Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian vuonna 2019 saa...?

Kolmas vuosihan on jo perinne, eikö vain? Perinteikkäästi siis klikkailin itselleni kirjastosta varaukseen kaikki Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian -ehdokaskirjat ja yritin lukea ne ennen palkinnon virallista julkistusta. Verbistä voinee päätellä, että en aivan ehtinyt maaliviivalle tuulettamaan, mutta jokaista ehdin ainakin aloittaa.

Tämän vuoden raati on valinnut luettavaksi kiinnostavan kuusikon. Tunnelmoin tässä kirjoja lyhyesti siinä järjestyksessä, jossa ne ovat esiraadin perusteluissa esitelty.

***

Tomi Kontio & Elina Warsta: Koira nimeltä Kissa tapaa kissan (Teos)

Koira nimeltä Kissa ja puliukko Näätä kohtaavat kesäisenä päivänä satamassa kissan, jonka kanssa he tekevät lempeästi tuttavuutta. Kontion ja Warstan kuvakirjassa ystävyys on valttia ja painoarvoa ei anneta sille, mistä toiset ovat tulossa tai keitä he ovat.  Warstan pastellisävyinen kuvitus on ilmeikästä ja nähtävissä on paljon erinäköisiä ihmisiä, mikä on aina kiva asia.

Minimesenaatti myös kuunteli kirjan tyytyväisen oloisena iltasaduksi, siitä iso plussa.

Koira nimeltä Kissa tapaa kissan julkistettiin maanantaina lukijaäänestyksen voittajaksi.

Maria Laakso & Johanna Rojola: Taltuta klassikko (Tammi)

Laakson kirjoittama ja Rojolan kirjoittama teos on suunnattu noin yläkouluikäisille nimensä mukaisesti avuksi klassikkoteosten taltutuksen avuksi. Kirja lähestyy kotimaisen kirjallisuuden klassikoita rennolla, mutta kattavalla otteella. Itselleni "nuorten kielellä" kirjoitetut teokset ovat usein vähän haastavia ja tämänkin kanssa meinasin aluksi tuskastua, mutta löysinpä sitten kuitenkin itseni hihittelemästä kirjan jutuille. Kirja on minulla vielä kesken, mutta aion ehdottomasti lukea sen vielä loppuun. Tuleepahan freesattua oma klassikkotietämys samalla!

Erityismaininta siitä, että "aina mainittavien" Waltareiden, Lönnrotien ja Linnojen kaveriksi on otettu muun muassa Edith Södergrania ja Aino Kallasta.

Kaija Pannula & Netta Lehtola: Kettujuttuja - Kolme hännäkästä tarinaa (WSOY)

Tähän leppoisan ja kauniin oloiseen satukirjaan olisin kaivannut sisältövaroituksen, sillä kolmas kettutarina nosti palan kurkkuun. Onneksi kaksivuotias ei huomannut mitään, vaan osoitteli tyytyväisenä kuvien kettuja ja kukkia äidin nieleskellessä menemään. Pannulan tekstiä oli joka tapauksessa mukavaa lukea ja Lehtolan kuvitusjälki on kaunista.

Kolmessa tarinassa käsitellään muun muassa yksinoloa, ystävyyttä, hetkeen tarttumista ja elämän ohikiitävyyttä. Tärkeitä juttuja kaikkinensa, mutta kirja sai minut ennen kaikkea ajattelemaan sitä että nyt on alettava vähitellen esilukemaan lapselle valikoituja kirjoja, että ehtii varautua mahdollisiin yllätyksiin ja niiden mahdollisesti herättämiin keskusteluihin.

Anniina Mikama: Huijarin oppipoika (WSOY)

Mikaman teos oli jo omalla lukulistallani, joten siihen tuli tämän myötä onneksi viimein tartuttua. Vauhdikas steampunk-henkinen seikkailutarina on minulla vielä kesken, mutta olen jo nyt heikkona taikureihin, aikakausien sekoitteluun ja teoksen monitahoisiin hahmoihin ihmissuhteineen. Voisinpa nimittää teosta jopa lukusukkulaksi, sen verran ripeästi sen sivut ovat käsissä kääntyneet!

Lena Frölander-Ulf: Nelson Tigertass / Nelson Tiikeritassu (Förlaget / Teos, suomentanut Jaana Nikula)

Ihastuttava seikkailusatu! Nelson Tiikeritassu tuntui siltä, että sitä olisi mukava lukea ääneen ja toisaalta, että sitä uskaltaisi lukea myös itse. Kirjassa käsitellään kiinnostavasti sitä, mikä toimintaamme vaikuttaa. Milloin on hyvä luottaa toisiin, milloin voisi olla sijaa terveelle epäluulolle? Teoksessa on sopivasti jännittävyyksiä, huumoria ja vauhtia minun makuuni. Lisäksi Jaana Nikulan suomennos on miellyttävä lukea.

Tämän kirjan ajattelin hankkia omaan hyllyyn.

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli (WSOY)

Totean heti, että Auringon pimeä puoli oli minulle nautinnollinen lukukokemus. Rasi-Koskinen kirjoittaa kauniisti ja jotenkin kevyesti, vaikka kirjassa mennäänkin melkoisen synkissä tunnelmissa. Itse huomasin peilaavani teosta useasti moniin viimevuosina lukemiini nuorten aikuisten spefikirjoihin, sillä monet elementeistä tuntuivat tutuilta. Se ei kuitenkaan haittaa laisinkaan. Rasi-Koskisen rakentama juonikudelma on nimittäin sen verran päätähuimaava, että tutut maamerkit toimivat hyvinä tarttumakohtina vauhdin kiihtyessä. Mainio teos.

***

Jos minä saisin valita voittajan, antaisin palkinnon Lena Frölander-Ulfin Nelson Tiikeritassulle. Perusteluni voitte lukea yltä. Minun ei onneksi tarvitse sitä kuitenkaan oikeasti valita, vaan sen tekee muusikko Olavi Uusivirta myöhemmin tänään. Kisakatsomot siis pystyyn ja tsemppiä kaikille ehdokkaille!

Pikaista spekulointia Lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnosta

Kuva: Kirjasäätiö

Finlandia-kiinnostukseni on vähitellen siirtynyt kaunokirjallisuuden palkinnosta erityisesti lasten- ja nuortenkirjallisuuden ehdokkaisiin. Viime vuonna luin kaikki ehdokkaat ennen palkinnon julkistusta ja tein voittajasta oman veikkaukseni. Tänä vuonna oli tarkoitus toteuttaa sama tempaus, mutta erinäisten seikkojen vuoksi luku-urakka jäi hieman kesken. Aion silti näillä vaillinaisillakin tiedoilla tehdä omat spekulointini.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian esiraati valitsi tänä vuonna ehdokkaiksi kuusi teosta ja Riku Rantala pääsee valitsemaan virallisen voittajan. Ehdokkaina on kaksi lasten kuvakirjaa, yksi lasten tietokirja ja kolme nuortenromaania. Raadin perustelut valinnoille voi kurkata täältä, seuraavassa omia mietteitäni teoksista aakkosjärjestyksessä.

***

Anttonen, Taru & Milla Karppinen (toim.): Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) – Kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan (Into)

Minua on ilahduttanut ajatuksena kovasti tosisatukirjojen ilmestyminen ja olen hankkinut meille kotiin sekä "sen alkuperäisen" Iltasatuja kapinallisille tytöille että tämän kotimaisen vastineen Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille). En ehtinyt vielä lukea kirjaa kokonaisuudessaan, mutta olen lukenut sen tarinoita minimesenaatille. Sadut ovat hyvin kirjoitettuja ja mukavan kompakteja kahden sivun mitassaan. Useiden eri kuvittajien kuvitukset ovat näyttäviä ja kauniita. Kirjan kautta pääsee tutustumaan monenlaisiin rohkeiisin naisiin, moniin sellaisiinkin joista ei välttämättä ole aiemmin tiennyt. Minua kuitenkin häiritsee tässä kirjassa jokin, mutta en ole aivan saanut ajatuksesta vielä kiinni.

Enoranta, Siiri: Tuhatkuolevan kirous (WSOY)

Olen Tuhatkuolevan kirouksen kanssa vasta puolivälissä, mutta olen nauttinut sen lukemisesta kovasti. Enorannan tekstiä on miellyttävää lukea ja hänen rakentamansa maailma on kiinnostava. Raati toteaa perusteluissaan, että kirja on eheä ja varma lukuelämys ja se pitää varmasti paikkansa loppuun asti. Uskon, että laadukas, maagisia elementtejä sisältävä teos onnistuu säilyttämään lumonsa myös kirjan toisen puolikkaan ajan.

Hai, Magdalena: Kolmas sisar. Royamen aikakirjat 1 (Otava)

Odotin Kolmannen sisaren ilmestymistä kovasti, sillä rakastin Hain kirjoittamaa Gigi ja Henry -sarjaa. En joutunut onneksi pettymään, sillä teos on loistava. Pohdiskelin pitkään, mitä teoksen mangahenkisyydellä tarkoitetaan, mutta lukemisen jälkeen asia on selvä. Hain luomassa maailmassa tapahtuu ihmeellisiä ja kokoluokaltaan megalomaanisia asioita, jotka voisi hyvin kuvitella manga-sarjakuviin, mutta joihin en juuri muista törmänneeni tämänkaltaisina fantasiakirjallisuudessa. Kirjan henkilöt ovat monipuolisia, teoksessa käsitellään ihastuttavan luontevasti erilaisia rakkauden muotoja ja sen juoni ehti yllättää useaan otteeseen. Vaikka kyseessä on sarjan ensimmäinen osa, on kirja kuitenkin oma kokonaisuutensa.

Hurme, Maija & Anssi: Skuggorna / Varjostajat (Schildts & Söderströms / S & S)

Maija Hurme on kirjoittanut ja kuvittanut Anssi Hurmeen tarinan pohjalta kauniin sadun kaipauksesta ja surun kanssa elämisestä. Lapsen elämään ilmestyvät varjostajat vaikuttavat ensin hieman pelottavilta, mutta paljastuvat vähitellen lempeiksi vaikkakin kovin tilaavieviksi. Tarina on hyvin rajattu ja kuvitus on onnistunut. Ilahduin myös siitä, että päähenkilölapsen sukupuolta ei ole määritelty, hän on yksinkertaisesti lapsi.

