Saila Susiluoto: Huoneiden kirja

Huokoisia tiloja

Saila Susiluodon Huoneiden kirja -runokokoelman (Otava, 2003) voi kokea monin tavoin. Sen voi avata ja alkaa lukea runoja järjestyksessä, tai sitten voi seurata ensimmäisten sivujen lukuohjetta, heittää kolikkoa kuudesti ja antaa heittotuloksen päättää, mihin runoon tai huoneeseen päädyt. Kolikonheitoilla voidaan päätyä 64 eri lopputulokseen ja kokoelmassa löytyy runoja sama määrä.

Luin tällä kertaa kokoelman perinteisellä menetelmällä, matkasin huoneesta huoneeseen sivujen määräämällä tavalla. Kuljin muutama huone kerrallaan, toisten parissa viihdyin pitempään kuin toisissa. Oli lukutapa mikä tahansa, ennustan tälle teokselle monia lukukertoja. Se on kokonaisuus, kyllä, mutta se mahdollistaa myös harhailun ja eksymisen.

Ai mistä tämä kokoelma kertoo, mihin se keskittyy? Teknisesti ottaen se on kokoelma proosarunoja, jotka asettuvat sivuilleen usein, mutteivät aina, yhtenä kappaleena. Tekstin tasolla niissä on vilahtavia hahmoja, tyttöjä ja poikia, muttei aina heitäkään. Paljon vettä, paljon puita, kosteutta, huminaa. Välillä ihan rauhallista ja toisinaan levotonta, hätäistäkin. Sanat nostattavat mieleen kuvia, eloisia ja pelottavia, loputtoman kauniita.

Susiluodon luomat huoneet ovat tiloja, joihin haluan astua uudelleen. Ne eivät tyhjene kerralla, eivät luovuta vastauksiaan ehkä koskaan täysin, ja hyvä niin. Silti ne ottavat minut vastaan, antavat ihmetellä ja tehdä omat johtopäätökseni. Jokin näissä runoissa tuntuu minusta turvalliselta.

Vauhdiketta tämän kokoelman lukemiseen sain perjantaina Turussa ensi-iltansa saavasta Huoneiden kirja -elämyksestä*. Yli sata taiteilijaa on muuntanut kokonaisen rakennuksen tuulenpuhkomaksi taloksi, jonne Susiluodon runojen huoneet ovat muotoutuneet taiteilijoiden näkemyksiksi. Ja kuten sanottu, nämä runot suorastaan tulvivat visuaalisuutta ja aisteja kutkuttavia sanankäänteitä, joten odotan valtavan paljon sitä, miltä huoneet tosimaailman tilaan tulkittuina näyttävät.

Kokoelman lukeminen ei muuten ole millään tavalla välttämätöntä esityksen kokemista varten, mutta itse uskon tämän kokemisjärjestyksen olevan itselleni juuri hyvä. Turun Huoneiden kirja on avoinna vain 29.8. asti, joten sisään astumisesta haaveilevia suosittelen suuntaamaan lippukaupoille. Nyt lippuja oli vielä hyvin saatavilla!

* olen itse menossa kokemaan Huoneiden kirjan pressinäytöksessä, kiitokset järjestäjille kutsusta!

Mikko With: Saakelin satanen

Kirja saatu arvostelukappaleena. 

Aika monen satasen tähden

Olen viettänyt tänä keväänä paljon aikaa fantasiamaailmoissa, joten hyppy pienelle Pyhäharjun paikkakunnalle vaikutti hauskalta vaihtelulta. Mikko Within nuortenromaanissa Saakelin satanen (Myllylahti, 2021; saatu arvostelukappaleena) vietetään kesää ysiluokkaa lopettelevan Uunon kanssa, jolla on elämässään ongelmia yksi jos toinenkin, eikä hämäräperäisesti hänen haltuunsa päätyvä satasen seteli varsinaisesti helpota asioita.

Tarina alkaa vauhdikkaalla prologilla, jossa Uuno on lähdössä ryöstämään pakon edessä lähikauppaä ystävänsä Heikkisen kanssa. Koukuttavan alun jälkeen hypätään ajassa taaksepäin ja tutustutaan paremmin Uunoon, hänen äitiinsä ja veljeensä ja luonnollisesti myös siihen, miten alun erikoiseen tilanteeseen on päädytty.

Myönnetään heti tähän alkuun, että ensimmäisten lukujen aikana ajattelin, että ei tämä lähde. Kurkkasin vaiheiluissani kuitenkin vielä kirjan arvosteluja Goodreadsista ja korkeat tähditykset saivat pysyttelemään kirjan matkassa. Ei siinä sitten mennyt kauaakaan, kun Uunon seikkailu vei minut täysin mennessään, ja epäilen jo, että nihkeilyni johtui pääasiassa aloitushetken väsymyksestä.

Lähikaupan ryöstö on nimittäin lopulta vain sivujuonne varsinaisessa tarinassa, johon liittyy takaa-ajoja, painostavia kohtaamisia ja salaperäisiä urheilukasseja. Jotenkin With onnistuu myös kirjoittamaan näistä vauhdikkaista tapahtumista hämmentävän uskottavasti.

Jännittävien tapahtumien rinnalla Saakelin satasessa on ilahduttavasti myös paljon lämpöä. Uunon ja vanhemman Heikkisen ystävyys on omituisuudessaan lämminhenkinen ja Uunon huoli äitinsä jaksamisesta on sydämeenkäypää. Tunteiden kuvaus tuntuu realistiselta ja on mahtavaa lukea trillerimäistä kirjaa, jossa ihmiset ovat myös tunneskaalaltaan monipuolisia eivätkä vain porhalla tilanteesta toiseen.

Vauhdikkaat tapahtumat, huumori ja tarkkanäköinen ihmissuhdekuvaus kietoutuvat Saakelin satasessa hyväksi paketiksi. Teos onnistui myös riemukkaasti yllättämään tällaisen kolmikymppisen lukijan, mutta toivon kirjan saavan paljon lukukertoja erityisesti varsinaisen kohderyhmän käsissä.

Mikko With: Saakelin satanen
Myllylahti, 2021. 195 s.
Kansi: Kaisu Sandberg

Syynissä Sarjakuva-Finlandia -ehdokkaat

Tänään perjantaina jaetaan neljättätoista kertaa Sarjakuva-Finlandia-tunnustuspalkinto. Palkinnon saajan päättää tänä vuonna Mato Valtonen. Palkinnonjakoa voi seurata suorana Tampere kuplii -youtube-kanavalta klo 12.

Itse lähdin tapani mukaan hieman yllytettynä ja liian tiukalla aikataululla luku-urakkaan (kiitos vain haasteen heittämisestä bloggareille, Avi!) ja pääsin maaliviivalle jopa ennen tätä virallista julkistusta. Alla siis mietteitäni kaikista ehdokkaista.

***

Edith Hammar: Homo Line (Förlaget, 2020)

Hammarin Homo Linessa koti-ikävä vaivaa molempiin suuntiin, sillä kertoja ei koe kuuluvansa kumpaankaan kodiksi kutsumaansa maahan. Suomessa syrjintä on näkyvää ja rumaa, Ruotsissa se on puolestaan aivan yhtä rumaa, mutta tapahtuu salassa. Väkivallan uhasta ja surusta huolimatta Hammarin sarjakuvan pohjavire on kaunis ja haikea. Rumuus ei ole nitistänyt kykyä nähdä kauniita asioita. 

Hammarin tussiviiva on selkeä ja omaan silmääni miellyttävän pyöreä. Mustavalkoiset kuvat ovat eläväisiä ja virtaavia. Kauneimmillaan teos oli mielestäni silloin, kun se irtoaa reaalimaailman kahleista. Ympyrätalo ja Iso Robertinkadun kulma tulvivat rönsyileviä kasveja, jättiläismäinen hahmo kylpee Itämeressä risteilyalusten kyntäessä ohitse.

Markkinointiteksteissä Hammaria on kutsuttu "2020-luvun Tom of Finlandiksi" ja mikäpä siinä. Tom of Finlandin miehiset nahkahousuhahmot itse asiassa seikkailevat myös Hammarin teoksessa, muistuttavat sodanaikaisesta historiasta Helsingin kaduilla, joista ei virallisissa lähteissä juuri puhuta.

Tekstin suhteen teos on kevyt, joten kielimuurin vuoksi ei teosta kannata jättää lukematta. Kuvat puhuvat puolestaan.

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu - kovaa menoa kiskoilla (Otava, 2020)

Täytyy myöntää, että yllätyin uusimman tatupatu-kirjan keikkumisesta listoilla, sillä en ollut ajatellut sitä sarjakuvana vaikka sellainenhan se toki on. Kovaa menoa kiskoilla vie meidät outolalaisten veljesten kanssa junamatkalle, josta ei kommelluksia ja väärinkäsityksiä puutu. Onneksi on eväitä.

Sarjakuvamaisuudesta johtuen tämä junailuteos sopineekin luettavaksi vähän isompien tatupatu-fanien kanssa, sillä 3,5-vuotias kykenee keksimään yhden aukeaman kuvista uuvuttavan määrän kysymyksiä. Itse luin tämän kuitenkin oikein mielelläni ja ilahduin kuviin tuttuun tapaan piilotetuista vitseistä. Kannattaa tarkkailla niitä infonäyttöjä junassa.

Tuisku Hiltunen: Kuutamo ja muita kertomuksia (Suuri Kurpitsa, 2020)

Hiltusen teos löytyi meiltä onnekkaasti kotoa, sillä puoliso oli tuonut sen minulle tuliaisina viimekesäiseltä Turun reissultaan. Kolme tarinaa kuljettavat lukijan niin öiseen kaupunkiin, kuhisevaan satamakaupunkiin kuin alushuoltoasemalle avaruuteen. Vaihtelevista miljöistä huolimatta kokoelma on yllättävän yhtenäinen kokonaisuus.

Täytyy myöntää, että olin lähellä pitkästyä nimitarinan parissa, kun se viime sivuillaan vetäisi maton jalkojeni alta ja halusin lukea sen heti uudelleen. Mahtavaa. Tällainen lempeä kikkailu ilahduttaa minua joka kerta. Tarinat Yli meren ja Pakolliset päivitykset seuraavat suoraviivaisempia tarinalinjoja, mutta olivat yhtä kaikki hyvin ilahduttavia. Erityisesti pidin Hiltusen tarinoiden monimuotoisista hahmoista, on miellyttävää lukea sarjakuvia joissa ihmiset näyttävät, no, ihmisiltä.

