Douglas Adams & Mark Carwardine: Last Chance to See

Prahan komodot ottivat rennosti uhanalaisstatuksestaan huolimatta.

Lienen bongannut Douglas Adamsin ja Mark Carwardinen kirjan Last Chance to See jonkin Stephen Fry -yhteyden kautta ja onnistunut muiluttamaan sen itselleni huuto.netin ihmeellisen maailma kautta. Alunperiin radioon tehty ohjelma, jossa Adams ja Carwardine reissasivat ympäri maailmaa sukupuuttouhan alla olevia eläimiä etsimässä, julkaistiin sittemmin myös kirjana ja hyvä että julkaistiin. Adamsin humoristinen kirjoitustyyli yhdistettynä tärkeään asiaan luonnon monimuotoisuudesta ja ihmisen vaikutuksesta eläinten sukupuuttoihin on mielenkiintoista luettavaa.

Jos on Adamsin teksteihin tutustunut aiemmin ja pitänyt tulee tuskin tämän kirjan kanssa pettymään. Huumori ja sanavalmius on tallella ja matkakertomukset absurdeine sattumineen (karkailevat kanat, hurjat lennot helikopterilla vuoristossa, mystiset tullimiehet ja asialleen vannoutuneet suojelutyöläiset, näin muutamia mainitakseni) ovat huikeaa luettavaa. Menevän meiningin ohella ei olla kuitenkaan unohdettu sitä tärkeää eli luontokappaleita ja niiden elosta, olosta ja sukupuuttojen historiasta kerrotaan selkein sanoin.

Kävin lukemisen jälkeen internetin syövereissä tutkiskelemassa ja ilokseni huomasin, että käytännössä kaikki kirjassa mainitut lajit ovat vielä olemassa (ks. alla oleva taulukko). Poikkeuksen muodostaa kiinanjokidelfiini eli baiji, sen olemassaolosta ei olla enää aivan varmoja enkä sitä surukseni ihmettelekään kirjassa kerrotun perusteella. Saasteinen ja vilkkaasti liikennöity joki ei ole paras ympäristö käytännössä sokealle vesinisäkkäälle.

Vaikka mainitut eläimet edelleen ovat uhanalaisluokituksessa riskin alla on kuitenkin selvää, että jotain on tehty. Ne tuskin olisivat muuten enää täällä yli 20 vuotta kirjan kirjoittamisen jälkeen. Suuri osa ongelmista on toki ihmisen aiheuttamia, mutta on tärkeää muistaa myös se että asioihin voidaan vaikuttaa. Kaikkia lajeja ei pystytä pelastamaan ja todennäköisesti palloltamme katoaa jatkuvasti lajeja, joita tiede ei koskaan luokitellut. Silti yritys kannattaa.

Suosittelen tätä teosta lämpimästi kaikille, joita luonnon monimuotoisuus, suojelutyö ja menevä tarinointi kiinnostaa. Kirja myös sopii vuoden 2017 HelMet-lukuhaasteeseen esimerkiksi kohtaan kirjassa liikutaan luonnossa.

BBC:n nettisivuilla voi kuunnella joitakin vanhoja radio-ohjelman jaksoja, kurkkaa vaikka pätkä komodonvaraanista.

Douglas Adams & Mark Carwardine: Last Chance to See
Pan Books, 1991. (alkup. 1990) 206 s.

Andrew Hodges: Alan Turing: The Enigma

Andrew Hodgesin Alan Turing: The Enigma (Audible, 2012) kestää äänikirjana 30 tuntia ja 44 minuuttia. Guardian on listannut sen yhdeksi 50 tärkeimmästä kirjasta kautta aikojen. Minä puolestani huomasin jatkuvasti ajaessani, että en ole useampaan minuuttiin ollut lainkaan selvillä siitä mitä tapahtuu.

Kuten teoksen nimestä voi päätellä kertoo se Alan Turingista ja kuten kestosta voi päätellä Hodges tekee sen hyvin perinpohjaisesti. Totta puhuen en ole kyllä aivan varma kertooko tämä teos ihan hirvittävästi Turingista, sillä todella pitkät pätkät puhellaan myös koodinpurkamisen kehityksestä sota-aikaan, Turingin koneen teoriasta ja milloin mistäkin politiikasta. Alan Turingista muistan tässä kuukausi kuuntelemisen jälkeen seuraavat asiat:

1) Kouluaikaan hänellä oli ihastus nimeltä Christopher, joka kuoli, ja jolle jokin kellotorni oli todella tärkeä paikka
2) Turing oli kova juoksemaan
3) Turing melkein meni naimisiin, mutta ei sitten mennytkään
4) Elämänsä loppuvaiheissa Turingin nimi vedettiin lokaan ikävän nuoreen mieheen liittyvän skandaalin vuoksi
5) Turing kuoli

Nyt tästä ei sitten pidä ymmärtää, että en olisi ollut kiinnostunut Turingista ja elämästään, kyllä olin. Ihan kaikesta ei voi kyllä Hodgesiakaan syyttää, sillä lukija Gordon Griffinillä on sellainen ääni että en osaa keskittyä siihen ja toiseksi hänen valitsemansa ääni nuorelle Turingille oli rasittavan vinkuva.

Silloin kun pystyin keskittymään kuunteluun kirja oli kyllä kiinnostava, veikkaan silti että olisin saanut siitä enemmän irti perinteisenä paperiversiona. No, olipahan kuunneltavaa työmatkoilla tammikuusta huhtikuuhun.

Andrew Hodges: Alan Turing: The Enigma
Audible, 2012. Painettu versio ilmestynyt 1983. 30 h 44 min.
Lukija: Gordon Griffin

Lars Sund: Aamu-unisen lintubongarin tunnustukset

Viimeaikaisilla kirjastoreissuilla olen parhaani mukaan yrittänyt välttää spontaaneja lainauksia kotona huojuvien kirjapinojen vuoksi. En kuitenkaan voinut vastustaa eteeni lehahtanutta Lars Sundin Aamu-unisen lintubongarin tunnustuksia (WSOY, 2011) mustarastaineen.

Maltillinen tarkkailija etsii luontokokemuksia. Hän tuntee yleisimmät lintulajit ja yleensä tyytyy niihin. Petolintujen iänmääritys, metsähanhien eri lajit, Calidris-sukuisten kahlaajien höyhenpukujen muunnokset eivät kiinnosta Epikuroksen maltillista seuraajaa. Hän joka kuluttaa tuntikausia tunnistamiskäsikirjojen ääressä ja surffaa netissä etsien erityisartikkeleita esimerkiksi siitä, miten erotetaan aroharmaalokki tavallisesta yksinkertaisesta harmaalokista, on jo joutunut kaltevalle pinnalle. Hän on hyvää vauhtia liukumassa kohti täydellistä riippuvuutta linnuista.

Alaotsikkonaan teoksella on Päiväkirjanlehtiä toukokuulta joulukuulle ja niitä teos sisältääkin, siis Sundin lintuhavaintoja ja niihin liittyviä lintubongaukseen tai elämään yleensä liittyviä havaintoja. Jokainen luku on otsikoitu jonkin lintulajin nimellä ja toisinaan lintua käsitellään enemmän, joskus se on pelkkä ponnahduslauta varsinaiselle aiheelle. Lukujen myötä tarkkaillaan tavallisempia lintuja kuten naakkaa ja sinitiaista, mutta tutustutaan myös harvinaisempiin lajeihin kuten sitruunavästäräkkiin ja pikkutikkaan.

Helpointa tätä teosta on kuvata sanalla viehättävä. Se raottaa ovea intohimoisen harrastajan maailmaan, mutta saa samalla verenpaineen laskemaan kun voi kuvitella itsensä seisomaan ruovikon reunalle kiikarit kädessä ja toivomaan arosuohaukan ilmestyvän näkökenttään. En ole itse hyvä lintubongari, korkeintaan tunnen peruslajit, mutta lintujen katselemisesta nautin ja tämä kirja kertoo yhden version siitä miksi lintujen tarkkailu on niin hienoa.

Leppoisan tarkkailun taustalla on toki myös piinkova into ruksien (tai Suomessa pinnojen) kirjaamiseen omiin tilastoihin ja rariteettien näkemiseen. Todellinen lintubongaus ei ole mitään sunnuntaiharrastelua, vaan vaatii omistautumista itseltä ja ymmärrystä lähipiiriltä. Toisaalta palkinnoksi omistautumisesta voi myös päästä osaksi lintuharrastajien yhteisiä, osalliseksi jostain suuremmasta kuin oma itse ja kiikarit.

HelMet-haasteesta tällä raksi kohtaan kirja, jota kirjaston henkilökunta suosittelee sinulle.