Mattila, Riina: Järistyksiä (WSOY)

Järistyksiä on kauniisti kirjoitettu tarina ensirakkaudesta ja rohkeudesta olla oma itsensä ulkopuolelta tulevien odotusten vastaisesti. Nuoren rakkauden ja ystävyyden kuvaus on käsinkosketeltavan tunnemyrskyistä, päähenkilön perheolosuhteet saavat minut surulliseksi. Loppu ei ole liian lässy. Rohkeuden löytäminen omana itsenään olemiseen on hyvä aihe tässä ja kaikissa muissakin ajoissa.

Vuori, Sanna Sofia ja Bondestam, Linda: Ägget / Muna (Förlaget / Teos)

Muna on huiman sympaattinen kuvakirja. Tarina pihalle yllättäen ilmestyvästä munasta ja lapsikatraan etsintäretkestä sen alkuperän selvittämiseksi on mainio eikä kirja paljasta kaikkia salaisuuksiaan yhdellä lukukerralla. Se on hilpeä etsivätarina ja samalla ilahduttava kertomus erilaisista perheistä, mutta ei yritä opettaa osoittelevasti vaan jättää seikat lukijan huomattaviksi.

***

Erinomainen kuusikko siis kyseessä! Itse antaisin palkinnon kuitenkin Hain Kolmannelle sisarelle. Se on lajissaan laadukas teos, jonka hahmot ovat monipuolisia, tarina ja maailma huolella rakennettuja ja omalaatuisuutensa vuoksi se toi aivan erityistä lukuiloa myös tällaiselle spekulatiivisen fiktion kenttään kuuluvien kirjojen suurkuluttajalle. Se ei tosin ole se helpoin luettava, sillä tarina on monisäikeinen, mutta hyvän tarinan parissa toisaalta keskittyy mielellään.
'
Odotan kiinnostuksella aivan pian julkistettavaa Riku Rantalan valintaa, onnea kaikille ehdokkaille!

Juha-Pekka Koskinen: Matilda pelastaa maailman

Matilda herättelee vanhempia maailmanpelastustalkoisiin

Viime viikkojen aikana minä ja varmasti moni muukin on ajatellut paljon ilmastoa ja ilmastonmuutosta. Poikkeuksellisen leudon lokakuun luettavaksi sopiikin sitä myöten Juha-Pekka Koskisen uusin lastenkirja Matilda pelastaa maailman. Siinäkin tuskastellaan ilmastoahdistuksen parissa, mutta pohditaan myös keinoja sen vähentämiseksi.

Juhani ja Hanna Virtasen elämä heittää kuperkeikkaa, kun perheeseen syntyy Matilda. Lapsen ensimmäinen sana on napakka "miksi" eikä kyselyille näy loppua, vaan neuvokas tyttö alkaa etsiä tietoa myös itsenäisesti. Päiväkodissa ollaan helisemässä tiedostavan Matildan vaatiessa tehokkaampia kierrätystoimia eikä uudistuksilta säästytä kotonakaan. Leppoisaan eloon tottuneet vanhemmat saavat huomata, että arkipäivän toimissa on parantamisen varaa itse kullakin.

Oikeastaan kivointa on, että kirjassa näytetään lapsen voivan vaikuttaa asioihin ja että vanhemmat joutuvat ottamaan opiksi ja ottavatkin niin hyvin, että alkavat ajatella asioita itsekin. Pienien ympäristötekojen hyötyä on vähätelty, mutta itse tahdon ajatella että kun riittävän moni tekee ja tahtoo, syntyy myös muutosta.

Paula Melan kuvitus tuo kirjaan eloa ja näyttävyyttä. Matilda on ulkonäöltään jonkinlainen nykyajan Peppi Pitkätossu, mutta ei jää esikuvansa jalkoihin vaan niin sanotusti jallittaa aikuisia omalla tyylillään. Kuvitus on paikoin myös aika hurjaa, sillä ilmastoahdistuksesta kumpuavat ajatukset piirtyvät hurjina esiin sekä tekstistä että kuvista.

Toivoisin siis, että kirjaa luettaisiin yhdessä aikuisen kanssa. Vaikka tarina ei sinänsä ole pelottava, saattavat Matildan ajatuksissa vellovat mustat tulevaisuudenkuvat tuhkassa kahlaavista ihmisistä ja synkissä vesissä ajelehtivista valaiden luurangoista aiheuttaa ahdistusta. Saavat ne toisaalta aiheuttaakin, sillä tilanne on vakava, mutta voin hyvin kuvitella pienen itseni vaipumassa ahdistuspyörteeseen ilman keskustelukumppania. Eikä tämän lukeminen varmasti ole haitaksi aikuisellekaan, sillä keneltäpä lapsi voi niitä parempia tapoja muuten oppia?

Lue meille äitikulta -blogissa pohditaan, onko kyseessä kuitenkin kierrätysopas vanhemmille ja myös Lastenkirjahyllyssä ajatellaan kirjan fokuksen olevan enemmän aikuisissa.

Juha-Pekka Koskinen: Matilda pelastaa maailman
Karisto, 2018. 43 s.
Kuvitus: Paula Mela

Epätodennäköistä ystävyyttä savannilla

Ella Brigatin kuvitusta kirjassa Haikara jolla ei ollut nimeä.

Lainasin päivänä muuanna kirjastosta Ella Brigatin lastenkirjan Haikara jolla ei ollut nimeä (Kulttuurikioski Osk, 2017) ja huomasin sen olevan osa sarjaa, joten seuraavatkin osat piti haalia käpäliin. Kun Krokotiili joka ei tahtonut syödä, Liian pieni norsu ja Puu joka puhui tähtien kanssa oli kotiutettu, luimme koko setin minimesenaatin kanssa (hän tosin keskittyi leikkimiseen, mutta kuunteli kuitenkin).

Neljän kirjan sarja kertoo kuivuuden runtelemasta savannista, sen laidalla sinnittelevästä suuresta puusta ja kolmesta eläimestä, joista kukaan ei koe sopivansa joukkoon. Nimetön haikara, muiden eläinten syömisen hylännyt krokotiili ja pikkuruinen laumastaan eksynyt norsu löytävät erinäisten vaiheiden kautta kaikki suuren, viisaan puun luokse.

Palasiksi jaettu ja täydentyvä tarina on idean puolesta kiinnostava, sillä jokaisen teoksen myötä tarinasta selviää hieman jotain uutta. Toisaalta ne eivät ehkä sovi aivan putkeen luettaviksi, sillä tarinan osat toistuvat ja kertautuvat.Varmaankin väljemmin välein luettuina kertaus puolustaa paikkaansa ja voisi toimia myös keskustelun herättäjänä siitä muistuvatko muut osat mieleen. Tekstin ja kuvien suhde oli joka tapauksessa miellyttävä ja kirjoja oli mukava lukea ääneen.

Brigatin itse tekemä kuvitus on kaunis. Liituviivat ja laveeratut laajat värit miellyttävät silmää ja etenkin viimeisessä, puun kirjassa, värejä on käytetty runsaasti ja raikkaasti kuten tarinan kaareen sopiikin.

Vaikka kirjojen sanoma (ystävyys ja apu yllättävältäkin taholta, toisten hyväksyminen) on hyvä ja tärkeä, olisin kaivannut tarinaan vielä jotain. Esimerkiksi krokotiili viittaa ikivanhaan tarinaan suuresta puusta, mutta itse puu ei ole siitä lainkaan tietoinen ja jään hämmentyneenä miettimään että mistä se on peräisin. Olisi myös ollut kiinnostavaa tietää miksi krokotiili ei tunne enää nälkää lainkaan ja miten haikara yhtäkkiä oppii lentämään. Mieleen nousee kyllä teorioita jos jonkinlaisia, mutta ne tuntuvat turhan korkealentoisilta.

Ideasta ja savannimatkasta siis kiitän kirjailijaa, mutta tarinaan olisin kaivannut vielä täydennystä.

Lastenkirjahyllyssä kiitellään muun muassa kirjojen kiireettömyyttä ja sanomaa.

Ella Brigatti: Haikara jolla ei ollut nimeä, Krokotiili joka ei tahtonut syödä, Liian pieni norsu ja Puu joka puhui tähtien kanssa
Kulttuurikioski Osk, 2017. 24 s.

Anja Portin ja Aino-Maija Metsola: Ava ja oikukas trumpetti

Ystävä ei vain kuule, vaan kuuntelee

Ava tuijottelee yksinäisenä parvekkeelta pihalle, kunnes ajatusketju johdattaa tämän isoäidin vanhan trumpetin luo. Trumpetista putoava kirje lupaa, että puhaltamalla trumpettiin Ava ei olisi enää yksin, mutta ensin olisi löydettävä joku, joka kuuntelee. Ava lähtee ulos etsimään kuuntelijaa ja saakin seikkailla aikamoisen matkan, ennen kuin löytyy se todella kuunteleva korva.

Anja Portinin kirjoittama ja Aino-Maija Metsolan Ava ja oikukas trumpetti (WSOY, 2017) on kaunis tarina kuuntelemisen ja toisen huomaamisen tärkeydestä. Lisäksi se herättää ainakin aikuisessa kaukomatkakaipuuta maailman ihmeiden äärelle.

Puoliso kehui kirjassa erilaisten äänien esiinnostamista. Trumpetin truuttaukset ja tömpsäykset löytyvät tekstistä muusta tekstistä poikkeavina ja kannustavat ääneenlukiessa kiinnittämän niihin erityistä huomiota.

Metsolan värikäs, graafinen kuvitus on miellyttävää katsottavaa. Pehmeät vesivärit toimivat hyvin tarkempien tussauksien rinnalla. Erityisesti pidin merimaisemista ja trumpetin taianomaisista äänimaisemista. Erityismaininnan ansaitsevat myös Avan upeat kulmakarvat.

