Lavalta: Medeia: klovnin raivonhallintaopas (Kanneltalo)

Kuva: Mika Haaranen

Raivonhallintaa paperia repimällä

Martta-klovnin päivä ei ala hyvin. Jalkaa särkee ja perunat eivät pysy kulhossa millään. Suututtaa. Onneksi päivän valaisee Hollywoodista asti tuleva puhelu: Martta saa roolin Medeiana. Mutta mistä se Medeia oikein kertoikaan? Martta lähtee urheasti rakentamaan rooliaan, vaikka tarinassa esiintyvät julmuudet askarruttavat. Jaksaako kukaan olla niin vihainen koko ajan?

Medeia: klovnin raivonhallintaopas on Taina Mäki-Ison tulkinta kreikkalaisesta myytistä, mutta pelkän tarinankerronnan sijaan se muuttuu kommentaariksi kiukun ja raivon tunteiden hallinnasta. Martta-klovni rakentaa roolihahmoaan suurella innolla, vaikkei toisaalta niele purematta kaikkia roolin vaatimia asioita. Voiko lapset (tässä esityksessä ihastuttavat perunat) tosiaan tappaa näyttämöllä? Ja kaipaisiko Medeiakin mahdollisesti raivonhallintakeinoja, sillä ovathan hänen ratkaisunsa harvinaisen äärimmäisiä.

Yleisö pääsee osallistumaan Medeian tarinaan kuoron roolissa. Martta johdattaa yleisön tehtäväänsä napakasti ja tarttuu viipymättä innokkaiden kuorolaisten töppäilyihin, mutta kuitenkin sellaisella tavalla että naurattaa. Muutenkin Mäki-Iso pitää yleisöä upeasti otteessaan, tunnelma on hämmentävän yhteisöllinen ja lämmin.

Martta-klovnin raivonhallintapyrkimyksiin on helppo samaistua. Hermo keittää toisinaan itse kullakin ja hyvät keinot ovat kullankalliita. Hetkeen pysähtyessä sitä tulee kuitenkin usein huomanneeksi, että harmi ei välttämättä ollutkaan niin kovin suuri. Toki on niitäkin hetkiä, jolloin manaaminen ja syvään hengittäminen on todella, todella tarpeen, mutta arjessa pienen harmin saanee selätettyä mukavasti paperin silppuamisella ja pienellä jupinalla (manaussanat valittakoon tarpeen mukaan).

Sivuhuomautuksena todettakoon tässä, että taisin olla ensimmäistä kertaa katsomassa esitystä, jossa oli viittomakielinen tulkkaus. Sitäkin oli hirvittävän kiinnostavaa katsoa, mahtavaa että tällaisia järjestetään.

Olin ollut esitystä edeltävän viikon itse hieman apealla mielellä ja väsynyt, kiukkuinenkin, joten esitys osui juuri oikeaan saumaan. Paperin repiminen ja syvään hengittely teki oikeasti hyvää eikä nauraminenkaan harmittanut. Kannatti selättää oma harmi ja väsymys ja lähteä Kanneltalolle.

Lavalta: Miestä ei voi raiskata (Teatterikorkeakoulu)

Juliste: Sofia Palillo

Teatterikorkeakoulun viidennestä kerroksesta katsojat ohjataan kiviseen rappukäytävään ja istumaan portaille rakseilla merkityille paikoille. Tähän poikkeukselliseen katsomoon mahtuu kerralla kymmenisen ihmistä. Alkamassa on Teatterikorkeakoulun toisen vuoden opiskelijoiden Laura Mattilan ja Anni Rajamäen ohjaama ja dramatisoima klovneriaversio Märta Tikkasen romaanista Miestä ei voi raiskata.