Lars Sund: Aamu-unisen lintubongarin tunnustukset: Päiväkirjanlehtiä toukokuulta joulukuulle (En morgontrött fågelskådares bekännelser, Dagboksblad maj-december, 2010)
WSOY, 2011.
Suomentanut: Jaana Nikula
Kannen suunnittelu: Helena Kajander
Kuvitus: Ika Österblad

Kari Enqvist: Ensimmäinen sekunti - Silminnäkijän kertomus

Tulipa tartuttua vihdoin ensimmäiseen Kari Enqvistin kirjoittamaan teokseen kun päädyin osallistumaan lokakuussa Helsingin Kirjamessuilla järjestettyyn Enqvist-lukupiiriin. Käsittelyn alle päätyi herran teoksista uusin eli Ensimmäinen sekunti - Silminnäkijän kertomus (WSOY, 2014).

Ensimmäisen sekunnin jälkeen ei ole tapahtunut mitään mielenkiintoista.

Ensimmäinen sekunti johdattelee lukijan maailmankaikkeuden ensi hetkiin tutkimaan mitä ihmettä siellä oikein tapahtuu. Samalla perehdytään kosmologian tieteen kehittymiseen eli kuinka pienestä hiukkasfysiikan kaveriksi rinnastetusta alasta kasvoi aivan oma erikoisalueensa. Aiheen haastavuus huomioon ottaen on Ensimmäinen sekunti yllättävän ymmärrettävä.

Positronit, Higgsin bosonit ja muut kaverit seikkailevat inflaation ja alkuräjähdyksen kourissa kuljettaen lukijaa mukanaan. Enqvist yrittää selkeyttää tätä kaikkea käyttämällä erilaisia analogioita Radiomäen hiihtäjistä kaukaisuuteen venyviin kumimattoihin. Osa toimii ja lisää ymmärrystä, toisissa lähetään niin lennokkaaseen liitoon että taisin jäädä sen hiihtäjän kanssa Ärrälle kahville tiputtuani kyydistä.

Oli kiinnostavaa tutustua uuteen käsitteeseen eli kosmiseen inflaatioon, jolla ei ole mitään tekemistä taloustieteen kanssa. Myönnettäköön tässä tosin, että viimeisen sivun jälkeen tarkistin vielä hakemiston kautta ensimmäiset inflaatiosta kertovat sivut että ymmärtäisin paremmin. Siinä vaiheessa syttyi lamppu, vasta. Että siis tämä kosminen inflaatio, maailmankaikkeuden laajeneminen, tapahtui ennen varsinaista alkuräjähdystä ja siihen voidaan tukeutua kun selitetään sitä mitä nyt voidaan teleskoopein ja avaruusluotaimin havaita. Melkoisen siistiä.

Lähestymistapana pidin myös siitä, että kosmologian uranuurtajat seikkailivat sivuilla kehittämiensä mallien ja kirjoittamiensa artikkelien kautta. Historiallinen lähestymistapa toi hankalasti käsitettävää aihetta hieman inhimillisempään suuntaan ja se ei mielestäni ole huono asia. Rakettitiedettä ei ole olemassa, toisaalta on asialleen ja alalleen omistautuneita ihmisiä, jotka voivat saavuttaa onnistumisia uurastuksen tai onnenpotkujen kautta.

En kuitenkaan koe olevani vielä Enqvistin viimeisillä sivuilla ehdottamassa tilassa, jossa tavallinenkin ihminen pystyy rationaalisella tavalla vaihtamaan mielipiteitä esimerkiksi kosmisesta inflaatiosta ja siitä, mitä sekunnin triljoonasosan triljonasosan aikaisessa maailmankaikkeudessa tapahtui. Sen sijaan voin kyllä todeta tutustuneeni uuteen termiin, oppineeni ehkä jotain lisää kosmologiasta ja jään kiinnostuksella odottamaan, milloin nämä tutkimustulokset päätyvät opettamieni aineiden oppikirjoihin.

Täytyy silti vielä todeta, että Kirjamessuilla koetun paneelin jälkeen kirja avautui vielä paremmin tai ainakin sai huojennusta omaan ymmärtämättömyyteensä siitä, että Enqvist totesi kirjan lukemisen olevan enemmän riippuvainen emootioista kuin siitä täydellisestä ymmärtämisestä. Hyvä niin.

Jori kirjoittaa kirjasta Enqvistiä enemmän lukeneen näkökulmasta (ja jolta sain vinkkejä Enqvistin parissa jatkamiseen), Kirjavinkkien Mikko toteaa teoksen olevan hyvä johdatus kosmiseen inflaatioon.

Kari Enqvist: Ensimmäinen sekunti - Silminnäkijän kertomus
WSOY, 2014. 223 s.
Kansi: Jussi Karjalainen ja Veikko Somerpuro

Erja Tamminen, Päivi Rekula & Matti Juusela: Sähköä ilmassa

Tuttavapiirissäni on muutama sähköyliherkkä ihminen. Sähköyliherkkyys kiinnosti ilmiönä, joten suositusten perusteella lainasin Sähköä ilmassa - Tietoa ympäristön sähkömagneettisen säteilyn terveysvaikutuksista ja suojautumista (Erja Tamminen Ay, 2003). Kevyehköltä vaikuttanut opus osoittautui kuitenkin varsin hitaaksi luettavaksi, enkä ole aivan varma opinko kirjasta loppujen lopuksi paljoakaan.

Perusaiheeltaan Sähköä ilmassa on kyllä kiinnostava. On varmasti juuri niin, että ympäristössämme oleva sähkömagneettinen säteily lisääntyy koko ajan enkä epäile lainkaan, etteikö se osalle ihmisille aiheuttaisi erinäisiä oireita. Tämä opus ei kuitenkaan tuntunut olevan kirjoitettu kaltaiselleni tavalliselle tallaajalle.

Tamminen ja kumppanit nimittäin keskittyvät kirjassa paljolti selittämään sitä, kuinka sähkömagneettista säteilyä ollaan muualla tutkittu ja kuinka siltä voitaisiin suojautua. Pitkälliset selostukset sähkösaneerauksista, metallilangoitetuista patjoista ja säteilyä heijastavista verhoista sekä maadoituksista eivät sanoneet minulle juuri mitään. Insinööreille ehkä, ja päättäjille, mutta ei minulle. Paitsi sen verran kyllä, että epäilen että talomme ei heijasta tai estä säteilyn kulkua talomme sisälle kovin hyvin. En tiedä.

Hämmennyin myös siitä, kuinka tekstin lomassa tiputeltiin erinäisten valmistajien ja firmojen nimiä. Lopun liitteistä löytyy Mainostajat-osuus, tosin pienen präntin mukaisesti he eivät ole kirjan sisällöstä vastuusta. Ymmärrän toisaalta, että tämänkaltainen saneeraus ja sähkötyö on vielä harvinaista ja tietoa ei välttämättä ole paljon, mutta mainokset näkisin silti mieluummin jossain muualla kuin tietokirjan sivuilla. Täysin ulkokirjallisena seikkana mainittakoon myös, että kirjan fontti (lienisikö Arial tai vastaava) vaikutti siihen, että en tuntenut lukevani tietokirjaa.

Lopullisena tuomiona Sähköä ilmassa oli siis aiheeltaan kiintoisa, mutta normilukijan näkökulmasta toteutus ontui. Case-esimerkkejä olisin kyllä lukenut mieluusti enemmän.

Erja Tamminen, Päivi Rekula ja Matti Juusela: Sähköä ilmassa
Erja Tamminen Ay, 2003. 239 s.
Kansi: Päivi Rekula

Eveliina Lundqvist: Salainen päiväkirja eläintiloilta

Eveliina Lundqvistin Salainen päiväkirja eläintiloilta (Into, 2014) osui kirjastoreissulla näkökenttään ja poimiutui herätelainana mukaan. Takakansitekstin silmäilyn perusteella kirja vaikutti hyvältä jatkolta Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetuille. Ja jonkinlaista jatkoa se sille olikin, subjektiivisemmasta näkökulmasta.

Olen kuullut usealta koe-eläinhoitajalta, että he tekevät työtään siksi, että joku muu heidän tilallaan kohtelisi kuitenkin eläimiä huonommin. Tunsin itseni samanlaisen perustelun vangiksi. Hataraa, mutta ehkä tämän avulla kestäisin nämä kuukaudet. Minulla ei nimittäin ole tapana luovuttaa.

Lundqvistin teos perustuu hänen vuonna 2011-2012 suorittamiensa opiskelujen aikana tekemiin päiväkirjamerkintöihin. Lundqvist opiskeli eläintenhoitajaksi ja päätyi opintojakson aikana työharjoitteluun muun muassa sikalaan ja broileritilalle. Erityisesti häntä kiinnostivat eläinten olot ja kohtelu tuotanto-olosuhteissa. Vajaan vuoden ajalle jakautuvissa päiväkirjamerkinnöissä koetaan ahdistusta, onnistumisen iloa, surua ja turtumista.