Loppu on sympaattisen kohottava, siitä tuli hyvä mieli. Pienikin voi osata vaikka mitä.

Kirjaan perustuva satuesitys on nähtävissä Paloheinän kirjastossa 4.4.

Helmet-haasteesta kuittaan tällä kohdan kirjan nimessä on adjektiivi.

Anja Portin ja Aino-Maija Metsola: Ava ja oikukas trumpetti
WSOY, 2017. 40 s.

Riina Katajavuori ja Salla Savolainen: Mennään jo naapuriin

Kuva: Salla Savolainen

Vierailukierros lapsiperheisiin ilahduttaa uteliaalla ja iloisella otteellaan

Viime vuoden satavuotisjuhlinnan aikana Ylellä oli käynnissä Kirjojen Suomi -sarja. Viimeiseksi Seppo Puttonen valitsi listalle teoksen vuodelta 2017, kirjan, joka kuvaisi mahdollisimman hyvin tätä aikaa. Valinta osui Riina Katajavuoren ja Salla Savolaisen kuvakirjaan Mennään jo naapuriin  (Tammi, 2017) ja lukemisen jälkeen olen samaa mieltä.

Kirjassa kahdeksanvuotias Vellamo vierailee kahdeksassatoista Suomessa asuvassa monikulttuurisessa lapsiperheessä. Mukana matkassa kulkevat äiti (Katajavuori) ja kuvittaja Savolainen. Kertojina toimivat sekä Vellamo että vierailtavien perheiden eri-ikäiset lapset. Perheet ovat muuttaneet Suomeen erilaisista syistä, osa pakoon sotaa, osa töiden perässä. Osassa perheistä vanhemmat ovat kotoisin samasta maasta, mutteivät läheskään kaikissa. Kirjassa tutustutaan muun muassa kreikkalais-brasilialaiseen perheeseen, jossa koiralle puhutaan vain portugalia, syödään sambusoita somalialaisessa kodissa ja lauletaan Hiihtäjän laulua vietnamilaisessa perheessä.

Olin jostain syystä luullut, että kirja on fiktiivinen, mutta eipä ollutkaan. Tekijätiimi on ihan oikeasti vieraillut kaikissa kodeissa, haastatellut, leikkinyt legoilla. Katajavuori on kirjoittanut kirjan teosta kolumnin viime vuoden toukokuussa, joka avaa tekoprosessia kiinnostavasti. Mielenkiintoinen on myös Maailman kuvalehdessä julkaistu, Anni Valtosen tekemä haastattelu.

Savolaisen kuvitukset ovat mahtavia. Mielessäni kutsun kuvitusta dokumentaariseksi, sillä käytännössä kuvat olisivat voineet olla myös valokuvia. Näin ne ovat kuitenkin paljon hauskempia. Ikään kuin laajakuvina piirretyistä huonekuvista on hauska bongata tutunnäköisiä huonekaluja ja toisaalta tutkistella minkälaisia pikkuesineitä kussakin kodissa on. Mainittakoon erikseen, että pidin hirvittävästi Savolaisen piirtämistä matoista. Visuaaliselta puolelta annan kiitokset myös sisäkansille: etukansista löytyy kartta, jonne kirjassa mainitut maat on merkitty, ja takakannesta puolestaan maiden liput.

Luin tätä vauvalle ääneen, hän katseli lähinnä värikkäitä kuvia. Veikkaan, että isomman lapsen kanssa olisi hauskaa etsiä kuvista Vellamon siiliä, nyt huvitin etsintäleikillä lähinnä itseäni. Mukava tämä oli joka tapauksessa ääneenluettuna, hirveän kivasti kirjoitettu. Mini-iltasaduksi sopi usein yhden perhetarinan luku.

Mennään jo naapuriin on todella mukava kirja. Se esittelee kiinnostavasti koteja ja perheitä, joissa vieraillaan, ja säilyttää koko matkan ajan iloisen uteliaisuuden ja lempeän kiinnostuksen. Kirjaa lukiessa opin paljon uutta ja tajusin myös, kuinka paljon Suomi on jo omanakin elinaikanani muuttunut. Väittäisin, että hyvään suuntaan. Ihmiset ovat aika mukavia, kun heihin vaan uskaltaa tutustua, toteaa Vellamo kirjan lopussa.

Luetaanko tämä? -blogissa kirjaa on luettu viisi ja puolivuotiaan lapsen kanssa.

Riina Katajavuori ja Salla Savolainen: Mennään jo naapuriin
Tammi, 2017. 56 s.

Fantastisia loppuja ja alkuja

Vähemmän fantastinen, mutta silti kelvollinen lukupaikka junan vaunuosastolla. Tässä luvussa Kuura.

Viime vuonna heitin haikeita jäähyväisiä muutamalle sarjalle ja tervehdin joitakin. Koska sarjojen jatko-osista on ollut hieman haastavaa kirjoittaa liikoja spoilailematta, käsittelen tässä luettuja teoksia yleisellä tasolla. Yhteistä tälle setille on joka tapauksessa se, että jokainen niistä edustaa spefi-kirjallisuuden jotakin alalajia ja että ne olivat kaikki vähintäänkin hyviä lukukokemuksia.

***

Haikeimmat hetket vietin viime vuonna J.S. Meresmaan Mifonki-sarjan kahden viimeisen osan, Mifongin kadottaman ja Mifongin lunastaman parissa. Olen seurannut sarjaa vuodesta 2012 ja nyt viisivuotisen yhteisen taipaleen päättyessä pala oli kurkussa, kun jouduin luopumaan tutuista ja rakkaaksi käyneistä hahmoista. En kommentoi viimeisten osien juonta sen kummemmin kuin että Meresmaa onnistuu viemään sarjan kiinnostavaan lopetukseen, ei tyydy ratkaisuissaan niihin ilmeisimpiin ja jättää lankoja sopivasti auki niin, että hahmot jäävät mieleen elämään omaa elämäänsä.

Yleisesti ottaen kommentoitavaa on sitten paljonkin. Mifonki-sarja on viehättänyt minua alusta asti vauhdikkaalla menollaan. Tyyli on sopivan viihdyttävä ja kepeä. Se ei tarkoita, että sisältö olisi höttöistä, mutta reipas meininki ja seikkailullinen ote on ollut otollista alustaa kirjaan uppoutumiselle ja arkihuolien unohtamiselle. Mifonkien parissa olen pystynyt rentoutumaan silloinkin, kun pää on ollut yhtä mössöä ja muihin kirjoihin keskittyminen vaikeaa.

Rakastin myös hahmoja. Tämä todella kirkastui oikeastaan vasta viimeisen osan kohdalla, kun tajusin että nyt minun on päästettävä nämä tyypit jatkamaan eloaan jonnekin kirjan sivujen ulottumattomiin. Näiden värikkäiden tyyppien pariin oli aina helppo palata ja vaikka edellisen osan lukemisesta olisi ollut aikaa, onnistuu Meresmaa pienien muistutusten avulla kertaamaan edeltäviä tapahtumia sen verran että omat ajatukset saa taas järjestykseen. Jään kaipaamaan tätä loistavaa sarjaa.

J.S. Meresmaa: Mifongin kadottama
Myllylahti, 2016. 460 s.

J.S. Meresmaa: Mifongin lunastama
Myllylahti, 2017. 475 s.

***

Viimeiset osansa sai viime vuonna myös Timo Parvelan ja Bjørn Sortlandin yhteinen Kepler62 -sarja. Virus ja Salaisuus johdattavat retkikunnan lapset viimein arvoitusten ratkaisujen luokse. Viimein selvisivät muun muassa ylimääräisen matkustajakapselin arvoitus ja kehen retkikunnassa voi todella luottaa. Sarja loppuu melkomoiseen ryminään ja on viimeisissä käänteissään entistä jännittävämpi ja pelottavampi. Käänteitä oli jopa niin paljon, että pohdin josko sarja olisi kaivannut vielä pidempää mittaa tai edes paksumpaa päätösosaa, jotta lopun hässäkkää olisi ehditty käsitellä rauhallisemmin.

Kokonaisuutena sarja on joka tapauksessa ollut erinomainen. Olen pitänyt piirun verran enemmän Parvelan kynäilemistä osista, joissa on Jonin ja Arin näkökulma, mutta toisaalta vuorottelevien kertojien ratkaisu oli toimiva ja liputan iloisesti suomalaisnorjalaisen yhteistyön puolesta. Pasi Pitkäsen kuvitus on ollut läpi sarjan timanttista.

Sarjan toisen kauden on lupailtu käynnistyvän syksyllä, odotan varovaisen kiinnostuneena. Bloggaukseni ensimmäisistä osista voit lukaista täältä.

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Virus (Kepler62 #5)
WSOY, 2017. 189 s.

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Salaisuus (Kepler62 #6)
WSOY, 2012. 200 s.

***

Mintie Dasin Storm Sisters -sarjan ensimmäinen osa Kuohuva maailma viehätti minua ja täten sarjan toinen osa Hyiset mainingit (Tammi, 2017) oli luonteva lisäys lukulistalle. Nyt on myönnettävä, että tätä kirjoitettaessa lukemisesta on kutakuinkin vuosi ja juonen detaljit ovat päässeet paljolti unohtumaan, mutta varsinaisen lukukokemuksen muisto on kyllä tallella.

Tarina jatkuu edellisen vanavaedessä. Tytöt saavat uutta tietoa vanhempiensa kohtalosta ja yllättäen näyttää siltä, että he saattaisivat sittenkin olla elossa. Matka käy kohti Pohjanmerta ja kuninkaallista hovia, jonka juonittelua pursuavaan seurapiirin on lisätietojen tarpeessa pakko yrittää soluttautua. Luvassa on siis vauhtia ja vaarallisia tilanteita hameenhelmat heiluen ja miekka viuhuen.

