Lavalta: Pieni Samuraityttö (Suomen Actionteatteri ja Nukketeatteri Sampo)

 Esitys nähty kutsuvieraslipulla.

Kuva: Samuli Kuusisto

Sisäistä sankaruutta etsimässä

Pieni Samuraityttö on Suomen Actionteatterin debyyttiteos, joka kuljettaa katsojan videopelien maailmaan. Vaikeiden tunteiden ja kasvamisen kanssa kipuileva Sira imaistaan mukaan Samuraisotureiden salaisuudet -peliin ja joutuu valitsemaan, millainen sankari hän tahtoo olla. Mystisesti pelimaailman tapahtumilla saattaa olla myös yhteyksiä tosimaailman pulmiin. Perheessämme pelaavat niin lapsi kuin aikuiset, joten teemaltaan esitys sopi meille kuin nenä päähän. Todettakoon, että lapsi oli kyllä hieman harmissaan, kun esityksen peliä ei ollut oikeasti olemassa.

Pieni Samuraityttö on päivitetty versio samannimisestä, vuonna 2019 esitetystä tanssiteoksesta ja osa työryhmästäkin on samaa. Tanssillisuus näkyykin esityksessä edelleen näyttävissä taistelukoreografioissa. Niihin on yhdistelty hienosti nukke- ja varjoteatteria ja harkittuja videoefektejä, erityiskiitokset annan oivallisille pelivalikoille. Lavastus on minimaalista ja nautin siitä, miten esityksessä luotettiin katsojan mielikuvitukseen.

Hanna Kalo oli löytänyt esiteini-ikäiseen Siraan juuri sopivasti särmää ja Arvo Jean-Michael Ärlig nähtiin sekä seesteisenä senseinä että teinin kanssa kipuilevana isänä. Ärlig on myös koreografioinut esityksen taisteluosuudet. Elina Vehkaoja ja Jess Jones-Gauslå tekevät oivalliset roolityöt muina onna-bugeisha -kokelaina ja Siran tunteiden peilinä. Ensemble pelaa hyvin yhteen ja näyttelee lastenesitykseen sopivalla intensiteetillä. Lapsen suosikkihahmo oli luonnollisesti Sira, ja nukkehahmoista hänelle jäi mieleen erityisesti kujeileva kappa.

Esityksen ikäsuositus oli 7+, ja se vaikutti mielestäni oikein sopivalta. 8-vuotiasta seuralaista jännitti nähdäkseni sopivasti ja hän jaksoi keskittyä esitykseen hyvin. Takanamme istuva hieman vanhempi lapsikatsoja eläytyi puolestaan esitykseen täysillä, ja minua huvittivat tunteella sopotetut kommentoinnit ja hahmojen toiminnan kritisointi. Jännittäviä kohtia tasapainottivat hyvin humoristisemmat kohtaukset ja viittaukset tuttuihin peleihin ja elokuviin.

Itselleni tarina ei tarjonnut juurikaan yllätyksiä, mutta lapselleni Pienen Samuraitytön kaltaiset kasvutarinat ovat edelleen uusia ja ihmeellisiä. Myös oma katselukokemukseni oli silti oivallinen sillä esitys on selvästi tehty rakkaudella ja rakkaudesta pelaamiseen ja pelimaailmoihin.

Lapselta 120 pistettä kymmenestä, eli isot suositukset.

Pieni Samuraityttö on nähtävissä Sampossa ainakin vielä huhtikuussa.

Kiitokset nukketeatteri Sampolle kutsuvieraslipuista.

Lavalta: Prinsessa Pikkiriikki valloittaa maailman (Järvenpään teatteri)

Kuva: Elsa Kosonen

Oispa maailmassa lasten säännöt aina

Hannele Lampelan Prinsessa Pikkiriikki on vienyt sydämeni jo ensimmäisen kirjan ilmestyttyä. Viime vuosina rämäpäisen prinsessan seikkailuista on ilokseni saatu useita teatterisovituksia ja nyt joukon jatkoksi liittyy Järvenpään teatterin Prinsessa Pikkiriikki valloittaa maailman.

Tarinassa Pikkiriikillä on syntymäpäivät, ja hän saa vihdoin ja viimein lähteä seikkailemaan oman pihan ulkopuolelle. Reppuun pakataan eväät ja mukaan haetaan tietysti paras ystävä Prinsessa Pöjöläinen. Matkalla ihmetellään muun muassa kummallista Hissunkissunkartanoa, käydään leipomossa ja paheksutaan aikuisia, jotka eivät itse noudata asettamiaan sääntöjä.

Janne Jämsä on dramatisoinut ja ohjannut tämän kantaesityksen, jossa lastenromaani asettuu oivallisesti näyttämölle. Teoksen maailmaan on helppo heittäytyä, vaikkei hahmo olisi ennalta tuttu, ja toisaalta se on hyvin tunnistettava kaltaisilleni faneille. Etenkin kun Helmi Oja on nähdäkseni sisäistänyt roolihahmonsa ytimen erinomaisesti.

Pidin kovasti työryhmän hyvästä yhteispelistä ja sopivan karikatyyrimäisistä roolitöistä, esityksen riemukkuudesta ja värikkyydestä ja kekseliäistä lavastusratkaisuista. Paljon ei tarvitse lavalle tuoda, kun näyttelijät luovat miljöön toiminnallaan.

Pientä terävyyttä olisin kaivannut kesäkuussa kohtausvaihtoihin, mutta uskon esityksen napakoituneen kesän kuluessa. 50 minuutin väliajaton esitys oli kuitenkin hyvin rytmitetty ja mielenkiinto pysyi. Lopun osallistava laulu oli myös viehättävä yksityiskohta, joka toimi mainiona päätöksenä esitykselle. 

Lapsi totesi lempiasiansa esityksessä olleen ”kaikki Makkarassa” ja on todettava itsekin, että Artturi Friskin tulkinta tästä mainiosta keltaisesta koirasta oli kerrassaan oivallinen. Makkaran muodonmuutos pehmolelusta oikeaksi koiraksi oli toteutettu erityisen muikeasti; teatterin taika on ihmeellinen asia!

Tiivistettynä: Prinsessa Pikkiriikki valloittaa maailman on mitä mainiointa kesäteatteria lapsille ja lapsenmielisille.

Erityiskiitos vielä näyttelijöille, jotka esityksen jälkeen esittelivät ystävällisesti uteliaalle pienkatsojalle rekvisiittaa (kuten yllättävän aidon näköistä kermakakkua)!

Prinsessa Pikkiriikki valloittaa maailman nähtävissä Järvenpäässä vielä elokuun puoliväliin.

Lavalta: Kani ja ihmeellinen pilvi (Nukketeatteri Sampo)

Teos nähty kutsuvieraslipuilla.

Lavalla nähdään Satu Lankinen, Anne Lihavainen ja Elina Vehkaoja. Kuva: Uupi Tirronen

Kanikin kaipaa ystävää

Teatterin taikaa, kuiskasi seuranani ollut kuusivuotias, kun lavasteet ensimmäistä kertaa liukuivat pöytätasolla kuin itsestään. Pienen hetken päästä kuiskaus sai riemastunutta jatkoa: äiti, se on liukuhihna! Tämä ei suinkaan ollut ainoa hetki, kun korvaani kuiskuteltiin innostuneita havaintoja nukketeatteri Sampon uusimman lastenesityksen Kani ja ihmeellinen pilvi aikana.

Kani ja ihmeellinen pilvi on suloinen esitys pörröisestä kanista ja ystävän kaipuusta. En ole lukenut teoksen inspiraationa olevaa Mary Wise Brownin lastenkirjaa Pupu ja muna, mutta eipä se ole tarpeenkaan. Viehättävä pieni tarina vie mukanaan ja runomuotoinen teksti sopii lavalle oikein mainiosti. Kanin päivät toistuvat samanlaisina ja leppoisina, mutta vähitellen Kanin mieltä alkaa painaa. Kenen kanssa jakaisi metsästä löytyneet herkut tai suorittaisi aamujumpan? Kun Kanin mieli alkoi painua entistä matalammaksi, seuralaistani huolestutti mahtaako esityksellä olla onnellinen loppu. Olihan sillä, tietenkin. Seuralaiseni totesikin, että hänen lempikohtansa oli esityksen loppu pilvimatkoineen.

Anne Lihavaisen ja Elina Vehkaojan lavaolemista on miellyttävää seurata. Kania nukettava Lihavainen saa pehmo-otuksen eloon ja oloon tunteiden koko kirjon, ja se jos mikä on minua aina nukketeatterissa viehättävä asia. Vehkaoja puolestaan muun muassa auttaa Kania yleisössä paljon riemastusta herättäneiden aamu- ja iltatoimien suorittamisessa, ja tuo iltaisin taivaalle ihmeelliset pilvet. 

Esiintyjät kannattelevat esitystä omalla läsnäolollaan ja lavastuksen osalta selvitään minimaalisella valikoimalla. Tummalle pöydälle ilmestyvät esimerkiksi sänky, keinutuoli ja pöytä, mutta pääosin fokus on pörröisessä kanissa. Kanin koti ja vaihtuvat metsämaisemat ilmestyvät silmien eteen mielikuvituksen ja äänimaiseman voimalla.

Satu Lankisen soitinosaamista onkin ihana tarkkailla. Omat ääniefektinsä saavat niin kurlutukset kuin koputukset, ja elävä musiikki tuo luonnollisesti aina oman lisänsä tunnelmaan. Tuntui myös olennaiselta, että kaikki tapahtui siinä silmien edessä. Ainakin olin vaistoavinani riemua myös muualla katsomossa, kun saimme nähdä miten hauskat äänet syntyivät paikoin aivan tavallisilla arkipäivän jutuilla. 