Todettakoon näin alkuun, että olen monesta asiasta Lundqvistin kanssa samaa mieltä. Eläinten kohteluun olisi syytä kiinnittää enemmän huomiota, etenkin tuotantopuolella, ja tiettyjä kriteerejä tiukentaa jotta olot saataisiin kuntoon. Hyvällä asialla siis ollaan.

Mistä sen sijaan en niinkään pitänyt oli se, että lukiessani minusta tuntui kuin minua yritettäisiin manipuloida ajattelemaan tietyllä tavalla. Toki kirja saakin vaikuttaa ja herättää ajatuksia, mutta johtopäätökset tekisin mieluusti itse. Nyt koin, että tunteisiini vetoamalla minua yritetään jotenkin käännyttää ja se ei omalla kohdallani toiminut. Lundqvist myös kirjoittaa hyvin arvolatautuneesti eläinten oikeuksien ja kasvissyönnin puolestapuhujan näkövinkkelistä.

Toki Lundqvistin tekstityyli puoltaa voimakkaan subjektiivista näkemystä, koostuuhan kirja päiväkirjamerkinnöistä ja Lundqvist toteaa näkemystensä ja havaintojensa olevan hänen omiaan, hänen tulkitsemiaan. Itse olisin silti tullut toimeen näin lukijan näkökulmasta vähemmällä dramatiikalla ja tapahtumien tulkinnalla, kaipasin tilaa tehdä itse omat johtopäätökseni tilanteista vaikken Lundqvistin näkökulmaa tässä vääräksi väitäkään. Kaikesta tästä huolimatta teksti on kuitenkin sujuvaa luettavaa ja teos oli kahlattu läpi muutaman päivän bussi- ja junamatkojen aikana.

Jos tuotantotilojen oloista yleisesti ottaen pitäisi suositella kirjaa, suosittelisin edelleen mieluummin Lappalaisen versiota. Lappalaisen kirja kuitenkin keskittyy selvästi kuvaamaan tuotantoprosesseja, kun taas Lundqvistin painopiste on selkeämmin nimenomaan eläinten kohtelussa. Lundqvistin kirja ansaitsee kuitenkin paikkansa, jos se saa jonkun ajattelemaan esimerkiksi kuluttajavalintojaan hieman kriittisemmässä valossa.

Teos on luettu myös Kirjavinkeissä.

Eveliina Lundqvist: Salainen päiväkirja eläintiloilta
Into, 2014. s.
Kansi: Ninni Kairisalo

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja

Esko Valtaojan Kaiken käsikirja (Ursa, 2012) on keikkunut lukulistalla jo sen ilmestymisestä lähtien. Silloin hain pääkaupunkiseudun senhetkisen viimeisen kappaleen Itäkeskuksen Akateemisesta ja silittelin kirjaa onnellisena. En kuitenkaan saanut tartuttua kirjaan heti ja aloittaminen vanui, kunnes opettajainhuoneessa kuulin siitä niin ilahduttavia kehuja että sain otettua itseäni niskasta kiinni.

Mokaaminen on aivan liian vähän arvostettu inhimillisyytemme peruspiirre. Mokannut eläin on kuollut eläin, joka päätyy toisen eläimen vatsaan tai metsästysmajan seinälle lasisilmin tuijottamaan. Entä mitä tekee mokannut ihminen? Soittaa kännykällä pomolle ja kysyy mitäs nyt tehdään, kun koko banaanikuorma tipahti satama-altaaseen. Sitten hän laittaa keltaisen post-it-lapun vivun viereen ja tekstaa siihen: älä väännä tästä lastauksen aikana. Ja taas niin yksittäisen ihmisen kuin koko ihmiskunnankin koko viisaus on kasvanut hitusen.

Kyllä kannatti. Kaiken käsikirja on hieno kirja ja onnistuu tiiviissä mitassaan selittämään varsin paljon tästä ympäröivästä maailmasta. Se myös osaa selittää asioita tajuttavasti ja silti hauskasti käyttäen monipuolisia esimerkkejä ja ollen jotenkin suunnattoman positiivinen. Tällaista kirjaa on voimaannuttavaa lukea, etenkin jos istuu aamulla raitiovaunussa ja pohtii että osaakohan sitä tänään opettaa oppilaille mitään. Raitiovaunusta ulos astuessani minulla oli taas levollinen olo ja kehtasin marssia luokan eteen kertomaan solurakenteesta.

Mahtipontisesti nimetty kirja ehtii pureutua yllättävän moneen asiaan, vaikka välillä istuskellaankin rauhassa Korvanniemen mökin laiturilla. Luvuissa ehditään luodata niin todellisuutta, maailman syntyä, ihmiskunnan historiaa Afrikan savanneilta tieteen tekijöiksi, uskontoa ja taidettakin. Sitä, miten meistä tuli tällaisia kuin olemme ja millaisessa maailmankaikkeudessa elämme. Ja se on aika hieno paikka, se maailmankaikkeus.

Leppoisan luettavan kirjasta tekee erityisesti sen keskustelevaisuus. Samalla, kun kerrotaan vahvoista vuorovaikutuksista voidaan käydä taidenäyttelyissä ja ihmetellä käsitetaidetta tai juoda olutta. Maailmankaikkeuden melskeessä ehditään kertoa jotain kirjoitusprosessista ja mainita uusia tutkimuksia sekä Fifty Shades of Grey. Ei hassumpaa.

Ehkä yksi lohdullisimpia asioita kirjassa on se, että siinä suorin sanoin kerrotaan kuinka mahdotonta nykymaailmassa on tietää kaikkea. Teorioita ja tutkimuksia julkaistaan ja pähkäillään jatkuvasti ja tiedon määrä lisääntyy räjähdysmäisesti. Se on kuitenkin ihan ok. Kaikkea ei tarvitse tietää. Nyt kuitenkin tiedän ehkä vähän enemmän. Kiitos Esko.

Ilselässä humanisti hykerteli fysiikan äärellä, Suketus muun muassa nyökkäsi Valtaojan historiatiivistykselle.

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja
Ursa, 2012. 222 s.
Kansi: Mikael Pohjola

Jan Fennell: Kuuntelen koiraani

Jan Fennell avaa teoksessa Kuuntelen koiraani (Karisto, 2004) koulutusmenetelmäänsä ja suhdettaan koiriin. Hevoskuiskaaja Monty Robertsin innoittamana alkanut työ koirien koulutuksen parissa vei naisen mennessään. Lopulta menetelmää käytettiin ja siitä kerrottiin niin kotioloissa, tv-sarjassa kuin radiossakin.

Huono puoli asiassa on se, että kyetäksemme viestimään menestyksellisesti koiriemme kanssa meidän pitää opetella niiden kieli. Se vaatii avointa mieltä ja koiran kunnioittamista. Kukaan koiraa itseään vähäisempänä pitävä ei saavuta mitään. Koiraa pitää aina arvostaa sellaisena kuin se on. 

Fennell aloittaa opuksen kertomalla omien koirakokemustensa kautta, miten hän alkoi kehittää menetelmäänsä ja vähitellen hioi sen toimivaksi kokonaisuudeksi. Amichien bondingiksi nimetyllä tekniikalla omistaja vahvistaa johtoasemansa ja saa koiran ymmärtämään paikkansa laumassa niin, että koiralla on hyvä olla.

Menetelmän esittelyn jälkeen Fennell käy läpi aitoja tapausesimerkkejä, joihin amichin bondingia soveltamalla oli löydetty ratkaisu. Kirjassa käsitellään niin luoksetulon ongelmaa, purevaa koiraa, pennun kotiuttamista, hermostuneen koiran käsittelyä ja niin edespäin. Pääsääntöisesti menetelmä on tepsinyt koiriin ja niistä on saatu täten tyytyväisiä laumansa jäseniä.

Amichien bonding itsessään vaikuttaa varsin järkevältä systeemiltä. Se on lempeä koulutusmenetelmä, jossa koiralle näytetään sen paikka ja yritetään saada se tekemään haluttuja asioita itse, ei pakottamalla. Menetelmään kuuluu muun muassa eleruokinta (jossa koiralle yritetään selittää, että johtajat syövät ensin) ja johtajuusaseman korostaminen siten, että koiraa ei huomioida esimerkiksi kotiin tullessa laisinkaan useaan minuuttiin. Kaikki kohdat on perusteltu koiran susiperimän ja laumakäyttäytymisen perusteella fiksusti.

En tiedä onko menetelmä tässä viimeisen kymmenen vuoden aikana kehittynyt johonkin suuntaan ja mitä uusin tutkimustieto sanoo tällaisesta koulutusmenetelmästä. Kovin huonoa jälkeä sillä tuskin saa aikaan. Minua kuitenkin häiritsi kirjassa se, että itse menetelmä oli mielestäni selitetty jotenkin pintapuolisesti ja tapausesimerkkien toitottaessa onnistumista jo 15 minuutissa tulin lähinnä hämmentyneeksi. Voiko tosiaan olla niin, että vartin käsittelyllä koirasta saadaan taas ns. normaali? Toki oli myös tapauksia, joissa menetelmää sovellettiin monta viikkoa. Olisin näihin esimerkkeihin kuitenkin kaivannut selkeämpiä ohjeita ja suuntaviivoja siitä, miten homma ihan oikeasti toteutettaisiin kotona.