Edelleen pidän hahmoista valtavasti. Tytöt ovat erilaisine luonteineen viehättäviä ja raivostuttaviakin, koska sellaisia nuoret tytöt yleensä tuppaavat olemaan. Kerronnallisesti teos tuntui puolestaan hieman hiomattomalta. Pidän teoksen ideasta todella paljon ja siinä on paljon hyvää, mutta kaipaisin vähän tiivistystä ja vähän lisää terävyyttä, sitten tämä olisi todella hyvä. Pienen alkukankeuden jälkeen juoni kuitenkin vei mukanaan, eli peruspalikat ovat kyllä kunnossa. Varmasti tulen tarttumaan myös sarjan jatkoon, sillä haluan tietää mitä tapahtuu.

Kolmas osa on jo ilmestynyt englanniksi (Ocean of Secrets, 2017) ja kahdella seuraavallakin on jo nimet, mutta suomennoksista en löytänyt tietoa.

Mintie Das: Storm Sisters 2: Hyiset mainingit

Tammi, 2017. 326 s.

Suomentanut: Marja Helanen

***

Sarah J. Maasin Throne of Glass - Lasipalatsi -teosta minulle suositeltiin useammaltakin taholta. Nuori salamurhaajana kunnoustautunut Celaena saa uuden mahdollisuuden, kun tätä tullaan noutamaan kruununprinssin edustajaksi kilpailuun, jossa valitaan seuraavaa Kuninkaan Miekkaa. Suolakaivokset orjankahleineen jäävät taakse ja Celaena matkaa jäyhän kapteeni Westfallin kanssa Lasipalatsiin valmistautuakseen kilpailemaan niin kokeneita sotureita, varkaita kuin murhamiehiäkin vastaan.

Hahmoja Celaena on niin ihana, että vei sydämeni. Kirjoja ja kauniita vaatteita rakastava nuori nainen on samanaikaisesti taitava salamurhaaja ja ristiriitaisuksissaan viehättävä. Sarjan romanssikuviokin on varsin mielenkiintoinen, tässä kun ei salamarakastuta tai olla niiden tunteiden kanssa muutenkaan niin varmoja saati sitten että kiinnostuksenkohteita olisi vain yksi.

Juoni itsessään on lopputulemaltaan ennalta-arvattava, muutoin kirjalle ilmestyvä jatko tuntuisi oudolta, mutta kilpailun kuvaamisen lisäksi kerrotaan paljon myös linnan sisäisestä politiikasta ja keskitytään ratkomaan, kuka tai mikä tappaa järjestelmällisesti ja brutaalisti kilpailun osallistujia. Kirjassa oli omaan makuuni riittävästi viihdyttävyyttä ja jännittävyyttä ja lukusukkuloin sen läpi melko nopeasti. Sarjan toinen osa Keskiyön kruunu (Gummerus, 2018) on jo ilmestynyt ja aion sen varmasti myös lukea.

Sarah J. Maas: Throne of Glass - Lasipalatsi (Throne of Glass, 2012.
Gummerus, 2017. 438 s.
Suomentanut: Sarianna Silvonen

***

Elina Pitkäkankaan Kuura (Myllylahti, 2016) tuo kiintoisan lisän kotimaiseen urbaanin fantasian tarjontaan. Olin mielessäni luokitellut teoksen päässäni paranormaalien romanssien kategoriaan, mutta huomasin ilokseni olevani väärässä. Vaikka teoksessa on romantiikkaakin, ei sen pääpaino ollut suhderuodinnalla.

Kuurankerossa ei ole nähty ihmissusia enää vuosiin, vaikka kaupunkia ympäröikin edelleen muuri ja metsään poistuminen on ankarasti kiellettyä. Lukiolaistyttö Inka joutuu kuitenkin rikkomaan kieltoa veljen jouduttua vakavaan onnettomuuteen ja tulee avanneeksi jonkinlaisen Pandoran lippaan. Ihmissudet ovat lähempänä kuin Inka olisi koskaan osannut arvata. Suurta salaisuutta on vaikea pitää ja Inkan ystävä Aaron huomaa pian sotkeutuneensa asiaan liiankin tiiviisti. Ihmissusien olemassaolo on kirjan maailmassa luontevaa ja kiinnostavasti kuvattua.

Kirja oli todella koukuttava ja tarjosi sitä lukiessani kaivattua lepoa myllerretylle päälle. Pitkäkankaan kerronta on vauhdikasta ja miellyttävää. Tarinassa edetään vauhdilla ja etenkin sen loppu onnistui yllättämään, tällaista menoa ja meininkiä olisin mielessäni osannut odottaa vasta ehkä sarjan toiselta osalta. 

Trilogian toinen osa Kajo (Myllylahti, 2017) on jo ilmestynyt ja kolmas osa Ruska ilmestyy tänä vuonna, molemmat ehdottomasti lukulistalla.

Elina Pitkäkangas: Kuura

Myllylahti, 2016. 355 s.

Kansi: Karin Niemi

Hannele Lampela ja Ninka Reittu: Prinsessa Pikkiriikin talvi

Pikkiriikki, Pöjöläinen ja Makkara. Kuva: Ninka Reittu

Riemukkaita talvipuuhia Prinsessa Pikkiriikin kanssa

Hannele Lampelan kirjoittama ja Ninka Reitun kuvittama Prinsessa Pikkiriikin talvi (Otava, 2017) on ihastuttava kirja riehakkaasta, iloisesta ja joskus vähän tuhmasta Pikkiriikistä ja hänen ystävistään. Kirja sisältää kolme suloista tarinaa. Pikkiriikki päättää muun muassa myydä rasittavan pikkuveljensä Urpon, rakentaa ensimmäisenä lumisena päivänä Pöjöläisen kanssa lentävän lumiauton ja päättää ryhtyä samaisen Pöjöläisen kanssa tontuiksi, jotka vievät lahjoja ihan kaikille. Meillä näitä tarinoita luettiin vauvalle vähän pidempinä iltasatuina, mutta myönnän lukeneeni tarinoita riemulla itseksenikin.

Prinsessa Pikkiriikki on hurmaava tyyppi. Ihastuttavan Makkara-taikakoiransa ja ystäviensä kanssa hän ryntää kohti seikkailuja ja on pääsääntöisesti hyväntahtoinen, vaikka välillä pikkuveli ja naapuruston Räkä-Eetu ovatkin kammottavan ärsyttäviä. Minusta on ihanaa, että Pikkiriikki voi olla prinsessa ja samalla ajaa lumiautolla ja vaikka mitä muuta.

Lampelan kerronta on värikästä ja sanasto rikasta. Lukiessa naurattaa ja vähän myös epäilyttää, että onkos se nyt reilua paljastaa, että aikuiset saattavat esimerkiksi syödä joulusuklaita salaa lasten mentyä nukkumaan. Toisaalta tarinoihin on ympätty rivien väliin vähän itkettäviäkin juttuja. Tytöt eivät esimerkiksi ymmärrä, miksi ihmeessä äkäinen naapurin setä purskahtaa itkuun saadessaan joululahjaksi piparin, mutta omaa sydäntä vähän puristaa.

Ninka Reitun kuvitus on riemukasta, erityisesti pidän Makkara-koirasta ja muutenkin hahmojen ilmeikkyydestä. Jo pelkästään kirjaa kantta katsoessa alkaa hymyilyttää.

Yksinkertaisesti: ihana kirja. Pitää lukea pian myös tätä edeltävä teos, Prinsessa Pikkiriikki (Otava, 2016), joka meiltä löytyykin kotihyllystä.

Pikkiriikin kanssa on talviseikkailtu myös Sininen keskitie -blogissa, jossa teksti sai aikuisenkin nauramaan vaikka tekstin määrä oli paikoin pikkiriikkisen liiallista.

Hannele Lampela ja Ninka Reittu: Prinsessa Pikkiriikin talvi
Otava, 2017. 58 s.

Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa

Kirjan kuvitus on Teemu Juhanin käsialaa.

Pienten voima on suuri

Pieni tyttö tapaa matkallaan valtavan, kurnivamahaisen kissan, joka päättää pistellä tytön suihinsa. Tyttö lupaa kissalle, että etsii tälle päivässä syötävää. Jos ruokaa ei löydy, saa kissa syödä tytön. Kummallinen kaksikko vaeltaa läpi köyhtyneen maan kissan mahan kurniessa entistä kovempaan ääneen.

Magdalena Hain Kurnivamahainen kissa on hieno ja isoon teemaan tarttuva satu. Erityisesti tähän maailmanaikaan, kun eriarvoisuus lisääntyy entisestään, on kirjan sanomassa pontta. Onko tosiaan oikein, että yksi saa syödä ja kasvaa, kun kaikki muut köyhtyvät?

Teemu Juhanin mustavalkoiset kuvitukset ovat upeita. Kurnivamahainen kissa saisi muuttaa meidän seinälle päivänä minä tahansa. Pienemmät somistekuvat vuorottelevat mukavasti koko aukeaman kokoisten, yksityiskohtia pursuilevien kuvien kanssa ja tukevat hyvin tarinaa.

Kirja toimii hyvin myös ääneenluettuna, se soljuu kieleltä mukavasti. Aika jännittävä tämä kuitenkin on, sillä pohjavire on kiristynyt jonkin pahan uhkan leijuessa koko ajan aivan lähellä. Lopun kamppailukin sai sydämen pamppailemaan. Kirja ei siis liene aivan pienimmille, vaikka itse tämän vauvalle luinkin.

Kurnivamahainen kissa tuntuu perinteiseltä sadulta ja luottaa hyväksitodettuihin elementteihin, joissa pienellä on lopulta se suurin voima, paha on hirmuinen ja hyvän ystävän voi pelastaa välittämällä. Teos uskaltaa nostaa esiin isoja kysymyksiä ja herättää varmasti keskustelua oikeasta ja väärästä ja siitä, mikä elämästä tekee elämisen arvoista. Kirja sopii ehdottomasti myös aikuisille.

Kirja on Tulenkantaja-palkintoehdokas.

Kirjanurkkauksessa viisivuotias lukija on ihastunut kirjaan kovasti, Kirjapöllön huhuiluja -blogissa suosituksia puolestaan antaa yhdeksänvuotias.

Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa
Karisto, 2017. 46 s.
Kuvitus: Teemu Juhani

Jon Klassen: Haluan hattuni takaisin

Karhu on juuri tajunnut nähneensä hattunsa jossain.

