Maria Veitola: Veitola

Veitola sopii myös kahvin kanssa.

Bosslady, äiti ja tyylikokeilija

Maria Veitola on minulle kaikista tutuin Trendin kolumnistina, olen ollut vuosia lehden on-off-tilaaja. Olen pitänyt Veitolan teksteistä paljon, niissä on ollut napakkuutta ja hyviä havaintoja erityisesti ihmissuhteista. Tätä myöten kovasti rummutettu Veitola oli luontevaa ottaa kuunteluun, sillä siihen on koottu Veitolan kirjoittamia kolumneja ja hänen kommenttejaan niihin useiden vuosien varrelta.

Äänikirjana tämä oli loistavaa kuunneltavaa. Veitolan äänessä kuuluu puhetyöläisen varmuus ja selkeys. Rytmitys on hyvää ja puheessa kuuluu sopivasti tunne. Äänikirjaformaatti asetti toisaalta myös haasteita, sillä aina minulle ei ollut selvää milloin kyseessä oli varsinainen kolumni ja milloin sen kommentointi. Ei se kuuntelemista sinänsä haitannut, mutta välillä oli vähän hassua havahtua näkökulman äkilliseen vaihtumiseen.

Aiheet vaihtelevat ystävyyssuhteista perhedynamiikkaan, tyyleistä urakehitykseen, bilettämiseen ja vanhemmuuteen, näin muutamia mainitakseni. Monipuolisesta kattauksesta on helppo löytää itselleen samaistumiskohteita ja useassa kohtaa löysin itseni nyökyttelemästä, saatoinpa pyyhkäistä muutaman kyyneleenkin. Laajuuden vuoksi joukosta löytyi luonnollisesti myös asioita, joista olin eri mieltä, mutta ei sekään ole huono asia. Omien ajatusten törmäyttäminen tekee ihmiselle hyvää.

Veitola on hyvä ja sujuvasanainen kirjoittaja. Sitä myöten välillä mietitytti, olisiko teos voitu toteuttaa sisältäen kokonaan tai ainakin enemmän uusia tekstejä, sillä osittain kolumnit keskustelivat toistensa kanssa sujuvasti ja välillä hyppäykset saman aihepiirinkin sisällä tuntuivat aika suurilta. Onneksi tekstien kaveriksi oli kuitenkin lisätty ne kommentit ja muutama kokonaan uusi kolumni, jolloin kokoelma oli kuitenkin vahvasti tätä päivää.

Äänikirjakaverina Veitola oli joka tapauksessa erinomaista seuraa päiväkävelyillä ja pyykkejä ripustaessa. Go Maria, oot huima tyyppi!

Reader, why did I marry him? -blogissa vietettiin myös hyviä hetkiä Marian kanssa.

Maria Veitola: Veitola
WSOY äänikirja, 2018. 7 h 24 min.
Lukija: Maria Veitola

Caitlin Moran: Moranthology

Moran ei suinkaan puhu Baker Streetin metroasemasta vaan Sherlock Holmesista. Ja Cumberbatchista.

Älypuhelimen hankkiminen avasi yhtäkkiä paljon mahdollisuuksia, yksi niistä oli Audiblen hankkiminen. Klikkailin itseni ilolla palvelun käyttäjäksi, mutta panikoiduin kirjapaljoudesta enkä meinannut millään keksiä mihin sen ensimmäisen krediittini käyttäisin. Onneksi Sivukirjaston Liina tuli apuun ja suositteli Caitlin Moranin Moranthologya (Random House Audio Books, 2012).

Moraniin olin jo tutustunut Naisena olemisen taidon kautta ja pitänyt. Nyt pidin vielä enemmän, osittain ehkä siksi että äänikirjan lukee Moran itse ja hän osaa lukea hyvin. Ja olla hauska ja tarvittaessa vakava ja kirjoittaa intohimolla huimasta määrästä erilaisia asioita.

Moranthology siis koostuu Moranin kirjoittamista kolumneista, joiden käsittelemien aiheiden kirjo on laaja. Osan loistavista olen varmasti jo unohtanut (kuuntelinhan tätä noin kuukauden ajan pyöräretkillä, vieressä jylisevällä Kehä I:llä voi myös olla osuutta asiaan), mutta mieleen on jäänyt muun muassa hulvaton teksti Downton Abbeysta (pitäisiköhän sitä katsoa?), hienot tekstit sosiaaliturvasta ja kirjastoista, fanityttökirjoitukset BBC:n Sherlockista (olen vain vähän kade) ja Doctor Whosta ja lukuisat keskustelut jo nukahtamassa olevan aviomiehen kanssa. Jutut, jotka eivät niin sytyttäneet, ovat varmaan menneet toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos mutta haitanneeko tuo.