Hiltusen lempeä piirrosjälki on kovasti mieleeni ja kokonaisuutena kokoelmasta tuli hyvä mieli, käsitteleväthän tarinat rakkautta ja hyväksynnän löytämistä.

Pauli Kallio ja 22 muuta tekijää: Ammatti: käsikirjoittaja (Suuri Kurpitsa, 2020)

Tunnustan: en lukenut tätä teosta vielä kokonaan, sillä aikataulu kävi liian tiukaksi ja tämän järkäleen pikaselaamisessa ei tuntunut olevan järkeä. Alkuun kuitenkin pääsin ja tätä onkin mielekästä lukea ajan kanssa, sillä teoksen kautta pääsee myös tutustumaan suomalaisen lehtisarjakuvan historiaan ja Kallion ja piirtäjien moninaisiin yhteistyöprojekteihin. Iso osa teoksen sarjakuvista olikin tuttuja, mutta mahtui sinne myös itselle tuntemattomampia sarjakuvia.

Sarjakuvan sijaan määrittelisin tämän teoksen itse kuitenkin tietoteokseksi, jonka pääosassa on sarjakuva ja sen tekeminen.

Karoliina Korhonen - Anssi Vieruaho (toim.) ja 9 sarjakuvantekijää: Katkenneita lankoja (Atena, 2020)

Tilasin Katkenneita lankoja -kokoelman ennakkoon, mutta pitkitin sen lukemista kuitenkin tänne maaliskuulle. Nytkin oli pidettävä taukoja ja luettava tarina kerrallaan, sillä välillä oli myös vähän itkettävä, kun kokemukset osuivat ja upposivat.

Katkenneita lankoja tarjoilee yhdeksän työuupumusta käsittelevää sarjakuvaa yhdeksän sarjakuvataiteilijan tekeminä. Kirjan tarinat on koottu työuupumuksesta kärsineiden ihmisten kokemuksista. Kokemukset työuupumuksesta ovat hyvin erilaisia ja kirjo näkyy tässä teoksessa hyvin. Työuupumus voi iskeä kehen tahansa työelämässä olevaan, oli kyse sitten ympäripyöreitä päiviä tekevästä yksityisyrittäjästä, opiskelijasta tai "ihan tavallisia määriä ja tavallista työtä" tekevästä ihmisestä. Teos myös näyttää, että kyseessä ei ole mikään "millenniaalien ammattitauti", vaan työuupumusta nähdään valitettavasti kaikissa ikäryhmissä-

Osa tarinoista vaati lukemisen jälkeen hengittelyä ja kunnollista taukoa (esimerkiksi kokoelman aloittava Tuisku Hiltusen Herätys 7:00) ja toiset oli luettava heti useampaan kertaan, jotta pääsi kiinni tarinoiden moniin kerroksiin (muun muassa Mari Ahokoivun Trying is the first step toward failure ja Avi Heikkisen Mullapa menee vielä huonommin, mutta kaikki on ihan ok). 

Kiinnostavan aiheen lisäksi teos tarjoaa siis myös monipuolisen katsauksen kotimaisen sarjakuvan tyylien kirjoon. Tämän teoksen tuotot myös lahjoitetaan Mieli ry:lle, hatunnosto sille.

Kari Korolainen: Marjatta & Ilman Kinna (Kirjokansi, 2020)

Marjatta ja Ilman Kinna oli ehkä tästä kymmeniköstä minulle haastavin. Jonnekin menneisyyteen sijoittuva seikkailullinen tarina lähti käyntiin ensimmäiseltä sivulta eikä tosiaan pysähtynyt, ennen kuin loppuun oli päästy. Korolainen on upottanut tarinaansa hauskaa murretta ja vinkeitä tapahtumia, mutta kaikki vilisi silmissäni niin kovaa tahtia, että keskittyminen oli haasteellista. 

Lukemista vaikeutti omalla kohdallani myös itselleni haastava tekstaustyyli, joka teki lukemisesta hidasta ja vei keskittymistä kuvilta. Korolaisen piirrostyyli oli Sarjakuva-Finlandian raatia lainatakseni tosiaan lennokas ja sitä katselin oikein mielelläni. Olisin oikeastaan lukenut tämän albumin mielelläni pidempänä versiona, jolloin olisin luullakseni päässyt Marjatan ja Ilman Kinnan vankkureille tukevammin istumaan.

Timo Mäkelä: Korpit ja muita kertomuksia (täysi KÄSI Oy ja Arktinen Banaani, 2020)

Mäkelän Korpit ja muita kertomuksia kulkee läpi Euroopan taidehistorian Decameronesta impressionismin nousuun. Lyhyissä tarinoissa käsitellään pääsääntöisesti aikakauden tiettyä taiteilijaa (esimerkiksi Goya ja Van Gogh) ja jäljitellään aikakaudelle leimallista tyyliä. Tarinoiden sisältö liikkuu humoristisesta traagiseen.

Kokoelman taidokkuudesta huolimatta huomasin tarinoiden olevan minulle liian lyhyitä, ehdin juuri päästä tyyliin ja tarinaan mukaan kun aikakausi jo vaihtuikin ja olin jo uuden äärellä. Tämä teos saattaisi siis hyötyä siitä, että sarjakuvat lukisi vähitellen ja yksi kerrallaan eikä suinkaan ahmaisten.

Tästä huolimatta suosikikseni nousi kokoelman viimeinen, vain kahden sivun mittainen Tämä ei ole piippu, joka on hatunnosto taiteilija René Magrittelle. Se ilahdutti minua tavattoman paljon.

Viivi Rintanen: Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta (Suuri Kurpitsa, 2020)

Rintasen Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta kokoaa yhteen kaksitoista Hulluussarjakuvia-blogiin piirrettyä tarinaa, joiden ympärille kietoutuu omaelämäkerrallinen tarina loppuunpalamisesta, syömishäiriöstä ja psykoterapiasta. Monipuolista sarjakuvaa oli paikoin uuvuttavaa lukea, sillä tarinat mönkivät ihon alle ja asettuivat sinne. Epävarmuus, hankala olo omassa kehossa ja uupumus tulvivat sivuilta ja läikkyvät yli ääriviivojen. Toisaalta teos on myös lohdullinen: se puhuu asioista ja kokemuksista suoraan, tekee kokemuksista näkyviä ja tosia, ja se on tärkeää.

Moninaiset Hulluussarjakuvat tuovat teokseen erilaisia kokemuksia mielenterveysasioiden kanssa painimisesta. Mietin, tulisiko niihin kaikkiin kyetä samaistumaan, mutta eihän se niin voi olla. Sarjakuvanovellit kertovat kuitenkin eri ihmisistä ja siitä, että asiat ja kokemukset eivät ole yksiselitteisiä, ei ole vain yhtä tarinaa.

Itselleni merkityksellisintä tässä teoksessa oli kuitenkin taustalla kulkeva kuvaus psykoterapiassa käymisestä. Tarinassa korostuu oikean terapeutin löytämisen tärkeys, se, että joku todella kuuntelee ja voi tarjota myötätuntoa. Ja se, että joskus on seurattava omituiseltakin tuntuvia ajatuskulkuja ja ne voivat tuoda eteen jotain tärkeää ja lohdullista.

Samson: Musta hevonen: Vuokrakolmio Bermudalla (Egmont kustannus, 2020)

Samsonin Musta hevonen -albumi oli minulle tämän kierroksen todellinen musta hevonen. Olin mielestäni lukenut joitakin Heikki Hevosen seikkailuja aiemmin ja en muista niiden tehneen suurta vaikutusta. Nyt löysin itseni kuitenkin hörähtelemästä sohvannurkassa näiden strippisarjakuvien parissa.

Vuokrakolmio Bermudalla on mielestäni tässä joukossa hieman altavastaajan asemassa, sillä omassa mielessäni jokseenkin yksittäisten strippisarjakuvien on hankala kilpailla pitempien tarinoiden kanssa. Tästä huolimatta todettakoon kuitenkin, että albumi pitää joukossa hyvin puoliaan onnistuen hymyilyttämään ja viihdyttämään. Voisin lukea toistekin!

Tiitu Takalo: Memento Mori (WSOY, 2020)

Säästin Takalon Memento Morin viimeiseksi luettavaksi, mikä oli hieman hassua, sillä teos on ollut hyllyssäni jo likimain puoli vuotta. Takalo kertoo teoksessa omasta aivoverenvuodostaan ja sen jälkeisistä tapahtumista, ja kaltaiselleni kuolemaa suhteellisen aktiivisesti pelkäävälle teos oli, sanoisinko, jännittävää luettavaa.

Aloittamisen jälkeen teos oli kuitenkin pakko ahmaista kerralla, seurata toipumista ja tunteiden vaihtelua. Teos kritisoi myös terveydenhuollon turhia koukeroita ja haasteita, joista selviäminen on toipumisen ohella monelle mahdoton rasti. Toisaalta kiitosta annetaan sinne minne se kuuluu, ystävällisille hoitajille ja niille terveydenhuollon ihmisille, jotka katsovat ihmistä eivätkä potilasta.

Teoksen piirrosjälki on taattua laatua ja nautin värien käytön vaihteluista. Raskaasta aiheestaan huolimatta teos jättää toiveikkaan ja ihmisyyteen uskovan olon.

***

Jos jotain kokoavaa sanoisi, niin se on ainakin varmaa että kotimaisen sarjakuvan monipuolisuus on taattua. Iloitsen myös siitä, että Sarjakuva-Finlandia nostaa esiin näin monia teoksia, jolloin sarjakuvan kenttää huonomminkin seuraava (eli esimerkiksi allekirjoittanut) pääsee hyvin lukutärppien äärelle.

Klassikkohaaste - Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata

Naisen vaarallinen viha

Marraskuun lopussa minun olisi pitänyt olla Lilla Teaternin katsomossa katsomassa Män kan inte våldtas -esitystä. Se tietenkin peruuntui. Minä olisin halunnut olla ensi viikon lauantaina katsomassa samaista esitystä, mutta sekin on peruuntunut. Niin,  tilanne on mikä on, mutta joka tapauksessa tämän esityksen vuoksi päätin vihdoin myös lukea Märta Tikkasen romaanin Miestä ei voi raiskata (1974, suom. Kyllikki Villa).

