttaa Piggyä, sillä molemmat pyrkivät tulemaan kuulluiksi ja huomatuksi, mutta onnistuvat siinä harvoin.

Haasteet: Yksi askelma kirjavuorelle.

William Golding: Lord of the Flies
Faber & Faber, 1954.
Oma painokseni: Penguin Classics, 2006. 336 s.
Kansi: Ben Gibson

Henrik Ibsen: Nukkekoti + Hyppää lavalle! -jälkimainingit

Helmer (huoneestaan) : Leivonenko siellä visertelee?
Nora (availlessaan kääröjä) : Leivonen.
Helmer : Oravako siellä peuhaa?
Nora : Orava.

Hyppää lavalle -haaste lähenee loppuaan, mutta päätin ehtiä lukea vielä kolmannen näytelmän. Henrik Ibsenin yksi kuuluisimmista näytelmistä Nukkekoti (WSOY, 1999; Et dukkehjem 1879) päätyi lukulistalle lukudiplomi-haasteen innoittamana. Aikaisempi kosketukseni Nukkekotiin on hyvin pintapuolinen: tiesin näytelmän nimen, kirjoittajan ja jotain sen teemasta. Muistelen myös Tuija Lehtisen romaanissa Nukkemorsian (WSOY, 1998) tehtäneen (poikkeavaa) versiota tästä näytelmästä.

Näytelmässä kuvataan Helmerin perheen elämää. Nora on eläväinen nuori vaimo, Torvald juuri pankinjohtajaksi ylennetty, vakavamielinen aviomies. Pariskunnalla on kolme lasta ja taloudessa on ainakin lastenhoitaja ja keittäjä. Lisäksi talossa vierailevat usein pariskunnan ystävä tohtori Rank, Noran nuoruuden toveri rouva Linde sekä pankissa töissä oleva asioitsija Krogstad.

Helmerien perhe-elämään tulee kuitenkin särö, kun asia muutaman vuoden takaa nousee piinaamaan Noraa. Ratkaisuja on tehtävä, mutta kuinka pitää kaikki tyytyväisinä ja salata asia Torvaldilta? Millaisiin toimenpiteisiin Nora uskaltaa päästäkseen pinteestä? Puhutaan väärennöksistä, naisen ja miehen vastuusta, rahan merkityksestä.

Helmer (istuutuu pöydän ääreen tätä vastapäätä): Säikytät minua, Nora. Enkä ymmärrä sinua. 
Nora: Et, siinäpä pulma juuri onkin. Sinä et ymmärrä minua, enkä minäkään ole ymmärtänyt sinua - ennen kuin tänä iltana. Ei, älä keskeytä minua. Sinun täytyy vain kuunnella, mitä minulla on sanottavaa. Tämä on tilintekoa, Torvald.

Kirsti Mäkisen mainio esipuhe kannattaa lukea vasta näytelmän lukemisen jälkeen, sillä siinä analysoidaan näytelmän juonikuvioita varsin avoimesti. Näytelmään tutustumisen jälkeen. esipuhe oli varsin mielenkiintoista ja avartavaa luettavaa. Oli mielenkiintoista lukea, kuinka suosittu näytelmä on aikanaan (ja edelleen) ollut ja millaisia tulkintoja Noran ja Helmerin hahmoista on tehty.

Itse en osannut vielä päättää, olinko enemmän Noran vai Helmerin puolella. Toinen hahmo olisi helppo ajatella latteaksi ja kannustaa toista, mutta molemmilla on toki puolensa... Ehkä enemmän sympatisoin silti Noraa, sillä hänen hahmonsa kehittyy minusta mielenkiintoisemmalla tavalla. Olisi mahtavaa nähdä tämä myös lavalla.

Tämä on siis myös ensimmäinen suoritukseni lukudiplomista ja rastitan tällä osion Runoja ja näytelmiä. Valitsen suoritettavaksi diplomitehtäväksi tehtävän 1: laadi kiperiä haastettelukysymyksiä runojen kirjailijalle. Ibseniltä haluaisin kysyä:

Kuka on suosikkihahmosi tässä näytelmässä?
Kerro Noran taustasta ennen avioliittoa.
Miksi Torvald halusi mennä Noran kanssa naimisiin?

Nukkekodissa ovat vierailleet myös ainakin Hanna (joka pitää Noran hahmoa pysähdyttävänä ja kiinnostavana), Suketus (joka toteaa Nukkekodissa olevan voimaa), Amma (joka luki vanhan suomennoksen ja pohti ajan ajaneen näytelmän ohi), Morre (jolle kokemus oli hieman lattea) ja Elma Ilona (joka tekstissään avaa hienosti näytelmän lukukokemusta).

Lisäksi: Hyppää lavalle! päättyy tänään. Teen huomenna koosteen haasteeseen osallistuneista näytelmistä ja suoritan arvonnan, joten jos osallistuit etkä ole linkannut juttuasi haastepostaukseen tee se nyt.

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Et dukkehjem, 1879)
WSOY, 1999. 124 s.
Suomentanut: Eino Palola.
Kannessa Munchin maalaus Elämäntanssi.
Esipuhe: Kirsti Mäkinen