Mistä pidin tässä ehkä eniten, oli juuri tuo aiemmin mainitsemani intohimo jota englannin kielinen vastine passion tuntuu kuvaavan paljon osuvammin. Moran osaa innostua, nauraa, vakavoitua, viitata lähteisiin ja olla uskottava. Nostan hattua. Lisäksi elävästä lukutyylistä huolimatta Moran osaa myös olla hurjan selkeä eikä kirjaa tarvinnut turhaan kelailla taaksepäin kun jotain meni ohi (koska ei mennyt). Moran osaa myös lausua sanan probably aivan mahtavasti.

Loistavaa kuunneltavaa siis, tämä kokoelmateos. Hyvä se on varmaan luettunakin, mutta kyllä tässä oli isossa osassa on tämä kuulokokemus myös. Suosittelen.

Jos ette usko, niin lukekaa Liinan ja Siinan jutut myös.

Caitlin Moran: Moranthology
Random House Audio Books, 2012. 11 h 32 min.
Lukija: Caitlin Moran

Katja Kallio: Elokuvamuisti + elokuvafiilistelyä

Elokuvissa pitää olla popcorneja, mutta ne pitää osata syödä hiljaa.

Luin Katja Kallion Elokuvamuisti (Otava, 2007) oli muhinut hyllyssäni jo jonkin aikaa napattuani sen aikanaan herätehankintana kirpputorilta. Nyt luin sen yhtenä lukumaratonkirjana, ja maratonlukemiseen se sopi oivallisesti: Kallio kirjoittaa fiksusti, mutta kevyesti ja elokuvista puhuttaessa yhteistä kokemuspintaa löytyy helposti.

Joskus uskoo kaiken mitä valkokankaalla sanotaan. Satoja vuosia sitten kuolleen hollantilaissäveltäjän Van Den Budenmeyerin levyä saattaa etsiä ympäri Eurooppaa, koska musiikki soi Kolme väriä -trilogiassa niin kauniina. Soundtrackia etsii Pariisista saakka muttei löydä. Sen löytää sitten Helsingin Digeliukselta ja kuulee, että musiikin on säveltänyt pari vuotta aikaisemmin puolalainen Zbigniew Preisner, Kieslowskin kaveri.

Minulla ei ole aiemmin ollut oikeastaan minkäänlaista suhdetta Kallioon lukuunottamatta Sooloilua-kirjaa ja -elokuvaa. Nyt päätin pitäväni Kalliosta hänen mainittuaan sekä Sound of Musicin että Leijonakuninkaan positiivisessa sävyssä. Eikä pidä unohtaa tuota yllä mainittua Preisnerin musiikkia, se on upeaa.

Woody Allenista minulla sen sijaan on harmittavan vähän sanottavaa ja hänestä ja elokuvistaan Kallio kirjoittaa paljon. Muistin kirjaa lukiessani, etten edelleenkään tiedä miten Manhattan loppuu koska nukahdimme ystäväni kanssa kesken (se ei tosin ollut elokuvan vika, vaan saunan ja perjantain). Annie Hall on myös katsomatta, vaikka se on omassa dvd-hyllyssä.

Itse asiassa peruutan äskeisen sanomani. Kylläpäs voin sanoa Woody Allenista paljon, koska muistin juuri että Midnight in Paris on hänen elokuvansa ja se on ihana. Siis ihana. Voi hyvänen aika, miksei meillä ole sitä hyllyssä?

Ja sitten kerran yksi elokuva muuttaa kaiken. Alkutekstien aikana haukkoo henkeä ja puolessa välissä ajattelee, että ei voi olla totta, onko tällaista oikeasti olemassa? Maailma tuntuu ihmeelliseltä, itsekin on ihmeellinen, ja elämän intellektuaaliset, emotionaaliset, esteettiset ja eroottiset mahdollisuudet rajattomat. Oma maailmankuva allekirjoitetaan antautumalla kokonaan tälle elokuvalle, minkä jälkeen kaikkia muita elokuvia halveksitaan.