Hauskasti kuvitettu kirja yllättää aikuisenkin

Ystävä suositteli minulle Jon Klassenin Haluan hattuni takaisin -teosta sanoilla aivan mahtavaa settiä. Eihän tällaista suositusta voinut jättää väliin, joten varaus linjoille ja kirjaa odottamaan.

Juoni on hyvin yksinkertainen. Karhun hattu on kadonnut ja hän lähtee etsimään sitä. Hatun perään tiedustellessa törmätään muun muassa kettuun, jänikseen ja luullakseni vyötiäiseen. Kun etsinnät ovat jatkuneet jo pitkään on karhu vähällä luovuttaa, kunnes tajuaa yhtäkkiä nähneensä sittenkin hattunsa jossain ja lähtee kiireen vilkkaa vaatimaan päähinettään takaisin. Loppu on vähintäänkin hämmentävä, mutta samalla vinksahtaneen riemukas.

Mies luki tätä ensin vauvalle ääneen ja sitten tämä oli pakko lukea vielä itsekin. Ja vauvalle uudestaan, sillä onhan tämä nyt aivan loistava kirja. Toisella sivulla on kuva, toisella isosti painettua yksinkertaista tekstiä. Sivuja on hulppeat 21 kappaletta eli tarina on lyhyt, mutta hihityttää niin paljon että tekee mieli lukea heti uudestaan. Klassen on myös kirjoittanut kirjalle kaksi jatko-osaa (This Is Not My Hat, 2012 ja We Found a Hat, 2016), jotka on käännetty myös ruotsiksi.

Kirjan kuvitus on mielestäni ihana. Yksinkertaisesti piirretyistä hahmoista saadaan yllättävän ilmeikkäitä jo pelkästään silmiä hieman muuttamalla ja päähenkilö-karhu on kaikessa juroudessaan mahtava. Vaikka rakastankin usein runsasta kuvitusta, on tässä teoksessa pienieleisyydellä ehdottomasti tarinaa rikastuttava vaikutus.

Ilahdutti myös, että kirjaa käsittelevä Instagram-postaukseni käynnisti pienoisen keskustelun erään kirjan hahmon lopullisesta kohtalosta. Selvästi kirjalla on ollut siis suosiota kohdeyleisön tai ainakin kohdeyleisön vanhempien keskuudessa. Kukin tehköön kuitenkin itse päätelmänsä mainitsemattoman hahmon lopusta.

Lukiessa heräsi myös toive nähdä tämä teatterilavalla. Yksinkertainen juoni ja hauskat kohtaamiset mahdollistaisivat melkoisen herkullisen esityksen, jonka aikana varmasti katsomossa kiherrettäisiin syystä jos toisestakin. Kuka tekisi?

Lisäjuttuja tästä, linkkien takana kuitenkin spoilereita syyllisistä ja lopusta! Lukuneuvojan lapselle tätä jouduttiin aikanaan lukemaan joka ilta ja Hesarissa tarinaa pidettiin puolestaan moraalittomana. Muissa blogeissa tätä taas sitten kehuttiin, ilmeisesti kirja on ilmestymisvuonnaan ollut jonkinlainen hittituote lapsiperheissä.

Helmet-haasteesta kuittaan tällä kohdan ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja.

Jon Klassen: Haluan hattuni takaisin (I Want My Hat Back, 2011)
WSOY, 2013. 21 s.

#luekoskinen2017

Minimesenaatin kanssa kirjoja haalimassa.

Kirjailija JP Koskinen heitti viime vuoden lopulla haasteen bloggaajille ja miksei kelle vain lukea kaikki hänen vuonna 2017 ilmestyneet kirjansa. Koska pidän kirjailijan teoksista ja koska harvoin sattuu kohdalle tilannetta, jossa samalta kirjailijalta voisi lukea saman vuoden aikana ilmestynyttä lastenkirjallisuutta, dekkaria ja satiiria, päätin tarttua haasteeseen. Ihan vuoden loppuun mennessä en sitä ehtinyt suorittaa, mutta onneksi kirjat eivät vanhene vuodenvaihteen myötä.

***

Benjamin Hawk - Myrsky nousee (Karisto)

Benjamin Hawk -sarja aloitti taipaleensa vuonna 2016 teoksella Merirosvon oppipoika ja päätin lukea sen ensin, sillä eihän lastenkirjan lukemisessa kauaa nokka tuhise. Sanoisin, että hyvä valinta. Vaikka toisen osan voinee lukea myös itsenäisenä teoksena, on hahmojen taustoja esitelty ensimmäisessä osassa enemmän ja sen seikkailuihin viitataan, joten näin koin ainakin itse olevani paremmin kartalla. Merirosvon oppipoika toi vahvasti mieleen Stevensonin Aarresaaren ja yhtäläisyydet tuskin ovat sattumaa. Benjamin jättää perheensä suutarinverstaan ja pestautuu isoisänsä avustuksella laivaan hyttipojaksi. Mukaansa hän saa salaperäisillä riimeillä varustetun aarrekartan. Sattumoisin laivan merirosvomiehistöllä on sama kartta ja Benjamin päättää ystävänsä, neuvokkaan Pisaman kanssa ehtiä aarteelle ennen ahneita rosvoja. Suunnitelmat eivät luonnollisesti mene niin sujuvasti kuin soisi, joten pyssyt ehtivät paukkua ja miekat heilua ennen kuin aarrejahti on saatu päätökseen.

Myrsky nousee alkaa hyvin samanlaisesta asetelmasta. Benjamin on jälleen kotona ja kaipaa merille setänsä valvovan silmän alta. Portsmouthiin saapuva merirosvojen metsästäjä saa vauhtia sekä Benjaminiin että isoisään ja uusi seikkailu uuden kapteeenin alaisuudessa voi alkaa. Etsinnässä on jälkeen kapteeni Morganin aarre, kunhan ensin löydettäisiin merille karannut kuvernöörin rahastonhoitajan tytär. Benjamin haaveilee josko onnistuisi jälleen eksyttämään ylimääräiset aarteenjakajat kannoiltaan ja apua saattaakin löytyä yllättävältä taholta.

Molemmat meriseikkailut olivat kovasti mieleeni, vaikka paikka paikoin olinkin hieman hukassa lukuisten miehistönjäsenien kanssa. Päähenkilöt kuitenkin jäivät mieleen, se lienee tärkeintä. Seikkailuissa on menoa ja meininkiä sekä myös hieman väkivaltaa, joten ihan pienimmille nämä kirjat eivät kyllä sovi. Kieli oli kuitenkin miellyttävää ja sopi myös ääneenluettavaksi, luin näistä lyhyitä pätkiä vauvalle.

Benjamin Hawk - Myrsky nousee
Karisto, 2017. 192 s.
Kansi: Pete Revonkorpi










Gabriel Hullo ja merimatka Meksikoon (Haamukustannus)

Gabriel Hullo -sarja on riimimittaan kirjoitettu tarina Gabriel-nimisestä pojasta, jota ystävät ja aaveet kutsuvat Kaapoksi. Gabriel asuu äitinsä ja isoisien kummitusten kanssa isän seilatessa merillä. Sarjasta on julkaistu neljä osaa ja päätin lukea ne kaikki vain viime vuonna julkaistun sijaan.

Ensimmäinen osa Kauhea Gabriel Hullo (Karisto, 2011) esittelee sankarimme Kaapon. Tarinassa odotaan merillä seilaavaa isää kotiin ja pohditaan, miksi hän ei vielä tulekaan. Odottamisen lomassa kirjoitetaan näytelmä koulun joulujuhlaan. Keskiyön kesteissä (Haamukustannus, 2014) isoisäaave kapteeni Hullo on siipi maassa ja pyytää Kaapoa järjestämään tälle juhlat. Kutsut lähtevät matkaan, mutta yllättäen lapsenvahdiksi saapuu Kaapon hermoheikko täti, jolta juhlat pitäisi yrittää piilottaa. Kolmannessa osassa Hirveä Hekla (Haamukustannus, 2016) Kaapo puolestaan kiinnostuu jännittävästä kartanosta, jossa huhujen mukaan asuu hurja noita.

Merimatkassa Meksikoon koko perhe suuntaa isän laivalla kohti Meksikoa ja aikoo samalla auttaa pursimies Baldomeroa saamaan oikeutta. Hurja reissu Meksikoon isoisäaaveiden kera ja perillä vietetty Dias de los Muertos tarjoavat jo itsessään riittävästi ainesosia hyvään tarinaan, Baldomeron perintökiista puolestaan herätti minussa lähinnä kysymysmerkkejä.

Kirjojen riimimitta oli minulle helpoin ääneenluettuna, itsekseen lueskellessa en oikein saanut tarinasta otetta. Luinkin lopulta nämä kirjat vauvalle ääneen, hän vaikutti viihtyvän hyvin riimien parissa vaikkei sisällöstä oikein tainnut vielä ymmärtää. Tarinankuljetus on myös riimimitan myötä melkoisen haastavaa. Paikoin riimit soljuvat kuin itsestään ja tarina kulkee, paikoin rytmi hieman nikottelee ja olisi omaan silmääni ja lukurytmiikkaani suhteutettun kaivannut vielä hieman viilaamista. Pääosin kerronta on kuitenkin onnistunutta ja riimit hauskoja.

Kirjat on kuvittanut Miranda Mord (aik. Koskinen). Ensialkuun hieman vierastin omaperäisellä viivalla tehtyä kuvitusta, mutta vähitellen aloin pitää siitä. Kuvitus voisi tosin tukea kirjan tarinaa mielestäni hieman enemmän, vaikka siinä kehityttiin osien karttuessa.

Gabriel Hullo ja merimatka Meksikoon
Haamuskustannus, 2017. 38 s.
Kuvitus: Miranda Mord











Kannibaalien keittokirja (Like)

Mustaksi satiiriksi kuvailtu teos sukeltaa kieli poskessa (heh) kannibalismin maailmaan. Oskari Patamäki on taitava mainosmies ja arvostettu ravintolakriitikko, sillä hänellä on sekä terävä pää että ylimaallisen tarkka hajuaisti. Lisäksi mies syö ihmisiä, sillä liha on lihaa ja hyvää raaka-ainetta ei kannata heittää hukkaan.