Kuuntelen koiraani saattaakin itse asiassa olla enemmän Fennellin työhistoriikki kuin varsinainen koulutusopas, sillä se seuraa Fennellin uraa suurinpiirtein aikajärjestyksessä ja kuvaa sitä, kuinka menetelmä hioutui nykyiseen muotoonsa. Niin tai näin, kirja on helppolukuinen ja antaa vähintään ajattelemisen aihetta oman koiran koulutukseen.

Jan Fennell: Kuuntelen koiraani (The Dog Listener, 2000)
Karisto, 2004. 187 s.
Suomentanut: Elina Lustig
Kansi: tietoa ei löytynyt

Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut

Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut (Atena, 2012) oli jotenkin onnistunut ohittamaan lukulistani saamistaan palkinnoista huolimatta. Opetettuani tässä syksyllä ekologiaan liittyvää kurssia ja puhuttuani siellä paljon mm. ruoantuotannosta, tuli kirja sopivasti työpaikan kirjastolla vastaan ja nappasin sen mukaani.

Kaupan lihatiskillä ostopäätöksiä helpottaa, jos ei ryhdy kauheasti tiedostamaan ja pohtimaan broilerin kokemusmaailmaa. "En oikeastaan haluakaan tietää liikaa tai ajatella sitä", on ajatus, jolla vastuuta kierretään. Jos tukahdutamme kaikki tunteet tuotantoeläimiä kohtaan, kiellämme samalla niiltä arvon.

Syötäväksi kasvatetut, alaotsikoltaan Miten ruokasi eli elämänsä, syväluotaa suomalaisen maatalousmaailman eri tuotantotapoja. Kahdessa ensimmäisessä luvussa pohditaan miksi kirjan kirjoittaminen on tärkeää ja miksi eläinten asemasta pitäisi välittää. Alustuksen jälkeen paneudutaan tutkimaan niin kanojen ja broilerien, sikojen kuin lehmienkin asemaa ja hyvinvointia suomalaisella ruoantuotannon kentällä. Lopussa kertaillaan vielä lainsäädäntöä ja maalaillaan sopivia tulevaisuudenkuvia ja suunnitelmia. Tiivis paketti luettavaksi siis.

Lappalaisen oma asenne tulee kirjassa esiin mielestäni sopivasti. Hän tuntuu olevan selkeästi parannusten ja muutosten kannalla, mutta muistaa myös toisen osapuolen ja esittelee kurjemman kuvaston rinnalla myös onnistumisia ja hyvinvoivia maatiloita sekä vastuullisia yrittäjiä. Suomessa asiat ovat kaikesta huolimatta melkoisen hyvin, vaikka parannettavaa vielä onkin. Väitteidensä tueski Lappalainen nostaa monenlaisia tutkimuksia muun muassa valtiolliselta ja EU-tasolta.

Etukäteen olin kuullut kirjan olevan melkoisen järkyttävä ja pysäyttävä. Ja olihan se myönnettävä, että kyllä se aamuraitiovaunussa tuntui hämmentävältä lukea silppuriin lentävistä kukonpojista. Kuvasto kirjassa ei ole pääosin kaunista, mutta toisaalta kammottavuuksilla ei mielestäni myöskään mässäilty. Lappalainen kirjoittaa itse asiassa yllättävän kiihkottomasti, pahimmista jutuista saisi väännettyä jos mitä, mutta arvostan ehdottomasti tätä ratkaisua.

Kirja tarjoili paljon uutta tietoa ja jonkin verran kertausta. Esimerkiksi Ross 508 -broilerien juttu oli tuttua huttua, mutta lehmien ja sikojen oloista tiesin kuitenkin huomattavasti vähemmän. On myös myönnettävä, että seuraavalla kauppareissulla tuli syynäiltyä pakkauksia yhä enemmän ja ajateltua juttuja vielä lisää. Jos saisi tietopaketteja vielä lampaista ja kalkkunoista, niin sitten olisi hyvä. Omnivorin elämä ei ole nykymarketissa helppoa, mutta kyllä tällainen kirja sitä eloa sekä vaikeuttaa että myös helpottaa.

Loppupeleissä sanottakoon, että kyllä Syötäväksi kasvatetut on varmasti Tieto-Finlandiansa ansainnut. Kirjan nettisivut ovat myös edelleen aktiiviset ja Lappalainen kirjoittaa sinne havaintojaan ruoantuotannosta myös muualta kuin Suomesta.

Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetus
Atena, 2012. 355 s. / Atschi!-pokkari, 2013. 327 s.
Kansi: Timo Mänttäri

Saara Henriksson & Erkka Leppänen (toim.): Huomenna tuulet voimistuvat

Tänään ei vielä tuule.

Viime keväänä putkahti Osuuskumman uunista mielenkiintoinen novellikokoelma Huomenna tuulet voimistuvat (2013) pullollansa ekologista scifiä. Yhdessätoista novellissa maalaillaan tulevaisuudenkuvia muun muassa ruoka-ja energiatuotannosta sekä kansalaisaktivismin uusista muodoista. Aloitin kokoelman lukemisen jo keväällä, mutta jätettyäni iPadin käytön lähinnä miehelle jäi kokoelma kesken. Nyt sain otettua itseäni niskasta kiinni ja rykäisin antologian kokonaisuudessaan loppuun.

***

Kokoelman aloittaa Janne Harjun Niin lähti kaunis päivänsäde. Sen maalaamassa tulevaisuudessa puuvillavaatteet, tai oikeastaan mikä tahansa kankainen, on hippien hommaa ja imagosuunnittelulla saa itselleen kunnioitusta. Puhekielinen kerronta vaatii hieman totuttelua, mutta lopulta nuori kertoja saa maalattua esiin hälyttävän tulevaisuudenkuvan kertakäyttökulutuksen maailmasta ja läheisyydestä vieraantumisesta.

M.G.Soikkelin Urho ja kettu-novellissa kettutarhaus on kannattava elinkeino, vaikka sitä mediassa kritisoidaan ulkomaita myöten. Asutus on keskittynyt Etelä-Suomeen, muualla tehdään asioita joista ei puhuta. Soikkeli kertoo tarinan erilaisista ketuista ja kettutytöistä, tarinan joka avautuu vähitellen ja saa epäilemään ihmiskunnan hyvyyttä, taas kerran.

Pisimmäksi aikaa vaivaavaamaan jäi Jussi Katajalan Mare Nostrum. Valtioiden sukellusveneitä tuhotaan eikä kukaan tunnu tietävän kuka on asialla. Samaan aikaan San Franciscon Sea Lifesta varastetaan älykäs mustekala, humboldtinkalmari. En tohdi paljastaa novellista enempää, mutta sen hurja tulevaisuudenvisio on kaikessa uskomattomuudessaan silti häiritsevän uskottava. Novellin tehosta kertonee jotain se, että luin sen alunperin keväällä ja se on tähän asti pyörinyt mielessäni säännöllisin väliajoin. Se myös nousi kokoelmasta omaksi suosikikseni.

Anni Nupposen Juurissa maapallon ruoantuotanto on äärimmäisessä tilassa. Muunnellut lajikkeet ovat niin herkkiä, että olosuhteen muutokset tuovat eteen katastrofeja ja risteytymistä villilajien kanssa ei sallita. Samaan aikaan sellikuulustelija yrittää saada selville vangitun nuoren naisen salaisuuksia, naisen joka on pidätetty ruokapropagandasta. Asetelma kuitenkin heilahtelee ja lopulta valtion virkamies huomaa saavansa jotain kauan kaipaamaansa takaisin.

Samuli Antilan Sadasta tuhanteen vie lukijan öiselle saarelle, jossa kaksi kalamiestä yllättävät epähuomiossa varkaan. Varkaalle käy ohraisesti, samoin hänen viemälleen paketille. Kalamiehet eivät silti säästy seuraamuksilta, sillä paketin ympäristöön levinneellä sisällöllä on laajamittaisia seurauksia. Antila piirtää pelottavaa kuvaa siitä, mitä kemikaaliteollisuus voisi pahimmillaan saada aikaiseksi.

Saara Henrikssonin Painovoiman sieppaamissa tutkitaan valaita ja niiden solujen poikkeuksellista uusiutumista. Uljaita grönlanninvalaita on maailmalla enää vähän eikä niitä saa juurikaan pyydystää, mutta tutkijat ovat sinnikkäitä. Novellin päiväkirjamaisessa esityksessä seurataan erään projektin kulkua ja saadaan samalla nauttia merenalaisesta maailmasta ja valaiden rauhoittavasta läsnäolosta.