Äskeinen katkelma oli myös yksi suosikeitani tässä Kallion kirjassa. Tosin tämän jälkeen sanotaan, että on luonnotonta menettää elokuvaneitsyys amerikkalaiselle elokuvalle. Aloin miettiä, että kai Moulin Rouge!n saa luokitella australialaiseksi? Kyllä sen varmaan saa. Joo. Hyvä.

Huomaan, etten oikeastaan ole kirjoittanut Kallion kirjasta mitään vaan höpissyt vain elokuvista. Mutta sitä se aiheuttaa, tarvetta kertoa elokuvista, katsoa niitä, fiilistellä. Se on siis oikein mainio pieni kirja, joka kannattaa lukea ja varata sen jälkeen leffaliput tai käpertyä omalle kotisohvalle.

Kirjainten virrassa-Hanna haluaisi kirjoittaa samanlaisia elokuvajuttuja kuin Kallio. Jutun lopusta löytyy lisää linkkejä muiden teksteihin.

Katja Kallio: Elokuvamuisti
Otava, 2007. 159 s.
Kannen kuva: Katja Lösönen

***

Kirjan innoittamana listaan tähän vielä kymmenen minulle jostain syystä tärkeää elokuvaa. Ne eivät välttämättä ole kymmenen suosikkielokuvaani (vaikka myös suosikeita listalta löytyy), mutta jokin niissä on osunut ja uponnut.

Leijonakuningas (1994)
Tämä Disneyn klassikkopiirretty on kulkenut mukanani lapsuudesta asti. Yrittäessäni 2000-luvulla näyttää filmiä serkulleni ei siitä saanut mitään selvää, nauha oli sen verran kulunut kelaamisesta ja katsomisesta. Elokuvassa on hieno tarina, uljaat musiikit ja se on rakkaudella piirretty. Oma suosikkini elokuvasta on jostain syystä Scar ja viime vuonna sain itselleni vihdoin oman Scarin kotiin.

Kolme väriä: Sininen (1993)
Tässä on se Preisnerin musiikki, Van Den Budenmeyer. Muistan katsoneeni tätä yläasteikäisenä myöhään illalla itsekseni ja vaikutuin. Koko olohuone oli sininen television kajosta ja kaikki oli vain niin hienoa. Juliette Binoche, auto-onnettomuus ja se musiikki. Olin myyty. Elokuvan juliste on kulkenut mukanani pitempään, sillä joskus pienenä (lue: alakouluikäisenä) olin ostanut Tiimarista kortin, jossa tämä juliste on. Kohtalo?

Moulin Rouge! (2001)
Musikaalifaniuteni alkoi toden teolla, kun äiti erehtyi viemään minut katsomaan Les Misérablesia 12-vuotislahjaksi Helsingin kaupunginteatteriin. Se myös oli osasyy siihen, että rakastuin Ranskaan. Moulin Rouge! räjäytti potin jollain tavalla totaalisesti. Elokuva on värikäs, liioitteleva, kaunis, romanttinen, ranskalainen, ihana. Pahimpaan faniaikaan katsoin tämän monta kertaa viikossa, joskus jopa ennen kouluun lähtöä kuulokkeet päässä. (toim. huom. elokuvan nimi tosiaan kirjoitetaan huutomerkillä, ilman huutomerkkiä se on Henri de Toulouse-Lautrecista kertova elokuva vuodelta 1952, joka muuten sekin on oikein mainio)

Million Dollar Baby (2004)
Clint Eastwoodin ohjaama Million Dollar Baby sai minut kiinnostumaan nyrkkeilystä urheilulajina. Sen lisäksi se sai minut kyynelehtimään, tuntemaan ja kannustamaan. Vielä enemmän pidin elokuvasta luettuani novellikokoelman (Rope Burns, suom. Miljoonan taalan tyttö), johon se perustuu. Lisäksi tämä oli ensimmäinen elokuva, jonka kävin katsomassa lukioaikaisen poikaystäväni kanssa ja jonka syytä se osittain on, että nautin nykyään elokuvien katsomisesta niin paljon.