Koska esitys on suunnattu kaikenikäisille, joten ikäjakauma katsomossa oli poikkeuksellisen laaja, ja jos jonkinlaista sipinää ja supinaa kuului etenkin esityksen loppupuolella varsin paljon. Pienimmätkin katsojat jaksoivat silti seurata noin puolituntisen esityksen varsin hyvin, ja omia lempihetkiäni oli erään pienkatsojan kirkkaan innostunut vinkaisu erääseen tarinan loppupuolen käänteeseen. Arvostan, että esityksessä oli omia koukkujaan monenikäisille katsojille, ja nostan hattua esiintyjien keskittymiskyvylle haastavassa, joskin varmasti myös palkitsevassa ympäristössä.

Viehättävä pieni esitys, joka sopii hyvin ensimmäiseksi teatterielämykseksi, mutta viehättää myös kokenempaakin katsojaa.

Kani ja ihmeellinen pilvi on Sampon ohjelmistossa kevätkauden aikana tammi-maaliskuussa.

***

Kiitokset lipuista nukketeatteri Sampolle.

Bravo, Bravo!

Kuten niin moni muukin, olen löytänyt itseni striimiväsymyksen syvästä kuopasta. Esitykset kiinnostavat mittaamattoman paljon, mutta saan itseni tallenteiden ääreen vain harvoin. Jokin tässä lastenteatterissa kuitenkin tuntuu erilaiselta. Ehkä siihen vaikuttaa myös se, että katsomiskaverina ollut pienihminen ei vielä hahmota, että striimi ei vain ole sama kuin live-teatterissa oleminen tai että sillä ei ole hänelle samalla tavalla merkitystä. Hän katsoo esitystä ja viihtyy (tai poistuu paikalta, jos ei viihdy!).

Joka tapauksessa maaliskuun alkupuolella vietettiin Bravo!-festivaalia, joka on kansainvälinen lasten ja nuorten esittävän taiteen festivaali. Tänä vuonna tapahtumat olivat luonnollisesti verkossa ja tarjontaan kuului niin pelkästään live-vetoina nähtyjä striimejä, tallenteita kuin editoituja videoversioitakin. Tarjolla oli myös ulko- ja digiesityksiä päiväkodeille ja kouluille.

Ohessa lyhyitä mietteitä katsotuista esityksistä näkemisjärjestyksessä.

***

Keisarin uudet vaatteet (Red Nose Company)

Olen yrittänyt päästä näkemään Red Nose Companyn Keisarin uudet vaatteet jo lähes neljä vuotta, joten taisin likimain vinkaista ilosta kun striimimahdollisuus oli viimein tarjolla. Esitys nähtiin live-vetona Zoomin kautta, mikä toimi itse asiassa yllättävän hyvin.

Tarina on se tuttu Andersenin satu, mutta luonnollisesti klovnimaisilla kiemuroilla höystettynä. Ihailen sitä, kuinka Mike ja Zin (Tuukka Vasama ja Timo Ruuskanen) venyvät ketterästi viihdyttämään lapsia ja aikuisia (ja tekevät sen oikeastaan samoja kikkoja käyttäen, mikä huvittaa minua kovin paljon). Keisarin uudet vaatteet on hieman isommille lapsille suunnattu, ikäsuositus 6-vuotiaasta ylöspäin, ja veikkaan esityksen viihdyttävän erityisesti alakouluikäisiä. Esityksessä kuullaan tuttuun tapaan modernejakin kitarakappaleita, innostetaan yleisöä osallistumaan tarinan kulkuun (mikä tuntui striimin välitykselläkin luontevalta!) ja luonnollisesti hihitellään lopussa paljaalle pyllylle.

3,5-vuotiaalle minimesenaatille esitys ei iskenyt aivan yhtä lujaa ja hän puuhaili osan aikaa omiaan, mutta mikäpä siinä, saimme me vanhemmat ainakin nauttia oivallisesta esityksestä rauhassa.

Lisäpeukku ennen esitystä toteutetulle kulissikierrokselle ja muutenkin osallistavalle meiningille, josta tuntui tulevan hyvä mieli myös esiintyjille. Kiitos!

Prinsessa Pikkiriikki (Tehdas Teatteri ja Kuuma Ankanpoikanen)

Viime kuukausina meillä on luettu ja kuunneltu Hannele Lampelan Prinsessa Pikkiriikki -kirjoja paljon. Virallinen ikäsuositus esitykselle oli 5-vuotiaasta ylöspäin, mutta lapseni tuntien päätin olla tästä välittämättä ja sehän kannatti. 3,5-vuotias Pikkiriikki-fani oli koko tunnin aivan esityksen lumoissa ja purskahti sen loppuessa itkuun, koska olisihan sen pitänyt vielä jatkua.

Pia Kalenius ja Merja Pöyhönen nukettavat Timo Väntsin ohjaaman esityksen riemukkaalla energialla. Esityksessä ehditään käydä läpi kaikki ensimmäisen Prinsessa Pikkiriikki -kirjan kolme tarinaa, tosin viimeistä oli taidettu hieman höystää Prinsessa Pikkiriikin astetta paremmilla iltasaduilla.

Nukkien koot vaihtelivat käsinukkekokoisesta lähes ihmisen kokoiseen ja myös muissa lavastuksen elementeissä leikiteltiin hauskasti kokoeroilla. Värikäs lavastus oli edukseen myös striimin välityksellä, sillä elementit oli helppo erottaa ruudultakin katsellessa.

Seurueemme pienin katsoja on puhunut esityksestä paljon ja muistellut sitä useita kertoja, joten kohderyhmään tämä osui ja upposi, eikä meitä aikuiskatsojiakaan harmittanut tipan tippaa.

OPUNTIA (Ilmatila)

Katsoin tämän viiden minuutin ilma-akrobatiaesityksen muistaakseni neljä kertaa. Talvipuutarhan Kaktushuoneessa tapahtuva esitys oli mieltä silittävä ja rauhoittava. Ilona Jäntti liikkuu Kaktushuoneen katossa jäntevänä ja sulavana, ja pehmeä liike on miellyttävässä vuorovaikutuksessa piikikkäiden kaktusten kanssa. Melkein kykenin aistimaan ja haistamaan Talvipuutarhan kostean ja mullantuoksuisen ilman.

Myös minimesenaatti katsoi esityksen, oikeastaan katsoimme sen kahdesti peräkkäin. Teemu Kyytisen video esityksestä etenee lempein leikkauksin siten, että liike tuntuu jatkuvan luontevasti siitä mihin jäätiin.

Esitys on ilmeisesti tulossa jossakin vaiheessa ainakin ikkunoiden läpi katsottavana versiona ihan paikan päälle, joten kannattaa pitää silmät ja korvat auki sen varalta.

SOON SWOON (Claire Parsons Co.)

SOON SWOON oli minulle festivaalin viimeinen esitys, katsoimme sen myöhään sunnuntai-iltana puolison kanssa. Esitys yhdistelee tanssia, jongleerausta ja mimiikkaa ja etenee ainakin videoversiossaan jonkinlaisen unen logiikan kaltaisella poljennolla. Sunnuntai-ilta saattoi siis olla joko hieman väärä tai sitten aivan oikea aika kokea tämä esitys, sillä meissä aikuiskatsojissa tämä aiheutti ainakin hihitystä ja hämmennystä.

Video eteni nimittäin mielestäni varsin hyppelehtien ja kohtausvaihdokset tuntuivat välillä yllättäviltä. En tosin tiedä oliko esityksessä ylipäätänsä mitään selkeästi seurattavaa punaista lankaa, joten kokemus saattoi olla myös hyvin autenttinen. Joka tapauksessa SOON SWOON oli vinkeä lopetus kivalle festivaalille.

***

Lämmin kiitos Bravo!-festivaalin tiimille, että saitte myös poikkeusoloissa järjestettyä näin mukavat ja monipuoliset verkkofestivaalit. Esityksiä oli helppo katsoa Youtuben ja Zoomin kautta, iloitsimme.

Toivon silti, että seuraavalla kerralla on mahdollisuus päästä taas katsomoon kököttämään. Ja että Prinsessa Pikkiriikki tulisi joskus tänne pääkaupunkiseudulle kiertueelle, jotta perheemme suurin fani pääsisi kokemaan esityksen myös livenä.

Laadukas lastenteatteri tuo kesän

Tänä kesänä Puotilan kartanolla seikkailevat Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen. Kuva: Ingermar Raukola

Kaipaan kesääni kesäteatteria ja parhainta sellaista ovat viime vuosina tarjonneet nimenomaan lapsille suunnatut esitykset. Kesäperinteisiimme ovat jo useana vuotena kuuluneet vierailut sekä Puotilan kesäteatterin että Teatteri Tuikkeen kesäteatteriesitysten pariin, ja nyt näistä vierailuista on tullut entistä hauskempia minimesenaatin liityttyä katsomokaartiimme.

***

Puotilan kesäteatteri toi tänä vuonna näyttämölle Timo Parvelan kirjaan perustuvan Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen -esityksen Samu Loijaksen dramatisoimana ja ohjaamana. Päästäinen nimeltänsä Karhu Murhinen on muuttanut asumaan Maukka-kissan ja Väykkä-koiran pihapiiriin ja haluaa elää täyttä elämää. Päästäisellä kun tahti on toinen, eikä aikaa ylenmääräiseen haahuiluun ole elämän kohistessa korvissa.

Noin 40 minuuttiin mahdutetussa esityksessä nähdään elämän koko kirjo, nauretaan paljon, koetaan syvää ystävyyttä ja vähän rakastutaankin. Anna Ranta, Ingermar Raukola ja Mikko Lauronen heittäytyvät rooleihinsa edellisiltä vuosilta tutulla taidolla ja sydämellisyydellä niin, että kirjojen kautta jo hyvin tutuiksi tulleet hahmot tuntuvat heräävän eloon juuri sellaisina, kuin heidät on kuvitellut.

Erityisesti Laurosen roolityö Karhu Murhisena on humoristinen ja yllättävän koskettava. Etenkin vanhan Murhisen muistelo elämästään käy sydämeen ja en tainnut olla ainoa aikuinen, joka räpytteli kyyneliä silmistään esityksen päättyessä. Puoliso myös huokaili, että miten se onkin nykyään aina tuo Väykkä, johon tuntuu samaistuvan. Vaikka eipä hän huono samaistumisen kohde ole, sanon.