Tarinassa Tova Randers on epäonnisen illan päätökseksi raiskattu Martti Westerin toimesta. Järkytyksestä jossain määrin toivuttuaan Tova päättää kostaa eikä suinkaan ilmoittamalla poliisille, vaan raiskaamalla Martin. Raiskaamalla, vaikka silloisen yhteiskunnan lakien mukaan miestä ei voikaan raiskata, vain naisen. Viiden klovnin kautta tarkastellaan Tovan tarinaa monelta kantilta, nostetaan esiin ongelmakohtia valtarakenteissa, ravistellaan.

Nolostuksekseni on todettava, että en ole lukenut vielä ainuttakaan Märta Tikkasen teosta. Esitystä katsoessa se ei kuitenkaan haittaa, sillä fragmentaarisuudestaan huolimatta klovnien versio on eheä kokonaisuus, jota on helppo seurata. Tikkasen tekstikatkelmien lisäksi kuullaan myös klovneja itsejään tai oikeastaan näyttelijöitä maalattujen maskien takana, ajatuksia maailmasta, sen epäoikeudenmukaisuudesta ja sekavuudesta.

Lavalla nähdään klovneina Särö (Satu Tuuli Karhu), Raff (Tarleena Laakko), Skeida (Miro Lopperi), Yrjö III (Sami Roikola) ja Tauno (Juho Uusitalo). Kukin saa olla vuorollaan Tova, Martti, poliisi, Tovan poika. Kukin näyttelee hahmonsa oman persoonansa kautta, vivahteikkaasti, silti hahmojen olennaiset maneerit ja piirteet säilyttäen. Ei voi kuin ihailla sitä heittäytymistä, klovnerian toimimista tässä tarinassa. Ja ihmetellä, minkälaista akrobatiaa ja koreografian tajua vaatii Lopperin ja Uusitalon taistelu ahtaassa porraskäytävässä rappusineen.

Lasken katsojana edukseni sen, että olen nähnyt kahdesti Red Nose Companyn romaanisovituksia klovneille. Esityksen tunnelmaan oli nyt itselleni helpompi heittäytyä eikä eturivissä tai oikeammin sanottuna alemmalla portaalla istuminen ahdistunut, vaikka klovnit jatkuvasti katsoivatkin silmiin ja tulivat hyvin lähelle, ahtaassa tilassa kun oltiin.

Porraskäytävä on esitystilana kiinnostava, oivasti esitykseen sopiva. Fyysisiä lavasteita ei ole lainkaan, tilat on luotu käytävään Julia Jäntin suunnittelemilla teippauksilla seinään. On Emma-tuoli, lipasto, lamppu, kynnysmatto. Kaksiulotteiset lavasteet heräävät eloon esityksessä, sopivat sen tunnelmaan. Sääli, että taidokkaat teippaukset pitänee poistaa lyhyen esityskauden jälkeen.

Miestä ei voi raiskata ei ole hauska kertomus. Se on tarina vallankäytöstä, kostosta, maailmasta joka ei ole kovin kaunis. Esitys ei kuitenkaan ole ylettömän raskas, klovnit tekevät siitä kevyemmän lyömättä asiaa kuitenkin leikiksi. Hiljaiseksi tämä veti, vaikutti. Toivottavasti näistä klovneista ja tekijöistä kuullaan vielä paljon.

Viikonlopun (4.6. ja 5.6.) Kaisaniemen puistossa järjestettäviin esityksiin voi kysellä lippuja sähköpostista miestaeivoi@gmail.com. Ja jos olet sattumoisin menossa Kajaanin runoviikolle, niin mene ihmeessä katsomaan myös tämä vaikuttava esitys 6.7. Offin puolella.

Lavalta: Punainen viiva (Red Nose Company)

Mike ja Zin. Kuva: Tero Ahonen

Siipan ehkä eniten kevätkaudella odottama esitys sattui jo tähän tammikuulle, kun Red Nose Companyn Punainen viiva sai ensi-iltansa. Yhdessä Teatteri Quo Vadiksen ja Teatteri Avointen ovien kanssa tehty esitys sukeltaa Ilmari Kiannon klassikkoteoksen Punainen viiva maailmaan klovnerian keinoja käyttäen. Mainiot klovnit Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen) kuljettavat katsojan läpi teoksen tarinan kommentoiden samalla Kiannon elämää ja nykypäivän menoa.