Dancer in the Dark (2000)
Tämä Lars von Trierin ohjaama elokuva on minun räkäitkuelokuvani, jonka katsoin yläasteikäisenä pienestä televisiosta kirjastosta lainatulta vhs-kasetilta. Olen onnellinen, että ensimmäistä kertaa nähdessäni sen olin yksin, sillä vollotin noin kaksi kolmasosaa elokuvasta aivan kauheaa räkäitkua. Itku alkoi uudestaan, kun yritin selittää juonta äidilleni. Elokuva on aivan kamala, mutta samalla se on suunnattoman hieno ja kaunis.

Sound of Music (1965)
Alakouluikäisenä ihastuin Julie Andrewsiin. Kärjistettynä muut kirjoittivat ystäväkirjoihin lempinäyttelijäkseen Leo DiCaprion, minä Andrewsin. Sound of Musicin laulut, tunnelma, se kaikki kolahti. Suurimpia elokuvasurujani ruudun ulkopuolella on se, kun luin Chistopher Plummerin inhonneen kapteeni von Trappin roolia. Siinä meni nuoruudenihastus vähän pilalle.

Elämä on ihanaa (1997)
Jack Nicholsonin ja Helen Huntin tähdittämä elokuva saa aina hymyn huulille. Siinä on draamaa, huumoria, surua, lempeyttä, vaivaannuttavuutta. Ymmärrystä. Ja suunnattoman suloinen koira. Yksinkertaisesti mukava elokuva.

Tunnit (2002)
Kävin katsomassa Michael Cunninghamin kirjaan perustuvan elokuvan aikoinaan Tikkurilan ihanan Bio Grand -teatterin matineanäytöksissä (joita muuten järjestetään edelleen). Olin myyty. Elokuva oli vain niin kaunis, niin hieno, eikä sitä lainkaan huomannut että Kidmanilla on tekonenä. Kotimatka elokuvan jälkeen meni sumussa. Voihan.

Dirty Dancing (1987)
Rakastan vanhoja tanssielokuvia, Dirty Dancing on helposti yksi parhaista. Patrick Swayze, se nosto, Time of My Life. Elokuva saa minut aina ajattelemaan, että joskus minä vielä harrastan tanssia, tai osaan tanssia ihan oikeasti. Tässä vaiheessa olen päässyt balettiin asti, ja kyllä minä vielä niille paritanssitunneillekin ehdin.

Micmacs (2009)
Ensimmäinen elokuva, jonka kävimme siipan kanssa katsomassa elokuvateatterissa. Tämä Jean-Pierre Jeunetin elokuva ei yltänyt ihanan Amélien saamaan suosioon, mutta on joka tapauksessa mainio. Huumori on mustaa ja yllättävää, hahmot kummallisia, rakkaus vilpitöntä. Tämän voisi katsoa taas uudelleen.

Tuomas Kyrö: Urheilukirja

Mies halusi lukea Tuomas Kyrön Urheilukirjan (Teos, 2011), koska hän piti Kyrön tavasta kirjoittaa ja toisaalta halusi jonkun selittävän hänelle miksi urheilu (tai sen seuraaminen) on joillekin niin tärkeää, jopa elinehto. Kirja ei ollut miehelle loppupeleissä ihan sitä mitä hän ajatteli, mutta hän kertoo ymmärtävänsä nyt paremmin urheiluhulluutta (ja miettii nyt lukevansa Nick Hornbyn mainion Fever Pitchin silläkin ehdolla että hänestä saattaa tulla jalkapallofani).

Lasten mieli ei rajoita jalkoja ja käsiä eikä ympäröivä todellisuus rajoita mieltä. He työntävät neliön muotoista palikkaa kolmioon jos haluavat, he tekevät kakkutaikinan suolasta ja hiekasta, he muuttavat kiven palloksi, kepin mailaksi ja autotallinoven maaliksi, koska niin tehdä.

Pitihän se sitten minunkin lukea, kun kirja meillä pyöri ja kun minäkin satun pitämään kovasti Kyrön sanavalmiudesta ja ajatuksista. Yksinkertaisesti Urheilukirja kertoo urheilun sankareista, toisinaan myös häviäjistä, urheilun suhteesta politiikkaan ja kansallis-identiteettiin, Kyrön omasta suhteesta urheiluun ja niin edelleen. Itse en ole intohimoinen penkkiurheilija, vaikka seuraan jalkapalloa satunnaisesti (se on niitä harvoja lajeja, joista ymmärrän jotakin, syytän juuri tuota Fever Pitchiä) ja "sen 6-1-matsinkin" katsoin vain sen takia että heräsin 2-1-maaliin (muissa kerrostalon asunnoissa ottelua seurattiin hieman innokkaammin). Harrastamattomuuteni vuoksi aika moni opuksen nimi meni minulta vähän ohi, etenkin jos puhuttiin 80-luvun tapahtumista, mutta kyllä tässä kärryillä pysyi.