Aikaisempi kosketuspintani teokseen on vuodelta 2016, kun näin teoksesta sovitetun klovneriaversion Teatterikorkeakoulussa. (Ajatella, silloin rappukäytäväkatsomossa oli vain kymmenisen katsojaa, vierekkäin sai kylläkin istua. Mutta eihän minun tästä pitänyt kirjoittaa.) Juonellisesti muistin siitä lopulta vähän, tunteen tasolla paljon. Vihaa, aggressiota, avuttomuutta yhteiskunnan rajoittuneisuuden edessä.

Koska vihainen kirjan päähenkilö Tova Randers on. Hän täyttää neljäkymmentä, päättää juhlistaa sitä pihvillä, tuosta noin vain, lähtee ravintolasta Martti Westerin mukaan lasilliselle ja sitten Martti raiskaa hänet. Ja kamalaa, melkein jo kirjoitin "tuli raiskatuksi", vaikka siitähän ei ollut kysymys. Hänet raiskattiin. Ja kuinka vihaiseksi minä tulenkin tätä kirjoittaessani, sillä ei tuo näppäimistöstäni lähes karannut ilmaisu ole mitenkään poikkeava. Helpompaahan se toki on sanoa, että jotain vain tapahtui ihmiselle, vaikka kyseessä on se, että joku, toinen ihminen, teki kamalan asian toiselle ihmiselle ja se ei ole sen ihmisen vika, jolle tämä asia tehtiin.

Mutta tosiaan, Tova ei halua soittaa poliisille, koska hän kuvittelee jo mielessään keskustelun, jossa miespoliisit vähättelevät ja mitätöivät ja lopulta koko asia unohdetaan, kunhan se on ensin sälytetty hänen syykseen.  Joten Tova päättää kostaa, hän suunnittelee huolellisesti kuinka hän raiskaisi Martti Westerin ja ilmoittaisi itsensä poliisille, tekisi tapauksesta julkisen ja saisi asian keskustelun alle. Näin. Ja lopulta Tova saa kostonsa, tavallaan, mutta ei pääse tavoitteeseensa. Miestä ei voi raiskata, poliisi on lähinnä huvittunut, hupsu nainen, eipä tässä mitään, viedään sinut kotiin.

Loppu on siis monella tavoin epätyydyttävä. Toimintaan kannustanut aggressio on kulutettu, yhteiskunnan vaarattomaksi tekemä. Tai ei täysin, kapina on alkanut, mutta työtä on vielä, paljon.

Nykymaailmassa lainsäädäntö on onneksi muuttunut ja ymmärretään, ainakin teorian tasolla, että kuka tahansa voi joutua seksuaalirikoksen uhriksi. Muutoin teos tuntuu kuitenkin epämiellyttävän ajankohtaiselta ja paikkaansapitävältä. Vähättely, uhrin syyttely, häpeän tunne, liiankin tuttuja aiheita.

Kirjan sulkemisen jälkeen uuvuttaa ja turhauttaa. Ja suututtaa, tietenkin. Kääntyköön se myönteiseksi aggressioksi, sellaiseksi jonka avulla saa asioita aikaan.

Niin ja tosiaan, osallistun tällä myös Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, joka järjestettiin nyt 12. kertaa!

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata (Män kan inte våldtas, 1974)
Tammi, uusintapainos vuodelta 2019.
Suomentanut: Kyllikki Villa
Kansi: Anders Carpelan

Anniina Tarasova: Kuoleman kulissit

Arvostelukappale

Sen seitsemää sorttia Pietarissa

Erityisesti tänä vuonna loppuvuoden matkustelut kannattaa suorittaa nojatuolista käsin. Varteenotettavaksi matkakumppaniksi tarjoan Anniina Tarasovan romaania Kuoleman kulissit (Gummerus, 2020), jossa matkataan hikisen Kyproksen kautta hyhmäiseen Pietariin viettämään erinäisiä talven juhlia. Loskassa kahlaamisen sijaan luvassa on vauhdikasta yrityskauppasuhmurointia, alkoholijuomien kilistelyä ja hyvää ruokaa.

Gaalaillallinen Kyproksella päättyy ikävästi, kun juuri palkittu työntekijä löydetään kuolleena suihkulähteestä. Sattumuksen seurauksena Reija Wren saa kuitenkin pestin sisäisen tarkastuksen tiimissä ja passitetaan Pietariin aloittamaan amerikkalaisyritys Woilingtonin toimintaa Venäjällä mahdollisten tehdaskauppojen selvityksen muodossa. Hohdokkaaksi povailtu toimisto on tosin remontin tarpeessa, paikalle lähetetyt alaiset taidoltaan kyseenalaisia ja kaiken lisäksi päällysmieheksi ilmestyy Konstantin, jota Reija ei ollut ajatellut edellisten tunnesotkujen jälkeen tapaavansa enää koskaan. Tylsää ei siis tule.

Tutustuin säpäkkään Reijaan jo Venäläiset tilikirjani -teoksessa ja varsin samalla meiningillä jatketaan. Edeltävän teoksen lukeminen ei tosin ole välttämätöntä heittäytyäkseen Kuoleman kulisseihin, mutta toki ihmissuhdekiemurat ja sen sellaiset käynevät enemmän järkeen kun taustatietoa on enemmän.

Tarasovan kerronta pursuaa yksityiskohtia venäläisestä (ekspatriaatti)kulttuurista. Koska oma tietämykseni asian suhteen on minimaalinen, nautin näistä detaljeista kovasti. Erityisesti ruokakuvaus on herkullista (olisipa edessäni georgialainen pitopöytä) ja kuvaukset niin pietarilaisesta joukkoliikenteestä kuin kommunalka-elämästäkin ovat kiinnostavia. Harmillisesti yksityiskohtainen kuvaus tuntuu tosin toisinaan kiilaavaan varsinaisen tarinan edistämisen edelle, eli pientä tiivistämisen varaa olisi ollut kiinnostavuudesta huolimatta. Lopussa tarinan vauhti kiihtyy kuitenkin sen verran rivakaksi, että teos pitää napakasti otteessaan.

Kuoleman kulissit oli kuin pienoista ähkyä aiheuttava pitopöytä, joka kuitenkin kutsuu santsaamaan. Päästyäni kirjan kanssa kunnolla alkuun, tuli sitä luettua melkomoisella tahdilla ja viihdyin hyvin. Jos siis matka talviseen Pietariin kiinnostaa eikä varsin yksityiskohtainen sisäisten tarkastusten prosessien kuvaus pelota, suosittelen hyppäämään samppanjat kainalossa Reijan matkaan. Kippis!

Kiitokset kirjailijalle ja kustantamolle arvostelukappaleesta.

Anniina Tarasova: Kuoleman kulissit
Gummerus, 2020. 384 s.
Kansi: Timo Numminen

Juha Hurme & Radiopuhelimet: Radiopuhelimet

Kohinaa radioaalloilta

Pyysin siippaa valitsemaan minulle kesällä 2017 yhden kirjan mukaan Hanko-reissulleni ja hän tyrkkäsi kouraani Juha Hurmeen ja Radiopuhelinten yhdessä kirjoittaman bändihistoriikin Radiopuhelimet (Like, 2006). On täysin mahdollista, että en ole kuullut yhtyeeltä ainuttakaan kappaletta, mutta kun suositus vahvistettiin vielä kahdelta ystävältä tulleilla kehuilla nappasin teoksen mukaani.

Hieman tätä luki kuin fiktiivistä romaania, välillä meno on nimittäin niin omituista että voinee taas todeta että joskus todellisuus on tarua ihmeellisempää. Jokseenkin kronologisesti etenevä historiikki koostuu muun muassa erilaisista keikka- ja matkakuvauksista ja bändin sisäisten muutosten kuvailusta.

Kirjaa pohtiessa mieleen tulee vain sana rötväyslukeminen, onhan tässä sellaista sekoilua ja toisaalta ihailtavaa periksiantamattomuutta. Oma miljööni vain ei tukenut lukukokemusta, join kiltisti teetä ja söin kakkua kahviloissa, kun olisi ehkä pikemmin pitänyt istua jollain urbaanilla puistonpenkillä ja juoda pussikaljaa. No, kaikkea ei voi saada.

Aivan huikea musiikkikirja, peukutan.

Juha Hurme & Radiopuhelimet: Radiopuhelimet
Like, 2006. 239 s.

Rauhaa kaikille perheille

Perheen määritelmä kaipaa päivitystä.

Aloitan avaamalla oman katsantokantani. Perheeseeni kuuluvat puoliso, lapsi ja kaksi koiraa. Lähipiirissäni on sekä lapsellisia että lapsettomia ihmisiä ja erilaisia perhemalleja. Kenenkään ei tarvitse perustella lapsilukuaan minulle, oli se sitten nolla tai viisi. Se on jokaisen oma asia. Minulta ei ole tainnut kukaan koskaan kysyä, miksi halusin lapsen. Neuvolassa kyllä kysyttiin onko lapsi toivottu ja se siitä.

Tästä positiosta kuuntelin peräjälkeen äänikirjoina Anna-Sofia Niemisen ja Niku Hoolin Aikuisten perheen ja Heini Maksimaisen Vauvattomuusbuumi - kun lakkasimme lisääntymästä -teoksen. Molemmat kirjat ottavat osaa ajankohtaiseen keskusteluun siitä, kuinka myös esimerkiksi parisuhteessa elävät ihmiset muodostavat perheen, mistä syistä ihmiset päättävät olla hankkimatta lapsia (vai tarvitseeko sen kummempaa syytä, kuin että ei halua, edes olla?) ja mitä se heille mahdollistaa. Kirjoissa lapsettomuutta käsitellään nimenomaan vapaaehtoisen lapsettomuuden näkökulmasta ja myös tässä tekstissä lapsettomuudesta puhuessani tarkoitan nimenomaan sitä. 

Aikuisten perhe oli minulla luureissa ensimmäisenä ja olen tätä kirjoittaessa itse asiassa kuunnellut sen lähes kaksi kertaa. Nieminen ja Hooli kertovat kirjassaan kymmenen vapaaehtoisesti lapsettoman ihmisen tai pariskunnan tarinan ja avaavat heidän syitään tähän valintaan. Samalla he kertovat omaa tarinaansa omasta aikuisten perheestään, jossa ei lapsia ole ja johon niitä tule. Tarinoita oli miellyttävä kuunnella, niiden sävy oli jotenkin leppoisa, ja ihmiset elivät omannäköisiään elämiä. Mahtavaa. Kirjan alussa Nieminen ja Hooli toteavatkin, että he näkevät vapaaehtoisen lapsettomuuden tai lapsien hankkimisen valintana. Valinta sulkee jonkin oven, mutta avaa uusia toisaalle. Arvostan tätä näkemystä.