Itse en ole lukenut Punaista viivaa, mutta tarina on tuttu. Korpiloukossa asuvat Tobias ja Retriika eli Topi ja Riika viiden lapsensa kanssa ja yrittävät tulla toimeen miten taitavat. Vuonna 1907 alkaa kuitenkin tapahtua, kun Suomen ensimmäiset eduskuntavaalit tekevät tuloaan ja soli-sali-ratit lupaavat köyhien olojen paranevan kuin ihmeen kaupalla. Tämän mahdollistamiseksi on vain vedettävä äänestyslipukkeeseen punainen viiva. Ryysyistä ei kuitenkaan päästä rikkauteen ja vähän jopa epäillään josko Jumala pitäisi tällaista viivojen piirtelyä synnintekona. Mollinuottiin siis lopetellaan, kuten suomalaisessa perinteessä tapana niin usein on.

Onneksi itse esitys ei sentään ole kokonaisuudessaan mollivoittoinen, vaikka toisella puoliajalla eivät vakavuudet juuri nauratakaan. Klovnit kertovat Otso Kauton ohjauksessa Topin ja Riikan tarinaa sitä samalla kommentoiden ja yhteneväisyyksiä Ilmari Kiannon elämään vetäen pitäen kuitenkin tarinan punaisen langan käsissään. Välillä myös lauletaan ja musisoidaan harmonikkaa, kitaraa ja erilaisia rytmisoittimia käyttäen. Laulut istuvat näytelmän maailmaan sulavasti, vaikka omassa päässään ei välttämättä osaisikaan yhdistää Kiantoa ja esimerkiksi Manic Street Preachersia.

Kuva: Tero Ahonen

Esityksessä on mukana myös paljon improvisaatiota. Mainiot klovnit ottavat impulsseja yleisöltä, kommentoivat, jäävät tuijottamaan. Nyökkäävät, kun yleisön edustaja (eli allekirjoittanut) osaa vihdoin lopettaa nauramisen. Yhteistyö sujuu Miken ja Zinin välillä hienosti ja ihmehän se olisi jos ei, on tätä esitystä sen verran ilmeisesti harjoiteltu ja samaa konseptia aikaisemminkin kokeiltu Juoksuhaudantien parissa.

Myönnettäköön, että Punainen viiva ei nasahtanut omaan makuhermoon yhtä hyvin kuin Juoksuhaudantie viime keväänä. Ehdottomasti katsomisen arvoinen tämä kuitenkin on, siitä ei ole epäilystäkään. Mieleen jää pohdintaa vihapuheesta ja vaalilupauksista, mystisiä tiedonmuruja Ilmari Kiannon elämästä ja käsittämättömän mainio kursailukohtaus (todellakin, siitä voi tunnistaa tuttuja asioita jos on savolaisten kanssa koskaan ollut lähemmissä tekemisissä).

Kiitos Mike ja Zin työryhmineen riemukkaasta perjantai-illasta!

Esityksiä on toukokuulle asti niin Helsingissä, Riihimäellä kuin Lahdessakin, joten näkemismahdollisuuksia riittää ja näidenkin jälkeen esitys jatkaa kiertueohjelmistossa. Rientäkäähän siis lippuhankintoja tekemään!

Kiitokset Red Nose Companylle kutsusta esitykseen.

Lavalta: Lokki (Red Nose Company / Espoon kaupunginteatteri)

Nina (Niina Sillanpää) ja lokki. Kuva: Tero Ahonen

Espoon kaupunginteatterin ohjelmiston vahvuuksia omat omien tuotantojen lisäksi ehdottomasti myös lukuisat vierailut. Oma ennakkosuosikkini syksyn esityksistä oli Red Nose Companyn Lokki, joka tuo lavalle Tšehovin klassikkonäytelmän Suomessa ennennäkemättömänä, pidennettynä versiona. Päivitetyn tekstin lisäksi näytelmä on viety klovnerian maailmaan ohjaaja Philip Boulayn havainnon kautta, jossa hahmot ovat kuin klovneja vaikkei punaisia neniä ja maskeja kasvoilla olekaan.