Meitä riemastuttivat (jälleen kerran) Mari Hannin taituroimat kekseliäät lavasteet ja näyttelijöiden vilpitön lavallaolo. Murhinen oli meille jo seitsemäs kerta Puotilan katsomossa eikä varmasti jää viimeiseksi. 

***

Rohkea muurahainen (Riina Nieminen) lähtee seikkailuun. Kuva: Nina Rinkinen

Teatteri Tuikkeen Rohkea muurahainen puolestaan perustuu löyhästi samannimiseen venäläiseen kansansatuun, mutta iso osa kohtauksista on työryhmän yhdessä suunnittelemia. Tarinassa muurahainen on kyllästynyt toisteiseen eloonsa keon rakentajana ja päättää ryhtyä seikkailijaksi. Osittain päätös tosin syntyy myös pakosta, sillä kotikeko on kadonnut mystisesti tavalliselta paikaltaan.

Matkallaan muurahainen (mainio Riina Nieminen) kohtaa paljon muita hyönteisiä, kuten hyttysen, sittisontiaisen ja leppäkertun, ja hämähäkkieläinten joukosta tavataan luonnollisesti hämähäkki, joskin varsin hajamielinen sellainen. Persoonalliset niveljalkaiset sekä antavat muurahaiselle ajattelemisen aihetta että auttavat häntä matkalla takaisin kotikeon luokse. Anna Norros, Mimmu Korvenpää ja Sinikka Isoaho esittävät ansiokkaasti erilaiset hyönteisroolinsa tuoden niihin hauskoja sävyjä. Minimesenaatin suosikki oli kipakka Pirkko Leppäkerttu ja paljon on puhuttu myös Sippe Sittisontiaisesta.

Rohkeassa muurahaisessa toimintaa ja tapahtumia riittää. Välillä meno on hyvinkin vauhdikasta, mutta ilokseni sain jälleen todeta, että päättömään kohellukseen ei sorruta, vaan tarjotaan koordinoitua slapstick-henkistä huvittelua, jota katsoo ilokseen. Koominen ajoitus on kunnossa ja akrobatiakykyjä katsovat osuudet tuovat elävyyttä esitykseen.

Erityiskiitosta annamme vielä luovista ratkaisuista tarpeiston suhteen. Minua ilahduttaa aina, kun pienellä tehdään kunnianhimoista ja laadukasta. Omat tarpeistosuosikkini olivat sittisontiaisen jumppapalloista askarrellut kakkapallerot, aivan loistavia!

***

Lastenteatteri on mielestäni parhaimmillaan silloin, kun se tarjoaa jotain sekä lapselle että mukaan tulleelle aikuiselle. Esimerkiksi sekä Puotilassa että Tuikkeen esityksessä oli lainattu pätkiä erilaisista musiikkikappaleista, jotka tyrskähdyttivät sopivasti. Harvoin on kuullut yhtä koskettavaa tulkintaa kuin Rakkaus on lehtivihreää Kari Kirvan laulamana. Sydäntä sykähdytti myös Possu Röhkötin My Heart Will Go On ja siippa fiilisteli useata Scorpions-lainaa.

Liki kolmivuotiaan kanssa teatterissa käyminen on usein myös vähän jännittävää. Esimerkiksi Rohkean muurahaisen kohdalla minimesenaatti totesi useaan otteeseen haluavansa kotiin, mutta pää kääntyi välittömästi kohti lavan tapahtumia kun uusi hahmo astui kehiin. Esityksestä on myös puhuttu jälkikäteen valtavan paljon eli innostus saattaa pulpahtaa esiin vasta myöhemmin kun varsinaisessa tilanteessa vielä vähän jännittää.

Molemmat esitykset sopivat kuitenkin hyvin myös nuoremmalle katsojalle, etenkin kun tarvittaessa sai kiivetä vanhemman kainaloon. Suurin riemu saavutettaneen hieman isompien katsojien joukossa, mutta on mahtavaa että myös pienihmisen kanssa on mahdollista mennä katsomaan erilaisia esityksiä. Suosittelemme molempia esityksiä siis erittäin lämpimästi.

Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen on nähtävässä Puotilassa vielä 9.8. asti eli tämän viikon. Hopi hopi!

Rohkea Muurahainen puolestaan seikkailee Tapanilan alakoulun pihalla vielä 23.8. asti (ja näyttäytyy myös Roihuvuoren Riossa 8.-9.8.).

***

Puotilan kesäteatteriin hankimme liput itse, Teatteri Tuikkeen katsomossa minä ja minimesenaatti olimme kutsuvieraina ja siippa ostolipulla.

Lavalta: Siskoni mun (Teatteri Tuike)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Kuva: Nina Rinkinen / Teatteri Tuike

"Sinä pelkäät asioita aika paljon etukäteen."

Otsikon lause oli kuin suoraan minulle puhuttu, niin suoraan että melkein itketti. Teatteri Tuikkeen uusin lastenteatteriesitys Siskoni mun käsittelee pelkojen voittamista, niiden ihan arkisten sellaisten, ja löytää ratkaisuja oikeiden taikasanojen käyttämisestä. Ja nämä taikasanat eivät ole mitään taikureiden abrakadabroja vaan sanoja, joissa on merkitystä ja voimaa.

Esityksen alkaessa löydämme Maijan (Riina Nieminen) hänen salaisesta paikastaan keskellä harmituksen pyörrettä. Hänen vanhempansa ovat unohtaneet hänen syntymäpäivänsä ja kaiken kukkuraksi kouluun meno pelottaa häntä aivan hirvittävästi. Mitä jos hän ei osaakaan tai ei löydä kavereita? Onneksi tiukan paikan tullen voi matkustaa salaisen siskon, Fridan (Veera Aaltonen), luokse. Frida hallitsee mielikuvituksellista Kultaista maata ja hänen kanssaan Maija selviytyy seikkailusta kuin seikkailusta. Onneksi tämänkertaiset seikkailut taitavat auttaa myös arkimaailman haasteista selviytymisessä.

Ann-Mari Ohtamaan ohjaus on mukaansatempaava. Katsojat tempaistaan suoraan mukaan esityksen maailmaan ja siellä pysytään tiiviisti loppuun asti. Kevyesti osallistavaa puheteatteria on elävöitetty esitykseen luontevasti sopivalla akrobatialla. Visuaalinen ilme on pelkistetty, mutta mielikuvituksen voimalla lavalle nousee jos jonkinlaisia ihmeellisiä paikkoja.

Kävin tällä kertaa katsomassa esityksen ihan omassa seurassani, mutta se ei ollut lainkaan haitaksi. Esityksen sanoma omien pelkojen voittamisesta tai niiden lievittämisestä iski myös tähän kolmikymppiseen, ja oikeiden taikasanojen osaaminen on tärkeää ihan kaikenikäisille.

Ilokseni huomasin innostusta myös virallisessa kohderyhmässä eli lapsikatsojissa. Maijan seikkailu tuntui vievän meidät kaikki mukanaan, jännittävissä kohdissa näin mukana olevia aikuisia otettavan kädestä kiinni. Ainakin ensi-iltayleisön perusteella esitystä uskaltaa siis kehua monin tavoin onnistuneeksi, lapsiyleisön palaute kun tuppaa olemaan usein välitöntä ja suoraa.

Teatteri Tuike jatkaa siis linjalla, jossa toteutetaan lapsille mielikuvitusrikkaita, kauniita ja innostavia esityksiä. Toivon todella, että tämänkaltaisia esityksiä tehdään silloinkin, kun oma lapseni on vähän isompi. Uskon, että Siskoni mun auttaa monia löytämään omia taikasanojaan ja minusta tuntuu, että minua se opetti pelkäämään vähän vähemmän.

***

Tämän syksyn esitykset alkavat olla jo loppuunmyytyjä (esitykset vielä pe 29.11. ja la 30.11. osana Tuikkeen lastenteatterikatselmusta), mutta käsiohjelma lupaa ilokseni jatkoa talvikaudelle 2020.

Lavalta: Tarinoita Muumilaaksosta (Tanssiteatteri Raatikko)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Muumipappa ja Muumimamma keräävät omenoita Pikku Myyn ja Ninnin kanssa. Kuva: Matti Rajala

Muumilaaksossa laitetaan jalalla koreasti

Muumit ovat suosiossa vuosi toisensa jälkeen. Tanssiteatteri Raatikko iskee tähän saumaan tuoden syksyn ohjelmistoonsa esityksen Tarinoita Muumilaaksosta, joka perustuu Tove Janssonin Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia -teokseen. Lavalla päästään muun muassa pyydystämään pieni lohikäärme, saadaan nähdä Vilijonkan juhlavaa matonpesua ja selvitetään Muumipapan kanssa hattivattien arvoitus. Jännittävistä hetkistä huolimatta meno on muumimaisen leppoisaa ja lempeää.

Janssonin tarinat on helppo tunnistaa teoksesta, vaikka replikointia on vähän ja pääasiallinen ilmaisukeino on luonnollisesti tanssi. Muumitkin tanssivat varsin ketterästi, vaikka pyöreä vartalonmuoto ei lähtökohtaisesti siihen taipuvalta näyttäisikään. Tanssin lisäksi käytetään paljon projisointeja ja hieman varjoteatteria, joten monipuolista katseltavaa löytyy. Esimerkiksi näkymätön lapsi, Ninni, oli toteutettu onnistuneesti yhdistellen projisointia ja näyttelijäntyötä.

Näyttelijöitä on esityksessä neljä (oivalliset Eero Ojala, Taru Kallio, Simeoni Juoperi ja Iisa Saarenpää) ja hahmoja yhdeksän, joten rooliasuja saa paikoin vaihtaa varsin nopeassa tempossa. Aikuiskatsojalle tuotti hupia ihmetellä, kuka esitti ketäkin. Päätelmiä pystyi myös tekemään sen perusteella, mitkä hahmot eivät mystisesti olleet koskaan samaan aikaan lavalla. Hupailu sikseen: tanssi sujui ja hahmot olivat janssonmaisen erikoisia ja lämminhenkisiä. Minimesenaatti piti eniten Muumimammasta ja Muumipapasta, minä mattopesua fiilistelevästä Vilijonkasta ja pippurisesta Pikku Myystä.