Maksimaisen kirjan rakenne on jossain määrin samankaltainen. Myös siinä kerrotaan laveasti eri syistä lapsettomien elämästä 40 haastattelun kautta ja tutustutaan erilaisiin tilastoihin, kirjallisuuteen ja perhesuunnittelun historiaan. Parhaimmillaan teos oli mielestäni juuri faktatietoa analysoidessaan, vaikka esimerkiksi hedelmällisyysasioiden laaja kartoittaminen tuntuikin tässä kontekstissa hieman hassulta. Historiakatsaus siitä, miten ehkäisymenetelmien kehittyminen ja maailman muuttuminen ylipäätään antoivat ihmisille lisää mahdollisuuksia valita, oli kuitenkin pääosin kiinnostavaa kuunneltavaa.

Valitettavasti Vauvattomuusbuumin sävy oli kuitenkin toisinaan sellainen, että se ärsytti minua hirvittävästi. Toki teos ei yritäkään olla objektiivinen analyysi aiheesta, sen Maksimainen toteaa jo esipuheessaan, mutta silti minua harmitti. Kirjassa muun muassa kirjoitetaan, että rivitaloarjen valitseminen, oli sitten lapsia tai ei, on vanilja-valinta ja kirjailija ihmettelee, miten joku voi käyttää vapautensa tällaiseen kun voisi vaikkapa purjehtia maailman merillä kuten eräs toinen kirjassa esitelty pariskunta. Myös lause lapsettomat eivät ole ensisijaisesti lapsettomia nosti karvani pystyyn. Paikkansahan se pitää, totta kai, mutta rivien välistä luin myös että lapselliset ovat ensisijaisesti vanhempia. Totta kai esimerkiksi minä olen myös äiti, mutta en koe, että se on minun ensisijainen määrittelevä piirteeni tai että vanhemmuus jotenkin veisi minulta mahdollisuuden valita oma tarinani. 

Aikuisten perheessä arvostin sitä, että minulle ei tullut oloa siitä että kirja arvostelisi minun valintaani. Se yksinkertaisesti esitti toisen näkökulman ja syitä siihen. Lisää tällaista! Vauvattomuusbuumia kuunnellessani minusta tuntui, että minun elämäni nähdään mystisenä "kakkavaipparallina" eikä oteta huomioon, että lapsiperhearki harvoin on yhdenlaiseen muottiin menevää vaikka siinä onkin niin sanottuja pakollisia elementtejä, kuten lapsen hoidon järjestäminen tai se, että päätöksissä tulisi ottaa huomioon myös lapsen paras.

Tiedostan kyllä, että kummankaan kirjan ei ollut tarkoitus puhua lapsiperheiden elämästä ja se on ok. Ei tarvitsekaan. Heräsin kuitenkin entistä kipeämmin siihen, että normien purkua tarvitaan kaikenlaisista perheistä puhuttaessa. Toivon todella, että perheen määrittely muuttuisi julkisessa keskustelussa kaikenlaiset vaihtoehdot huomioonottavaksi. Olisi aiheellista, että yhteiskunnan tasolla käsiteltäisiin myös sellaisia kirjojen esittelemiä seikkoja, kuten vanhustenhuollon ongelmia, kun hoidosta koppia ottavia lapsia ei yksinkertaisesti ole. Toivon myös, että niin kutsuttuun ydinperhemalliin päätyneitä ei tarvitsisi pitää jonkinlaisina luovuttajina tai vaniljaihmisinä. Minä en halua purjehtia maailman ympäri, vaan asua täällä lähiössä perheeni kanssa. Siinä on minulle tällä hetkellä seikkailua ihan tarpeeksi ja jos sinun seikkailusi on joku muu, niin anna mennä!

Joka tapauksessa molemmat kirjat olivat tarpeellisia keskustelunaloituksia tärkeään aiheeseen ja iloitsen, jos ne saavat jonkun ajattelemaan aiheesta laajemmin tai vaikkapa ymmärtämään, että hänen ei ole pakko hankkia lapsia jos hän ei halua. Siihen ei tarvitse sen kummempaa syytä. Kirjat voivat varmasti myös toimia tarpeellisena vertaistukena, mikä on hieno juttu. Keskusteluun tarvitaan moniäänisyyttä. Rauhaa ja ymmärrystä kaikenlaisille perheille ja valinnoille, kiitos.

Ja jos joskus päästän suustani sellaisen sammakon, että "hankkisit sinäkin lapsia niin ymmärrät elämän merkityksen", saa minua läimäistä painavalla kirjalla päähän.

Ja jos kirjojen lukeminen tai kuuntelu ei nappaa, niin lue vaikka tämä Anton Vanha-Majamaan hyvä, Imagessa ilmestynyt juttu Lapseton Suomi, joka käsittelee osittain samaa aihetta.

Anna-Sofia Nieminen ja Niku Hooli: Aikuisten perhe

Kosmos, 2019. 5 h 20 min.

Lukijat: Maija Lang ja Ville-Veikko Niemelä

Heini Maksimainen: Vauvattomuusbuumi - kun lakkasimme lisääntymästä

Atena, 2019. 8 h 57 min.

Lukija: Anu Vilhunen

J. Pekka Mäkelä: Hunan

Vaikuttava Hunan kuljettaa sodan runteleman Kiinan sydämeen

Viime vuoden lukusuosikeiksini nousi itselleni hieman yllättävästi J. Pekka Mäkelän uusin romaani Hunan. Historialliset romaanit ovat lukemistossani vähemmistössä ja Kiinaan vuosien 1935-1946 välille sijoittuva tarina ei lähtökohtaisesti ehkä olisi sellainen, johon tarttuisin. Kävi kuitenkin niin onnekkaasti, että sain lukea kirjan ennakkoon päästessäni haastattelemaan ystäväpiiriini kuuluvaa kirjailijaa kirjan julkaisutilaisuuteen ja ihastuin. Loppuvuodesta luin kirjan vielä uudelleen ja se lumosi minut jälleen.

Hunanin pohja on Mäkelän isotädin Helvi Södermanin päiväkirjoissa, joita hän kirjoitti ollessaan lähetyssaarnaajana Kiinassa edellämainittuina vuosina. Kirjassa olevat päiväkirjakatkelmat ovat autenttisia, joskin niitä on jouduttu lyhentämään ja joitakin nimiä on muutettu. Päiväkirjamerkintöjen rinnalle Mäkelä on luonut kymmenen muuta kertojaa, jotka valottavat elämää Kiinan ja Japanin välisen sodan aikana eri näkökulmista. Suomalaisten lähetyssaarnaajien lisäksi ääneen pääsevät muun muassa sveitsiläinen kirjailijaksi haikaileva Johann Caspar Wolff, kiinalainen eläköitynyt virkamies Lung Po-Shan ja pahasti Nankingin verilöylyssä vahingoittunut nuori nainen Liu Chin-Chih.

Kirjan kerronnassa on mielestäni jotain viehättävän vanhanaikaista. En tarkoita, että se olisi pölyinen, vaan pikemminkin konstailematon. Ehkä tämä johtuu siitä, että olen lukenut viime aikoina paljon moderneja romaaneja, joissa kerrontaan yhdistetään milloin minkäkinlaisia elementtejä, yhdistellään erilaisia tyylejä ja kokeillaan uusia ratkaisuja. En sano, että vanhassa vara parempi, vaan että molemmille tavoille on paikkansa. Hunanin moniääninen tarina nojaa klassiseen minäkertojamuotoiseen tyyliin ja on sellaisenaan toimiva. Olen valtavan iloinen siitä, että teos ylsi viime vuoden Finlandia-ehdokkaiden joukkoon.

Teemoja teoksesta löytyy useitakin, mutta itselleni merkityksellisimmäksi nousi ihmisten tapa etsiä itselleen jokin taho, johon laittaa uskonsa ja toivonsa hankalana hetkenä. Toiselle lohtua voi tuoda rukous, toisille esi-isien kanssa keskustelu. Joku muu uppoutuu tarinoiden maailmaan tai maalaa. Toisinaan tulee vastaan myös tilanne, jossa aiemmin lohtua tuonut taho tulee hylättyä syystä tai toisesta. Pidin teeman monitahoisuudesta, yhtäkään vaihtoehtoa ei nostettu toista paremmaksi ja käsittely tuntui kunnioittavalta.

Teos tarjoaa siis monenlaista pureskeltavaa. Itselleni se antoi uutta tietoa Kiinan historiasta, sai pohtimaan uskonnon ja uskomisen merkitystä ja luonnollisesti sain myös lukea hienon tarinan. Uskon lukevani Hunanin vielä kolmannenkin kerran, sillä tuntuu että sillä on minulle vielä annettavaa.

Jos kaipaatte lisäsuosituksia, käykää kurkkaamassa bloggaukset vaikkapa Kirsin kirjanurkasta ja Eniten minua kiinnostaa tie - ja Kulttuuri kukoistaa -blogeista.

Mainittakoon vielä loppuun, että Mäkelän aikaisempaa tuotantoa tuntevat voivat löytää Hunanista erään tutun hahmon ja taisi siellä toinenkin "pääsiäismuna" vielä odottaa löytämistään. Itse löysin tuon ensimmäisen ilokseni aivan itse, toinen on vielä bongaamatta.

J. Pekka Mäkelä: Hunan
Like, 2018. 549 s.

Miki Liukkonen: O

Massiivinen O saa aikaan huimauskohtauksia

Miki Liukkosen O on järkäle. Sähköisessä muodossa sen kokoa ei voi hahmottaa fyysisesti, massiivisuudesta kertoi vain hyvin hitaasti kasvava prosenttiluku lukusovellukseni oikeassa yläkulmassa. Kirja kurottaa moneen suuntaan ja sen tarinaan nivoutuvat niin nuorten miesten uimajoukkue, mystiset huimauskohtaukset Meilahdessa, Nikola Teslan kokeet, liukumäet, tanskalainen teatteriryhmä, kokeelliset huumeet, espanjalainen haiseva ranta kuin aika moni muukin asia. Kerronta kiertää kehää, nousee, laskee ja keriytyy itsensä ympärille hajotakseen taas tangentteina jonnekin muualle. Yksinkertaisesti sanottuna informaatioähkyinen O oli minulle uuvuttava lukukokemus.