J.S. Meresmaan Lintukoto esittelee uutta asumisen muotoa upeassa ekologisessa plus-energiatalossa. Talo tuntuu toimivan mitä parhaiten ja on moderniudessaan upea. Jotain outoa tuntuu rakennuksessa kuitenkin olevan. Perheenjäsenet alkavat tuntea kummaa väsymystä ja talon ulkopuolelta löytyy kuollut harakka. Aika ei ehkä sittenkään ole uudelle energiamuodolle kypsä.

Christine Torelin novellissa Metsä minun pyhäiseni Tyyti osoittaa mieltä metsien hakkaamista vastaan vanhempiensa paheksunnasta huolimatta. Isä yrittää joka tapauksessa työllään pitää vanhoja perinteitä hengissä ja käy antamassa uhrilahjat teollisuusmetsille työnkuvansa mukaisesti. Suurin osa ihmisistä on kuitenkin vieraantunut jo oikeista metsistä ja luonnosta, virallista palvontaa tehdään kliinisissä oloissa. Luonto ei kuitenkaan ole unohtanut sitä, mitä ihminen on. Thorelin kerronnassa oli jotain niin viehättävää, että Metsä minun pyhäiseni noussee toiseksi suosikikseni.

Mixu Laurosen ja Anastasia Lapintien Vilja(R) liikkuu samoissa maisemissa kuin Nupposen Juuret. Maapallon ruoantuotannon muuttuminen on tehnyt luonnonmukaisesta viljelystä laitonta ja viljelijöitä kontroilloidaan monilla säädöksillä. Kaikki rintamat eivät kuitenkaan ole murtuneet ja toivoa on vielä.

Tarja Sipiläisen Puuttomassa maassa uusiutuvia energianlähteitä on valjastettu käyttöön, mutta kehityksen edetessä niin ihmiset kuin luontokin alkaa unohtaa menneet ajat. Puut eivät enää muista miten yhteyttää ja pelastusta etsitään tutkijoiden voimin kuumeisesti. Kuten monessa edellisessäkin Sipiläinen ei kuitenkaan anna henkilöidensä vajota epätoivoon, vaan ratkaisuja tarjotaan yllättävältä taholta.

Risto Isomäen Luonnon järjestys päättää kokoelman. Tutkija Feldman rämpii Sundarbansin mangrovemetsässä ja yrittää löytää todisteita toksoplasmoosin selviämisestä tiikereiden elimistössä. Luonto kuitenkin on ihmistä viisaampi. Kuka huijaa ja ketä?

***

Kokonaisuudessaan kokoelma on monipuolinen ja kiinnostava. Tekstien taso on kauttaaltaan mainio ja sekä aihepiirien että kirjoitustyylien vaihtelu tuntuu lukiessa mukavalta. Kirjailijat ovat luoneet kiinnostavia ja myös varsin pelottavia visioita. Seikka, josta kuitenkin itse pidin suunnattomasti, oli se, että epätoivolle ei kuitenkaan annettu valtaa vaan synkkienkin kuvailujen alta löytyi toivoa paremmasta. Vaikka maapallon kanssa on sössitty, ei peli ole vielä menetetty.

Holvin kirjakaupassa on muuten meneillään kampanja, jossa Osuuskumman kirjoista saa samalla rahalla sekä painetun että e-kirjaversion. Tämänkin kirjan saa sieltä. (tämä maininta ei ole maksettu mainos, tulipahan vain mieleeni)

Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta.

Saara Henriksson & Erkka Leppänen: Huomenna tuulet voimistuvat
Osuuskumma, 2013.
Kansi: Mira Heija

Markus Bennemann: Himokas härkäsammakko ja muita eläinkunnan seksipetoja

Markus Bennemannin Himokas härkäsammakko ja muita eläinkunnan seksipetoja (Atena, 2011) jatkaa samalla tiedettä popularisoivalla tyylillä kuin kirjailijan edellinenkin kirja, Pistoolirapu ja muita eläinmurhaajia. Otsikosta varmaan jo käy ilmi kaikille, että nyt ei enää ihmetellä eläinkunnan ihmeellisiä saalistustapoja vaan on siirrytty suvunjatkamisen mystiseen maailmaan.

Periaatteessa kaikki saman valaspopulaation urokset laulavat samaa laulua, joka muuttuu vuosittain, niin että valailla on - siinä kuin ihmisilläkin - joka kesälle oma hittibiisinsä. Tavallisesti hitti eroaa edellisen vuoden laulusa vain jonkin pienen murahdus- tai vingahdussarjan osalta, jonka jokin uros on keksinyt siihen lisätä. Yhtäkkiä muunneltua versiota laulavat kaikki muutkin osoittaaksen olevansa ajan hermolla.

Bennemannin aikaisempaa opusta lukiessani minua välillä vähän tökki tämä toisinaan epätieteellisenkin oloinen kirjoitusasu, mutta Härkäsammakon kohdalla olin jo päässyt ajatuksesta yli. Ennakko-odotukset olivat kohdallaan ja kirja onnistui tuottamaan paljon huvitusta sekä myös aitoa ihmetystä siitä, miten ihmeellinen tämä luontomme tosiaan on.

Kirja on lajiteltu lukuihin teemoittain. On Lemmenlauluja, Rehentelijöitä, Rakkaudenpalveluksia, Avioliittohuijareita ja niin päin pois. Jokaisessa luvussa on esitelty yleensä useampia eri lajeja, jotka hoitavat lisääntymisensä jollain "tavallisesta" poikkeavalla konstilla.

Minulla oli tämä opus melkein elokuusta asti yöpöytäkirjana eli luin kirjaa silloin tällöin pienen pätkän, joko ihan kokonaisen luvun tai osia siitä. Kirja lieneekin parhaimmillaan pienissä osissa, sillä putkeen luettuna voi lukijalla tulla jonkinlainen infoähky erilaisista spermapaketeista ja parinvalinnan kiemuroista.

Meritursaat eivät juuri parittele päällekkäin vaan käytännössä ilman kehokontaktia. Parittelukumppanit istuvat liikkumatta riutalla metrin päässä toisistaan, ja koiras ojentaa naarasta kohti yhden lonkeroistaan niin asiallisen kiihkottomasti kuin se olisi merenpohjassa kulkeva öljyjohto. --- Eräät ovat paritellessaan aivan erityisen varovaisia. Silloin meritursaat kököttävät kumpikin omassa kallionkolossaan mahdollisimman kaukana toisistaan, ja jos koloja ei yhdistäisi pientä syvänmeren kaapelia muistuttava lonkero, kukaan ei ikimaailmassa arvaisi, mitä ne puuhaavat.

Kirjan lopussa on myös kattava lähdeluettelo kirjoittamisen apuna käytetyistä artikkeleista ja kirjoista. Luonnontiedeopiskelijana tätä arvostaa kovasti ja käytinkin lähdeluetteloa apuna etsiessäni materiaalia kandidaatintyöhöni (luvussa Lemmentuoksut on pätkä mulperiperhosista ja niiden feromonista, jota kandityöni pääasiassa käsittelee). Lisäksi kovakantisessa painoksessa on mukana kuvaliite, joista voi tutkailla esimerkiksi jääpingviininaaraita, jotka haluavat seksuaalisista palveluista palkakseen kiviä, tai molukkirapujen parittelutalkoita.

Molukkiravun kuori. Ovat melkoisen söpöjä.

Suosittelen humoristiseksi mutta yhtä kaikki opettavaiseksi lukemiseksi luontodokumenteista pitäville (allekirjoittanut hankki muuten itselleen joululahjaksi boksillisen Attenboroughin dokumentteja, ah!). Tästäkin varmaan tulee pokkariversio eli sopisi vaikka rantalukemiseksi.

Jos muistan oikein, sain tämän ihanalta mieheltä lahjaksi viime elokuussa vuosipäivän merkiksi. <3 Ja kuvassa olevat sammakot mies on saanut minulta syntymäpäivä- (tyttösammakko) ja joululahjoiksi (poikasammakko).

Sammakoiden kurnutusta on kuunnellut myös Hanna.

Markus Bennemann: Himokas härkäsammakko ja muita eläinkunnan seksipetoja (Die Evolution in Liebessrausch. Das bizarre Paarungsverhalten der Tiere, 2010)
Atena, 2011. 301 s. + lähteet.
Suomentanut: Heli Naski
Kannen kuva: Stephen Krasemann.

Jani Kaaro & Väinö Heinonen: Evoluutio

Ilahduttavimpia kirjauutuuksia tältä vuodelta on Jani Kaaron ja Väinö Heinosen lasten tietokirja Evoluutio (Avain, 2011). Valmistuvana luonnontiedeopettajana tällaisen teoksen julkaisu lämmittää sydäntä, varsinkin kun tekijät ovat vielä kaiken lisäksi suomalaisia.