Teos alkaa Oskarin kirjoittaman keittokirjan raakaversiolla, joka osoittautui minulle kirjan haastavimmaksi osioksi. Ihmisruhojen käsittely on kuvattu niin tarkasti, että heikompaa hirvittää ja tuli oikeastaan vähän paha olo. Tämän jälkeen alkaa varsinainen tarina, jossa Oskarin hiottua erakkomaista elämäntyyliä tulee häiritsemään niin uusi virkaintoinen esimies kuin viehättävä Kansallismuseon opaskin. Myös velipojalla on omat hämärähommansa, joihin Oskari sotkeutuu mukaan. Koskisen kirjoitustyyli vie mukanaan. Tarina on mustan huumorin värittämä ja satiirin läpi puskee hyviä kannanottoja muun muassa juuri lihansyöntiin.

Kannibaalien keittokirja
Like, 2017. 250 s.












Maaliskuun mustat varjot (Crime Time)

Maaliskuun mustat varjot on Murhan vuosi -sarjan kolmas osa. Tämän teoksen kanssa armahdin itseäni ja totesin, että luen edeltävät osat myöhemmin jos kirja viehättää. Sarjassa seikkaillaan Hämeenlinnassa kahden yksityisetsivän, entisen poliisin Arosuon ja tämän veljenpojan Juhon, kanssa. Paikallinen turkisyrittäjä palkkaa kaksikon tutkimaan kuka hiippailee hallien lähettyvillä ja samalla selvitellään mahdollisen pentutehtailijan toimintaa.

Aivan ensimmäiseksi kirjasta tuli mieleen Ruosteisen sankarin (ks. alla) Jupe ja tämän omat tutkimukset. Jotain samaa Jupessa ja Juhossa on, jos ei muuta niin letkeä meininki ja viehtymys muistivihkoihin. Maaliskuun mustat varjot tuntui suhteellisen perinteishenkiseltä rikosromaanilta, mutta päähenkilöt eivät onneksi olleet angstin syvimmissä syövereissä kroolaavia "kovaksikeitettyjä etsiviä" vaan oikeastaan aika kiinnostavia hahmoja. Kirja oli leppoisa luettava ja mitassaan oivallinen venyttelemättä hommaa turhuuksiin, joten voisin tosiaan kuvitella lukevani myös sarjan kaksi ensimmäistä osaa ja jatkavani uuden osan parissa kun sellainen ilmestyy.

Maaliskuun mustat varjot (Murhan vuosi #3)
Crime Time, 2017. 240 s.












Ruosteinen sankari (Storytel Originals -äänikirjasarja)

Storytelissa kymmenosaisena äänikirjasarjana julkaistu Ruosteinen sankari taitaa olla genrensä puolesta jonkinlaista jännityskirjallisuutta. Jupe herää koomasta vuonna 2011 ja edelliset muistot ovat kesältä 1978, jolloin kaverin kanssa tehty mökkimurtokeikka päättyi sananmukaisesti pöpelikköön. Tapahtumaa ei kuitenkaan tunnu olevan selvitetty kunnolla ja Jupe yrittää vanhojen kavereidensa enemmän tai vähemmän suosiollisella avustuksella setviä, mitä kohtalokkaana iltana todella tapahtui.

Menneisyyteen jämähtänyt Jupe on aika sympaattinen sankari leveälahkeisine housuineen ja kulahtaneine ruutuvihkoineen. Nykyajan vempeleitä selitettiin ehkä turhankin paljon, nykylukija kun tietää jo ihan hyvin miten matkapuhelin ja netti toimivat, vaikka kolmikymmenvuotisessa koomassa olleen henkilön ihmetyksen ymmärtääkin. Pidin epäluotettavan kertojan käyttämisestä, muisti kun ei ymmärrettävästi aina ihan Jupella pelaa, ja muutenkin seikkailu vei mukanaan. Raiko Häyrinen luki kirjan miellyttävän ilmeikkäästi ja jatkokertomustyyli sopi tälle tarinalle hyvin.

Teos on julkaistu aiemmin nimellä Eilispäivän sankarit (Arktinen banaani, 2011).

Ruosteinen sankari
Storytel Originals, 2017. 10-osainen äänikirjasarja.
Lukija: Raiko Häyrinen










Ruosteinen sankari, kausi 2 (Storytel Originals -äänikirjasarja)

Storyteliin oli joulun välipäivinä ilmestynyt toinen kausi Ruosteisesta sankarista. Laitoin setin kuunteluun hieman epäileväisenä, mutta aika pian sain todeta että Jupen ja tämän Maija-tädin seuraan oli oikeastaan leppoisaa palata. Erityisesti rautainen Maija sai minulta paljon sympatiapisteitä ja Jupen typerälle sanailuhuumorille oli kiva tuhahdella.

Tarina sijoittuu aikaan joitakin vuosia edellisen "kauden" jälkeen. Maija-täti on tylsistynyt ja houkuttelee Jupen kanssaan selvittelemään vuosia sitten kadonneen Johannan arvoitusta naisen aviomiehen laskuun. Tutkimustyö vie parivaljakon muun muassa uimahallin kassalle, bingohalliin ja lopulta ulkomaille asti. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei hommasta myöskään puutu, sillä tapaus tuntuu herättävän kiinnostusta hämäräperäisissä tyypeissä. Onneksi povarista löytyy tarvittaessa reukku.

Raiko Häyrinen jatkaa hyväksi todetulla lukutyylillä ja kuuntelin loppujen lopuksi koko sarjan noin viikossa, joka on minulle melkoisen hyvä äänikirjankuunteltutahti.

Ruosteinen sankari 2
Storytel Originals, 2017. 10-osainen äänikirjasarja.
Lukija: Raiko Häyrinen










Salaperäinen sirkus (Karisto)

Salaperäinen sirkus on Sami, Liisa ja Joni -sarjan neljäs osa ja päätin tässäkin tapauksessa lukea edeltävät osat alle. Vaikka teokset ovat kaikki omia seikkailujaan, on niissä viittauksia aiempaan ja tällä tavalla ehdin myös tutustua henkilöhahmoihin paremmin. En kuitenkaan pidä mahdottomana hypätä seikkailuun kesken tarinan.

Sarjan aloittavat osat Haavekaupunki ja Lumottu lelutehdas (Karisto, 2013 ja 2014) tuntuivat myöhempiin osiin verrattuna hieman raaoilta. Samin, Liisan ja Jonin dynamiikka ei ollut vielä kehittynyttä ja aikaa meni hahmojen esittelyyn. Seikkailut eivät myöskään olleet mielestäni niin mukaansatempaavia ja tahti oli hitaampaa. Kaikenlaiset kirjoissa esitellyt vempeleet olivat sen sijaan kyllä kiinnostavia.

Sen sijaan kolmas osa Kirottu kartano (Karisto, 2015) ja tämä uusin Salaperäinen sirkus olivat oikein mainioita. Pidän nopeatempoisesta ja täydestä kerronnasta ja vauhtia ja vaarallisia tilanteita näissä teoksissa tosiaan oli. Kun hahmot olivat jo tuttuja, oli toilailuja helppo seurata, ja yksityiskohtia ja outoja sivuhahmojan pursuilevat tarinat olivat kovasti mieleeni. Salaperäinen sirkus taitaa kuitenkin viedä tässä vaiheessa suosikin tittelin. Pidin kovasti sympaattisista sirkuslaisista, taianomaisesta tunnelmasta ja siitä, että kaikki ei ollut niin mustavalkoista kuin aluksi voisi kuvitella.

Salaperäinen sirkus (Sami, Liisa ja Joni #4)
Karisto, 2017. 129 s.
Kuvitus: Miranda Mord

***

Kaikki teokset olivat sellaisia, että niiden lukeminen tai kuuntelu oli mukavaa. Tätä toisaalta osasin vähän ounastellakin. Koskisen vahvuus on selvästi monipuolisuus, miten joku ehtiikään saati onnistuu kehittelemään päässään näin monenlaista. Kieli on myös miellyttävää lukea ja kaikissa kirjoissa yhdistyy sanojen rikas käyttö ja rakkaus niillä leikittelyyn. Riimimitassa kirjoittaminen kaipaisi mielestäni vielä hieman hiomista, vaikka pääosin mallikkaasti sekin sujui.

Omia suosikeitani olivat ehkä hieman yllättäen rikosromaanit eli Maaliskuun mustat varjot ja Ruosteiset sankarit. Olen viime vuosina lukenut genren kirjallisuutta aika vähän, mutta nämä maistuivat hyvin. Liekö sitten syynä juuri sympaattiset päähenkilöt ja se, että sankareiden yksityiselämässä ei ryvetä niin kammottavan syvissä vesissä vaikka joitain vaikeuksia onkin.

Kiitellä voisin myös Koskisen tapaa sijoitella päähenkilöiltään miesvoittoisiin tarinoihin myös säpäköitä naishahmoja, tällaisia taisi löytyä jokaisesta kirjasta tavalla tai toisella. Arvostan.

Jatkoa toivoisin Benjaminin meriseikkailuille ja Murhan vuosi -sarjaa aion tosiaan pitää silmällä, kuten jo aiemmin mainitsin. Mikään näistä kirjoista ei kuitenkaan päihittänyt vielä Koskis-suosikkiani Kuinka sydän pysäytetään, mutta odotan kiinnostuksella mitä kirjailijalta seuraavaksi ilmestyy. Nyt koen ansaitsevani Jupen suosikin aleksanterinleivoksen, pitänee leipoa joku päivä.

Myös Kirsin kirjanurkassa osallistuttiin Koskisen haasteeseen, kurkkaa vaikka tästä mitä mieltä Kirsi oli tässäkin esitellyistä lanu-kirjoista.