Yhdentoista näyttelijän voimin lavalle nousee maaseutukartano saleineen ja pihalle kyhättyine teattereineen. Konstantin (Jari Virman) tahtoisi olla vakavasti otettava kirjailija ja kirjoittaa rakastamalleen Ninalle (Niina Sillanpää), rikkaan tilanomistajan tyttärelle. Poikaansa pompottaa hänen äitinsä, näyttelijätär Arkadina (Minna Puolanto), joka tuo mukanaan kuuluisan kirjailijan Trigorinin (Eero Järvinen). Maaseudun rauhasta ei puolestaan nauti Arkadinan veli Pjotr (Jouko Puolanto) ja omat ongelmansa on tilanhoitajapariskunnallakin (Riku Korhonen ja Nora Raikamo). Heidän tyttärensä Maša (Amira Khalifa) haikailee Konstantinin perään ja Mašaa haikailee syliinsä puolestaan opettaja Semjon Semjonovitš (Oskari Perkki). Pakkaa sekoittaa vielä lääkäri Dorn (Tatu Siivonen) ja koko ajan taustalla tuntuu hiippailevan työmies Jakov (Teemu Aromaa), ainut joka kaartista on saanut kasvoilleen perinteisen klovnin maskin ja nenän.

Reilu kolmituntinen esitys ei ole lähtökohtaisesti helpointa katsottavaa, etenkään Louhisalin penkeillä jotka pitävät puolensa lyhyemmissä esityksissä mutta alkavat parin tunnin jälkeen puuduttaa. Onneksi lavalla nähtävä näyttelijöiden (vai klovnien) joukko on niin taitava, että työtä katsoo mielellään. Tunnelma vaihtuu vakavasta herkkään ja ennen kaikkea traagisesta koomiseen. Rakkaudesta puhutaan paljon, mutta monella kohde ei vastaa tunteisiin ja on usein myös rakastunut toiseen. Myös teatteri, kirjoittaminen ja kuuluisuus saavat paljon tilaa. Millaista on olla kuuluisa kirjailija, mitä menestys maksaa.

Roolitus on onnistunut ja näyttelijät tavattoman taitavia. Veikkaan, että jos erilaisten klovnityyppien tuntemus ja niiden välinen hierarkia olisi ollut tutumpaa, olisi esityksestä saanut vielä enemmän irti. Hahmojen klovnimaisuuden kykeni joka tapauksessa havaitsemaan. En osaa tässä nostaa esille erityisesti ketään, sillä parasta oli mielestäni hahmojen yhteispeli lavalla. Hatunnosto toki myös laajan tekstimassan omaksumisesta.

Arkadina (Minna Puolanto), Dorn (Tatu Siivonen) ja Maša (Amira Khalifa). Kuva: Tero Ahonen

Tässä nyt huikeat kaksi kertaa Tšehovia nähneenä voinen todeta, että hänen näytelmänsä sekä pitkästyttävät kauheasti että ovat samalla tavattoman viihdyttäviä. Nytkin huomasin välillä olevani katsomossa lähes puoliunessa, mutta silti hereillä ja kiinnostuneena. Jotain viehättävää siinä pysähtyneessä pitkäveteisyydessä siis on. Mieskin totesi, että ensimmäisen puoliskon puolessavälissä näytelmä tuntui jaanaavalta, mutta näytelmän päättyessä totesi olevansa onnellinen sen nähtyään.

Kiitos Red Nose Company jälleen hienosta teatterielämyksestä, tammikuun ensi-iltaa Punaista viivaa odotamme jo kiinnostuksella.