Värikkäästi ja hauskasti kuvitettu opas on jaettu neljään osaan, joissa käsitellään evoluutiota, geenien osuutta siihen, elämän syntyä sekä ihmisen tarinaa. Tekstiä on mielestäni (lasten tietokirjaan) sopivasti ja kuvat auttavat kuljettamaan juttua. Uskaltaisin sanoa, että tästä opuksesta löytyy kiinnostavia juttuja niin jo itse lukeville pikkutieteilijöille kuin aikuisen kanssa kirjaa tutkiville nuoremmillekin.

Jos nyt vähän nipotan, niin muutamassa kohdassa jäin miettimään että syntyyköhän nyt tästä ja tästä lapsille ehkä vaihtoehtoisia käsityksiä (eli ei tieteellistä käsitystä vastaavia vaan itse (arkisemman tiedon perusteella) luotuja käsityksiä). Tällainen tunne tuli esimerkiksi kohdassa, jossa Paracelcuksen kerrottiin väittäneen luoneensa ihmisen muun muassa luista, ihosta ja eläimen karvoista. Kirjassa toki sanotaan, että tätä ei koskaan todistettu mutta eipä tätä suoraan kielletäkään. Tämä nyt on tätä tulevan opettajan jupinaa.

Enemmän minulla silti on kehuja kuin moitteita tätä hienoa lasten tietokirjaa kohtaan. Vaikeatkin asiat on selitetty hyvin ja kirjaan on valittu hyvin lapsille soveltuvia analogioita. Rohkeasti on otettu mukaan myös geenit ja mutaatiot, siitä paljon plussaa. Samoin yhden suosikkitieteilijäni Mendelin ja hänen hernekokeidensa esittely toi hymyn huulille.

Kokonaisuutena Evoluutio on hauska ja asiallinen tietopaketti evoluutiosta ja siihen liittyvistä ilmiöistä. Suosittelen, ja aion myös hankkia tämän itselleni. Lapsiahan minulla ei ole, mutta en pidä mitenkään mahdottomana tämän kirjan käyttämistä opetuksen tukena myös yläasteella tai jopa lukiossa.

Lapsiperheen näkökulmaa tähän opukseen tuovat Katja ja Susa.

Evoluutio, jonka olen arvostellut työn puolesta myös Jipossa, arvotaan jossain vaiheessa joulukuun joulukalenteria joten kirjaa himoitsevat pysytelkööt kuulolla.

Markus Bennemann: Pistoolirapu ja muita eläinmurhaajia

Kenttäkurssilla minulla oli viime viikolla mukana myös aiheeseen sopivaa kirjallisuutta, eli saksalaisen Markus Bennemannin oiva Pistoolirapu ja muita eläinmurhaajia (Atena, 2010; Im Fadenkreuz des Schützenfischs. Die raffiniertesten Morde im Tierreich 2008). Kuten titteli kertoo, käsittelee kirja eläinkunnan kummallisia ja uskomattomia murhamenetelmiä.

Sanotaan jo tähän heti alkuun, että sanan murhaaja käyttäminen eläimistä on usein hyvin harhaanjohtavaa sillä ainakin tämänhetkisen tieteellisen tiedon pohjalta ihminen on ainut eläin, joka kykenee todella suunnittelemaan murhan. Bennemann on kuitenkin ottanut asian huomioon ja puolustautuu esipuheessaan näin:

-- tässä kirjassa kuvattavat surmatyöt toteutetaan niin suunnitelmallisesti ja harkitusti, ja niihin liittyy niin kiistatonta, viileän laskelmoivaa tahallisuutta, että niiden nimittäminen murhiksi on pakostakin luontevaa. Kun nimitystä vielä käyttää minun tapaani hiukan leväperäisesti, eläinten surmatöillä ja ihmisten rikoksilla on yllättävän paljon yhteistä.


Ja kun nyt päästiin tästä murha-sanan pohtimisesta, voidaan siirtyä itse kirjaan. Markus Bennemann siis on kirjailija, ei luonnontieteilijä, vaikka onkin Atenan sivujen mukaan sekä opiskellut biologiaa että myös harrastaa vapaa-ajallaan luontovalokuvausta. Tästä johtuen kirja on kirjoitettu populaaristi, ja olo on vähän kuin katsoisi ihanan David Attenboroughin luontodokumentteja. Jos totta puhutaan, muutaman ensimmäisen luvun ajan tämä eläinten eräänlainen inhimillistäminen hieman häiritsi sisäistä luonnontieteilijääni, mutta Bennemann kirjoittaa niin vetävästi etten voinut olla antamatta tätä hänelle anteeksi.

Pistoolirapu on jaettu lukuihin murhatapojen mukaan; raflaavia otsikoita ovat esimerkiksi Tappava houkutus ja Psykopaatit. Jokaisessa luvussa esitellään useampi eläinkunnan parivaljakko, joista toinen nimetään murhaajaksi ja toinen uhriksi. Luonnollisesti ilmoitetaan myös rikospaikka.

Seepia pistää saman psykedeelisen värikuvion vaeltamaan yhä uudestaan kehollaan, eikä rapu hautaudu pohjaan eikä ui karkuun. Enää se ei edes liikuttele saksiaan, jotka se pelästyneenä kohotti uhkaavaan asentoon seepian nähdessään. Rapu vain seisoo hiljaa paikallaan ja tuijottaa lumoutuneena - kuin turisti, jonka show-hypnotisoijan sievä avustaja on houkutellut esiintymislavalle Las Vegasissa ja joka pian kohoaa yleisön ihmeeksi vaakatasossa ilmaan.


Edellä kuvatun seepian hypnoositaitojen lisäksi kirjasta voi lukea mm. otsikon pistooliravun paineilmapistoolista ja yhteistyöstä tokkojen kanssa, hurjista vaeltajamuurahaisista, ovelasta kilpikonnilla herkuttelevasta maakotkasta ja maalla kömpelöistä mutta vedessä taitavista saalistajista, suulista. Parhaimmillaan Pistoolirapu lienisi pieninä pätkinä, ikään kuin joka iltaisina Avaran luonnon teemajaksoina.

Ja niin kieroutunutta kuin se ehkä onkin, Pistoolirapu on upea kirja. Veriteoilla ei mässäillä liikaa, lyhyet luvut mahdollistavat pienet pistäytymiset luonnon ihmeelliseen maailmaan ja kieli on niin lupsakkaa, että kokee viihtyvänsä eikä lukevansa tieteellistä tekstiä vaikka lähdeaineistona onkin ihan "oikea tiede". Hurraa, kiljaisee nyt se sisäinen luonnontieteilijäni. Minun pokkariversioni ainut huono puoli lieni ehkä se, että kätevämmästä koosta huolimatta siitä puuttuu kovakantisen version värikuvaliite.

Monista kirjan ihmeellisistä saalistustavoista löytyy muuten youtube-videoita (ainakin käärmeiden hännänpäätempuista ja seepioista) ja esimerkiksi ampujakalojen huvittavaa vesipyssyilyä pääsee seuraamaan ihan livenä Linnanmäen SeaLifen ruokintanäytöksissä. Suosittelen.

Hyllyyn jää vielä odottamaan Bennemannin uudempi teos, Himokas härkäsammakko ja muita eläinkunnan seksipetoja. Sitä kiinnostuksella odottaen!

Pistooliravun on muuten lukenut myös ainakin K-blogin Jenni.

Bill Bryson: A Short History of Nearly Everything (suom. Lyhyt historia lähes kaikesta)

Sivupalkkini kyselyssä toivottiin tietokirjoja, joten tässä yksi hieman poikkeuksellinen sellainen. Bill Brysonin A Short History of Nearly Everything (Doubleday, 2003) eksyi käsiini noin vuosi sitten kun ystäväni tuuppasi sen käsiini ja totesi että tässä on hyvä kirja. Vaikka laina-aika nyt siis huomattavasti venyikin, olen tyytyväinen että sain viimein tutustuttua Brysonin hienoon teokseen.

The idea was to see if it isn't possible to understand and appreciate - marvel at, enjoy even - the wonder and accomplishments of science at a level that isn't too technical or demanding, but isn't entirely superficial either.

Bill Bryson ei ole luonnontieteilijä, vaan yhdysvaltalainen kirjailija joka on tämän lisäksi kirjoittanut matkakirjoja sekä opuksia englannin kielestä. Eräänä päivänä Bryson tajusi lentomatkalla, että hän ei tiennyt juuri mitään omasta planeetastamme. Niinpä hän käytti kolme vuotta lukien tieteellisiä teoksia ja artikkeleita sekä haastatellen erinäisiä tieteilijöitä tuottaaksen A Short History of Nearly Everythingin. Mainittakoon muuten jo tässä vaiheessa, että teos on suomennettu nimellä Lyhyt historia lähes kaikesta (WSOY, 2005).