Todettakoon aluksi silti muutamia hyviä asioita. Liukkonen kirjoittaa välillä hengästyttävän kauniita ja osuvia kielikuvia. Aikapoimut ja kollektiiviset déjà vut olivat aiheina kiinnostavia ja niissä oli paljon potentiaalia vaikka mihin. Lisäksi näin laajan, moniäänisen ja lähes 900-sivuisen teoksen kirjoittaminen on ollut sen verran suuri työ, että nostan sille hattua. 

Toisaalta hyvätkin kielikuvat hukkuvat sinne massaan, etenkin jos niitä on useampi samassa virkkeessä. Moniulotteisuus tuo tarinaan erilaisia näkökulmia, mutta jos tarina hajoaa liian laajalle en ainakaan minä jaksanut jatkuvasti keskittyä siihen että kuka nyt puhuu ja missä suhteessa hän on kaikkiin muihin esiteltyihin henkilöihin. Romaanin laaja pituus ei myöskään ole synti itsessään, mutta itse olisin kaivannut hieman tiivistämistä ja fokusointia. 

Lisäksi tässä teoksessa oli todella suuri määrä eri tavoin ällöttäviä kohtauksia. Minä haen lukukokemuksestani nautintoa sanoista, mutta ruumiiden tökkiminen kepeillä tai jalkasilsan yksityiskohtainen kuvaaminen eivät tuoneet sitä minulle, olivat ne sitten vaikka kuinka hienosti sanoitettuja.

Pikaisen Goodreads-selailun perusteella uskallan todeta, että kirja on sellainen joka joko ihastuttaa tai jättää kylmäksi. Tai oikeastaan vaikuttaa siltä, että moni tämän lukenut on ollut sitä mieltä, että tämä on kerrassaan mainio. Tämä selittynee ehkä myös sillä, että moni saattaa olla niin fiksu että jättää näin pitkän kirjan kesken, jos se ei nappaa. Minä myönnän hyytyneeni vähän jo henkilöluettelon kohdalla ja satunnaisia innostumisen hetkiä lukuunottamatta tämä oli minulle enemmän liikunnanopettajan ankaran katseen alla suoritettu Cooperin testi kuin leppoisa metsälenkkeily. Omapa on sinnikkyyteni.

Jos aiot tähän kirjaan kuitenkin tarttua, suosittelen paperiversiota. Lähinnä siksi, että ainakin omassa lukusovelluksessani tai minun sorminäppäryyteni puutteen vuoksi alaviitteiden tarkistaminen oli kammottavan hankalaa ja kirjan kokonaishahmottaminenkin olisi varmaan ollut fyysisessä muodossa helpompaa.

Viime vuoden Helmet-haasteessa luin tämän kohtaan kirjassa on yksivärinen kansi. 

Miki Liukkonen: O
WSOY, 2017. 859 s.

Runohaasteen lopputulema

Vuosi lähenee uhkaavasti tai oikeastaan armollisesti loppuaan ja samalla päättyvät lukuisat lukuhaasteet. Reader, why did I marry him? -blogin Ompun luotsaama runohaaste oli miellyttävä haltuunotettava, sillä lukea sai mitä tahansa runoutta sen verran kuin mukavalta tuntui. Itse huomasin vasta nyt lukeneeni haasteeseen vain kotimaista runoutta, mutta mikäs lukiessa kun ovat niin taitava ja monipuolinen joukko.

***

Luin Tekla Inarin runo- ja valokuvakokoelman Siniset vuodet - Blue Years jo maaliskuussa. Muistan lukuhetken, istuin lähijunassa ja jotenkin ajattelen että on ollut kaunis päivä. Kauneuden illuusio voi toisaalta johtua myös teoksen kuvituksesta, tavallisista pienistä hetkistä otetuista valokuvista joissa on hätäisyyttä ja rakeisuutta, sellaista oikeanlaista. Kirja oli myös käsituntumalta miellyttävä, pehmeä ja kompakti.

Runot ovat puolestaan jatkumo, ne kuvaavat kahden ihmisen välistä rakkaustarinaa tässä tämän hetken maailmassa. Sanat resonoivat mielessä, Inari kirjoittaa selkeää ja tarkkanäköistä proosarunoa. Tuntuu hassulta sanoa, että tämä oli jotenkin helppo kokoelma, mutta se on nyt ensimmäinen mieleentuleva sana. Runot ja kuvat seurasivat toisiaan, minä pysyin perässä, nyökyttelin.

Tekla Inari: Siniset vuodet - Blue Years
Kosmos, 2017. 256 s.
Englanninkieliset käännökset: Kasper Salonen
Typografinen muotoilu: Jaakko Suomalainen

Lainattu kirjastosta.

***

Syksyllä suoritin Lyriikan perusteet -kurssia ja ensimmäisenä tehtävänä oli lukea jokin kotimainen uusi runokokoelma. Poimin omasta hyllystä Mia Röngän esikoiskokoelman Maanalaiset linnut. Rönkä on muun muassa ympäristöekologian dosentti ja ammattiosaaaminen nousee esiin myös runoissa. Takakannessa yhteiskunta- ja ekokriittisiksi kuvatut runot pursuavat luontosanastoa, metsoja, avaruussäätä, silokallioita ja suomaisemia rinnastettuna kaupunkimaisemiin, bussikatoksiin ja viemärikaivoihin.

Kokoelma on pääosin tummasävyinen, kalliot räjähtävät teiden tieltä, sanoissa on surua ja luopumista. Silti on myös lämpimiä kosketuksia, yhteisymmärryksen hetkiä ja jonain hetkenä pystyn häätämään maailmasta kaiken pahan. Palaan tähän kokoelmaan vielä varmasti, typografisiin leikkeihin ja vahvoihin kuviin.

Mia Rönkä: Maanalaiset linnut
Sammakko, 2016. 67 s.

Omasta hyllystä.

***

Alkuvuodesta ihastuin Veera Antsalon Pölyn historia -kokoelmaan ja täten syksyllä ilmestynyt uusi kokoelma Imago oli helppo valinta kirjastosta kotiin vietäväksi. Imagossa ollaan jatkuvassa muutoksen pyörteessä, katseen kohteena, on tyttö ja lasia ja heinää. Luin tätä junassa ja kirjaston sohvalla, en tiedä mitä sähläsin taas palautuksen kanssa, upposin ja toivoin ettei lapsi herää päiväunilta ihan vielä. Upposin ja jätin ajattelematta, koska se oli siinä hetkellä helppoa, vaikka tiesin, että tässä ollaan jonkin mielenkiintoisen äärellä ja että ehkä kannattaisi vähän nyt keskittyä vaikkei mukamas ehdi.

Jostain syystä mieleen ovat jääneet erityisesti Instagram-filttereiden nimet ja yliviivaukset, jonkinlainen epävarmuuden reunalla keikkuminen, onko tässä hyvä, onko? Voisin hyvin kuvitella palaavani tähän vielä, keskittyväni paremmin. Pidän siitä, että Antsalon runoja lukiessani koen olevani jonkinlaisen tajuamisen äärellä mutta en aivan, että on ajateltava ajatus vielä loppuun, pinnistettävä vähän, ja sitten löydän jotain tärkeää. Sopivan haastavaa ja kiehtovaa siis.

Veera Antsalo: Imago
Teos, 2018. 96 s.
Ulkoasu: Jenni Saari

***

Viimeisenä haasteeseen ennättävänä kokoelmana luin Tuomas Timosen Oodi rakkaudelle ja järkytyin ehkä vähän. En tiedä mitkä olivat ennakko-odotukseni, ehkä se johtui sanasta rakkaus, mutta jotenkin kokoelman maailmankuva tuntui ankealta, perusteetonta lyömistä, epävarmuutta. Runot sekoittuvat mielessäni parhaillaan kesken olevan Miki Liukkosen O:n kanssa, vaikeuteni johtuivat varmaan siitäkin.

Toisaalta pidin kovasti riemukkaan sekopäisestä runosta Satu 2: Daniil Harms ja Punahilkka, sen pistin siipallekin luettavaksi ja hän nauroi, Harmsin absurdi tapa kirjoittaa oli saavutettu riemukkaasti. Pidän myös itseäni vähän tylsänä, sillä runot Satunnaisia onnenhetkiä 1 ja 2 olivat suosikeitani tässä kokoelmassa. Tylsältä siksi, että ne olivat ehkä sellaisia klassisempia, vaikkapa onnittelukorttiin tai vastaavaan sopivia, ihan vain kauniita hetkiä hienoin kielikuvin kuvattuina. Että miksi minä en nyt voi pitää enemmän noista monimerkityksellisemmistä ja haastavammin tulkittavista? Mutta fakta on, että pidin enemmän onnenhetkistä ja saa nyt olla niin.

Tuomas Timonen: Oodi rakkaudelle
Teos, 2007. 84 s.
Kansi: Camilla Pentti

Lainattu kirjastosta.

Kuittaan tällä myös Helmet-haasteen kohdan kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi.

***

Luin haasteeseen yhteensä kahdeksan kokoelmaa. Tämän lisäksi minulla on kuitenkin vielä lainassa kirjastosta useampi ja olen hankkinut tänä vuonna omaan kotihyllyyn ainakin kahdeksan uutta runoteosta, joten tästä on hyvä jatkaa runojenluvun tiellä. Uusi haastekin taitaa olla tuloillaan!

Veera Antsalo: Pölyn historia
Tekla Inari: Siniset vuodet - Blue Years
Maria Matinmikko: Värit
Joni Pyysalo: Kuolema, rakkaus ja lisälaitteet
Paperi T: Post Alfa

Mia Rönkä: Maanalaiset linnut

Veera Antsalo: Imago

Tuomas Timonen: Oodi rakkaudelle

Haasteeseen kuului myös luettujen kirjojen nimiä käyttäen kirjoitettu runo, johon sai lisätä myös muita sanoja kunhan kokoelmien nimet ovat siinä esimerkiksi kursiivilla eroteltuina. Tässä omani:

Mitä on odotettavissa, kuolema, rakkaus ja lisälaitteet?