Jäikö Lokki näkemättä Espoossa? Ei hätää, marras- ja joulukuussa järjestetään vielä useita esityksiä Blue Media -studiolla Viikissä, kurkkaa lisätietoa täältä.

Kulttuurin syystärpit - kauheesti kaikkea ihanaa!

Tiukka syyni kulttuurisyksyyn.

Kulttuurin syyskausi on alkamassa täyttä häkää ja ohjelmistossa on paljon sellaista, jota haluaisin mennä katsomaan. Tässä alla omat tärppini syyskaudelle 2015, toivottavasti ehtisin katsoa edes osan.

Alastomat Kundit Lavalla / Bromance Productions Oy + Musiikkiteatteriensemble
Syksyn musta hevonen, tällä esityksellä voi mennä joko kovaa ja korkealta tai sitten lässähtää. Liputan ensimmäisen puolesta. Lavalla seitsemän alastonta kundia, ohjaajana Jermo Grundström ja koreografina Jyri Numminen (joiden töistä olen tykännyt). Gloriassa lokakuussa, kyllä menen.

Breaking the Waves / Turun Kaupunginteatteri & Espoon Kaupunginteatteri
Minulla on viha-rakkaus-suhde Lars von Trieriin, mutta luotan Turun ja Espoon teattereiden yhteisvoimaan. Ja pitäähän sitä nyt jotain kunnon draamaakin käydä katsomassa.

Cthulhun kutsu / Tikkurilan teatteri
Lovecraft-tuntemukseni on edelleen mitätön, mutta edellinen Tikkurilan teatterin adaptaatio Charles Dexter Wardin tapaus oli huikean kiinnostava. Intiimi tila, kosmista kauhua. Hui. Niin ja tekijänä asialleen omistautuneita ihmisiä.

Desirée / Tampereen Työväen Teatteri
Syksyn musikaalit tuntuvat päällisin puolin lähes kaikki kiinnostavilta, samalla huikeaa ja vähän ärsyttävää kun kaikkialle pitäisi ehtiä. No, joka tapauksessa TTT:n Desirée vaikuttaa raikkaalta ja kiinnostusta olisi tutustua tämän teatteritalon toimintaan enemmänkin.

Eduskunta III / Ryhmäteatteri
Eduskunta II oli sen verran päräyttävä kokemus, että eihän tätä kolmososaakaan voi jättää väliin. Taktikoimme myös niin, että liput on hankittu perjantaille joten viikonlopun yli voi sitten sulatella infoähkyä omassa rauhassaan. Odotan hyviä karikatyyrejä, isoa määrä informaatiota ja ehkä vähän ahdistavaakin valaistumista nyky-Suomesta.

Jekyll & Hyde / Jyväskylän kaupunginteatteri
Turussa koettu Jekyll ja Hyde oli tavattoman oivallinen, nyt kiinnostaa nähdä miten Jyväskylä vastaa haasteeseen. Ainakin steampunk-henkinen puvustus viehättää silmää. Samalla tulee korkattua Jyväskylän teatteriympäristö.

Jälkeenjäävät / Q-teatteri
Esitys elämän ja kuoleman hankaluudesta. Jos tämä on yhtään niin sekopäinen ja mainio kuin Häiriötekijä pari vuotta takaperin tulee siippa olemaan tästä intopiukeana ja minä ainakin lähes yhtä fiiliksissä katsomossa. Voiko tällä tekijätiimillä edes mennä pieleen? Toivon, että ei.

Kolme muskettisoturia / Lahden kaupunginteatteri
Sydämessäni on aina paikka muskettisotureille. Olen valmis tekemään siihen tilaa Lahden miekkamiehille. Ei mulla muuta tähän.