Nuuskamuikkunen kohtaa metsässä Ti-ti-uun, joka oli söpöydestään huolimatta minimesenaatin mielestä todella pelottava. Kuva: Matti Rajala

Suositusikäraja on 3-vuotiaasta ylöspäin ja oman näkemykseni mukaan oikein osuva. Esityksen kesto on noin 55 minuuttia, eli istumalihaksia kysytään jo jonkin verran. Toisaalta myös 2-vuotias minimesenaatti viihtyi tosiaan esityksessä varsin hyvin, kunhan toipui ensimmäisen kohtauksen eli supersympaattisen Ti-ti-uun ja Nuuskamuikkusen kohtaamisen aiheuttamasta järkytyksestä. Loppupuolella nähty Muumipapan myrskysään purjehdus ja hattivatit eivät puolestaan pelottaneet lainkaan. Katsomosta pääsi joka tapauksessa kätevästi piipahtamaan aulan puolella rauhoittumassa ja palaamaan takaisin, onneksi olimme varautuneet ja napanneet reunapaikat. Kokonaisuudessaan lapsiyleisö vaikutti kuitenkin keskittyvän esitykseen ja viihtyvän hyvin.

Tarinoita Muumilaaksosta toi koko meidän perheelle hyvän mielen. Tanssillinen ilmaisu sopii Muumien rauhalliseen elämäntyyliin ja leppoisaa menoa on mukava katsella. Myös minimesenaatti totesi asiaa kysyttäessä esityksen olleen hyvä ja unikin maistui esityksen jälkeen.

Tarinoita Muumilaaksosta on Raatikon ohjelmistossa 31.12. asti eli vielä ehtii hyvin.

Lue ihmeessä myös Teatterikärpäsen juttu esityksestä.

Lavalta: Kaislikossa suhisee (Teatteri Tuike)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Kuva: Nina Rinkinen

Kaislikossa töötätään ja lauletaan

Kesä tuppaa olemaan lastenteatterin kulta-aikaa ja ainakin pääkaupunkiseudulla tarjonta vaikuttaa tänä vuonna oikein kivalta. Korkkasimme kesäkauden minimesenaatin kanssa paikallisteatterimme Teatteri Tuikkeen Kaislikossa suhisee -esityksen parissa. Kenneth Grahamin kirjaan perustuvassa vauhdikkaassa tarinassa Myyrä lähtee selvittämään syytä kotinsa tuhoutumiseen ja saa avukseen muun muassa aran mutta neuvokkaan Kanin, reippaan Rotan ja Konnan, jolta meinaavat auton mahdollistamassa vauhdin hurmassa unohtua tärkeämmät asiat. Kapuloita rattaisiin heittelevät ovelat, mutta itsekkäät Näädät. Keskeisiksi teemoiksi nousevat ystävyys ja muiden auttaminen.

Pian kaksivuotiaan minimesenaatin mielestä hurmaava pätkätyöläinen, piknikkejä rakastava Rotta oli niin pelottava, että siirryimme jo esityksen alussa suosiolla takariviin istumaan. Sieltä oli onneksi turvallisempaa kuikuilla lavan tapahtumia. Suositusikäraja esitykselle onkin neljä vuotta ja se vaikuttaa oikein sopivalta, sillä kutakuinkin tämänikäiset lapsikatsojat vaikuttivat viihtyvän eturivipaikoillaan. Hihitystä ja naurua kuului ainakin paljon.

Vaikka pienelle katsojalle meno olikin välillä jännittävää, sain itse kuitenkin nautittua esityksestä. Työryhmä esiintyy hyvällä meiningillä ja hurjasta vauhdista huolimatta Nina Rinkisen ohjaama esitys on hauska ja tasapainoinen kokonaisuus. Esityksestä tuli yksinkertaisesti tosi hyvä mieli ja se on mielestäni lastenteatteriesitykselle erinomainen meriitti.

Kaisilikossa ei pelkästään suhise vaan siellä myös lauletaan. Näyttelijät suoriutuvat haastavista olosuhteista eli ilman äänentoistoa ja musiikitta laulamisesta kiitettävästi. Itse myönnän vähän vierastavani tuttujen korvamatosävelmien uudelleensanoituksia esityksissä, mutta täytyy myöntää että tällä kertaa "Näätä saunoo" saattoi nostattaa suupieliä aivan pikkiriikkisen.

Useassa kaupunginosassa kiertävän esityksen lavastus ja tarpeisto on pidetty minimissä. Ainakin Tapanilan päiväkoti Jäkälän pihassa nähdyssä esityksessä ympäristöä käytettiin hienosti hyväksi ja näin on varmasti myös muilla esityspaikoilla. Sen kummempaa rekvisiitta ei toisaalta osannut kaivatakaan, sillä näyttelijöiden hyvä meininki kantoi esitystä oivallisesti.

Suosittelemme tätä ilolla lapsille ja lapsenmielisille katsojille.

Kaislikkoon ehtii vierailulle ennen juhannusta vielä nyt tiistain 18.6. Viikissä. Heinäkuun lopussa ja elokuun alussa esitys on nähtävissä Roihuvuoressa, Suutarilassa ja Tapanilassa. Tarkemmat esitysajat ja paikat löytyvät täältä.

Lavalta: Tahvo ja Bella (Helsingin Kaupunginteatteri)

Kuva: Henriikka Koskenniemi

Musiikillinen matka majakkasaarelle

Minun lapseni rakastaa yli kaiken musiikkia ja portaita. Tällä kertaa olennaista on ensimmäinen, vaikka kyllä hän kiipesi Pienen näyttämön lämpiön portaatkin maanantaina moneen kertaan. Minun lapseni oli nimittäin maanantaina myös kiukkuinen, mutta harmitus unohtui sillä samalla sekunnilla kun lavavalot syttyivät ja Bellan laulavainen haukunta alkoi kuulua katsomon takaa.

Tahvo ja Bella on Helsingin Kaupunginteatterin lapsille suunnattu musiikkinäytelmä. Se sijoittuu majakkasaarelle, jossa meksikonkarvatonmajakkakoira Bella (Raili Raitala) asuu majakanvartija Selman (Tiina Peltonen) kanssa. Rauhallisiin päiviin tulee poikkeus, kun Tahvo-kissa (Mikko Vihma) ajautuu saaren rantaan kylpyammeveneellään ja ihastuu päätäpahkaa hurmaavaan Bellaan. Kissan ja koiran yhteiselo alkaa hieman kivikkoisesti, mutta yhteistyön myötä yhteinen sävel löytyy ja majakkasaaren asukkaiden lukumäärä lisääntyy lopulta yhdellä.

Tarina on yksinkertainen ja kompakti ja siten juuri sopiva noin 40 minuuttia pitkään esitykseen. Sitä rytmittävät vauhdikkaat, näyttelijöiden siihen tekemät laulut ja myös yleisö pääsee osallistumaan soittamalla heille lainattuja soittimia. Erilaisia soittimia onkin esityksessä jos jonkinlaisia ja näyttelijät myös soittavat niitä kaikkia itse, mikä tuo yhden riemukkaan lisäelementin esitykseen.

Leppoisan ystävyydestä kertovan esityksen lomaan on onnistuttu ujuttamaan myös vihjeitä siitä, että vesistöllä ei mene kovin hyvin. Kalaverkkoon tarttuu lähinnä muovipulloja ja kalakeiton seasta saa kalastella muoviroskaa jos jonkinlaista. Seikkaa ei kuitenkaan alleviivata tai kauhistella, joten pienimpien lasten ei tarvitse siitä ahdistua ja vanhempien kanssa asiasta voisi tulla kiinnostava keskustelu, jos he itse osaavat asiaan kiinnittää huomiota.

Tahvo ja Bella on yksinkertaisesti oikein hyvä lastenteatteriesitys: visuaalisesti mietitty, hauska muttei helppoon pieruhuumoriin nojaava, lapsiin mukavasti kontaktia ottava ja ilolla ja ammattitaidolla näytelty. En tiedä mitä muuta olisin tältä voinut toivoa.

Esityksen suositusikäraja on 3-vuotiaasta ylöspäin, mutta oma 1,5-vuotiaani viihtyi tosiaan katsomossa erinomaisesti ja tanssi mukana kaikissa lauluissa (olikin vaikeaa välillä päättää, katsonko lapseni riemua vai esitystä). Suosittelemme tätä siis molemmat, lapsi ja minä. Lämminhenkinen tarina tekee yksinkertaisesti mielelle hyvää.

***

Olimme katsomassa esityksen kolmatta pääharjoitusta maanantaina, ensi-ilta oli 20.3. Kiitokset lipuista ystävälleni Henriikalle!

Lavalta: Seikkailu jouluyönä (ShedHelsinki)

Kuva: ShedHelsinki

Jouluna laulaa saa

Kuin vaivihkaa ShedHelsingin joulumusikaalista on tullut osa joulukuun perinteitäni. Jo kolmatta vuottaan toiminut ShedHelsinki on tuottanut vuoden lopuksi suurimittaisen musiikkiteatteriesityksen, jossa valokeilaan pääsevät monenlaiset lapset ja nuoret. Toiminnan perusajatuksena on lausahdus jokainen kelpaa ja tänäkin vuonna Seikkailu jouluyönä -esityksessä lavalla nähdään esimerkiksi viittomakielistä näyttelemistä ja tanssitaan pyörätuolilla kelaillen.

Rennoin ottein jouluaaton työrupeamaa lopetteleva joulupukki on tehnyt virheen ja jakanut lahjoja minne sattuu. Joulun tulevaisuus on uhattuna, sillä joulua ei ensi vuonna tule ellei kaikkia lahjoja ole jaettu ennen keskiyötä. Onneksi viimeinen epäonninen lahjasäkki on tupsahtanut neuvokkaan lapsilauman olohuoneeseen ja he päättävät yksissä tuumin pelastaa joulun. Sohva kuvitellaan reeksi, sen eteen pari poroa, oppaiksi pari tonttua ja matka kohti Pantolandiaa, Dickenslandiaa ja Jäämaata voi alkaa.