Edessä siintävät siniset vuodet, ehkä muutkin värit

Vaivalla luotu imago kuormittaa

eikä post alfa kiinnosta

jäljelle jää kuitenkin vain pölyn historia

oodi rakkaudelle on turha, raakkuvat maanalaiset linnut

Tärkeitä teemoja nuortenkirjoissa

Omassa somekuplassani on etenkin tänä vuonna hehkutettu nuortenkirjallisuutta suunnasta jos toisestakin eikä syyttä. Genre on usein hienosti ajassa kiinni ja käsittelee teemoja, jotka pyörivät varmasti monen "viralliseen" kohderyhmään kuuluvan päässä eikä niistä lukeminen tee hallaa aikuisellekaan, päinvastoin. Seuraavissa kahdessa teoksessa käsitellään kiinnostavasti niin fyysisiä kuin mielen sairauksia ja niiden ohella muun muassa ystävyyttä, seksuaalisuutta ja perhesuhteita.

Maija Haaviston Perhonen vatsassa tarttuu kiinnostavasti nuortenkirjoissa harvemmin käsiteltyyn sairauteen eli Crohnin tautiin. Kasiluokkalainen Tuulia saa tietää sairastavansa tätä tulehduksellista suolistosairautta ja haluaa piilottaa nolona pitämänsä sairauden ystäviltään. Ajatus uudesta koulusta tuo kaivatun pelastuksen, sillä siellä Tuulia voi keksiä itsensä uudelleen ja valkoiset valheetkin uppoavat paremmin tuoreisiin luokkatovereihin. Valheilla on kuitenkin tapana riistäytyä käsistä ja niin käy nytkin.

Parasta antia kirjassa oli mielestäni pohdinta siitä, mistä syistä sairauttaan saattaa alkaa salailla ja mitä haittaa tai hyötyä valheista voi olla. Kokonaisuutena kirjaan oli kuitenkin ympätty mielestäni hieman liikaa sisältöä Tuulian sairastumisen lisäksi ja kummeksuin hieman myös teoksen joustavaa asennetta reseptilääkkeisiin tai niiden ottamatta jättämiseen. Iso plussa kuitenkin kiinnostavan ja erilaisen aiheen käsittelystä sekä menevästä kerronnasta.

Kirsin kirjanurkassa kiitellään juuri mukaansatempaavaa kerrontaa, Yöpöydän kirjoissa puolestaan mainitan muun muassa nykyajan ilmiöiden (kuten podcastit ja tubetus) luonteva mukanaolo kirjassa.

Jennifer Nivenin Yksi täydellinen päivä -kirjasta kiinnostuin alunperin varmaankin Helsingin sanomien kritiikin ja Suketuksen bloggauksen myötä. Aiheeltaan se ei ole mitenkään kevyt, sillä sen keskushenkilöt Violet ja Finch kohtaavat koulun kellotornin huipulla harkitessaan molemmat itsemurhaa. Kohtaamisen myötä nuorilla on yhteinen salaisuus ja vähitellen heidän välilleen muodostuu myös aitoa välittämistä. Kirjassa käsitellään muun muassa hetkessä elämisen tärkeyttä, mielenterveysasioita ja rakkautta, tärkeitä teemoja kaikki.

Luin vahvatunnelmaista kirjaa luku tai kaksi kerrallaan, mikä sopi tälle teokselle hyvin. Nivenin tarina on niin täysi, että se kaipasi välillä ilmaa ympärilleen. Kirjasta on jäänyt mieleen tarkkoina muistikuvina niin valoisia ja toivoa täynnä olevia kohtauksia kuin pohjattoman synkkiäkin. Lopussa itketti monistakin syistä. Leena Ojalatvan suomennos oli sujuvaa luettavaa ja teki kirjan lukemisesta entistä mukavampaa.

Kuittaan Nivenin kirjalla Helmet-haasteesta kohdan surullinen kirja.

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa
Nordbooks, 2018. 244 s.

Jennifer Niven: Yksi täydellinen päivä (All the Bright Places, 2015)
Karisto, 2017. 405 s.
Suomentaja: Leena Ojalatva

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys

Aika moni näistäkin ihmisistä haaveilee varmasti museokahvilasta.

Väkivaltaviihdettä, korkeakirjallisuutta ja makoilua Dubain auringossa

Silvia Hosseinin esikoisteos, esseekokoelma Pölyn ylistys on kerännyt moniaalla kiitosta yltäen muun muassa Helsingin Sanomien esikoiskirjamittelöihin ja saaden vastikään Kalevi Jäntin palkinnon. Hosseini sekoittaa yhdeksässä esseessään ilahduttavasti omakohtaisia kokemuksia ja tarkkaa analyysia erilaisista nykymaailman ilmiöistä, mutta jätti minut kuitenkin lopulta hieman kylmäksi.

Takakannessa luvataan, että kirjassa käsitellään huonoutta ja huonoja tekstejä, teoksia ja ilmiöitä ja odotin aiheelta aika paljon. Ehkä siksi petyin, sillä koin että huonous jäi kuitenkin jonkinlaiseksi ohueksi sivujuonteeksi. Totta kyllä, että Hosseini pui yksityiskohtaisesti Leonard Cohenin Death of a Ladies' Man -albumia ja useita Al Pacinon ei-niin-laadukkaita elokuvia, mutta odotin jotain muuta. Odotin ehkä jonkinlaista iloista rypemistä huonoina pidettyjen kulttuurituotteiden parissa, enkä niinkään syväluotausta Dubain kimaltelevaan ongelmallisuuteen tai sivullisuuden käsitteen analysointia Albert Camus'n Sivullisen parissa.

Hosseini osaa kyllä kirjoittaa hyvin, sivut kääntyvät tiuhaan. Ehkä vieraantuneisuuteni johtui myös siitä, että käsitellyt asiat eivät olleet minulle niin tuttuja: Sons of Anarchysta olen nähnyt vain promokuvia ja Dubaihin en edes halua matkustaa. Lisäksi minulle jäi kokoelman ensimmäisestä Lifestyle-torakat -esseestä halju olo, eikö lifestylebloggaajia ole parjattu jo ihan riittävästi? Toisaalta ymmärrän kyllä esseestä Hosseinin pointit kuluttamisen ihannoinnin ongelmallisuudesta, mutta bloggaajien närppiminen harmitti.

Kokoelman päättävästä Pölyn ylistys -nimiesseestä (jonka voi lukea myös Nuoren Voiman sivuilta) kuitenkin pidin paljon. Tunnistan Hosseinin kuvaaman museofatiikin ja kakkupalan kaipuun ja toisaalta myös Stendhalin syndrooman, josta pääsee nauttimaan koettuaan yliannostuksen kaunista kuvataidetta. Huvitun siitä, kuinka kansallisgallerioissa ravaamista tulee tehtyä kerta toisensa jälkeen, nykyään tosin ehkä vähemmän kun ne samat kipot, kupit ja kruununjalokivet on jo nähty. Onneksi tämä essee oli kokoelman viimeinen, jäi parempi mieli.

Ehkä odotukseni olivat siis kerrassaan väärät. Olen myös esseelukijana vielä melko harjaantumaton. Kaipaan vähemmän viitteitä ja akateemisuutta, enemmän omaa kelaa ja jotain. Mutta olen valmis jatkamaan harjoituksiani, hyviä ihmisläheisiä ja ei-liian-akateemisia esseekokoelmia saa suositella!

Lukekaa ihmeessä myös esimerkiksi Tekstiluolan Tuomaksen oivallinen arvio tästä kokoelmasta.

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys. Esseitä.
Savukeidas, 2018. 240 s.

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki

Hennot ja vahvat, vanhemmat ja vauvat

Juha Itkosen Ihmettä kaikki (Otava, 2018) oli kirja, jonka ajatumista lukulistalleni en voinut välttää. Näin ainakin ajattelen. Olen imuroinut itseeni kaikenlaista vanhemmuutta käsittelevää kirjallisuutta tarpeeseeni ymmärtää ja käsitellä, joten en minä voinut ohittaa tätä, vaikka moni oli sanonut sen olevan todella surullinen kirja.

Olin valmistautunut siihen, surullisuuteen. Odotin, että milloin se itku tulee, milloin. Itkin tätä lukiessani kuitenkin vain onnesta ja helpotuksesta. Ihmettä kaikki, hyvin meni. Kuitenkin.

Itkonen kertoo kirjassaan siitä, miten nelihenkisen perheen arki ja rutiinit menevät uusiksi iltatähden ilmoittaessa itsestään. Kaikki ei nimittäin suju onnen huumassa, tulee komplikaatioita, lääkärikäyntejä, vaikeita päätöksiä ja ryppyjä parisuhteeseen. Ja sitten turruttavan surun keskeltä lähdetään uuteen alkuun ja uusiin pelkoihin. Toisaalta on kuitenkin myös hetkiä, jolloin parisuhteessa ollaan lähempänä toista kuin koskaan, onnea siitä, kun lapsi nykäisee happiviikset itse irti ja huojennusta, kun lääkärit ja hoitajat kerta toisensa jälkeen sanovat, että hyvin menee, tänäänkin.

Kirja tuli erityisen lähellä, sillä sen aikajänteen viimeinen kesä on sama kesä, kun minä mittasin päivittäin verenpainettani useita kertoja ja ravasin tutkimuksissa itseni ja lapsen vuoksi. Aika, jonka usein kuvataan olevan olla ihanaa ja tulevaisuudenuskoa täynnä, olikin täynnä pelkoa ja jännitystä. Sen saman kesän lopussa sain tuijottaa maailman ihmeellisintä lasta, johon oli kiinnitetty jos jonkinlaisia piuhoja ja jonka aina välillä sai ottaa syliinsä tuhisemaan.

Objektiivisesti arvioituna oma tilanteeni ei ole verrattavissa Itkosen kuvaaman perheen tilanteeseen. Surujen ja pelkojen suuruuden vertailu lienee kuitenkin turhaa, sillä ne ovat kuitenkin tunteita joihin voi samaistua ja joista lukiessa saa tunteen siitä, että ei ole yksin. Ja että vauvat ovat ihmeellisiä, suomalainen terveydenhuolto on ihmeellistä ja että vauvoista on huolehtimassa aika huippuja tyyppejä.