Kummitusjuna / HKT
Lokakuussa ensi-iltansa saava Kummitusjuna kiinnostaa ihan hurjasti. Lavalla nähdään HKT:n lauluryhmä Ochtetti ja ohjauksesta vastaa Lauri Maijala, joka osaa loihtia lavalle melkoisen kreisejä juttuja. Ja sitten tämä on tosiaan musikaali. HKT, yllätä minut.

Lokki / RedNoseClub
RedNoseClubin vierailu Espoon kaupunginteatterissa olisi ihana nähdä. Lokki oli yksi viime kevään huikemmista kokemuksista Teater Ozonissa, klovneriaversio voisi olla hyvä jatkumo ruotsinkieliselle esitykselle.

Mad House Helsinki - 2. kausi
Ihana ja erikoinen Mad House palaa tänä syksynä Suvilahteen kolmen kuukauden mittaisena. Aion jälleen kerran hankkia kausilipun, haastaa itseäni esitystaiteen parissa ja ihmettyä. Katsomis/kokemislistalla ovat ainakin The Game: Could you pass me the screwdriver, please! (jonne vapaa pääsy!), Chekhov Machine and Three Sisters ja Espanjalaisessa suihkussa. Siis ainakin.

Onnellisuuden tasavalta / Kansallisteatteri
Kuulin keväällä katkelman näytelmästä Hannu-Pekka Björkmanin lukemana ja kiinnostuin kovasti. Luvassa tuntuisi olevan mustaa huumoria, pistävää ironiaa ja liuta suosikkinäyttelijöitäni Kansallisteatterin riveistä. Kansallisessa toivoisin ehtiväni käydä katsomassa myös esitykset Olipa kerran minä ja SLAVA! Kunnia.

Sugar - Piukat paikat / Tampereen teatteri
Musikaalikomediassa on riskinsä, ainakin jos kyseessä on tällainen nirso katsoja, mutta Tampereen Sugarissa on jotain joka viehättää. Olen myös keväästä asti seurannut Helena Rängmanin ylläpitämää @sugar_of_tampere -instagram-tiliä ja jotenkin tuntuu että tämä pitäisi nähdä. Ehkä pitäisi suosiolla tehdä viikonloppumatka Tampereelle.

Mitä sinä haluaisit mennä katsomaan tänä syksynä?

Lavalta: Juoksuhaudantie (Red Nose Company & Teatteri Quo Vadis)

Kuva: Jouko Siro

Lähtökohtaisesti klovneriaversio Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie-romaanista kuulostaa hieman kummalliselta. Voiko se muka toimia? 334 sivua Finlandia-palkittua tekstiä taipuu kuitenkin yllättävän notkeasti parituntiseksi esitykseksi, jossa kaksi klovnia, Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen), esittävät kaikki roolit.

Minä löin vaimoani.

Näin sanoo kimeä klovninääni. Katsomo on hämmentyneenä hiljaa, nauru kuplii jossain alla mutta vähän on sellainen tunne että ehkä ei pitäisi. Naurattaa sitten lopulta kuitenkin. Juoksuhaudantiehän ei ole sinänsä hauska kirja, siinä Matti Virtanen yrittää saada perheensä takaisin hankkimalla heille rintamamiestalon keinolla millä hyvänsä. On siinä silti huumoriakin, tahatonta tai tahallista.

Ja se huumori kyllä iskee omakotitalolähiön asujaan terävästi. Weber-grillit ja liuskelaatoilla läpsyvät sandaalit naurattavat ja samalla saa nauraa hieman itselleen. Se tekee hyvää. Siinä näkee sitä huvittavuutta, mitä siinä asumisessa on, asui sitten kerros- tai omakotitalossa tai ei.

Mike ja Zin ovat kaiken lisäksi mahtavia klovneja. Perusrunko esityksellä on joka kerralla sama, siis se Juoksuhaudantie, mutta mukaan mahtuu improvisaatiotakin ja sehän tämän esityksen varmasti tuoreena pitää. Henkinen malmilaisuus näkyi lavalla tällä kertaa vahvasti ja katsomossa istujiin otettiin myös hyvin kontaktia. Yleisökin alkoi esityksen edetessä suhtautua vuorovaikutukseen rennommin, vastasi kysymyksiin ja osasi nauraa itselleen.