Nuoria on projektissa mukana ilahduttavan paljon, joten esityksissä vaihteli kaksi miehitystä. Itse pääsin näkemään niin sanotun keltaisen rotaation viimeisen esityksen ja meininki oli kerrassaan mahtava. Lavalla nähdään keskittyneitä mutta hauskaa pitäviä lapsia ja nuoria, jotka osaavat repliikkinsä ja koreografiansa ja pelaavat hienosti yhteen. Produktiossa on myös vuosi vuodelta lisätty nuorten vastuuta tarinan kuljetuksessa, mitä on ollut ilo katsella.

Ei sillä, myös esityksessä mukana olevat ammattilaisaikuiset ja vanhemmat nuoret ovat kerrassaan mainioita. Heidän roolityönsä toimivat jonkinlaisena liimana tai suunnannäyttäjinä tarinalle, mutta pääosassa saavat olla juurikin taitavat ShedHelsinki-kerholaiset kuten pitääkin. Suurin osa aikuisista on myös toiminut kerhotoiminnan opettajina ja vuorovaikutus vaikuttaa tältäkin osin lämminhenkiseltä ja toimivalta. Aikuisten hahmot olivat sopivan övereitä mutta silti moniulotteisia, omia suosikeitani olivat ehdottomasti ihastuttavat rumat sisarpuolet Florence ja Jemima (Jyri Numminen ja Valtteri Gutev).

Lavastuksellisesti esitys on todella pelkistetty, mikä on lavalla liikkuvien suurten ihmismassojen vuoksi erittäin ymmärrettävää. Hauskat taustaprojisoinnit ja eläytyvä näytteleminen höystettynä Tuomas Kesälän johtaman orkesterin musiikilla luovat kuitenkin tunnelmaa oikein riittävästi. Tuntuu siltä, että paukut on laitettu nimenomaan hyvään meininkiin ja esiintymisvarmuuden hankkimiseen ja se on paljon tärkeämpää kuin massiiviset lavasteet.

Myös viimevuotinen esitys Prinsessa Ruusunen - Paluu tulevaisuuteen oli riemastuttavaa katsottavaa, sillä Ruususen tarina oli saatu varsin kivasti kurottua yhteen Paluu tulevaisuuteen -elokuvatarinan kanssa. Esitystä katsoessani pohdin kuitenkin sen lukuisia hyvin brittiläisiä kulttuuriviittauksia esimerkiksi Sex Pistolsiin ja Rocky Horror Show'hun, jotka tuntuivat suomalaisessa esityksessä vähän hassuilta. Vaikka tänäkin vuonna oltiin vahvasti kiinni brittiläisissä jouluperinteissä esimerkiksi panto-teatterin ja Dickensin myötä, tuntui tarina silti universaalimmalta ja hyvin Studio Pasilan lavalle sopivalta. Ehkä jonain vuonna nähdään ihan varta vasten tätä Suomen projektia varten tehty musiikkiteatteriesitys?

Katsomosta sai siis poistua hymy huulilla ja silmäkulmia pyyhkien. Teatterintekemisen riemu tuli vahvasti esille ja en pääse yli siitä, miten upeita nuoria siellä lavalla olikaan. Oli myös avartavaa seurata välillä esityksen viittomakielistä tulkkausta, olisi mahtavaa osata itsekin. Tällaisen esityksen parissa ei ole lainkaan hassumpaa päästä lopettelemaan teatterivuottaan.

Tämän vuoden ShedHelsingin esitykset on nyt paketoitu, mutta ensi vuoden lopulla on taas mahdollisuus päästä näkemään hienoja nuoria lavalla.

Erityiskiitos tähän loppuun aputonttu Jenny Jumppaselle lippuavusta!

Lavalta: Merten gorilla (Jyväskylän kaupunginteatteri)

Sally Jones opettelee esityksessä myös korjaamaan haitareita. Kuva: Jiri Halttunen

Vauhdikas seikkailutarina saa hyvälle tuulelle pitkäksi aikaa

Luin viime kesänä Jakob Wegeliuksen romaanin Merten gorilla ja ihastuin. Noin kuusisataasivuinen seikkailuromaani vei minut mennessään Portugaliin ja Intiaan, laivojen konehuoneisiin, kuuntelemaan fadoa ja selvittämään kiinnostavaa rikosta. Olin siis iloisesti yllättynyt, kun kuulin Jyväskylän kaupunginteatterin tekevän tästä näytelmää. Miten moniaalle rönsyilevä tarina taipuisi näyttämölle?

Paljastettakoon heti kättelyssä: hyvin. Perttu Leinonen (ohjaus ja sovitus) ja Arn-Henrik Blomqvist (dramatisointi) ovat löytäneet tarinasta olennaiset käänteet ja saaneet sen mahdutettua noin kahteen tuntiin. Hatunnoston arvoinen suositus. Suuri näyttämö muuttuu silmänräpäyksessä höyrylaivasta viehättäväksi lissabonilaisasunnoksi, hautausmaaksi ja sulttaanin hoviksi, kun gorilla Sally Jones (Piia Mannisenmäki) yrittää saada ystävänsä merikapteeni Henry Koskelan (Henri Halkola) vapautettua vankilasta. Onneksi Sally Jones saa rinnalleen muita ystäviä, kuten päättäväisen ja kaunisäänisen Ana Molinan (Saara Jokiaho) ja hitaasti lämpiävän mutta lempeän signor Fidardon (Hannu Hiltunen).

Mannisenmäen Sally Jones on taiten rakennettu hahmo ja tarinan sydän. Muiden hahmojen kanssa vuorovaikuttaessaan Sally Jones oli kehonkieleltään moni-ilmeinen ja eläimellinen, mutta kehoilmaisu rauhottui kun olennaiset tarinalliset asiat kerrottiin yleisölle suullisesti.

Esityksen hahmot ovat muutenkin kiinnostavia ja hauskoja. Tyyliin sopivasti ne olivat karrikoituja, mutta toisinaan lastenteatterille tyypillistä kohellusta ei esiintynyt. Maneereilla saatiin hahmoille nopeasti hieman lihaa luiden ympärille, sillä tutustumiseen ei tarinan pyörityksessä jää paljoa aikaa. Etsivä Umbelinon (Hannu Lintukoski) ilmestyessä lavalle ehdin tosin kohotella hetken kohotella kulmiani, mutta perinteinen koheltava kumijalka vei lopulta sydämeni.

Tätä myöten on muutenkin kiiteltävä näyttelijöiden muuntautumiskykyä. Kaikki paitsi Mannisenmäki tekevät useamman roolin ja paikoin piti todella siristellä silmiä, että keksi kuka näyttelijöistä hahmon takaa löytyy. Olisin melkein voinut väittää, että lavalla pyöri enemmän kuin yhdeksän näyttelijää. Isot aplodit siis koko ensemblelle!

Hudson Queen uppoaa. Kuva: Jiri Halttunen

Kuten rivien välistä on jo ilmaistu, on esitys toiminnantäyteisyyden lisäksi myös hauska. Hauskin kohtaus taisi olla Sally Jonesin saapuminen Bapurin maharadzan luokse. Jatkuva retkueen käännyttäminen maharadzan portilta sai harvinaisen koomiset mittasuhteet ja aiheutti yleisössä aikamoisia naurunremakoita. Nauroin itsekin. Tekemisestä lavalla näkyi ilo, ja se on etenkin lastenteatterin ollessa kyseessä erityisen tärkeää.

Kehuttakoon vielä visuaalisia elementtejä. Karmo Manden suunnittelemat lavasteet vaihtuivat lavalla tiuhaan tahtiin ja niitä pyörittelemällä saatiin esiin aina vain uusia maisemia. Lavan nostoelementtejä käytettiin hienosti hyödyksi ja esimerkiksi Hudson Queen -höyrylaivan uppoaminen aivan esityksen alussa on näyttävästi toteutettu.

Olin Merten gorillan jälkeen monta tuntia aivan innoissani ja hyvällä tuulella, olen itse asiassa vieläkin mikä varmasti näkyy tästä tekstistäkin. Esitys on täysiverinen seikkailukertomus, eikä se yritä saarnata tai opettaa. Toki ystävyys ja avomielisyyden merkitys nousevat rivien välistä esiin tärkeinä teemoina, mutta niitä ei alleviivata turhaan. Nyt sai yksinkertaisesti nauttia vauhdikkaasta menosta ja hienosta teatterista.

Esityksiä on jäljellä enää kolme, tarkemmat tiedot teatterin sivuilta. Esitystä suositellaan kouluikäisestä ylöspäin, mikä vaikuttaa hyvältä ikäsuositukselta.

Lavalta: Prinsessa Pikkiriikki (Kansallisteatteri/Teatteri Vapaa Vyöhyke)

Prinsessa Pikkiriikki (Helmi-Leena Nummela) ja taikakoira Makkara (Hanna Vahtikari). Kuva: Kristiina Männikkö

Prinsessa Pikkiriikin riemukkaat tuhmuroinnit

Prinsessa Pikkiriikki oli yksi eniten odottamistani syksyn ensi-illoista. Kansallisteatterin Suuren Näyttämön lämpiössä esitettävä lastenteatteriesitys lunasti ilokseni odotukset täysin. Hannele Lampelan ja Ninka Reitun teokseen perustuva tarina kertoo ilkikurisesta pikkutytöstä, Prinsessa Pikkiriikistä, joka järkyttyy kuullessaan äidin vatsassa kasvavasta Rasittavasta Urposta. Taikakoira Makkaran kanssa he taikovat aikuiset Himpskattiin ja lähtevät säännöttömälle seikkailulle omin päin. Tuhmuroinnin lomassa kohdataan mahtavia tyyppejä ja leikitään vaikka mitä, mutta loppujen lopuksi on kuitenkin lohdullista päästä takaisin äidin syliin.