Mutta niin, ei tätä kirjaa määritä kuitenkaan suru. Siinä puhutaan kyllä paljon surullisista asioista ja surun kohtaamisesta, mutta kuitenkin halutaan löytää yhteinen reitti, yhteinen tulevaisuus ja luottaa siihen, että yhdessä pärjätään. Tästäkin ja tälläkin kertaa. Ja se on niin hieno ajatus, että itkettää. Luin viimeiset sivut kirjasta istuessani päiväunia nukkuvan lapseni vieressä, kuuntelin hänen hengitystään ja ajattelin, että tähän asti mekin olemme päässeet. Ihmettä kaikki.

Kiitos Juha Itkonen, että kirjoitit tämän kirjan ja sanoitit niin hienosti monenlaisia tunteita. Kiitos.

Helmet-haasteesta kuittaan tällä kohdan kirja käsittelee vanhemmuutta. 

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki
Otava, 2018. 293 s.
Ulkoasu: Piia Aho

Menun verran sarjakuvaa ja sarjakuvahaasteen päätös

Marraskuu vetelee viimeisiään ja päätöksensä saa tänään myös Hurja hassu lukija -blogin Sarjakuvahaaste. Tässä teille vielä viime tinkaan menullinen sarjakuvaa ja lyhyt haastekooste.

***

Aperitiivi

Tsugumi Ōba & Takeshi Obata: Death Note #1-2 (Viz, 2005)

Death Note oli yksi mangasarjoista, joita minulle erityisesti Twitterissä vinkattiin mangasuosituksia havitellessani. Tsugumi Ōban piirtämässä ja Takeshi Obatan käsikirjoittamassa mangassa lukio-opiskelija Light löytää kadulta Death Note -kirjan, joka kuuluu kuolemanjumala (shinigami) Ryukille. Kirjan haltija voi tappaa kenet tahansa, jonka nimen ja kasvot hän tietää. Light aikoo tehdä maailmasta kirjan avulla paremman paikan, mutta mystisesti kuolevien rikollisten vyöry kiinnittää Japanin poliisivoimien huomion. Poliisit saavat johtajakseen kansainvälisen tason etsivän, L:n, joka on valmis saamaan tappajan kiinni keinolla millä hyvänsä.

Olen lukenut tästä kaksitoistaosaisesta sarjasta vasta kaksi ensimmäistä osaa ja aion ehdottamasti lukea sen loppuun. Sarjassa käsitellään kiinnostavasti oikeaa ja väärää ja se on oikeastaan aika kuumottavaa luettavaa. Suosittelen.

Alkupala

JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Irtiotto (WSOY, 2018)

Villimpi Pohjola on ollut meillä lähinnä siipan lukema sarjakuva, itse olen tainnut lukea aiemmista albumeista ehkä kaksi. Tämä sarjan viides albumi kuitenkin tyrkättiin minulle painokkaasti käteen ja todettiin, että lue. Sarjassa käsitellään nuorten aikuisten elämää erilaisissa tilanteissa: on lapsiperhearkea, graduahdistusta, pelokasta työnhakua ja lapsettomuushoitoja. Ahosen piirrostyyli on äärimmäisen paljon mieleeni ja kerronnan ote on humoristinen ja vertaistuellinen. Hyvät itkut tuli tästä albumista, kiitos Ahoselle.

Pääruoka

Lorina Mapa: Duran Duran, Imelda Marcos and Me (Conundrum Press, 2017)

Sarjakuva toimii minusta oivallisesti elämäkertakerronnassa ja niin on tässäkin tapauksessa. Lorina Mapan isä kuolee auto-onnettomuudessa ja rakasta vanhempaa on lähdettävä saattamaan haudan lepoon entiseen kotimaahan, Filippiineille. Teoksessaan Mapa kaivautuu omaan lapsuuteensa ja pohtii juuriaan maassa, jossa elintasoerot ovat suuret ja politiikka repii kansaa hajalle. Oma tietämykseni Filippiinien historiasta oli käytännössä olematonta, joten kiinnostavan suku- ja kasvutarinan lisäksi teos tarjosi myös sivistävä.

Jos lisätieto kiinnostaa, kannattaa lukea Suketuksen oivallinen bloggaus.

Jälkiruoka

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga Vol. 6-8 (Image Comics, 2016-2018)

Hyvä ravintolajälkiruoka on mielestäni sellainen, että annos on kaunis ja jollain tavalla yllättävä. Saga on juuri tällainen. Staplesin piirrosjälki on lumoavaa ja Vaughanin käsikirjoitus on, no, oikeastaan se on kamala. Kamala siinä mielessä, että kelle tahansa hahmolle voi tapahtua mitä tahansa. Eräässä näistä kolmesta luetusta albumista muun muassa tapettiin brutaalisti yksi minulle rakas hahmo ja tapahtui muutakin häkellyttävää. Tavallaan siis inhoan näitä sarjakuvia, mutta samaan aikaan en voi olla lukematta niitä.

Sarjassa Alana ja Marko yrittävät epätoivoisesti pitää pienen perheensä hengissä. Sotivien kansojen molemmilta puolilta tulevat rakastavaiset ovat saaneet lapsen, joka herättää auktoriteeteissa kauhistusta. Matkalle halki avaruuden heidän seuraansa on liittynyt sekalainen joukkio muitakin järjestäytyneen yhteiskunnan laitamilla eläviä henkilöitä. Sarja on paikoin graafinen ja väkivaltainen, mutta myös kaunis ja sykähdyttävä.

Olen kirjoittanut sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta täällä. Like-kustannus on ansiokkaasti suomentanut tätä sarjaa, jos englannin kieli ei maita.

Toinen jälkiruoka, joka olisi kannattanut jättää syömättä

HyeKyung Baek: Gossip Girl: For Your Eyes Only #1-2 (Yen Press, 2010-2011)

Minä rakastan Gossip Girl -tv-sarjaa, tykittelin sen aikoinaan läpi jonkinlaisessa hurmoksessa. Sarjan dramaattisuus, epäuskottavat käänteet ja mystinen parisuhdesekoilu Upper East Siden kimalluksessa oli erinomaista eskapismia arjesta. Sarja perustuu Cecily von Ziegesarin kirjoihin, joita en ole lukenut.

Manga lähtee suurinpiirtein samasta lähtökohdasta kuin sarja. Blair on saanut tietää Serenan muhinoineen Blairin poikaystävän Naten kanssa. Luonnollisesti Serena on kadonnut tapahtuman jälkeen teille tietämättömille. Serena haluaa viimein palatessaan korjata välit Blairin kanssa, mutta Blair ei tietenkään aio antaa anteeksi helpolla. Tämän jälkeen tarina lähteekin aikamoiseksi sekoiluksi, jossa Blair muun muassa joutuu muuttamaan pois kotoaan, löytää salaisen kutsumuksensa siivoamisen parista ja blaablaablaa. Mangan piirrostyyli ei ollut lainkaan makuuni (liian tyyliteltyä sipistelyä höystettynä söpöilykaahotushahmoilla) ja sen lukeminen oli valitettavasti aika puuduttavaa. Harmi. Sarjassa on ilmestynyt yhteensä kolme osaa enkä pidä tarpeellisena haalia enää sitä viimeistä käsiini.

***

Sarjakuvahaaste itsessään oli mukava, sillä luettavakseen saattoi valita genren kentältä mitä tahansa. Lainapinoissani kurkistelee nytkin useampi teos, joka olisi sopinut tähän haasteeseen, mutta onneksi niiden lukemista voi jatkaa muutenkin. Tässä postauksessa mainittujen sarjakuvien lisäksi luin seuraavat teokset:

Emmi Valve: Armo
Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti
Mae Korvensivu: Clownfish Twister #1
Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne 
Liv Strömquist: Kielletty hedelmä

Makoto Yukimura: Planetes #1-4

Yhteensä luin haasteeseen 18 sarjakuvateosta ja saavutin tason Marv (18-20 luettua teosta). Kiitokset Hurjalle hassulle lukijalle kivasta, matalan kynnyksen lukuhaasteesta! 

Eveliina Nieminen: Late Bloomers

Suorita, ihminen, suorita

Eveliina Niemisen Late Bloomers on sellainen kirja, että se pitäisi lukea hitaasti ja nautiskellen, ehkä vähän siinä olevien ihmisten vouhotukselle naureskellen. Itse tietenkin luin kirjan kiireessä (ai miten niin palautuspäivä on jo huomenna?) ja ahmien (no tässähän on hyvin ehkä vartti aikaa, kun lapsi nukkuu). Hyvä se oli silti ja tällä tavalla luettuna pointti meni ehkä paremmin perille, tavallaan.

Iltalukemiseksi en välttämättä näitä pieniä tarinoita suosittele, sillä ainakin itselläni pulssi lähti kohoamaan kaikesta dynaamisesta veuhkuamisesta. Ihmisille asetetut tulostavoitteet, oman itsen jatkuva päivitys kaikenmaailman poppakonsteilla ja guruluennoilla sekä kyynärpäätaktiikan käyttäminen ahdistivat. Hahmot kumisivat tyhjyyttä, jota yritettiin täyttää maallisella mammonalla.

Neljään osaan jaettu opus sisältää sekä toisistaan irrallisia tarinoita että tarinallisia jatkumoita. Terävimmillään Nieminen oli mielestäni juuri näissä lyhyimmissä, jotka löytyvät heti kirjan alusta osiosta Driven. Sen maalailemat kuvat ylisuorittavista ihmisistä olivat terävän hauskoja ja silti kauheita. Pidin paljon myös teoksen lopettavasta Mount Egosta, jossa ihmisten nousupyrkimykset asetetaan unenomaisessa tarinassa perspektiiviin.

Kirjassa olevat Cassandre Montoriolin kuvitukset ovat elegantteja ja hyvin teoksen tyyliin sopivia. Ne muistuttavat paljon lehtikuvituksia eikä mikään ihme, sillä Montoriol tekee niitä paljon. Pidin rohkeasta, leveästä viivasta ja eloisista väreistä. Esimerkiksi juuri Mount Egon herkkäkorvaisen kauriin voisin ottaa seinälleni.

Hektisyydestä huolimatta Late Bloomersin ääreen oli hyvä pysähtyä. Tarinoissa maalailtu maailma ei ole miellyttävä, mutta toisaalta se muistuttaa hidastamisen tärkeydestä ja siitä, että minä en halua seistä vuoren huipulla yksin. Ei sillä, tuskin ihan lähiaikoina lakkaan yllättymästä ihan puskista tulevista palautuspäivistä sun muista, mutta vähitellen.