Kirjan juonen ohella klovnit kommentoivat Kari Hotakaisen kirjoitustyyliä, kirjan fyysistä rakennetta ja esittivät tunnettuja klassisia rock-kappaleita. Huumori on terävää, mustaa ja paikoin räävitöntäkin. Toisaalta kirjasta ei ole tehty hupinäytelmää, vaan surulliset kohdatkin tuodaan lavalle jopa yllättävän synkkinä. Yllättävän hyvin koko tarina on myös saatu tähän formaattiin taipumaan ja oli seurattavissa myös jos ei kirjaa ollut lukenut. Tai näin ainakin miehen kommenteista ymmärsin. Hatunnosto siis myös ohjaaja Otso Kautolle.

Improvisoinnista huolimatta ja itse asiassa varmaan sen ansiostakin esitys tuntuu hallitulta kokonaisuudelta. Homma rullaa eteenpäin ja väliaikoineen kaksituntinen esitys tuntuu olevan ohi hetkessä. Mieleen jää päällimmäisenä hienoja oivalluksia esityksestä kuten kielikuvien liikkeellistäminen, Miken hienot lenkkarit, verhojen avaus- ja sulkuäänet sekä tavattoman hieno yhteispeli klovnien välillä.

Onneksi on tällaisia esityksiä ja vielä kaiken lisäksi sellaisia, jotka lähtevät kiertueelle. Ehtivät tällaiset mattimyöhäisetkin mukaan hupiin.

Tällä hetkellä kiertue-esityksiä on tiedossa vielä muutamia, esimerkiksi ensi torstaina Klubiteatterilla, ja myös muualla kuin Helsingissä. Kiinnostuneet voivat tutkia aikoja esityskalenterista.

Lavalta: The Pianist (Circo Aereo / Cirko)

Kuva: Heli Sorjonen

Oman syyskauteni esittävän taiteen osalta pääsi avaaman Cirkoon vierailulle saapunut The Pianist. The Pianist on nähty Suomessa aiemminkin ja keräsi jo silloin rutkasti kehuja usealta taholta. Itse pääsin viime talvena näkemään pätkiä esityksestä Cabaret Jamonin yhteydessä ja ilahduin kovin, kun esitys saapui kokonaisuudessaan tänne uudelleen.

Circo Aereon tuotanto olevan The Pianist tuo lavalle klovneriaan ja fyysisen teatteriin erikoistuneen uusiseelantilaisen taiturin, Thomas Moncktonin. Pianistin tavoitteena on päästä lavalle ja soittaa kappaleensa flyygelillä, mutta ennen soittamista mahtuu matkan varrelle monta mutkaa. Katossa riippuva kristallikruunu, irtoavat flyygelinosat, katoilevat nuotit ja yhteistyökyvytön valomies ovat vain muutamia pianistin kohtaamista vaikeuksista.

Asetelma on yksinkertainen ja hyvä niin. Monckton ei tarvitse suurta määrää rekvisiittaa saadakseen katsojan kiedotuksi sormiensa ympärille. Yleisö on naurullaan mukana alusta loppuun saakka. Sanaton esitys välittää viestinsä tehokkaasti ja ihastutti katsomossa niin yleisön vanhempaa puolta kuin pienempiäkin (tosin aivan pienimmille noin tunnin pituinen esitys lieni hitusen pitkä).

On hämmentävää katsoa, kuinka monella eri tavalla ihmiskeho voikaan vääntyä ilman että se menee rikki. Tai kuinka pienillä asioilla ja oivalluksilla voi saada täyden katsomon purskahtamaan iloiseen nauruun. Joinakin hetkinä huomasin myös pelkääväni esiintyjän puolesta, show on sen verran raskas fyysisesti, mutta Moncktonin hymy ei hyytynyt vaikka hiki valuikin kasvoilla valtoimenaan.