Käsittääkseni Urheilukirja on joko edeltänyt tai seurannut Tuomas Kyrön Veikkaus-lehdessä olleita kolumneja eri urheilulajeista. Nämä kolumnit mainitaan kirjassa jossain sivulauseessa ja muistan joskus sellaisen lehdestä ihan lukeneenikin. Veikkaisin, että olisin pitänyt kokonaisuudessaan lyhyemmistä kolumneista enemmän, sillä opuksessa jutut rönsyilivät mielestäni välillä vähän liikaa tai junnasivat paikoillaan. Toisaalta kun tekstin rytmiin pääsi sen lukeminen oli todella miellyttävää, sillä Kyrö nyt vain on hyvä sananiekka.

Jollakin tavalla Urheilukirja näyttäytyi minulle Miika Nousiaisen Maaninkavaaran veljenä, sellaisena vähemmän fanaattisena mutta yhtäkaikki urheilua yhtenä elämän tärkeimmistä asioista pitävänä. Kirja käsittelee niin juoksua, hiihtoa, painia kuin nyrkkeilyä unohtamatta moottoriurheilua, dopingia, urheilijoiden luonnetta ja statusta, tavallisen pulliaisen suhdetta urheiluun. Sitä, miksi lapset juoksevat futiskentällä idolinsa paita päällä ja miksi voimanostokilpailuissa on hienoa olla katsojana.

Näytelmän päätyttyä raudat, tanko ja teline poistettiin. Koska sarjoja oli lähes yhtä monta kuin kilpailijoita, kaikki saivat sympaattiset pienet palkinnot kuin ala-asteen hiihtokisoissa. Kilpailijat vaikuttivat olevan palkinnoistaan vilpittömän tyytyväisiä, taas kerran oli kiskottu rautaa. Yhä oltiin hengissä. Pienen lajin arvokkuus on pienuudessa. Miehet kasvavat, ennätykset paranevat, mutta lajin levinneisyys on vakio. Tätä on voimanosto Teheranissa ja Tohmajärvellä, aina ja iänkaikkiksesti.

Huvittavaa Mielensäpahoittajan kaveria tästä opuksesta ei saa, sillä vaikka joitain hymyä aiheuttavia juttuja opuksesta löytyy niihin suhtaudutaan lempeydellä. Tractor-pulling ja showpaini näyttäytyvät sympaattisina koko kansan lajeina. Leppeä kirja saa suoranaisia pyyhkeitä minulta ainoastaan siitä, että oikoluku oli ilmeisesti jäänyt kesken koska taivutus- ja rektiovirheitä löytyi tekstistä turhan paljon.

Jos haluaa lukea urheilufanaattisuudesta, suosittelisin mieluummin Hornbyn kirjaa (joka tosin keskittyy vain jalkapalloon, mutta siitä on näköjään myös tehty elokuva jossa Colin Firth). Kyrön kirja sopinee paremmin kanssapenkkiurheilijalle, joka myös muistaa kirjassa esiteltyä tapahtumia ja henkilöitä ja osaa samaistua AI AI AI -tyyppisiin tilanteisiin paremmin kuin minä. Tai lukekaa Mauri Kunnaksen Suuri urheilukirja (linkki Sonjan arvioon), siinä on myös tuhti tietopaketti ja sopii myös muksuille.

Voimanostoa kellarissa ovat katselleet myös Jori ja Kirsi.

ps. Etsiessäni kirjaa kirjastosta ihmettelin, kun en sitä Kyrön kohdalta löytänyt. Kyselin tiskiltä ja kirja löytyikin sitten urheilutietokirjojen hyllystä. Hämmensi, kun tämä on kuitenkin aika subjektiivinen teos, mutta muillakin on ollut opuksen määrittelyssä vaikeuksia joten menköön.
pps. Pitäisiköhän katsella syksyn kursseja Tapanilan Erällä?
ppps. Kauan ne futikset EM-kisat vielä menee?

Tuomas Kyrö: Urheilukirja.
Teos, 2011. 280 s.
Kansi: Elina Warsta.