A Short History of Nearly Everything on kattava luonnontieteiden historian perusteos. Kirja on jaettu kuuteen osaan, jotka käsittelevät mm. maapallon alkutaivalta, fysiikan kultakautta keksintöineen ja elämän kehitystä. Sivuja asioiden käsittelyyn on varattu 574, jonka lisäksi lopussa on lista kirjassa käytetyistä lainauksista viitteineen sekä lähdeluettelo. Näppärä on myös hakemisto, jonka avulla on helppo palata jo lukemaansa ilman turhaa pläräämistä jos jokin aikaisemmin mainittu juttu ei seuraavassa luvussa enää muistukaan mieleen.

Mikä tekee tästä kirjasta niin hyvän on Brysonin tyyli. Faktoja ei käsitellä oppikirjamaisesti, vaan niihin päädytään yleensä vasta kiinnostavien henkilöhistorioiden tai tapahtumakuvausten kautta eli toisin sanoen käytetään opetuksen termein historiallista tai konseptuaalista lähestymistapaa.

Genes are nothing more (nor less) than instructions to make proteins. --- In this sense, they are rather like the keys of a piano, each playing a single note and nothing else, which is obviously a trifle monotonous. But combine the genes, as you would combine piano keys, and you can create chords and melodies of infinite variety. Put all these genes together and you have (to continue the metaphor) the great symphony of existence known as the human genome.

Bryson jaksaa selittää asiat halki ja ymmärrettävästi käyttäen oivaltavia analogioita (kuten yllä). Mielestäni kirjan perimmäinen tarkoitus ei silti suinkana ole opettaa lukijalle liutaa tärkeitä lukuja tai kaavoja, vaan tuoda ymmärrystä siihen miten tiede toimii ja miten olemme päätyneet niihin tietoihin ja teorioihin mitä meillä tällä hetkellä on maapallosta ja sen toiminnasta.

Sen sijaan olin ilahtunut siitä monipuolisesta kuvasta, joka luonnontieteistä annettiin ja luonnontieteiden luonteen esilletuomisesta, mikä usein kouluopetuksessa unohdetaan (vaikka sitä ollaan nyt ilmeisesti yrittämässä saada opetussuunnitelmaan enemmän). Bryson esittelee tieteellisen tutkimuksen kaikessa komeudessaan; on yritystä ja erehdystä, järkyttäviä virheitä, upeita oivalluksia ja ennen kaikkea erittäin paljon epävarmuutta. Suurin osa kaikesta siitä tiedosta, mitä meillä maapallosta on, ei ole läheskään varmaa ja tieto muuttuu jatkuvasti. Oli hämmentävää huomata, että moni sellainen asia jota itse pitää itsestäänselvyytenä on oivallettu vasta 80- tai 90-luvulla.

Riemukkainta tässä opuksessa ainakin minulle oli tieteen alkuaikojen taival. Tarinat epäonnistuneista tutkimusretkistä ja hämmentävistä päätelmistä aiheuttivat minussa samanaikaisesti myötätuntoa ja huvittuneisuutta. Suosikkini oli ehkä ranskalainen tiedemies Guillaume le Gentil, joka vuonna 1761 päätti matkustaa Intiaan mittaamaan Venuksen ohitusta Maan ja Auringon välissä, tapahtuma jota päästään todistamaan noin kahdensadan vuoden välein. Le Gentilin mittaukset kuitenkin epäonnistuivat, sillä hän oli ohituksen aikaa edelleen laivassa, josta mittauksia ei voi tehdä. Koska ohitukset tulevat aina pareittain, Le Gentil käytti väliin jäävät kahdeksan vuotta rakentaakseen mahdollisimman hyvät mittalaitteet ja.. aurinko meni pilveen. Pettynyt Le Gentil päätti palata Ranskaan, sairastui matkalla punatautiin, päätyi hurrikaanin kynsiin ja kotiin päästyään sai huomata sukulaisten julistaneen hänet kuolleeksi ja myyneen kaiken omaisuuden.

Tylsin osio minulle sen sijaan lieni ihmisen historiaa käsittelevät luvut, mutta se johtuu pääosin siitä että näitä asioita hiulattiin varsin yksityiskohtaisesti viime syksyn Evoluutio ja systematiikka-luentosarjassa yliopistolla.

Informatiivisuuden lisäksi A Short History of Nearly Everything on hieman huolestuttava kirja. Elämme tällä hetkellä harvinaisen epävakaalla planeetalla. Esimerkiksi Yellowstonen kansallispuistossa sijaitsee harvinainen supertulivuori, joka purkautuessaan peittäisi tuhkalla noin 19 osavaltiota. Yellowstonen tulivuoren purkautumisväliksi on arvioitu noin 600 000 vuotta. Edellisestä purkauksesta on kulunut 630 000 vuotta. Ja tämä oli vain yksi esimerkki niistä kulmia kurtistavista asioista. Ups.

The universe is an amazingly fickle and eventful place and our existence within it is a wonder. If a long and unimaginably complex sequence of events stretching back 4,6 billion years or so hadn't played out in a particular manner at a particulat times- if, to take just one obvious instance, the dinosaurs hadn't been wiped out by a meteor when they were - you might well be a few centimetres long, with whiskers and a tail, and reading this is a burrow.

Yleispätevänä luonnontieteiden tietoteoksena A Short History of Nearly Everything ansaitsee saamansa kehut. Se on kirjoitettu kansantajuisesti, mutta ei kuitenkaan liian yksinkertaisesti. Brysonin leppoisa tyyli puree ainakin minuun, ja kirjan anekdootit ovat kiinnostavia. Jos minulla tulee koskaan olemaan minkäänlaista vaikutusvaltaa omiin oppilaisiini, tyrkkään heille tämän luettavaksi. Vaikka he eivät koskaan lukisi mitään luonnontiedettä pitkän kaavan mukaan, Brysonin teos antaisi vähintään yleispätevän kuvan siitä miten meidän maapallomme toimii. Toisin sanoen, suosittelen lämpimästi.

(ps. pahoittelen luvattoman pitkää tekstiä, kiitos jos jaksoit lukea!)

Kuva: 20th Century Fox

Loppukevennykseksi tähän vielä kuva dodoista, jotka esiintyvät elokuvassa Ice Age. Dodoparat, nuo kyyhkysten suvun tiettävästi suurimmat jäsenet, kohtasivat kohtalonsa 1600-luvun lopulla kun ilmeisesti tylsistyneet merimiehet tappoivat Mauritiuksella nuo hupsut pelottomat linnut. Maailmassa ei muuten ole olemassa edes yhtään aitoa kokonaista täytettyä dodoa, sillä vuonna 1975 Ashmoleanin museon johtaja päätti heitättää ainoan olemassa olevan täytetyn dodon kokkoon sillä se oli niin tunkkainen. Että se dodoista. Mutta suloisia ne ovat silti.

Haug, Sand & Sjaastad: Ihmisen fysiologia

Koska viimeiset pari viikkoa ovat kuluneet enemmän tai vähemmän tämän kirjan parissa, ja koska sivupalkin äänestyksessä toivottiin tietokirjoja, niin tässäpä teille herrojen Egil Haug, Olav Sand ja Øystein V. Staadin kynäilemä Ihmisen fysiologia (Wsoy, 2007; Menneskets fysiologi). Uusin painos kirjasta on otettu 2009, mutta alunperin opus on vuodelta 1995.

Yksinkertaistettuna Ihmisen fysiologia on opus juuri siitä mistä nimikin kertoo. Teoksessa siis selostetaan 510 sivun verran miten ihmeessä ihmiselimistö toimii. Anatomiaan perehdytäään ainoastaan sen verran kuin on fysiologian kannalta tarpeellista, joten norjalaiset kollegat ovat kynäilleet kirjan kaveriksi opuksen nimeltä Anatomian atlas. Tutustuminen fysiologiaan aloitetaan kertauksella kemian ja fysiikan perusteisiin sekä solun rakenteeseen ja toimintaan. Myönnän, että korkeintaan silmäilin nämä luvut läpi sillä oletan että kemian ja fysiikan perusteet ovat minulla tarpeeksi hallussa ja Golgin laitteeseen ja kavereihin tuli keväällä tutustuttua sen verran läheisesti että niidenkin pitäisi olla tuoreessa muistissa.

Seuraavat yksitoista lukua käsittelevätkin sitten oikeasti sitä fysiologiaa. Aiheet on jaettu toiminnallisiin yksiköihin, eli tutustutaan kokonaisuuksina mm. umpieritysjärjestelmän, hermoston ja veren ja immuunijärjestelmän fysiologiaan. Perusasetuksilta tämä on erittäin hyvä ajatus, sillä se selkeyttää kirjaa huomattavasti tiettyyn pisteeseen asti. Tällainen eteneminen kuitenkin aiheuttaa sitä, että tekstissä viitataan jatkuvasti sekä eteen- että taaksepäin ja minua ainakin häiritsevät tekstissä jatkuvasti vilisevät sivunumerot.