Eveliina Nieminen: Late Bloomers: Short stories of people overachieving without achieving
Kosmos, 2018. 87 s.
Kuvitus: Cassandra Montoriol

Mahtavaa, Hel-YA!

Syyskuun lopulla järjestettiin kaikkien aikojen toinen Hel-YA! -festivaali, jossa keskitytään young adult -kirjallisuuteen. Glorian tiloihin siirtynyt tapahtuma keräsi helmoihinsa aimo joukon lukemisesta kiinnostuneita nuoria ja myös meitä vähän vanhempia kirjallisuuden ystäviä kuuntelemaan kiinnostavia paneelikeskusteluja kirjoista ja niiden liepeiltä.

Sekä dystopiaa että fantasiaa käsittelevissä paneeleissa mainittiin useaan kertaan se, kuinka kirjailija on ikään kuin ennustaja tai herkille taajuuksille virittäytynyt tyyppi. Jos onni osuu kohdalle, ajoittuu kirjan julkaisu juuri sellaiseen saumaan kun aiheesta puhutaan. Toisinaan tuntuu, että moni samaan aikaan julkaistu kirja kertookin samasta aiheesta. K.K. Alongi pohti tämän johtuvan siitä, että kirjailijat tulevat tarttuneiksi ilmassa leijuviin aiheisiin ja lähtevät niistä omiin suuntiinsa. Dystopiapaneelissa todettiin, että dystopiakirjoissa on aina pakko olla toivoa. Se oli minusta lohdullinen ajatus.

Fantasiakirjallisuuskeskustelussa keskusteltiin erityisesti siitä, mikä tekee fantasiasta kiinnostavan kirjallisuudenlajin. Erika Vik muun muassa totesi, että fantasiassa voi kehitellä kokonaisia maailmoja teemoineen ilman meidän maailmamme painolastia ja Elina Pitkäkangas täydensi fantasian poistavan ennakko-odotuksia. Tällöin lukija voi itse havahtua esimerkiksi ongelmallisiin rakenteisiin ja parhaimmillaan vetää niistä yhtäläisyysmerkkejä reaalimaailmaan. Suomalaista spefiä kuvattiin keskustelussa erittäin kantaaottavaksi, mutta pelättiin myös että kritiikki saattaa jäädä ns. maagisen tilpehöörin alle piiloon. Mediassa myös keskitytään helposti kirjan ns. kärkipointtiin, mikä voi antaa kirjasta yksipuolisen kuvan. Esimerkiksi keskusteluun osallistuneen Magdalena Hain Kolmas sisar -teos on ollut viime aikoina paljon esillä panseksuaalisuuden ja muutenkin vapaamman seksuaalisuuden teemojen kautta ja huomasin itsekin yllättyväni siitä, miten paljon kaikkea kiinnostavaa kirja edellämainittujen lisäksi sisältää.

Useaan otteeseen pohdiskeltiin myös sitä, vähentävätkö fantasia- ja young adult -leimat jollain tavalla kirjojen uskottavuutta. Tämä on mielestäni hirvittävän surullinen kysymys, mutta onneksi tapahtuman kirjailijat seisoivat ylpeästi kirjojensa takana. Muun muassa Hai myös totesi, että ihminen on narsistinen eläinlaji, joten myös lähtökohtaisesti vaikkapa avaruushämähäkeistä kertovat teokset kertovat kuitenkin "meistä". Tarinoissa on erilaisia tasoja ja syvemmät pohjavirrat saattavat fantasia- ja dystopiakirjoissa olla niin sanottuja realistisia tai aikuisten kirjoja kiinnostavampia, jos vain osataan katsoa luokittelujen ohi. Toisaalta kirjoja voi ja saa lukea myös niiden sisältämien seikkailu- ja eskapismitasojen vuoksi.

Feminismiä käsitelleessä paneelissa pääsivät rinnakkain Anu Holopaisen Sydänhengitystä, Essi Ihosen Ainoa taivas ja Laura Lähteenmäen Yksi kevät. Keskustelussa todettiin näiden teosten sopivan temaattisesti erittäin hyvin yhteen ja olen koko kolmikon laittanut jo omalle lukulistalleni, mahtavaa. Itse pidin tässä keskustelussa erityisesti siitä, että esimerkiksi abortista puhuttiin asiallisesti ja monipuolisesti. Tästä paneelista minulla on vain vähän muistiinpanoja, olen näemmä unohtanut kirjoittaa, mutta muistan hyvin sen mieleni vallanneen ilon siitä, miten lavalla keskusteltiin hienosti feminismistä.

Suurimman hämmennyksen päivän aikana aiheutti paneeli, jossa keskusteltiin kirjojen siirtämisestä valkokankaalle tai televisioon. Keskustelemassa olivat Emmi Itäranta ja Elina Rouhiainen, sillä molempien teoksista on suunnitteilla versiot joko elokuvaksi tai televisioon. Hämmennykseni ei johtunut siitä, etteikö näitä teoksia kannattaisi versioida. Minusta olisi mahtavaa nähdä Teemestarin kirja elokuvana ja Väki-sarja televisiossa. Oli nimittäin kamalaa huomata, että en osannut nimetä yhtään kotimaista näkemääni hyvää kirja-adaptaatiota viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Tottahan toki on tullut Nälkäpelejä ja muita, mutta kotimaisia en vain keksinyt. Kysyin samaa Twitterissä ja iso osa vastauksistakin viittasi vanhempiin sovituksiin. Uudemmista aion nyt viimein katsoa Aleksi Delikouraksen Nörtti: Dragonslayer 666 -sarjan. Toivokaamme siis, että paneelissa keskusteluun nostetut sovitukset realisoituvat pian ja ovat loistavia, jolloin ehkä kotimaisiin tuotantoihinkin saadaan uutta puhtia.

Yksi eniten odottamani paneeli oli otsikolla Mikä (kaikki) ottaa päähän nuortenkirjakeskustelussa? Paneelissa keskustelivat Bookish Tea Party -blogin Katri, vloggari Kalenterikarju eli Mikko Toiviainen, kirjailija ja kirjavinkkari Sini Helminen sekä lukiolainen Maiju Koivula. Ongelmalliseksi koettiin muun muassa nuortenkirjallisuuden laaja skaala eli se, että saman kattokäsitteen alle mahtuu niin söpöjä ja turvallisia romansseja kuin teemoiltaan rajujakin kirjoja.

Nuorille suunnattuihin kirjoihin toivottiin hyvän tarinan lisäksi jotain yhteiskunnallista teemaa ja muistutusta siitä, että nuorilla on myös valtaa muuttaa asioita. Viime vuosina nuortenkirjoissa ovat olleet nousussa "vahvojen naisten" tarinat ja Helminen muun muassa haaveili siitä, että näiden naisten ei tarvitsisi aina potkia. Samaa aihetta sivuttiin myös fantasiakeskustelussa, jossa odotettiin päivää jolloin voidaan puhua vain hahmoista eikä ihmetellä esimerkiksi herkkää mieshahmoa. Toiveissa siintävät lisäksi ei-toksiset poikahahmot, vässykkänaiset ja -miehet ja monipuolisuuden kasvattaminen esimerkiksi muunsukupuolisten tai sateenkaarevien päähenkilöiden muodossa.

Sen lisäksi että nuortenkirjoja toivottiin paremmin esille kirjakaupoissa ja kirjastoissa toivottiin lisää kirjatrailereita ja haikailtiin enemmän pöhinää Instagramiin ja etenkin Youtubeen. Ehdin jo hetkeksi ahdistua tästä ja tuntea itseni kävyksi, kunnes tajusin tällä hetkellä itsekin poimivani suurimman osan lukuvinkeistäni Instasta. Lisäksi kirjabloggarit ovat juuri perustaneet upouuden Kirjakultti-kanavan, jossa on jo useita videoita, mahtavaa!

Viimeisimpinä pointteina nousi Toiviaisen toive siitä, että muistettaisiin puhua myös lukemisen epähyödyllisyydestä. Tänä hyggeilyn aikakautena onkin syytä muistuttaa, että hyvään kirjaan tarttuminen ja sohvannurkkaan käpertyminen on ihanan hyödytöntä. Nostattakaamme siis lukuintoa ja -iloa vaikka tämän näkökulman kautta.

Minulle päivän viimeiseksi keskusteluksi jäi Salla Simukan ja Siri Kolun yhteisshow. Tästäkään keskustelusta en kirjoittanut ylös muuta kuin että lentokoneeseen ei kannata laittaa tyllihametta. Muistiinpanojen puuttuminen johtuu siitä, että keskityin fanittamaan näitä kahta valovoimaista kirjailijaa, jotka puhuivat mahtavasti aikuisiällä löytämästään ystävyydestä ja syvästä yhteydestä. Kun niin paljon puhutaan siitä, kuinka naisten välinen ystävyys on vaikeaa ja kauheaa, oli yksinkertaisesti ihanaa kuunnella innostunutta puhetta ystävyyden kantavasta voimasta. Toki ystävyydessäkin on aina ryppyjä, tietysti, mutta niistä selvitään. Huippua, kiitos!

Minua ilahdutti myös kovasti, että tauoilla näytettiin valkokankaalta ulkomaisten tai paikalle muuten pääsemättömien kirjailijoiden tervehdyksiä. Lisäksi ohjelmaa oli Glorian aulatilassa, jossa keskusteltiin muun muassa idean kehittämisestä peliksi tai kirjaksi ja laulujen muuttumisesta tarinoiksi. Itse en näitä keskusteluja ehtinyt seurata, mutta kuulemani mukaan nekin olivat kiinnostavia ja vähintäänkin keräsivät paljon väkeä.

Helsingin Kirjamessujen kolkutellessa jo ihan konkreettisesti ovelle huomaan ajattelevani Hel-YA:ta kaipauksella. Minusta on suoraan sanottuna ihanaa kuunnella hyvin vedettyjä paneelikeskusteluja kirjallisuudesta ja sen ilmiöistä rauhallisessa tilassa. Tiedän, että messuhallissa käydään hyviä keskusteluja päivittäin, mutta katon kohotessa korkealle ja äänten puuroutuessa en ainakaan itse pysty keskittymään kovin pitkiä aikoja. Hel-YA:n aikana sain istua ja nauttia ihan rauhassa ja se oli mahtavaa. Ensi vuotta siis odotellen, kiitos!

Sain kutsuvieraslipun festivaalille, kiitos järjestäjille.