Lastenkirjoja meiltä ja vähän maailmalta

Olen alkanut haalia itselleni lastenkirjoja luettavaksi, sillä luettuani Taika Dahlbomin oivallisen kolumnin Hesarista jouduin toteamaan, että oikeasti tietämykseni nykylastenkirjallisuudesta on aika heikko. Tässä lyhyet fiilistelyt kolmesta teoksesta, joista viimeinen tosin on vanha, mutta täyttää sentään yhden ammottavan aukon Helmet-haasteesta.

Magdalena Hain Mörkö Möö ja Mikko Pöö on ollut pitkään lukulistalla ja lähti sopivasti vastaan sattuessaan mukaan. Lopulta tämän luki siippa eräänä iltana iltasaduksi vauvalle ja minäkin sain kuunnella. Mörkö Möö on kellarissa asustava karvainen ja oikeastaan aika sympaattinen olento, joka seikkailee talossa ja pelkää vähän sitä jotakin yläkerrassa asuvaa. Eräänä päivänä epäonnisen sattuman seurauksena Mörkö joutuu kohtaamaan pelkonsa, mutta asioilla on toinenkin puoli joka saadaan lukea kirja nurinpäin kääntämällä. Saana Nyqvistin hauskasti kuvittama teos on lempeä kirja mörköpelosta, mieleen tuli vähän se ihana Mauri Kunnaksen rusinoita popsiva mörkö. Avoimeksi jäävä loppu jättää tilaa keskustelulle ja aiheen pohtimiselle. Pohtiminen hoidettiin tosin tällä kertaa minun ja siipan kesken, sillä vauva ei juuri osallistunut keskusteluun.

***

Finlandssvensk läsutmaningenin marraskuun kirjan määrittävä tekijä oli, että kirjailijalla olisi kuvassa päässä hattu. Lähikirjaston valikoiman ainut ehdot täyttävä kirja ei kiinnostanut yhtään, mutta kirjamessuilla näin Schildts & Söderströmin osastolla aivan ihanan kirjailijakuvan, kysyin kirjailijan ja päädyin lainaamaan Finlandia Junior -ehdokkaanakin olleen Lena Frölander-Ulfin teoksen Jag, Fidel och skogen (suom. Minä, Muru ja metsä). Siinä kirjan pieni minä on merta rakastavan äidin kanssa mökillä ja mökillä pissalla käydään metsässä, oli pimeää tai ei. Metsästä löytyykin sitten jos jonkinlaista otusta ja olentoa, mutta lopulta siellä ei ehkä kuitenkaan ole niin pelottavaa. Loppujen lopuksi samaistuin kuitenkin enemmän kirjan äitiin, sillä haluaisin olla juuri nyt villapaita yllä merenrantamökissä, vaikka ulkovessareissut eivät niin houkuttelekaan. Kirjan raapetöitä ja akvarelleja yhdistävät kuvitukset ovat ihanat.

***

Helmet-haasteeseen piti lukea jotain oseanialaiselta kirjailijalta ja koska aika käy vähiin ja koska halusin jonkun ei-australialaisen, löysin lopulta Uudessa-Seelannissa syntyneen Ruth Parkin. Park on kirjoittanut useita romaaneja, mutta häneltä on suomennettu ainoastaan kaksi lastenkirjaa joten niillä mentiin. Pasilan kirjavarastosta luokseni saapui vompatista kertova Pompeliini seikkailee.

Pompeliini on hieman höpsö nallepuhmainen vompatti, joka haaveilee ystävistä ja punarenkaisesta polkupyörästä. Erinäisten sattumuksien kautta hänen seuraansa liittyy sympaattinen Hiiri ja itsestään hieman epävarma Viiru-kissa. Yhdessä kolmikko muun muassa työskentelee sirkuksessa ja perustaa nukketeatterin. Kerronta on leppoisaa, mutta kokonaisuus jäi aika hajanaiseksi ja Pompeliini oli oikeastaan aika rasittava päähenkilö. Toisaalta oli hauskaa lukea vaihteeksi hieman erikoisemmasta eläimestä ja tätä oli mukavaa lukea ääneen. Siipan mielestä teoksessa oli jotain hauskan anarkistista. Myös teoksen jatko-osa Pompeliini lomalla on suomennettu.

Magdalena Hai: Mörkö Möö ja Mikko Pöö
Karisto, 2012. 20 s.
Kuvitus: Saana Nyqvist

Lena Frölander-Ulf: Jag, Fidel och skogen
Schildts & Söderströms, 2016. 40 s.

Ruth Park: Pompeliini seikkailee (The Muddle-Headed Wombat, 1962)
WSOY, 1976. 67 s.
Kuvitus: Noela Young
Suomentanut: Kirsti Kattelus

Rakkautta, yläkoulutuskaa ja hienoja kuvituksia - syynissä vuoden 2017 Finlandia Junior -ehdokkaat

Koska tykkään ympäröidä itseni lukuhaasteilla, päätin huvikseni lukea kaikki Finlandia Junior -ehdokkaat ennen palkintojen julkaisemista. Onneksi on kirjastolaitos ja kirjastokortti kahteen eri kuntaan, pusuja vaan sinne Keravan kirjastoon. Vähän viime tinkaan tämä sitten meni, mutta maalissa ollaan sentään päivä ennen h-hetkeä. Seuraavassa siis lyhyet tunnelmoinnit kaikista kuudesta ehdokkaasta (joiden valintaperustelut löydätte täältä) ja lopussa täysin mutulla heitetty oma suosikkini.

Riikka Ala-Harja: Kahden maan Ebba (Otava)

Kahden maan Ebba kertoo neljäsluokkalaisesta Ebbasta, jolle Suomen ja Saksan kotien välillä lentely on lähes arkipäivää vaikka myös hieman jännittävää. Kerronta perustuu Ebban sisäiseen puheeseen ja tilanteiden ja tunteiden analysointiin. Finlandia-talossa järjestettävät itsenäisyyspäivän tanssiaiset aiheuttavat riemua, lentäminen terrorismiuutisten jälkeen pelottaa, äidin tiukka kuri ärsyttää välillä ja uuden perheen Saksasta löytänyt isän Ebba haluaisi itselleen. Teos on helppolukuinen, mutta tunsin itseni hieman eksyneeksi sen ajatusten sekamelskassa. Olisin ehkä kaivannut selkeämpää punaista lankaa, nyt tartuttavaa oli niin paljon että en oikein saanut tarinasta otetta. Kirjaan on joka tapauksessa ujutettu kiinnostavia ajatuksia esimerkiksi kansalaisuudesta ja sen määrittelystä ja arkipäivän rasismista. Marika Maijalan harmaasävyinen kuvitus on sympaattinen.

Lastenkirjahylly-blogissa kiitellään muun muassa Ebban tarkkaa havainnointikykyä ja helposti samaistuttavaa pohdintaa.

Jukka Behm: Pehmolelutyttö (WSOY)

Jukka Behmin Pehmolelutyttö on tämän vuoden ehdokkaista vanhimmille lukijoille suunnattu. Viisitoistavuotias Emilia päätyy ikään kuin vahingossa tilanteeseen, jossa hän saa vanhemmilta miehiltä rahaa ajastaan ja pienistä palveluksista. Vanhemmilleen tai ystävilleen Emilia ei uskalla asiasta kertoa, sillä hän ei koe varsinaisesti tekevänsä mitään väärää vaikka omat epäilykset nousevatkin välillä pintaan eikä ahdistavista ajatuksista aina saakaan ihan kiinni. Heräävä seksuaalisuus aiheuttaa hämmennystä, eikä Emilia tiedä kelle muulle voisi ongelmiaan purkaa kuin rakkaille pehmoleluilleen. Kerrontaratkaisu on onnistunut, sillä se pitää kirjan paikoin ahdistavuudestaan huolimatta riittävän kevyenä. Behm kuvaa nuoren tytön maailmaa yllättävän tarkkanäköisesti ja ymmärtävästikin. Pehmolelutyttö on vahvasti kiinni tässä ajassa ja valottaa sellaista osaa nuorten elämästä, josta ei välttämättä uskalleta tai haluta keskustella. Kirjan loppuratkaisu lämmittää mieltä.

Pehmolelutyttö on WSOY:n nuortenromaanikirjoituskilpailun voittaja.

Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa suositellaan tätä niin nuorille kuin heidän kanssaan tekemisissä oleville.

Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström: ZOO! Viraalit nerot / Virala genier (Otava/Förlaget)

ZOO!-sarjan aloitusosa Viraalit nerot hymyilyttää. Kasiluokkalainen Atlas lähettää sähköposteja Uuteen Kaledoniaan muuttaneelle ystävälleen ja kertoo niissä päivittäisiä kuulumisia yläkoulun elämästä. Tyttöjen ihailema Justus Kristus on nostanut itsensä entistä suurempaan suosioon aloittamalla vohvelointi-viraali-ilmiön ja Atlasta kismittää. Yllättäen pojat kuitenkin ovat vastakkain paikassa koulun johtokunnassa. Kampanjoinnin lisäksi sähköposteissa puhutaan tytöistä, nettisarjakuva Zoosta, tytöistä ja niin edelleen. Huumoripitoinen kirjaa tuo mieleen ysäriklassikon Bertin päiväkirjat ja aivan loistavan Hullu hullumpi yläaste -sarjan, samankaltaista koohellusta luvassa. Laura Beckin suomennos on leppoisaa luettavaa ja Pentti Otsamon kuvitus ilahduttaa. Hieman edelleen pureskelen sähköpostin käyttämistä viestintämenetelmänä, se ei tunnu olevan yläkoululaisille se luontevin tapa, mutta tällekin toisaalta annetaan syy kirjassa. Mainio opus pojatkin lukee -henkeen.

Ihminen välissä-blogissa kehuttiin kovasti kirjan lämminhenkistä huumoria ja piti teoksesta, vaikka alku vähän takeltelikin.

Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia (Otava)

Mauri Kunnas. Niin. On hullua, että Kunnas ei ole ollut ehdokkaana kertaakaan aiemmin, sen verran vakiintunutta lastenkirjallisuuden kalustoa hänen teoksensa jo ovat. Koiramäen Suomen historia on jälleen kerran hieno voimannäyttö, sillä siinä kerrataan hauskasti mutta sisältörikkaasti Suomen historiaa uskonpuhdistuksen ajoista Runebergiin. Historian merkkitapahtumiin osallistuvat luonnollisesti myös Koiramäen lasten esi-isät milloin postitalonpoikina, milloin hakkapeliittoina. Teksti on pääasiassa historiasta kertovaa, mutta kuvista löytyykin sitten senkin edestä hauskoja yksityiskohtia. Herra Hakkaraiset ja Heikki Hämähäkit seikkailevat luonnollisesti mukana. Koiramäen Suomen historia ei ole se helpoin tai letkein Kunnas, mutta ansaitsee kyllä ehdottomasti paikkansa Kunnas-kirjastossa. Sääliksi käy tosin niitä aikuisia, joiden lähilapset pyytävät lukemaan ääneen myös kansien sukuluettelot vuosilukuineen.

Kirjasähkökäyrä-blogissa annettaisiin palkinto mieluusti Kunnakselle.

Sanna Mander: Nyckelknipan (Schildts et Söderströms)

Sanna Manderin Nyckelknipan on värikkäästi kuvitettu ja iloisesti riimitelty teos kerrostalon erilaisista asukkaista ja hukkuneen avaimen etsinnnästä. Mukaan mahtuu niin järjestystä rakastava Veda, internetissä raivoava Valter kuin karamelleja keräävä Harry ja paheellisesta elämästä nauttiva Anita-apinakin. Riimit istuvat mukavasti ääneenluettavaksi, niiden poljento on miellyttävä. Riemukas kuvitus on puiolestaan täynnä pieniä yksityiskohtia, itseäni ilahduttivat muun muassa Extrakuiva runousoppi 2 ja Manderin itse suunnittelema Pori Jazzin mainosjuliste erään asunnon seinällä. Vauva nukahti tyytyväisenä tätä lukiessa.

Teos on julkaistu myös suomeksi nimellä Avain hukassa (Kustantamo S&S), mutta täytyy myöntää että itselleni riimit maistuivat paremmin tällä kertaa ruotsiksi. Manderin teos on voittanut tänä vuonna Rudolf Koivu -lasten ja nuortenkirjakuvituspalkinnon.

Luetaanko tämä? -blogissa on luettu tämä suomeksi ja ihasteltiin myös kuvitusta ja riimejä.

Ninka Reittu: Sinä olet superrakas (Otava)

Ninka Reitun Sinä olet superrakas on yksinkertaisesti ihana kirja. Tarinassa Iso ja Pieni seikkailevat sekä Helsingissä että kotona ja pohtivat yhdessä mitä rakkaus oikein on. Rakkaus voi säilyä, vaikka välillä olisi muualla tai keskeyttäisi leikit komentaakseen syömään. Liialta ällöannostukselta säästytään raikkaan ja iloisen kuvituksen ansiosta, sekin on Reitun käsialaa. Erityisesti tykkäsin siitä, että kirjassa on nimenomaan isähahmon ja lapsen välistä puuhausta ja rakkaushöpöilyä. Vauvaa nauratti kovasti tätä lukiessa.

Sininen keskitie -blogissa kiitellään Reitun kuvitusta ja kirjan pysyttelyä arkisessa balanssissa ilman lällyilyä.

***

Laadukas kuusikko siis kyseessä eikä ylituomari Anna Puun hommaa käy lainkaan kateeksi. Itsekin mietin pitkään, minkä valitsisin näistä itse. Jos palkinto jaettaisiin Suomi100-meriiteillä, menisi palkinto luonnollisesti Mauri Kunnakselle. Tätä mieltä oli myös mystinen "kansa" yleisöäänestyksessä: Mauri Kunnas sai noin kaksi kolmasosaa annetuista äänistä. Itse kuitenkin taipuisin antamaan Finlandia Juniorin tällä kertaa Sanna Manderille, sillä Nyckelknipan kuvaa positiivisella tavalla tätä aikaa ja moninaisuutta, se on hauska luettava ja kuvitus on kaunis. Plussaa annan myös kaksikielisyydestä.

Finlandia-palkinnot jaetaan 29.11. eli tätä julkaistaessa huomenna. 

Johanna Sinisalo: Möbiuksen maa

Möbiuksen koira. Tai ainakin melkein.

Johanna Sinisalon lastenkirja Möbiuksen maa jäi mieleen jostakin kirjasuositteluketjusta ja nappasin sen kesän korvalle luettavaksi. Fantasiasävytteinen seikkailuromaani vie päähenkilönsä Piin matkalle Rinkula-maailmaan, jossa kaikki ei ole kohdallaan ja Pii on ainut joka tilanteessa voi auttaa. Neuvokkuudella pääsee tarinassa pitkälle, mutta onnistumiseen tarvitaan myös ystäviä.

Pidin Sinisalon luoman Rinkulan nurinkurisesta maailmasta ja oudoista otuksista, joiden muodostama ekosysteemi oli kaikessa haavoittuvuudessaan mielenkiintoinen. Erikoisesta ympäristöstä huolimatta tarinan kulku on tuttu ja turvallinen: lapsi joutuu jollain tavalla osaksi maailmanpelastusoperaatiota ja pyrkii selviämään siitä parhaansa mukaan. Kaiken lisäksi tässä kuvattu lapsi, mainio Pii, on toki myös sisarussarjansa nuorimmainen ja siten perheen hässäkässä myös hieman jalkoihin jäänyt.

Kirjassa viitataan myös moniin (lasten)kirjallisuuden klassikoihin. Itselle viittaukset esimerkiksi Narnian tarinoihin olivat selkeitä, mutta jäin pohtimaan avautuvatko ne välttämättä lapsilukijalle sellaisenaan. Toki toivoa voi, että viittaukset muihin kirjoihin ohjaisivat sitten niiden pariin? Piin elämä ei tosin välttämättä ole vielä kohderyhmälle tuttu eikä hetkeen ehkä aivan ajankohtainenkaan.

Miisa Lopperin kuvat ovat ihania ja sopivat hyvin kirjan tyyliin. Pidin myös siitä, kuinka kirjassa esiteltyjä haastavampia käsitteitä tai tilanteita lisäselitettiin juuri kuvilla ja ne otettiin olennaiseksi osaksi kerrontaa. Esimerkiksi Möbiuksen renkaan ymmärtäminen sujuu varmasti helpommin kuvien kautta, jos ei ole sellaista ennen käsitellyt.

Vaikka kerronta on sujuvaa ja juoni on jännittävä, jäi jokin tässä kirjassa vaivaamaan. Ärsyttävää, kun ei oikein osaa sanoa mikä, mutta nimenomaan se jokin jäi mieltä kaihertamaan ja esti kirjaan ihastumisen. Ehkä jokin tuntui hieman viimeistelemättömältä loppuratkaisussa, se tuntui jollain tavalla liian helpolta tai perustelemattomalta. Leppoisaa luettavaa kuitenkin ja sopi hyvin kesäluettavaksi.

Johanna Sinisalo: Möbiuksen maa
Teos, 2010. 155 s.
Kuvat: Miisa Lopperi

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Matka ja Pioneerit (Kepler62 #3 ja #4)

Luin viime vuoden tammikuussa ensimmäiset osat Timo Parvelan ja Bjørn Sortlandin yhdessä kirjoittamasta Kepler62-sarjasta ja ihastuin. Miten voikin olla näin älykkäästi kirjoitettu lasten scifi-sarja? Tavoilleni uskollisina päädyin lukemaan osat kolme ja neljä eli Matka ja Pioneerit jälleen tammikuussa.

Matkassa päästään sananmukaisesti vihdoin matkalle kohti Kepler62-planeettajärjestelmää. Perinteikkäästi nimettyjen alusten Santa Marían, Pintan ja Niñan on tarkoitus matkata valovuosien päähän samalla kun lapset on vaivutettu uneen. Kaikki ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaisesti, sillä Marie herää liian aikaisin ja herättää kaverikseen Arin. Kaksikko joutuu aikamoisen koetuksen eteen, sillä panoksena on koko retkikunnan selviytyminen.

Koska sarja jatkuu voinee siitä jo päätellä, että sankarimme pääsevät lopulta perille ja astuvat pioneereina uuden planeetan pinnalle. Planeetta on asumiskelpoinen, mutta ei suinkaan autio eikä tutustuminen paikallisiin suju ongelmitta. Retkikuntaa vaivaa myös salaperäinen tauti, jonka alkuperästä ei ole tietoa.

Luin molemmat osat nopeasti, sivuja tiuhaan käännellen. Erityisesti Matka piti otteessaan, lukiessa sai oikeasti jännittää mitä tulee tapahtumaan. Parvela ja Sortland eivät myöskään vesitä tarinaansa, vaan nivovat sekaan myös kauheita tapahtumia ja tärkeitä teemoja kuten kuolemaa. Kirjat tuntuvat viisailta, eivät hae arvoa turhasta kohelluksesta vaan luottavat tarinankerronnan voimaan.

Iso osa viehätyksestä tulee Pasi Pitkäsen kuvituksista, kirjat ovat niiden kautta vielä parempi kokemus. Avaruusmaisemat salpaavat hengen, niitä kuvia ottaisin ilolla seinälle asti. Mielelläni olisin laittanut niitä kuvia tähän postaukseen, mutta en nopealla selailulla löytänyt verkosta riittävän laadukkaita versioita. Joudutte siis uskomaan suosituksiani ja hankkimaan kirjat fyysisinä kappaleina.

Taitaapa siis olla, että on hankittava nämä kaikki vihdoin myös omaan hyllyyn. Sarjan kaksi viimeistä osaa ilmestyvät tänä vuonna, toinen kesällä ja toinen syksyllä. Tulisivat jo!

Kuittaan Matkalla HelMet-haasteesta kohdan kuvitettu kirja.

Timo Parvela ja Bjørn Sortland: Matka (Kepler62 #3)
WSOY, 2016. 159 s.
Kansi ja kuvitus: Pasi Pitkänen

Bjørn Sortland ja Timo Parvela: Pioneerit (Kepler62 #4)
WSOY, 2016. 160 s.
Kansi ja kuvitus: Pasi Pitkänen