Helmi-Leena Nummela on yksinkertaisesti huikea Prinsessa Pikkiriikki tyllihameineen ja vessapaperirullakruunuineen. Yhteispeli muita rooleja esittävän Hanna Vahtikarin kanssa toimii. Vahtikarille nostan hattua tehokkaista roolivaihdoista ja nopeasta heittäytymisestä, taikakoira Makkara muuntautuu silmänräpäyksessä ärsyttäväksi Räkä-Eetuksi tai lempeäksi äidiksi. Molempien esiintyjien meininkiä on mahtavaa katsoa, lavalla tuntuu olevan oikeasti hauskaa.

Kati Lampun lavastus on värikäs ja sen perustana olevat sermit muuntautuvat moneksi. Puvustus mukailee Reitun kuvituksia ja iloiset värit ovat mielestäni olleet olennainen osa Pikkiriikki-kirjojen viehätystä, joten on mahtavaa nähdä sen siirtyneen lavalle näin hyvin. Kiinteitä lavasteita ei käytännössä ole ja hyvä niin, sillä tilat piirtyvät esiin hienosti valikoitujen rekvisiittojen ja ilmeikkään näyttelijätyöskentelun kautta. Esitys onkin tehty myös kiertuekäyttöön.

Esityksen suositusikäraja on 3 vuotta, mutta tämän vauhdikkaan esityksen jaksoi katsoa juuri yksi vuotta juuri täyttänyt minimesenaattikin. Hänen suosikkikohtiaan olivat nimenomaan rytmikkäät laulut ja myös maatuskoja sisältänyt kohtaus herätti suurta mielenkiintoa. Muutenkin noin 40 minuuttia kestävä esitys oli Lija Fischerin ohjauksessa hyvin rytmitetty ja vaikutti pitävän lapsikatsojien mielenkiintoa oivallisesti yllä. Oheisesta lienee selvinnyt, että myös minä, aikuiskatsoja, viihdyin katsomossa erinomaisesti.

Nummelan lisäksi Prinsessa Pikkiriikin roolissa voi nähdä Miila Virtasen. 

Prinsessa Pikkiriikin esityksiä on Kansallisteatterissa marraskuuhun asti, lisäksi esitys kiertää Itä-Helsingin päiväkodeissa.

Kiitokset Kansallisteatterille lipuista esitykseen.

Lavalta: Unikon satuja (Tanssiteatteri Raatikko)

Kuva: Tanssiteatteri Raatikko

Vauhdikas matka läpi unien maailman

Tanssiteatteri Raatikko tuo syksyyn värikkäitä unia Unikon satujen muodossa. Marjatta Kurenniemen kirjojen pohjalta tehty koko perheen tanssiesitys on vauhdikas seikkailu läpi unimaailman. Hauskanpidon lisäksi esityksessä pohditaan vastuuta ja muistutetaan, että kiukkuisena ei kannata mennä nukkumaan.

Nukkumatin pikkusisko Unikko (Elisa Salo) on päässyt ensimmäiselle nukutuskeikalleen viemään Juhoa (Niko Arola) ja Riinaa (Pilvi Kuronen) unten maille. Lapset ovat kuitenkin kiukustuneita toisilleen eikä nukahtaminen onnistu, joten Unikko ottaa heidät mukaansa matkalle halki Hyvien Unien Maan. Matkalla kohdataan kaikenlaista hauskaa, mutta reitiltä ei parane eksyä, sillä muuten saattaa joutua Pahojen Unien Maahan lepakkohaltian luokse.

Aamupäiväisessä esityksessä oli kanssakatsojina kaksi päiväkotiryhmää, jotka vaikuttivat viihtyvän Unikon ja sisarusten matkassa hyvin. Apua tarjottiin lavalle hanakasti, jos mitä tahansa esitettiin kysymyslauseen muodossa, hauskat jutut naurattivat ja jännittävimmissä kohdissa taisi sopivasti pelottaakin. Minimesenaatti tipahtaa toki vielä hieman suositellun kolmen vuoden iän alapuolelle, mutta viihtyi katsomossa kuitenkin varsin hyvin ja piti erityisesti menevämmän musiikin säestämistä kohtauksista.

Esityksessä hyödynnetään hauskasti projisointeja ja videokuvaa. Liikkuvaa kuvaa nähdään sekä lavan takaosassa että heijastettuna verholle lavan eteen, ja hyväksi käytetään myös varjoteatterin keinoja. Perinteisempien animaatiotyylisten osuuksien lisäksi videoissa nähdään myös vanhaa mustavalkoista kuvaa muun muassa tanssisalista ja kaupungista.

Itse pidin esityksestä paljon. Arvostan hirvittävästi Raatikon tapaa tehdä tanssiteatteria nimenomaan lapsille. Koreografiat ovat näyttäviä, mutteivät keskity kuitenkaan vain "hurjien" liikkeiden tekemiseen, ja lavalla nähdään sekä mies- että naistanssijoita. Lisäksi Unikon saduissa tarina on hauska, jännittävä ja toki hieman opettavainenkin, muttei liian päällekäyvällä tavalla. Marja Korholan ohjausta ja koreografiaa voisikin kuvata tasapainoiseksi ja onnistuneeksi kokonaisuudeksi.

Noin tunnin pituinen esitys oli hyvin rytmitetty ja onnistui pitämään yleisön lumossaan loppuun asti. Lapsikatsojat olisivat varmasti ilahtuneet tyynysodan jatkamisen mahdollisuudesta, mutta esitys rauhoittuu luontevasti loppuunsa. Suosittelen lämpimästi päiväkoti-ikäisille katsojille.

Unikon satuja on Raatikon ohjelmistossa marraskuun alkuun asti ja arkiaamujen lisäksi esityksiä on myös viikonloppuisin.

Kiitokset Raatikolle kutsusta esitykseen.

Lavalta: Laiva on lastattu (Nukketeatteri Sampo/SAMPO2018-festivaali)

Kissan Kehtolaulun aika. Kuva: Uupi Tirronen

Laiva on lastattu lauluilla ja leikeillä

SAMPO2018-festivaalilla oli varsin mukavasti tarjolla myös lasten nukketeatteria ja kävimme minimesenaatin kanssa katsomassa perjantaiaamuna Nukketeatteri Sampon oman Laiva on lastattu -esityksen. Yllätykselliseksi laivamatkaksi naamioitu nukketeatterikonsertti tarjoilee monipuolisen valikoiman hauskoja ja lempeitä lauluja.

Laivan miehistönä puuhailevat Susan Aho, Iivo Barić ja Antero Niemistö soittaen huimaavaa valikoimaa soittimia. Mukana seikkailee kyydin Marenkisaarille pyytävä sympaattinen Eetu-otus ja matkan varrella törmätään muun muassa merenneitoihin, merirosvoihin ja käärmeisiin. Nuketus, josta pääosan hoitaa Barić, on onnistunutta ja esimerkiksi köysikäärmeet olivat viehättäviä ja Eetusta oli saatu todella ilmeikäs tyyppi.

Tempoltaan Laiva on lastattu on rauhallinen ja etenkin siirtymissä jopa hieman hidas. Toisaalta nautin leppoisasta tunnelmasta, mutta paikoin olisin kaivannut hieman napakampaa otetta. Esiintyjät olivat joka tapauksessa mainioita, hyvin yleisönsä ottavia ja innostavia silloin, kun yleisön apua kaivattiin.

Esityksessä kuullaan yksitoista hauskaa kappaletta. Minimesenaatin suosikki taisi olla mystisiin tunnelmiin vievä, ennustajanaisesta kertova Tuulia Untuluu ja omassa päässäni on puolestaan soinut kohta viikon esityksen nimikappale Laiva on lastattu. Erityisesti mieleen jäivät myös k-kirjaimella leikittelevä Kapteeni KK ja hauska Merirosvolaulu.

Oman näppituntumani mukaan Laiva on lastattu sopinee parhaiten päiväkoti-ikäisille ja alakoulun ensiluokkalaisille. Kohta vuoden täyttävä minimesenaatti jaksoi kyllä esityksen varsin hyvin ja vaikutti viihtyvän, mutta päiväuniajan lähestyessä ruokatauko lähes tunnin kestävän esityksen puolivälin tienoilla oli välttämätön. Mukava, lämminhenkinen ja leppoisa konsertti sopii myös vähän aremmille katsojille.

Esitys on mahdollista nähdä tänä syksynä lokakuussa Sellosalissa, Malmitalossa ja nukketeatteri Sampon omissa tiloissa. Tarkemmat tiedot löytyvät esityskalenterista.

Kiitokset Sampolle lipuista esitykseen.

Lavalta: Mowgli (Divadlo U staré herečky/SAMPO 2018 -festivaali)

Mowgli ja susi. Kuva: Divadlo U staré herečky

Ulvontaa ja naurua Intian viidakossa

Nukketeatterifestivaali SAMPO 2018 on taas saapunut Helsinkiin ja tarjoilee loppuviikon ajan koti- ja ulkomaista nukketeatteria kaikenikäisille eri puolilla kaupunkia. Festivaalin ensimmäinen esitys oli sopivasti lapsille tai oikeastaan monenikäisille suunnattu tšekkiläisen Divadlo U staré herečkyn Mowgli. Esitys pohjautuu Rudyard Kiplingin teokseen Viidakkokirja ja on siten varmasti monelle tarinaltaan tuttu.

Pieni Mowgli-poika lähtee seikkailemaan Intian viidakkoon ja löytää sieltä paljon uusia ystäviä, kuten leikkisän suden ja huolehtivaisen karhun. Mowgli leikkii viidakossa karhun yrittäessä pelastaa tätä milloin miltäkin vaaralta, mutta varjoissa vaanivan tiikerin kukistamiseen tarvitaan jo aikamoista neuvokkuutta ja yhteistyötä. Ihmispojan seikkailujen rinnalla seurataan viidakossa vaeltavan perhosentoukan puuhastelua. Nukettaja Jana Vyšohlídová esittää kaikki hahmot ilmeikkäästi ja esimerkiksi minimesenaatti hörähteli useaan otteeseen Mowglin hupsuille edesottamuksille.