Itse olin jälleen kerran vaikuttunut Moncktonin moniosaajuudesta. Tätä esitystä varten osattavien taitojen kirjo on laaja ja kaiken lisäksi pitäisi pystyä vielä vuorovaikuttamaan yleisön kanssa. Ei aivan yksinkertainen homma, mutta Monckton selviää siitä mallikkaasti. Yleisöön otettu kontakti tuntuu myös vaivattomalta ja lienee myös suomalaiseen makuun riittävän etäistä ettei katsomoahdistusta synny.

The Pianistista on jäljellä vielä neljä esitystä ensi viikolla.

Lavalta: The Outsider (Kansallisteatteri)

Kuva: Jari Kippola

Kansallisteatterissa nähtiin tänään taikoja, kun vierailuesitys The Outsider saapui Suurelle näyttämölle. Itse olin odottanut esitystä jo useamman kuukauden, oikeastaan siitä asti kun sähköpostiin kilahti esityksestä kertonut uutiskirje. Vuoden taikuriksiki valittu Janne Raudaskosken yhden miehen esityksen luvattiin teatteria ja elokuvaa yhdistelevä aikuisten satu.

Pelkistetyllä lavalla nähdään kaksi videoruutua ja valkoinen ovi. Avaruusmatkan seurauksena sinne tupsahtaa myös kummallinen mies, ulkopuolinen, joka alkaa tutkia maan asukkaiden tapoja ja tottumuksia. Toisinaan tämä vihreähiuksinen ja jatkuvasti hämmentyneen näköinen mies monistuu, hyppii ruuduista sisään ja ulos.

Janne Raudaskoski muuntuu saumattomasti moneen. Lavalla nähdään lukuisia hahmoja niin livenä kuin videokuvan kautta, kaikkia esittää sama mies. Ajoitukset ja rytmiikka ovat tarkkaan mietittyjä ja harjoiteltuja. Yhteistyö muiden näyttelijöiden, siis tässä tapauksessa oman itsen, kanssa on mainiota. Päässä raksuttaa: kuinka kauan tätä oikein on täytynyt harjoitella?

Visuaalisesti The Outsider on näyttävä. Temput ja illuusiot ovat pääosin pienieleisiä, mutta sitäkin tehokkaampia. Enempää ei tarvita. (Vaikka välillä kyllä on myös valoa ja loistetta!) Paikoin esitys on myös hurmaavan kaunis. Taustalla soi Céline Dionin My Heart Will Go on ja kerrankin se ei tunnu ylitsevuotavan pateettiselta kun muukalainen löytää rakkauden yllättävällä tavalla. Kokekaa itse.

Kuva: Heikki Toivanen

Toiselta planeetalta tullut mies ihmettelee nykymaailman menoa, tutkii ja kokeilee. Käsittelyyn joutuvat raha, parisuhde ja väkivalta, näin muutamia mainitakseni. Jokapäiväisen elämän tavalliset piirteet muuttuvat ulkopuolisen silmin varsin absurdeiksi ja avaavat samalla omia silmiä: kaikessa mitä teemme ei ole aina kovinkaan paljon järkeä.

Tätä kautta The Outsider on myös jopa yllättävän kantaaottava. Vakavat asiat käsitellään kuitenkin sen verran kevyesti, että ahdistusta ei synny, ajatuksia kyllä. Muukalaismies on myös oikealla asialla.

The Outsiderin jälkeen olo on toiveikas. Maailmassamme on paljon kummallisia asioita, mutta toisaalta myös paljon hyvää. Sellaista arvokasta, joka kannattaisi säilyttää.

Peace, love and bubbles!

Esitys nähtävillä vielä huomenna Kansallisteatterissa ja syyskuussa Hämeenlinnan Verkatehtaalla. Kuulumisia The Outsiderista voi seurata esityksen facebook- ja kotisivuilta.