Pääosin teksti on ymmärrettävää ja idea tulee kyllä kaikesta esiin. Noottia annan kuitenkin juuri noista juuri mainitsemistani viittauksista, sekä ajoittaisesta asioiden toistamisesta toistamisesta joka ainakin minua vain sekoitti. Siinä meni sitten sekaisin että oliko se nyt de- vai repolarisaatio ja mikä kanava aukeaa ja miksi ja mikä ihmeen jukstaglomerulaarisolu.

Lisänä tekstissä on kirkkaankeltaisia laatikoita, joissa kerrotaan Kliinisiä esimerkkejä eli toisin sanoen sairauksia jotka liittyvät mikä mihinkin fysiologian osa-alueeseen. Röyhkeästi skippailin nekin suurimmaksi osaksi kyllä läpi, mutta oli siellä puhetta ainakin keuhkopöhöstä ja diabeteksesta. Ei luulosairaille.

Suurimmat kiitokset menevät kuitenkin kirjan kuvittajalle, Kari C. Toverudille ja sille henkilölle (en nyt saa selville että onko se sama) joka on väsännyt kaikki kirjan kaaviot. Selkeillä ylhäältä alas etenevillä laatikkokaavioilla ja selkeillä havainnollistavilla kuvilla on tehty monesta reaktiosta huomattavan paljon ymmärrettävämpi. Nyt toivottavasti aldosteronin vaikutusmekanismit ja kaikki negatiiviset palautevaikutukset ovat tenttiä varten hallussa. (Miinusta annan kuitenkin kirjan kansikuvasta, joka on Robert Marguliesin, ja on minusta aikamoisen luotaantyöntävä, etenkin yhdistettynä kannen yleiseen epämääräisen kellertävään värisävyyn.)

Kokonaisuudessaan Ihmisen fysiologia on ihan näppärä perusteos aiheeseen. Kirja on taitettu suhteellisen selkeästi vaikka kuvien paikkoja olisi välillä voinut miettiä enemmän niin, että tietystä asiasta kertova kuva olisi samalla tai edes seuraavalla sivulla kuin siitä kertova teksti. Kirjatenttikirjana tämä meni ihan kivasti (vaikka onkin kauhea mukana raahattava) mutta jos itse olisin hankkimassa fysiologian perusteosta ainakin tarkistaisin vielä olemassaolevat vaihtoehdot.

Hurjaa muuten, booky.fi-sivustolla missä näitä kirjoja katselin fysiologian perusteista saa pulittaa vähän yli satasen ja anatomiastakin noin 70 euroa. Todella toivon, että minun ei tarvitsisi enää ensi vuonna ostaa kovinkaan montaa oppikirjaa sillä olin autuaasti unohtanut kuinka paljon näistä saakaan pulittaa.

Sen verran vielä että näillä näkymin tentti meni ihan hyvin. Tulokset tulevat toivottavasti ensi viikolla niin ei tarvitse piinailla sen pitempään ja miettiä että saanko minä tiedä biologian opetusharjoittelut tänä syksynä vai en..

Ihanaa viikonloppua kaikille!

Jacqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate

"Ole kiltti, äläkä mieti, Calpurnia. On vaarallista, kun sinä mietit."

On vuosi 1899, paikkana Texas. Calpurnia Tate, Callie Vee, käytännössä kaksitoistavuotias tyttö, on yksi seitsemästä lapsesta ja joukon ainoa tyttö. Kuumana kesäpäivänä Callie huomaa, että pihalla on kahdenlaisia heinäsirkkoja: normaaleja vihreitä ja aivan uudenlaisia keltaisia. Mistä keltaiset heinäsirkat ovat oikein tulleet, ovatko ne uusi laji?

Heinäsirkkojen kautta Callie pääsee tutustumaan salamyhkäiseen vaariinsa, joka puuhailee outoja kokeita laboratorioksi kutsumassaa vajassa. Pelottava lohikäärmevaari näkee pienen tytön innostuksen, ja juhlallisen hetken, jona vaari lainaa Callielle ihmeellisen Lajien synnyn, jälkeen kaksikosta tulee huima tutkimustiimi.

Olin muuttunut pengertä kömpiessäni tutkimusmatkailijaksi, ja ensimmäinen asia, jonka olin löytänyt, oli toinen oman, omituisen lajini edustaja, joka asui kanssani saman katon alla. Kodissamme asui aarre, eikä kukaan muu saisi tietää hänestä.

Orastavan tutkijan uran aloittaminen ei kuitenkaan ole Callielle helppoa, kun tuohon aikaan Texasissa naisen oletetaan olevan vain hyvä vaimo ja osaavan hyvin ruoan laittoa, pianonsoittoa ja sukkulapitsin tekoa. Aina eivät murheeseen auta edes vaarin kertomukset kuuluisista naistutkijoista tai jännittävät tutkimusretket joenrantaan.

Voisinko mitenkään saada vaimon? mietin painaessani veitsen tummuneeseen c:hen. Yritin leikata kauniita viipaleita mutta epäonnistuin surkeasti ja jouduin lopulta lusikoimaan lautaselle pelkkiä muruja, jotka muistuttivat enemmän omenahyvettä kuin piirakkaa.

Samaan aikaan Texasissa kuhisevat muut muutoksen tuulet. Uusi vuosisata lähestyy, vapaaseurakuntaa kauhistellaan ja markkinoilla voi nähdä sellaisia omituisuuksia kuin automobiilin tai juoda uutta omituisen virkistävää juomaa, Coca-Colaa. Ja aivan kuin tässä ei olisi tarpeeksi Calpurnialla aiheuttavat harmaita hiuksia niin vanhemman veljen Harryn kosioretket kuin nuorempien veljien typeryys tyttöjen suhteen.

Jacqueline Kellyn Luonnonlapsi Calpurnia Tate (Karisto, 2011; The Evolution of Calpurnia Tate 2009) on poikkeuksellisen hurmaava nuortenkirja. Siinä on jotain samaa kuin vaikkapa L.M.Montgomeryn Runotyttö-kirjoissa, sitä vanhanaikaista hurmaavuutta ja kummallisia käyttäytymissääntöjä, maailma jossa taivasta kuvataan että se on kuin rastaanrinta. Sisällön lisäksi kirjassa on ihanaa myös todella kaunis kansi, jonka voisin ottaa vaikka tauluksi seinälleni.

"Tämän kerran. M-u-t-a-n-t-t-i."
"Minusta se kuulostaa paremmalta kahdella a:lla. Mutaatti. Mikä se edes on? Mitä se tarkoittaa?"

Calpurnia on viehättävä, toisinaan pikkuvanha tyttö joka vei sydämeni täysin heti alusta asti. Hänellä on jopa syntymäpäivät samassa kuussa kuin minulla! Niin ja no, oikeastaan kaikki kirjan hahmot olivat minusta ihania jurosta mutta hyväsydämisestä vaarista heikkohermoiseen äitiin ja topakkaan keittäjättäreen. On myös mainittava, että kirjassa käsiteltiin luonnontutkimusta todella asiantuntevasti ja tarkasti tekemättä siitä silti tylsää (ja eihän se toki muutenkaan ole mielestäni tylsää!).

Tunsin myös sympatiaa Callien yrittäessä ymmärtää suuren herra Darwinin Lajien syntyä. Olen itse yrittänyt kerran tätä evoluutiobiologian merkkiteosta lukea ja jätin suosiolla jossain kolmasosan hujakoilla urakan kesken; Darwinin ansiot ovat kiistämättömät mutta selkeää tekstiä hän ei kyllä mielestäni osannut tuottaa lainkaan (vaikka syynä saattaa toki olla myös aikakausi ja niin päin pois).

Biologian kenttäkurssi oli äärimmäisen osuva lukuhetki tälle teokselle. Calpurnian puuhat viihdyttivät minua iltaisin suunnattomasti, pitivät koti-ikävän kaukana ja muistuttivat omista pienenä tekemistäni luontotutkimuksista. Muistan esimerkiksi tutkimusvihkoni, johon olen otsikon Hiekka alle kirjoittanut Rannalla on hiekkaa. Hiekassa voi leikkiä hiekkaeläimillä. ja hienosti myös ottanut hiekkanäytteen, joka on tallennettu kontaktimuovin alle.

Kaiken kaikkiaan Luonnonlapsi Calpurnia Tate on esimerkillinen nuortenkirja, josta pystyi vähän vanhempikin "nuori" nauttimaan täysin rinnoin. Kaikkien, jotka ovat joskus ihmetelleet kasvien kasvua, keräilleet ötököitä tai miettineet luonnonilmiöiden tulisi lukea tämä. Jos ei muuten, niin vanhojen aikojen muistelemiseksi.

Kirjasta on kirjoittanut ihanasti myös Katja, jonka kautta tämän pienen helmen löysinkin.