Esityksen tarina on sen verran yksinkertainen, että sitä on helppo seurata sanattomana. Eläinten äänteet on joka tapauksessa tehty hauskasti ja esimerkiksi karhun brumbrum-ääntelyllä voi ilmentää aikamoista skaalaa tunteita. Äänisuunnittelu ja musiikki tukevat tarinaa hyvin. Esimerkiksi tiikerin lähestymisestä varoitetaan uhkaavalla murinalla useaan kertaan, joka etenkin lapsia ajatellen oli hyvä asia. Jännittävään kohtaukseen ehti vähän varautua, vaikka toisaalta pelkkä äänikin herätti levottomuutta ja kysymyksiä siitä missä ihmeessä se tiikeri oikein lymyilee.

40 minuutin pituista esitystä suositeltiin kolmevuotiaasta ylöspäin ja yleisöreaktioiden perusteella ikäsuositus vaikutti järkevältä. Jännittävät kohdat olivat selvästi aika pelottavia, mutta kukaan ei tahtonut kuitenkaan salista pois vaan turvallisen aikuisen kainaloon käpertyminen riitti. Minimesenaatti ei tainnut vielä pelottavuuksista kauheasti ymmärtää, vaan katseli lähinnä kiinnostuneena välkkyviä valoja. Itse puolestani olin tiikerin hyökkäyksestä hieman järkyttynyt, sillä siinä saivat ystävälliset eläimet aikamoista kyytiä eikä tarinassa kerrottu, selvisivätkö kaikki. Onneksi nukkeja pääsi ihmettelemään esityksen jälkeen ja lapset pääsivät niin rapsuttelemaan karhua kuin myös kokeilemaan tiikerin teräviä hampaita.

Mowgli muistutti minua jälleen kerran siitä, kuinka hienoja tarinoita nukketeatterin keinoilla voidaan kertoa. Luděk Joskan eläväiset nuket ja upeat puut toivat intialaisen viidakon aivan silmien eteen Vyšohlídován taitavan nukettamisen myötä. Humoristinen ja jännittävä tarina sopii niin lapsille kuin aikuisille ja on turvallisessa seurassa myös hieno tapa tutustua nukketeatterin maailmaan.

Kiitokset lipusta nukketeatteri Sampolle.

Lavalta: Kolme pientä porsasta (Teatteri Tuike)

Possujen puntit tutisevat sutta ajatellessa. Kuva: Nina Rinkinen

Sikamaista meininkiä Tapanilassa

Kesäteatterikausi on taas alkanut ja mainiosta teatterikelistä saatiin nauttia myös meillä Tapanilassa, kun Teatteri Tuikkeen ensimmäinen ulkotiloissa esitettävä musiikkipitoinen kesäteatteriesitys Kolme pientä porsasta sai ensi-iltansa. Tapanilan Kylätilan pihamaalla nähtävä, luonnollisesti lapsille ja lapsenmielisille suunnattu esitys ilahduttaa tutun tarinan raikkaalla päivityksellä.

Kolme pientä porsasta on passitettu kotoa ja seuraavaksi tulisi rakentaa omat talot. Laiskanpulskeat Huilu (Sinikka Isoaho) ja Viulu (Anna Norros) haluavat päästä helpolla ja rakentavat kotinsa oljista ja risuista, Ponteva (Sallamaari Rapo) puolestaan aikoo panostaa ja saada aikaiseksi kestävän kodin. Rakennuspuuhia terrorisoi hurja Susi Hukkanen (Riina Nieminen/Ia Nissinen), jolla on kyljyksenhimon lisäksi myös ongelma: mitä tehdä Pikku-Hukan (Noora Kääriäinen) kanssa, joka pekonin sijaan popsisi mieluummin kaalia?

Teatteri suosittelee esitystä 4-vuotiaasta ylöspäin, mutta myös yhdeksän kuukauden ikäinen minimesenaatti viihtyi katsomossa oivallisesti. Ensi-illassa lapsiyleisö vaikutti muutenkin nauttivan ja erityisesti toisella puoliajalla nauru oli herkässä (mikä saattaa johtua osittain myös väliaikatarjoilusta, tiedä häntä). Huumoria on paljon, samoin sopivasti kesäteatteriin sopivaa slapstick-kohellusta. Tarinan lomaan on myös ujutettu kivoja oivalluksia ja nykyaikaistuksia. Taloa rakennellessa voi hyvin kuunnella possumaisia pop-kappaleita ja Susi Hukkanen tuskastella vanhemmuuden paikoin epäreiluilta tuntuvien vaatimusten kanssa.

Esitys käyttää hienosti hyväksi Kylätilan piha-aluetta ja sen valmiita elementtejä. Lavastus on yksikertaisuudessaan hauska ja ihailin kovasti heppoisempia taloja ja sitä, miten ne jäivät auttamatta toiseksi Susi Hukkasen puhkumisvoiman edessä. Puvustus (Riina Nieminen ja työryhmä) on onnistunut, samoin maskeeraukset: mukana on sopivasti väriä ja mielikuvitusta. Erityisesti possujen asut olivat todella sympaattiset.

Aikuiskatsojana arvostin kovasti näyttelijöiden eläytymistä ja tekstiin ujutettuja, häkellyttävän lukuisia possuvitsejä. Muutenkin Kolmesta pienestä porsaasta oli saatu viriteltyä Nina Rinkisen ohjauksessa hyvin koossa pysyvä väliajallinen esitys, jossa riitti naurua ja jännitystä loppumetreille saakka vaikka tarina tuttu olikin. 

Olennaisina lisätietoina todettakoon vielä, että katsomo on katettu ja esityksiä on kesä- ja elokuussa, viimeinen näytös 19.8. Lisää informaatiota löytyy teatterin sivuilta.

Kiitokset Teatteri Tuikkeelle kutsuvieraslipuista esitykseen!

Lavalta: Lennä lennä leppäkerttu (Nukketeatteri Sampo)

Kuva: Nikke Puskala

Värikäs matka metsän hyönteisten maailmaan sopii monenikäisille

Olen käynyt Nukketeatteri Sampossa edellisen kerran oletettavasti ollessani vaahtosammuttimen kokoinen, joten oli jo aikakin palata sen katsomoon ja tutustuttaa samalla minimesenaatti uuteen teatteriin. Viime viikolla ensi-iltansa sai monenikäisille sopiva sanaton esitys Lennä lennä leppäkerttu. Pieni leppäkerttu turhautuu epäonnisiin lentoharjoituksiinsa ja lähtee kuljeskelemaan metsään tutustumaan muihin siellä eläviin hyönteisiin ja etsimään omaa paikkaansa.

Iivo Barićin käsikirjoittama ja ohjaama esitys on lämminhenkinen. Tahti on mukavan verkkainen ja katsomossa ehtii hyvin ihmetellä milloin mistäkin ilmestyviä hyönteisiä, metsään kasvavia kasveja ja sieniä. Äänimaisema on pehmeä ja kiinnostava ja sen avulla esitys kulkee miellyttävästi eteenpäin. Meillä kotona lauleskellaan edelleen hyönteistrion popiti-pom-laa -laulua.

Perinteishenkisiin puutarhahaalareihin sonnustautuneet esiintyjät Sofia Airas ja Satu Lankinen ovat lavalla läsnäolevia ja keskittyneitä. Hymyileväkasvoisia hyönteisiä nuketetaan hienosti ja esiintyjien yhteispeli on toimivaa. Soitinvalikoimakin on monipuolinen. Minua ilahduttaa joka kerta, kun näen lämmöllä ja taidolla pienille tehtyä teatteria, sillä näistä tyypeistähän ne tulevaisuuden katsojat saadaan.

Kuva: Nikke Puskala

Visuaalisesti Lennä lennä leppäkerttu oli viehättävän runsas ja elinvoimainen. Värit ovat kirkkaita ja sekä nuket että lavasteet (Tape ja Emma Komulainen) on tehty upeasti. Erityisesti ihastelin soivia kukkia ja sieniä sekä eri tavalla viriteltyjä hyönteisiä ja nilviäisiä. Esimerkiksi oopperaa laulava kotilo oli kerrassaan hurmaava. Immanuel Paxin valosuunnittelu toi kauniin lavastuksen hienosti esille.

Minimesenaatin fiilistelyreaktioiden perusteella hänen suosikkejaan olivat loppupuolella lavalle levittäytynyt tähtitaivas rauhallisen musiikin kera ja hämähäkin soolokappale. Muutkin vauvaikäiset katsojat, joita ilokseni oli useampia, jaksoivat katsoa hieman yli puolituntisen esityksen varsin hyvin ja myös hieman vanhempi lapsiyleisö oli innostuneesti mukana. Lastenteatterin aikana saa onneksi välillä hieman sipistä ja riemuita.

Leppäkertun matkaan ehtii kevätkaudella 26.5. asti, esityskausi jatkuu syksyllä.

Kiitokset Nukketeatteri Sampolle kutsusta esitykseen.

Tiedoksi muille (vauva)vanhemmille: nukketeatteri Sampoon pääsevän alle 1-vuotiaat veloituksetta ja jos lapsella menee hermo ja joutuu poistumaan esityksen alkupuolella, voi lipun vaihtaa uuteen.

Viehättävää nukketeatteria lapsille ja lapsenmielisille

Palikkateatteri. Kuva: Jussi Virkkumaa

Yksi varma kevään merkki on turkulaisen Aura of Puppetsin Oh My Puppets! -nukketeatterifestivaalin saapuminen Helsinkiin. Tänä vuonna ohjelmistoon on otettu erikseen lapsille sopivia esityksiä Oh My Little Puppets! -kokonaisuutena ja me kävimme minimesenaatin kanssa katsomassa esityksistä kaksi.

Ko-Koo-Mon Palikkateatteri on ajatukseltaan miellyttävän yksinkertainen. On mustalla liinalla peitetty pöytä, esiintyjä ja puisia, eri puulajeista veistettyjä palikoita. Palikat heräävät esityksessä eloon ja niistä rakentuu vaikka mitä: kaupunki, dromedaari, auto. Ajatukset laukkaavat heti lapsuuden palikkaleikkeihin ja mielikuvituksen tuomaan vapauteen. Kai Ruohosen veistämien palikoiden muotokieli on lempeää ja esiintyjän käsissä palikat liikkuvat niin vaivattoman oloisesti, että ei voi kuin ihmetellä.

Esitys on sanaton ja siten kieli ei ole edellytys katsomiselle. Palikoiden leikkiä ja liikettä tukevat hauska musiikki ja äänimaisema. Minimesenaatti ei välttämättä ehkä ymmärtänyt kaikkea mutta toisaalta, mistäs minä tiedän. Voi olla että hän näki palikoissa kaikenlaista lennokasta. Joka tapauksessa hän jaksoi seurata esitystä herkeämättä ja jaksoi sen jälkeen olleessa työpajassa maistella hieman puista palikkaa.

Makkarapiruetti. Kuva: Mila Nirhamo

Fillariteatterin Makkarapiruetti on suunnattu vähän isommille lapsille, sillä osa sen viehätyksestä perustuu absurdeihin ja sympaattisiin tarinoihin. Sanojen ohessa tärkeässä roolissa ovat kuitenkin myös nukketeatteri ja klovneria, joten katsottavaa ja ihmeteltävää riittää myös pienelle ihmisille. Esitys pohjautuu Reetta Niemelän samannimiseen runoteokseen.

Esityksen ohjaaja ja dramatisoija Mila Nirhamo on itse myös lavalla. Hän polkee paikalle Pärrällään, jonka kyydistä löytyy kaikki tarpeellinen tarinoiden kertomiseen. On mummoja jos jonkinlaisia, lokin piknikpöytä, kurpitsakuu. Taustalla soi Tuuli Kyttälän musiikki, Nirhamon kanssa lavalla ovat Iida Vanttajan luomat nuket. Tarinat ovat hauskoja eivätkä noudata mitään juonellista jatkumoa, mikä näin aikuisen päälle on paikoin haastavaa mutta ihanan vapauttavaa. Katsomossa ollut päiväkotiryhmä ei ainakaan tuntunut pistävän pahakseen ja minimesenaatti toi oman lisänsä esityksen äänimaailmaan riemukiljunnallaan. Kokonaisuutena Makkarapiruetti oli visuaalisesti miellyttävä, sanallisesti kaunis ja tasapainoili hienosti hauskan ja lempeän välimaastossa. 

Kaiken kaikkiaan minimesenaatin ensimmäinen nukketeatterikokemus oli siis erittäin onnistunut ja myös tämä äiti-ihminen on harvinaisen onnellinen siitä, että Suomessa tehdään näin laadukasta ja monipuolista nukketeatteria. 

Oh My Little Puppets! -esityksistä ehtii nähdä vielä Siiran sirkusmatkan ja Makkarapiruetin lauantaina 14.4. Cirkossa.

Kiitokset kutsuvieraslipuista Aura of Puppetsille.

Lavalta: Little Wonders (Sproutheater Project/Bravo-festivaali)

Kuva: Bravo!-festivaali

Värikästä ja lempeää teatteria vauvoille

Bravo!-festivaali on taas saapunut pääkaupunkiseudulle ja tarjoaa viikon ajan kuttuurielämyksiä lapsille ja nuorille. Minimesenaatin kulkiessa mukana minua kiinnostivat erityisesti vauvoille suunnatut esitykset ja alle vuoden ikäisille oli tällä kertaa tarjolla vierailuesitys Etelä-Koreasta asti.

Sproutheater Projectin Little Wonders -esitys sisältää kolme noin kymmenminuuttista vauvoille suunnattua esitystä. Sanattomissa esityksissä tarinallisuus on näin vauvojen ollessa kyseessä hyvin viitteellistä, enemmän on satsattu värikkäisiin esiintymisasuihin, selkeisiin ilmeisiin ja kiinnostaviin ääniin.

Hyejin Baen Time, belly button kuvaa lapsen ja äidin välistä yhteyttä kohdussa, Haejin Leen ja Mila Leen Promenade puolestaan kuljettaa katsojat kävelylle tarkastelemaan maailmaa taaperon silmin. Viimeisenä nähty Sira Hurin Jajang Jajang my baby on lempeä kehtolaulu, jossa tavattiin myös erilaisia eläimiä. Esiintyjät olivat lavalla ilmeikkäitä ja tuntuivat suhtautuvan vauvoihin todella lempeästi ja ilolla, tuli itsellekin hyvä mieli.

Vauvat viihtyivät esityksessä erinomaisesti ja suurin osa seurasi esitystä koko ajan äärimmäisen keskittyneinä. Tilassa oli kuitenkin lupa myös liikkua, joten vilkkaimmat saivat myös mönkiä katsomossa. Epäilin kerran minimesenaatin torkahtaneen, mutta hän katseli silmä kovana lavan tapahtumia. Myös itselle tällaisten visuaalisuuteen ja erilaisiin ääniin satsaaviin esityksen seuraaminen oli oikeastaan aika vapauttavaa, vaikka pää yrittikin kovasti tulkita ja miettiä mitä mikäkin tarkoitti.

Noin 40 minuuttia kestänyt esityskokonaisuus oli ohi yhdessä hujauksessa. Useampi vanhempi kiitteli esiintyjiä vielä erikseen mukavasta hetkestä, tunnelma oli leppoisa. Ei voi kuin ihailla esiintyjiä, jotka tekevät näin hienoja esityksiä pienihmisille. Kiitos.

Esityksen ehtii vielä nähdä tällä viikolla torstaina 15.3. Entressen kirjastossa ja 16. ja 17.3. Lastenkulttuurikeskus Pikku-Aurorassa. Lisätietoja Bravo!-festivaalin sivuilta.

Odotan myös innolla ensi vuoden festivaalia, silloin minimesenaattikin on jo isompi ja ainakin tänä vuonna pienihmisille on kivan kattava tarjonta.

Lavalta: Tulppaanikupla - pörssiromahdus ja rahan synty (TOTEM-teatteri)

Kuva: Tomi Suovankoski

Raha maailmaa pyörittää

TOTEM-teatterilaisilla eivät pussihousujen puntit vähästä tutise, sillä tämän vuoden kiertue-esityksessä tartutaan rohkeasti haastavaan aiheeseen eli rahaan. Vuoteen 1637 sijoittuva esitys Tulppaanikupla - pörssiromahdus ja rahan synty kuljettaa katsojat osallistumaan Amsterdamin tulppaanihuutokauppaan, jossa kauppa käy kovana niin kukkasipuleista kuin niistä tehdyistä ostosopimuksistakin. Hinnat eivät kuitenkaan voi nousta loputtomasti ja lopulta kuuluu väistämättä poks, kun kupla puhkeaa.

Yleisö pääsee osallistumaan esityksen kulkuun monellakin tavalla. Katsomosta poimitaan lavalle tulppaanikauppiaita ja ostajia, lisäksi tarvitaan muun muassa korkeamman oikeuden tuomareita ja poliiseja. Tässä EMMAssa nähdyssä esityksessä avustajiksi huolittiin myös aikuisia mikä oli hauskaa, mutta toisaalta olisin ollut kiinnostunut siitä miten lapset olisivat vastanneet korkeimmalle oikeudelle esitettyihin vaikeisiin kysymyksiin. Osallistaminen joka tapauksessa tuo jokaiseen esitykseen omaa jännitystään.

Upeissa pussihousuissaan ja sulkahatussaan patsasteleva meklari (Pasi Lappalainen) ohjaa huutokaupan kulkua ja huolehtii tarjouksien vastaanottamisesta ja nuijan paukuttamisesta. Rahan arvosta ja huutokaupan lainalaisuuksista puolestaan kertoo huutokauppaan itsekin osallistuva Roope (Päivi Rissanen), joka silkkipytyssään ja nilkkaimissaan tuo erehdyttävästi mieleen erään kuuluisan miljardöörin. Puvustus (Paula Koivunen) on oivallinen, se kuljettaa ajatukset heti ajassa taaksepäin ja luo hauskaa tunnelmaa. Tässä huutokaupassa ei muovinen pankkikortti vingu, vaan kauppaa käydään kultaisilla guldeneilla.

Esitys on kiinnostavaa katseltavaa vaikkei itse olisikaan huutokaupan osallistujana. Sitä huomasi jännittävänsä kiinnostuneena ostajien taktiikoita ja sitä, kuka upeat sipulierät lopulta saa. Loppusuoralla käytettiin vielä hetki rahan synnyn historian kertaamiseen ja se tehdään häkellyttävän selkeästi.

Noin tunnin kestävä esitys pysyy hyvin kasassa ja pelillisyys tuo siihen paljon lisäarvoa. Rahan abstrakti luonne vielä kasvattamattomia sipuleita kaupatessa korostuu ja huutokauppatilanteessa joutuu todella miettimään, mihin roponsa sijoittaa ja kuinka paljon rahaa on valmis uhraamaan. Lisäksi on kutkuttavaa kun tietää, että ainakin jossain määrin lopputulos on aina erilainen, kun huutokauppaan osallistuvat näyttelijöiden lisäksi myös katsojat.

TOTEM-teatteri onnistuu Janne Saarakkalan ohjauksessa hienosti selittämään vaikean asian havainnollisesti ja herättänee myös lisäkeskusteluja niin rahan arvosta kuin moraalisista vääryyksistäkin. Oman jälkikasvun kanssa näitä keskusteluja ei tosin tarvinnut vielä käydä ja myönnän olleeni helpottunut välttäessäni pörssin konseptin selittämisen, nyt ehdin vielä harjoitella.

Esitykseen pääsi museolipun hinnalla ja etukäteen tehtävällä lippuvarauksella, meillä oli käytössä museokortit ja minimesenaatti pääsi veloituksetta.

ps. Jos tulppaanimanian historia kiinnostaa, voit klikkailla itsesi esimerkiksi Maailman historia -nettisivulle.